Huono mäihä

"Leon vannoi mielessään kostoa. Hänellä oli omat, henkilökohtaiset syynsä käydä uhmakkaasti taisteluita kuolonsyöjien kanssa ja vaikka tämä taistelu olikin osoittautunut hänen kannaltaan epäsuotuisaksi, hän ei todellakaan aikoisi jättää aurorin töitään tekemättä. Ellei sitten tulisi tapetuksi tässä ja nyt.
Ei hän suotta ollut nähnyt sitä vaivaa, että oli käynyt tylsän aurorikoulutuksen. Auroreiden kun oletettiin olevan pikemminkin rivisotilaita kuin omapäisiä toimijoita - ehkä tämän seikan vuoksi Leon olikin monesti meinannut lentää ulos Ministeriöstä.
Hän ei luovuttaisi ennen kuolemaansa.

Leon kuuli askeleet etäisesti, mutta onnistui ainoastaan tuijottamaan jo tummaa sävyä tavoittelevaa taivasta. Hän tunsi tikarin aivan liian lähellä oikeanpuoleista silmäänsä ja sen tiedostaminen sai hänet vingahtamaan ja kääntämään aavistuksen verran päätään. Joskaan siitä ei ollut minkäänlaista näkyvää hyötyä. Tikarinsa oli yhä hänen oman silmänsä alla. Kuolonsyöjä pystyisi aivan liian helposti viemään hänen koko näkönsä, sitä kaiketi edes tietämättä. Tosin mikäli tämä olisi tiennyt siitä, hänen näkönsä ei todennäköisesti olisi säilynyt toisestakaan silmästä - kuten se loppujen lopuksi vaikutti säilyvän.
Tikarin kohotessa Leon puristi silmänsä kiinni, odottaen, ettei hetken kuluttua enää näkisi mitään...Mutta sen sijaan tikari lävisti hänen kätensä ja vaikka tunsikin tuskan lisäksi yllättävää helpottuneisuutta ei Leon voinut estää huutoa joka karkasi ilmoille hänen jo liki sinertävien huultensa välistä.
Leon puri uuden haavan huuleensa toisen liikauttaessa tikaria, joka taisi lävistää hänen kätensä.
"Mä oonki aina...Halunnu lävistyksen just siihen", Leon ähkäisi kuin epäsuoraksi uhmakkuuden osoitukseksi ennen kuin menetti tajuntansa - yhäkin vannottaen kaksikolle kostoa mielessään."

*** ***

Leon heräsi painajaisunesta osaamatta arvioida kuinka pitkään oli ollut tajuttomana. Taivas oli jo tumma ja tiputteli rauhalliseen tahtiin sadepisaroita hänen kasvoilleen. Aurori puristi silmänsä kiinni.
Kipu oli yhä siellä, ei lieventyneenä, mutta - jos tästä nyt jonkinlaisia positiivisia puolia piti löytää - ei myöskään voimistuneena. Leon veti kiivaasti henkeä ja kurotti vaivalloisesti toisella kädellään koskettamaan puukon osakseen saanutta oikeaa kättään. Tikari törrötti yhä hänen ihostaan. Verenvuoto oli osittain lakannut, mutta hän saattoi silti tuntea kyseisen ruumiinsa eritteen kosteuden sormissaan antaessaan vasemman kätensä vaipua takaisin karkeaa asfalttia vasten.

Aurori tunsi ruumiinlämpönsä laskeneen ja epäili jo pahasti tekevänsä kuolemaa. Verenhukkaanhan olikin perkeleen kiva kuolla. Kuolonsyöjät kenties olivat aliarvioineet hänet, mutta hän oli yhtälailla aliarvioinut nämä - tai ainakin näiden käyttämät loitsut. Se outo kirous oli saanut hänen ihonsa syville viiltohaavoille.
Tai ainakin niin Leon uskalsi väittää. Joka paikkaa kolotti ja hän saattoi yhä muistaa mielensä pinnalla ne tuskanhetket, jotka olivat seuranneet tuon oudon kirouksen langettamisesta.

Leon hengitti yhä normaalia raskaammin ja vaivalloisemmin. Jokainen hengenveto vaati veronsa ja nuorukainen tunsi näkökenttänsä sumenevan jälleen. Leon sulki silmänsä epätietoisena siitä, tulisiko enää koskaan niitä avaamaan.

[Ja täältä saapuu pelastava enkeli! Öö.. Laitetaan tähänkin nyt että päivämääränä on 12.7.1996.]

Se viikko oli ollut yhtä hullunmyllyä ministeriössä ja varsinkin lakipuolen osastolla. Kuolonsyöjiä oli paennut nippu kuolonsyöjiä kuun alussa ja tämän takia koko osasto oli aivan sekaisin. Eihän tämä asia periaatteessa heille sen enempää kuulunut kuin kotitonttujen oikeuksista huolehtiminenkaan. Kuolonsyöjien nappaaminen oli aurorien töitä ja he vain passittivat heitä takaisin vankilan kirjoille.
Letician elämä oli ollut kiireistä jo senkin takia että Amelia Bones oli laittanut hänet kirjoittamaan syytökset valmiiksi oikeudenkäyntejä varten. Sinänsä tämä oli tapana muutenkin kun vanhoista kuolonsyöjistä oli kyse, mutta nyt kun kuolonsyöjiä oli se parisenkymmentä niin tekemistä oli totta tosiaan riittänyt.. Eivätkä kaikki paperit olleet edes valmiita vielä.
Nyt oli kuitenkin perjantai ja kello lähenteli neljää iltapäivällä mikä taas tarkoitti sitä että Letician töiden täyteinen työviikko oli virallisesti takanapäin. Hän aikoi pitää hyvän viikonloppuloman siskonsa luona Lontoon laitamilla eikä suunnitellutkaan ajattelevansa kuolonsyöjiä sinä aikana elleivät nuo ihan varta vasten tulleet hänen luokseen ja myöntäneet kaikkea.
Ja tämmöistähän ei tapahtunut edes elokuvissa.

Leticia siivosi vielä toimistonsa työpöydän kuntoon maanantaita varten, laittoi vähän vähemmän tärkeät paperit laatikkoon ja tärkeämmät kansioon. Kansion hän survoi laukkuunsa ja lähetettyään vielä viimeiset muistiot auroriosastolle sekä Bonesin luo, hän heitti ulkoilukaavun ylleen.
"Maanantaihin, Mayer!" kuului huikkauksia osastolta hänen matkatessaan käytävien halki hisseille ja niiden kautta takaisin ykköskerrokseen. Hänen olisi vietävä muutama kirje pöllökeskukseen lähteväksi, joten hän kävelisi tänään. Muutenhan hän käyttäisi hormiverkkoa, jolla olisi suora yhteys hänen kotitakkaansa.

Jokapäiväisen vessanpöntössä uimisen suoritettuaan, Leticia suoristi kaapunsa helmat ja asteli ulos jästien Lontooseen. Hän huokaisi raskaasti tajuttuaan vesisateen heittelevän hiljalleen pisaroita pitkin katuja ja siellä tallaavia ihmisiä.
Noh, ei kai tässä muukaan auta, Leticia ajatteli ja lähti astelemaan kohti Viistokujaa.

Kävellessään ajatuksissaan kohti Viistokujaa, hän muisti että hänen pitäisi toimittaa muutama tietopaketti vielä Kalmanhanaukiollekin. Kilta kun tarvitsi myös tiedot kuolonsyöjistä. Luonnollisesti.
Äkkiä jokin sai Letician kuitenkin hidastamaan askeliaan sateesta ja muutenkin kaikin puolin ikävästä kelistä huolimatta. Hän vilkaisi ympärilleen hieman huolestuneena. Seurasiko joku häntä? Pitäisikö hänen.. Äkkiä hän huomasi kävelleensä sivukujan kohdalle ja vilkaisi sen hämärään mietteliäänä. Ei hän heti tajunnut että maassa makasi kuolemankielissä oleva verinen aurori. Hän lähinnä ajatteli että sivukujalta joku hyökkäisi hänen kimppuunsa.. Mutta sitten hän tajusi.
"Voi.." enempää tummatukkainen nainen ei ehtinyt sanoa kun hän jo ryntäsi sivukujalle polvistuen tutun näköisen miehen viereen. Hän tunnisti tuon itseään jokusen vuoden nuoremman miehen Killan kokouksista ja tiesi jopa nimeltä. Ei hän miehestä sen enempää tiennyt, ei muistanut edes oliko koskaan puhunut kyseisen miehen kanssa.
"Leon.. Leon, herää!" Leticia kokeili automaattisesti toisen jokseenkin heikohkoa pulssia ja (tietämättä mitä muutakaan siihen hätään tekisi) taputteli toisen poskea hieman yrittääksen herätellä tämän.
"Noniin jätkä nyt ylös siitä," Letty sanoi napakasti peittäen huolestuneisuuden äänestään, "ei tässä nyt kuolemaan ruveta kun on koko elämä vielä edessä.."
Mitä helvettiä täällä on tapahtunut?!

// Khih, se ihan unohtu xD \\

Leon kuuli etäisesti äänen. Outoa kyllä, kuulosti kuin se olisi kutsunut häntä. Kevyt, ennemmin huvittunut kuin varsinaisesti iloinen hymynkare tavoitti nuorukaisen huulet. Tiedä sitten kuvitteliko hän päässeensä taivaaseen vai olettiko vain kuulevansa harhoja. Kaikesta huolimatta hän ei todellakaan uskonut tutunoloisen noidan polvistuneen hänen vierelleen. Hänhän oli hyvänen aika sentään jollain kusisella syrjäkadulla! Ei siellä elämää ollut, saatikka sitten kiltalaisia!
Se olisi ollut aivan liian hyvää tuuria hänelle.

Leon kuitenkin raotti silmiään tietämättä mitä katseensa kohtasi, mutta sen sijaan, että hän olisi herännyt valkoisesta ympäristöstä, suurehkon, parrakkaan, valkokaapuisen miehen jalkojen juuresta hänen uupunut katseensa tavoitti tummat silmät ja etäisesti jostain tutut kasvot.
"E-enhän mä aatellukaa. Kunhan...Ahm...Muuten vaan makaan tä-tässä y-y-yltäpäältä...V-ve-veressä", Leon mumisi käheällä, värisevällä äänellä ja onnistui naurahtamaan karusti, kenties jopa oikeastikin hivene huvittuneena.
Ainakaan hän ei ollut kuollut vielä, mutta kaikesta päätellen sekin olisi lähellä hyvin pian, ellei hän pääsisi helvettiin täältä. Leon kohotti toisen kätensä, juurikin oikean kätensä, jolla onnistuisi helpommin tarttumaan noidan ranteeseen, mutta kättään nostaessaan outo, veritahrojen seasta käyvä, rauhallisesti taivaalle tavoittelevan kuun valossa välkähtävä terä sai hänen kätensä liikkeen pysähtymään niille sijoilleen.
Leon tuijotti kättään ja kurtisti kulmiaan. Hän kun näki ainoastaan oikealla silmällään, saattoi hän hyvinkin epäillä mokoman silmän tekevän hänelle tepposet. Vasenkätisenä hän luotti ennemmin vasempaan käteensä, mutta vasempaan silmään oli vieläkin vähemmän luottamista kuin oikeaan.
Kaikesta huolimatta aurori avasi suunsa ja kysyi käheästi, yhä pilkahdus huvittuneisuutta äänessään;
"Mi-mitä mulla on...Kkkädessä?"

Leon antoi kätensä pudota takaisin asfalttia vasten ja ulvahti tuskasta tikarin liikahtaessa käsivartensa lihan sisäpuolella.
Pistohaavat siellä täällä lisäsivät tuskantuntua entisestään ja Leon tuijotti jälleen hetken taivasta ennen kuin mumisi vaimeasti, jo huvittuneisuutensa kadottaneena;
"Vo-voisitsä...Pystysitsä...Viemäänmutpois...T-täältä...?"

Letician onneksi Leon tuntui virkoavan hänen ääneensä ja hän henkäisi helpottuneksi. Miestä tuntui jotenkin huvittavan koko tilanne ylipäätään.. Mikä oli hyvin hämmentävää ottaen huomioon että toinen tosiaan oli siinä aivan.. kuolemaisillaan. Toisen epämääräiset naurahtelut saivat Lettynkin naurahtamaan hieman, joskin vaivaantuneesti.
"Vai makoilet sinä siinä vaan huviksesi," nainen sanoi hieman sarkastiseen sävyyn mutta oikeasti huolissaan. Ennen kuin tyttö kuitenkaan ehti huolestuneisuuttaan ilmaista tai tehdä mitään muutakaan auttaakseen toista, Leon äkkiä älähtikin kivusta. Ei ollut odottamatonta, tottakai pienikin liike moisessa tilassa aiheuttaisi varmasti mitä kamalinta kipua..
"Mi-mitä mulla on...Kkkädessä?"
Leticia käänsi katseensa miekkosen oikeaan käteen ja säpsähti hieman. Hän oli kesti kyllä paljon ottaen huomioon että oli naispuolen edustaja eivätkä veret tai suolenpätkät häntä liiemmin hetkauttaneet.. Hän pystyi lähettämään vaikka teini-ikäisen pojan Azkabaniin jos oli varma tämän syyllisyydestä.
Mutta nyt kun Leon makasi siinä verissäpäin tietämättä elikö enää huomenna.. Se oli jotakin erilaista. Leticia ei ollut ennen joutunut todistamaan tälläistä tilannetta. Ehkä siitä syystä kyyneleet kirposivat väkisinkin tytön silmiin vaikkei hän halunnut.
"Se.. No.. Se on tikari?" Leticia sanoi rohkeasti ja tasaisella äänellä. Hän käänsi katseensa hetkeksi pois räpytellen kyyneleet silmistään. Hän kasasi itsensä ja kääntyi taas Leonin puoleen.
"Tuota.. En.. En millään voi ottaa sitä nyt juuri pois koska se oletettavasti avaisi vain lisää haavoja ja.. Noh. Et ole kovin hyvässä hapessa ja veren menettäminen ei yhtään edesauttaisi mitään," Leticia totesi jälleen omana itsenään, "täytyisi olla jotakin millä tyrehdyttää verenvuoto saman tien.."
"Äh," Leticia äkkiä ähkäisi tajuttuaan että hän itse oli ulkovermeissä ja toinen siinä teki kuolemaa hänen jalkojensa juuressa. Hän kohosi hieman parempaan asentoon ja riisui päällysviittansa asetellen sen sitten hieman Leonin suojaksi.

Leonin seuraavat sanat olisivat saaneet kenet tahansa toimimaan niinkuin Leticia toimi. Ei sanat itse vaan se miten tuo nuori mies sanoi ne. Normaalisti niin jotenkin nauravainen ja vitsikäs mies, yrittäen löytää huumoria kaikesta.. Oli nyt menettänyt kaiken sen, mitä äänestä yleensä pystyi kuulemaan. Pyyntö oli suoranainen apua!-huuto.
"Tottakai," Leticia sanoi hieman lempeästi mutta jälleen hammasta purren jottei alkaisi itkemään tilanteen karuudelle. Hän sipaisi märät hiukset pois Leonin kasvoilta, katsahti äkisti kadun kumpaankin päähän ja todettuaan ettei ketään ollut näkemässä..
Leticia tarttui Leonin kumpaankin käteen, puristi niitä ja kaikkoontui.

Parivaljakko ilmiintyi Letician olohuoneeseen ja Leticia tuki Leonia niin ettei tämä rämähtäisi päistikkaa lattialle. Hän auttoi itseään varmaan puolimetriä pidemmän miehen sohvalle makuuasentoon.
Hän vetäisi sauvansa esiin ja yksinkertaisella taialla kuivasi Leonin vaatteet jottei toinen ainakaan vesisateen aiheuttamaan hypotermiaan kuolisi. Sen tehtyään hän taikoi takkaan tulen roihuamaan ja otti nojatuolissa olevia torkkupeittoja muutaman asetellen ne varovasti Leonin ylle.
"Haen vettä ja sidetarvikkeita," hän sanoi Leonille, "sitten poistan tuon.. tuon tikarin.." Leticia kiirehti pois huoneesta juosten keittiöstä lähtevät portaat yläkertaan. Hän kaivoi kaikki mahdolliset pyyhkeet, huovat ja lakanat ja repi ne suikaleiksi. Eihän hänellä kotona mitään sideharsoja ollut. Ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi että tarvisi niitä..
Sen tehtyään hän kiirehti takaisin keittiöön, laski ämpäriin lämmintä vettä ja roudasi sitten tavarat huoneeseen olohuoneen pöydän viereen. Tämän jälkeen hän kipaisi vielä keittiöön hakemaan joitakin yrttejä ja lääkkeitä.
Olohuoneessa hän veti olohuoneen pöydän kauemmas sohvasta ja laskeutui sitten Leonin viereen. Hän kasteli yhden pyyhkeistä ja iski sen polvelleen odottelemaan ja otti myös muutaman kuivan revityn lakanan riekaleen lähelle.
"Noh.. Tämä saattaa sattua," hän sanoi hiljaa muttei odottanut että Leon ehtisi vastata mitään vaan toimi mahdollisimman nopeasti. Hän tarttui kädssä olevaan tikariin ja nykäisi sen kerralla irti. Sitten hänen silmissään sumeni hieman, koska kädestä pulppuava veri nyt ei ole kenenkään tytön unelmanäky.
Hän kuitenkin toimi nopeasti painaen ensin kostealla pyyhkeellä haavaa ja tämän jälkeen sitoi kiireesti haavan harsoilla ja pyyhkeillä.

Leon naurahti kevyesti, koetaen yhä pitää edes pienen huumorinripauksen mukana tilanteessa vaikka hän joutui pakottamaan joka sanan suustaan. Hän muistaisi tämän hetken ainakin...Ainakin parantumiseensa saakka. Kaiken tämän kivun ja...Ja sen jälkeen hän olisikin jälleen kerjäämässä hankaluuksia ja hankkiutumassa vastaaviin tilanteisiin. Siitä hän saattoi mennä lähestulkoon takuuseen.
Siinä se oli, kun unohti miten kovia tuskia oli kokenut eikä enää osannut asettaa itseään aiakisempaan asemaansa - sitä vain tiedosti parannuttuaan kerjäävänsä itseään jälleen vastaavanlaiseen tilaan.
Hankkimaan lisää lävistyksiä.

Leonin kuullessa tuon näkökentässään häilyvän, käsivarrestaan törröttävän sumeana esineen olevan tikari, hänen mieleensä juolahti ensimmäisenä; 'Sen täytyy olla minun tikarini.'
Sillä hetkellä kaikki viha ja uhmakkuus tuntui katoavan ja Leon tiedosti kuinka lähellä kuolema todella saattoikin olla. Hän tahtoi pois ja hän oli valmis vaikka huutamaan sen koko maailmalle. Paitsi ettei hänestä todennäköisesti olisi irronnut tarpeeksi ääntä huutamiseen.
Leon tunsi naisen laskevan jotain kevyttä ja suojaavaa hänen ylleen. Leon antoi silmiensä sulkeutua hitaasti. Hän tunsi olonsa rentoutuneemmaksi, kun tiesi olevansa ainakin paremmissa käsissä kuin mitä oli ollut joitain tunteja aiemmin. Tämä hänelle etäisesti tuttu noita tuskin jättäisi häntä tähän kuolemaan.
Eikä hän edes muistanut tämän nimeä. Tosin sen Leon perusteli sillä, että hänen nimimuistinsa oli hyvä. Mutta lyhyt.

Leonin teki mieli huomauttaa, vaikka vain tunnelmaa tai omaa oloaan piristääkseen, siitä, kuinka suuri klisee tämä hetki todella oli - tai miltä se ainakin vaikutti -, mutta hän ei saanut sanoja ulos suustaan.
Kurkkunsa tuntui kaksinkertaiseksi turvonneelta, mikä johtui kaiketi kylmästä ilmasta ja siitä, että hän oli maannut maassa ainakin muutaman tunnin ajan, ja toisaalta...Jo pelkkä hengittäminenkin teki kipeää.

Leon tiedosti vaipuvansa lattialle ja älähti kivusta. Hän ei tiennyt kuinka toinen aikoisi hoitaa kaikki ne viillot, jotka hän saattoi tuntea ruumiissaan. Kenties ne saisi kätevästi jollain taialla katoamaan? Hän ei ollut - kuten varmaan saattoikin jo päätellä - taikasauvamiehiä.
Tikarit olivat enemmänkin hänen juttunsa.

Leon auttoi toista parhaansa mukaan, vaikka hänen keskittymiskykynsä ja huomionsa olivatkin jossain aivan muualla kuin sohvalle raahautumisessa.
Yllättävä, pehmeä lämpö hänen yllään sai Leonin tuntemaan olonsa uupuneeksi, väsyneemmäksi kuin mitä hän oli osannut odottaakaan. Hän huokaisi vaimeasti ja tiedosti osan kivuntunteesta vaipuvan mielensä taka-alalle, kivun kuitenkin yhä tykyttäessä hänen käsivarressaan, joka ei ollut pitänyt matkustamisesta pois sateesta. Lämpö kuitenkin tuntui hyvältä pitkään jatkuneen kylmyyden jälkeen ja Leon saattoi tuntea lämmön palaavan takaisin myös ruumiiseensakin. Huulensa sinersivät yhä hieman ja nuorukaisen koko vartalo tärisi hieman tunnon palatessa hänen jäseniinsä. Etäisesti hän tajusi kuinka kylmässä oli äskettäin vielä ollut, mutta toisaalta...Hän ei kyennyt nyt keskittämään ajatuksiaan juuri mihinkään.
Leon kuuli loittonevat askeleet ja epämääräisiä ääniä sen jälkeen. Hän antoi silmiensä sulkeutua ja ruumiinsa rentoutua. Loppujen lopuksi velho tuli siihen tulokseen, että oli enintäänkin yhtä rentoutunut kuin heinätalikko.

Noita palasi takaisin hänen luokseen ja Leon oli enemmän kuin kiitollinen seurasta ja sen mukanaan tuomasta turvallisuuden tunnusta. Tällä hetkellä hän tunsi itsensä pikkupojaksi, joka kaipasi turvallisuudentuntua enemmän kuin mitään muuta.
Leon tunsi kivun tulvahtavan takaisin mieleensä ja ruumiiseensa jo toisen tarttuessa tikariin ja tämän vetäessä sen nopealla liikkeellä ulos hänen käsivarrestaan Leon karjahti ja vasen kätensä lennähti automaattisesti tarrautumaan oikeaan - joskin hieman haavan yläpuolelta, pikemminkin olkapään tienoilta.
Uusi kipuaalto löi hänen ylitseen ja lähestulkon istuma-asentoon tuskanhuutonsa aikana vääntäytynyt Leon lysähti takaisin selälleen sohvalle. Selvä, selvä. Hänen ei todellakaan pitäisi tehdä äkkinäisiä liikkeitä.
Itse asiassa, parempi vain jos hän välttäisi liikkumista ylipäänsä.

Leon antoi katseensa etsiytyä jälleen noidan kasvoihin ja hän koetti kovasti palauttaa tämän nimen mieleensä. Siinä kuitenkaan onnistumatta. Kenties se johtui hänen tämänhetkisestä olotilastaan, tai sitten vain hänen huonosta muististaan, mutta naisen nimi pysyi kuin pysyikin hänen mielensä syövereissä.
"S-s-sinun...Ni-mesi", Leon onnistui mumisemaan. Hän vain tahtoi tietää. Täytyihän hänen tietää. Täytyihän?

Leticia sulki silmänsä hetkellisesti toisen huutaessa kivusta muttei muuten reagoinut siihen mitenkään. Tai no halusihan hän hypätä kauemmas, sulkea korvansa moiselta ulinalta mutta pelkkä silmien ummistaminen hetkeksi riitti pitämään ajatukset kasassa. Tottakai se sattui mutta paljon enemmän se olisi sattunut, jos hän olisi niivittänyt sen hitaasti irti. Ehkei mies vielä olisi kiitollinen hänelle mutta.. No ainakin toivottavasti olisi jossakin välissä.
Mies laskeutui takaisin selälleen ja Leticia sai sidottua haavan. Hän tarttui toisen vasempaan käteen ja irrotti toisen otteen olkapäästä ja laski käden lepäämään sohvalle.
Leon kysyi hänen nimeään ja tyttö hymyili hieman.
"Leticia Mayer," hän vastasi ystävällisellä ja rauhoittavalla äänellä, "Lettyksi kaikki minua sanovat.. Paitsi töissä olen lähinnä Mayer. Voit sanoa Lettyksi." Leticia heitti verisen pyyhkeen keittiön oviaukolle odottelemaan pesuun pääsyä ja kasteli sitten uuden, puhtaan pyyhkeen.
"Sinä olet Leon Elroy, eikö vain?" hän varmisti vaikka olikin aika varma asiasta. Harvoilla kiltalaisilla sojotti tikareita käsivarresta kun yleensä tapeltiin sauvoilla jos tapeltiin.. Ja harvat kiltalaiset päätyivät yhtä usein sairasvuoteeseen kuin tuo mies.
Leticia mietti hetken miten jatkaisi tästä eteenpäin. Paras vaihtoehto olisi varmasti alkaa hoitamaan haavoja rintakehän kohdalta, koska se nyt oli varmaan se kaikista kriittisin.
"Olen nähnyt sinut joskus kokouksissa," Letty sanoi vetäen peittoja hieman alemmas. Ikäväkseen hän huomioi että hänen ihana fleece-peittonsa oli ihan verinen siltä puolelta, joka oli ollut tekemisissä Leonin kanssa muttei antanut harmistuneisuutensa näkyä päälle päin.. Joulu tulisi taas ja silloin tulisi lisää peittoja..
Letty avasi Leonin yllä olevan päällystakin vetoketjun ja huomasi samassa että sen alla ollut paita oli aivan riekaleina.
Letty katseli hetken toisen paitaa, joka oli pahasti repeytynyt niistä paikoista, mihin jokin.. ilmeisesti kirous oli osunut.
"Tämä paita on kyllä entinen," Letty sanoi ja kokeili siirtää paitaa hieman nähdäkseen haavoja, "ja se on paikoin jäänyt ihoon kiinni.. Ilmeisesti kuivuneen veren ja muun.. takia. Ei takissakaan kehuttavaa ole mutta sen saatan saada korjailtua.."
"Eh.. Helpointa olisi ehkä leikata paita saksilla ja siten saada se pois haavoista?" Letty sanoi tutkimuksensa jälkeen, "niin sinun ei sitten tarvitsisi sen kummemmin liikkua?"

[En nyt muistanut millaset vaatteet Leonil oli muutaku et sil oli ne harmaat housut... Ni kuvailin nyt sit ton sun hahmoesittelys olevan ekan kuvan vaatekerran. Toivottavasti käy! (: ]

// Noh, sekin käy x'DD Tuskinpa kukaan täällä alkaa hahmojen vaatetuksesta nipottamaan? \\

Leon koetti palauttaa mieleensä jonkin niistä kerroista, joina oli toisen nähnyt, vilaukselta tosin useimmiten. Hän harvemmin pidemmän aikaa tarkasteli muiden kasvoja, piti ennemminkin katseensa lattiassa, katossa tai milloin missäkin. Kasvoihin tuijottamista hän vältteli parhaansa mukaan - ellei sitten sattunut hämmentymään oikein kunnolla. Tai tässä tapauksessa...Loukkaantumaan.
Hän nyökäytti kevyesti päätään, sen mitä nyt onnistui. Takaraivoonsa oli taatusti noussut vähintäänkin kuhmu hänen kaatumisensa jäljiltä, mutta se nyt olisi hänen murheistaan pienin kun kallonsa kuitenkin oli pysynyt ehjänä.

Leon nyökäytti jälleen päätään todettuaan, ettei saanut muodostettua sanoja sillä hetkellä. Kättä jomotti yhä varsin mojovasti ja nyt tuo kipu suorastaan sykki ympäri hänen vartaloaan, esti ajatusten juoksunkin.
Jopa sanan "samoin" lausuminen tuntui yllättävän haastavalta tehtävältä eikä Leon tiennyt mitä tehdä. Hän olisi niin tahtonut kommentoida edes jotain ja tunsi turhautuvansa kaikkeen tähän kipuun ja kykenemättömyyteensä muodostaa sanoja, saatikka sitten lauseita!
Leon tuijotti kattoa, joskin ainoan näkevän silmänsä katsekin harhaili siellä täällä siinä missä toinen silmänsä saattoi hetkellisesti jäädä tuijottamaan samaan kohtaan toisen harhaillessa omilla teillään. Katseensa seurasi katon linjaa samalla kun Leon rauhoitteli itseään. Kaiketi oli ihan ymmärrettävää, ettei hän tässä olotilassa puhua pulputtanut sen minkä kerkesi?
"J-j-johmhmmm", Leon mumisi ja huokaisi käheällä äänellä, tyytyen jälleen kerran nyökäyttämään päätään. Ei tästä nyt tahtonut tulla yhtään mitään!
Siinä vaiheessa mielessään ei vielä edes käynytkään se, että Letty näkisi hänet ilman paitaa. Tosin saattoi olla, että tämä oli nähnyt ainakin osittain ennenkin. Leon ei edes muistanut kaikkia eriskummallisimpia vaatetuksiaan, mutta taatusti hänellä oli ollut jo valmiiksi riekaleiksi revittyjä paitojakin yllään joissain kokouksissa...Siinä missä toiset koettivat pukeutua edes suhteellisen asiallisesti.

[No tuuuskin.. xD Nipottamisesta puheenollen! Äsken katoin kalenterista.. Meil on peli vissii perjantaina (mun moka) mut kalenterin mukaa elettäis sunnuntaita. xD Mut toisarvoinen seikkahan tämä on.. tainoniin...]

Leon mumisi jotakin vastaukseksi ja ilmeisesti myöntyi paidan leikkelemiseen. Letty hymyili myötätuntoisesti ja kurkotti ottamaan pois päin työntämältään olohuoneen pöydältä sakset.
Ensitöikseen Leticia kuitenkin irrotti takin alla piilossa olleen tikarivyön ja hieman kummastellen laittoi sen sivuun. Noh, ainakin selvisi että se toisen kädessä törröttänyt tikari tosiaan olisi tämän omiaan.. Eikä sen takia ilmeisesti ollut ainakaan pitänyt sisällään mitään myrkkyä tai jos olisi niin kai Leon sen olisi jo ilmi tuonut. Olisko Lettyn siis pitänyt olle huojentunut tikareista? Ehkä.
"Yritän olla napsimatta nahkoja mukaan," Letty sanoi naurahtaen hieman sarkastisesti. Huono vitsihän tuo oli, mutta hieman hermostuneena sitä laukoi vaikka ja mitä typerää.
Hän tarttui paidan helmaan ja napsi muitta mutkitta (varoivaisesti tosin) paidan halki niin ettei vahingossakaan osuisi haavoihin saatika edes lähelle niitä. Paikoin tuo oli jokseenkin vaikeaa, koska veren takia ei oikein tuntunut erottavan mikä oli vain verta ja mikä haavaa.. Varsinkin kun paita tosiaan oli paikoin liimautunut ihoon.
Jonkin aikaa siinä touhuiltuaan paidan parissa, hän vihdoin sai suurimmat riekaleet irrotettua ha huokaisi tyynnytelläkseen itseään. Nyt pitäisi saada paidan repaleet pois haavojen ympäriltä mahdollisimman vähän kipua tuottaen.
"Miksen voi olla vaikka joku Mungon parantaja," hän huokaisi kepeästi, "olisi varmaan enemmän yrttejä ja lääkkeitäkin kuin vain nuo peruspakkaukset.. Mutta tuo Hetiptop on yllättävän hyvää. Turruttaa ainakin kivun ja päivässä, parissa haavat ovat aina umpeutuneet.." Letty piti pienen tauon pyöräyttäen päätään hieman hymähtäen.
"Tosin aiemmat hoitamani haavat ovat olleet lähinnä pienten lasten saamia ruhjeita luudalla lentelystä tai sitten paperiviiltoja.."
Letty kävi haavojen kimppuun entistäkin varovaisempana ja onneksi paidan riekaleet eivät olleet varsinaisesti haavoissa vaan siinä ympäristössä.
Jonkin aikaa siinä leikeltyään kieli hampaiden välissä, hän sai kuin saikin paidan viimeisetkin palaset irrotettua.
"Noniin.." Hän sanoi lähinnä antaakseen välikommentteja ja pitääkseen Leonin tajuissaan. Puhuminen saattoi ärsyttää toista, mutta se oli ainakin hyväksi koettu keino pitää puolikuolleet tajuissaan.. Tai mistä Letty sen tiesi. Siskon lapset kun eivät, luojan kiitos, olleet koskaan olleet kuolemankielissä.
Letty avasi pienen ruskean putellin Hetiptop-nimistä yrttilitkua ja kasteli sillä yhden pehmeän lakanan reunaa.
"Tämä kirvelee nyt vähän," hän sanoi, "mutta vakuutan että kipu alkaa hellittämään pikapuolin.."
Hän paineli haavoja yrttilitkulla, välillä kostuttaen lakananreunaa uudelleen jotta yrttiä menisi tasaisesti joka paikkaan.
Lopulta hän sai työnsä sillä erää päätökseen ja vielä putsasi enimmät veret pois tavallisella märällä pyyhkeellä. Sen tehtyään hän otti verisen fleecensä ja heitti sen myös likaisten liinojen tavoin keittiön oviaukkoon.
"Haen puhtaan peiton," hän sanoi nousten ja lähtien huoneesta. Hän harppoi likaisten liinojen yli rappusiin ja sitä kautta takaisin makuuhuoneeseensa. Hän saisi kyllä ostaa uudet peitot ja lakanat tämän prosessin jälkeen, mutta.. Ei voi minkään. Hän nappasi viimeisen, paksuimman fleece-täkkinsä sekä muutaman paksun tyynyn mukaansa ja lähti sitten takaisin alakertaan.

"Annetaan noiden haavojen nyt vähän aikaa olla ja katsotaan sitten onko mitään luita tai mitään murtunut," Letty sanoi peitellen Leonin jälleen kerran huopaansa.
"Mitään luurankokoa minulta ei kyllä löydy että toivotaan ettei luita ole mennyt," Letty huomautti.
"Ottaisitko juotavaa?" hän kysyi, "löytyy ihan vettä, mehua.. Teetä kenties? Tekisi varmaan hyvää.."


[Editoin aamulla vielä tohon tuon tikarivyön poiston :'D Piti yö nukkua ja aamulla ekoja ajatuksia oli että 'Voi ei! Leonilla on tikarivyö ja Letty ei ottanu sitä veke!', joten piti sitten pikapikaa kipasta tänne hieman muuttelemaan..]

// Hmm...Noh, kenties tuo päivämäärä on muutettavissa tai jtn? Parempi kai se on muuttaa päivämäärää, kuin päättää että pelataankin sunnuntaita kun tyypit ovat töistä kotiin kuitenkin tulossa? x'D Tosin en sitten tiedä haittaako tuo niin hirvittävästi :DD \\

Leon antoi silmiensä sulkeutua. Niiden auki pitäminen kävi yksinkertaisesti liian vaikeaksi tehtäväksi miehelle, joka oli saanut juuri pahemman kerran selkäänsä - omaa typeryyttään tietenkin - ja oli maannut tunteja kylmässä maassa pääsemättä ylös, tajuttomuuden kummallakin puolella, vuoron perään keikkuen.
Hän tunsi etäisesti kädet, jotka riisuivat hänen tikarivyönsä ja saivat Leonin ynähtämään sekä paitaansa ja ihoaan vasten aiheutuneesta, pienestä hankauksesta, että tikareistaan luopumisen tuskasta.
Tuskin Letty hänelle mitään tekisi, se vain, ettei koskaan voinut olla varma tuollaisista seikoista, etenkään näinä aikoina. Leon hörähti vaimeasti naisen sanoille, vaikkei välttämättä edes käsittänyt niitä tuossa olotilassaan. Ajatuksensa harhailivat jossain kaukana toisaalla.

Leon hymisi itsekseen, hetkellisesti jopa hyräillen jotain tiettyä säveltä, mutta totuus oli, ettei hän ollut itse edes täysin tietoinen päästelemistään äänistä. Hän vaipui hetkellisesti lähes tiedottomaan olotilaan, ympäristö tuntui suorastaan katoavan, vaikkei velho tajuntaansa menettänytkään.
Hänen silmänsä avautuivat Lettyn äänen tunkeutuessa hänen mieleensä. Itse asiassa tämän ääni oli jo tuossa vaiheessa ihan tervetullut herätys ajatuksiinsa vaipuneelle Leonille. Velho hörähti kevyesti ja raotti laiskasti silmiään.
"O-o-lisit voinut jättää...M-minut sinne-kin", Leon vastasi käheällä äänellä ja kohotti kätensä vaivalloisesti kurkkuaan koskettamaan. Ei helvetti mitkä tuskansävähdykset tuokin pieni liike riitti aiheuttamaan.
Hän ei sillä hetkellä osannut ilmaista toiselle kiitollisuuttaan, mutta tekisi sen pikimmiten, kunhan olisi sen verran järjissään, että edes tajuaisi niin tehdä.

Leonista toiselta tuntui vievän kokonaisen ikuisuuden paidan kaistaleiden irrottaminen hänen ihostaan, mutta toisaalta...Ainakin tämä teki huolellista työtä - siinä yksi asia lisää, josta toista kiittää. Harmi, ettei hän ollut siinä kunnossa, että olisi kirjoittanut listan kaikista niistä asioista, joista hänen pitäisi muistaa toista kiittää. Hänen muistinsa oli kerrassaan surkea.
Tosin jos hän olisi kyennyt kirjoittamaan, kaiketi hän olisi voinut vain kiittää toista siinä paikassa, sillä hetkelläkin?
Lettyn ääni herätti hänet jälleen ja sai Leonin säpsähtämään kevyesti. Suurin osa toisen puheesta meni ohi hänen korviensa, mutta ainakin hänen kuulonsa oli yhä tallessa ja toisaalta...Oli kiva kuulla edes jotain. Silkka hiljaisuus olisi ollut yksinkertaisesti liian karmivaa...Etenkin nyt, kun hänellä ei ollut aseitakaan turvanaan.

Leon sävähti jonkin viileän koskettavan ihoaan. Sitä seurasi kirvely ja kutina. Kuin häntä olisi tökitty tuhansilla neuloilla ja Leonin kädet lennähtivät hänen rintakehälleen hankaamaan tököttiä irti. Hän puristi silmänsä kiinni ja taivutti selkäänsä, koettaen taistella kipua vastaan - hänen kätensä eivät sitä juurikaan lievittäneet, ennemminkin pahensivat - ja tajusi kirvelyn leviävän asfaltin rikki repimiin kämmeniinsä.

Leon jäi yksin kaiken sen kutinan keskelle ja vaikersi vaimeasti, ainoastaan puolittain yhä tajuissaan. Hän tärisi ja koetti pyyhkiä kämmeniään housuihinsa, mutta se ei juurikaan kirvelyä poistanut.
Noidan ääni herätti Leonin jälleen ja hän raotti silmiään. Hän avasi suunsa kieltäytyäkseen, mutta kurkussaan tuntuva kipu pysäytti hänet hetkeksi niille sijoilleen;
"E-e...Te-tee k-kkäy."
Leon kietoutui tiiviisti lämpimään huopaan ja jatkoi muminaansa itsekseen;
"T-t-tee olisi...I-i-ih-ihan...Ki-kiv-kiva..."

// Jooh, noh, tuskin tuo niin suuri moka ois ees ollu :DD \\

[No sit pitäs vaihtaa ton edellisen pelin päivämäärääkin.. :'D Tosin eipä tuo päivämäärien vaihtaminen mitään ongelmia varmaan tuota kun ei noiden elämässä nyt mitään sellasta ole tapahtunut minkä voisi tehdä vain viikonloppuna.. Päinvastoin oikeastaan. Noh, muuttelen niitä pari päivää taaemmas tossa kohta. (:]

"En olisi," Letty vastasi muitta mutkitta Leonin mumistua jotakin kadulle jättämisestä. Selkeästi mies ei ajatellut selkeästi. Ei kukaan voisi jättää ketään kadulle noin vain lojumaan.. Varsinkaan jos sattui tuntemaan tuon edes ulkonäöltä.
"Jos osat olisivat olleet toisinpäin niin en usko että olisit jättänyt minua sinne kuolemaan," hän tokaisi vielä tietämättä kuitenkaan kuuliko Leon häntä vai ei. Saatika tajusiko tuo sekavassa mielentilassaan hänen sanojaan. Tai oliko tuo edes yhtä mieltä hänen kanssaan.

Leon mutisi teen käyvän hänelle ja Letty nousi jaloilleen lähteäkseen keittämään teetä heille kummallekin. Ennen poistumistaan hän kuitenkin kääntyi vielä miehen puoleen.
"Etkä raavi tai hankaa niitä haavoja," hän sanoi kuin äiti polvensa ruhjoneelle pikkupojalle. Sen sanottuaan hän poistui Leonin viereltä ja lähti tekemään teetä.. Ja ehkä jotain syötävää?
Letty laittoi kattilaan vettä ja iski sen hellalle sytyttäen tulen sen alle. Hän kaivoi muutamaa eri lajia teetä kaapistaan ja punnitsi hetken aikaa. Hän kyllä voisi kysyä Leonilta kumpaa laatua tämä haluaisi, mutta uskoi vakaasti ettei miestä sillä hetkellä kiinnostaisi mitä joi.. Kunhan joi. Kiinnostiko tuota edes juoda mitään, mutta jotain oli pakko juoda.
Niinpä Letty laski oikean määrän teen puruja kattilaan kiehumaan. Hän oli juuri alkamassa etsiä teekuppeja, kun keittiön seinässä oleva puhelin äkkiä alkoi soida.
Mayereiden suvussa oli yleisesti käytössä puhelimet, sillä esim. Letician äiti teki tiiviisti töitä jästien kanssa ja näin ollen puhelin oli välttämätön. Äiti oli sitten opettanut lapsensakin kommunikoimaan puhelimen avulla, koska tykkäsi itse käyttää sitä enemmän kuin takassa norkoilemista..
Letty jätti astiat pöydälle ja vastasi puhelimeen. Sisko siellä soitti ja kysyi missä toinen viipyi. Äkkiä Leticia muisti että hänhän oli lupautunut viikonloppulomalle siskonsa ja tämän perheen kanssa, mutta eihän moinen nyt millään tullut kysymykseenkään.. Ei hän voisi jättää Leonia yksin kämppäänsä eikä voisi tätä vielä pihallekaan potkia.
"Eh.. En tuota, en pääsekkään nyt tällä kertaa mukaan," Letty sanoi siskolleen, joka tuntui hieman närkästyvän suunnitelmien muutoksesta ja uteli syytä.
"No.. En nyt vaan pääse," Leticia sanoi haluamatta sen enempää juoruta Leonista tai tapahtuneesta ennen kuin oikeastaan tiesi mitä oli tapahtunut. Ammatissaan hänelle oli myös koulittu vaitiolovelvollisuus, joten senkin kautta hän piti turpansa kiinni tapahtuneesta.
"Hei soitan sitten myöhemmin, teevesi kiehuu yli," Leticia sanoi ja sulki puhelimen aikeinaan lähettää pöllöllä kirje toiselle ja selittää tapahtumat sitä kautta. Piru sitä äitimuoria kun meni hankkimaan puhelimet koko suvulle..
Leticia asetteli pienelle, puiselle tarjottimelle pari teekuppia, samaan sarjaan kuuluvan teepannun sekä sokerikupin. Ottipa vielä maitoakin pieneen kannuun mikäli Leon haluaisi käyttää maitoa teensä kanssa. Hän itse käytti vaikka muita kuinka oudoksutti hänen käytöksensä teen juonnin suhteen.
Lisäksi hän teki muutamia voileipiä mikäli Leonilla olisi nälkä ja mikäli toinen pystyisi syömään mitään. Hän voisi keittää keiton sitten myöhemmin, koska ainakin liemi menisi kurkusta alas.. Jos ei muuten niin Letty syöttäisi koska pakkohan toisen oli syödä jotain.

Hetken kuluttua Letty siis palasi olohuoneeseen tarjottimella teet, leivät ja muut tarvikkeet. Hän laskeutui istumaan lattialle sohvan viereen ja laski tarjottimen eteensä matolle.
"Haluatko teen sekaan sokeria tai maitoa?" hän kysyi kaataen jo itselleen maitoa kuppiinsa. Hän vilkaisi Leonia kysyvästi, mutta edelleen hieman huolissaan toisen voinnista.
"Tein myös muutaman voileivän jos maittaa," hän sanoi, "keitän keittoa sitten kohta jos.. Jos haluat."

Leon onnistui ainoastaan hajamielisesti pudistamaan päätään. Ei hän olisi jättänyt yhtäkään sinne kuolemaan. Tosin olisi voinut olla, että hän olisi hälyyttänyt jonkun toisen pitämään huolta haavoittuneesta ja lähtenyt itse etsimään syyllistä, muttei hän kuitenkaan toista olisi pulaan jättänyt, mikäli tämä olisi maannut hänen asemestaan asfaltilla, kykenemättä liikauttamaan kunnolla jäsentäänkään.
Leon kiehnäsi peiton alla ja koetti löytää sopivan asennon, jossa viltti ei kuitenkaan pääsisi hankaamaan hänen haavojaan. Sellaista asentoa ei kuitenkaan tuntunut löytyvän ja Leonin mielessä kävi juuri ajatus haavojensa raapimisesta, kun toinen poistuessaan kielsi häntä kuin lastaan konsanaan.
Eihän hänelle nyt moisia tarvinnut kertoa!? Se vain, että hän oli ollut juuri aikeissa raapia kutisevia haavojaan, joten sinänsä...Toinen kenties oli tehnyt ihan oikein jäkättäessään hänelle, mutta kielto kaikesta huolimatta ärsytti Leonia, joka oli vähällä ryhtyä lapsellisesti mököttämään toiselle - vaikka vain näytääkseen kuinka huvittavalta toinen oli itsensä saanut näyttämään koettaessaan leikkiä hänen äitiään. Leon tyytyi kuitenkin naurahtamaan käheästi ja nostamaan kätensä viltin yläpuolelle niin, että hänen vartaloaan suojaava ja lämmittävä peitto laskeutui hänen kainaloidensa tienoille.
Ehkä Lettyn olisi sittenkin pitänyt laittaa hänet pakkopaitaan? Kutisi ja kirveli niin maanperkeleesti...

Leon tyytyi kuuntelemaan kaiketi keittiön suunnalta pian kantautuvia ääniä ja painoi päänsä sohvatyynyjä vasten. Hetken hän nuokkui tajunnan rajamailla, ennen kuin vajosi niiden tuolle puolen, nukahtaen hetkeksi.
Hetkeksi, joka todellisuussa vastasi kenties korkeintaan kymmentä minuuttia ja tuntuikin ainoastaan muutamalta.
Leon huokaisi ja raotti silmiään kuullessaan tuon jo tutuksi käyneen äänen korvissaan. Ei toisen äänen kuuleminen lainkaan häntä harmittanut, ennemminkin piristi ja teki hänen olonsa turvalliseksi.
Nyt kun hän tiesi, ettei toinen ainakaan oitis ollut aikeissa silpoa häntä kappaleiksi.
Velho pudisti päätään ensimmäiselle kysymykselle ja toivoi kuulleensa sen oikein. Hän vei toisen kätensä, vasemman tietenkin, hieromaan silmiään. Ei hänen vasenkätensä tosin juurikaan oikeaa paremmassa kunnossa ollut. Joka paikkaa kolotti ja viiltoja tuntui olevan kaikkialla hänen ylävartalossaan.
Oikea käsi tietysti oli kaikesta huolimatta se pahin tapaus ja sitä jomotti niin voimakkaasti, että Leon saattoi tuntea sydämensä sykkeen käsivarrestaan sitä edes koskettamatta.
"R-ruoka kelpaa a-a-ina...Se-se vain- et-tt-tä mah-ani voi o-olla toista mieltä", Leon hymähti ja naurahti kevyesti, mutta kääntyi kaikesta huolimatta vaivalloisesti kyljelleen, osittain vasemman kätensä päälle ja ojensi kätensä. Lautaseen hän olisi ylettänyt ainoastaan kurottamalla ja siitä olisi auttamatta seurannut sohvalta putoaminen - mikä nyt sattui puolestaan olemaan sellainen tapahtuma, jonka hän tässä olotilassa jätti mieluusti kokematta.

Mikäli Leticia ymmärsi oikein Leonin pään pudistukset, mies halusi teensä niinsanotusti mustana. Niinpä Letty kohotti koskemattoman teekupin ojentaakseen sen toiselle.
"Se voi sitten olla vähän kuumaa mutta.. Kai se tekee ihan hyvää," hän sanoi vaikka luultavasti toinen tajusi ihan sanomattakin. Parempi kuitenkin sanoa nyt itsestäänselvätkin asiat ääneen jottei toinen saisi vielä palovammojakin kaupan päällisiksi. Vaikka tuskin muutama palovamma enää toisen oloa mihinkään suuntaan muuttaisi. Sen verran pahoin toinen oli kärsinyt.

Huomatessaan Leonin hieman liikahtavan leipien suuntaan ja mutisten jotain ruuasta, Letty nappasi lautasenkin ja nosti sen lähemmäs Leonia tarjoten toiselle nyt leipiäkin. Sen tehtyään hän laski lautasen takaisin tarjottimelle ja tarttui sitten vuorostaan omaan kuppiinsa hörpäten suullisen ihanan lämmintä teetä. Samassa hän tajusi että tottakai hän itsekin oli siinä sateessa kastunut. Eivät vaatteet niinkään ehtineet, koska hänellä oli aluksi ollut päällyskaapu yllään mutta hiukset sen sijaan roikkuivat märkinä hänen kasvoillaan. Tai kosteina. Ei kuitenkaan kovin hehkeän näköisenä, siitä hän oli varma. Hän irrotti hetkeksi ponnarilla olleet hiuksensa, sekoitti niitä hieman saadakseen ne hieman elävämmän näköisiksi ja veti ne sitten korvan taakse todeten että ne kuivaisivat nopeammin avonaisina.

Siinä istuskellessaan hiljaisena teetään hörppien, hän katseli Leonia hieman huolestuneena tämän haavojen takia. Ehkä se oli hänen naisellinen osapuolensa, joka sai hänet huolestumaan näin tosissaan toisen voinnusta, muttei voinut sille mitään. Mitähän ihmettä tälle oli tapahtunut? Ihan kuin toinen olisi jäänyt jonkun.. panssarivaunun alle.
Nyt kun Letty sai hetken hengähtää eikä hänen tarvinut muuta kuin ojennella miehelle teekuppia tai leipiä tämän halutessa, hän kiinnitti ensimmäistä kertaa huomiota myös toisen lävistyksiin ja.. meikattuihin silmiin. Olihan hän kaikenlaista nähnyt elämässään, mutta silti noin monien lävistyksien näkeminen hämmensi aina silloin tällöin. Hänellä itsellään oli ollut nuorempana kulmakoru, mutta sekin oli kasvanut aikain saatossa ulos eikä sitä sitten vanhemmiten tullut enää otettua varsinkin kun ammatti vei kaiken huomion.
Hiukset toisella kyllä olivat hienot ja no.. Tietyllä tapaa lävistykset ja meikki sopivat toiselle kuin nyrkki silmään. Tyylinsä kullakin. Siinä tilanteessa Letty vaan tunsi itsensä jokseenkin tylsäksi vaikka yleensä hän oli se, jota katsottiin hieman alta kulmien. Ei vaatetuksen takia vaan lähinnä juttujen ja mielipiteiden takia.
Juotuaan kuppinsa tyhjäksi, hän kaatoi lisää kannusta miettien samalla hetken tarjoaisiko Leonille santsikierrosta, mutta päätti olla tarjoamatta. Kai tuo itsekin osaisi pyytää jos haluaisi.. Eikä hän halunnut tuputtaa toiselle väkipakolla juotavaa ja syötävää. Aikuinenhan toinen oli. Ainakin jossain määrin.. Ja olihan tuo jo kiltisti juonut ja syönyt hänen antimiaan, joten eiköhän tuo osaisi itsekin lisää pyytää.

[Katoin noi päivämäärät jotenki väärin.. : D Ollaa me kuitenki oikeesti perjantaissa! En tajua miten katoin et oltais muka oltu sunnuntaissa.. O.o

Leon otti teekupin vastaan ja nyökäytti kevyesti päätään vaikkei varsinaisesti kyennytkään keskittymään toisen sanoihin. Juotava kuin juotava kelpasi hänelle nyt, oli se sitten millaista tahansa, kuumaa tai kylmää.
Leon kurotti laskemaan teekupin lattialle, jotta saattoi ottaa leivän vastaan vasemmalla kädellään oikeansa ollessa yhä vasempaa kipeämpi. Itse asiassa oikean käden liikuttaminen oli tällä hetkellä hänelle lähestulkoon mahdoton tehtävä ja Leon koetti parhaansa mukaan olla käyttämättä sitä.

Leon kiitti vaimeasti mumisten leivästä ja tunki sitä nälkäisenä suuhunsa, vaikka syöminen nostikin aikamoisen pahanolon aallon vyörymään hänen ylitseen. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä, mutta toisaalta jo sekin riitti aiheuttamaan huonon olon eikä hänen tämänhetkinen olotilansa asiaa lainkaan helpottanut, mutta nälkä oli nälkä ja Leon tahtoi tyydyttää sen, jotta hänellä olisi ede yksi huolehdittava seikka vähemmän.
Aurori vajosi uupuneena sohvalle syötyään leivän nopeasti ahmien - hän ei ollut koskaan osannut syödä mitään rauhallisesti ja ruoastaan nauttien - ja hörpättyään varovasti kuumaa teetä. Tee kirveli hänen suussaan ja kurkussaan, kaiketi hän oli onnistunut jopa polttamaan kielensä, mutta Leon ei välittänyt siitä nyt. Hän oli ainoastaan tyytyväinen saatuaan syötävää.
Joskin häntä tosissaan oksetti nyt.

Leon sulki hetkeksi silmänsä ja ne avatessaan tunsi katseen itsessään. Hän siirsi hitaasti katseensa Lettyyn ja kohotti kysyvästi kulmaansa. Aurori itse veti vasemmalla kädellään vilttiä paremmin ylleen ja huokaisi vaimeasti.
Hän veti syvään henkeään ja tuijotti hetken ajan kattoa ennen kuin pakotti sanat vaivalloisesti ulos suustaan, hieman nolostuneena vaivasta, jota toinen oli hänen vuokseen joutunut näkemään;
"K-kiitos...Ka-kaikesta."
Hän antoi silmiensä sulkeutua jälleen ja nuolaisi rohtuneita huuliaan. Toinen ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka oli joutunut pelastamaan hänen henkensä, mutta häntä nolotti siitä huolimatta.
"Mmm...V-voisin nukkua ny-nyt?" Leon kysyi varovasti tietämättä antaisiko toinen hänen jäädä asuntoonsa nukkumaan vai oliko tämä aikeissa passittaa hänet ulos. Hänen pitäisi muistaa kiittää toista paremmin huomenna, mikäli hän saisi tänne jäädä ja tuntisi olonsa jo huomenissa paremmaksi.

Toinen huomasi Lettyn miettivän katseen hänen tutkaillessaan toisen hieman hämmentävää ulkonäköä. Joku muu nainen olisi ehkä punastellut moisesta kiinnijäämisestä, mutta Letty ei kuitenkaan häkeltynyt kulman kysyvästä kohotuksesta. Hän uskoi että toinen oli edes jossain määrin tottunut moisiin katseisiin kerran omasi niin paljon lävistyksiä ja muutenkin astetta tai kahta erikoisemman lookin. Kohteliaalle päälle satuttuaan, Letty käänsi kuitenkin katseensa pois tuijotellen hetken hiljaisuuden vallitessa takassa tanssivia lieskoja. Taiotussa tulessa oli se hyvä puoli ettei se koskaan lämmittänyt liikaa vaan piti ilman juuri sopivana.
Leon kuitenkin rikkoi hiljaisuuden hieman vaivaantuneen kuuloisella kiitoksella, jolloin Leticia siirsti katseensa pienen hymyn kera takaisin toiseen.
"Koska vain," hän sanoi hymähtäen pienesti, "mutta.. toivottavasti emme ole tässä tilanteessa toistamiseen." Toivottavasti tosiaan. Letty tarkoitti joka sanaa. Hän oli ehkä paikoin itsekäs ja antoi usekin ehkä kylmänkin kuvan itsestään, mutta ei hän turhaan ollut Feeniksin kiltaan liittynyt. Hän halusi nimenomaan auttaa kaikkia velhoja ja noitia hädässä eikä suinkaan ollut kiltalainen koska joku Harry Potter piti pelastaa. Hänen luonteeseensa vaan kuului muiden auttaminen ja huolehtiminen, vaikka hän kyllä peitti moisen luonteenpiirtein useammin kuin olisi ehkä tarvinut.
Leonin kysymys sai aikaan pienoisen omantunnon pistoksen, koska olisihan Lettyn jo itsensäkin pitänyt ehdottaa että toinen kävisi nukkumaan! Sen sijaan hän oli siinä lätissyt jo liikaakin..
"Tottakai," hän sanoi nopeasti keräten tyhjentyneet astiat pikaisesti takaisin tarjottimelle.
"Lepää rauhassa," hän sanoi vielä noustuaan tarjottimen kanssa ylös lattiatasolta, "tässä talossa on hyvät turvatoimet.. Teen vielä ilmiintymiseston täksi yöksi. Kukaan ei pääse taloon." Sen sanottuaan Letty lähti keittiötä kohden ja mennessään hän sammutti olohuoneen valot ja olohuoneeseen jäi vain takkatulen loimotus.
Letty laski tarjottimen tiskipöydälle ja päätti että tiskaisi vasta seuravaana päivänä. Nyt oli jo myöhä eikä hän halunnut enempää häiritä Leonia sinä iltana. Aamulla toinen saisi kyllä tehdä jonkinlaisen selvityksen siitä, mitä ihmettä oli tapahtunut.
Letty nappasi vielä keittiön oviaukolle heittelemänsä pyykkiin menevät peitot ja räsyt. Hetken niitä katsottuaan, hän heitti kaikki muut paitsi fleesen roskikseen. Kuka nyt mitään enää verisillä lakanan riekaleilla tekisi?
Letty heitti huovan alakerran vessassa sijaitsevalle pyykinpesupaikalle ja kiipesi sitten yläkertaan. Ei hän kyllä omassa sängyssään tätä yötä nukkuisi, koska ei kuitenkaan saisi kunnolla unta tiedostaen että hänen olohuoneessaan makasi pahasti loukkaantunut, puolituntematon mies. Niinpä hän nappasi peittonsa ja paineli sen kanssa takaisin alakertaan. Hän nukkuisi isossa nojatuolissaan sen yön.
Ohittaessaan ulko-oveaan, Letty pysähtyi ja taikoi lupaamansa ilmiintymisestotaian talonsa ympärille. Nyt ovet olivat lukossa, talo ei näkynyt jästeille eikä kukaan pystynyt ilmiintymään taloon ennen aamua. Kaikki oli siis juurikin niin turvallista kuin hän oli Leonille pystynyt lupaamaan.

Letty hiippaili varpasillaan nukkuvan Leon ohi tuolilleen ja laski selkänojaa hieman alemmas (kiitos niille jästeille, jotka keksivät alas-laskettavat nojat!). Hän veti peiton päälleen ja vilkaisi vielä Leonia.
Sitten hän vaipui katkeilevaan uneen, lähinnä torkkuen ja hetkittäin hereille säpsähtäen. Viimeisen kerran hän katsoi kelloa puoli kolmen jälkeen aamuyöllä ja sitten vihdoin ja viimein vaipui syvään uneen.

[Voidaan siirtyä mun puolesta suoraan aamuun (:]

Ei Leonilla toisen mielestä ollut minkäänlaista velvollisuutta, joka sitoi tämän vaikka sitten ehdottamaan lepäämistä ja nukkumista hänelle. Mikäli toinen siis olisi ilmiantanut huonon omatuntonsa ei Leon todennäköisesti olisi ymmärtänyt syytä siihen. Hänhän se itse parhaiten tiesi milloin kaipasi unta ja näin ollen, eikö hän itse - tässäkin tilanteessa - ollut ainoa, joka saattoi sanoa milloin oli hänelle itselelen hyvä hetki käydä nukkumaan? Toinenhan oli kuitenkin huolehtinut hänen ravinnonsaannistaankin - ja toisaalta...Leon tunsi itse huonoa omaa tuntoa sen vuoksi, että oli antanut toisen tehdä niin paljon hänen vuokseen.
Aurorina ja kiltalaisena, ja vieläpä suhteellisen kokeneena velhona, hänen olisi pitänyt pystyä pitämään itse huolta itsestään jopa siinä maassa maatessaan ja kovia tuskia kokiessaankin.

Leon naurahti toisen sanoille.
"Tuosta voisi melkein päätellä, että olet menossa kaivamaan lapiota ja valmiina hautaamaan minut kuusi metriä mullan alle heti kun heitän henkeni", aurori naurahti, toisen sanoista siis juurikin tuolle 'lepää rauhassa'- toivotukselle. Joskaan ei hän sitä nyt sillä tavoin ottanut, se vain, että samoja sanoja käytettiin mikäli saatettiin joku jo tämän maailman jättänyt haudanlepoon.
Leon kuitenkin oli velho, joka ei ottanut edes elämää vakavissaan, joten Lettyn ei todellakaan tarvinnut ottaa häntä vakavasti.

Mies nukahti samantien kun sai silmänsä suljettua ja toisen palatessa olohuoneeseen hän oli jo syvässä unessa tuhisten itsekseen ja silloin tällöin myös vaimean kuorsauksen kantautuessa sohvalla makaavan velhon huulilta.

*** ***

Leon olisi kaiketi nukkunut koko yön ellei kohtalo olisi puuttunut peliin. Noin kello kymmenen aikoihin aamusta mies käännähti unissaan ja tipahti ryminän kanssa sohvalta lattialle.
Ennen tömähdystä oli kuultavissa yllättynyt huudahdus, jota seurasi vaimeaa sadattelua oitis ryminän jälkeen. Leon irvisti ka pakotti itsensä istuvampaan asentoon lattialla. Joka paikkaa kolotti eikä sohvalta putoaminen ollut juurikaan hänen oloaan parantanut, ainoastaan päinvastoin.
Leon tunsi kylmät väreet ihollaan ja laski katseensa paljaaseen rintakehäänsä. Haavat olivat umpeutuneet, mutta yhä nähtävissä hänen vaaleasta ihostaan. Mies kohotti vasemman kätensä haromaan hiuksiaan ja sattui ensimmäistä kertaa heräämisensä jälkeen vilkaisemaan ympärilleen.

Missä pirussa hän oikein oli!?
Eilisillan tapahtumat palailivat hitaasti hänen mieleensä ja Leon kurotti tikarinsa olohuoneen pöydältä ihan vaikka vain tunteakseen olonsa turvallisemmaksi ja voidakseen suojautua mahdollisilta vihollisilta. Samalla katseensa kävi oikeassa kädessään. Uusi irvistys vääristi velhon kasvot - ja jälleen yksi muisto eilisestä palautui hänen mielensä perukoilta aivan etualalle.
Leon pakotti itsensä takaisin sohvalle ja istuutui, kietoen peiton tiukasti palelevaa ylävartaloaan lämmittämään.
Tikari pysytteli yhä tiukasti hänen vasemmassa kädessään valmiina iskemään ensimmäistä joka päättäisi tehdä olemassa olonsa tiettäväksi.

Letician yö oli tosiaan ollut mitä rauhattomin ja välillä hän oli säpsähtänyt hereille niin oman mielensä temppuilun takia.. kun taas joskus johonkin sohvan suunnalta kuuluvaan kuorsaukseen, johon nainen ei tietenkään ollut tottunut. Ei ainakaan olohuoneessaan ja vielä kun nukkui huonossa asennossa niin oli entistäkin alttiimpi heräämään moisiin kummallisiin ääniin. Varsinkin jos niiden äänten lähde oli vakavasti haavoittunut aurori.
Aamuyöhön saakka Leticia oli heräillyt, mutta vaipunut sitten syvään uneen eikä ollut enää heräillyt mihinkään nyt niin tavanomaisilta kuulostaviin ääniin. Ehkä korva oli jo jotenkin tottunut.. ja väsymys alkoi väkisinkin ottaa valtaa.
Nyt kun Leticia heräsi unen läpi kuulemaansa huudahdukseen ja sitä seuraavaan muksahdukseen, nainen oli nukkunut ehkä noin kuusi tai seitsemän tuntia kunnolla. Sinänsä aivan riittävä unimäärä, mutta kun otti huomioon sen epämukavan tuolin, missä hän oli nukkunut niin unimäärä tuntui lähinnä univajeelta.
Hätkähdettyään hereille kuultuaan Leonin lattialle tippumisen, Leticia kohotti katseensa tuolin käsinojasta ja tuijotti sitten mitään näkemättä hetken eteenpäin. Hiukset olivat yön aikana valahtaneet hänen silmilleen ja kun hän vihdoin alkoi ajattelemaan hieman selkeämmin, hän sai siirrettyä hiukset pois naamaltaan.
Leticia vilkuili ympärilleen, mutta koska ei nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa, hän huokaisi hiljaa haroen hiuksiaan. Paljonkohan kello oli? Hän oli varmasti taas vain herännyt johonkin epämääräiseen ääneen ja kello ilmoittaisi olevansa jotain viisi tai kuusi aamulla..
Niin monta kertaa kuin Lettylle siitä oli sanottukin, hänen olohuoneessaan ei ollut kelloa. Niinpä kellon tarkistamiseksi olisi pitänyt lähteä keittiöön saakka ja tuo ajatus tuntui lähinnä mahdottomalta sillä hetkellä. Letty kuitenkin laski jalkansa alas tuolilta ja suoristautui naksauttaen jumissa olevan selkänsä. Vasta nyt hän tajusi siinä venytellessään että hänen eilinen vieraansakin oli ilmeisesti herännyt tai ainakin tuo istui sohvalla peittoon kääriytyneenä.
"Ai huomenta!" Letty sanoi haukotellen, "mikä on vointi?" Vielä yksi niskojen venytys ja hiusten harominen parempaan kuosiin..

Leon kostutti huuliaan kielensä kärjellä ja käänsi katseensa hätkähtäen naisen puoleen tämän avatessa suunsa. Mies kurtisti kulmiaan ja tuijotti toista aikansa puristaen tikaria yhä tiukasti hikoavassa kädessään.
Naisessa kieltämättä oli jotain tuttua vaikkei hän oitis tajunnutkaan mitä tuttua tässä oli. Yllättäen Leonin mieleen juolahti kuva Amelia Bonesista ja tikari putosi hänen kädestään sohvalle, kimmoten siitä lattialle päästäen pienen kilahduksen laskeutuessaan lattialle.
"A-Am...Onko Bonesista kuulunut mitään?" Leon käänsi jälleen eteensä suuntaamansa katseen takaisin Lettyyn...Niin, niin sen täytyi olla, Lettyyn...
Ne kuolonsyöjät olivat jahdanneet Bonesia. Selvittyään hänestä naurettavan helposti ne eivät taatusti olleet jättäneet jahtiaan siihen. Pimeyden Lordi tappoi taatusti kaikki epäonnistujat ja näin ollen se kaksikko mitä todennäköisimmin ei tahtonut epäonnistua.
Kuinka hän oli saattanut unohtaa Bonesin noin vain!?

Leon laski katseensa syliinsä ja tuijotti hetken eteensä mitään näkemättä ennen kuin toisen aiempi kysymys iskostui hänen mieleensä.
"Ahm...Lattialle tippumista lukuun ottamatta ihan hyvä", Leon mumisi ja lisäsi mielessään 'Bonesin tilanne ei välttämättä ole yhtä hyvä'.
Mies tiukensi otettaan viltistä ympärillään eikä kyennyt keskittymään mihinkään. Hänen täytyi saada tietää...Äh...Vaikka Bonesille jotain olisi sattunutkin, siitä tuskin kukaan vielä tietäisi. Hänen täytyisi nyt pitää huolta itsestään sen sijaan, että murehti hänet hylänneen Taikaministeriön työntekijän kohtaloa.
Tämä oli yhtälailla jättänyt hänet kuolemaan - se vain, että Leon uskoi oman loukkaantumisensa olevan pätevämpi syy naisen 'hylkäämiselle' kuin tapa, jolla tämä oli karannut ja jättänyt hänet taistelemaan kahta kuolonsyöjää vastaan. Olisi kuitenkin varmaa, ettei Leon jättäisi sitä kaksikkoa rauhaan oli Amelia Bones sitten yhä hengissä tai ei.
Leon kaipasi kostoa ja kostoon olisi riittänyt paljon pienempikin syy kuin yritys tappaa hänet. Hän tahtoi myös osoittaa, että tuo kuolonsyöjäkaksikko oli aliarvioinut hänet.
Nyt aurori ei kuitenkaan voinut kuin istua aloillaan ja tuijottaa eteensä turhautuneena.
"Voisin käydä suihkussa...?" Leon ehdotti varovasti ja siirsi katseensa takaisin Lettyyn. Tulisi olemaan omanlaisensa tehtävä selvitä suihkusta ilman apua, mutta hän ei todellakaan aikonut pyytää toista mukaansa. Oli suoranainen ihme, ettei tämä vielä ollut heittänyt häntä ulos asunnostaan!

Letician yllätykseksi Leon ei vastannutkaan hänen kysymykseensä vaan kysyi puolestaan Amelia Bonesista. Letty pudisti päätään kulmaansa hieman huolestuneena kohottaen.
"En.. En ole," hän sanoi miettien kiivaasti miksi toinen sellaisia uteli ensitöikseen, "nyt on lauantai eikä siksi mitään työjuttujakaan ole tullut.. mitä sinä tarkoitat?" Tuskin mitään hyvää kuitenkaan oli tiedossa, koska miksi muuten tuo olisi Bonesista alkanut puhumaan.

Hetken kuluttua Leon vastasi hänen aiemmin esittämään kysymykseensä ja uteli voisiko mahdollisesti hyödyntää hänen suihkuaan.
"Toki," Leticia sanoi nousten ylös tuolistaan ja astellessaan olohuoneen poikki keittiön ovelle, "kylppäri on tuolla yläkerrassa. Se eka ovi oikealla. Pyyhkeitä löytyy siitä kaapista heti oven pielestä."
"Minä keitän kahvia ja teen jotain aamiaista sillä välin," Letty lisäsi vielä ja muistaessaan toisen kädessä olevan tikarihaavan, hän päätti vielä varoittaa hieman vaivaantuneena taas yhdestä äitimäisestä kommentistaan;
"En laittanut siihen käteesi eilen tuota hetiptopia, joten.. Kannattaa ehkä varoa kastelemasta sitä ihan älyttömästi jos ollenkaan. Laitetaan siihen sitten lääkettä kun tulet ja vaikka uusi side.."

Sillä aikaa kun Leon oli yläkerrassa suihkussa, Leticia laittoi pannullisen kahvia kiehumaan ja asetteli joitain leipiä kurkkuineen, juustoineen, leikkeleineen ja tomaatteineen pöytään. Leon saisi itse tehdä leipänsä niin saisi oikeanlaiset. Vaihtoehtoja kun oli useampia. Katettuaan pöydän, Leticia meni siistimään olohuonetta hieman. Hän kasasi verestä likaantuneet huovat nojatuolille ja siirteli sitten pöydän takaisin paikoilleen. Huomatessaan Leonin paidan riekaleet ja tämän rikkinäisen päällystakin, Letty muisti luvanneensa korjata sen. Paitaa hän ei millään ilveellä saisi enää ehjäksi, ei edes taikavoimin mutta ehkä takin voisi korjata.
Letty kaivoi olohuoneen kaapista neulan ja lankaa, otti takin, paidanriekaleet sekä Leonin tikarivyön ja palasi niiden kera keittiöön. Hän laittoi vyön yhden tuolin selkänojalle ja siihen viereen paidan riekaleet. Sitten hän istui omalle paikalleen odottelemaan kahvin valumista ja samalla hän alkoi korjailemaan Leonin takkia.

Leon ei olisi voinut olla tyytyväisempi päästessään suihkuun. Lämmin, ei, vaan suorastaan kuuma vesi toki kirveli hänen jo osittain parantuneissa haavoissaan, mutta ainakin hän tiesi sen puhdistavan ihoaan jos ei muuta.
Leon vältti oikean kätensä kastelemista kuten Letty oli ohjeistanutkin, vaikka toki side kastui, hän ei mahtanut sille mitään vaikka olikin vasenkätinen.
Leon kuivasi itsensä löytämäänsä pyyhkeeseen ja irvisti tajutessaan sen saavan osittain vaaleanpunaisen sävyn haavojen puhdistuessa niihin vielä jääneestä verestä. Mutta mikäli palataan mukavuus seikkoihin, mies sai kiittää itseään siitä, että oli eilen vetänyt collegehousujen tapaiset ylleen. Ne olivat kieltämättä paikoin jäykät kuivuneen veren vuoksi, mutta ainakin ne olivat pehmeät ja lämpimät. Leon kuivasi hiuksensa - vaikkakin se ainoastaan vasemmalla kädellä suoritettuna oli aika haastava toimenpide - ja sipsutteli vaivalloisesti keittiöön…Tai ainakin suuntaan, jossa oletti keittiön sijaitsevan.

Keittiöön saapuessaan Amelia Bones kummitteli jälleen hänen mielessään ja Leon istuutui keittiön pöydän ääreen ja suuntasi yllättävän vakavan katseensa Lettyyn.
"Onko mitään tapaa selvittää, kuinka Bones voi?" Hän tiedusteli, vaikka epäilikin, ettei Letty osaisi auttaa häntä. Pöllöpostin lähettäminen ja vastauksen saaminen kestäisivät kumpikin aikansa. Eivät pöllötkään mitään kiitäjiä olleet.
Huokaisten Leon nojasi kyynärpäänsä keittiön pöytään ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä. Rintakehäänsä ja käsiään jomotti entistä pahemmin suihkun jälkeen, mutta ainakin hän tunsi olonsa puhtaaksi. Se vain, ettei hänen omatuntonsa suinkaan tuntunut yhtä puhtaalta.

// Yhyy, siitä tuli lyhyt :'< \\

Leticia kohotti katseensa takaisin keittiöön palanneeseen Leoniin, jonka liikkuminen näytti hieman vaikeammalta kuin normaalisti. Leticia ei ihmetellyt tätä mitenkään eikä siis vaivautunut edes kysymään mikä toisen vointi oli nyt suihkun jälkeen. Eiköhän se ollut aika ilmiselvää kysymättäkin. Hän laski katseensa takaisin Leonin takkiin ja katseli kiinni ompelemaansa repeytymää hieman arvioiden. Kai nuo tikit nyt ainakin Leonin kotiin saakka kestäisivät.. Tietysti olisi ollut mukavampaa jos hän olisi saanut ne korjattua täydellisesti, muttei hänkään nyt ihmeisiin pystynyt. Onneksi takin repeäminen ei sentään ollut ollut hänen vikansa.
Äkkiä Leon rikkoi hiljaisuuden kysymällä jälleen Bonesista. Leticia tuijotti miestä hetken kulmat kurtussa, mutta pudisti sitten päätään.
"Olen pahoillani," hän sanoi jo aivan varmana siitä ettei päivän profeetta toisi tänä aamuna mitään kovin hyviä uutisia. Se tapa, millä Leon puhui Bonesista viesti jo niin vahvasti siihen suuntaan.
"Mutta jos jotain kovin kamalaa on tapahtunut niin kyllä se lukee Profeetassa kissan kokoisilla kirjaimilla," Leticia sanoi vilkaisten ikkunan suuntaan kuin olettaen näkevänsä pöllön saapuvan vaikkei se saapuisi vielä hetkeen. Hän kun ei yleensä ollut viikonloppuna tähän aikaan hereillä ja pöllö tunsi jo hänen unirytminsä sen verran hyvin että osasi ajoittaa lehden tuomisen paremmin.
"Mutta ota sinä nyt leipää ja syö jotain," Leticia kehotti miestä ja tajutessaan ettei ollut kaatanut kahviakaan vielä, hän nousi ylös ja nappasi pannun keittimestä kaataen kupit täyteen. Sen tehtyään hän istahti takaisin Leonin takki yhä hyppysissään. Hän kaatoi itselleen maitoa kahvin sekaan ja sekoitti sen sekaisin kahvin kanssa. Sitten hän hörppäsi kahvistaan hieman ja kiinnitti huomionsa taas takkiin.
"Äh.. Leon," Leticia aloitti hetken päästä nostaen katseensa takista Leoniin, "mitä eilen tapahtui?" Hän katsoi hetken Leonia ja siirsi sitten katseensa takaisin takkiin, koska ei voinut parsia sitä näkemättä mitä teki. Hänestä tuon kysymyksen esittäminen oli aluksi tuntunut maailman epäkohteliaimmalta asialta kysyä, mutta sitten hänestä oli alkanut tuntua että hänellä oli oikeus tietää.

Leon nyökäytti päätään. Turhaan hän vaivasi Lettyäkin tällä kysymyksellä. Bonesin kohtalo oli kaiken kukkuraksi osittain tämän omaa syytään. Asiat saattaisivat olla toisin mikäli toinen ei olisi jättänyt hanta ja lähtenyt pakoon, mutta toisaalta…Se oli ihmisen itsesuojeluvaisto, joka siinä Bonesin teossa oli puhunut ja toisaalta…Jos tämä oli hengissä, oli se keino selvästikin ollut toimiva.
Leon ei ollut varma siitä tahtoiko saada käsiinsä tämän päivän Profeettaa, juurikin sen vuoksi, että siinä saattaisi lukea kissankokoisin kirjaimin jotain, jossa hän oli ollut mukana viime yönä.

Leon nyökäytti päätään ja oli aikeissa nousta pöydästä hakeakseen itse kahvia, joka niin houkuttelevasti tuoksui huoneessa, mutta Letty oli jo hereillä.
“Voin mina itsekin-“, Leon mumisi katsoen toisen menoa ja huokaisi kevyesti. Hän ei ehtinyt enää edes kilpailla kahvin hakemisessa. Kenties hänen pitäisi vain ottaa rauhallisesti…Se vain, ettei se ollut niin helposti tehty kuin mitä se oli sanoa.
Leon päätti juoda kahvinsa mustana, saisipahan kunnon herätyksen siinä samalla mikäli toisen kahvi sattuisi olemaan tarpeeksi tujua.

Leon katsoi toista, tai pikemminkin takkiaan. Hieman poissaolevana hän mumisi;
”Sinä korjaat takkiani. Kiitos.”
Katseensa siirtyi takaisin eteensä ilman, että mies osasi aluksi edes tarttua kahvikupposeensa. Huokaisten Leon otti kupin täriseviin käsiinsä ja vilkaisi Lettyä ennen kuin kulautti kahvia kurkustaan alas.
Irvistäen polttelevan tunteen johdosta Leon vilkaisi toista. Mitä eilen tapahtui? Eilen…
“Ahm, minä vain… Seurasin Bonesia. Tiedäthän sinä, Ministeriö ei ole tehnyt juuri mitään kuolonsyöjien kiinni saamiseksi…Oli silkkaa sattumaa, että kuolonsyöjät olivat päättäneet samana iltana lähteä listimaan Bonesia ja…Äh…Kävipä kuitenkin niin, että Bones juoksi omia menojaan ja jätti minut kahden kuolonsyöjän seuraksi. Ei siinä mistään teekutsuista sitten kyse ollut ja loput sinä tiedätkin”, Leon kertoi ääni väristen ja irvisti lyhyen kertomuksensa päätteeksi. Toki hän koetti muodostaa sanansa mahdollisimman huolettomasti ja niin hauskasti kuin siinä tilanteessa oli mahdollista, mutta totta puhuen häntä ei naurattanut laisinkaan.
Ja kyllä, toisella oli oikeus kysyä, oikeus tietää. Tämähän oli auttanut hänet pakoon ja samalla mitä todennäköisimmin pelastanut hänen henkensä!

Niinkin huolestunut kuin Leticia sillä hetkellä olikin tuomari Bonesin sen hetkisestä tilanteesta kun ei vielä edes tiennyt mitä oli tapahtunut vai oliko mitään.. Hän ei voinut olla naurahtamatta pienesti Leonin kiiteltyä häntä takin parsimisesta ikään kuin se olisi ollut suurinkin ihme.
"No.. No niinhän mä lupasin," Leticia vastasi naurahtaen ja katsahti hieman hymyillen Leonia.

Letician kysyttyä kysymyksensä, Leon alkoi selittämään edellispäivän tapahtumia hieman vaikean oloisena. Leticia tuijotti koko kertomuksen ajan käsiinsä parsien samalla viimeistä repeymää umpeen. Hän ei jostain syystä viitsinyt saatika halunnut katsoa Leonia tuon puhuessa varsinkin kun aihe ei varmasti ollut kovinkaan mieluisa toiselle. Lopulta toinen lopetti kertomuksensa ja Leticia vilkaisi tätä nyökäten pikaisesti. Jotenkin Leticia ei tiennyt mitä ajatella kuulemisestaan. Ensinäkin häntä tietenkin huolestutti se mitä Bonesille oli tapahtunut.. ja toiseksi häntä olisi kiinnostanut tietää enemmän noista kuolonsyöjistä, mutta jätti sen kuitenkin kysymättä. Leon ei varmasti haluaisi puhua sen enempää niistä kahdesta kuin oli pakko, olihan tuo kuitenkin mies, joka oli tullut hyvin pahasti mukiloiduksi. Saattoi olla kova isku ylpeydelle.. Mutta eniten, tilanteesta huolimatta, Leticiaa jotenkin hämmensi Leonin kertomus siitä kuinka Bones oli paennut ja jättänyt tämän yksin oman onnensa nojaan. Hän oli jotenkin aina ajatellut Bonesin vähän rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi.. Toisaalta kuka nyt ei paennut kuolonsyöjien edessä. No, Leon ei näyttävästi ainakaan vaikka pakeneminen olisi ehkä ollut viisaampaa.. Nyt jälkikäteen ajateltuna.
Leticia joi kahvistaan ennen kuin vastasi mitenkään toisen selityksiin. Ei hän oikeastaan edes tiennyt mitä voisi vastata siihen. Mitkään pahoittelut tai rohkaisevat sanat tuskin auttaisivat tilannetta, päin vastoin.
"Noo.. Toivottavasti Bones nyt sitten tiesi mitä teki," Leticia sanoi hymähtäe hyvin pienesti. Ehkä Bones tosiaan oli paennut johonkin hyvin kauas ja oli nyt ehkä aamulla palannut ministeriöön.. Eikä Profeetta siinä tapauksessa kirjoittaisi tästä mitään. Paitsi ehkä sen kuinka yksi aurori oli kadoksissa..

"Noniin," Leticia lopulta sanoi nostaen paikattua takkia silmiensä korkeudelle katsellen paikkauksiaan arvioiden.
"Ei se nyt ihan.. ihan ehjä ole, mutta ei kyllä ihan käyttökelvotonkaan vaikka itse sanonkin," hän sanoi yrittäen keventää itsekin tunnelmaa pienesti naurahtamalla. Hän nousi ylös ja laittoi takin siihen tikarivyön ja paidanriekalekasan päälle.
"En usko että voin tuota paitaasi enää saada paidan näköiseksi," Leticia sanoi vilkaisten paidanraatoon ja siitä sitten Leonin käsivarteen, jossa oli suihkussa kastunut sideharsokasa. Verikin oli nähtävästi tullut hieman läpi.
"Mitäs jos vaihtaisin tuon siteen käteesi?" hän ehdotti nyökäten käden suuntaan. Hän ei viitsinyt enää tunkeilla niin että alkaisi vain vaihtamaan sidettä. Eiköhän hän ollut tunkeillut ihan tarpeeksi edellisenä yönä. Leticia kurotti nappaamaan kahvikuppinsa ja joi siitä seisoalteen. Mistähän hän saisi sideharsoja? Kai hänen oli taas uhrattava joku lakana..

Leon nyökäytti päätään, joskin eleestään poiketen mumisi;
"Ai."
Eipä hän varsinaisesti enää eilisestä mitään muistanut. Tai noh, olisi kenties muistanutkin, mikä olisi hetken asiaa pohtinut ja eilisen tapahtumia tarkemmin muistellut, mutta juuri nyt aurori ei ollut sillä tuulella.

Leonilla tuskin oli miehistä ylpeyttä - ja mikäli oli, se oli kokenut aikamoisia kolauksia jo lukuisia kertoja aiemminkin, eikä hän näin ollen juurikaan välittänyt siitä, missä kunnossa ylpeytensä olisi kun hänen aikansa lähteä koittaisi. Tietysti oli totta, ettei hän kovin pitkään kyennyt tyynenä loukkauksia kuuntelemaan, mutta hänellä oli oma tapansa ottaa suurin osa asioista huumorilla tai väkisin kääntää se huumoriksi.
Ja oliko olemassa mitään huvittavampaa ja typerämpää kuin tikareita aseinaan käyttelevä aurori? Hän oli usein tullut pilkatuksi - joskin siinä samalla myös aliarvioiduksi -, mutta Leon oli velho, joka oli tottunut siihen. Hän tunsi itsensä paremmin kuin kukaan muu ja oli tietoinen siitä. Kuinka kukaan toinen kuin hän itse, saattaisi sanoa hänelle mitä hänen pitäisi tehdä ja mikä oli hänen osaltaan typerä valinta, mikä viisas?

Leon ei ollut katkera Bonesille. Tämä oli luonnollisestikin tehnyt sen, mikä oli tämän kannalta ollut järkevintä. Aurorien oletettiin selviävän yksinkin, ja mikäli ei selvinnyt, oli yksinkertaisesti surkea aurori. Tai omasi vain normaalia huonomman tuurin. Leon ei tiennyt kummasta hänen tapauksessaan oli kyse, muttei hän suinkaan ollut aikeissa vaihtaa tikareitaan taikasauvaan - vaikka hän taikasauvan omasikin.
Kouluaikoinaan hän oli aivan monta kertaa räjäyttänyt jotain, joko esineitä tai itsensä, eikä hän vieläkään nauttinut taikomisesta siinä missä muut, vaikka hallitsikin taikasauvan käyttelyn nykyään paremmin.
Leon ei osannut vieläkään kuin nyökätä päätään toiselle. Tuskin hänen mitään odotettiin vastaavankaan ja toisaalta...Kaiketi oli normaalia, ettei hän osannut juuri tällä hetkellä kommentoida asiaa mitenkään.

Leon keskittyi kahvikuppinsa tyhjentämiseen liioitellun antaumuksellisesti. Hiljaisuus kenties oli painostavaa, mutta hän oli liian uupunut kehitelläkseen tunnelmaa piristävää keskustelunaihetta. Hän kohotti katseensa mukista ja laski sen samalla pöydälle Lettyn tarkastellessa työnsä tuloksia.
"Kelpaa minulle paremmin kuin hyvin", Leon vastasi tämän arviointeihin. Itse asiassa hän tunsi olonsa jopa vaivautuneeksi. Toinen oli nähnyt vaivaa puhdistaakseen hänen haavansa ja korjatakseen hänen takkinsa. Mitä hän oli tehnyt vastalahjaksi? Sotkenut lukuisia vilttejä ja käyttänyt toisen vieraanvaraisuutta, tämän ystävällisyyttä hyväkseen...Olisi sitä potenut omantunnon tuskia vähemmästäkin.
Leon heilautti puolihuolimattomasti vasenta, tervettä kättään.
"Sellaisen paidan nyt saan mistä tahansa vaatepuodista", hän hymähti ja hymyili kevyesti, joskin hieman väkinäisesti.

Leon vei katseensa oikeaan käteensä.
"Ellei siitä ole liian suurta vaivaa", mies mutisi vaimeasti ja huokaisi, "Minä korvaan kyllä tämän kaiken...Jotenkin..."
Tietysti hän voisi ainakin ostaa toiselle uusia huopia jos ei muuta. Mutta ihan ensimmäisenä hän tahtoi saada itsensä kuntoon niin, että saisi edes liikuttua lähimpään liinavaatekauppaan tai ylipäänsä mihinkään.
Ensimmäisenä hänen pitäisi selviytyä omalle asunnolleen. Vaikkei hänellä kyllä ollut aavistustakaan siitä missä päin tällä hetkellä oli - ja olisiko hänestä edes kaikkoontumaan.

Leticia pudisti päätään kahvin juomisensa lomasta ja saatuaan kahvit kurkusta alas, hän vastasi;
"Ei siitä ole mitään vaivaa," hän vakuutti, "eikä sinun tarvitse miettiä mitään korvaamista.. Eihän tämä nyt sinun syysi ollut." Leticia hörppäsi vielä viimeiset kahvin litkut kupistaan ja laski kupin pöydälle.
"Käyn hakemassa yläkerrasta jotain kuivaa kangasta, millä sitoa tuo haavasi," hän sanoi ja paineli sitten eteisen kautta yläkertaan. Maanantai kun koittaisi niin hän rientäisi ensitöikseen töiden jälkeen kauppaan ostamaan uusia lakanoita. Huovat nyt ehkä saattoivat taikakonstein vielä tulla puhtaiksi, mutta turha mitään verisiä ja risoja lakanan pätkiä oli alkaa paikkailemaan.. Ne kun eivät muutenkaan maltaita maksaneet niin samahan se oli vaikke ostaisi kokonaan uudet.
Leticia oli jo aikeissa mennä suorinta tietä makuuhuoneeseensa, mutta päättikin poiketa vielä kylppärin kautta katsastamassa josko jossain kaapin perukoilla olisi kuitenkin ollut jokin sideharsokäärö. Hänellä kun oli sellainen muistikuva että jonkun sellaisen omisti, vaikkei se nyt edellisenä iltana ollut tullut mieleen..
Leticia kurotti avaamaan peilikaapin ja tutki sen sisältöä ja kuten oli muistanutkin, löysi hän yhden sideharsopakkauksen sieltä perimmäisestä nurkasta. Hän tuhahti itsekseen kun ei ollut sitä eilen tajunnut. Noh, ehkä oli ihan normaalia ettei sellaisessa tilanteessa ajatellut ihan täydellisen selkeästi. Sitäpaitsi parempihan tämä nyt oli löytää kuin eilennä jos tarkkoja oltiin. Nyt haava ainakin olisi kunnolla puhdas ja harsosta olisi varmaan enemmän hyötyäkin.
Leticia katsasti vielä kaapin pikaisesti, muttei löytänyt sieltä mitään muuta käyttökelpoista ja palasi sitten takaisin alakertaan.

"Jos ottaisi silmän käteen niin voisi huomata tälläiset asiat heti eikä vasta seuraavana päivänä," hän hymähti keittiöön päästyään ja laittoi sideharsopaketin pöydälle noutaen sitten olohuoneesta vielä ne eiliset hetiptop-tökötit. Saatuaan kaiken tarvittavan pöydälle, Leticia asteli Leonin viereen ja alkoi varovasti avata vanhaa lakanakääröä.
"Mutta jos sinä jotenkin haluat korvata tämän," Leticia sanoi hetken päästä, "niin lupaa mulle että pidät vastedes sen sauvasi edes mukana jossain taskun pohjalla. Tapella saat vaikka paljain käsin mun puolesta." Leticia siirsi katseensa hetkeksi haavasta Leoniin.
"Hyviä auroreja on niin harvassa ettei niitä ole kiva haudatakkaan," nainen sanoi hieman naurahtaen ja siirsi katseensa takaisin haavaan.

Leon naurahti kevyesti, joskin varsin ilottomasti.
"Itsehän minä itseni tähän sotkin, joten kyllä, tämä on minun syyni", hän vastasi asiaa sen suuremmin edes järkeilemättä, muttei jaksanut ajatella sitä enää sen pidemmälle. Hänellä olisi kyllä rutkasti aikaa korvata kankaat toiselle tulisi tämä mihin tulokseen tahansa, mutta juuri nyt hän tunsi olonsa ainoastaan uupuneeksi siinä missä ylävartaloaan ja kättään kolotti suunnattomasti ja liikkuminen alkoi käydä hetki hetkeltä hankalammaksi sen sijaan, että olonsa olisi helpottunut.
Leon nyökäytti päätään ja jäi odottamaan, koettaen juoda kahviaan läikyttämättä sitä pöydälle tai syliinsä. Kyseinen neste ei kuitenkaan tahtonut pysyä miehen kädessä tärisevässä kupissa ja hän sai pian parannella asentoaan, jottei olisi loiskauttanut lämmintä juomaa syliinsä. Eiköhän hän ollut aiheuttanut Lettylle harmia jo ihan tarpeeksi kerrakseen.

Leon naurahti naisen laskiessa sideharsopaketin pöydälle. Hän tiesi kyllä tunteen, koska oli usein liian kiireinen tai vain muutoin hajamielinen kiinnittääkseen huomiotaan joihinkin pieniin seikkoihin. Ehkä se oli vain inhimillistä?
Mies värähti Letician palattua takaisin ja ryhtyessä käärimään lakanaa hänen kätensä ympäriltä. Kangas oli jäänyt ikävästi kiinni hänen ihoonsa sekä veren, toisen käyttämän tökötin että äskeisen suihkun takia ja Leon joutui pian laskemaan kuppinsa pöydälle kylmien väreiden matkatessa pitkin selkäänsä toisen koettaessa parhaansa mukaan, varoen vapauttaa hänen käsivarttaan kankaan suojista.
Leon värisi ja käänsi samalla katseensa noidan puoleen. Hän onnistui ikävistä tuntemuksistaan huolimatta naurahtamaan ja nyökäyttämään hyväksyvästi päätään;
"Tämän jälkeen se on aika selvää. En tiedä mikä loitsu se eilinen oli, mutta pirun ikävä ja kivulias se ainakin oli."
Aurori ei ollut koskaan kohdannut vastaavanlaista loitsua, joka olisi aiheuttanut yhtä paljon tuskaa ja verta vuotavia haavoja, mutta ainakin hän tietäisi varoa moista jatkossa ja tosiaan...Pitää sen taikasauvansa mukanaan.
"En tiedä hyvästä aurorista, mutta hyvä tai huono, voisin tarjota sinulle vaikka ruoan tai kahvit joku kerta?" Leon kysäisi tahtomatta tyytyä pelkästään lupaukseen pitää taikasauvansa mukanaan. Toinen oli kuitenkin nähnyt aika paljolti vaivaa hänen vuokseen, johtui se sitten silkasta velvollisuudentunnosta tai mistä tahansa. Hän oli toiselle velkaa sekä ruoan tai kahvit ja sen lisäksi myös uudet lakanat.