Little by little

Rabastan oli kovin tyytyväinen itseensä. Hän oli varma, että oli päässyt tässä keskustelussa nyt niskanpäälle ja vain sormiaan napsauttamalla saisi tuon lähtemään mukaansa. Leticia kuitenkin näyttänyt siltä, että olisi vielä innoissaan hyppimässä heidän puolelleen vaan tuo näytti vain hymyilevän hänelle pirullisesti miehen udeltua johtuiko tuon päätös olla liittymättä heihin perheestä ja sai pian kuulla ollessaan väärässä sen suhteen.
Mies näytti hiukan menevän hämilleen tuosta, mutta ehtinyt kommentoimaan takaisin mitään kun Leticia jo nousi varpailleen ollakseen jotakuinkinnyt saman pituinen kuin hän ja aivan liian lähellä. Rabastan harkitsi jo hetken astuvansa itse nyt kauemmas, mutta eihän hän voinut vaikka olisi halunnutkin. Jotenkin mies oli kangistunut paikoilleen kuin tuo olisi loitsittu.
Letician nyt puhuessa siinä niin liki, että mies tunsi tuon lämpimän hengityksen kasvoillaan, tuo kertoi hänelle jotakin mikä sai miehen hämmentymään vain enemmän ja miehen oli vain vaikeampi keksiä mitään takaisi nletkautettavaa. Se tyytyväisyys mitä hän oli hetki sitten kokenyt olettaessan olevansa tämän keskustelun herra oli haihtunut jo aikoja sitten miehen tajutessa miten tuo nainen oli kääntänyt kaiken omaksi hyödykseen.

Letician vetäytyessä kauemms Rabastan tajusi, että oli tuskin uskaltanut hengittää hetkeen ja samalla kun nainen oli astunut taakse päin oli Rabastan tehnyt, hassua kyllä, aivan samoin. Mies oli hetken olettanut saavansa taas kuonoonsa..
" Mitä.. siis mitä?", tuo lopulta mutisi koottuaan itsensä taas ja pudisteli päätään hiukan kelatessaan mitä oli juuri saanut kuulla. Jos Leticia oli joskus aikonut liittyä kuolonsyöjiin miksei tuo sitten voinut tehdä sitä nyt kun Voldemort oli taas palannut?
".. Mikset sitten voi nyt liittyä jos se on joskus ollu mielessä?"

Leticia oli hyvillään huomattuaan että Rabastankin oli astunut askeleen kauemmas ikäänkuin yrittäen paeta tilanteesta, johon Leticia oli ovelasti tämän työntänyt. Ei toinen kuitenkaan lähtenyt lätkimään eikä se vaihtoehto tainnut edes käydä toisen ajatuksissa.
Hetken kuluttua Rabastan jatkoi keskustelua saaden nyt Lettyssä aikaan huvittuneisuuden ja sitä seuranneen uuden naurahduksen. Nainen pudisteli päätään leveä, epäuskoinen ilme kasvoillaan.
"Luulisi että kuolonsyöjät kaikista ihmisistä tietäisivät mitä lojaalisuus on," hän vastasi toisen kysymykseen, "ja mitä siihen kuuluu." Leticia ei vaivautunut selittämään toiselle koko ajatusmaailmaansa ja yhtäkkiä hän taas huomasi kuinka kylmä siellä ulkona olikaan. Hetkeen hän ei ollut tuota seikkaa muistanut ajatellakaan ja nyt kun pureva viima taas tunkeutui hänen takkinsa sisuksiin, hän tarttui takinkaulukseensa ja veti sitä kiinnemmäs. Hän soi Rabastanille vielä yhden pienen, merkitsevän katseen ja kääntyi lähteäkseen. Mielessään hän soimasi itseään siitä että oli kuluttanut niinkin paljon aikaansa keskustelemalla jonkun tyhjänpäiväisen kuolonsyöjän kanssa.. No, ainakin hän oli yhä elävien kirjoissa ja toivon mukaan tuo mies nyt jättäisi hänet rauhaan saatuaan vastauksensa.
Toisaalta jokin pieni ääni Letician pään sisässä huusi että tämä olisi vasta alkua. Letty pudisti itsekseen päätään ja lähti päättäväisesti kävelemään pois. Rabastan Lestrange.. Jotenkin nimi tuntui kumman tutulta ja jostain kumman syystä Leticia ei kuitenkaan yhdistänyt nimeä etsintäkuulutuksiin. Ei tuo ainakaan hänen kanssaan samalla luokalla ollut voinut olla, koska muutenhan hän kyllä muistaisi tämän.. Mutta noh. Todennäköisestihän he olivat olleet samassa tuvassa kouluaikoina, joten he tunsivat etäisesti sen kautta.
Leticia ei voinut itselleen mitään vaan vilkaisi vielä Rabastanin suuntaan. Hmph.. Jos hän kerran oli lyönyt toista päin näköä joskus kouluaikoina niin tuskin he olivat mitään ylinpiä ystävyksiä olleet.
Niin Leticia jatkoi matkaansa.

Kova tuulenpuuska heitti Rabastanin hupun tuon niskasta takaisin miehen päähän eikä tuo siksi nähnyt hetkeen mitään, mutta kuuli silti Letician naurhahtavan ja sanovan, että kuolonsyöjän jos kenen pitäisi tietää mitä lojaalisuus oikein on. Rabastan ei vaivautunut heittämään huppua alas. Selkään hakkaava tuuli olisi kuitekin pian viskannut sen uudestaan paikoilleen. Kenelle Leticia sitten oli lojaali? Ministeriölle.. tuskimpa tuo nyt oli ministeriön takia valmis uhraamaan vaikka itsensä. Uhraamaan itsensä..
Rabastan oli niin uppoutunut tähän omaan pohtimiseensa ettei heti tajunnut naisen lähteneen taas jatkamaan matkaansa ja jättäneen hänet yksinään siihen tyhmänä seisomaan ja kääntäessään katseensa Letician perään mies huomasi tuonkin kääntyneen vilkaisemaan vielä hänen suuntaansa. Rabastan vaihtoa painoa jalalta toiselle ja hytisi hiukan tajutessaan hänkin että oli jo seisonut aivan liian kauan kylmässä paikoillaan.

Mies kohotti kätensä hiuksiinsa ja oli jo kääntymässä lähteäkseen vastakkaiseen suuntaan kun tajusi, ettei ollut vielä varmistanut siitä ettei häntä ilmiannattaisi auroreille. Älähtäen mies muutti mielensä ja lähti jo toistamiseen juoksemaan Leticiaa kiinni. Hänen olisi parasta koittaa palauttaa äkkiä mieleensä kaikki mitä muisti naisen ja hänen kohtaamisistaan koulussa.
"... Mä sain sulta turpaan koska olin kironnut sun pöllöltäs putomaan kaikki sulat", Rabastan äkkiä muisti ja esti pienen naurun joka koitti puskea ulos. Hänestä oli ollut nuorena kovin hauskaa kiusata pöllöjä.. ei tietenkään siihen pisteeseen asti, että olisi vahingoittanut niitä. Uusia taikoja oli vain parempi kokeilla muiden pöllöihin kuihin toisiin oppilaisiin vaikka hänen touhujaan ei kyllä lopulta oltu katsottu hyvällä ja olihan poika saanut istua tempaustensa takia muutamassakin jälki-istunnossa.
".. se näytti aivan broilerilta kun putos aamiaspöytään Päivän profeetan kanssa", mies jatkoi ja odotti vain mahtaisikohan nainen muistaa.

Rabastan syöskyi jälleen kerran Lettyn perään, muttei tällä kertaa pysäyttänyt häntä vaan jäi oikeastaan roikkumaan tytön kintereillä puhuen jotain pöllöistä.
".. se näytti aivan broilerilta kun putos aamiaspöytään Päivän profeetan kanssa" sanat saivat Letician mulkaisemaan toista muistikuvien palatessa jälleen hänen mieleensä. Ehkä ne muistot olivat Rabastanista hauskoja, mutta ei todellakaan tytöstä, jonka pöllöä oli sillä tavalla pahoinpidelty! Ja viel aamiaispöydässä. Leticia tuijotti hetken Rabastania osaamatta päättää ärtyisikö vai huvittuisiko. Tuosta tilanteesta oli kuitenkin aikaa monta vuotta.. Mutta silti nyt kun asiasta tuli puhetta, Letty pystyi kuulemaan sekä luihuisten että muiden tupien oppilaiden naurun korvissaan.
"Ja sinä pidät itseäsi varmasti jos minkälaisena sankarina kun onnistuit kiroamaan viattoman pöllön," Letty sanoi jollakin ärtymyksen ja huvittuneisuuden välimailla olevalla äänensävyllä. Hetken ajateltuaan asiaa, hän muisti etäisesti että Rabastan olisi ollut muutamaa vuosiluokkaa häntä vanhempi, joten hän lisäsi;
"ja vielä muutaman vuoden nuoremman tytön pöllön!"
Leticia asteli edelleen eteenpäin päättäen nyt että menisi kyllä tuliviskille jos toisellekin. Tämä päivä ja sen tapahtumat aiheuttivat päänsärkyä.
"Eikä pöllön kiduttamisen muisto muuten edesauta Voldemortin antamassa tehtävässäsi," Leticia huomautti.

Letty pysähtyi vasta erään kuppilan ovella, muttei silloinkaan vilkaissut Rabastaniin. Kuolonsyöjänä tuo tuskin seuraisi häntä kahvilaan vaikkei kahvila mikään maailman suosituin ollutkaan. Ehkä tämä oli hänen mahdollisuutensa päästä edes väliaikaisesti eroon Lestrangesta. Ja jos hän oikein muisti niin kuppilassahan oli käytössä hormiverkkoon liitetty takka, jonka kautta hän voisi pienellä maksulla päästä kotiinsa ilman että Lestrange saisi siitä vihiä.
Niinpä Leticia avasi oven ja paineli muittamutkitta kahvilan tiskille tilaamaan itselleen tuliviskin.

Leticia näytti muistavan tapauksen eikä se varmaan ollut ihme. Tuskin keneltäkään jonka lemmikkiä oli niin kohdeltu unohtaisi moisen tapahtumuman aivan heti ja varsinkin kun pöllön kiusaamista oli ollut todistamassa hyvin suuri osa koulusta. Leticia ei näyttänyt eikä kuulostanut kovin iloiselta miehen palautettua nuo muistot tuon mieleen ja varsinkin, että tuo nyt tiesi kuka hän oikeastaan oli.. sen lisäksi että sattui olemaan kuolonsyöjä. Hän ei muuta kuin hiukan naurahtunut tuon sanoille vaikka miehen teki mieli todeta etteivät ne pöllöt olleet niin viattomia kuin Leticia oletti. Rabastan pysytteli visusti perässä kun oli taas saanut tuon kiinni, mutta nainen ei näyttänyt siltä, että aikoisi enää pysähtyä paikkoilleen rupattelemaan hänen kanssaan.
"Sinähän jo kieltäydyit hommasta. En minä tässä perässä juokse jotta voisin sinut pakottaa mukaan vaan -", Rabastan vastasi naisen letkautukseen ja pysähtyi äkisti tajutessaan Letician suunnanneen kulkunsa yhdelle niistä viistokujan kuppiloista varmaankin aikeinaan päästä sisätiloihin suojaan tältä kylmältä tai siksi, että pääsisi hänestä. Rabastan katseli kuppilaa Letician ohi ja sen sisältä oikein huokui lämpö ja suoja, mutta mies ei voisi vain pelmahtaa sisälle. Olisi liian suuri riski kuolonsyöjän astella moiseen paikkaan kun varmasti paikalla oli aina joku joka tunnistaisi hänet jo kaukaa.
Rabastan käänsi katseensa kuppilasta vielä Letician selkään nähdäkseen vain miten tuo asteli viistokujan kylmyydestä sisälle lämpimään. Hänen tehtävänsä oli ollut varjostaa Mayeria ja hyvän paikan tullen houkutella tuo heidän puolelleen, mutta vaikka tuo oli kieltäytynyt oli hänen hommansa varmasti lopussa nyt.

Rabastan värähti hiukan pelosta sekä kylmyydessä miettiessään miten hän ilmoittaisi tästä herralleen.. tuo ei varmasti olisi iloinen hänen epäonnistuttua tehtävässä houkutella nainen heidän puolelleen, mutta oli hän silti onnistunut vakoilemaan naista ja jos hän ei kovin väärässä ollut oli nainen huomaamattaan paljastanut kuuluvansa Feeniksin kiltaan.
Rabastan olisi halunnut olla moisesta asiasta aivan varma ennen kuin menisi esittämään mielipiteitään Voldemortille, mutta eiköhän se olisi edes jotain, että hän oletti. Ja vaikka Mayeria ei kuolonsyöjiin liittymään saataisikaan ei tuon seuraaminen olisi ollenkaan hukka aikaa. Olihan tuo kuitenkin syyttäjä.. syyttäjä joka oli päättänyt olla lojaali mielummin Albus Dumbledorelle.

Rabastan huokaisi syvään ja vaikka pelko isännän kohtaamisesta kalvoikin oli miehen kasvoilla hymy. Muistot kouluajoista olivat hiukan lämmittäneet miehen kieroutunut mieltä ja samalla kun tuo asteli kauemmas kuppilasta ajatuksenaan suunnata Iskunkiertokujalle jonnekkin ,ei ehkä niin kotoisaan mutta lämpimään, räkälään istuksimaan hän muisteli ettei ollut aivan umpimähkään valinnut juuri Mayerin pöllöä kiusantekonsa kohteeksi.

[Noniin sitten saapuu ensimmäinen aikahyppy tässä kissa-hiiri-leikissä! Hyppäämme saman viikon perjantaihin elikkä.. 26.1.1996!]

Luojan kiitos viikko on ohi,Leticia ajatteli rämäyttäessään kansionsa työhuoneensa pöydälle rojahtaen sitten väsyneenä tuoliinsa. Hän katseli ikkunasta pihalle hämärtyvään Lontooseen. Tai eihän hän oikeastaan pihalle nähnyt, koska hänen työhuoneensa sijaitsi monta sataa metriä maanpinnan alapuolella. Ikkunan takana näkyvä maisema oli vain loihdittu sellaiseksi värittämään muuten synkkää työkerrosta. Onneksi ulkona sentään paistoi aurinko vaikka kiristyvä pakkanen ilmaisikin itseään. Tai ainakin paistoi loihditun maiseman mukaan ja harvoin tuo ikkuna oli väärässä.
Leticia pakkasi muutamat kansiot olkalaukkuunsa, jotta voisi työskennellä töissä muutamien papereiden kanssa. Sitten hän heitti sen saman mustan villakangastakin ylleen, iski vihreän pipon ja kaulaliinan päänsä tienoille ja lähti sitten laukkunsa kera ulos työhuoneestaan. Ei hän varmaan hirveämmin töitä viikonloppuna tekisi, mutta ainahan sitä voisi maanantaina niin väittää.
"Maanantaihin, Amelia!" hän huikkasi työnantajansa huoneen ovelta ja punatukkainen nainen toivotti sitä samaa leveästi hymyillen. Toiset sitä jaksoivatkin omistaa elämänsä kokonaan työskentelylle. Salaa Leticia toivoi ettei koskaan joutuisi siihen tilanteeseen ettei hänellä olisi muuta kuin työnsä.

Leticia paineli hissillä ylinpään kerrokseen ja sitä kautta ulkoilmaan. Automaattisesti hän tarkasti ymäristön vilkuilemalla sivuilleen. Noh, hyvä asia oli se ettei hänen kimpussaan ainakaan kuolonsyöjiä ollut pyörinyt.. Ei ainakaan keskiviikon jälkeen.
Leticia toivotti vielä muutamille kollegoilleen hyvää viikonloppua ja jatkoi sitten jo hieman pirteämpänä matkaansa kotia kohti. Pieni pakkanen liitettynä aurinkoon oli kyllä jotain niin upeaa! Varsinkin kun lumi jalkojen alla narisi pienesti ja koskemattomana kimmelsi kuin timanttimeri.
Harmi että jästien kulkuneuvot värjäsivät lumen lähinnä mustaksi näin kaupunkiseudulla.

Rabastan oli keskiviikko iltana palannut isäntänstä luokse kertoakseen tuolle mitä oli tapahtunut ja ilmoittamaan epäonnistuneensa tehtävässään ainakin osittain, mutta oli kuin olikin saanut tuon suostultua päästämään hänet uudelleen Letician perään kerrottuaan miten mitä oli naisen kanssa keskustellut. Vietetettyään yhden , omasta mielestään, ansaitun vapaa päivän miettien seuraavaa siirtoaan oli mies lopulta päättänyt vain toimia vaiston varaisesti.. paras oli soveltaa kai sitä mukaan kun asioita tapahtui.
Siinä tuo nyt istui lumisella puiston penkillä sen tien varressa jota pitkin hän tiesi Mayerin kulkevan jos aikoi mennä suoraa tietä kotiinsa. Hän ei aikonut hiippailla perässä kuten viimeksi vain toimia kuin ei olisi kuolonsyöjä hommissaan ollenkaan.
Mies oli jopa jättänyt tapojen vastaisesti kuolonsyöjä kaapunsa kotiin ja kiskonut päällensä vain mustan villapaidan.
Sää oli leudompi kuin edellisellä kerralla hänen ollessa ulkona, mutta ei ulkona olisi silti kannattanut pelkässä villapaidassa kekkaloida. Miehen takapuolikin alkoi pikkuhiljaa jäätyä tuon istuttua jo muutaman tovin siinä penkillä odottamassa Mayeria saapuvaksi töistä.

Rabastan kohottautui istumaan hiukan paremmin ja oli kiitollinen siitä, että pystyi edes istuman enää kun oli sillä lailla mennyt möhlimään saamansa tehtävän. Voldemort ei onneksi ollut turvautunut sauvaansa, mutta tuo osasi kyllä taitavasti sanoillaan sivaltaa henkisiä syviä haavoja.
Vaikka Rabastankin sen verran ylpeä oli, ettei moista ollut näyttänyt herransa edessä oli tuo hakannut hänet henkisesti maanrakoon. Mies käänsi katseensa kun kuuli puiston toisella laidalla haukkuvan koiran ja äkkäsi samalla tutun naisen astelevan tiellä. Rabastan nousi nopesti ja kiitollisena ylös jättäen lumiselle penkille painauman ja samalla kun lähti kiiruhtamaan Letician rinnalle putsasi takapuoltaan lumesta. Ehkei ollut ollut kaikkein viisainta istahtaa sille lumiselle penkille.

" Hei, oliko kiva työpäivä?", Rabastan uteli kuin olisi hyväkin kaveri päästyään Letician rinnalle ja loihti kasvoilleen pienen hymyn.

Leticia varoi askeliaan lumisella, toistaiseksi auraamattomlla kävelytiellä eikä siksi ensimmäisenä tajunnut kuka häntä puhutteli. Äänen kuullessaan hän luuli lähinnä että joku työkavereista olisi kulkemassa samaa matkaa ja tämän takia hän kohottikin hymyillen katseensa hänen rinnalleen rientäneeseen mieheen.
Hymy hyytyi kuitenkin tämän tajuttua kuka tuo hänen luokseen sännännyt tyyppi oli. Hän oli tosiaan jo hetken luullut että mies olisi jättänyt hänet rauhaan, mutta ilmeisesti ei. Leticia tuijotti hetken Rabastania kävellen edelleen kotia kohti. Lopulta hän siirsi päätään pudistellen katseensa takaisin tiehen.
"Mitä sinä nyt haluat?" hän kysyi vastaamatta toisen kysymykseen. Paikoin tie oli jäässä, joten korkokenkiä käyttävälle naiselle tie oli arvaamaton varsinkin niissä paikoissa, missä ei osannut varoa.
"Tulitko kertomaan lisää juttuja pöllöistä vai onko herrasi jotenkin muuttanut mieltään suhteeni?" Letty kysyi samankaltaisella rupattavalla äänellä kuin millä Rabastan oli häntäkin puhutellut. Hänen hyvä tuulensa alkoi vain pikkuhiljaa muuttua myrskyisemmäksi ja enempi parin päivän takaista säätä muistuttavaksi.
Kuinka nopeasti mieliala muuttuikaan jonkun epämieluisan ihmisen lähettyvillä.

Rabastan ei olettanutkaan, että hänet otettaisiin vastaan kovin iloisin mielin vaikka naisen käännyttyä hymyillen hänen suuntaansa mies oli hetken jo elätellyt toiveita. Se hymy oli kuitenkin nopesti haihtunut kun tuo oli tajunnut ketä hänen vierelleen oli ilmestynyt.
Leticia tivasi ensinmäisenä mitä hän halusi ja varmaan oletti hänen palanneen tuon perään jotta voisi uusin keinoin houkutella naista Voldemortin riveihin.
"En ole Voldemortin asialla", mies sanoi ja liukasteli hiukan astelessaan ja huvittuneena mietti miksi hän oli kaatuilla joka askeleella vaikka naisella oli paljon huterammat jalkineetkin..
"Minä tulin pyytämään anteeksi.. siitä sinun pöllöstäsi", tuo sai sanottua ja vaikutti hiukan vaivaantuneelta ja siltä ettei tuo anteeksi pyytely ollut miehelle mikään joka päiväinen juttu. Olihan jutusta jo pieni ikuisuus, mutta Rabastan oli pähkäillyt pääsevänsä keskusteluun ja antavan itsestään muunkin kuvan kuin sen , että oli kuolonsyöjä pyytämällä anteeksi. Anteeksi syyttäjältä joka passitteli hänen tovereitaan ja perheen jäseniään selliin aina kuin mahdollista.

"Se oli vain semmoista.. tiedäthän sinä pojat. Aina pitää olla esittämässä tyttöille", Rabastan koitti selventää motiivejaan vuosien takaiseen pöllön kiusaamiseen ja kysäisi vielä, että oliko se otus saanut jotenkin sulkansa takaisin vai elänyt loppu elämänsä kynittynä broilerina.

Vai ei mies ollutkaan Voldemortin asialla tai ainakin niin toinen väitti. Näinköhän? Tuskin sitä kukaan myönsi päin naamaa tulleensa pimeyden lordin asialla tappamaan toista.. Mutta toinen tosin vetosi nyt pöllöön ja pyysi vielä sitä anteeksi. Ja sanat tuntuivat vielä hämmentävän vilpittömiltä. Sanat saivat Letician katsahtamaan Rabastania kulma kysyvästi koholla, muttei sanonut mitään. Rabastan jatkoikin vetoamalla nuoren pojan tyhmyyteen ja kysyi vielä pöllön nykyistä vointia. Sanavalinta sai Letician naurahtamaan aidosti huvittuneena. Olihan pöllölle sulat kasvaneet alta viikossa eikä se joutunut broilerina kärsimään kovin kauaa. Tosin nykyäänhän pöllö oli jo kuollut ja kuopattu.
"Ja nyt sinä väität olevasi fiksumpi vai?" Letty kysyi edelleen hieman huvittuneena vilkaisten Rabastania kysyvästi. Miksiköhän tuo oli oikeasti tullut takaisin? Ei kukaan nyt tosissaan tullut pyytämään anteeksi jotain ikuisuuksia sitten tapahtunutta pöllöepisodia. Ennemmin toinen valehteli ja oli oikeasti Voldemortin asialla vaikka väittikin toista.

Leticia tunsi olonsa hieman vaivaantuneeksi, mutta samalla hänestä tuntui jo kuin kävelisi vanhan kaverinsa kanssa. Vaivaantuneisuus kuitattiin ehkä Rabastanin kuolonsyöjyydellä ja sillä että tämä oli tosiaan varjostanut häntä Voldemortin nimissä koko alkuviikon.. Huonostipa toinen sitäpaitsi varjosti kerran oli jo kolmantena päivänä jäänyt kiinni. Tuo tietynlainen tuttu turvallisuuden tunne taas hämmensi Leticiaa jokseenkin, koska siihen hän ei keksinyt mitään perusteluita. Olivathan he samassa tuvassa olleet aikanaan, mutta ei se yleensä riittänyt tällaiseen.
Ei sinänsä, ei Leticia toista oikein osannut enää pelätä koska tämä ei ollut tehnyt hänelle mitään edellisen kohtaamisen yhteydessä. Ja.. No ehkä toinen kuitenkin oli palannut aivan omana itsenään eikä Voldemortin koirana? Oli tämä ainakin pukeutunut normaalimmin eikä niin kuolonsyöjämäisesti.
Mutta mikään ei poistanut sitä tosiasiaa että hän oli kiltalainen ja Rabastan kuolonsyöhä! Tietty velvollisuuden tunne melkein pakotti Letician kertomaan jollekkin kuolonsyöjä-havainnostaan, mutta silti tuo jokin tuttu tunne pidätteli häntä. Ihan kuin hän olisi unohtanut jotakin, joka nyt pyrki takaisin jostakin muistin laitamilta?

Rabastan nyökkäsi Letician kysymykselle ja käänsi itsekkin katseensa tuohon hetkeksi. Ainakaan hän ei ollut kenenkään pöllöä kiusannut vuosiin, mutta voisiko sitä sanoa olevansa viisaampi kun nykyään pöllöjen sijasta kidutti ihmisiä.
" Tai ehkä en väitäkkään. Voiko kuolonsyöjää koskaan väittää kovin fiksuksi?", tuo vastais lopulta Letician kysymykseen kysymyksellä. Ilman minkäänlaista suunnittelua oli ollut ehkä tyhmä lähteä ja Rabastania hiukan pelotti,että tuo menisi tyrimään kaiken jollain harkitsemattomalla letkautuksella. Voldemort tuskin olisi kovi nsuopea jos hän palaisi uudelleen tyhjin käsin.. ilman mitään uutta tietoa ja edistymistä.

Miehen oli pakko vilkuilla välillä ympärilleen koska ei kuolonsyöjän ollut ollenkaan turvallista kekkaloida niin valoisalla niin lähellä ministeriötä ja Raba toivoi Letician huomioineen myös sen seikan. Jos hän olisi Voldemortin hommien takia paikalla miksi hän riskeeraisi hommansa sillä, että näyttäyi näin lähellä paikkaa josta kulki moni muukin ministeriöläinen. Rabastan kiskoi villapaitansa hihoja käsiensä suojaksi ja rutisti kätensä nyrkkiin puristaen samalla villapaidan hihansuut kiinni ja toivoi siten pitävän edes hiukan tuulta ulkona paitansa sisuksista.
" Sinä et kertonut meidän tapaamisesta", tuo sanoi käveltyään jonkin aikaa vain hiljaa Letician vierellä. Rabastan oli ollut niin varma, että hän joutuisi harhuttamaan muutaman aurorin matkallaan kotiin, mutta ei. Ketään ei ollut ilmeisesti ollut tietoinen hänestä.

Rabastan oli vastannut Letician kysymykseen kysymyksellä ja nainen hymähti nyt pienesti kohauttaen hartioitaan vastaukseksi. Kuolonsyöjäkysykset olivat, hupaisaa kyllä, olleet aina hänelle vaikeampi kysymys. Nyt hänen teki kuitenkin tuhottomasti vastata kieltävästi Rabastanille, mutta hillitsi itsensä. Turha sitä nyt oli riitaa alkaa väen vängällä haastamaan.. Niinpä Leticia tyytyi vain tuohon vaitonaiseen olkien kohautukseen, joka ei sanonut oikeastaan juuta eikä jaata koko kysymykseen.
Miettiköön toinen omassa päässään mitä mieltä hän mahdollisesti oli kuolonsyöjien aivokapasiteetista.

Hetken aikaa he vain kävelivät hiljaisina ja Leticia alkoi jo miettiä kuinka karkottaisi toisen kintereiltään ennen kuin paljastaisi tälle missä päin Lontoota hänen talonsa sijaitsi.. Toisaalta Rabastan nyt oletettavasti tiesi sen jo kiitos parinkin päivän pituisen vahtaamisen. Ehkä Letician pitäisi joskus liittää takkansa hormiverkkoon niin työmatkatkin sujuisivat helpommin ja turvallisemmin? Toisaalta kävely ja busseilla kulkeminen pitivät kuntoa enempi yllä..
Rabastan rikkoi lopulta hiljaisuuden kysymyksellä, joka ei kuitenkaan varsinaisesti ollut kysymys. Leticia ei katsonut Rabastania tuon sanojen myötä, sillä tämä puhui totta.. Hän ei jostain syystä ollut eilen töihin mentyään tehnyt ilmoitusta havainnostaan. Niin.. miksi ei? Oikeastaan Letty ei seuraavana päivänä ollut enää edes ajatellut koko asiaa, koska kasaantuvat työt olivat vieneet kaiken hänen huomionsa heti aamusta käsin.
"Et sinäkään kironnut minua," Leticia vastasi katsahtaen sitten Rabastania, "mutta voin minä toki ilmoituksen tehdä heti maanantaina kerran ihan vaatimalla vaadit.." Letician ääni oli vakava, mutta tosiasiassa toinen vain piruili. Eihän hän missään tapauksessa voisi enää maanantaina tehdä ilmoitusta! Hänenhän pitäisi kertoa että oli nähnyt Rabastanin jo kahdesti.. ja vielä ilmoitusta tekemättä.

Rabastan kumartui nappaamaan tien runasta käsiinsä pienen kasan lunta ja väänteli sitä nyt käsissään vaikka näpithän siinä vain entisestään jäätyivät. Tuo nyt vain kaipasi jotakin tekemistä käsilleen siinä hiljaa astellessaan eikä kääntänyt katsettaan tällä kertaa naiseen tuon vastatessa hänelle miksi ei ollut antanut häntä ilmi muille, mutta naisen tokaistessa, että voisi sen toki tehdä jos hän halusi käänsi mies nopeasti katseensa.
" Ei! Ei kiitos.. ei tarvitse", mies sanoi ja huitoi kädellään ilmaan tehostaakseen sanojaan eikä ollenkaan tajunnut varoa askeliaan siinä naiselle puhuessaan. Astuessaan lumen peittämälle jäälle mies ensin horjahti vain hiukan ja näytti hetken siltä kuin tuo olisi säästynyt kaatumiselta, mutta sen sijaan että tuo olisi saanut jalkansa pitävälle maalle mies liukuikin hetken matkaan tietä eteenpäin ennen kuin menetti tasapainonsa ja syöksyi lumiselle tielle pää edellä. Kaiken päätteeksi miehen muovaama hieno lumipallo oli lennossa livennyt tuon kädestä ja tömähti nätisti Rabastanin omaan niskaan.

Kuolonsyöjä retkotti hetken maassa kiroten ennen kuin kampesi itsensä takaisin jaloilleen ja puisti hiukan lunta paidaltaan. Tämähän tästä oli vielä puuttunut kun ei muka tarpeeksi ollut kylmä. Vaatteitakaan ei voinut tietenkään jästien nähden alkaa kuivattelemaan.
" Että inhoan talvea..", tuo mutisi kulmat kurtussa ja kiskoi kätensä takaisin hihojensa suojaan vaikka lumiset hihat tuskin olivat enää niin lämpimät kuin aikaisemmin. Siinä vielä itseään pudistellessaan mies huomasi pohtivansa miten se, että hän oli kuolonsyöjä vaikutti niin paljon kaikkeen hänen elämässään. Jos hän olisi ollut aivan tavallinen katujen tallaaja olisi hänelle ojennettu käsi udeltu eikai vain ollut käynyt pahasti?
Mutta kun olit kuolonsyöjä sitä toivottiin vain, että toivottavasti löit pääsi niin kovaa ettet ylös nousisi. Aika karua.. kun otettiin huomioon semmoiset kaverit kuin esimerkiksi Malfoy jotka vain sanoivat olevansa uskollisia, mutta teot sanoivat muuta.. moneen junaan heitäkin oli mutta silti jokainen tungettiin siihen samaan ' hullu murhaaja' - muottiin. Rabastan ei kuitenkaan laittanut pahakseen moista , ei tosiaankaan.. koska hän ei ollut mikään seinäruusu Malfoy vaan antoi tekojensa tosiaan puhua puolestaan.

Leticia katsoi toista jälleen kulma merkitsevästi koholla toisen vastatessa hänen ehdotukseensa kiellellen.
"No voivoi.. Ehkä minun sitten pitäisi vain.." Mutta lausettaan Leticia ei saanut loppuun kun jo Rabastan oli kadonnut hänen viereltään ja lentänyt nurin muutaman metrin päähän. Letty kauhistui tietenkin ensitöikseen kun toinen lensi nurin, mutta muistettuaan jälleen kuka tuo oli ja millä asialla tuo todennäköisesti oli.. Hän tyytyi olemaan hiljaa. Kuitenkin toisen kaatumisen myötä hän pysähtyi varoen, sillä hänenkin kenkänsä tuntuivat nyt hyvinkin epävakailta. Ei pitäisi kulkea korkokengillä keskellä talvea.
Nyt kun Letty tiedosti kuinka liukkaalla seisoikaan, kävelystä tuntui tulevan kertaheitolla mahdotonta. Hänen jalkansa tuntuivat jäykistyneen ja askeleet olivat nyt hyvin, hyvin pieniä ja varovaisia.
Rabastan oli jo jaloillaan ja mutisi kuinka vihasi talvea. Leticia kohautti jälleen olkapäitään.
"No ei se nyt niin paha ole," Leticia sanoi vilkaisten toista mutta kääntäen sitten pikaisesti katseensa takaisin jalkoihinsa, "parempi tämä kuin se toissapäiväinen.. Jos jotain vihaan niin--..." Äkkiä Letician jalka lipesi ja tuntui kuin maa olisi äkkiä alkanut liikkua. Tosiasiassahan hän itse liikkui ja jos olisi ehtinyt, hän olisi kiittänyt sitä ettei ilkkunut Rabastanille tämän kaatumisesta.
Pienen älähdyksen ja kiljahduksen sekaisen äännähdyksen myötä Letty yritti hakea tukea jostakin, mutteihän keskellä katua mitään tukipylväitä ollut!
Onneksi jonkun kädet nappasivat hänet kiinni kesken ilmalennon.

Rabastan ei viitsinyt kovin suuria askelia enää ottaa ja jäikin lähinnä seuraamaan miten Leticia koitti korkkareillaan päästä pienin askelin jatkamaan matkaa ja vielä ilman kaatumisia. Rabastan ktönäisi jalallaan hiukan lunta syrjään ja huomasi tien tosiaan olevan liukas ja jöinen pitemmältäkin matkalta.
Oli kuin olisi jollakin jääkentällä astellut. Kiljahdus naisen suunntalta sai Raban kuitenkin kääntäämään nopeasti katseensa takaisin ja tuo sai vain huomata Letician vuorostaan liukuvan nyt jäätä pitkin ja olihan se ollut melkein odotettavissa, että noilla kengillä tuo jossakin vaiheessa tällä tiellä menisi nurin..
Rabastanista tuo näytti aluksi kovin huvittavalta hapuillessaan ilmaa ja ilmeisesti etsien jotain mistä napata kiinni ettei kokisi samaa kuin kuolonsyöjä aikaisemmin, mutta eihän lähellä ollut mitään mistä saada otetta.

Rabastan astui nopeasti askeleen lähemmäs ennen kuin ehti ajatella kunnolla ja nappasi Letician kiinni ennen kuin tuo ehti mätkähtää maahan. Mies liukui itsekkin siinä samalla hiukan takse päin, mutta sai pidettyä sekä itsensä, että naisen pystyssä.
" Varovasti.. täällä on todel-", Rabastan oli ottanut askeleen päästääkseen kummallisesta asennostaan takaisin seisomaan kunnolla ,pidellen edelleen naisesta kiinni jotta tuo ei vain kaatuisi, mutta koska he olivat molemmat liukastelleet lumen jo pois niiltä kohdin miehen kenkä ei tavoittanut muuta kuin pelkkää hiekoittamatonta jäätä sai tuo kokea sen saman kauhun hetken uudelleen kun tajuaa kaatuvansa ja tiennyt itkeäkkö vai nauraa koska tämä alkoi olla jo aivan liian koomista. Rabastan oli siinä alas mätkähtäessään tullut kiskoneeksi myös syyttäjän jaloiltaan. Oli siinäkin pelastaja.

Leticia oli hyvinkin yllättynyt että Rabastan oli vaivautunut ottamaan hänet kiinni ja estänyt siten hänen ilmalentonsa. Harvoin kuolonsyöjältä odotettiin moista käytöstä, mutta kai sitä nyt ehkä.. Ehkä pitäisi ennakkoluuloista luopua. Ei hän silti luottanut Rabastaniin yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, mutta kai tuo nyt kiitoksen ansaitsisi.
Leticia ehti jo hengähtää ja huokaista helpotuksesta luultuaan että oli selvinnyt kiitos Rabastanin, mutta muutaman sekunnin kuluttua tyttö löysi itsensä maasta Rabastanin vierestä. Ilmeisesti jää oli petollisuudessaan vetäissyt Rabastanilta jalat alta toistamiseen kiitos jonkun, joka oli jälleen kerran törmännyt häneen. Tällä kertaa tosin tahattomasti. Noh ainakin pudotus oli ollut suht pehmeä ottaen huomioon että Rabastan oli omalla kropallaan estänyt häntä kolahtamasta suoraa päätä maahan..

Letty oli kuitenkin yltäpäältä lumessa ja pipo oli lentänyt maahan laskien hänen pitkät, tummanruskeat hiuksensa vapaalle. Leticia heitti hiukset pois naamaltaan ja yritti kömpiä pystyasentoon edes jossakin määrin. Eihän sekään tietysti mitään helppoa noilla korkkareilla ollut. Hän vilkaisi vieressään makaavaa epäuskoista Rabastania ja hetken kuluttua hän ei voinut enää muuta kun hymyillä.
Kuinka typerää.

Leticia otti tukea ensin maasta ja sitten lähimmästä lyhtypylväästä ja kampesi itsensä jaloilleen ottaen sitten pikaiset, varovaiset harppaukset vähän tukevammalle maalle. Sitten hän kääntyi Rabastanin puoleen ja nyt ensikertaa hän hymyili aidosti ja jotenkin anteeksipyytävästi. Hän kurkotti ojentamaan kätensä Rabastanille, jotta voisi nyt vuorostaan auttaa tämän jaloilleen.
"Ei talvessa mitään vikaa ole," hän toisti saman mitä oli sanonut ennen ilmalentoa, "mutta pidän silti enemmän kesästä."

Oli tosiaan hiukan hölmö olo. Hän oli toistamiseen jo maassa ja oli vielä kiskonut Leticiankin mukanaan. Miehen teki mieli takoa päätään vasten allaan olevaa jäätä ihan kuin se jotenkin olisi tehnyt hänestä jotenkin järkevämmän tai vähemmän kaatuilevamman. Kummallekkaan ei kuitenkaan ollut tainnut käydä sen pahemmin, muuta kuin että naisen pipo oli pudonnut, koska Raba huomasi naisen vierellään koittavan päästä jaloilleen ja hyvin tuo siinä onnistuikin lyhtypylvään avustuksella. Leticia tuntui pääsevän lopulta jopa pitävälle maaperälle ja hymyili sitten Rabastanille. Todellakin hymyili ..eikä hymy ollut mikään pilkallinen hymy ja tuo ele sai miehen hiukan hämilleen. Ei hänelle ollut kukaan suonut hymyä ikuisuuksiin. Koko touhu meni vain vielä oudommaksi kun Rabastan huomasi naisen ojentavan kättään hänelle auttaakseen hänet ylös.

Rabastan vain hetken tuijotti naisen kättä ja ennen kuin tarttui tuohon kääntyi mies nappaamaan Letician vihreän pipon päänsä viereltä ja nousi sitten naisen avustuksella jaloilleen ja varoi todella mihin jalkansa iski enen kuin oli varma, että maa jalkojen alla piti.
"No ehkä talvessakin on ne hyvät puolensa", Rabastan sanoi kiitettyään hiljaa naista ja pudisteli toisen pipoa lumesta.
" Hyvät puolet on tasan se, että pääsee sisälle lämpimään juomaan teetä", mies jatkoi ja ojensi naiselle tuon putsattua pipoa. Tunnelma oli selvästi muuttunut hiukan siitä mitä se oli ollut ennen kaikkea liukastelua.

Rabastan tuijotti siinä hetkan Letician kättä ja tytöstä alkoi jo tuntua typerältä. Onneksi mies kuitenkin hetken kuluttua tarttui tarjottuun käteen ja Leticia auttoi hänet ylös. Tai no suurimman osan Rabastan taisi kuitenkin tehdä itse, koska eihän Letician kokoinen nainen korkkareissa jäiselä tiellä kovinkaan paljon voinut auttaa. Jos tarkkoja oltiin niin hänen avun tarjoamisensa saattoi jopa enemmän hankaloittaa Rabastanin ylös nousemista kuin helpottaa sitä..
Rabastan kuitenkin kiitti Leticiaa ja antoi toiselle tämän päästä lentäneen pipon takaisin. Letty hymähti hieman hämillään hänkin ja otti pipon vastaan, muttei kuitenkaan laittanut sitä takaisin päähänsä. Kastelisi vain hiukset ja lunta oli sitäpaitsi jo sen sisälläkin.. Eikä matka kotiin onneksi enää ollut kovin pitkä.
Rabastankin tuntui lopulta löytäneen talvesta jotakin hyvää ja tämän sanottua mietteensä ääneen.. Sanat tuntuivat siinä hetkessä niin epäkuolonsyöjämäisiltä kuin vain voi. Toki kuolonsyöjätkin joivat varmasti teetä.. kuka nyt ei juonut? Mutta nyt kun toinen sanoi sen ääneen niin se tuntui vähintäänkin yhtä hämmentävältä ja maahan pudottavalta kuin parin päivän takainen 'herrani'-sanan käyttö.
Kun puhe siirtyi teen juontiin, se vain sai Letician hieman varuilleen. Hän siirsi katseensa pipoonsa näpistellen sitä käsissään samalla kun mietti miten hänen piti tulkita toisen sanat. Mikäli Rabastan nyt luuli että tuo äskeinen liukastelu-hetki olisi mitenkään muuttanut mitään, mies saisi kyllä huomata olleensa väärässä. Ehkä tapahtuma oli jotenkin muuttanut heidän tilannettaan kepeämpään suuntaan, muttei poistanut edelleenkään sitä tosiasiaaa että Leticia jutteli kuolonsyöjän eikä tavallisen ihmisen kanssa. Eikä hän mitenkään voisi kutsua kuolonsyöjä luokseen teelle! Sehän olisi melkein kuin pettäisi killan..
"Hmmh," Leticia vain hymisi hymyillen pikaisesti katse luotuna edelleen pipoonsa. Lopulta hän tunki pipon laukkuunsa ja jokseenkin vaivaantuneelta tuntuneen hetken jälkeen hän sanoi;
"Ja onhan talvi ihan nättiä aikaa," hän sanoi kuin jatkaakseen talven hyvien puolien luettelemista. Nyt hän vaan tunsi itsensä aivan älyttömän typeräksi.

Oli hassua miten se viaton lausahdus teen juomisesta oli saanut aikaiseksi niin painostavan hiljaisuuden vaikka hetken tunnelma olikin ollut aika kepeä. Rabastan vain seurasi naisen pipon hipelöintiä ja tuolla meni hetken tajuta mistä tässä mahtoi olla kyse ja ymmärtäessään mies naurahti kepeästi. Olihan hän tosiaan märkä ja kylmissään ja tee jos mikä olisi tehnyt nyt todella taikoja, mutta ei hänkään ollut odottanut, että tulisi saamaan kutsun teelle noin vain pienen luistelu reissun jälkeen. Nainen tuntui menneensä todella vaivaantuneeksi ja lopulta tuo samalla kun lykkäsi piponsa laukkuun totesi, että olihan talvi nättiä aikaa. Rabastan nyökkäsi ja katseli samalla ympärilleen kuin varmistuakseen moisesta. Lumi kyllä sai maisemat näyttämään kauniilta.
"Totta.. kyllä sitä jokainen vuoden aika osaa tuoda esille oman kauneutensa", kuolonsyöjä sanoi katse lumisissa puissa. Hänestä tuntui, että hänen olisi vielä jatkettava siitä tee asiasta joten laski katseensa alas.

"En mä odottanutkaan, että olisit mua kutsumassa teelle. Hyvin ymmärrettävää", tuo sanoi ja kohotti kätensä haromaan hiuksiaan. Ei hän tietenkään olisi kieltäytynyt jos olisi tarjoutunut. Sehän olisi vain tietänyt sitä, että hän olisi varmasti pian saanut ongittua jotakin semmoista selville mistä kertoa Voldemortille. Rabastan kääntyi ympäri ja huokaisten totesi vielä etteivät kuolonsyöjät tainneet olla niitä ihanne kutsu vieraita kellekkään ja kysäisi sitten jatkaisivatko he matkaa. Aivan kuin he olisivat olleet vain koko ajan menossa samaa matkaa jonnekkin ennen välikohtausta.
" Parempi, että saatan jotta joku on ottamassa kiinni kun liukastelet. Tiedän kuitenkin missä asut joten ei tarvitse ainakaan sen takia kieltäytyä"

Rabastanin jatkettua teeasiasta, Leticia naurahti hieman keventääkseen tunnelmaa vaikka tunsikin itsensä edelleen harvinaisen tyhmäksi.. ja vielä tyhmemmäksi sen jälkeen kun Rabastan oli todennut ääneen juuri sen asian mitä hän oli miettinytkin! Jokin pienen pieni osa Leticiaa olisi halunnut korjata ettei tähän asiaan liittynyt mitenkään se että Rabastan oli kuolonsyöjä.. mutta 90 prosenttiä hänestä huusi että ei saa valehdella. Eli toisin sanoen Rabastan oli kuin olikin oikeassa. Ei kukaan normaali ihminen saatika kuolonsyöjiä vastaan tappeleva ihminen halunnut kuolonsyöjää olohuoneeseensa. Sehän nyt olisi aivan järjetöntä.
Rabastan oli kuitenkin kysynyt Lettyltä jatkaisivatko he matkaansa ja nyt Leticia käyttäytyi jo ehkä hieman aikuisemmin päästyään äskeisen, hetken kestäneen teinityttö-vaiheensa läpi. Hän tyytyi nyökkäämään toiselle ja lähti sitten kävelemään jälleen eteenpäin kotia kohti.
Rabastanin letkautus hänen liukastelustaan sai pienen virneen nousemaan väkisinkin tytön kasvoille. Hän katsahti Rabastania jälleen kerran kulma hieman koholla.
"Äläs yhtään irvaile siinä," hän sanoi ja jos he olisivat olleet ihan oikeasti kavereita, hän olisi luultavasti lyönyt toista leikkisästi olkapäähän. Nyt hän tyytyi kuitenkin vain virnistimään.
"Sinä tässä kaaduit kahdesti, saanen huomauttaa!"
Leticia pudisti päätään laskiessaan katseensa jälleen vaistonvaraisesti katuun. Ihan vain varmistaakseen ettei jää pääsisi jälleen kerran yllättämään heitä. Jos hän toistamiseen kaataisi Rabastanin, hänen olisi kyllä melkein pakko tarjota toiselle teetä.
Joten parempi vaihtoehto oli tietenkin varmistaa tien kunto kunnolla ettei pääsisi liukastelemaan ja kaatamaan epämieluisia kuolonsyöjiä lumihankeen.

Letician suostuttua jatkamaan matkaa lähti rabastan astelemaan tuon vierellä nyt kuitenkin paljon varovaisempana. Oli hän sentään jotakin oppinut niistä kaatumisista. Tee asiakin oli saatu hyvin hoidettua ja hän saisi luultavasti juoda teensä tästäkin lähin itsekseen ellei sitten jollakin keikalla iskisi uhrinsa eteen kupillista teetä ja pakottaisi tuota mukavaan teehetkeen hänen kanssaan ennen kuin ryhdyttäisiin murhahommiin.
" Harmi vaan, että jos minä kaadun tästä vielä niin sinun on aika turha olla ottamassa koppia", Rabastan sanoi ja tuon suupieli nyki hiukan. Eipä hänkään kuitenkaan kummoinen pelastaja ollut ja varmaan lentäisi taas perästä uudelleen jos koittaisi olla avuksi.

Rabastanista oli hetken jo tuntunut siltä kuin hän olisi ollut aivan tavallinen kaveri vain juttelemassa vanhan tutun kanssa mukavia ja pitämässä hauskaa. Kuolonsyöjän velvollisuudet olivat hetkeksi unohtuneet ja tuntui kuin ne koskaan enää vaivaisi häntä..
Mitähän hänestäkin olisi tullut jollei hän olisi koskaan valinnut ruveta kuolonsyöjäksi? Hän ei ollut oikeastaan koskaan ennen moista ajatellut kun kaikki oli kuin valmiiksi kirjoitettu hänelle valmiiksi.. piti vain lukea tarkkaan ja tehdä niin kuin oli saneltu.
" Mulla ei ollu koskaan vaihtoehtoja.. siis siihen, että mitä teen koulusta päästyäni", Rabastan äkkiä paljasti ajatuksensa eikä se edes tuntunut hänestä omituiselta. Olihan Leticiakin kertonut hänelle harkinneensa kuolonsyöjäksi ryhtymistä.
"Sä kun kerroit.. mitä nyt kerroitkaan siellä Viistokujalla. Ei mua ole tähän pakotettu .. ei munkan perheeni väkisin musta halunnut sitä mitä olen nyt, mutta en vaan jotenkin koskaan miettinytkään muita vaihtoehtoja", Rabastan selitti ja raapi samalla niskaansa katse tiessä. Kaikki mitä hän sanoi oli kyllä totta, mutta hän jätti mainitsematta ettei katunut päätöstään. Vaikka hänen valintansa nyt eväsikin ne kivat teekutsut.

Rabastanin kommentti kiinniottamisesta sai Letician naurahtamaan ja tyttö katsahti jälleen Rabastania voimatta nyt enää vastustaa kiusausta.
"No jos sinä kaadut niin minä juoksen karkuun," hän sanoi, "tai vaihtoehtoisesti jämähdän paikoilleni kuin tatti koska en uskalla enää ottaa askeltakaan jotten itse olisi nurin." Hänellä oli koko ajan jonkinsortin kestohymy kasvoillaan eikä hän oikein tiennyt miksi. Ehkä heidän tämä yhteinen kokemuksensa oli saanut jonkin heidän välillään helpottumaan.. edes vähän.

Hetken aikaa kaksikko vain käveli vaitonaisena, kunnes Rabastan jälleen kerran rikkoi hiljaisuuden. Toisen alettua puhumaan jokseenkin räjähdysalttiista aiheesta, Letty piti katseensa koko ajan tiessä. Vasta tämän mainittua hänen sanomisensa, Letty kohotti katseensa toiseen. Hänen mielestään kaikille annettiin aina mahdollisuus tehdä jotakin muuta ja tehdä oikeat päätökset. Ehkei hän kuitenkaan sanoisi sitä Rabastanille.. Toisaalta hän ymmärsi toisen kannan ja toisaalta taas ei. Se että toinen oli ilmeisesi vapaasta tahdostaan liittynyt Voldemortin joukkoihin ja vielä teki sitä hommaa täysillä tänäkin päivänä.. Se oli ehkä se suurin syy miksei Leticia voinut olla täysin rentona toisen seurassa. Eikä toinen tuntunut ainakaan äänestä päätellen katuvan mitään. Leticia kuunteli kuitenkin hiljaa ja häntä ärsytti nyt oma ymmärtäväisyytensä. Hän saattaisi olla täysin samassa tilanteessa kuin Rabastan, jos perhe olisi ollut vähääkään erilainen.. Tai jos Tylypahka olisi kestänyt vuoden pidempään.
"Hmmh.. Miksi sinä tälläisiä asioita kerrot?" hän kysyi hetken päästä Rabastanin lopetettua sepostuksensa. Hänestä oli jotenkin vaikea uskoa etteivätkö Rabastanin vanhemmat olisi pakottaneet tätä tekemään juuri niinkuin teki.. Ja jos niin olisi ollut asian laita niin ehkä Leticia olisi jossain tapauksessa ymmärtänyt paremmin ja ehkä jopa onnistunut hyväksymään toisen ihan.. ihan omana itsenään eikä murhaavana ja kiduttavana kuolonsyöjänä.

Nyt kun hän asiaa ajatteli niin eihän hän edes tiennyt mikä Rabastanin rooli Longbottomien murhayönä oli ollut.. Ainakin mitä Leticia oli lehdistä lukenut ja mitä oli työnsä puolesta oppinut tietämään niin.. tämän veljen vaimohan se suurimman osan ilmeisesti oli tehnyt. Eihän asiasta mitään juurikaan tiedetty, koska mitään oikeudenkäyntiä ei oltu järjestetty.
"Kerran nyt puhutaan näinkin suoria asioita," Leticia sanoi äkkiä katsoen Rabastania hetken silmiin, "niin kerros nyt mitä Longbottomien.. Longbottomien kidutusyönä tapahtui? Mitä sinä teit?" Eihän kuolonsyöjä välttämättä totta puhuisi.. ja tuskin puhuisikaan jos puhuisi ollenkaan. Aina kannatti kysyä..
"Ja nyt kysyn tämän ihan Lettynä enkä syyttäjä Mayerinä," Leticia lisäsi.

Rabastan oli saanut rauhassa sepustaa asiansa eikä Leticialla ollut asiaan kummempaa kommentoitavaa edes. Tiedä sitten mitä tuo päänsä sisällä ajatteli juuri kuulemastaan mutta muuta tuo ei tehnyt kuin ihmetteli miksi hän tuolle edes semmoista kertoi. Mies kohautti olkiaan hiukan osaamatta itsekkään sanoa miksi oli niin tehnyt ja tokaisi sitten kai jutelleensa vain lämpimikseen ja olihan nainen itsekkin paljastanut jotain niin ehkä hänkin halusi jotain kertoa. Rabastan ei kuitenkaan ollut odottanut Letician menevän niin pitkälle kuin udellakseen siitä illasta mistä hänetkin tunnetiin ja kuullessaan Longbottomien nimen hän käänsikin katseensa Letician antaen tuon kuitenkin puhua loppuun. Itesehän hän oli aloittanut puhumaan omista kuolonsyöjä jutuistaan.
Leticia vielä tarkensi, että ihan itsenään kyseli ei työnsä takia, mutta silti asiasta puhuminen hiukan epäilytti Rabaa. Olihan juttu kuitenkin vanha, mutta edelleen hänen kuuluisi istua tuomiotaan juuri sen illan tapahtumien takia ja jos hän nyt menisi kertomaan yksityiskohtaisia asioita Longbottomien kidutus kekkereistä olisi syyttäjällä kasa tietoja joista muutkuin paikalla olleet tietäneet.

" Longbottomit?", Rabastan aloitti ja mies näytti edelleen siltä että kamppaili sen kanssa kertoisiko mitään vai pysyttelisikö hiljaa, mutta lopulta tuo näytti tehneensä päätöksensä ja käänsi katseensa naiseen.
"Mitäkö tapahtui.. no herra ja rouva Longbottom saivat kokea hyvin tuskallisen kidutus maratonin ja kiitos tästä kuuluu lähinnä Bellatrixille se nainen kun pitää semmoisesta ja kuten varmaan tiedät kyseinen nainen on naimissa veljeni kanssa ja Bellalle ei paljoa sanota ei kun tuo ehdottaa lähtemään mukaan semmoiseen touhuun", Rabastanista olisi ollut oikein mukava syyttää koko touhusta vain ja ainoastaan veljensä vaimoa, mutta he olivat kaikki olleet siellä ja tehneet osansa vaikka Bellatrix olikin suurimman kunnian vienyt.
".. En voi sanoa seisoneeni vain paikallani ja tuijottaneeni kuin se kaikki tapahtuu silmieni edessä. Vaikka olinkin mukana lähinnä siksi etten uskal- pystynyt! pystynyt sanomaan ei Bellalle tein minäkin siellä oman osani", mies jatkoi katsomatta enää Leticiaan. Ei hän hävennyt sitä, että oli ollut mukana .. eipähän paljoa mitään ollut edes paikalla tehnyt, mutta häntä hävetti se ettei hän uskaltanut sanoa ei sille naiselle.

Saman tien kun Rabastan aloitti Longbottomeista puhumisen, Leticia jo katui kysymystään. Ei hän ollut halunnut udella yksityiskohtaisesti mitä oli tapahtunut vaan pikemminkin halunnut varmuuden siitä ettei Rabastan olisi niin paha ihminen kuin minä tätä pidettiin. Hän sai kuitenkin vastaansa aikamoisen selonteon. Rabastanin kuvaillessa Longbottomien kidutusmaratonia hyvin tuskalliseksi, Letician sisimmässä muljahti ikävästi. Hän siirsi katseensa pois Rabastanin katsoessa häneen ja jatkoi kävelyään hyvinkin vaitonaisena soimaten itseään koska oli mennyt kysymään tuon kysymyksen.
Mutta pahinta kaikesta oli se että Rabastan myönsi tehneensä oman osansa kidutuskarkeloissa. Toki tämä sanoi tehneensä pienen osan, mutta.. Teki kuitenkin. Sanoipa toinen senkin että Bellatrix oli tehnyt suurimman osan ja tähän Leticia oli kaikki nämä vuodet uskonutkin.
Jos hän olisi ollut syyttäjä jo silloin viisitoista vuotta takaperin, hän olisi kyllä vaatinut näille kolmelle Lestrangelle sekä sille Crouchin pojalle oikeudenkäyntiä. Harmi ettei hän ollut siihen aikaan vielä edes harjoittelija. Hänen edeltäjänsä ei kuitenkaan ollut ollut yhtä armelias eikä itse herra Crouchkaan, joka silloin hoiti tuomarin tehtäviä. Tuskin nykyinen tuomari Boneskaan olisi yhtään suopeampi.
"Minä.. Minä.. Anteeksi että tulin kysyneeksi," hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän vilkaisi Rabastania pikaisesti kuin yrittäen etsiä jotakin merkkiä tämän mielentilasta. Toinen oli selkeästi kiihtynyt puheensa aikana, mutta.. Hmmh.. Muttei silti ollut raivostunut. Joku muu kuolonsyöjä olisi varmaan jo repinyt Leticialta pään irti moisen asian kyselemisestä.
"Ei ole minun asiani udella tuollaisia asioita," Leticia sanoi pahoitellen, "Minä vain.." Leticia piti tauon miettien tarkasti seuraavia sanojaan.
"Halusin vain jotenkin.. tietää minkälaisen ihmisen kanssa olen tekemisissä tällä hetkellä, " hän sai lopulta sanotuksi ja siirsi hieman jopa surumielisen katseensa hetkeksi Rabastaniin ja sitten pois.
"Ja niinkuin sanoin.. En todellakaan kysynyt sitä ammatin puolesta vaan nimenomaan.. omana itsenäni."
Samassa Leticia huomasi tulleensa jo samaan kortteliin, missä hänen talonsa sijaitsi. Ihan huomaamattaan hän oli kävellyt Rabastanin seurassa koko matkan Ministeriöltä tänne saakka..

Rabastan ei ollut nostanut katsettaan enää tiestä ja mies lähinnä pohti oliko nyt pettänyt toverinsa kerrottuaan Leticialle Longbottomeilla tapahtuneesta. Eihän hän kuitenkaan ollut maininnut muiden kuin omansa ja Bellatrixin osuudesta joten tuskin kukaan hänelle katkera olisi jos saisi tietää. Bellaa kun oli vain ylpeä saadessaan sen suurimman kunnian hommasta.
Sen nuoremman Crouchin osuus hommaan oli häneltäkin hiukan unohtunut joten tuosta olisi ollut edes paljastettavaa, mutta veljensä nimeä hän varoi mainitsematta. Rodolphukselle hän ei menisi minkäänlaisia harmeja aiheuttamaan!
" Ei se mitään.. ", Rabastan vastasi Letician pahoitelessa uteliaisuuttaan ja pudisti päätään hiukan. Ei häntä oltu pakotettu kertomaan mitään tuolle joten turhaan pyyteli anteeksi. Itse hän oli halunnut jakaa osan illan tapahtumista naisen kanssa.

Rabastankin huomasi heidän päätyneen jo melkein perille kohotettuaan katseensa ja tiesi heidän matkansa olevan lopuillaan. Hän huomasi sivusilmällä miten Leticia kääntyi vilkaisemaan häntä samalla kun sanoi halunneensa vain tietää millaisen ihmisen kanssa oli tekemisissä. Mies tyytyi pysymään hiljaa ja jatkamaan vain matkaa Letician kotitalolle. Niin millaisen ihmisen kanssa?
Mies pysähtyi sen talon eteen jota oli muutama päivä takaperin vielä tarkkaillut ja käänsi katseensa Leticiaan.
" No mihin päädyit? Millainen ihminen minä olen", Rabastan kysyi vaikka vastaus luultavemmin oli sitä tavallista mitä kuolonsyöjistä yleensä sanottiin.