Anteeksi

[ Will & Leticia mukaan 19.10.1996, lauantai ]

Rabastan kiiruhti nopein askelin hiukan kuolonsyöjä toverinsa edellä ,koska hän oli heistä se joka tiesi minne oltiin menossa. Vain tuntia aikaisemmin hän oli herransa kutsusta rientänyt kuulemaan mitä häneltä nyt haluttiin eikä ollut ollenkaan odottanut sitä mitä Voldemortilla oli hänen varalleen tällä kertaa. Voldemort oli pyytänyt myös Willin paikalle ja siitä oli ollut helppo päätellä, että tiedossa olisi jotain hyvin mielenkiintoista hommaa ja niinhän tosiaan olikin, mutta ei ihan sellaista mitä Rabastan oli toivonut. Asia koski Leticiaa ja Voldemort oli vain päättänyt, että ehkä Will voisi olla hyväksi avuksi Rabastanille kun noilla oli Bonesinkin kanssa sujut niin hyvin. Leticia saataisiin ehkä vielä kertomaan jotain tai parhaimmassa tapauksessa harkitsemaan uudelleen liittyisikö kuolonsyöjiin jos paikalla olisi yhden sijasta kaksi kuolonsyöjää.
Jo pelkästään Letician nimen kuuleminen Willin ollessa läsnä oli saanut Raban aavistelemaan jotakin pahaa, mutta hän ei ollut voinut muuta kuin nyökytellä ja suostua kaikkeen vaikkei olisi halunnut. Hän oli aina voinut välttää käyttämästä mitään väkivaltaa onkiessaan niitä pieni tiedonjuväsiä Leticialta, mutta nyt kun Will oli tungettu mukaan Rabastan ei voinut vain seisoa tyhmänä vieressä ja todeta Willin saavan kyllä hoitaa hommat.
Häntä puistatti suunnattomasti miettiessään itseään kiduttamassa Leticiaa. Hän ei varmaan koskaan saisi sitä anteeksi ja vaikka saisi ei hän antaisi itselleen anteeksi. Rabastania myös pelotti Voldemortin tietävän heistä eikä hän senkään takia voisi vain seistä tekemättä mitään vaikka miehellä oli ollut alusta asti selitys valmiina tuntui se nyt typerältä. Miten hän muka selittäisi yhtään mitään Voldemortille vaikka hän olikin saanut välillä oikeastikkin ongittua herralleen oikeasti hyödyllistä tietoa ja vain siksi, että Leticia luotti häneen.

" Tässä.. tässä se nainen asuu", Rabastan avasi suunsa ensinmäistä kertaa sen matkan aikana eikä edes kääntynyt katsomaan Willin suuntaan. Häntä hirvitti päästää tuo lähellekkään Leticia. Will oli kuin.. tuota voisi melkein kutusua mies puoliseksi Bellatrixiksi tuon päästessä veren makuun. Se oli toinen syy miksi hän ei voisi seisoa tekemättä mitään. Jos hän hoitaisi itse hommat voisi asiat sujua ilman mitään sen kummempia murheita ja tuskaa, mutta Willin tuntien tuo halusi sen oman osansa ja tuo ei päästäisi häntä edes lähelle ennen kuin oli itse vienyt parhaan osion.
Siinä kohtaa hän tuskin enää ystyisi edes mihinkään.. ei hän tahtonut nähdä Letician kärsivän. Rabastan antoi Willin mennä edeltä ja vilkaisi vielä kadun kumpaakin suuntaan varmistaakseen ettei heitä oltu seurattu tai kukaan näkemässä ennen kuin asteli perään.

Will asteli pitkin harppauksin Rabastanin perässä ajatuksensa pyörien vähän samansuuntaisesti kuin Rabastaninkin.. Will oli ollut vähintäänkin tyytyväinen itseensä kuullessaan Voldemortin kehut sinä iltana koskien sitä Bones-jupakkaa. Vielä kun samaan syssyyn lisättiin se, että Voldemort oli hätyyttänyt vartavasten hänet kaikista niistä kuolonsyöjistä paikalle auttamaan Rabastania tuon työnkuvassa. Will ei ollut aikaisemmin kuullut että Rabastanilla olisi edes ollut mitään muuta tähdellistä hommaa. Ihme ettei tuo ollut silloin Bonesin murhailtana puhunut mitään tehtävästään vaikka olivathan he istuneet yhden yönkin kahvilassa ja yrittäneet pysyä hereillä.
Ehkä Rabastan ei vain halunnut sekottaa tehtäviä toisiinsa? Se kävisi kyllä järkeen.. Will ei vain ymmärtänyt miten Rabastan kykeni pitkittämään yhden tehtävän hoitoa lähemmäs puoli vuotta.. ja niin että apujoukkoja tarvittiin ihan. Mikähän se Mayerkin oli naisiaan? Bonesinhan Rabastan oli hoidellut.. tai ainakin yrittänyt hoidella vikkelään. Yrittänyt kiduttaakin sitä akkaa, mutta oliko tuo sitten kiduttanut Mayeria? Tuskin. Mayerhän olisi käytännössä jo heidän joukoissaan jos niin olisi käynyt.. tai vähintäänkin paennut maasta.
Will ei kuitenkaan kysynyt mitään, koska ei se ollut hänen asiansa. Hän oli siellä vain tätä iltaa varten.. varmistamassa että Rabastan hankki jotain tietoja. Hänet oli kutsuttu ensin ja Voldemort oli käskenyt hänen huolehtia siitä että Rabatsan hoitaisi hommansa kunnialla kotiin. Mitähän herra oli silläkin tarkoittanut? Oliko Rabastan tuottanyt tälle pettymyksen? Ei ollut Willin asia kyllä kyseenalaistaa herraansa, joten hän oli niellyt tehtävänannon kunnialla nyökäten. Hänen ei siis tarvitsisi muuta kuin pitää huolta että Rabastan toimi niinkuin oli kunniallista kuolonsyöjälle.. ja ehkä pitäisi itse siinä sivussa hieman hupia.
Rabastanin sanat havahduttivat Willin mietteistään ja mies kohotti katseensa ylös taloon, joka nyt nousi heidän eteensä. Rabastan oli pysähtynyt. Will katsahti tuota, muttei niin hämärässä kyennyt kunnolla erottamaan tuon ilmeitä.
"Noh, sitten mentiin.." Will tokaisi astellen Rabastanin ohi, kadun yli ja sitten narisevalle portille. Will katsahti vielä taloa kuvitellen jo mielessään pimeän piirron loistamaan kauniin neonvihreänä sen laelle.. Harmi että herra oli kieltänyt Mayerin murhaamisen.
Will avasi narisevan portin ja käveli ripeästi kivetystä pitkin talon ovelle. Hän katsahti Rabastania hieman virnistäen ja koputti sitten ovea kolmesti.

Leticia kuuli koputuksen oveltaan ja käänsi hämmentyneenä katseensa kelloon, joka ilmoitti olevansa jo sen verran että sitä kutsuttiin "myöhäiseksi". Kukahan hänen ovellaan siihen aikaan oli? Rabastankaan ei ollut sanonut olevansa tulossa.. Leticia kuivasi kätensä keittiön pyyhkeeseen ja asteli keittiöstä pimeään eteiseen laittaen valot päälle. Hän vilkaisi ikkunaan ja huomasi ovellaan kaksi tummaa hahmoa. Koska ikkunat olivat sellaista sumeampaa lasia, ei nainen voinut millään erottaa ketkä hänen ovellaan seisoivat. Rabastanin blondin tukan hän oli jo oppinut erottamaan, muttei Rabastan tässä porukassa voinut olla, koska tulijoita oli kaksi.
Leticia tarttui jo lukkoon, mutta päätti sitten että sauva olisi kuitenkin turvallista olla käsillä näinä aikoina.
"Hetki vain!" hän huusi ulkona seisoskeleville hahmoille ja nappasi kaapin päältä sauvansa. Sitten hän räpläsi lukon auki ja avasi oven. Leticia ei ehtinyt edes reagoida siihen blondiin mieheen taka-alallla, koska jo nähdessään Will McDonnellin kasvot ovenpielessään, hän tajusi mitä oli tapahtumassa. Tai ainakin luuli tajuavansa. Hän ei ehtinyt kuin äännähtää pienesti ja yritti vetää ovea takaisin kiinni, mutta Will tarttui oveen ja riuhtaisi sen voimalla auki. Siinä vaiheessa kun Will asteli eteiseen, Leticia jo juoksi olohuonetta kohden jonkun hänelle tuntemattoman kirouksen saattelemana.
"Töykeää jättää vieraat eteiseen ilman minkäänlaista tervehdystä!" Will huusi naisen perään hymyillen pirullisesti Rabastanille. Sitten mies lähti kävelemään sauvansa kanssa keittiötä kohden, jonka kautta Leticia oli juossut karkuun.

Leticia puolestaan hytisi sohvan takana toivoen että tämä kaikki oli vain hyvin, hyvin pahaa unta. Tietäen ettei se kuitenkaan olisi. Hän puristi sauvaansa tiukasti käteen ja tunsi hikoilevansa. Hän tärisi, muttei voinut liikkua. Ei vielä..
Mitä minä teen, Leticia ajatteli kauhuissaan, voi... mitä minä teen?!!

Rabastan oli jäänyt seisomaan jonnekkin Willin taakse ja toivoi todella, ettei Leticia olisi kotona. Jos tuo vaikka olisi mennyt vanhemmilleen taikka Alisonin luokse? Hän voisi väittää ettei tietäisi missä nuo asuivat ja hommaa voitaisiin siirtää jonnekkin hamaan tulevaisuutten ja hän ehtisi vaikka asiasta kertoa Leticialle. Vai voisiko? Siinä samalla hän tulisi pettäneeksi herransa eikä sekään kävisi päinsä. Rabastan piti katseensa Willin selässä eikä vastannut tuon virnistykseen miehen käännyttyä vielä vilkaisemaan häneen ennen koputtelua. Miehen kasvoilta ei voinut lukea mitään. Ei intoa saamaansa tehtävää kohtaan, mutta ei myöskään sitä huolta joka tuon sisällä velloi.
Hän ei saisi näyttää Willille mitään mikä voisi kertoa siitä miksei hän ollut edennyt kovin hyvin tämän jutun kanssa. Hänen ehkä kuitenkin olisi yritettävä edes esittää olevansa kuin heidän muillakin keikkoillaan, ettei toisen epäilykset ihan heräisi. Will tiesi kyllä millainen hän oli tämmöisissä hommissa yleensä. Vaikka Rabastan oli kuinka toivonut, ettei Leticia olisi kotosalla kuului tuon ääni pian sisältä ja miehen olisi tehnyt mieli jollain tavalla varoittaa, mutta keksinyt mitään ja olisi siten varmasti vain pahentanut tilannetta molempien osalta. Will jos kuka varmasti vain nauttisi tästä kaikesta tuhat kertaa enemmän jos aavistelisi edes jotakin. Raba seurasi miten ovi lopulta aukesi ja ilmeisesti tajutessaan, ettei oven takana ollut ketään toivottu aikoi Leticia kiskoa oven kiinni, mutta Will oli tuota nopeampi ja sai oven pidettyä auki jotta he pääsisivät sisään.

Kumpa Leticia olisi edes tajunnut napata sauvansa, Rabastan tajusi astuessaan sisälle Willin perässä ja nopeasti tuo katseli ympärilleen tajuten Letician varmasti juosseen eteisestä jonnekkin muualle ja veti oven kiinni perässään, mutta jätti sen lukitsematta. Voisi aina sanoa unohtaneensa..
Mies tunsi talon kuin omansa. Olihan hän viettänyt siellä aikaan enemmän kuin omassa kodissaan koskaan ja tiesi ettei siellä mitään kunnon piiloja ollut, mutta Letician toivona olisi ainakin päästä karkuun takapihan kautta ellei Will tajuaisi sitä ensin. Hän ei ainakaan muistaisi sen olevan olemassa..
'Töykeää jättää vieraat eteiseen ilman minkäänlaista tervehdystä!', Willyn huudahdus sai Rabastanin kääntämään katseensa vanhempaan mieheen ja tuon pirullinen hymy sai pienen puistatuksen taas aikaseksi hänessä. Rabastan kuitenkin vasta omalla tutulla virneellään tuolle. Jos mies jonkin asia osasi se oli näytteleminen. Hän ei antaisi Willille koskaan sitä iloa, että tuo saisi tietää. Voldemortilta hän ei ehkä sailaisi mitään ikuisesti.. eikä ehkä halunnutkaan, mutta Williltä kyllä. Will lähti heti käännyttään kohti keittiöätä jonka kautta pääsisi olohuoneeseen ja Rabastan seurasi perästä samalla hakien sauvansa kaapunsa taskustaan.

Kuullessaan Willin äänen, Letician hengitys katkesi hetkeksi. Hän odotti henkeään pidätellen mitä seuraavaksi tapahtuisi.. Mutta kaikki olikin vain hiljaista. Liian hiljaista. Leticia liikahti pienesti sohvan takana ja hänen katseensa osui takapihalle vievään oveen. Voisiko hän.. Ehtisikö hän.. Uskaltaisiko hän? Kyllä, hänen olisi pakko uskaltaa. Hän ei voisi siinäkään lopunelämäänsä kökkiä tai kohta ne kaksi kuolonsyöjää vain kävelisivät hänen luokseen ja tappaisivat hänet.
Hänen olisi pakko kehittää jotakin, mitä tahansa! Paras keino olisi nyt ehkä pyrkiä karkuun.. Leticia kirosi mielessään tutuksi tullutta tapaa että hän teki ilmiintymiseneston joka ilta taloonsa.. ihan vain varmuuden vuoksi. Nyt kun asiaa ajatteli niin se loitsuhan oli aivan järjetön. Ja miten ihmeessä hän oli vain päästänyt kuolonsyöjät sisään?!

Will oli tyytyväinen Rabastanin vastattua tuon virneeseen eikä näin ollen osannut edes aavistella että mikään olisi pielessä. Eihän mikään oikeastaan ollutkaan.
Will astui eteisestä keittiöön ja tarkisti paikan ennen kuin jatkoi etenemistään olohuoneen suunnalle.
"Noniin neiti Mayer," Will sanoi kovaan ääneen todettuaan että naisen oli pakko olla siinä kyseisessä huoneessa, koska takaovikin oli kiinni eikä hän ollut ainakaan kuullut että sitä olisi avattu.. ja tuskin Mayer olisi jäänyt sulkemaan ovea jos olisi sen kautta paennut.
"Meillä on vain vähän asiaa koskien pimeyden lordin viimeksi antamaa ehdostusta," Will vastasi katsahtaen syrjäsilmällä Rabastania.
Leticia kumartui entistä alemmas kuullessaan Willin puhuvan ihan lähellä häntä. Mitä tuo oikein tarkoitti edellisellä ehdotuksella? No, nyt ei ollut aika miettiä sitä asiaa. Nyt piti paeta.

Äkkiä jostain sohvan tienoilta lensi punainen loitsu Williä kohden, joka kumartui parahiksi eikä loitsu osunut häneen. Samassa hän tajusi että se Mayer oli juossut takaovelle ja yritti nyt riuhtoa sitä auki.
"Karkotaseet!" Will karjaisi ensimmäisenä ja samassa Letisia rysähti päin lasiovea ja sauva lennähti naisen käsistä Willille.
Leticia vajosi lattialle ja hänen käsiään kirveli ja särki. Lasiovi oli helähtänyt palasiksi ja nyt tuntui kuin verta olisi jokapaikassa. Letty katsahti sirpaleiden täyteisiä käsiään huultaan purren. Miten tästä selvittäisiin?
Leticia kohotti katseensa kuolonsyöjäkaksikkoon ja väri valahti hänen kasvoiltaan. Huuli auki hän tuijotti kuolonsyöjiä osaamatta enää muuta kuin tuijottaa. Hän ei suinkaan tuijottanut kauhusta kankeana Williä, jolla oli hänen sauvansa ja joka osoitti häntä paraikaa omallaan.. vaan siinä vieressä seisovaa, blondia miestä. Rabastan.

Rabastan oli hetkeksi jäänyt keittiöön seisomaan Willin vielä jatkaessa matkaansa olohuoneen puolelle ja mies vilkuili ympärilleen aivan kuin Leticia muka olisi sinne jäänyt. Eihän keittiössä ollut yhtään mitään. Ei pako reittejä eikä piiloja. Willin ääni olohuoneesta sai Rabastanin jatkamaan taas matkaansa seuraavaan huoneeseen ja tuo pysähtyi pienen matkan päähän kuolonsyöjä toveristaan katsellen nopeasti ympärilleen. Ketään näkynyt.. olisiko Leticia voinut ehtia takaoven kautta pihalle ja karkuun? Nopea vilkaisu ovelle kuitenkin kertoi, ettei se ollut mahdollista.
Ovi oli vielä kiinni ja kukaan joka oli pakanemessa ei vaivautunut sulkemaan ovea perästään. Rabastan ehti jo miettimään, että ehkä tuo olisi kaikkoontunut paikalta, mutta sekään ei ollut mahdollista. Leticia olisi varmasti taas langennattanut taloonsa kiroukset estääkseen sinne ilmiintymisen ja kaikkoontumisen ja nyt tuo kostautui sillä, että nainen itse pääsisi pakoon yrittäessään pitää muut loitolla.

Punainen valo sai Rabastanin taas havahtumaan ja nopeasti miehen katse siirtyi sohvan takaa nousseeseen hahmoon joka nyt parasta aikaa juoksi kohti ovea josta takapihalle pääsisi. Kaikeksi harmiksi loitsu ei osunut keneenkään ja Will oli joka oli koko ajan ollut valmiudessa sai loitsunsa osumaan kohteeseensa tarkasti. Kuului hirvittävä räsähdys lasin mennessä rikki ja Rabastan tajusi naisen taian ansiosta sekä menettäneen sauvansa, että rämähtäneen päin olohuoneen lasiovea. Hetken Rabastanin kasvoilla oli kauhistunut ilme ja tuon oli pidäteltävä itseään kaikin voimin, ettei olisi juossut lattialle rämähtäneen naisen luokse. Naisen joka oli sirpaleiden takia nyt veressä ja...
Leticia oli kääntänyt katseensa häneen ja Williin, mutta naisen katse oli selvästi kohdistettu enemminkin Rabastaniin. Letician kasvot näyttivät menettävän sen kaiken värin mitä noilla oli ja mies tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Hän ei voinut tehdä mitään vaikka halusi ja nopeasti mies pyyhki sen kauhistuneen ilmeen kasvoiltaan ja vilkaisi Williin. Rabastan ei uskonut tuon huomaavan mitään, mies oli varmaan niin omassa huumassaan nähdessään jonkun kärsivän.

Leticia laski epätoivoisen katseensa takaisin käsiinsä tuijottaen niitä nyt vaikkei tosissaan käsiä nähnytkään. Hän ei.. Hän ei voinut ajatella selkeästi. Hänen.. Hänen kimppuunsa oli käyty ja yksi noista oli.. Oli se mies, joka oli vannonut ettei kertoisi hänen olinpaikkaansa kenellekään. Vannonut että.. Vannominen oli turhaa. Olisihan Letician pitänyt tietää että jotain tälläistä ennemmin tai myöhemmin tapahtuisi. Ei se välttämättä johtunut Rabastanista.. Vaan ylipäätään siitä, mihin he olivat ajautuneet. Leticia oli itse joutunut lähettämään Rabastanin isän Azkabaniin muutama kuukausi takaperin. Hän ei ollut halunnut, mutta hänen oli ollut pakko.. Ehkei Rabastanillakaan ollut vaihtoehtoja?

Will naurahti kylmästi huomatessaan Letician laskevan epätoivoisen katseensa takaisin käsiinsä. Hänestä oli sinänsä uskomatonta ettei nainen pistänyt sen enempää hanttiin.. Toisaalta eipä tuolla ollut mitään, millä pistää hanttiin. Ellei tuokin alkaisi heittelemään heitä kirjoilla tai jollain niinkuin Bones aikanaan.
"Noniin, Rabastan," Will sanoi siirtämättä sauvaansa pois Leticiasta mutta katseensa hän siirsi Rabastaniin takanaan.
"Sinä tiedät mitä isäntä käski sinun tehdä," Will sanoi, "käski jo aikaa sitten. Minä olen täällä varmistamassa että sinä saat jotain tietoja herrallesi."
Leticia kohotti jälleen katseensa käsistään ja puri nyt huulta niin että sattui. Mitä hän oli kuullut? Mitä Voldemort oli käskenyt Rabastanin tehdä, mutta tämä oli jättänyt tekemättä? Mitä ikinä se olisikin.. Leticia tunsi oudon hyväksynnän sisällään. Rabastan pelastaisi hänet. Rabastanin oli pakko pelastaa hänet. Mutta.. Miten? Jos tuolle toiselle kuolonsyöjälle selviäisi mitään niin.. He kuolisivat molemmat. Kyyneleet yrittivät puskea väkisinkin Letician silmiin, mutta tyttö taisteli vastaan minkä kykeni. Ei tämä voinut päättyä näin.. Ei voinut.
Rabastanilla olisi jokin suunnitelma, minkä kautta he molemmat selviäisivät..

Rabastan käänsi katseensa Leticiasta samaan aikaan kun nainen laski omansa. Hän pystynyt katsomaan tuohon. Hän ei halunnut tehdä tätä. Miehestä tuntui kuin hän olisi pettänyt ne kaikki antamansa lupaukset Leticialle ja ihmetteli jopa mikseivät he olleet koskaan puhuneet mitä tehdä tällaisessa tilanteessa jos sattuisi niin, että joku muu kuolonsyöjä lähetettäisiin Letician perään tietojen takia?
Miten asia ei koskaan muka ollut aikasemmin tullut kummankaan mieleen. Rabastan rutisti sauvaansa lujempaa ja oli ihmei ,ettei se napsahtanut vain poikki siitä rutistamisesta. Willin avatessa suunsa hän kohotti katseensa kohdaten samalla vanhemman kuolonsyöjän katseen. Hän tiesi kyllä mitä isäntä hänen halusi tekevän.. isäntä halusi tietoja mutta hän oli tuonut niitä! Hän oli kertonut Voldemortille kaiken mitä oli saanut kuulla Leticialta. Miksi tarvitsisi turvautua .. kiduttamiseen kun Leticia varmasti puhuisi.

Rabastan joutui rykäisemään muutaman kerran ennen kuin sai äänensä kuuluviin ja puhuessaan ei tuo katsonut Leticiaan, koska ei pystynyt. Mies pelkäsi vain hajoavansa jos liian pitkään jäisi katselemaan lattialla olevaa sauvatonta naista.
" En minä mikään aloittelija ole.. kai minä nyt tiedän miten hommat hoidetaan", tuo tuhahti Willille ja otti muutaman askeleen toisen ohitse lähemmäs Leticiaa pitäen kasvonsa vakavana. Hän ei voisi tehdä mitään.. ei vaikka halusi. Muuta kuin voittaa ehkä hiukan aikaa.
Mies tunsi jonkin puristavan inhottavassi rinnassaan hänen katsellessaan veren tahrimaan Leticiaa ja vaikka moinen näky yleensä sai Rabastanin vain nauramaan ja hihkumaan innosta ei nyt.
"No Mayer". Mies oli ollut vähällä puhutella tuota etunimellä, mutta onneksi se ei ollut päässyt edes lipsahtamaan.
"Jos nyt kertoisit vain vaikka näin alkajaisiksi missä se teidän kiltanne päämaja on", Rabastan jatkoi käskevään sävyyn. Samaan tapaan kuin hän käski muitakin joilta intti tietoa jostakin.

"No hoida ne sitten!" Will vastasi Rabastanin tuhahdukseen ehkä jopa hieman kovempaa kuin oli alunperin aikonut. Hän astui itse hieman sivumpaan Rabastanin otettua muutaman askelen lähemmäs naista.
Leticia nosti katseensa ylös Rabastaniin kuultuaan nuo muutamat askeleet. Hän halusi pyytää tuota auttamaan, muttei voinut. Yksikin väärä sana ja kaikki.. Leticia laski katseensa alas pudistaen päätään. Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa hieman verisellä kädellään, muttei kohottanut enää katsettaan. Ei edes kuullessaan Rabastanin puhuvan. Hän pelkäsi että hänen katseensa kertoisi liikaa eikä niin saanut tapahtua. Mikäli Rabastan näytteli sitä, mitä sillä hetkellä oli niin.. Hänen olisi myös näyteltävä. Yrittää käyttäytyä kuin ei tuntisikaan kaksikkoa.. muuta kuin työnsä puolesta. Jos ei oman turvallisuutensa takia niin ainakin.. Ainakin Rabastanin..
Rabastanin kysymys. Mies kysyi häneltä killan päämajasta. Eihän hän.. Eihän hän voinut sanoa! Vain Dumbledore pystyi sen paljastamaan.. Mutta eihän Rabastan sitä tiennyt. Eihän Leticia ollut koskaan puhunut halaistua sanaa killan asioista tuolle..
"E-En mi-minä voi s-sitä sanoa," Leticia sanoi puoliksi kuiskaten. Hän katsahti nopeasti Rabastania kuin yrittäen vihjata tälle salaisuudenhaltijasta, mutta eihän tuo semmoista voisi pelkästä eleestä keksiä.
"E-En voisi v-vaikka ha-haluaisinkin.." Leticia yritti aikeinaan selittää salaisuudenhaltijasta, mutta Will ehti väliin.
"Ei tuollaista paskanjauhantaa kukaan jaksa enää kuunnella!" mies ärähti nojaillen sohvan reunaan. Hän otti muutaman askeleen eteenpäin ja heitti ilmoille kidutuskirouksen. Lyhytkestoisen ikäänkuin esimerkiksi Rabastanille. Sen muutaman sekunnin aikana Leticia ehti kuitenkin vajota lasinsirpaleiden päälle huutaen kivusta, jota kirous hänen ruumiiseensa tuotti. Will lopetti kiduttamisen kuitenkin melkein heti aloitettuaan.
"Isäntä ei kuuntele tuollaista paskaa," Will ärähti lähinnä Rabastanille, "sinä otat sen tiedon esiin tuosta naisesta ja viet sen herrallesi!" Will mulkaisi Rabastania ärtyneenä ja katsahti maassa itkevää Leticiaa sylkäisten. Hän ei voinut ymmärtää miten Rabastanista oli tullut tuollainen.. Mikä tuon oli muuttanut Bonesin murhan jälkeen?!

Rabastan ei voinut käsittää miksei Leticia vain kertonut. Tuo tiesi aivan varmasti mihin Will sekä hän pystyisi saadakseen naisesta irti ne halutut tiedot ja hän ei halunnut kohottaa sauvaansa kiduttaakseen Leticiaa. Naisen kohotettua katseensa ja selitettyä, ettei voisi sitä sanoa , ei vaikka haluaisikin kertoa heille. Mikä kumma sitten esti? Rabastan oli laskenut katseensa Leticiaan ja tuon päässä raksutti aivan tyhjää. Willin ääni sai Rabastanin kuitenkin kohottamaan katseensa ja tuo kirosi mielessään Willin ja miehen kärsimättömyyden. Eikä tuo voinut vain antaa Letician rauhassa puhua.. tuo puhuisi kyllä, mutta ei Willin oli pakko saada homma sujumaan rivakammin. Huomatessaan Willin sauvan kohovan Rabastan otti askeleen taakse päin ja pakotti itsensä pitämään katseensa Leticiassa Willin kirouksen tehdessä tuhojan. Vaikka kidutuskirous ei kestänyt kuin hetken tuntui se silti ikuisuudelta.
Letician tuskan huuto lävisti miehen, eikä tuo pitänyt ollenkaan kuulemastaan. Ei niin kuin yleensä.. hän yleensä vain nautti suunnattomasti saadessaan kuulla uhriensa huutavan tuskasta ja kiemurtelevan valtavissa kivuissaan hänen jaloissaan, mutta ei nyt. Rabastan ei voinut muuta kuin naama vakavana katsella, miten Leticia sai tuntea miltä kidutuskirous tuntui. Eikai tuo koskaan ennen ollut kirouksen uhriksi joutunut? siasta ei ollut koskaan ollut ennen puhetta.
Willin vetässä sauvan syrjään loppui myös Letician tuska, mutta naisen itku sai Rabastanin kääntämään katseensa Williin. Hän olisi niin halunnut kohottaa sauvansa ja kiduttaa tuota sohvan lähettyvillä seisoskelevaa määräilevää miestä, mutta piti sauvansa visusti alhaalla vasten reittään.
"Eiköhän sinun kiduttamise naisen saa puhumaan jo", Rabastan vastasi kylmästi taksaisin ja vilkaisi Leticiaan. Kumpa tuo nyt puhuisi. Kuitenkin osoittaaksen, ettei aikonut uhmata herransa tahtoa Rabastan kohotti hiukan sauvaansa.

Letician sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Hänen verensä tuntui kohisevan sellaisella vauhdilla pitkin ruumista ettei ihme että sydän löi niinkuin löi. Jokaista lihasta särki jumalattomasti, päätä jomotti.. Käsissä olevat haavat olivat täysin unohtuneet. Se oli kestänyt vain hetken ja sen jälkeen.. Hiljaisuus. Kipu jäi, muttei enää tuntunut niin kiivaalta. Leticia ei enää pidätellyt itkuaan, ei hänen tarvinut. Hän kuolisi tänään. Jotenkin hän sen jo tiedosti... Eikä hän edes voinut tehdä mitään muuta kuin itkeä ja vapista kauttaaltaan siinä tilanteessa. Kunpa hänellä olisi edes sauvansa.. Kunpa hän voisi edes jotenkin laittaa hanttiin.. Yrittää vahingoittaa tuota tummatukkaista kuolonsyöjää niin paljon kuin mahdollista ennen kuin..
Leticia ei enää nähnyt mitään, ei hän halunnut nähdä. Hän ei halunnut edes kuulla mitään. Hän piti silmiään tiukasti kiinni kuin peläten että näkisi jotain, mitä ei halunnut nähdä. Vaikka tosiasiassa kidutuskirouksen myötä kaikki hänen pelkäämänsä asiat olivat päänsisäisiä.
Leticia ei voinut vastata, koska ei enää muistanut kysymystä. Hyvä että nainen tiesi missä oli ja miksi ja kenen kanssa. Mutta ei hän muistanut mitään kysymystä.. Tai miksi McDonnell oli vain lopettanut hänen kiduttamisensa? Miksei tuo vain jatkanut. Leticia pakottautui avaamaan silmänsä, muttei siltikään nähnyt juuri mitään koska kyyneleet puskivat niin urakalla ulos hänen silmistään. Hän näki kuitenkin miehen varjon yläpuolellaan ja olo vain paheni. Rabastanilla ei ollut suunnitelmaa. Rabastan ei pelastaisi häntä.

Rabastanin vastattua Willille niin hyytävän kylmällä äänellä, Will jäi tuijottamaan miestä epäuskoisena ja silmät vihasta viiruina. Rabastan oli tehnyt tätä.. kauemmin kuin hän. Silti mies käyttytyi nyt kuin olisi ensikertaa kiduttamassa. Miksi? Tuohan oli melkein hyppinyt riemusta Bonesin talolla Willin astuttua sivuun, jotta toinen voisi tehdä mitä halusi.. Ja tuo oli halunnut kiduttaa vaikkakin sitten epäonnistunut.
"Se ei kerro mitään," Will vastasi yhtä hyytyävästi takaisin, "sinä tiedät sen." Will tuijotti Rabastanin takaraivoa ja jos katse tappaisi, Rabastan varmasti kuolisi ensimmäisenä. Vaikka toinen oli pienellä eleellään yrittänyt viestittää ettei sotisi Voldemortin käskyä vastaan, Will ei sillä hetkellä uskonut sitä. Hänen silmissään Rabastan oli tottelematon.. ja tottelemattomia piti kouluttaa. Harmi ettei sekään ollut Willin tehtävä. Vai oliko? Voisiko hän antaa opetuksen Rabastanille jos tuo ei alkaisi toimimaan? Olihan isäntä lähettänyt hänet Rabastanin matkaan, jotta varmistaisi että tuo teki hommansa.
Voldemort kyllä tiesi mitä täällä tapahtui. Isäntä tiesi kaiken.

Rabastanin uhamkkuus oli jäänytkin sitten siihen sauvan kohottamiseen. Hän ei saanut itseään kiroamaan naista. Hän ei halunnut uudellaan kuunnella tuon tuskan huutoja, hän ei halunnut enää koskaan kuulla niitä. Miksi hän oli uskotullut koskaan tämän voivan muka toimia jotenkin. Mitä hän oli Leticialle muka antanut? Pelkkiä harmeja. Naisen itku särki sydäntä ja mies olisi vain halunnut laskeutua alas lattialle tuon vierelle ja vetää naisen syliinsä. Lohduttaa tuota ja sanoa kaiken olevan hyvin, ettei hän suojelisi tuota eikä antaisi minkään enää satuttaa naista. Kuitenkin Rabastan ei voinut kuin katsella alas naiseen ja toivoa, että tuo puhuisi. Kertoisi heille sen mitä oli käsketty jotta tämä olisi nopeammin ohitse. Willin sanat olivat mennä tuolta aivan ohitse miehen sanoessa, että Leticia ei kyllä puhuisi ja hän tiesi sen.
" Killan päämaja", Rabastan toisti välittämättä Willistä ja tuon sanoista mitään. Rabastan joka yleensä niin mukisematta, teki aivan niin kuin Will käski koska tuon neuvot olivat yleensä oikeassa ja hyviä, mutta ei nyt hän oli päättänyt olla kiduttamatta Leticiaa, mutta ei hänkään voisi ikuisesti pitkittää hommaa kun mukana oli toinen kuolonsyöjä. Rabastan tiesi Willin olevan kärsimätön ja tuo ei varmastikkaan kovin pitkään jaksiais odotella tuloksia.

"Killan päämaha," Rabastanin ennen niin tuttu ja turvallinen ääni sanoi ja Leticia kampesi itsensä väkisin hieman parempaan asentoon ettei vain röhnöttäisi siinä niiden viiltävien lasinsirujen päällä. Killan päämaja? Mitä killan päämajasta.. Äkkiä Leticia muisti sen kysymyksen, mikä häneltä oli hetki sitten kysytty.
"E-en minä voi sanoa," Leticia sanoi nyt hieman vakaammin kuin aikaisemmin, mutta silti kyyneleet ja muutenkin itku veivät hänen sanoistaan hieman voimaa.
"Sillä p-paikalla on s-salaisuudenhaltija," Leticia lisäsi nopeasti pyyhkäisten verta vuotavaa huultaan. Hän sylkäisi suuhunsa kertyneet veret ennen niin kauniille matolleen, joka nyt oli lähinnä ritisevien ja kilisevien lasinsirpaleiden ja hänen oman verensä peitossa. Mitähän kiltalaiset odottivat hänen tekevän tässä tilanteessa? Hän näki silmiensä edessä jo ne pettyneet kasvot kun heille selviäisi että heidät oli petetty.. ja että petturi istui samassa huoneessa. Hän kuuli jo kuinka pettyneet äänet alkoivat suunnitella päämajan pikaista siirtoa muualle.. Eikä sitä paikkaa kerrottaisi Leticialle, koska Leticia oli syypää kaikkeen. Kerrankin Sirius Musta saisi kunnon syyn millä rehvastella ja pääsisi jälleen kerran sanomaan kuinka kuolisi mieluummin kuin pettäisi killan.
Noh, Letty ei ollut vielä valmis kuolemaan. Eikä varsinkaan niiden takia, jotka epäilivät häntä aina ja kaikesta.. Mutta kun nuo olivat kuitenkin velhoja.

"Oliko tuo sinun mielestäsi kunnollinen vastaus?" Will kysyi Rabastanilta nyt hieman tympeällä äänellä nyökäten maassa makaavaa naista kohtaan kuin tämä olisi suurinkin iljetyksen aihe siinä huoneessa.
"Mitä jos nainen valehtelee?" Will huomautti ja toivoi jo tosissaan että Rabastan alkaisi tekemään asian eteen jotain. Muuten hän joutuisi viemään Voldemortille jokseenkin ikävän vastauksen.. Eikä hän pitänyt ikävien asioiden toimittamisesta yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan.
"Viimeinen mahdollisuus Rabastan," Will sähähti kohtalokkaasti, "joko sinä teet sen.. tai minä." Will nojautui jälleen sohvan takanojaan ristien kädet puuskaan rinnuksilleen. Miten hänestä oli päivä päivältä enemmän alkanut tuntua että hän oli enemmänkin opettaja Rabastanille kuin mikään.. tasavertainen kuolonsyöjä? Ja Rabastanhan tosiaan oli ollut kuolonsyöjähommissa häntä kauemmin..

Leticia katsahti Willin suuntaan, muttei Williä, tuon puhuessa viimeisestä mahdollisuudesta. Pala nousi hänen kurkkuunsa hänen tajutessaan, mitä mies tarkoitti. Hän huokaisi syvään ja sulki silmänsä hetkeksi.

"Ja kunnolla sitten, Rabastan," Will murahti vielä hiljaa. Leticiasta tuo tuntui lähinnä tuomiokelloilta. Miten joku saattoi olla niin kylmä?

// Sirius on jo kuollu :,D //

Vaikka Rabastan miten koitti saada naisen puhumaan ei tuo kertonut, mutta tuon sanoessa, ettei tosiaankaan voinut paljastaa killan päämajan sijaintia koska ei ollu salaisuudenhaltija kääntyi Rabastan katsomaan Williä sen näköisenä, että siitä sai! Naisella oli olla kertomatta, mutta pyyhki nopeasti sen typerän katseen naamaltaan. Leticia tuskin valehtelisi edes.. mitä syytä tuon oli valehdella kun oli vaarassa vai halusiko tuo niin kovasti suojella kiltaa ja sitä Potterin penikkaa ,että uhraisi itsensä! Tässä taas huomasi killan ja kuolonsyöjien eron, jos hän olisi vaarassa ei hänen puolestaan olisi yksikään kuolonsyöjä kuolemassa ja toisinpäin.. hän ei takuulla uhraisi henkeään kenenkään muun kuin herransa puolesta.
" Minusta se tosiaan on kunnollinen vastaus..", Rabastan vastasi katse Leticiassa, mutta lisäsi perään ettei vastaus ollut riittävä ja moisesta potaskasta ei olisi Voldemortille mitään hyötyä. Rabastania pelotti Letician puolesta, mutta tuota myäs kiukutti se miksei nainen taistellut vastaan. Ei tuo vaikuttanut yhtään siltä naiselta jonka hän tunsi! Miksi Leticia antoi Willin nöyryyttää itseään?

Rabastan kyykistyi naisen eteen Willin kysyessä, että mitä jos nainen valehteli heille ja Rabastan pudisti päätään todeten, että miksi joku valehtelisi tällaisessa tilanteessa. Vaikka tosiaan voisikin.. varsinkin jos oltiin niin uskollista kiltalaista. Will oli todella ollut Rabastanille kuin opettaja näissä hommissa vaikka Raba oli kauemmin kuolonsyöjä ollutkin, mutta ehkä kaikki ei vain ollut uponnut nuorukaisen päähän silloin aikoinaan ja Willistä oli kyllä ollut apua ja miehen siinä nyt komentaessa häntä toimimaan tai tekisi itse kaiken tarttui Rabastan edessään makaavaa naista tuon hiuksista kääntääkseen Letician katseen itseensä. Willille kaiken piti näyttää siltä kuin hän lopulta olisi alkanut ottaa homman tosissaan, mutta hän oli vain halunnut Letician katsovan itseensä.
"Ymmärrätkö sä, että sun puhees on aika epäilyttäviä jos sä et.. tiedä niin kuka se salaisuuden haltija sitten on!", miehen ääni oli taas kohonnut ja tuon ote naisen hiuksista tiukkeni jokaisen sanan kohdalla. Kuitenkin tuo koitti katseellaan ilmaista olevansa pahoillaan siitä mitä joutuisi pian tekemään. Hän ei voisi kauaa uhmata Williä.. eikä herransa tahtoa. Rabastan irroitti otteensa ja suoristettuaan selkänsä kohotti sauvansa tällä kertaa paljon varmemmin vaikka sisällä kuohui. Hän ei koskaan pysytisi antamaan tätä itselleen anteeksi ei koskaan. Leticia ei varmaan tulisi koskaan ymmärtämään, että se tuska mitä tuo kokisi hän tuntisi montekertaa tuskallisempana eikä se tuska lakkaisi koskaan.

Tumma sauva pysyi vakaana vaikka Rabastan oli odottanut kätensä tärisevän kuin haavan lehti. Hän ei ollut koskaan uskonut joutuvansa tilanteeseen jossa joutuisi kiduttamaan ihmistä josta välitti, ei tietenkään koska vasta tavattuaan Letician hän oli ymmärtänyt mitä se oli kun oikeasti oli valmis vaikka kuolemaan toisen puolesta.
Hiljaa mielessään Rabastan pyysi anteeksi. Anteeksi sitä mitä nainen joutui kestämään hänen takiaan. Anteeksi sitä, että koskaan oli antanut jutun ajautua niin pitkälle että tunteet olivt ottaneet vallan.
"Kidututu!", mies huudahti ja valon välähtäessä miehestä tuntui kuin tuon sydän olisi jättänyt muutaman lyönnin jättämättä.

Leticia kuuli suljettujen silmiensä takaa askeleet ja jotenkin tunsi jonkun laskeutuvan luokseen. Vasta kun käsi vetäisi hänen päänsä taakse hiuksista käsin, Leticia avasi silmänsä ja tuijotti suoraan Rabastanin kasvoihin. Rabastanin ääni oli pelottavan vakaa ja jos tuon ilme ei olisi ollut niin kovin pahoitteleva, olisi Leticia ehkä uskonut tuon kääntäneen takkinsa hänelle. Mutta ilmeestä näki ettei tuo halunnut sitä.. Noh, se oli ainakin huojentava asia. Mutta se, mitä mies kysyi häneltä.. Tuo kysyi mahdottomia. Tottakai hän tiesi kuka salaisuudenhaltija on, mutta.. Mutta eikö tuo tajunnut että sen paljastaminen olisi aivan liikaa? Liikaa jopa hänelle? Letician olisi ehkä jo aikaisemmin pitänyt tuoda enemmän esiin se tosiseikka ettei hän tosiaankaan kuulunut kiltaan sen yhden arpiotsaisen pojan takia.. Potter oli hänelle teini siinä missä kuka tahansa muukin. Mutta olisiko sen asian kertominen muuttanut mitään? Tuskin.
"Tottakai mä tiedän missä päämaja on," Leticia rohkaistui sanomaan tuijottaen itse jokseenkin uhmakkaasti Rabastania, jottei Will ymmärtäisi asiaa niinkuin.. niinkuin se oli.
"Mutta kuka salaisuudenhaltija on?" Leticia naurahti hieman vilkaisten Rabastanin olan yli Williä. Jos tässä nyt mentiin siihen suuntaan väkisinkin, niin.. Ei hän voittaisi mitään kertomalla sitä. Hän voisi ottaa toisen kidutuksen vastaan ennen kuin vastaisi.. Leticia nielaisi. Hän voisi ottaa sen vastaan ja yrittää kantaa tapahtumien painon harteillaan edes hieman ylpeämpänä. Mitä vähemmän hän kertoi, sitä paremmin asiat olisivat Killan kannalta.. Ja mitä vähemmän hän kertoi, sitä pahemmin Will saisi turpaansa Voldemortilta. Harmi vain että Rabastankin saisi osansa Voldemortin vihasta mikäli hän ei tänään kertoisi mitään..
Kidutus oli kuitenkin edessäpäin sanoi Leticia tähän asiaan juuta tai jaata. Niinpä Leticia sylkäisi matolleen uudelleen katse tiiviisti Willissä.
"Sitä minä en teille kerro," hän sanoi myrkyllisesti tietäen samalla iskeneen pisteen iin päälle. Hänen sanojensa myötä Rabastan nousi ylös hänen edestään ja Leticia sulki silmänsä vastaanottaakseen tulevan. Hän puristi kätensä nyrkkiin, mikä sai kämmenissä olevat lasinsirut vain pureutumaan syvemmälle hänen ihoonsa.

Leticia ei unohtaisi ikinä sitä, miltä Rabastanin ääni kuulosti tuon kirottua hänet. Hän ei unohtaisi sitä riippumatta siitä kuinka paljon halusi unohtaa. Hän ei ollut ikinä kuullut Rabastanin ääntä niin kylmänä.. Vai johtuiko se vain siitä, mitä Rabastan sanoi?

Leticia tunsi ruumiinsa hajoavan kappaleiksi. Tuntui kuin sadat teräväreunaiset ketjut repisivät ja rutistaisivat hänen ruumistaan kansaan samalla repien sitä kuitenkin erilleen. Veri kohisi aivan liian lujaa, sydän hakkasi niin että sattui.. Joka ainoaa lihasta vihloi vietävästi ja tuntui kuin joku survoisi tikareita hänen selkänsä halki.. ja samaan aikaan yrittäisi naksauttaa hänen selkärankaansa poikki. Eikä Leticia voinut kuin huutaa, huutaa ja kirkua ilman että sai aiheutetuksi minkäänlaista selvää sanaa. Ei edes selvää ajatusta. Hän halusi sen loppuvan. Hän halusi kuolla. Hän halusi luovuttaa ja lopettaa. Hän halusi kertoa Willille mitä tuo halusi tietää.. Hän kertoisi kaiken kunhan kipu vain loppuisi. Hän.. Hän..
Se loppui. Leticia käpertyi hieman samaan tyyliin kuin vauvat nukkumaan käydessä. Hän rutisti kädet ympärilleen suojatakseen itseään, muttei voinut avata silmiään. Hän itki. Koska sekin lakkaisi..? Hänen hiuksensa olivat hänen naamallaan ja märät kyynelistä. Kipu oli jäänyt, mutta taas lievempänä.. Hän tunsi vaatteidensa olevan kostuneita.. Hänen verestään. Hän ei muistanut liikkuneensa, mutta varmasti hän oli kiemurrellut lasinsirpaleiden päällä tuskissaan. Lasinsirpaleet eivät tuntuneet enää missään.. Ne olivat jääneet komeasti kakkoseksi sille kidutuskirouksen aiheuttamalle kivulle.
Ja tämä kipu oli ollut paljon kamalampaa kuin se ensimmäinen kerta. Se että se kesti kauemmin.. Vai kestikö? Leticia ei tiennyt, eikä häntä kiinnostanut. Mutta hän tiesi kuka tuon kivun oli hänelle aiheuttanut.. ja se riitti.

Will oli tuijottanut tilanteen kehittymistä ilmeettömänä ja ilmeettömänä hän oli pysynyt jopa katsellessaan kituvaa syyttäjäneitiä. Tai ilmeetön on ehkä huono sana. Parempi olisi ehkä tarkkaileva, mutta ilme ei kuitenkaan värähtänytkään prosessin aikana.
"Mayer, kuka se salaisuudenhaltija on?" Will ärähti astuen muutaman askelen eteenpäin kidutuskirouksen loputtua.
"A-Albus D-Dumbledore," Leticia kuiskasi katkonaisesti jotain tiedottomuuden laitamilta. Will virnisti hyväksyvästi ja katsoi Rabastania kysyvästi. Tuo alkoi selkeästi päästä vauhtiin, joten ehkä tuolla olisi jotain kysyttävää enemmänkin.. Pitäisihän melkein vuoden sössiminen jotenkin korjata.

Koskahan hän oli itkenyt itse viimeksi? Rabastan ei ollut varma oliko edes koskaan vuodattanut kyyneltäkään minkään takia sitten lapsuutensa. Hänellä ei ollut ollut koskaan syytä moiseen heikkouden osoitotukseen ja siinä koittaessaan muistella tuo jotenkin kuvitteli muistavansa miten isä oli aina toitottanut etteivät pojat itke. Rabastan oli iso poika eikä tuon kuulunut itkeä ja aina salaa isältään tuo oli painellut äitinsä helmoihin vuodattamaan kaiken surunsa. Rabastan olisi halunnut sulkea silmänsä ja olla näkemättä sitä miten Leticia kiemurteli hänen kirouksensa takia, sulkea korvansa ja olla kuulematta naisen tuskaista ulinaa. Kaikki tuo oli saada miehen hajoamaan.. miehen joka niin kylmähermoisesti oli kiduttanut ja tappanut ennenkin tuntematta yhtään mitään. Ihan liian kauan kestänyt ja talon täyttänyt huuto lakkasi Rabastanin lopulta vetäessä sauvansa sivuun, mutta voinut jäädä katselemaan Leticiaa. Hän ei halunnut nähdä mitä oli saanut aikaiseksi ja tyytyi vain tarkkailemaan olisiko Will nyt tyytyväinen.

Will näytti kuitenkin pitävän katseensa Leticiassa eikä edes vilkaissut häneen päin joten ehkä hän oli vihdoin tehnyt jotain oikein. Will ei kuitenkaan ilmaisut mitään vaan puhutteli taas Leticiaa tivaten tuolta kuka salaisuudenhaltija oli. Rabastan oli huokaista melkein helpotuksesta kuullessaan Letician äänen vastaavan heikosti ja heillä oli vihdoin tietoa. Tietoa mikä varmasti tekisi heidän herransa tyytyväiseksi.
" Dumbledore.. niimpä tietysti!", Rabastan laski sauvansa alas, mutta Will käänsikin lopulta katseensa häneen ja mies tunsi sydämmensä hakkaavan taas hulluna. Eikai tuo laittaisi häntä tekemään sitä uudelleen.. hän ei pystyisi siihen.. hän ei pystysisi enää..
Rabastan oli aikeissa jo sanoa etteikö tämä jo riittäisi kun eteisestä kantautui napakkaa oveen kolkuttelua ja se sai Rabastanin pyörähtämään ympäri vauhdilla. Olivatko he jääneet kiinni?!

"Mitä helvettiä?" Will sähähti vilkaisten itsekin koputuksen suuntaan ja siirtäen sitten katseensa Rabastaniin ikään kuin tuo nyt olisi aiheuttanut jonkun aurorin paikan päälle. Koputuksen kuultua uudestaan, Will ärähti tuskastuneesti.
"Häivytään täältä," Will murahti, "jos herra ei ole tyytyväinen tähän niin tullaan toiste." Sen sanottuaan mies asteli Leticiaa kohden, siirsi tuon jalallaan sivuun oven edestä ja räpläsi lukon auki. Hän ei enää katsonut taakseen vaan heti ulos päästyään, hän kaikkoontui.

Leticia ynähti Willin jalan työntäessä häntä kauemmas sirpalemattoa pitkin, muttei enää välittänyt siitä. Hän ei tiedostanut enää mitään. Hän vain odotti uutta iskua saapuvaksi, muttei hän jaksanut enää välittää siitäkään. Häntä huimasi ja hänen joka ainoaa paikkaa ruumissa särki ja jomotti. Hengitys tuntui jotenkin raskaalta ja.. samaan aikaan rauhalliselta. Kuolisiko hän?
Leticia tunsi viileän ilmavirran ihoaan vasten ja se tuntui hieman rauhoittavalta. Askeleet ja vaimea poksahdus kertoi jonkun kadonneen.. Ehkä hän itse oli kadonnut? Leticia ei enää tiennyt mitään, mutta hänellä oli rauhallinen olo. Hän itki yhä, muttei silläkään ollut merkitystä.

Ministeriön Oliver koputti oveen uudelleen ja lujempaa koittaen samalla kurkkia sisään ikkunasta josko näkisi sisällä jotakin liikettä, mutta mitään ei näkynyt. Tuo hassu mies oli vain päättänyt poiketa tervehtimässä Leticiaa koska miehellä oli kovin vähän ketään semmoista ihmistä jota voisi ni kaveriksikin melkein kutsua. Kumpa Oliver vain olisi tiennyt juuri pelastaneensa tämän työtoverina hengen aika lailla. Kun sisältä ei kuulunut mitään oletti Oliver ,ettei ketään ollut kotosalla ja kääntyi poistuakseen talolta. Hän ehtisi myöhemminkin tulla visiitille ja ehkä olisi parempi ensi kerralla kysyä koska voisi tulla jotta Leticia olisi kotona.

Kuultuaan koputuksen oli Will ollut heti sitä mieltä, että paikalta lähdettäisiinja tuo jo riensi rämpläämään takaoven auki. Rabastan kuitenkin oli kääntynyt koputuksen suuntaan ja mietti vain auroreita jotka pian ryntäisivät sisään ja löytäsivät Letician siitä lattialta. Mitä jos hän jäisi siihen ja antaisi noiden napata hänetkin siinä samalla? Ulkoa kuuluva poksahdus kertoi Willin kaikonneen paikalta ja eteisestä kantautunut oven hakkaaminenkin oli lakannut.
Mikseivät aurorit tulleet sisään väkisin? Koska nuo oikein räjäyttäisivät oven sisään.. ei se lukossa ollut. Ulkoa kantautuva kevyt tuuli ja sai miehen kääntymään ympäri ja tuolle alkoi valjeta, ettei oven takana mitään auroreita ollut, koska jos olisi olisivat nuo jo tulleet sisään eivätkä vitkutelleet. Tuntui kuin koko se karmea tunnelma mikä talossa oli vallinnut olisi äkkeä raunnut. Will oli poissa eikä hänen tarvinnut esittää enää mitään.
Rabastan pudotti sauvan kädestään ja päästyään Letician luokse lysähti tuon vierelle välittämättä niistä sirpaleista joita tuntui olevan pitkin oven edustaa ja kiskoi naisen ylös kietoen kätensä tiukasti tuon ympärille. Mies mutisi olevansa pahoillaan, niin kovin pahoillaan ja piteli naista tiukasti itseään vasten kuin peläten, että jos päästäisi irti nyt jotin pahaa vain sattuisi lisää.
" En mä tienny tästä.. mä olisin varottanu sua jos..", Rabastanin oli vaikea saada sanoja ulos ja kesken lauseen tuon ääni oli vain murtunut ja ulos oli tullut jokin kummallinen pieni ulvahdus. Mies hautasi kasvonsa vasten Letician sekaisin olevaa ja veren tahrimaa tukkaa ja hiljaa kuiskasi kaiken olevan nyt hyvin ja ettei Leticialla olisi enää mitään hätää. Rabastabista kuitenkin tuntui oudolta lausua nuo sanat koska oli itse syyllinen tuon kärsimykseen.

Jostain kuului kolahdus ja sitten jotain etäisesti nopeita askeleita muistuttavaa.. Ja pian joku tarttui Leticiaan ja nosti tytön ylös lasinsirpaleiden keskeltä. Letician ensimmäinen ajatus oli että hänen olisi taisteltava vastaan. Hänen olisi.. Äkkiä hän kuuli äänen aivan vierestään.. aivan siitä.. läheltä. Ääni tuntui aluksi kaukaiselta eikä Leticia rekisteröinyt sanoja, mitä tuo sanoi. Hän kuuli vain äänen ja tunnisti sen. Samassa syli, johon hänet oli nostettu tuntui maailman turvallisimmalta paikalta. Lempeimmältä ja hellimmältä.. Lämpöiseltä. Hitaasti Leticia nosti kättään ja takertui Rabastanin paitaan painaen kasvojaan tuon kaulaa vasten. Hän tärisi ja häntä itketti. Häntä sattui.. mutta ei pelottanut.
Leticia kuuli lopulta ensimmäiset kunnon sanat Rabastanilta tuon sanoessa ettei ollut tiennyt siitä. Että olisi varmasti varoittanut jos olisi.. Ja Leticia uskoi sen. Järki sanoi toista, mutta.. Tunteet sanoivat että Rabastan puhui totta. Eikä järjen ääntä oltu koskaan tuon miehen kohdalla kuunneltu. Leticia hyväksyi mukisematta kaiken kuulemansa. Ei hän olisi jaksanutkaan väittää vastaan vaikka olisi halunnutkin.

"R-Rabastan," Leticia hyyhkäisi hiljaa yrittäen rohkeasti naurahtaa hieman, muttei voimat riittäneet sellaiseen. Hän työnsi itseään hieman kauemmas Rabastanista niin että sai vihdoin kohotettua katseensa tuon kasvoihin. Hän hymyili pienesti kyyneltensä läpi ja nosti kätensä koskettamaan toisen kasvoja kuin varmistaakseen että tuo oikesti oli siinä. Huomattuaan toisenkin itkeneen, Leticia sipaisi yksinäisen kyyneleen tuon poskipäältä verisellä peukalollaan. Leticia katsoi toista hetken kasaten itseään. Nyt kun Will oli poissa, oli niin paljon helpompaa rauhoittua.
Leticia olisi halunnut sanoa jotakin. Kertoa kuinka ei syyttänyt tuota tapahtuneesta tai ollut muutenkaan vihainen.. Halusi kertoa ymmärtävänsä ettei Rabastanilla ollut vaihtoehtoa, mutta hän ei vain löytänyt tarpeeksi sanoja kertoakseen sitä. Miten olisi voinutkaan löytää kun eivät ajatukset kulkeneet tarpeeksi selkeästi sellaiseen.
"Voi, Rabastan.." Leticia kuiskasi ja kietoi kätensä tuon niskan taa vajoten sitten nojaamaan tuon olkaa vasten. Hän sulki silmänsä ja kyyneleet pääsivät taas valloilleen.

Rabastanista tuntui niin pahalta ja samaan aikaan niin helpottuneelta tuntiessaan Letician takertuvan hänen paitaansa. Se ehkä osoitti, ettei tuo ollut vihainen hänelle ja uskoi, ettei hän ollut tosiaan tiennyt tästä aikaisemmin, mutta jostain syystä Raba oli odottanu mielummin sitä, että hänet olisi tönäisty syrjään ja käsketty painumaan helvettiin. Rabastan laski katseensa kuullessaan oman nimensä ja Letician vetäytessä hiukan kauemmas. Hän tunsi naisen katseen, mutta kohottanut silti omaansa koska pystynyt kohtaamaan tuon katsetta. Miten pystyikin niin häpeämään itseään? Naisen kosketus, tuon pyyhkäistessä hänen poskeaan, tuntui niin hellältä eikä hän tuntenut ansaitsevansa sitä ollenkaan. Tuntui niin oudolta, ettei häntä syytetty ja rankaistu mistään tällaisen teon jälkeen. Aina kun oli tehnyt jotain väärin rankaistiin.. ja siihen mies oli tottunut.
Leticia takertui uudelleen häneen kietoen nyt kätensä miehen niskaan ja nainen ilmeisesti parasta aikaa kasteli hänen kaapuaan kyynelillään.

Rabastan silitteli naisen selkää hiljaisena jonkin aikaa ja lopulta tuo nousi ylös siitä sirpaleiden seasta irroittamatta Leticiasta ja ylös päästyään auttoi tuon sohvalle. Hän joutuisi tästä kuitenkin varmasti vielä samana iltana isäntänsä puheille joten ei ollut aikaa tuhlattavana. Letician ruhjeille piti saada tehdyksi jotain.
".. onko sulla sideharsoja?", mies kysyi saatuaan Letician alas sohvalle ja suoristauduttuaan itse. Hän tiennyt missä semmoisia olisi.. hän tiennyt osasiko sitoa haavoja. Mitä hemmettiä hän tekisi oikein? Pitäisikö hänen vain kutsua paikalle se Alisonin lääkärimies.. Leticia olisi paljon paremmissa käsissä jonkun mun hoivissa kuin tällaisen tumpelon joka osannut edes omia ruhjeitaan parsia kasaan. Rabastan oli puhuessaan vilkuillut vain ympärilleen kuin niitä sideharsoja olisi voinut pomppia paikalle muka jostain huoneen nurkista.

Leticia olisi voinut nukahtaa siihen, koska se syli tuntui sillä hetkellä maailman täydellisimmältä paikalta. Rabastanin kosketus sai hänet rauhoittumaan pikkuhiljaa. Hänen hengityksensä tasaantui ja.. kyynelkanavat taisivat lopultakin ehtyä. Leticiaa pyörrytti yhä hieman ja hänen ruumistaan särki edelleen ja haavoja kirvelsi. Se ei haitannut, koska.. Koska hän tiesi olevansa turvassa.
Rabastanin liikahdettua ja tuon alkaessa kömpiä jaloilleen, Leticia tiukensi otettaan niin paljon kuin voimattomilla käsillään vain kykeni. Hän tunsi nousevansa maasta ja pian Rabastan laski hänet hänen omalle, pehmeälle sohvalleen. Leticia ei olisi millään halunnut päästää irti toisesta, muttei toisaalta jaksanut pitää kiinnikään. Hän vajosi pehmepään sohvaan, niiskaisi ja sulki silmänsä hetkeksi. Rabastanin kysyttyä sideharsoista, nainen avasi väsyneet silmänsä ja mutisi että niitä löytyisi yläkerran kylppärin kaapista.

Leticia jäi sohvalle makaamaan sulkien silmänsä. Hän kuuli Rabastanin katoavan viereltään, varmaan niitä sideharsoja hakemaan. Leticia päästi syvän huokauksen ja rentoutui. Sohva ei ensimmäistä kertaa hänen elämänsä aikana tuntunut niin hyvältä paikalta kuin oli aina ennen tuntunut. Ihan kuin sohva olisi ollut täynnä kiviä ja muhkuroita, koska oli hän missä asennossa tahansa, johonkin paikkaan sattui. .. Tai sitten sohva vain tuntui pahalta sen jälkeen kun oli ollut niin lämpöisessä sylissä.

Rabastan veti sohvan selkänojalla olevan viltin naisen suojaksi kylmältä ennen kuin kiiruhti pois olohuoneesta kohti yläkerran kylppäriä. Mies hyppeli rappuset ylös ja oli ihme ettei tuo kompuroinut askelmissa sillalailla niissä pomppiessaan ja ylös päästyään suuntasi portaiden yläpäässä olevaan kylppäriin penkomaan kaappeja. Rabastan viskeli jotakin pyyhkeitä ja puteleit lattialle etsiessään sideharsoja kaapista eikä vaivautunut korjaamaan sotkujaan kun lopulta äkkäsi sideharsojen olevan aivan siinä hänen nenänsä edessä mistä mies ei niitä tietenkään ollut heti huomannut. Raba nappasi nuo mukaansa kaapista ja lähti nopeasti takaisin alakertaa kohti pohtien samalla mahtoikohan hän tarvita jotakin muuta, mutta ei keksinyt mitään kovin tarpeellista siihen hätään.

Rabastan repi sideharsoa jo auki olohuoneen ovella ja sohvan vierelle päästyään pudotti kaikki loput harsot sylistään paitsi sen minkä kanssa siinä tappeli ja pudottautuo polvilleen sohvan vierustalle.
"Mä en tiedä osaanko .. ei mun ole koskaan tarvinnut sitoa mitään haavoja", Rabastan sanoi samalla kun mietteliäänä katseli Letician verta vuotavia käsiä ja lopulta hetken sideharsoa käsissään väänneltyään kohotti katseensa naisen kasvoihin ja tuo näytti nyt niin rauhalliseslta. Ei kai nainen vain ollut nukahtanut hänen ollessa ylhäällä käymässä?
"En osaa mitään hyödyllistä", tuo mutisi hiljaa vaikka ei ollut varma oliko nainen unessa ja edes kuulemassa mitä hän sanoi ja tajusi katsellessaan kuivunutta verta, että olisi ehkä ollut hyvä hiukan putsatakkin naista verestä, mutta ei hän titenkään ollut semmoista aikaisemmi ntajunnut vaikka oli heitellyt kylppärin lattielle pyyhkeitäkin etsiessään mitä oli tullut hakemaan. Lopulta mies ryhtyi kietomaan hiukan tärisevin käsin sidettä Letician käsiin ja olisi halunnut kirota ääneen kun tuntui näyttävän siltä, ettei hän osannut tätäkään tehdä oikein. Miten vaikeaa muka oli sitoa pari haavaa! Mistä hän tiesi kuinka kireällä sen piti olla.. vai oliko kenties liian kireällä? Ainakin Letician ruhjeiden paikkaaminen piti miehen niin keskittyneenä juuri siihen hommaaan, ettei hän hetkeen ehtinyt ajatella muuta.

Leticia oli kuin olikin ollut nukahtamaisillaan sillä välin kun Rabastan oli käynyt yläkerrassa ja nyt kun mies oli palannut takaisin, Leticia oli havahtunut takaisin hereille tuon äänen kuultuaan. Silmäluomet vaan tuntuivat niin raskailta että Leticia tyytyi kuuntelemaan vain mitä toinen teki tai sanoi. Pieni hymy nousi naisen kasvoille Rabastanin valittaessa ettei osannut mitään hyödyllistä. Mies oli niin väärässä.
Leticia avasi toisen valituksen myötä silmiään ja katseli siinä samalla Rabastanin keskittyneitä kasvoja toisen taistellessa siteiden kanssa. Tuo panikoi täysin turhaan tai sitten hänen käsistään oli tunto lähtenyt. Lasinsirpaleet kyllä tuntuivat edelleen, mutta niitä hän ei ollut edes odottanut Rabastanin alkavan poistamaan.. Ei hän ollut toiselta odottanut sideharsojakaan, ei sen puoleen. Hän voisi käydä huomenna sitten vaikka Justinin pakeilla.. Kertoa vaikka että.. Että.. Hmm.. Hän voisi kertoa että oli kompastunut matonreunaan tai johonkin ja lentänyt nurin. Tuskin Justin tuota uskoisi, mutta Justin oli sellainen ihminen, joka ei kysellyt tai kertonut asioita eteenpäin.
Leticia olisi halunnut kumota Rabastanin sanat, muttei jostain syystä voinut. Hän vain hymyili katsellen unisena kuinka toinen paikkaili hänen haavojaan. Huolimatta tapahtuneesta ja hiljalleen tykyttävästä kivusta, Leticia ei voinut olla ajattelematta kuinka suloinen ilmestys Rabastan oli kaikessa siinä surkeudessaan.

"Kiitos," Leticia kuiskasi pienen hymynkareen myötä Rabastanin lopulta saatua työnsä päätökseen. Leticia nosti vasenta kättään ja vei sen Rabastanin poskelle katsellen tuon sinisiin silmiin ja paijaillen tuon poskea peukalollaan. Leticia ei syyttänyt Rabastania mistään, hänen silmissään Will oli kaiken pahan takana. Tai no, Voldemort oletettavasti.. Mutta Will oli tehnyt harvinaisen selväksi kaikille että oli ollut paikalla varmistamassa että Rabastan tekisi työnsä kunnolla. Hän ei siis mitenkään voisi syyttää Rabastania mistään, mitä hän sai tänään kokea. Sitäpaitsi.. Kipu nyt oli ohimenevää. Niin oli helppo ajatella nyt kun kipu oli mennyt.
"R-Rabastan," Leticia aloitti hetken mietittyään ja rykäisi pienesti, "kun.. kun menet takaisin sen.. Voldemortin luo.. Niin haluan että sanot hänelle että.." Leticia piti pienen tauon ja nielaisi.
"Haluan että sanot hänelle ministeriön yrittävän saada sitä Potterin poikaa puolelleen," Leticia sanoi lopulta pitäen taas pienen hengähdystauon katsellen vain Rabastanin kasvoja, "en halua että sinä joudut.. joudut mitenkään.. kokemaan mitään tälläistä."

Rabastan korjasi loput sideharsot lattialta olohuoneen pöydältä satuaan homman hoidettua ja kääntyi takaisin Letician puoleen tuon kiittäessä häntä ja tuntiessaan naisen käden taas poskellaan kohotti mies omansa ja laski sen hetkeksi tuon kädelle katsellen nyt ensinmäistä kertaa suoraan tuon kasvoihin, mutta vain hetken ennen kuin miehen oli taas pakko vain kääntää katseensa pois. Voisikohan hän enää koskaan katsoa naista silmiin?
Rabastan piti katseensa ikkunoissa Letician äkkiä taas puhuessa, mutta tajutessaan mistä tuo oikein puhui käänsi mies äkkiä katseensa. Leticia kertoi hänelle jotakin mitä tuo halusi hänen välittävän Voldemortille?
"Me ollaan sovittu ettei toisten töih-", mies aloitti, mutta sulki sitten suunsa päättäen kuitenkin kuunnella mitä naisella oli sanottavana. Leticia kertoi hänelle miten ministeriö havitteli Potteria puolelleen ja Rabastan kohotti hiukan kulmaansa. Tämän iltainen aikaisempi tieto ja nyt tämä riittäisivät luultavasti Voldemortille todistamaan kyllä sen että hän kyllä saisi tietoja jos vain halusi vaikka ollut oikeasti tehnyt oikein mitään sinä iltana. Rabastan laski oman kätensä alas Letician vielä jatkaessa, ettei tuo halunnut hänen kokevan mitään tälläistä. Mitä? Samaa kuin nainen oli itse saanut kokea. Rabastania ei oikein tiennyt olisiko häntä edes haitannut nyt tuntea isäntänsä viha vai mielellään hän myös veisi tiedot tuolle ja näyttäisi ettei ollut aivan turha.
Rabastan pudisti päätään naisen sanoille ja sanoi toivovansa vain, että Voldemort jättäisi nyt Letician rauhaan. Tuskin Voldemort tahtoi hänen jatkavan naisen vakoilua kun tätä oli jatkunut jo ikuisuuden ja nyt tuosta oli vihdoin saatu rutistettua oikeasti jotakin tietoa.

Rabastan väänteliä käsiä sylissään ja melkein jo odotti koska hänen käsivarttaan alkaisi polttelemaan. Hän ei halunnut jättää Leticiaa yksin, mutta hänen paikkansa ei myöskään ollut siinä ja isännän kutsu olisi hyvä pakkollinen syy poistua talosta. Leticia tiesi, ettei hän voinut jäädä ja uhmata Voldemortin tahtoa.
" Anteeksi..", mies lopulta mutisi hilja katse käsissään koska hänen oli vain pakko sanoa se. Hänen vain täytyi ääneen pyytää anteeksi tekojaan.

Leticia antoi kätensä laskeutua Rabastanin poskelta toisen sanoessa että toivoi vain Voldemortin lopettavan hänen vahtaamisensa. Leticia toivoi itse samaa, muttei sitä sanoisi koska se ei tuntunut tärkeältä.
"Sano se hänelle, Rabastan," hän toisti vielä väsyneenä, "sano että ministeriö havittelee Potteria puolelleen." Leticia sulki silmänsä hetkeksi taas, koska uni alkoi jo hiipiä hänen silmiinsä. Nyt kun Rabastan istui siinä hänen vieressään, hänen oli jotenkin niin turvallinen olo että väsymys hiipi väkisinkin häneen. Vaikkei hän olisi halunnut.

"Anteeksi," havahdutti Letician jälleen ja toinen avasi silmänsä katsoen nyt Rabastanin alas luotuja kasvoja. Leticia sulki silmänsä hetkeksi ja avasi ne sitten kerättyään hieman voimia saadakseen taottua miehen päähän edes hieman järkeä. Niinpä Leticia kohotti jälleen kätensä ja nosti Rabastanin kasvot katsomaan omiaan. Vähän niinkuin silloin kauan sitten ystävänpäivänä.
"Hei.. Minä en syytä sinua," hän kuiskasi yrittäen hymyillä rohkaisevasti, "ei se ole sinun syysi että se.. se.. McDonnell on mikä on. Ja minun olisi pitänyt varautua että jotain tälläistä voisi tapahtua.." Leticia laski otteensa toisen kasvoista ja tarttui nyt tämän käteen puristaen sitä pienesti.
"Ehkä.. ehkä meidän olisi pitänyt ajatella asioita enemmän," hän mutisi sulkien silmänsä, "hassua kuinka tulimme vain puhuneeksi siitä miten minun työstäni voisi koitua harmeja.." Leticia naurahti väsyneesti.
"Mutta nyt.. kaikki on.. hyvin," hän henkäisi vielä ja sitten hän vaipui viimein uneen. Hänen otteensa Rabastanin kädestä irtosi ja käsi jäi roikkumaan tuon syliin. Ja koska hänen olonsa oli niin levollinen ja turvallinen, hän ei nähnyt unia sinä yönä. Hän uskoi Rabastanin valvovan hänen untaan, vaikka se järjen ääni taas sanoikin että Rabastanilla oli työnsä hoidettavana.
Sitä ei taaskaan kuunneltu.

Rabastan jäi katselemaan Leticiaa tuon nostettua hänen katseensa. Eihän hän muuten olisikaan kehdannut katsettaan kohottaa. Hän ei tiennyt miten suhtautua kuullessaan Letician sanovan, ettei tuo syyttänyt häntä mistää vaan kuulosti enemmän siltä, että tuo piti tätä Willin syynä ja olihan tuo siinä äänessä ollut ja käskyttänyt, mutta hän se lopulta oli aivan vapaaehtoisesti kohottanut sauvansa eikä kukaan häntä ollut pakottanut.
Hän olisi voinut kieltäytyä ja uhmata Willin käskyjä ja vaikka Letician sijasta kääntyä ja osoittaa kirouksensa Williin, mutta ei.. hän oli tehnyt niin kuin hänen haluttiinkin tekevän. Rabastan oli samaa mieltä siitä, että heidän olisi pitänyt puhua ja valmistautua johonkin tämmöiseen eikä keskittyä niin paljon miettimään Letician työn tuomia harmeja. Helppoa se oli näin jälkeenpäin ajatella mitä olisi toisin tehnyt kun kaikki paha oli jo tapahtunut eikä mitään ollut enää korjattavissa.
Letician väsynyt naurahdus kuulosti niin oudolta.
Oli kumma kuulla siinä tilanteessa sellaista, kun hän itse ei tuntunut muistavan edes enää miten hymyiltiin. Letician otteen irrotessa hänen kädestään antoi mies omans laskeutua sohvan reunalle ja jäi siihen paikoilleen kuuntelemaan miten nainen lopulta vaipui rauhalliseen uneen. Ei ollut ihme, että tuo niin nukahta kaiken sen kokemansa jälkeen. Lepo varmasti auttaisi toipumaan.

Rabastan laski toisenkin kätensä sohvan reunalle ja kampesi itsensä ylös jääden kuitenkin hetkeksi siihen Letician ylle vain katselemaan nukkuvaa naista nyt kun tuo ei enää nukkuessaan voinut häntä nähdä ja sipaisi hiuksi syrjään tuon kasvoilta. Kumpa tuo nukkuessaan vain voisi unohtaa tämän päivän kauheudet ja hänet siinä samalla, mutta eihän se ollut mahdollista. Mies kumartui hetkeksi alas ja painoi nopean suukon naisen otsalle, ennen kuin suoristautui ja käänsi selkänsä sohvalle ja sillä makaavalle hahmolle. Rabastan asteli ulos takapihalle eikä hän yhtään tiennyt koska mahtaisi seuraavan kerran vierailla Letician luona jos vierailisi enää koskaan ja noiden ajtusten pyöriessä hänen mielessään kaikkoontui mies pihasta.