Konna kadoksissa

[Toivottavasti ei tullut mitään asiavirheitä, kun ei ole ekaa kirjaa tässä käytettävissä ja ei varmaan ole kaikki yksityiskohdat ihan muistissa.]

Neville katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Laituri yhdeksän ja kolme neljännestä oli täynnä ihmisiä, eläimiä ja innostusta. Neville käveli väkijoukossa, toisessa kädessä isoäidin käsi, toisessa rupikonna Trevor. Isoäiti veti perässään suurta matkalaukkua, jossa olivat kaikki Nevillen tavarat, niin uudet kuin vanhatkin. Neville käveli kuin sumussa, hän tarkkaili muita ihmisiä laiturilla ja pohti, moniko heistä oli samassa tilanteessa kuin hän. Isoäiti tyrkkäsi Nevillen junaan, hyvästien ja märän poskisuukon saattelemana. Neville raahasi laukkuaan perässään vaivalloisesti. Hän kurkisteli sisään vaunuosastojen ikkunoista, huomaten moni niistä oli jo täynnä nauravia ja juttelevia oppilaita. Neville työnsi laukkunsa ensimmäiseen tyhjään vaunuosastoon. Hän laski Trevorin viereensä penkille ja istui hieman hengästyneenä. Hän hengitti syvään ja sulki silmänsä hetkeksi rauhoittuakseen.

Neville tuijotti ulos ikkunasta, katsomatta varsinaisesti mitään. Maisemat vaihtuivat nopeasti. Hetki sitten samaan vaunuosastoon tullut poika, joka näytti muutamaa vuotta Nevilleä vanhemmalta, luki sanomalehteä. Neville alkoi jo olla hieman kyllästynyt junamatkaan, vaikka sitä oli kulunut vasta sen verran, että ihmiset olivat asettuneet paikoilleen. Hän venytteli käsiään ja vilkaisi ympärilleen. "Trevor?" Neville sanoi äkkiä. Sanomalehteä lukeva poika nosti katseensa lehdestä ja katsoi Nevilleä kysyvästi. "Rupikonna, oletko nähnyt sitä?" Neville kysyi hätääntyneenä. Poika katsoi ympärilleen ja kertoi sanoi että viimeksi katsoessaan se oli ollut Nevillen viereisellä paikalla. Juuri siinä, mihin Neville oli sen laskenut. Neville nousi ylös ja katsoi lattialle. Vaunuosaston ovi oli raollaan. Neville ryntäsi ulos ovesta ja katsoi käytävällä molempiin suuntiin. Ei jälkeäkään Trevorista. Pieni paniikki alkoi jo kolkutella Nevillen korvan vieressä, odottaen että pääsisi sisään Nevillen mieleen.

Neville lähti oikealle, ja kurkisteli sisään vaunuosastojen ikkunoista, taas. Muutama ensimmäinen vaunu oli niin täynnä, että Trevor ei olisi missään tapauksessa uskaltanut mennä sinne. Seuraavista vaunuista Neville kävi kysymässä olivatko he nähneet konnaa. Kukaan ei ollut nähnyt Trevoria. Paniikki oli jo alkanut kasvaa ja Nevilleä itketti. Kaiken muun jännittämisen lisäksi vielä tämä. Seuraavassa vaunussa oli vain yksi matkustaja, joka oli nukahtanut. Hän kuorsasi nojaten junan ikkunaan ja Neville astui hiljaa sisään. Hän kumartui ja kurkisti penkin alle. "Trevor?" Neville kuiskasi ja yritti olla herättämättä nukkuvaa matkustajaa.

[Ei mielestäni ollut; koko kohtaushan mainittiin vain ohimennen, kun Neville ensin kävi itse katsastamassa vaunuosastot ja sitten Hermione mukanaan uusintakierroksella :--)]

Hermione oli ollut aivan täpinöissän nyt jo useita viikkoja, aina siitä asti, kun sai tietää olevansa noita. Vau! Siitä oli alkanut ahkera tiedonhankinta, oppikirjoja hän oli vanhemmat mukanaan syöksynyt noutamaan heti kun se oli muulle perheelle sopinut. Sinä samana päivänä hän oli ryhtynyt kahlaamaan vanhoja lastensatukirjoja läpi, siis niitä, joissa vain sivulauseessakin saatettaisiin mainita velhous. Noin viikon kuluttua siitä päivästä hänen vanhemmillaan oli kuin olikin ollut aikaa lähteä metsästämään koulutarvikkeita, ja sinä iltana Hermione oli jo sormet syyhyten lehteillyt uudet opuksensa läpi (hiukan myöhemmin hän tutustui niihin perusteellisemmin).
Ja nyt hän oli tässä, King's Crossin asemalla, laiturilla 9 ja 3/4.

Tytön silmien edessä avautui mitä hämmästyttävin näky, mutta Hermionessa ei silti ollut havaittavissa ällistystä, vaikka kyllä ihailua senkin edestä.
Tylypahkan (tuleva) uusi ja innokas oppilas oli puhua pajattanut innoissaan ja kovaan ääneen, lähes henkeä vetämättä, koko matkan juna-asemalle.
"Huomasitteko? Pääsemme läpi kaiteesta, koska vuonna 1852, jolloin se rakennettiin, velhoyhteisö toivoi entisen liikkumistavan eli taikamattokuljetuksen tilalle jotain vakaampaa, ja näin suurelle asemalle osaavat lähes kaikki, siitä puhumattakaan miten kova vilinä täällä käy - tuskin kukaan huomaa muutaman ihmisen katoamista tässä ruuhkassa? - ja niin, täältähän pääsee moneen paikkaan, joten ei-taikovalle väelle asia on helpompi selittää. Niin, että kaide siis loihdittiin saman tien kun asema valmistui, monimutkaisia taikoja, samaa metodia on käytetty esimerkiksi velhosairaalan sisäänkäyntiin -- että, en malta odottaa ensimmäisiä oppitunteja! Milloinkohan pääsemme niin pitkälle, että osaan muuttaa asioita läpinäkyviksi? Minä- Voi äiti, KATSO! Lenna Siivillas kertoo kirjassaan Velhojen matkustustavat kautta maailman, että Tylypahkan pikajuna kulkee useiden taikaesteiden ja -hämäysten läpi, ja siinä se juna nyt on! Ihmeellistä, että pääsen Tylypahkaan, se on kuulemma maailman mahtavimpia taikakouluja, minä todella riemastuin...." Herra ja rouva Granger näyttivät kummatkin aika väsähtäneiltä, mutta yrittivät näyttää pirteiltä ja kiinnostuneilta ja hymyilivät tyttärelleen ylpeästi vielä silloinkin, kun junan lähdostä ilmoitti korviavihlova vislaus ja matka-arkut nostettiin sisään.

Nuorineiti Grangerkin joutui sulkemaan suunsa, kun sai mainitun - ja hyvin raskaan - arkun vastuulleen. Sille olisi paras etsiä pian säilytyspaikka jostakin mukavasta vaunusta, ja sen löydettyään Hermione ajatteli lähteä oitis tutustumaan tuleviin koulukavereihinsa. Kuikakohan paljon enemmän muut tiesivät? Velhoperheiden lapsilla ainakin oli varmasti kokemusta taioista, vaikka he eivät saaneet vielä itse taikoa paljoakaan. No, Hermione oli tehnyt parhaansa haaliessaan tietoa, eikä sitten enää auttaisi voivotella kun väkisinkin joku toinen tietäisi jotain, mitä hän ei tiennyt. Niin, parhaansa hän oli tehnyt, eikä tytöllä ollut aikomustakaan jäädä aina toiseksi joten kerrasta tai parista olisi turha itkeä etukäteen.
Hän kippasi arkkunsa vaunuun varsin päättäväisen jydähdyksen säestämänä, tarttui sitten kahvaan uudelleen ja hinasi massiivisen puukirstun suurin ponnistuksin ensin penkille ja sieltä tavarahyllylle. Siinä rehkiessä alkoi kuitenkin silmäluomia yhtäkkiä painaa käsittämättömästi. ja tyttö päättikin lysähtää ikkunan vieressä olevalle istuimelle ja hyödyntää osan matkastaan uinumalla. Yö oli jäänyt jännityksen takia turhan lyhyesti, ja muita ehtisi haastatella illemmallakin... aivan... Junan tasainen ryske ja kalina tuudittivat tytön uneen.

Tuntui, että jo aivan liian lyhyen hetken kuluttua hänet ravisteli yllättäen hereille penkin tärähdys. Hermione hieraisi enimmät unet silmistään ja loi hämmentyneenä katseensa alas, missä suureksi yllätyksekseen näki pojan, joka oli kumartunut tutkimaan penkin alustaa, aivan kuin hän etsisi jotakin. Hermione löi käden suulleen ja ponnahti siinä samassa ylös niin, että tärähti.
"Oi! Anteeksi, en huomannut heti, etsitkö jotakin? Minä voisin auttaa", tyttö tarjoutui oikopäätä. "Olen muuten Hermione Granger ja matkalla Tylypahkaan ensimmäistä kertaa, entä sinä? Sitä ajatellen, ulkona on ihana ilma, eikö vain? Juuri sopivä pitkälle matkalle, melkein toivoisin, että taikamatoja yhä käytettäisiin, siellä olisi ihana lentää juuri nyt - vai mitä?... Vaikka tosin en pidä korkeista paikoista, mutta mikä auringonpaiste ja näkymät!" Tässä kohtaa Hermione lensi ikkunaan ja tuijotti hetken silmää räpäyttämättä ulos.
"No? Onko jotakin missä voisin auttaa sinua?" Hermione vaikeni hetkeksi hymyilläkseen säkenöivästi ja odottaakseen toisen vastausta.

[Hyödynnän tilanteen, johon Neville jäi >D Hermione on muuten ihmeen puheliaan sorttinen likka o.O ...ja tässä vastauksessani aikas vähän mitään erityisen olennaista, hups...]

Nevillen yrittäessä silmiä siristellen nähdä, oliko Trevor piiloutunut kenties pimeimpään mahdolliseen nurkkaan, hän kuuli äkkiä puhetta. Neville oli luullut että nukkuva tyttö oli ollut niin syvässä unessa, ettei pieni kuiskaus herättäisi tätä, joten hän pelästyi. Ja löi päänsä penkin reunaan yrittäessään nousta äkkiä ylös. Päähän taitaisi tulla pieni kuhmu, mutta Neville yritti olla välittämättä siitä juuri nyt. Kun hän pääsi kompuroiden nousemaan ylös, tuuheahiuksinen tyttö puhui jo täyttä päätä. Neville ei ollut oikein edes ehtinyt tajuamaan, että tyttö, joka oli juuri esittäytynyt Hermioneksi, puhui hänelle ja siksi hän ei tiennyt yhtään mistä Hermione puhui. Neville näytti luultavasti todella typerältä, kun tuijotti hieman punertavine silmineen Hermionea puulla päähän lyödyn näköisenä. Neville huomasi suunsa olevan hieman auki, ja sulki sen. Kun Hermione vihdoin hiljentyi, Neville keräsi itsensä ja vastasi niihin kysymyksiin, jotka vielä muisti. "Olen Neville Longbottom. Ja rupikonnani Trevor on kadonnut." Neville niiskautti ja yritti peitellä sen flunssaisuuteen yskimällä vähän niiskutuksen perään. Hän ei olisi halunnut, että ensivaikutelma hänestä on itkevä ja hajamielinen poika.

"Olen yrittänyt etsiä Trevoria jo muutamista vaunuista, mutta en ole löytänyt sitä vielä." Neville jatkoi vielä ja toivoen, että Hermione voisi auttaa häntä eikä alkaisi pilkkaamaan tai nauramaan. Toisaalta, Hermione vaikutti ihan mukavalta, vaikkakin vähän ylipuheliaalta. Ehkäpä se johtui jännityksestä. Neville yritti taas pidätellä itkua, ja peittääkseen itkuisuutensa hän kumartui alas kurkistamaan toisen penkin alle, tuloksetta. Häntä alkoi jo pelottaa, että joku vanhempi oppilas oli löytänyt Trevorin ja loitsinut sen joksikin aivan muuksi kuin rupikonnaksi. Hän ei uskaltanut edes ajatella, kuinka kiukkuinen isoäiti olisi.

[Tuli hiukan lyhyt nyt, mutta kun en oikein keksi mitään mitä Neville voisi tai uskaltaisi sanoa tuossa tilanteessa. :D Toivottavasti pääset jatkamaan tästä.]

[Jepjep :--) Pyydän muuten anteeksi seuraavan tekstin laatua, nimimerkillä kannattaa ehdottomasti kirjoittaa väsyneenä ja väkisin.]

Hermione pongahti ylös penkiltä, jolla oli juuri torkkunut, ja havaitsi vaunuosastolleen salaperäisesti eksyneen pojan. Tyttö jäi hetkeksi tuijottamaan ilmestystä, jonka liikkuminen oli herättänyt hänet kesken varsin mitäänsanomattoman unen. Hän jäi hetkeksi hieromaan perusteellisesti sen merkityksettömän uniroskan silmistään, ennen kuin puhkesi tapansa mukaan lörpöttelemään avuntarjoamisen ohella niin säästä kuin taikamatoistakin sellaisella kiireellä, ettei ihmekään jos toinen hämmentyi. Tyttö huomasikin säikäyttäneensä toisen ja mietti samassa hetkessä, mitä oli tehnyt väärin ja miten voisi korjata asianlaidan.
Poika kuitenkin löi päänsä penkkiin aika kivuliaan näköisesti ja vapautti Hermionen näistä mietteistään, sillä vastaus alkoi vaikuttaa selkeältä. Hermione ojensikin pojalle pienen kätensä auttaakseen tuota pysymään pystyssä: hänestä kompurointi näytti aika hankalalta tavalta nousta.
"Anteeksi, en tarkoittanut säikähdyttää", Hermione lausui hiukan rauhallisempaan sävyyn ja hitaammin, kuin oli puhunut vielä hetki sitten, ja huomioi kuinka hämmentyneen oloinen ikätoveri sulki suunsa. Hän jäi vielä lyhyeksi hetkeksi tutkimaan pojan, Neville Longbottomin, surullisia kasvoja ennen kuin käänsi katseensa pois ja osoitti vapaata paikkaa omaa penkkiään vastapäätä. "Istutko?" Itsekin hän lysähti takaisin paikalleen, voidakseen paremmin keskittyä Nevillen tarinaan kadonneesta rupikonnasta.
Pojan lopetettua Hermione tarjosi tuolle taskustaan nenäliinaa, koska toinen vaikutti hänestä nuhaiselta, ja kysyi sitten:
"Voinko auttaa jotenkin?" Saman kysymyksenhän hän oli esittänyt jo muutaman kerran, mutta Neville ei ollut vielä huomannut vastata. Hiljaa mielessään Hermione tosin mietti, miksi kukaan haluaisi rupisammakon takaisin, kun oli jo sellaisesta päässyt eroon. Ehkä pojalla oli jokin erityinen syy.
"Se taitaa olla sinulle tärkeä, joten eiköhän lähdetä etsimään Trevoria. Kyllä se vielä löytyy, rupikonnilla on sellainen taipumus ainakin lukemani perusteella. Ja eihän se ole vielä voinut kauas kulkea, jos karran tuli junaan, sillä matkaahan on taitettu vasta vähän."
Hermione hypähti uudelleen ylös ja astui lähes pelottavan tarmokkaasti tömisevin askelin vaunuosastosta käytävälle.
"Onko se muuten karkaillut ennen vai onko tämä uusi tapa? Jos tämä on tuttua, se on todennäköisesti myös oppinut löytämään takaisin, vai mitä luulet?"

Nevillen olo helpottui hieman, kun Hermione oli sitä mieltä, että Trevor löytyisi. Neville ei itse tiennyt paljoakaan rupikonnista. Hän oli saanut hoito-ohjeet, jotka olivat äärimmäisen yksinkertaiset, samalla kun oli saanut Trevorin lahjaksi isosedältään. Isosetä Algie oli antanut Trevorin Nevillelle, kun selvisi että Neville pääsisi Tylypahkaan ja siksi Trevor oli niin tärkeä Nevillelle. Trevor oli Nevillelle tietyllä tavalla osoitus siitä, että hän oli osa velhoperhettään. Neville tiesi, että häntä oltiin epäilty surkiksi, vaikka aikuiset olivatkin yrittäneet peitellä sitä, ja puhuivat Nevillen mahdollisesta surkkiudesta aina kuiskaten ja yrittäen varmistaa ettei Neville ollut kuuloetäisyydellä. Piilotteluyrityksistä huolimatta Neville oli saanut tietää aikuisten epäilyistä ja oli moneen kertaan itkenyt iltaisin miettien kuinka kamalaa hänen elämänsä olisi surkkina. Silloin hän ei edes tarkalleen tiennyt, mitä surkki tarkoittaa, mutta ymmärsi aikuisten puheesta, että se oli jotain hirveää. Neville oli kuitenkin näyttänyt taikuuden merkkejä myöhemmin, ja kun kirje Tylypahkasta saapui, isosetä Algie oli innostunut niin paljon, että osti Nevillelle rupikonnan. Trevorin löytyminen oli siis monesta syystä hyvin tärkeää Nevillelle.

Neville seurasi Hermionea käytävälle ja kuunteli samalla mitä Hermione sanoi. "Trevorilla on kyllä tapana karkailla. Se ehti jo karata ennen junaan tuloakin, mutta onneksi löysin sen." Neville sanoi ja muisteli, kuinka Trevor oli livahtanut karkuun heti ku he olivat päässeet laiturille 9 ja 3/4. Onneksi se oli löytynyt nopeasti, se oli pompannut roska-astian päälle katselemaan uusia maisemia. "Olen jo katsonut nuo kolme vaunuosastoa." Neville sanoi ja osoitti edellisiä kolmea osastoa. "En oikein tiedä, mistä suunnasta kannattaisi lähteä etsimään." Neville pohti ääneen, samaa kysymystä, jota oli jo miettinyt lähtiessään omasta vaunuosastostaan, ennen Hermionen tapaamista. Trevor oli saattanut lähteä ihan mihin tahansa. Se oli jopa saattanut hypätä avonaisesta ikkunasta ulos, mutta Neville toivoi, että Trevorin rupikonnanaivoissa olisi edes sen verran itsesuojeluvaistoa, että se olisi ymmärtänyt jättää ikkunasta hyppäämisen väliin. Neville jäi odottamaan, että Hermione sanoisi jotain. Hän oli varma, että Hermionella olisi vahva mielipide siitä, mihin suuntaan kannattaisi lähteä, koska hän vaikutti niin itsevarmalta ja tietäväiseltä. Neville uskoi, että Hermione oli perheestä, jossa hänelle oli jo pienestä asti opetettu kaikki taikuudesta.

[Yyy apua, pahoittelen kovasti viivyttelyäni peliin vastailussa ja siitä epäilyksettä aiheutuneen kärsimyksen tuottamista. Ensi kerralla minut saa naulata seinään, jos en anna kuulua itsestäni, nih.]

Hermione ei tuntenut vasta tapaamaansa poikaa lähes ollenkaan, ei tietenkään. Hänelle oli kuitenkin jo muodostunut tapauksesta hyvin hauras ja epävarma kuva: kyseessä oli mitä todennäköisimmin poika, joka tarvitsi tukea, rohkaisua, suojelua ja lämpöä saadakseen edes hiukan ryhtiä olemukseensa. Pojan epäonneksi Hermione tunsi olevansa juuri sellainen ihminen, joka täyttäisi vaatimukset ja joka kelpaisi suojelemaan melkein ketä tai mitä tahansa.
"Eiköhän se kuitenkin tiedä, kuka sitä hoitaa", tyttö lohdutti. "Kyllä se löytyy vielä, eläimet toimivat kuitenkin vaistojensa varassa ja oppivat tärkeimpiä asioita selviytyäkseen." Silloinen Hermione Granger harvoin esitti mielipidettä, jolle hänellä ei ollut kunnollista perustelua. Kaikeksi onneksi hän oli myös taipuvainen omaksumaan erilaisia asioita ja jäi siksi hyvin harvoin tuppisuuksi, puhuttiin sitten mistä tahansa.
"Onko konnallasi muuten minkäänlaista havaittua taikakykyjä? Mietin vain, että täällä velhomaailmassa luultavasti harvemmin törmää kaikkein arkisimpiin eliöihin... Ihmeellistä! Vielä kuukausi sitten en olisi kuvitellutkaan tällaisen maailman olevan todellinen - vanhempani ovat hammaslääkäreitä" tyttö naurahti, mutta loi siinä kohtaa katseensa pojan kasvojen sijasta takaisin ikkunaan. Hän ei ollut lainkaan varma, oliko tunnustusta syytä häpeillä ja millainen tausta pojalla itsellään oli, miten hän suhtautuisi niinkin arkiseen ammattiin. Vaikka eihän Hermione itse taustaansa häeillyt, ei hän tuntenut vielä olevansa niin tottunut uuteen todellisuuteensa, että uskaltaisi lähteä sotaan velhoverielitistejä, puhdasverisiä, vastaan kovin rajuin keinoin. Tällaisen tapauksen kohtaaminen tässä vaiheessa uutta elämää olisi tuntunut lähinnä kammmottavalta osoitukselta elämän mustasta huumorista, joskin Hermione ajatteli kyllä aivan pian olevansa valmis puolustautuakseen kunnolla.
Sillä hetkellä hän vain tunsi itsensä vielä niin kovin ulkopuoliseksi ja olisikin toivonut seuraansa jotakuta, jonka kanssa liittoutua ja olla avuton taikuuteentutustuja.
"Mites sinä?" hän kysyikin Nevilleltä, ja taisi sillä hetkellä näyttää huomattavasti hauraammalta kuin siihen mennessä.

"Eiköhän lähdetä tuonne - vasemmalle - sitten", Granger kokosi itsensä siinä samassa ja osoitti Longbottomille suunnan. "Mikäli Trevor yhä loistaa poissaolollaan, kun olemme kolunneet junan, voimme tarkastaa jo katsastamasi vaunuosastot uudelleen siltä varalta, että se ehkä sittenkin olisi jäänyt aiemmin huomaamatta."
Hermione lähestyi poikaa ´taputtaakseen tätä rohkaisevasti olalle, ennen kuin kääntyi jatkamaan matkaansa tuon edelle.
"Trevor on sinulle varmasti tärkeä otus. Haluatko kertoa siitä enemmänkin?"

[Pahoittelen taas sitä, että vastaaminen on kestänyt. Jos et ole tuolta poissaolot-alueelta huomannut, niin olen luultavasti koko kesän vähän epäaktiivisempi, kun työt vie niin paljon aikaa. Yritän nyt kuitenkin vastailla parhaani mukaan. :)]

Hermionen läsnäolo ja lohduttaminen helpottivat Nevillen oloa huomattavasti. Vaikka toisinaan kyyneleet olivatkin nousemassa Nevillen silmiin, hän yritti pidätellä itkua ja uskotella itselleen, että Trevor löytyisi. Hermione kysyi Trevorin taikakyvyistä ja Neville joutui hetken miettimään. Hän ei koskaan ollut seurannut tavallisten rupikonnien elämää, joten hänen oli vaikea sanoa. "No, se ainakin pystyy hyppäämään aika korkealle." Neville sanoi epävarmasti, tietämättä oliko normaalia, että rupikonnat pystyvät hyppäämään kirjahyllyn päälle. Samaan hengenvetoon Hermione oli ihmetellyt taikamaailmaa, ja paljasti Nevillelle olevansa jästisyntyinen. Neville oli melko hämmästynyt tiedosta, koska Hermione vaikutti niin tietäväiseltä, ja eipä siitä ollut kuin muutama minuutti kun hän oli kateellisena ajatellut, että Hermione tiesi varmasti kaiken jo ennestään. "Minä olen velhoperheestä." Neville vastasi lyhyesti, ja toivoi ettei häneltä kyseltäisi enempää perheasioista. Hän ei tuntenut olevansa valmis keskustelemaan vanhempiensa kohtalosta lähes ventovieraille ihmisille.

Neville huojentui, kun Hermione otti ohjat käsiinsä ja osoitti suunnan, jonne kannattaisi lähteä. Neville alkoi tuntea olonsa Hermionen seurassa jo melko rentoutuneeksi ja suurin ujous väistyi. Hermionen kysyessä Trevorista, Neville alkoi kertoa pientä innostusta äänessään. "Sain Trevorin lahjaksi isosedältäni, Algielta, kun sain kirjeen Tylypahkasta." Neville aloitti. "Algie on lempisukulaiseni, hänen kanssaan on aina hauskaa. Algie oli valinnut Trevorin eläinkaupasta, koska se oli kuulemma kaikkein rohkeimman ja eloisimman näköinen." Neville jatkoi ja mietti, että vähän vähemmänkin rohkea konna olisi kelvannut, ettei sitä täytyisi jatkuvasti olla etsimässä.

[Ei voi olla totta, minä ihan katsoin että olen jo vastannut tähän! Iiks ja anteeksianteeksianteeksi venytän tätä taas :(]

Hermione joutui hillitsemään intoaan ja kärkästä kieltään kyetäkseen rauhassa kuulemaan murheellista, rupikonnansa kadottanutta poikaa, jonka surua hän ei aivan kyennyt käsittämään - Hermione ajatteli väkisinkin oman perheensä rakasta vanhaa kissaherraa, Hydeä. Kuinka se olisikaan mahtanut riemastua muhkeasta saaliista! Tyttö melkein näki sen hännän vilahtavan vaunuosaston ovesta käytävälle, vaikka otus olikin jäänyt kotiin. Mokoma olisi taatusti nauttinut haasteesta, jonka pakoileva sammakkoeläin heitti ilmoille.
Hermione hillitsi kuitenkin vienon hymynsä, jonka ajatus meinasi nostaa hänen huulilleen. Tämän Neville-pojan vilpitön huoli ja murhe kosketti Hermionea kaikesta huolimatta, eikä olisi tuntunut oikealta ajatella pelkkää herra Hydeä tässä tilanteessa. Itse asiassa Hermione tunsi huonon omantunnon ailahduksen, vaikkei ollutkaan sanonut mitään, ja kiinnitti jälleen täyden huomionsa uuteen tuttuunsa.
"En itse asiassa tiedä tarkkaan", Hermione puri huultaan vastatessaan Nevillen kysymykseen. Tuntui kauhean inhottavalta myöntää tällainen asia näin pian velhomaailmaan astumisen jälkeen. "Voin toki yrittää selvitellä asiaa, mutta muistelisin harvan konnan olevan kovin... urheilullisia." Mitäköhän poika mahtoi nytkin ajatella Hermionen hiomattomista sanoista, tuon oma lemmikki kun kuului olevan turhankin liikunnallinen. "Saattaa riippua siitä, minkä ikäinen rupikonnasi on? Sanottiinko siitä tai odotetusta eliniästä mitään, kun sait sen?" Tytöstä tuntui, ettei tämäkään lause mennyt aivan kohdalleen. 'Odotettu elinikä' voisi järkyttää melko heiveröisessä kunnossa olevaa ihmistä entisestään.

Onneksi puheenaihe kuitenkin vaihtui pian, ja Hermione saattoi huokaista helpotuksesta. Ja heti perään kiinnostuksesta, sillä toinen oli kuulemma velhoperheestä.
"Tiedät varmasti paljon asioista, jotka minulle ovat tuttuja vain kirjallisuudesta", Hermione murehti. "Luuletko, että Tylypahkan historian kukemisesta on hyötyä? Tiedätkö, mitä ensimmäisillä oppitunneilla käydään läpi?" Hermione olisi jatkanut tenttaamistaan vielä pitkäänkin, mutta pysähtyi vetämään henkeä ja päätti samalla lähteä auttamaan Nevilleä Trevorin etsinnässä niin jo luvattuaan, heleä innostuksen puna yhä poskillaan. Hermione naurahti rehellisen iloisesti astellessaan eteenpäin, ja vaikeni lopulta tarkoituksella ja hyvillään, huomattuaan Nevillen rohkaistuvan: oliko päivän hyvä työ tehty?
Poika puhui sedästään, ja yltiöonnelliseen mielentilaan autuaasti päässyt Hermione ei voinut olla hymyilemättä pojan kuvaukselle sukulaisestaan.
"Etkö luota, että Trevor olisi ollut myös välkyimmän oloinen?" Granger tahtoi vielä teroittaa, että konna kyllä löytyisi, samalla kuin kurkisteli vaunuosastoihin.
"Millaisissa paikoissa Trevor viihtyy? Että tietäisimme, mistä sitä on järkevää etsiä."

[Niiin ja rupikonnien hyppimisestä on yllättävän harvoja mainintoja, tulipahan sekin havainnoitua :D]

(Anteeksi että en ole vastannut. En ole tosiaan oikein ehtinyt käymään täällä. Mutta nyt olen aktiivisempi!)

Kun Hermione kysyi Trevorin iästä, Neville vain pudisti päätään. Konnan tarkkaa ikää ei kai tiedetty, kovin vanha se ei kuitenkaan ollut. Ja Algie ei ollut maininnut mitään siitä, kuinka vanhoiksi rupikonnat yleensä elivät. Pian Hermione alkoi kuitenkin höpöttää taas niin kovaa vauhtia, että Nevillen oli lähes mahdotonta pysyä perässä. Kuten Nevile ehti jo vähän pelätäkin, Hermione luuli että Neville olisi tiennyt jotain jostain. Isoäiti oli kertonut joitain tarinoita Tylypahkasta, mutta ei kovinkaan paljoa itse opiskelusta. Tylypahkaan liittyvät tarinatkin Neville oli kuullut vasta parin viime vuoden aikana, sen jälkeen kun alkoi vaikuttaa varmemmalta että Neville ylipäätään pääsisi Tylypahkaan. Kun Hermione epäili ääneen, että Neville tietäisi paljon velhomaailmasta, hän päästi pienen vinkaisua muistuttavan hymähdyksen. Hermionen kysymyksiin Neville vastasi vain: "E-en osaa sanoa...", vastaten samalla molempiin Hermionen kysymyksiin. Neville ei itse ollut muuta kuin selaillut uusia koulukirjojaan, eikä tasan tarkkaan ollut lukenut Tylypahkan historiaa. Neville alkoi taas jännittää koulua, nyt hän pelkäsi että kaikki muut olivat lukeneet koulukirjansa läpi ja tiesivät ja osasivat kaiken jo etukäteen. Nevillen kädet alkoivat täristä vähän.

Kun puhe kääntyi takaisin Trevoriin, Nevillen olo koheni vähän. "Yleensä Trevor viihtyy rauhallisissa paikoissa, sellaisissa missä ei ole kovaa meteliä tai paljoa liikettä." Neville vastasi Hermionen kysymykseen. Vastaus tosin tuskin auttoi kovinkaan paljoa, koska koko juna oli täynnä ihmisiä ja meteliä. Kovinkaan monta rauhallista paikkaa tuskin löytyisi.

[Pata kattilaa soimaa, miullakin kestää. >p]

Neville vaikutti olevan aika vähäeleinen poika - itse asiassa Hermione oli jo hetken kuvitellut turhankin elävää tilannetta, jossa hän murskaisi tuon itsensä ikäisen velhonalun kaikessa innokkuudessaan ja yliaktiivisuudessaan.
Kauhukuva tuntui hyvin aiheelliselta jo aiemmin, ja tietenkin Hermionen mielipide vain vahvistui sitä mukaa, mitä enemmän hän tarkkaili Nevillen eleitä ja reaktioita. Pojan itsetunto ei selvästikään hiponut taivaita, eikä Granger voinut olla tuntematta itsekin (onneksi pian ohimenevää) epäluonteenomaista epävarmuuden pistosta tässä seurassa: Neville ei tuntunut olevan paljosta varma ja sai käytöksellään toisetkin miettimään asioita uudemman kerran.
"Tarkoitin lähinnä sitä, että sinulle varmaan moni asia, josta minä olen hädin tuskin kuullutkaan, on itsestään selvä osa arkea. Esimerkiksi pöllöposto - siihen on luultavasti aika helppo tottua, mutta tietenkin on paljon muutakin vastaavaa." Koska ei oikein tiennyt, kuinka voisi parantaa Nevillen oloa, jos voisi, Hermione tarttui puheessaan pikkuseikkoihin ja koitti hymyillä pojalle.

Puheen kääntyessä jälleen kadonneeseen rupikonnaan Hermione suipisti aavistuksen suutaan ja selvästikin mietti hetken, kuinka jatkaa eteenpäin.
"Kuule, luuletko Trevorin löytyvän ehkä helpommin sitten, kun juna pysähtyy ja oppilaat tulevat ulos? Jos se ei kerran pidä ruuhkasta, se saattaisi rohkaistua esiin sitten rauhallisempana hetkenä."
Tyttö kuitenkin kätki huokauksensa miten kuten parhaiten taisi ja tarttui toimeen harppomalla suorinta tietä eräälle ovelle ja koputtamalla napakasti.
"Kuulkaa, oletteko nähneet rupikonnaa? Nevilleltä katosi", hän kävi suoraan asiaan. Tyttö siirtyi hiukan sivuun keskeltä kapeaa oviaukkoa ja vinkkasi pojan luokseen: konnaa ei olisi helppo löytää ilman tuntomerkkejä, eikä Hermionekaan tiennyt tarkkaan, mitä etsi.

(Ei haittaa :) )

Hermione alkoi puhua pöllöpostista, jolloin Neville alkoi miettiä, että miten muuten muka postin voisi kuljettaa, eikä oikein pysynyt enää Hermionen puheen mukana, tekstiä kun tuli jatkuvasti. Neville ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä keskittymään kahteen asiaan samaan aikaan. Neville muisteli, että mummi oli joskus kauan sitten yrittänyt selittää miten jästiposti toimii, mutta hänkään ei ollut oikein tiennyt tarkalleen, joten Nevillekään ei tiennyt. Hän ei kuitenkaan viitsinyt kysyä Hermionelta sellaisesta pikkuseikasta, koska ei sillä ollut niinkään väliä. Kaiken lisäksi tässä kohtaa tärkeintä olisi löytää Trevor, eikä pohdiskella velho- ja jästimaailman eroja.

Hermione alkoi jälleen kysellä Trevorista, ja Neville palasi mietteistään taas siihen hetkeen. "En oikein tiedä, pelkään, että se jää jonkun alle kun kaikki lähtevät liikkeelle." Neville sanoi ja niiskautti. Pelko siitä, että Trevor litistyisi väkijoukon alle tuli taas selkeänä Nevillen mieleen. Hermione marssi eräälle ovelle, ja ennen kuin Neville ehti estää häntä, Hermione oli jo mennyt sisään. Neville oli jo ehtinyt käymään siinä vaunuosastossa, eikä punatukkainen poika ja hänen tummatukkainen ystävänsä olleet silloinkaan nähneet Trevoria. Toinen pojista oli tosin onneksi ollut aika rohkaiseva, eivätkä he vaikuttaneet siltä, että olisivat kiukustuneet kun hän ilmestyy paikalle uudelleen. Neville riensi Hermionen perään ja yritti näyttää anteeksipyytävältä, kun hän tuli jälleen häiritsemään poikien junamatkaa.

Voi vitsit, hän teki sen taas - hämmensi Nevillen, joka ei oikein tuntunut sopeutuvan Grangerin luontoon.
Hermione sai siis turhaan odotella vastausta puhetulvaansa ja juuri niihin kysymyksiinsä, joihin olisi kaikkein kipeimmin kaivannut vastauksia.. tosin hänen oli pakko myöntää tuntevansa poikaa kohtaan ennemminkin lievää sääliä kuin ärtymystä. Hankala tapaus, näin ensimmäiseksi velhotuttavuudeksi.
Hermione ei vielä tuossa vaiheessa halunnut kiusata itseään ajattelemalla, että ehkä vika olikin enemmän hänessä itsessään - tässä uudessa elämässsä kukaan ei ollut sitä vielä sylkenyt tytölle päin näköä, tai ehtinyt tehdä niin.

Kun Hermione sitten tarttui Nevillen apuna toimeen ja porhalsi sisään vaunuun kyselemään kadonneesta konnasta, hän sai vastaukseksi vain epämääräistä örinää - tyttö ei kuunnellut kovin tarkkaan huomattuaan toisen pojan kädessä taikasauvan. Punatukkaisen esittelemä loitsu ei kuitenkaaan toiminut, mikä sai Hermionessa aikaan voitonriemun tunteen ja tarpeeen selittää jälleen perhetaustastaan. Hän oli sentään pystynyt loitsimaan muutamia pikku taikoja ja opetellut kurssikirjansa jo ulkoa.

"Harry Potter!" tyttö inahti astuessaan ulos ja sulkiessaan osaston oven. Hänestä tuntui, että tiesi jo entuudestaan kyseisestä velhomaailman sankarista liki kaiken mahdollisen, mitä lyhyessä ajassa oli onnistunut oppimaan. Oli silti toista kohdata merkkihenkilö kasvouksin - vaikka Hermione olikin vähän pettynyt siihen tasoon, jota Potter oli vaunussa osoittanut, eikä itse muutenkaan ymmärtänyt sitä omituista palvontajuttua täysin, oli hän-joka-jääköön-nimeämättä sitten hirvittänyt häntäkin eli ei.
"Ei sillä, tiedän kyllä että-- Neville, huomasitko sinä heidän suhtautumisessaan jotakin outoa?"

[Täs pelissä huomaa muuten, miten kätevää on unohtaa laittaa Potterit kirjahyllyyn Saa taas uutta otetta Hermuun tässä lukiessa.. mikä muuten voisi olla kätevää muutenkin, siis uudelleen lukeminen.
Tuota mites on, luuletko tän ja Nevillen yhteisen taipaleen (...) jatkuvan vielä tämän tapauksen jälkeen vai palaavatko nämä takaisin omiin oloihinsa? Muistaaksein tässä vaiheessa oltiin jo aika lähellä Tylypahkaa, et sikäli voisi kohtapuoliin katsella lopetustakin.
// Bellatrix Lestrane liittyi seuraan D: Uudelleenpostaaminen ehkä jees?]

(Kolmas kerta toden sanoo... Olen jo 2 kertaa yrittänyt aloittaa tämän viestin kirjoittamista mutta aina on mennyt jotekin pieleen.
Mutta siis joo, eiköhän tämä pian tästä ala jo loppua. Jos kirjoitetaan tämän jälkeen molemmat vielä yhdet viestit?)

Nevillekin alkoi kiinnostua vaunuosaston tapahtumista enemmän, kun toinen pojista esitteli itsensä Harry Potteriksi. Neville oli joskus kuullut myös Weasleyn perheestä, mutta vain ohimennen. Neville oli kuullut monesti siitä, miten Harry Potter oli vauvana tuhonnut Tiedät-kai-kenen, mutta ei aivan täysin ollut ymmärtänyt miten se on mahdollista. Ei Neville vieläkään tiennyt, mutta hän kuitenkin tiesi että oli upeaa tavata Harry Potter kasvokkain. Siinä samassa Neville kuitenkin tajusi, että hän oli luultavasti nolannut itsensä aivan täysin. Hänhän oli nyt jo toista kertaa etsimässä kadonnutta rupikonnaansa heidän vaunustaan, eikä ollut edes yksin vaan oli saanut apua Hermionelta, joka puhui jälleen lähes taukoamatta Harry Potterille ja Weasleyn pojalle. Vaikka pojat olivat vaikuttaneet ihan mukavilta, kun Neville oli edellisen kerran käynyt heidän luonaan, olihan se silti vähän noloa hukata lemmikkinsä jo ennen Tylypahkaan pääsyä.

Neville oli melko kiitollinen, kun he lähtivät Hermionen kanssa pois vaunuosastolta. Pojat olivat vaikuttaneet vähän nihkeämmiltä kuin aikaisemmin, mutta Neville epäili, että se johtui Hermionen läsnäolosta. Kun Ron Weasleyn loitsu ei ollutkaan onnistunut, erityisesti Ron oli alkanut käyttäytyä vähän nyrpeämmin. Nyt Nevillen ajatukset kuitenkin kääntyivät jälleen Trevoriin, sillä junassa alkoi jo olla hieman levotonta. Moni muukin ilmeisesti odotti jo perillepääsyä ja alkoi liikuskella käytävillä ja vaunuosastoissaan. Nevillen silmiin kihosi taas kyyneleet, joita hän yritti räpsytellä pois silmistään. Neville vastasi hieman tärisevällä äänellä Hermionen kysymykseen: "En tiedä, ehkä heitäkin vain jännittää koulu". Neville ei juuri sillä hetkellä oikein halunnut pohdiskella, että miksi pojat olivat suhtautuneet oudosti, vaan halusi ainoastaan löytää Trevorin. Hän käänteli päätään joka suuntaan ja yritti nähdä missä tahansa ihmisten jalkojen seassa Trevorin hahmon.

[Luojan kiitos tää loppuu kohta XD Olen ollut ihan ylikuollut ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä tappanut myös suurimman osan vastapelaajiani, jotem sikäåli kiva, jos ei enää tämän jälkeen tarvitse pakottaa toisiakin innostumaan vanhoista peleistä. Eli viimeistä viedään!]

Nevillen onnettomuudeksi kohtaaminen Harry Potterin kanssa ei suinkaan vähentänyt Hermionen toimintatarmoa, joka oli jo aiemminkin tuntunut melkeinpä pyörryttävän poikaraasua.
Silti, kun vieraileva kaksikko poistui kahden (konnattoman) pojan vaunuosastolta, Hermionesta tuntui epämiellyttävästi, että hänen seuralaisensa tiesi jotakin mitä hän itse puolestaan ei tiennyt. Neville jätti varmaanikin jonkin yksityiskohdan kertomatta - kuten esimerkiksi sen, miksi pojat suhtautuivat niin nuivasti kuin suhtautuivat heidän pikku visiittiinsä. Onnekseen Longbottomilla oli kuitenkin tarjota seurassaan roikkuvalle tytölle edes jonkinlainen selitys, eikä Grangerkaan kehdannut enää inttää vastaan, kun tuo oli kerran saanut suunsa auki.
"Niin... ehkä niin." Lyhyen hiljaisuuden aikana Hermione tuumaili, että kenties aihe oli tältä erää loppuun käsitelty. Oli varmasti hienotunteisempaa jättää erittelemättä selityksen aukkoja ja tyytyä siihen, mitä sai helposti irti. Ja olihan sekin eräänlainen erävoitto saada Neville vastailemaan? Hermione huomasi suhtautuvansa tulevaan vuosikurssilaiseensa yllättävänkin suojelevasti ja halusi edelleen auttaa ja rohkaista tätä:
"Katsopas Neville, mitä kello mahtaa jo olla! Olemme varmasti pian perillä Tylypahkassa. Ja kuule, minä luulen sen konnasi vielä löytyvän. Sana sen katoamisesta on taatusti kiirinyt halki koko junan, ja nyt jo joku tulevista opiskelutovereistamme on ottanut sen siipiensä suojaan - eiköhän Trevor odota sinua koulussa ja tule vielä luoksesi.
Haluatko, että lähdemme yhtä matkaa tästä eteenpäin, vai luuletko Trevorin rohkaistuvan enemmän, jos olet sitä vastassa itseksesi?
No, joka tapauksessa meistä tulee vuosikurssitovereita ja näemme taatusti uudelleen". Hermione päätti saarnansa niin ystävälliseen hymyyn kuin jännitykseltään kykeni, ja jäi odottamaan Nevillen päätöstä matkan jatkamisesta.

(Olen hengissä vielä! :D Tämä peli loppuu nyt sitten varmaan tosiaan tähän, kiitos peliseurasta! Joskus voisi pelailla enemmänkin Nevillen ja Hermionen kanssa. :) )

Lyhyen hiljaisuuden aikana Neville nieleskeli kyyneleitä ja käänteli päätään. Kun Hermione alkoi jälleen puhua, hän nosti katseensa pois lattianrajasta. Hermione, niin kuin hänellä ilmeisesti oli tapana, jatkoi ja jatkoi puhumista. Nevillen pää tuntui siltä, kuin tälle päivälle olisi osunut jo liikaa kaikenlaista erikoista, eikä hän ihan täysin pystynyt sisäistämään kaikkea mitä Hermione sanoi. Juna tuntui jo pikkuhiljaa hidastavan vauhtia. "Ehkä minun pitää mennä hakemaan tavaroitani vaunusta ja katsoa, olisiko Trevor ilmestynyt sinne" Neville sanoi jälleen hieman tärisevällä äänellä. Hän tosiaan toivoi, että joku junassa olijoista olisi ottanut Trevorin ja toisi sen mukanaan ulos junasta kun he pääsisivät perille. "No, kiitos kuitenkin avusta" Neville sanoi kohteliaisuussääntöjen mukaisesti ja heilautti vielä kättään Hermionelle hyvästiksi. Kääntyessään takaisin kohti vaunuosastoa, josta oli lähtenyt, Neville yritti edelleen tiirailla lattioita, josko Trevoria näkyisi. Sitä ei kuitenkaan näkynyt, ja Neville mietti jo miten pystyisi kertomaan asiasta mummille. Juna oli jo hidastanut niin, että melkein kaikki matkustajat pakkautuivat käytäville odottamaan ulospääsyä. Neville nappasi tavaransa ja meni muiden sekaan, toivoen hartaasti että Trevor osaisi pitää itsestään huolta. Junan pysähdyttyä, Neville kulkeutui ulos muiden mukana, ja lähti kävelemään kohti jättikokoista miestä, joka huuteli ekaluokkalaisten perään. Neville niiskutti edelleen ja yritti pidätellä itkua.