Odotettua ja odottamatonta

[Lauantai, 13.1.1996
Ninji jos Rabastan Lestrangen saisi houkuteltua Bellan seuraksi näin alkuun. Ja arvon Lordi jos vielä ajallaan saapuisi pelastamaan heidät… ;D]

Bellatrix Lestrange tunsi metallin painautuvan selkäänsä vasten. Kiviseinä hiersi hänen vasenta käsivarttaan ja kylkeään jopa harmaan ja nukkavierun viittakankaan läpi.
Kyseessä oli tuttu tunne, ainoa, joka oli pitkään edes aikaan hetkeksi herättänyt hänet horteestaan, painajaisesta, jota näki hereilläkin. Muuta todellista Azkabanissa ei tuntunut olevan, lukuun ottamatta kauhua ja toivottomuutta, väliin palavaa tarvetta vakuutella itseäänkin, perustella uskollisuutta joka hänet oli tähän ajanut: ”Minä toimin oikein, ja hän palaa.” Syy sille, miksi Bellatrix yhä ajoittain jaksoi liikkua kaiken sen harmauden keskellä, oli, ettei nyt enää olisi ollut mitään järkeä muuttaa mieltään. Kaikki ne uhraukset, joita hän oli tehnyt – ne olivat olleet, jos eivät sietämättömiä, kuitenkin merkittäviä – ne eivät saaneet olla turhia.
Todennäköisesti hän olisi päätynyt samaan häkkiin, vaikka olisikin toiminut kaikkia periaatteitaan ja tunteitaan vastaan ja kieltänyt suuren Lordinsa jalot tavoitteet. Ei olisi kannattanut, siinä hänen johtopäätöksensä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ei kannattanut, älä tyttö itke lientä, joka on jo aikoja sitten haihtunut lattialta.

Se selli, jonka nuo esteet muodostivat, oli jo tottunut kyseisen naisen läsnäoloon… oli todellakin. Yli neljäntoista vuoden aikana sitä ehti jopa tympääntyä toiseen, samoin kuin ihminen puutui paikkaan, jossa ne vuodet vietti. Jaloittelematta muualla kuin sellissä – neljä metriä toiseen, neljä ja puoli toiseen suuntaan. Kyllästyi, jos kykeni tuntemaan. Kuten Bella halusi kyetä.

Lestrange tiesi jo viettäneensä lukkojen takana aivan liian kauan, mutta sen tarkemmin hän ei enää osannut ajankulua arvioida – ja olisiko muka tarvinnut? Hänellähän oli elinkautinen istuttavana. Ei päivien laskemisesta olisi ollut hänen tilanteessaan mitään hyötyä.
Paitsi, jos sittenkin Lordi nousisi, kuten tämän oli pakko tehdä. Ajankohdasta Bellalla ei kuitenkaan enää ollut harmainta aavistusta, kuten sanottua. Hän kun olisi veikannut Lordin palaavan vielä ennen vuodenvaihdetta 1981. Vaan eipä palannut, sillä ilmeisesti hänen ainoa uskollinen palvelijansa ja innokkain avustajansa, hänen oikea kätensä ei päässyt avustamaan mestariaan. Siinä sitä taas oltiin, aiheen kimpussa, jota nainen oli pohtinut jo ennen oikeudenkäyntiään. Hän oli ollut todennäköisestä asemastaan sekä ylpeä, että tavallaan pahoillaan. Toki oli hienoa olla paras, ainoa, uskollisin – mutta myös väärin. Lordin joukoissa oli siis riippunut lukemattomia pettureita ja suoranaisia nilviäisiä miehiksi.
Vaan Bellapa olikin nainen, horjumaton, sitoutunut – ja vankina päänsä sisällä.

Entä mitä kuului niille muutamalle, jotka hänen mukanaan uhmasivat ministeriötä? Rodolphuksen sijainnin ja voinnin Bella jo tiesi, olivathan he loppujen lopuksi aviopari ja näkivätkin toisiaan. Sen sijaan Barty Crouch oli, mokoma heikko ja pelkurimainen pojankoltiainen, haudattu vankilan luutarhaan siinä missä Rabastan häkkiinsä, kuten Bellakin.
Sentään he silloin tällöin kuulivat toisistaan. Kuinka ihanaa. Bella ei ollut oikein kiintynyt lankoonsa, ei kai sitä hyödyttänyt kieltääkään… miehestä kun oli jäänyt jokseenkin ponneton mielikuva juuri oikeudenkäynnin ajalta, vaikka sen todenperäisyydestä nainen ei olisi ainakaan henkensä kaupalla mennyt takuuseen. Kaikki oli tosiaan sumentunut merkittävästi.

Kalterit ilkkuivat häntä, jälleen kerran. Käytävät lupailivat pakomahdollisuuksia, mutta sauvattomana ei Bella olisi yksin pitkälle pötkinyt. Eihän niin kukaan karannut Azkabanista, serkkupoikaa lukuun ottamatta – ja se nyt oli niin suututtava tapaus, ettei parannut ajatellakaan asiaa.
Sitten niiden päivien tosin oli kuultu myös hiukan toiveikkaampiakin juoruja – että Lordi oli jälleen palaamassa, vaikkakin, ikävä kyllä ilman Bellan apua. Ehkä hän kuitenkin voisi saada osakseen hiukan tunnustusta Lordilta vankkumattomuutensa vuoksi?

Tämäpä oli hämmentävää. Ikään kuin sumu ja kauhu hänen mielestään olisi hiljalleen hälvennyt, kuin jokin olisi kaikkien niiden vuosien jälkeen muuttunut. Bellahan ajatteli toiveikkaammin ja hänen järkensä juoksi vilkkaammin kuin aikoihin! Tunne oli karttanut vankilaa niin kauan kuin nainen saattoi muistaa. Olivatko ankeuttajat höllentäneet vahtiaan? Ilmiölle olisi vain yksi järkeenkäypä selitys, ja se tuntui Bellasta unelmien täyttymykseltä. Epätietoisena siitä, kuinka kauan onnea voisi jatkua, nainen kokeili sellinsä oven kahvaa – jonka toisella puolella ollut ankeuttaja oli huomaavaisuuden irvikuvana siirtynyt jonkin aikaa sitten pois tieltä – ja painoi oven kahvaa alas.
Jos hän oli askeleen lähempänä vankilasta poistumista, niin todennäköisesti olivat hänen rikostoverinsakin. Mikäli tämä tarkoitti sitä mitä Bella luuli sen tarkoittavan.
Ennen kuin yrittikään astua käytävälle, kajautti rouva Lestrange käytävälle jotakin, toisti vanhoja sanojaan:
”Pimeyden lordi nousee jälleen!”
Eikä hän voinut olla nauramatta uuteen, kolkkoon ja yksinkertaisempaan sävyyn kuin ennen, mutta yhtä kaikki uutta elinvoimaa ja toivoa saaneena. Oletettavasti. "Hän nousee ja me, jotka odotimme, pääsemme Isäntämme luo!" Sehän hänen kallis oletuksensa oli ja ehdottomasti kuulutuksen arvoinen asia.

[Ihmeellistä jumitusta minun puoleltani. :< Mutta siis ajattelin tähän alkuun Raban ja Bellin ”kuulumistenvaihtoa”, ne kun ovat eristyksissä olleet. Ja jonkin ajan kuluttua jos edettäisiin tapahtumissakin… vai miten on ajateltu…?
+ tästä alueesta en täysin varma ole, mutta... ennen kuin mahdollinen siitymä tulee ajankohtaiseksi, saatte nauttia kulahtaneista otsikoista . x,D]

[ Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta ei ole mitään lisättävää]

Kuluneeseen ja repaleiseen vangin asuun sonnistautunut mytty makasi aivan hiljaa ja liikkumatta sellinsä lattialla. Joskus niin vaalea, mutta nyt lähinnä likaisen harmaa tukka pilkotti vain hieman miehen käsivarsien välistä ,mitkä tuo oli päänsä ympärille kietonut kuin estääkseen siten kuulemasta muiden vankien huutoja ja voihkimista. Tuskin kukaan olisi olettanut tuon miehen olevan edes hengissä, ellei tasaisin väliajoin tuo kasa sellin lattialla olisi hieman liikkunut.

Rabastan Lestrange, vaikka vielä joskus olikin kovasti uskonut siihen ettei hänen herransa ollut kuollut vaan eli ja heidän tehtävänsä oli vain löytää tuo, ei kuitenkaan ollut enää pitkään aikaan uhrnnut ajatusta herralleen. Ei tuo ollut enää jaksanut uskoa vapautuvansa, että Voldemort nousisi ja tulisi päästämään heidät ulos. Edes silloin kun tuo oli tuntenut käsivarressaan olevassa piirrossa polttelua.. ei mies ollut reagoinut siihen.
Entä jos hän olikin vain kuvitellut kaiken? Azkabanissa viriuessaan miehen todellisuuden ja mielikuvituksen raja oli niin mitätön, että oli vaikea uskoa todeksi enää niitä toivoa tuovia seikkoja kun oli niin kauan vain koittanut uskotella itselleen kaiken vielä muuttuvan.. Voldemort palaisi ja kun isäntä ei ollutkaan palannut niiden muutaman vuoden odottelun jälkeen oli miehen toivo alkanut hiipumaan.

Ei siis ollut ihme, ettei Rabastan kummemmin reagoinut kun kaukaa käytävän aivan toisesta päästä raikui huuto, joka selvästi kuului Bellatrix Lestrngelle. Ei ollut kovin uutta edes, että tuo huuteli jotakin herran paluusta, siitähän nainen oli tainnut huudella jo vuosikaudet ja aluksi Bellan vouhkaamisen kuunteleminen oli tuonut hieman toivoa Rabastanillekkin. Tuo oli aluksi todella uskonut samoin ja toivonut Bellatrixin olevan oikeassa. Toisin kuintekin oli käynyt eikä Voldemort ollut tullut heitä pelastamaan. Naisen huudon jatkuessa Rabastan lopulta veti kätensä päänsä ympäriltä ja kääntyi niin, että näkisi käytävälle ja sai vain huomata miten sellin ulkopuolella ei häälynytkään tummaa hupullista hahmoa.
Ankeuttajien läsnäolo tuntui sillä hetkellä muutenkin hyvin vähäiseltä, aivan kuin ne eivät olisi enää edes välittäneet pysyisivätkö he selleissään vaiko ei. Kaikki se epätoivo mihin mies oli vajonnut tuntui pikkuhiljaa väistyvän sivuun uuden tuntemuksen tieltä ja Bellatrixin sanojen kaukuessa edelleen hänen korvissaan kiskoi mies ylös vasempää käsivarttaan peittävän hihan. Hän ei siis ollut kuvitellut sitä, että piirtoa oli poltellut? Siinä miehen käsivarressa ,jossa niin pitkään oli näkynyt vain hailakkana ihoon poltettu piirto oli nyt pääkallo käärmeineen hyvin selvänä.

Mies kampesi itsensä ylös yllättävänkin nopeasti - otten huomioon että tuo oli lähinnä vain maannut siinä murheidensa kanssa ja tarttui kaltereihin molemmin käsin ja innostunut virnistys kohosi miehen kasvoille. Mahtoikohan hän koskaan olla ollut niin hyvillään Bellatrixin äänen kuulemista kuin sillä hetkellä? Tuo oli niin moneen kertaan ollut kiljumassa miten heidän herransa vielä palaisi vaikka muut eivät enää ehkä olletkaan uskoneet, mutta nyt kaikki merkit viittasivat siihen, että nainen oli oikeassa.
" Miten koskaan edes epäilin etteikö isäntä palaisi", mies mutisi itsekseen, käheällä tuskin kuuluvalla äänellä.

Bellaan hyökyi ihana varmuuden tunne, se sama, joka oli pitänyt hänet hengissä ja lähestulkoon toimintakykyisenäkin koko sen pitkän pikkuikuisuuden, jonka hän oli virunut Azkabanissa.
Isäntä oli palannut. Naisen varmuutta ei enää edes ankeuttajien yhä jatkuva läsnäolo, joskin tavattoman vähäinen sellainen, kyennyt sammuttamaan kokonaan. Eikä se myöskään hillinnyt häntä käytännössä kovinkaan paljon, vaan käytävillä kaikui pitkästä aikaa voimakas ääni julistamassa Isännän paluuta ja muutaman kuolonsyöjän yhä jatkuvaa uskollisuutta tätä kohtaan.

Vaikka kaikki tuntuikin olevan paremmin kuin ihan liian pitkään aikaan, Bella epäili silti onnekkuuden kestoa. Sellin ovi oli pysynyt kiinni melkein koko sen ajan, jonka Bella oli sen taakse lukittuna viettänyt. Hänelle ei ollut koskaan täysin selvinnyt, oliko ovi lukossa vai ei, mutta se johtui vain vankilan lamauttavan toivottomasta ilmapiiristä, joka esti sen asukkaita kokeilemasta mitään merkittävää. Eihän hän ollut avaimia nähnyt, tai ainakaan muistanut nähneensä, mutta se ei tarkoittanut, etteikö sellistä poistuminen silti olisi ollut mahdotonta. Eihän ovi ollut koskaan auennut hänen takanaan, vaikka siihen nojasikin, vaikka sitä hakkasikin. Vain heidän ah-niin ystävälliset vartijansa olivat saaneet metalliristikot liikkumaan, hekin vain hetkeksi kerrallaan ja aina hyvästä syystä. Toisaalta… kun kerran Lordi oli tulossa, miksi olettaa, ettei kaikki muukin ollut muuttunut? Bella päätti kokeilla onneaan…

Siinä kohtaa hänen hieno suunnitelmansa kuitenkin osoittautui kelvottomaksi. Ilmeisesti yksinkertaisuus ei aina ollutkaan kaikista toimivin vaihtoehto, varsinkaan erityisvankien kohdalla. Mutta kuinka hän nyt pääsisi häkistään? Sillä sinne hän ei jäisi enää pidemmäksi aikaa homehtumaan.
”Päästäkää minut heti pois!” hän mekasti raivonkyyneleet silmissään. Kyllä Bella itsekin tiedosti, kuina typerää ja peräti lapsellista hänen käytöksensä oli, karkeaa, ajattelematonta eikä ollenkaan hänen oletettua tasoaan. Koska kuitenkin hänen tarpeensa päästä näkemään jotain muutakin, kuin oma koppinsa, oli niin suuri – hän ei antanut asian häiritä. Ja kuin ihmeen kaupalla hänen toivettaan kuultiin.

Bellatrix Meliflua Lestrange oli askeleen lähempänä vapautta. Vaikka oli totta, ettei hän yksin, ilman sauvaansa pääsisi vankilasta pois, Lordi kyllä ehtisi pelastamaan kannattajansa. Ankeuttajat taisivat ainakin olla hänen puolellaan – ainakin osa niistä. Hänen sellistään vastaava nyt vähintään.
Bella ei kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi kiitellä sitä yksilöä, joka oli vuosien ajan tehnyt hänen elämästään painajaisen, vaan pyörähti pikaisesti sen puoleen, silmäsi sitä hetken ja loikki sitten käytävällä eteenpäin. Hänellä oli muutama tärkeä asia hoidettavanaan.

Käytävä oli paljon viihtyisämpi, kuin Bella oli osannut odottaakaan. Tai no, ei suorastaan kotoisa, mutta siedettävä. Jos vain ilmapiiri olisi ollut hiukan miellyttävämpi, Azkabaniin ehkä saapuisi enemmän vierailijoitakin.
Matka käytävän toiseen päähän erään sukulaisen luo oli siitä huolimatta aavistuksen liian pitkä, ottaen huomioon miten kauan Bella oli saanut vain virua sellissään tekemättä mitään, liikkumatta mihinkään. Rabastanin luokse tuo kuitenkin suuntasi heti ensimmäiseksi, olihan mies hänen täkäläisistä kuolonsyöjätovereistaan ehdottomasti ärsyttävin. Mikä piristäisi enemmän, kuin ajan viettäminen raivostuttavassa seurassa? Ei mikään.

”Niinpä… kuinka kehtasit epäillä?” Bellatrix törmäsi lankonsa sellinkaltereihin ja puhkesi puhumaan jo ennen kuin pysähtyi. Hänen äänensä sorahti huutamisesta tavallistakin karkeampana, mutta aiempaa huomattavasti hiljaisemmin langon korviin… mikäli tuo kuunteli.
”Sillä tottahan me tiesimme hänen palaavan, tiesimme jo kauan sitten - vai epäilitkä jo silloin? Kenties toivoitkin muuta?"
Tähän aiheeseen Bella ei ikinä kyllästynyt. Oli niin ihanaa todistella toisille, miten hän oli aina ollut se kaikista uskollisin kuolonsyöjä.
"Huomasit kuitenkin piirron tummuneen?"

[Olen törkeä pakottaessani onkimadot toimimaan luontonsa vastaisesti, mutta en oikein tiennyt, miten muutenkaan saan Bellatrixin Rabastanin luo kinaamaan D: Ja jumitan taas, yy.]

Rabastanin huomamattaan melkein tärisi innosta tajuttuaan miten selvästi tosiaan pystyikään ajattelemaan ja tajuttuaan, että Lordi oli todella palannut eikä tämä kaikki ollutkaan kuvitelmaa. Miehelle ei kuitenkaan tullut mieleenkään, että tuo saattaisi päästä ulos sellistään muuten kuin isäntänsä avustuksella, joten sen sijaan, että tuo olisi yrittänyt avata ovea itsea tai koittanut ottaa kontaktia ankeuttajiin mies vain rystyset valkosina rutisti sellinsä kaltereita.
Odottaen, että minä hetkenä tahansa hänen Herransa saattaisi pelmahtaa sisään ja vaupautta ne ,jotka tuolle olivat uskollisia olleet. Voldemortia ei kuitenkaan kuulunut eikä näkynyt vaikka Rabastan oli odottanut tuon ilmestyvä paikalle heti.

Mies havahtui omista ajatukistaan kuullessaan askelia käytävältä ja sellaisten kuuleminen tiesi aina sitä, että joku ihminen vaelsi pitkin Azkabanin kolkkoja käytäviä. Ankeuttajat eivät kävelleet joten niiden liikumisestakaan tullut mitään ääntä. Rabastan koitti kaltereiden takaa tähyillä käytävän molempiin päihin nähdäkseen kuka oli tulossa ja odotti jo, että näkisi pian Lordin hahmon ilmestyvän siihen kaltereiden toiselle puolelle.
Rabastanin siinä itsekseen mutistessa miten olikaan saattanut epäillä sitä etteikö Voldemort vielä palaisi tuo saikin yllättäen vastauksen mutinaansa. Eikä ääni todellakaan kuulunut isännelle. Rabastan kohotti katseensa ylös hahmoon, joka oli ilmestynyt hänen sellinsä ulkopuolelle ja tiesi jo ennen kuin kohtasi naisen katseen, että kuka oli kyseessä.
Rabastanin olisi tehnyt mieli huutaa ja tivata miksi nainen oli hänen sellinsä edustalla, ulkona omasta häkistään! Oliko Voldemort käynyt päästämässä Bellan ulos, mutta ei häntä?
Ei, ei se voinut olla mahdollista.. siihen, että Bella oli ulkona käytävillä.. sille oli oltava jokin muu selitys. Naisen vielä ilkkuessa Rabastanille tuon uskollisuudesta ja epäillessä oliko hän mahtanut uskollinen olla alun alkaenkaan.

Rabastan nojasi otsansa vasten viileitä kaltereita ja antoi kevyen vitnistyksen nousta kasvoillen.
" Luuletko, että seurasin sinua ihan huvikseni Longbottomeille? Vain jotta voisin viettää elämäni parhaimmat vuodet Azkabanissa..?", mies kysyi katse iskostettuna naiseen , ".. totta kai uskoin hänen palaavan!". Rabastan ei tietenkään koskaan menisi myöntämään Bellatrixille miten hänen uskonsa herran paluuseen oli kuitenkin hiipunut aina vain enemmän mitä kauemmin hän oli ehtinyt aikaa Azkabanissa viettämään.
" Niin.. ja mitäs sinä muuten siinä edes teet? Kylläsyivätkö jo ankeuttajatkin seuraasi ja päättivät päästää menemään?", Rabastan töksäytti asian jota oli pohtinut siitä saakka kun Bella oli hänen eteensä ilmestynyt. Olisi kuitenkin ehkä kannattanut esittää asia hieman.. toisella tapaa jos hän itsekkin mieli päästä ulos sellistään.

[Äääh -- kestää kestää. Anteeksi!]

Mikä ihana, humalluttava vallantunne Bellan nuutuneeseen olemukseen valoikaan voimaa, hänen nähdessään mitä hurmaavimman näyn pitkän käytävän päässä. Rabastan Lestrange, lanko, jonka kanssa hänellä tuntui yhtenään olevan pientä kinaa ei-niin-pienistä aiheista, siinä hänen silmiensä edessä rutisti kaltereitaan niin avuttoman oloisena. Ilmiötä katsellessaan Bella tunsi hurjan tyytyväisyyden tunteen paisuvan sisuksissaan, syrjäyttävän toivottomuuden, pelon ja vihan viimeisetkin rippeet ja joka sitten purkautuikin villeinä naurahduksina käytäville. Ankeuttajatkin, jos niitä siinä naisen lähettyvillä yhä oli, liukenivat kiireen vilkkaa takaisin varjoihinsa ja jättivät armaan kaksikon keskinäiseen rauhaansa... joka ei kylläkään kestäisi kauan.

Se ilme, joka Rodolphuksen veljen kasvoilla käväisi tuon huomatessa, kuka hänen sellinsä edustalla härnäsi miestä, se oli hyvinkin tuttu. Hämmennystä, kiukkuakin, kenties epäluuloa? Bella pysyi hetken vaiti ja turkaili miestä nenänvarttaan pitkin, ylvään ryhdikkäänä ja hetkestä nautiskellen.
"Et tietenkään, Rabastan", nainen tyynnytteli toista leperrellen, miehen esitettyä kysymyksensä Longbottom-illasta. "Et. Kaltaisesi herkkä poika taatusti seurasi veljeään uskollisesti kuin koira... mutta olet oikeassa, vaikka en kenties luota siinä olleen taustalla muuta, niin tulitpa kuitenkin mukaan. Kerrankin yllätyin positiivisesti, en voi muuta väittää."
Eihän se hänen tapoihinsa juuri kuulunut, tunnustusten jakeleminen. Ehkä vankila oli sittenkin pehmittänyt häntä liiaksi? Bella vannoi hyvittävänsä heikon hetkensä myöhemmin, mutta ei nyt, nyt hän halusi nähdä Rabastanin suhtautumisen tähän pehmeään puoleensa. "Parhaista vuosista en tosin sano juuta enkä jaata, itse en ainakaan havaitse mitään erityistä kukkeutta olemuksessasi, en nyt enkä silloinkaan." Katse vaelsi virtttyneeseen kaapuun, joka miehellä oli yllään, likaiseen tukkapehkoon ja sitten nopeasti naisen omaan, yhtä kuluneeseen asusteeseen ja takkuiseen kampaukseen, jota hän oli kuitenkin yrittänyt selvitellä.

"Niin, sepä onkin mielenkiintoinen aihe", Bellatrix myönsi toisen uteluihin, mutta ei kokenut tarpeelliseksi jatkaa saman tien. "Tahtoisitko kenties itsekin pois häkistäsi? Aijai, ehkä siihen on syynsä, että olet siellä vielä, Rabastan, mutta minä pääsin ulos - jos oikein rehellisesti puhun, ei välttämättä tunnu kovin hyvältä ajatukselta vapauttaa sinua." Bella tuijotti toista peittelemättömän omahyväisesti, ennen kuin jatkoi: "Ehkä kalterisi kuitenkin ennen pitkää sulavat tuossa otteessa... ainahan sitä voi toivoa, uskoa kauniisiin satuiohin kuten Dumbledoren porukka. Mitä luulet, jättäisinkö sinut sinne odottamaan vielä pariksi vuodeksi, ehkä sinulla olisi vielä kaduttavaa siksi ajaksi?"

"Hiukan enemmän aivotyöskentelyä, ja olet ensi kerralla valmis karkaamaan. Sauvankaan puuttumusen ei luulisi kovasti häiritsevän, en ole koskaan ollut varma siitä, miten paljon sitä pystyt käyttämään." Viimeinen loukkaus ehkä oli hiukan turhan suora, mutta Rabastanin asenne suututti Bellaa. Saisi hiukan kunnioittaa häntä, mokoma.

[Ei mitään , mullakin tuntuu nyt kestävän .__.]

Rabastan ei voinut ymmärtää miten Rodolphus jaksoi tuota naista. Avioliitto se kuitenkin oli, oli suhde sitten saanut alkunsa miten vain, mutta aina olisi voinut kieltäytyä. Rabastan oli varma, että oli ensi näkemästä asti inhonnut Bellaa. Ei tuo tietenkään niin pitkälle muistanuit kuin heidän ensi kohtaamisensa, mutta oli aika varma ettei ollut koskaan voinut sietää tuota.
Osaksi mies varmaan kammoksui Bellatrixia siksi, ettei pelkäsi tuota. Eihän Rabastan sitä myöntäisi koskaan ääneen, mutta niin se vain oli. Tuskin mies oli kskaan uskaltanut kieltäytyä mistään mitä Bella oli käskenyt tehdä, koska pelkäsi mitä siitä seuraisi. Bellan mainitessa miten hn varmasti oli Longbottomeille lähtenyt vain koska Rodolphuskin oli, nainen oli aika oikeassa.
Sinne minne Rodolphus oli mennyt oli Rabastankin aika varmasti eksynyt. Hieman mies kohotti kulmaansa kuitenkin Bellan jatkettua loppuun ja tuon sanottua yllätyneensä positiivisesti. Mahtoiko nainesen pää olla hieman pehmynnyt Azkabanissa istumisen aikana?

Pieni tuhahda pääsi mieheltä Bellan todettua, ettei tuo kyllä ollut koskaan huomannut mitään kukoistusta hänessä.
" Sulla onkin niin kieroutunut maku miesten suhteen, että en ihmettele jos on jäänyt huomaamatta..", Rabastan sihahti. Hemmetti soikoon, hän oli ennen Azkabiin joutumistaan saanut melkein häätää naisia kannoiltaan noiden juostessa hänen perässään.
Rabastan kun ei ehkä näyttänyt miltään aivan tavalliselta kuolonsyöjältä, useimmiten nuo olivat elämän kolhimia ja huumorintajuttomia arpinaamoja. Hän taas oli, siloposkinen, arveton kaveri jolla oli vaalea pörröinen pehko. Tai oli ollut, nyt hän näytti lähinnä kapiselta ja likaiselta kulkukoiralta, eikä yhtään siltä komealta nuorukaiselta mitä oli vielä joskus ollut...

Rabastan ei omaksi harmikseen saanut mitään suoraa vastausta siihen miten pääsisi itse ulos sellistään tai miten Bella oli itsensä saanut vapaaksi. Melkein olisi voinut arvata, ettei nainen mitään kertoisi vaan ilkkuisi vaan. Mies ei voinut olla rutistamatta sellinsä kaltereita kiukusta Bellan puhuessa. Jättää hänet tänne vielä pariksi vuodeksi? Uskoa kauniisiin satuihin? Viimeinen pisara miehelle kuitenkin oli se kun Bellatrix käski hänen käyttää ensi kerralla hieman päätään ja hyvin suoraan tuntui halveksuvan hänen sauvan käyttöään.
Rabastan ei kyllä ollut mikään kaikkein etevin velho, mutta tyhmä tuo ei ollut! Parempi ehkä olikin, että he olivat sillä hetkellä eri puolilla kaltereita tai Rabastan tuskin ei olisi kahdesti miettinyt käydäkkö sillä hetkellä naisen kurkkuun kiinni vai ei. Nyt tui tyytyi vain kihisemään kiukusta siellä sellin puolella.
" Entä Rodolphus? Oletko käynyt edes sen päästämässä ulos?", mies kysyi hieman rauhoituttaan. Mikäli isoveli pääsisi sellistään, pääsisi hänkin.. se oli varma. Bellan tuntien tuo kyllä varmasti nautti vapaudesta yksin niin pitkään kun vain saattoi..

Bellatrix oli aina tuntenut likipitäen kaiken mahdollisen vahvasti, mutta aiemmin häntä oli siunattu myös näyttelijänkyvyillä siinä määrin, ettei kiivaus haitannut eloa ratkeisevasti. Siitä oli kuitenkin jo vuosikymmeniä, ja löydettyään kuolonsyöjän kutsumuksensa ja ajauduttuaa riitoihin sukunsa kanssa, ei Bella ollut moisia kykyjä suuremmin tarvinnutkaan. Aluksi Bellasta oli vain hyvä nähdä kotoa saadun kasvatuksen valuvan tulosta tuottamatta hiekkaan, myöhemmin hän oli jälleen työskennellyt mielenmalttia saavuttaakseen... ja sitten sinä ratkaisevana aikana hänen ponnistuksensa haihtuivat jälleen ilmaan, tällä kertaa vastoin naisen omaa, tietoista päätöstä tai tahtoa. Ja niin siis, pitkiin aikoihin hän ei myöskään ollut kyennyt kunnolla peittelemään tai ede siloittelemaan tätä taipumustaan, vaikka tietysti yritti silloin tällöin hillitä itseään - tilanteeseen sopivin tavoin, totta kai.

Nyt hänen olisi kuitenkin tehnyt mieli vain nauraa mielipuolisesti ja sen jälkeen kenties polkea jalkaa kuin paraskin kiukustunut pikkuprinsessa; Rabastan Lestrange oli jotakin sellaista, mikä ei todellakaan herättänyt Bellassa lämpimiä tunteita. Jotakin, joka aina tavalla tai toisella kykeni herättämään hänessä kapinamielialan, halun väittää vastaan mahdollisimman ovelin sanakääntein. Rabastanin seurassa Bella olisi enemmän kuin mielellään osoittanut paremmuutensa vielä normaaliakin selvemmin, mutta silloin tällöin tuo mies tarjosi kieltämättä kovan vastuksen saadessaan Bellan niin tunteidensa valtaan, että nainen itse unohti kaikki pyrkimyksensä ja ajatuksensa siitä, kuinka tällä kertaa malttaisi pysyä kunnioitettavan jäätävänä. Jalusta vain tuppasi murenemaan, ennen kuin oli valmistunutkaan.
Bellatrix olisi ollut valmis maksamaan paljokin siitä hyvästä, ettei Rabastan koskaan saisi tietää erästä asiaa. Sitä, kuinka suuri valta tällä todellisuudessa oli Bellan mieleen, sanoihin, tekemisiin ja olemukseen. Nainen ei tiennyt, oliko Rabastan huomannut voimaansa, mutta toivoi syvästi, ettei niin ollut. Lestrange olisi voinut tahtoessaan saattanut aiheuttaa Bellalle paljon hallaa. Vaarallisissa määrin, kenties. Vaikka Bella luottikin asemaansa ja omaan vaikutusvaltaansa, ei hän silti ollut ollut täysin sokea muiden kuolonsyöjien kielteiselle mielialalle, kiukulle häntä kohtaan.

Nytkin hänen voimansa tuntuivat hupenevan ennen kuin varsinainen kina pääsi alkamaankaan - hän käytti pehmyitä sanoja, jotka toisessa seurassa olisivat voineet osoittautua tehokkaaksi aseeksi, mutta joilla tuntui olevan vain vähän, jos lainkaan Bellan toivomaa vaikutusta Rabastan Jasper Lestrangeen. Bella suipisti suutaan ja toden totta polkaisi maata rähjäisen riepunsa suojissa. Hänen olisi pitänyt muistaa tämä, varautua tähän ennen kuin lähti Rabastanin selliä kohti. Ainakin ottaa järeämmät aseet käyttöönsä heti alkuun eikä päästää Rabastania tuolla tavoin niskan päälle, sillä selvästikään Rabastan ei nytkään jäänyt sanattomaksi, vaan jyysti eteenpäin ja pakotti Bellan jopa ottamaan hieman etäisyyttä moisen hyökkäyksen edessä. Lankokullan pienempikin sana vaikutti Bellaan lannistavammin kuin muiden, ehkä Rodolphusin takia, vaikkei se ollutkaan kovin... mukavaa.
Ilmeensä Bellatrix pystyi kuitenkin melko helposti vielä pitämään ylimielisenä, halveksuvana ja tyynenäkin, kaikeksi onneksi.
"Hmm, niinkö, Rabastan?" Bella virkkoi pitäen äänensä mahdollisimman vilpittömänä, pohtivaisena, viileänä. "Luulisi, ettei edes sinulla olisi otsaa arvostella isäntäämme, kuten tulit juuri tehneeksi. Tai veljeäsi, sen puoleen - vakuutun koko ajan enemmän, ettet kenties olekaan niin puhtoinen kuin annat niin mieluusti ymmärtää. Ehkeivät nämä kaksi miestä merkitsekään sinulle mitään? Kun juuri väitit muuta..."
Kieroutunut miesmaku - hänelläkö? Kenelle tuo Lestrangen poika oikein oli uskollinen?

Mielipaha, joka oli hetkeksi saanut Bellan valtaansa Rabastanin sanojen johdosta... tietystikin Bella pyrki salaamaan sen, mutta ei sillä kertaa ollut kovinkaan varma onnistumisestaan, ja kiukkuakin Bella tunsi samaan aikaan: Lordin arvostelu oli sietämätöntä, ja hän oli kuvitellut tehneensä jo aikoja sitten selväksi, miten vähän hänen elämässään enää oli sijaa muille miehille. Hyvin vähän, tuskin lainkaan Rodolphuksen lisäksi, vain sen verran kuin oli heidän kanssaan ollut pakko tulla toimeen töissä. Näin oli ollut kauan, eikä Azkabanissa kovin herkästi hierottu ystävyyttä muiden kanssa, etenkään erityissellin asukkina. Rabastan epäilemättä tiesi sen, mutta ei luonnollisesti voinut olla vaiti.
Mutta nämä tunteet pääsivät jälleen väistymään sen huumaannuksen johdosta, jonka Rabastanin ilmeinen suuttumus aiheutti. Bellatrix ei voinut sille mitään, mutta hetken ajan hän tarkkaili raivoa lumoutuneena vallantunteesta, joka näinä arvokkaina hetkinä taas jysähti hänen suoniinsa ja sai itsevarmuuden hetkeksi kohoamaan, vaikka vastustajan edellinen sanoma loukkasikin häntä yhä.

"Kuten epäilemättä saatat arvata, Rabastan... tietysti olen kiireen vilkkaa matkalla armaan mieheni luo, et kai saattanut muuta kuvitella?"
Vaikka eihän hän tietenkään ollut, ei vaivautunut ennen tätä hetkeä edes teeskentelemään niin. Kunhan muut pääsisivät ulos, alkaisi väistämättä kauhea hosuminen, niin Bella ajatteli. Väki halusi epäilemättä mahdollisimman pian mahdolllisimman kauas vankilasta ja siihen liittyvistä ikävistä muistoista, ettei nainen kuvitellutkaan vaivihkaisuuden tärkeyden muistuvan kenenkään toisen mieleen. Eikä heillä ollut sauvoja, ei ilmiintymismahdollisuutta eikä tällä hetkllä edes Isäntää auttamassa heitä ulos.
Mutta hiljentyessään pojhtimaan asioiden laitaa, päätyi Bella kuitenkin siihen, että Rodolphus olisi sittenkin parasta käydä hakemassa mukaan jo tassa vaiheessa, ennen Lordin saapumista: eihän hän halunnut kuulla aiheesta kuittailua enää myöhemmin. Joskaan Rodolpus ja Rabastan eivät luultavasti heti sulkisi suutaan, ellei varta vasten niin käskettäisi.
"Selvä... Oletko jo ratkaissut, kuinka pääset ulos, vai jatkanko yksin matkaani veljesi luokse?" Bellatrix asteli hyvin hitaasti poispäin, suuntaan jossa kuvitteli Rodolphuksen sellin olevan - tarkkoja muistukuva hänellä ei tosin siitä ollut, ja mutta tarkkaili samalla Rabastania silmäkulmastaan ja odotti tämän päätöstä kivettynyt hymy huulillaan.

Rabastanilla ei tosiaan ollut pienintäkään aavistusta siitä, että hänen sanomisensa olivat jotenkin saaneet jonkinlaisen tunnekuohun vellomaan sellin ulkopuolella olevan naisen sisällä. Mies oli aina olettanu, että hän oli vain yksi typerys muiden kuolonsyöjien joukossa eikä mikään mitä hän koskaan sanoisi saisi Bellatixiä reagoimaan sen kummemmin. Oli ehkä Bellan oma onni ,ettei Rabastan tätä tajunnut, koska mies olisi kyllä käyttänyt hyväkseen moisen edun. Ei Rabastan reagoinut naisen käytökseen sen kummemmin muutenkaan hiljaisuuden laskeudutta hetkeksi käytävään ja sen ajan mies käytti sivelemällä sellinsä kaltereita kämmenillään ja miettien todella miten Bellatrix oli sen tehnyt. Päässyt ulos omasta häkistään ilman sauvaa..
Äkkiä Rabastanin katse kuitenkin kiinnittyi uudelleen naiseen ja tuo kurtisti hieman kulmiaan.
" Epäiletkö sä edelleen mun uskolisuuttani?", tuo kysyi ja peruutti hieman kauemmas sellinsä kaltereista koska ei niitä selvästikkään tahdon voimalla vain katkaistu.
" Rodolphuksella ei paljon ollut paljon valinnan varaa päättää kenen kanssa joutuu ikuisuutensa viettämään..", Rabastan aloitti, mutta sulki kuitenkin suunsa ennen kuin edes ehti kunnolla aloittamaan. Parempi oli olla huomioimatta Bellatrixin piikittelyä, mutta se ei ollut helppoa. Jos hän mies nyt antaisi tuon ärsyttää itsensä siihen pisteeseen, että hyppisi pian seinille ja yrittäisi kynsin hampain ulos sellistään.. hän päätyisi vain telomaan itsensä ja antamaan tuolle naiselle juuri sen nautinnon mitä tuo kaipasikin.
" Olenko mä joskus antanut sulle sellaisen kuvan? Harmillista, mutta onneksi sullekkin nyt selvisi se totuus mun luonteestani"

Armas mies, särähti hyvin pahasti Rabastanin korvaan ja miehen olisi tehnyt mieli kurkottaa tuo nainen siitä kaltereiden välistä lähemmäs ,jotta hän olisi voinut kunnolla sylkeä muutamia totuuksia tuon naamalle. Bellatrix tuskin oli koko viidentoista vuoden aikana uhrannut ajatuskaan armasta aviomiestään kohtaan joten tuskin tuon ensinmäisenä tavoitteenaan oli ollut lähteä päästämään Rodoa ulos sellistään. Hän ei uskonut tuon olevan kiinnostunut yhtään kenenkään ulos päästämisestä, tavoitteli vain omaa etuaan. Bellatrixin ääni keskeytti Rabastanin ajatuksen juoksun uudelleen ja tuon huoamttua Bellan jo tekevän lähtöä hienoinen paniikki nosti päätään hänen sisällään. Kaikki tuon aika oli mennyt naisen selittämien juttujen pohtimiseen ja sellistä ulospääsemisen miettiminen oli kokonaan jäänyt.

Niin yksinkertainen kuin ratkaisi olikin ei viisitoista ankeuttajien piinaamana ollut miehelle ollut tullut mieleenkään heti yrittää avata sellin ovea. Hän ei ollut koskaan yrittänyt. Parempi oli ollut olla sellissä eikä käytävillä jossa ne kamalat otukset leijailivat, mutta nyt kun Rabastanin pääntäytti muukin kuin tuskalliset ajatukset ja kurjuus oven aukaiseminen oli äkkiä hyvinkin järkevä idea. Tuo harppasi sen muutaman askeleen ovelle. Jokin hämmästyneisyyden ja voitonriemun sekainen ilme kuvastui tuin kasvoilta sellin oven avautuessa hiljaa naristen. Se oli vain niin uskomatonta, että ulos pääsi näin helpolla, ettei Rabastan heti tajunnut liikahtaakkaan minnekkään, mutta musitaessaan minne Bellatrix oli matkalla astui Rabastan lopulta käytävän puolelle.
" Mennään jo sitten, ei anneta velipojan odottaa!", Rabastan sanoi ja miehen äänessä oli kuultavissa jonkinlaista pikkupoikamaista innokkuuttaa tuon rientäessä jo käytävää pitkin. Sen lisäksi, että tuo odotti kovasti näkevänsä Rodolphuksen ei mies voinut olla uhraamatta ajatusta Voldemortillekkin. Tämä kaikki, oli selvä merkki herran paluusta.

Rabastanin peruuttaessa hiukan, astui Bellatrix vuorostaan pari askelta eteenpäin ja kietoi hetkeksi omat sormensa toisen kaltereiden ympärille. Hetki sittenhän hän oli itse kavahtanut langon kiusallista - joskin sanallista - hyökkäystä, mutta tunteidensa vietävänä Bellassa oli sellaista eloisuutta, joka ei sallinut pitkää paikallaan jököttämistä.
"Miksi en epäilisi, Rabastan? Puhuimme tästä samasta aiheesta hetki sitten, mutta luota minun tietävän tämän: Azkaban saattaa saada... heikkomielisemmät... epäröimään aiempien päätöksiensä suhteen. Rabastan, minäkin olen ollut täällä sen saman ajan, kuin sinäkin ja kuten tiedät, olen varma vain omasta, horjumattomasta lojaalisuudestani." Ihan syystäkin nykyään, nainen tuumasi. Petttureita joka puolella! Puheensa aikana Bella oli hyvin vakavan näköinen ja puhui omalla matalalla nuotillaan, vaikka hänen intonsa saattoi aistia nousevan, kun tuli puhe uskollisuudesta Lordille.
Sanottuaan sanottavansa Bellatrix astahti jälleen hiukan taaksepäin, kuullessaan langon seuraavan hyökkäyksen. Hän ei ehkä ollut mikään kovin suosittu henkilö, mutta osasi sentään tulkita muita ihmisiä ja näiden mielialoja jotenkuten - eihän hän olisi muuten selvinnyt kuolonsyöjien arjesta niin loistavasti tai onnistunut tahtoessaan (ja, sillöintällöin, tahtomattaankin) ärsyttämään ja tilanteen mukaan lepyttämään niin monia. Ninen kyllä tunsi, milloin liikkui syvissä vesissä.
Rodolphuksella ei paljon ollut paljon valinnan varaa päättää kenen kanssa joutuu ikuisuutensa viettämään. Bellatrixin mielestä sanoilla oli ikävä kaiku, eikä hän voinut estää teräksistä sävyä kalahtamasta äänestään, vastatessaan tuohon ilkeään vihjaukseen.
"Luuletko, ettei hän olisi niistä muutamasta valinnut parasta vaihtoehtoa? Entä saatatko hetkenkään vertaa kuvitella, etteivät pappa ja mamma Lestrange alunperinkin valinneet pojalleen tarjolle vain parasta laatua?" Kuvitteliko Rabastan, että niinkin pitkä avioliitto ei olisi jo aiheuttanut jommankumman - eli Rodolpuhuksen - kuolemaa tai ainakin erilleenmuuttoa, ellei siinä olisi myös jonkinasteista kunnioitusta? Viimeistä kysymystä ei nainen kuitenkaan tohtinut lausua ääneen; Rabastan saattaisi halutessaan lukea sen hänen kiukkuisista silmistään tai kiristyneestä ilmeestään. Bellatrix oli kuitenkin aina ollut ylpeä siitä, että nimenomaan itse oli tullut valituksi - ei hän toisaalta ollut tietoinen mahdollisista muista vaihtoehdoista, mutta tiedosti yhtä kaikki olevansa hyvästä suvusta ja muita ylhäisempi, ja kokikin nyt tulleensa loukatuksi.
Rabastanin viimeiseen lausahdukseen hän reagoi vain halveksivalla tuhahduksella.

Tämän rattoisan juttutuokion päätteeksi Bella sai vielä nauttia Lestrangen hetkellisestä pähkäilystä sellinsä oven kanssa. Harmi kyllä, se riemu tosiaan jäi kovin lyhytikäiselle: Rabastan loikki jo pian suoraan ulos häkistään ja sai Bellatrixilta palkkioksi vain kiristynee ja kaikkea muuta kuin hyvää tahtoa viestittävän, pienen hymyn.
"Kas! Selvisihän se - oliko kovin hankalaa?" Bella taputti käsiään kahdesti yhteen, ennen kuin vakavoitui taas ja kurtisti aavistuksen verran kulmiaan: Miksi Rabastan Lestrange pääsi ulos nopeammin kuin hän? Ainoa selitys, jonka nainen keksi, oli Lordin lähestyminen, mikä tietenkin tarkoitti, että yhä useammat erikoisselleistä vastaavat ankeuttajat siirtyivät yhä nopeammin heidän puolelleen.
"Oletko varma suunnasta, Rabastan Lestrange?" huudahti nainen tuolle koiranpentumaisen innokkaalle miehelle, joka viiletti jo hyvän matkaa hänen itsensä edellä. "Unohdinko mainita, etten ole kertaakaan painanut mieleeni reittiä hänen luokseen? Vaikka tietysti, älä luule etten huomaisi olevani ainoa toivosi päästä Rodolphuksen luo - nautin siitä suuresti. Huomaatko nyt, mitä etua aviopuolison asemasta käytännössä on?"
Niinpä niin, Rodolphuksen ei auttaisi valittaa vaimosta, joka sentään pääsi samaan vankilaan miehensä kanssa ja tulisi sittemmin myös vapauttamaan tämän. Vaikka tietenkin, oli Bellatrix alunperin ollut se, joka kiihkeimmin johti heidät kaikki kiven sisään niikin pitkäksi aikaa. Nainen ei kuitenkaan katunut vakaumuksellisuuttaan, eikä nähnyt syytä, miksi kukaan toinenkaan olisi hirmuisen tyytymätön tähän selvästi paranevaan tilanteesee sen paremmin nyt kuin viisitoista vuotta sittenkään.

"Tiedätkö, minusta tosiaan tuntuu, että veljellinen rakkaus, joka äskeisen perusteella vaikuttaa aika väkevältä innoittajalta, ansaitsisi tosiaankin tilaisuutensa. Niin siis... kerro, mihin suuntaan on syytä lähteä, kerrothan, Rabastan-pieni?"
Tästä tulisi hauskaa. Bellalla ei ollut vielä kiire - Lordi ei luultavasti pääsisi vielä hetkeen paikalle ja jos pääsisikin, ei tänne asti. Sitä paitsi hän todella nautti, kun saattoi olla tarpeen jollekin niin raivostuttavalle henkilölle, kuin lankonsa.

Rabastanin huuliltä pääsi pieni tuhahdus Bellan selittäessä, miten hänen ja Rodon vanhemmat olivat varmasti vain valinneet pojalleen parasta. Tottahan tuo oli ja olihan Rodolphus varmasti saanut päätökseen jotenkin vaikuttaa. Rabastan silti halausi ajatella vain, että isä ja äiti olivat pakottaneet isoveljen naimisiin Bellatrixin kanssa.
Hän ei ainakaan hetkeäkään ollut nauttinut niistä häistä ja olisi mieluummin viettänytkin sen juhlan mieluummin Tylypahkassa jonka oli juuri saanut aloitettua, mutta koska oli Rodolphuksen veli oli hänet täytynyt koulusta hakea paikalle vain todistamaan miten joku typerä naikkonen vei hänen veljensä. Eipä Rabastan siinä vielö ollut ehtinyt Bellatrixiin tutustua, mutta vain koska tuosta oli tulossa Rodolphuksen vaimo oli siinä tarpeeksi syytä inhota naista.
Ei hän ollut halunnut kenenkään naisen vievän Rodon aikaa kun veljeä muutenkin tulisi näkemään aina vain vähemmän koulun takia. Tututustuttaan Bellaan paremmin, inho naista kohtaan vain oli kasvanut niin kuin myös pieni pelko. Tuo kun ei ollut ollut nainen jolle hän olisi voinut mennä vain sanomaan, että pysyisi erossa Rodolphuksesta vaikka olisi halunnut.
Ei, Rabastan oli vain tyytynyt pysymään hiljaa ja näin etääntynyt myös veljestään koska ollut halunnut päätyä Bellatrixin kanssa samaan tilaan.
" Luulen, että sitä olisi ollut paljon parempiakin vaihtoehtoja, mutta ehkä sussa sitten oli jotain mikä kiehto sekä Rodoa että mun vanhempiani..", Rabastan vastasi lopulta takaisin ja tuon kasvoille nousi pieni virnistys ennen kuin mies jatkoi ,".. ehkä se oli sun sukunimes? Luulen, että vanhempiani kiehtoi saada Mustan suvun tytär poikansa vaimoksi."

Juttutuokion päätyttyä Rabastanin kesti vielä hetki pohtia sitä sellistä ulos pääsyä, mikä lopulta sujuikin helpommin kuin mies oli aluski osannut kuvitellekkaan! Rabastanin tutkailtua hieman ympäristöään hetken tuo pdistin päätään Bellan kysymykselle ja malttamaton kun oli, mies ei kauaa jaksanut siinä seisoa ja jatkaa jutustelua. Tärkeämpää oli löytää se Rodolphus ja edes miettimättä sellaista, asiaa että Bellatrix ehkä saattaisi tietää missä velipoikaa pidettäisiin oli Rabastan jo lähtenyt pinkomaan käytävää pitkin sattumanvaraiseen suuntaan.
Käytävät eivät olleet miehelle tuttuja, eihän hän ollut kuin kerran niillä kulkenut aikaisemmin.. silloin kun hänet oli Azkabaniin tuotu. Kaikki näytti siis ihan samalta, jokainen selli oli samanlainen ja käytävät niin samankaltaisia, että tuskin hän huomaisi jos kulkisi moneenkin kertaan samasta kohin. Rabastan hidasti vauhtiaan vasta kuullessaan Bellatrixin kyselevän tiesikö hän minne oli menossa.
" Ei en.. mutta tuskin Rodolphusta kovin kaukana pidetään", hän vastasi vaikka Bellan kysymysken myötä alkoikin hieman epäilemään asiaa. Rodolphusta saatettaisiin ihan tarkoituksella pitää mahdollisimman kaukana hänestä ja Bellatrixistä.
Bellatrixin jatkaessa ja vihjaillessa jotakin sen suuntaista, että oli saanut tavata Rodolphusta Azkabanissa olon aikana sai Rabastanin pysähtymään ja kääntämään katseensa naiseen kulmat kurtussa. Oliko ministeriö.. tai joku muu sallinut noiden kahden tavata toisiaan?
" Selvästi siitä on ollut hyötyä. Ne tapaamiset ovat varmasti olleet riemukkaita. Mitä teitte? Pelasitte shakkia ja pohditte kaunista elämää vankilan ulkopuolella teekupposen äärellä?", Rabastan kysyi kireänä ja oli selvästi hyvin katkera siitä, että Bellatrixin olisi sallittu tavata Rodolphusta ja hänen ei. Ja jos tuo vieläpä oli käynyt hänen veljensä luona.. eikä ollut vaivautunut laittamaan reittiä mieleen voisi olla, että heillä menisi ikuisuus löytää Rodo jostakin.

Bellatrix ei kuitenkaan olisi ollut valmis johdattamaan heitä suoraan oikean sellin eteen, ei ainakaan seuraavien sanojensa perusteella ja Raba käänsi katseensa taas käytävään joka näytti siltä kuin jatkuisi vaikka miten pitkälle.
" Tänne.. jatketaan vain matkaa. Jos susta ei kerran ole mitään apua..", mies mutisi ja lähti jatkamaan hieman hillitymmin käytävää pitkin. Bellatrix oli totisesti saanut hänet epäilemään mahtaisiko Rodolphusta löytyä koskaan Azkabanin sokkeloista. Välillä siinä kävellessään Rabastan asteli lähemmäs sellejä tarkistaakseen mahtoiko siellä näkyä miestä jota he olivat etsimässä, mutta sellien lattioilla ja seinien vierellä oleskeli vain tuntemattomia henkilöitä. Edes yhtäkään tuttua kuolonsyöjä kaveria ei tullut vastaan ja touhu alkoi vaikuttaa aika epätoivoiselta. Vaikka Rabastan olisi koskaan uskonut voivansa anella apua Bellatrixiltä alkoi se tuntua jo siltä, että niin voisi pian tehdä. Jos tuo kuitenkin muistaisi jotakin.
" Jos yhtään muistat suuntia voisit nyt avata suus", Rabastan lopulta pyysi kurkittuaan taas erääseen selliin ja käännettyään katseensa Bellaan. Mies nojasi epätoivoisen oloisena selkänsä hetkeksi vasten sellin kaltereita.
" Kuulisikohan se jos vain huutaisi..", hän mietti ääneen, mutta huutaminen olisi varmasti turhaa jos Rodolphus oli samanlaisessa kunnossa kuin hän oli ollut. Eli aivan omissa ajatuksissaan ja murheissaan kuulematta mitään.

[En kyllä yhtään tiedä, onko Bellan ehkä annettu haahuilla ympäriinsä - kovin todennäköisesti ei, mutta toisaalta en osaa kuvitella jälleennäkemistä vasta tähän hetkeenkään.. Hmm. Onko mahdollista, että pari kertaa vuodessa järjestettäisiin aviopareille valvottu kohtaaminen tms.?]

Hetken Bellatrix kuunteli Rabastanin puhetta, tuntien pitkästä aikaa jopa täysin rehellistä tyytyväisyyttä: oli hienoa kuulla jotakin tunnustuksen kaltaista siltä lähes-sukulaiselta, joka niin mielellään esitteli sitä vastenmielisyyttä, jota tunsi kyseistä naiseläjää kohtaan. Kohteliaisuus kuitenkin menetti leijonanosan hohdokkuudestaan, kun miekkonen käänsi jälleen sanansa pilkaksi tai epäuskoksi - Bella ei tiennyt, miten Lestrangen lapsi oli sanansa tarkalleen tarkoittanut, mutta ymmärsi kuitenkin olennaisen ja tyytyikin siis mulkaisemaan poikaa happamasti ja kiukuissaan. Säästääkseen hermojaan tärkeämpiin kohtaamisiin, joita vielä aavisti päivän tuovan tullessaan, vaimo-olento kuitenkin sivuutti parhaansa mukaan Rabastanin ensimmäisen lauseen ja sen sijaan tarttui seuranneisiin sanoihin.
"Mitä sitten valitat", nainen nakkasi päätään taaksepäin, "epäiletkö, ettei minussa juuri esiinny Mustan suvun huomattavimmat piirteet niiden jalostuneimmissa muodoissa? Juuri ne, joista perheeni parhaiten tunnetaan?" Bellatrixin välit perheeseensä eivät toki olleet parhaita mahdollisia, mutta tämän verran hän koki voivansa väittää esitelmöimättä suhteestaan lähisukulaisiinsa sen enempää.
Oli Mustillakin Andromedan ja Alphardin kaltaisia luurankoja kaapeissaan, mutta myös sen verran tervettä järkeä ja omanarvontuntoista ylpeyttä, että nämä tahrat kiistettiin liki yksimielisesti.. ja siksi Bella saattoi jo myöntää kuuluvansa näihin.

Rabastanin esittäessä epävarmoja oletuksiaan Rodolphuksen sellin sijainnista Bellakin joutui puremaan mietteliäästi huultaan tuon selän takana; kuten hän oli jo - omasta mielestään aika selkeästi - ilmaissutkin, ei nainen tiennyt juuri lankoaan paremmin vastausta tähän heitä askarruttavaan mysteeriin. Hän saattoi silti nauraa kimeästi tuolle lapsiraukalle, joka sanoistaan, jos nyt ei välttämättä äänensävystään, päättäen pysytteli kovin optimistisena.
"Toki, jos kultainen pikku Rabastan tahtoo!"
Mutta mitä - samassa hetkessä sitä jälleen kyseenalaistettiin Bellatrixin asema, hänen järkensä ja.. no nopeasti ajateltuna kaikki tärkeä. Nainen herkästi tulkitsi lankonsa sanoja liikaa, mutta ei hetken ollessa käsillä osannut pysähtyä neutraloimaan mielikuviaan tai järkeilemään.
"Kuvitteleeko pikkuinen todella noin... ei, ei se taida. Kaipaat ilmiselvästi itse mielikuvaharjoittelua ja vaahtoavaa kaakaomukia käteesi, etkös?" Naisen sanojen perimmäinen tarkoitus oli tietenkin maksaa loukkaus samalla mitalla takaisin ja ärsyttää toista, mutta ollakseen rehellinen itselleen Bellatrixin oli myönnettävä olevansa samalla aidosti kiinnostunut nuoremman toiveista. Kuinka heikko - Bella näki useimmat muut mielellään heikkoina - Rabastan aikoi toipua Azkabanin oloista?
Nainen ei kuitenkaan mielellään ollut rehellinen itselleen ja pyrkikin katkaisemaan tämän ajatuksen, ennen kuin ehti pohtia sen loppuun asti tai syventyä aiheeseen enempää. Ja silti - hetken ajan kuolonsyöättären valtasi ajatus siitä intomielisestä Lordin palvelusta, johon hän niin mieluusti antautuisi.. toipumaan. Jos nyt oli jotakin, mistä toipua, tämän vakaumuksellisen vankilassa istumisen ja ennen kaikkea sen edustamien asioiden jälkeen.

Lestrangen rouva sai hetken hölkätä ottaakseen edelle kirineen Rabastanin kiinni, kun tuo valitsi suunnan ja lähti etenemään käytävää pitkin, joka oli aivan samanlainen kuin kaikki edeltäneet, ja, luultavasti myös sitä seuraavat. Nainen kuitenkin tuhahti epäuskoisesti miehen sanoille:
"Etteikö mitään hyötyä, minähän se kävin sinutkin hakemassa... vielä mitä", hän jupisi, osin aidosti niin hämmästyneenä ettei siinä hetkessä osannut suutahtaakaan kunnolla. Mitä kiittämättömyyttä toisen sanat osoittivatkaan!
Kun vankilakierros silti yhä vain jatkui laihoin tuloksin ja Lestrangen kuopus avasi jälleen suunsa, Bella ei voinut estää pientä, ilotonta, kimeää naurua karkaamasta huuliensa lomasta. Miltä he mahtoivatkaan näyttää? Eivät ainakaan yhtään epäilyttäviltä, jos nyt kukaan - tai mikään - sattuisi kaksikkoa autioilla käyttävillä käytävillä havaitsemaan...
"Mitäpä jos kokeilisit?" Sanoissa oli vain hienoista ivaa, vaikka Bellan silmät kiiluivatkin epäilyttävästi. "Ainakin saatat havahduttaa muutaman muun vangin, mukavasti hiukan lähempää meitä, aiheuttaa pientä sekasortoa.. minä ainakin huomaisin, ellen olisi jo huomannut. Ellei sitten Lestrangen sukuisten horros ole jotenkin tavanomaista syvempää - jos ette haluakaan herätä..?"
Bella ei itsekään aikonut jäädä toimettomaksi ja olettikin, että tässä kohtaa olisi jälleen hvyä hieman kuuluttaa Lordin paluuta, minkä hän mielellään tekikin.
"Kokeile vaikka.. tuosta suunnasta" nainen silti vaivautui viittaamaan. Olihan se myönnettävä, naisen kovuudesta huolimatta hienoinen levottomuus jo tuntui, mikä sai hänet kaivelemaan muistiaan entistä ankarammin.
"Jos siis olet tosissasi päättänyt uskaltavasi tehdä tämän." Bella itse jo hoppuili eteenpäin.

[aar miniedistys, anteeksi ><]

[ Sovitaan, että niille on sellasia tapaamisia sallittu muutaman kerran vuodessa.. joulusin ja rodolphuksen syntymäpäivinä : ,D. Vastaatkos sä vielä vai annetaanko seuraavaks vuoro tolle meidän Rodolphukselle?]

Rabastan huomasi vasta nyt miten tuota srähtikän korviin se miten Bellatrix kutsui häntä pojaksi, pikkuiseksi ja ties miksi. Kuitenkin nimillä joista ulkopuolinen olisi voinut päätellä hänen olevan oikeasti hyvin nuori tai vain.. vähä-älyinen. Mies ei kuitenkaan muuta kuin tyytynyt mulkaisemaan Bellaa joka kerta himan kärttyisästi, koska nainen tuskin alkasi hän sen paremmin kutsumaan vaikka mies mitä sanoisi, varmasti hänen sanomisensa vain yllyttäisivät tuota. Ehkä hän toisaalta vain tulisi olemaan Bellatrixin silmissä ikuinen pentu ja Rabastanin oli vain totuttava siihen, ettää sattui olemaan niin paljon nuorempi.
" Ehkä kaipaankin, ehkä en.. nyt kaipaan tosin ainoastaan ulos tästä karmivasta paikasta", mies tyytyi vastaamaan takaisin melko nätisti, koska riidan haastaminen ei ehkä ollut kovin järkevää tässä tilanteessa. Vaikka mies sitä ei myöntäisikään niin hän kyllä tarvitsi Bellatrixiä sillä hetkellä. Azkaban oli karmiva ja jos Bellatrix lähtsi menemään jättäen hänet siihen yksin .. se ei olisi kovin mukavaa. Mistä sitä tiesi vaikka kaikki ankuttajat eivät olisikaan samaa mieltä siitä, että vangit saisivat nyt juosta ulkona jos tajusivat poistua sellistään? Rabastan ei tosiaan halunnt törmätä niihin otuksiin enää, ei ainakaan ilman sauvaa.

Mies ei vaivautunut jäämään sellien luokse pitkään pyshdyttään niiden luokse vaan jatkoi ripeästi matkaansa aina eteenpäin ja epäiltyään, ettei Bellasta olisi yhtään mitään apua osoitti nainen kuitenkin tämään lopulta vääräksi viittoilemalla suuntaa. Ehkä tuo vain sattumanvaraisesti oli valinnut jonkin suunnan kyllästyttään siihen ikuisuudelta kestäneeseen kävelyyn tai sitten tuo oikeasti muisti reitin aviomiehensä luokse. Oli miten oli Rabastan lähti kulkemaan ripeästi Bellan osoittamaan käytävään ja laittoi heti merkille, että sellit joita vastaan alkoivat tulla olivat lähinnä tyhjiä.
" Ehkä pysyn kuitenkin hiljaa. En halua herättää ankeuttajien huomiota.. mikäli niillä edes on korvat", Rabastan mutisi ja hidasti hieman vauhtiaan jotta saattoi nähdä jokaiseen vastaan tulevaan selliin. Hetken näytti jo jopa siltä, että käytävä oli valittu ihan arpomalla, mutta lopulta kun käytävä päättyi löytyi viimeisten sellien luota heidän etsimänsä mies.
Rabastan oli ei aluksi ollut edes tunnistaa veljeään, mutta heti kun tuo oli tajunnut oikean sellin tulleen vastaan oli mies kääntynyt kaltereiden puoleen ja tarttunut niihin molemmin käsin näyttäen hyvin helpottuneelta kun etsiminen oli tuottanut tulosta. Mutta mahtoikohan velipoika olla enää elossa? Tai edes sen verta järjissään, että tajuaisi ulospäsyn olevan mahdollista tai että he olivat siinä Bellatrixin kanssa.

"Rodo!", Rabastan huikkasi katse tummassa hahmossa joka sellissä oleskeli ja toivoi tosiaan, että tuo reagoisi jotenkin. Kääntämällä edes katseensa heidän suuntaansa tai jotakin. Hemmetti, hän olisi valmis raahaamaan isoveljensä mukanaan vaikka tuo olisikin tullut Azkabanissa istuessaan hulluksi!

[no nyt jäi lyhyeks ..]

[Alright! Here comes my Rodolphus! Paineita tekstin kanssa kun on näin loistavia peliviestejä. Must on muuten tosi söpöö et Raba ja Bella tappelee siit kumpi pitää Rodost enemmän.. Myönsi Bella sitten mitä tahansa. ;D]

Tämän sirkuksen kolmas ja niillä tiedoilla viimeinen osapuoli kyhjötti edelleen sellissään sinä mustana myttynä, jonka sekä Rabastan että Bellatrix pian löytäisivät. Tai pian ja pian, ajankulu oli kauan aikaa sitten jo kadonnut eikä Rodolphus tiennyt edes mikä vuosi oli menossa. Seinään kaiverretut naarmut, jotka joskus olivat laskeneet auringon nousuja, olivat nyt vain muistutus unholaan vaipuneesta toivon kipinästä. Yksi seinistä oli täynnä noita naarmuja ja nurkan viimeisen naarmu kertoi keskenjäämisellään toivon loppumisesta. Kauanko aikaa hän oli jaksanut odottaa herransa paluuta ja kuinka kauan hän oli elänyt pelkän epätoivon vallassa, sitä mies ei tiennyt.

Jokainen Azkabanissa vietetyistä vuosista oli kuitenkin ollut erilainen. Ensimmäinen vuosi oli ollut kuin yhtä pitkää, kiihkeää mielenosoitusta eläen täydessä uskossa että lordi palaisi vielä ennemmin tai myöhemmin. Ja että puheet jonkun Potterin pennun henkiinjäämisestä ja isännän tuhosta olisivat olleet vain huhupuhetta ja kuraveristen toiveiden elättelyä siitä että kaikki oli ohi. Mutta miten ihmeessä joku vauva olisi voinut voittaa hänen herransa? Vauva, joka ei varmaan osannut edes puhua saatika loihtia! Ja vaikka olisi osannutkin.. Miten helvetissä sellainen vauva olisi voittanut maailman mahtavimman velhon? Niin.. Ei se vain voinut olla mahdollista. Tämä ajatus oli vellonut Rodolphuksen aivoissa koko tämän ajan vuodesta 1981 tähän päivään saakka. Enemmän tai vähemmän. Toivo herran elämisestä oli kuitenkin vahvimmillaan noina ensimmäisinä vuosina.
Mutta jossain vaiheessa sitä täytyi myöntää itselleen että Voldemort oli kadonnut. Puheet Potterista olivat totta.. Sitä ei vieläkään käsittänyt että miten, mutta niin se vain oli. Toivo ei kuitenkaan kuollut, mutta sen rinnalle nousi yhtä vahvana kostonhimo. Siinä missä Bellatrix edelleen jaksoi kiljua sellissään herransa paluuta, Rodolphuksen teki mieli karjua vihasta ja kostosta. Hän pysyi kuitenkin vaiti, tietämättä itsekään miksi. Ehkä ankeuttajat tekivät tehtäväänsä hänen sisimmässään. Kun kostonhimo oli laantunut hiljaisemmaksi, oli mieleen noussut epätoivonen ajatus siitä mitä olisi tapahtunut jos hän olisi huutanut ja huutanut vihaansa Potteria kohtaan? Olisivatko vangit yhteistuumin saaneet vihasta voimaa ja nousseet kapinaan ja paenneet.. Etsimään herraansa. Tappamaan sen pojan, joka oli jäänyt henkiin.
Vai olisiko mikään muuttunut kuitenkaan?

Mutta vuosien varrella oli tullut hiljaisuus. Jopa Bellatrix oli vaiennut jossain vaiheessa vuosien hidasta etenemistä. Se hiljaisuus oli aluksi tuntunut kuolettavalta ja monet olivat siihen epätoivoon ja hiljaisuuteen varmasti nääntyneetkin. Mutta lopulta hiljaisuus oli alkanut tuntua ystävälliseltä, kuin se olisi sittenkin ollut heidän puolellaan. Toivoa se ei tuonut, päin vastoin.
Hiljaisuus, kylmyys, epätoivo, pelko.. Painajaiset.
Ne painajaiset olivat alkaneet samana päivänä kun heidät oli tuotu Azkabaniin. Mutta aluksi niitä oli nähnyt vain nukkuessaan, muta lopulta ne olivat jatkuneet hereillä ollessa. Päivät ja yöt sekoittuivat toisiinsa. Ei enää tiennyt mikä oli unta ja mikä todellisuutta.
Miten siis kuumottava, pikimusta piirto olisi tuntunut aidolta heti? Sehän olisi yhtälailla voinut olla unta. Valonpilkahdus painajaisten seassa.

Viisitoista vuotta oli kulunut hitaasti ja vieläkin hitaammin, vieden osan vangeista mukanaan. Mutta siinä kyhjötti se Lestrangeista viimeinen, tuijottaen tiiviisti pimeää piirtoa käsivarressaan. Mies hipaisi polttavaa merkkiä varoen oikealla kädellään kuin epäillen sen aitoutta. Jostakin kaukaa kuului huuto, kuin kaiku menneisyydestä.
”Pimeyden lordi nousee jälleen!” Rodolphuksen tummat silmät vavahtuivat hetkeksi tuijottamaan piirron sijasta eteenpäin ja tuo yritti kuulla oliko kuullut oikein. Oliko hän tosissaan kuullut Bellatrixin huutavan vai oliko se kuitenkin vain.. unta?
"Hän nousee ja me, jotka odotimme, pääsemme Isäntämme luo!" Bellatrixin ääni kuului uudestaan ja Rodolphus vilkaisi kaltereiden suuntaan. Voldemort nousee uudelleen? Mies nousi hitaasti täriseville jaloilleen ja asteli kaltereiden luo. Hän puristi kummallakin kädellään kaltereista ja vilkuili ympärilleen autiossa käytävässä. Niin.. Autiossa.
"Missä te olette.." mies kuiskasi hiljaa itsekseen puhuen ankeuttajista, jotka yleensä häälyivät kuolettavina varjoina hänen sellinsä ulkopuolella. Mutta mitään ei kuulunut. Bellatrixkin oli vaiennut. Rodolphuksen sydän hakkasi kovempaa kuin viiteentoista vuoteen. Hän tunsi tunnon ja elämän palaavan ruumiiseensa.
Mutta mitään ei tapahtunut. Ei kerrassaan mitään. Kukaan ei liikkunut missään ja oli kuin Voldemortin sijaan itse Kuolema olisi tullut visitoimaan Azkabanissa ja vain unohtanut hänet selliinsä. Rodolphus huokaisi, muttei voinut sammuttaa pientä toivon kipinää sisässään. Hän kuitenkin irrotti otteensa kaltereista ja vajosi seinää vasten huokaisten. Oliko tämä tosiaan vain pirun pilailua hänen kustannuksellaan?
Rodolphus laski katseensa takaisin kädessään hohtelevaan piirtoon, joka poltteli edelleen voimakkaasti. Se tummui entisestään.. Mutta oli hän sen tuntenut aiemminkin muutama vuosi takaperin.. Eikä mitään ollut tapahtunut silloinkaan. Vai oliko se ollut unta?
Äkkiä jostain aivan läheltä kajahti huudahdus ja Rodolphus havahtui takaisin ajatuksistaan kohottaen katseensa ylös johonkin äänen suuntaan. Hetken ajan hänen piti siristellä silmiään pimeässä erottaakseen hahmon, joka ei todellakaan ollut ankeuttaja. Tuon vierelle ilmestyi pian toinen hahmo ja Rodolphus naurahti heikosti. Hän vilkaisi piirtoaan ja hilautui sitten jaloilleen.

Rodolphus asteli kaltereiden luo tuijottaen pikkuveljensä näköistä harhaa hetken hyvinkin epäuskoisena. Sitten hänen kasvoilleen nousi epäuskoinen hymy. Hän kohotti kätensä kaltereille ja kosketti veljensä käsivarsia ihan vain.. Saadakseen varmuutensa siitä että tuo oikeasti oli siinä. Eikä tuo ollut harha, tuo oli täyttä lihaa ja verta.
"Rabastan," Rodolphus henkäisi naurahtaen lopulta eikä voinut pidätellä riemastustaan. Jos Rabastan oli siinä, se tarkoitti sitä etteivät ankeuttajat vain kyyläilleet jossakin nurkassa odotellen uhriaan. Ne olivat lähteneet. Ja se tarkoitti vain yhtä asiaa.. Ankeuttajat + Piirto + Rabastan ja.. Bellatrix... Se tarkoitti vain sitä että vuosien odotus oli vihdoin saatu päätökseen.
"Bellatrix," Rodolphus huomio vihdoin naisenkin ja hymyili tuollekin koska ei vain kyennyt lopettamasta hymyilemistään.
"Mitä.. Miten te.. Miten.." Rodolphus kakoi, "kuinka te pääsitte pihalle näistä helvetin loukoista?" Sanojen muodostaminen tuntui jotenkin vaikealta. Ihan kuin hän ei olisi vuosiin muodostanut ensimmäistäkään sanaa.

[Älkää odottako multa näin pitkiä viestejä vastaisuudes xD Riistäyty käsistä!]

Loputon käytvävä tuntui jatkuvan äärettömyyksiin asti. Bella epäili vahvasti, ettei hänen osoittamansa suunta ollut sen oikeampi kuin mikään muukaan, mitä he Rabastanin kanssa kokeilivat. Yrittämättä jättäminen olisi kuitenkin merkinnyt epäonnistumista, luovutusvoittoa tämän masentavan ja sokkeloisen vankilan hyväksi, eikä pysähtyminen siis kuulunut mahdollisiin vaihtoehtoihin.
Jo lyhyenkin hiljaisuuden aikana Bellan ajatukset pyrkivät palaamaan siihen toivottomaan kehään, jota ne olivat kiertäneet niin monta vuotta. Kun ensijärkytys ja sitä seurannut riemastus vapaaksi pääsemisen johdosta olivat menneet ohi, eikä ollut puhetta pitämässä ajatuksia toisaalla, sitä huomasi palaavansa totuttuihin uomiin. Lordia ei kuulunut, Rodolphusta ei näkynyt; hetken ajan oli hirvittävän helppoa uskoa asioiden myös jäävän sille tolalleen. Vaikka ankeuttajien heikentynyt läsnäolo ei enää suorastaan pakottanut miettimään kamalimpia mahdollisia vaihtoehtoja ja vaipumaan toivottomuuteen.. oli se kuitenkin edelleen vaivatonta. Kaikki eivät olleet lähteneet, eikä vuosikausia määrätietoisesti uuvutettu mieli jaksanut pitää toivoa kauaa ylä yhteen menoon, kun se ei heti huomannutkaan mitään yllykettä tunteilleen. Olikin siksi tavallaan jopa huojentavaa päästä jälleen haastamaan riitaa Rabastanin kanssa, miehen vastatessa edes puoliksi sellaisin sanoin, että tämä kävi päinsä.
"Oletko huolissasi ankuttajien kuulemisesta? Minä pidän todennäköisempänä, että joku näkee meidät - eikä sen tarvitse olla ankeuttaja, kuten varmasti hyvin tiedät", nainen murahti, ei enää kovinkaan mukavaan tai hallittuun sävyyn eikä lainkaan Bellatrix Lestrangen tyyliin.
Mitä, jos he eivät löytäisikään Rololphusta.. jos Lordi olikin käynyt jo vapauttamassa Bellan aviomiehen, katsonut hänen ja Rabastanin selleihin ja lähtenyt pois havaittuaan ne tyhjiksi? Naisen mielikuvitus alkoi käydä ylikierroksilla, vaikka tuntuikin epätodennäköiseltä, etttä sellainen henkilö kuin Voldemort saattaisi erehtyä.

Bella oli juuri aikeissa kysyä Rabastanilta, näkyikö käytävän päässä mitään ja mihin lapsukainen haluaisi seuraavaksi jatkaa, kun tuo mainittu lanko näyttikin yllättäen sisuuntuvan (tai vaipvan epätoivoon) ja ravistellessa päätysellin kaltereita raivoisasti. Tuo karjaisi toisen niistä kahdesta sanasta, nimestä, joka ainoina sillä hetkellä saattoivat nostaa Bellatrixinkin taistelutahdon taas jaloilleen. Ehkä Rabastan ei ollutkaan seonnut tai aikonut vaikka paljain käsin murtautua seinän läpi ulos? Bella hypähti nuoremman miehen vierelle silmät epäluulosta sirrillään ja suu tiukkana viivana.
"Rodolphus Lestrange!" Bella puolittain henkäisi, puolittain karjahti huomatessaan itsekin etsimänsä olennon, joka oli saanut Rabastanin riemuihinsa. Mutta miksi mytty noustessaankin huomioi veljensä ennen vaimoaan? Nainen ei ollut aivan varma, voisiko tällaisen rikoksen jälkeen hymyillä tuolle vastaukseksi, mutta päätyi kompromissiin ja väänsi suutaan hymyn irveeseen, muljauttaen kuitenkin samalla murhaavan katseen Rabastaniin.
Aviomies ei näyttänyt hyvältä, niin kuin ei kukaan heistä. Heikolta ennemminkin, sellaiselta joka ei omin voimin pääsisi pois tältä kirotulta saarelta. "Kuinka kauan olet ruostunut lattiaan kiinni?" Bellakin harppasi aivan oven eteen katsoakseen tarkemmin. "Rabastan, tahdotko päästää veljesi ulos? Nyt voisi olla hyvä hetki tehdä niin; meidän täytyy olla pian lähtökunnossa, sano minun sanoneen." Pian nainen vilkaisi lankoaan uudelleen, tällä kertaa katseella, joka selvästi sanoi: 'Ja minä raahaan hänet ulos.'

[*kirskuu ruosteesta ja saa aikaan töin tuskin tilannetta edistävän vuoron*
Bella on aina ihana - tämän pelin perusteella tosin kuuluu niin syntyperäisten kuin sukuun naitujenkin Lestrangejen kohdalla suvun perusluonteeseen. >D]

Rodolphuksen lopulta liikahdettua ja lopulta noustua ylös lattialta oli se varma merkki siitä, että tuo tosiaan oli elossa! Ja ilmeisesti ihan hyvässä kunnossakin. Rodolphus ei kuitenkaan näyttänyt heti tunnistavan heistä kumpaakaan tai sitten tuo vain epäili mahtoivatko he oikeasti olla siinä. Oli se varmasti pienoinen yllätys kohdata tuttuja kasvoja niin yllättäen oman sellinsä toisella puolella. Raba hätkähti hieman tuntiessaan hipaisun käsivarressaan, eikä voinut estää hymyä nousemasta kasvoileen isoveljen vielä mainitessa hänen nimensäkkin.
Mies vain nyökytteli innokaasti vastaukseksi, että hän se tosiaan oli! Rabastan. Miten hyvältä se tuntuikaan nähdä Rodolphusta kaikkien näiden vuosien jälkeen ja huomata vielä että tuokin tunnisti hänet.
" Me tultiin hakemaan sua", Raba toisti ja vilkaisi nopeasti Bellatrixin suuntaan tuonkin tervehdittyä jotenkin aviomistään. Eipä nämä kaksi kuulostaneet paljon toisiaan kaivanneen tai sitten noilla vain oli oma kummallinen tapansa osoittaa kiintymystä. Bellan hyvin murhaavan katseen huoamttuaan Raba ei kuitenkaan voinut kuin virnistää hieman. Mahtoi ottaa hieman koville, kun aviomies huomioi pikkuveljensä ennen vaimoaan. Kertoi varmasti paljon siitä ketä Rodolphus piti tärkeämpänä. Pakko sitä oli siis olla hieman vahingoniloinen. Niin monet vuodet se oli ollut hän joka oli saanut katsella sivummalta miten Bellatrix oli se joka vei kaiken ajan Rodolta.

Bellatrixin kysellessä jotakin lattiaan kiinni ruostumisesta käänsi Raba uudelleen katseensa veljeen ja laittoi kyllää merkille, ettei tuokaan sen paremmin kuin hekään näyttänyt ihan täysissä voimissa olevan vaikka järki vielä pelittikin. Samalla kun mies kuunteli pieni hymy huulillaan veljensä vastausta siirtyi tuo jo kaltereilta siihen ovelle, mutta vasta Bellatrixin kysyttä aikoiko hän päästää veljensä ulos tarttui mies hymähtäen oveen. Tuskin tässä nyt niin kiire oli, mutta parempi oli totella. Rabastan riuhtaisi ovea, mutta mitään ei tapahtunut. Hieman ovi natisi, mutta ei se avautunut. Ilmeisesti tässä tarvittiin hieman enemmän voimaa ja sitä ei kyllä paljoa löytynyt viisitoistavuotta vankilassa istuneesta miehestä!
" Kyllä se aukee..", mies mutisi ja käärittyään repaleiset hihansa tuo tarttui molemmin käsin oven kaltereihin. Vedettyään kerran syvään henkeä tuo kiskaisi ova niin lujaa kuin heikoilla voimillaan saattoi ja suureksi yllätykseksi ovi ei vain auennut vaan irtosi saranoistaan! Yllättyneen huudahduksen saatteleman Raba lennähti lattialle ovi mukanaan.
" Outs.. no ainakin sieltä pääsee nyt ulos", Raba sanoi työnnettyään oven päältään ja kohotti katseensa ensin Rodoon ja sitten Bellaan.

Rodolphuksen kasvoille nousi naurahdusta etäisesti muistuttava hymyn häivä Rabastanin kerrottua aika selkeästi mitä he siinä tekivät ja ilmeisesti tässä nyt oli menossa joku Rodolphuksen pelastuspartio. Jos tilanne olisi ollut toinen ja etenkin jos paikka olisi ollut toinen, Rodolphus olisi todennäköisesti pitänyt asiaa vähintäänkin huvittavana ja hauskana. Nyt se tuntui lähinnä pelastavalta.
Bellatrixin kommenttikin sai Rodolphuksen kasvot nousevaan virneeseen naisen kysyttyä kuinka kauan hän oli oikein ruostunut sinne lattiaan. Rodolphus käänsi noiden sanojen myötä katseensa Rabastanista Bellatrixiin.
"Ei mitään hajua," hän myönsi olkiaan hieman kohauttaen. Eihän hän tosiaan ollut täysin taakilla siitä, kuinka kauan he olivat Azkabanissa viruneet.. Saatika siitä kuinka kauan hän oli istunut siellä lattianrajassa ja toivonut lähinnä kuolevansa. Koska se toivo sitten oli lakannut ja koska se oli uudestaan syntynyt..
"Mutta muutaman vuoden liian kauan," hän sanoi pienen tauon jälkeen.

Rodolphus oli tuntenut sekä veljensä että vaimonsa jo niin kauan, huolimatta eristyssellissä virumistakin, että osasi kyllä tunnistaa noiden sanattoman kamppailun. Sitähän nuo olivat harrastaneet jo silloin ennen Azkabaniakin.. Ja tulisivat varmaan harrastamaan loppuelämänsä. Nyt siinä hetkessä Bellatrix varmaan kirosi kun hän ei ollut huomioinut tuota ensin, mutta jos hän olisi niin tehnyt.. Rabastan kiroaisi samaa asiaa. Rodolphus kyllä toivoi että Bellatrix ymmärtäisi että tottakai hänen oli ollut enemmän.. ikävä veljeään kuin vaimoaan. Veljen näkemisestä oli kuitenkin kulunut ikuisuus siinä missä Bellatrixia hän oli ehtinyt nähdä silloin tällöin. Mutta pieni ääni Rodolphuksen sisimmässä kieli ettei Bellatrix joko tajunnut tätä.. tai sitten tuo tajusi muttei todellakaan välittänyt.

Kun Bellatrix huomautti Rabastanille oven aukaisusta, Rodolphus käänsi katseensa ruostuneeseen oveen, joka oli pitänyt hänet sellissään todellakin muutaman vuoden liikaa. Mutta Bellatrixin viimeisten sanojen myötä, ovi jäi taas oman onnensa nojaan ja katse kääntyi takaisin naiseen. Voldemort oli siis oikeasti tulossa hakemaan heitä? Tai no.. Olihan Bellatrix erehtynyt aikaisemminkin, mutta nyt kaikki tämä tuntui niin älyttömän uskottavalta. Jos ankeuttajat olivat kadonneet ja nuo kaksi seisoivat siinä hänen edessään vapaina.. Niin kai lordikin oli tulossa. He.. He näkisivät herransa pian. Tuo tulisi hakemaan heitä. Tuo oli palannut.
Mutta Rodolphus ei ehtinyt vastata vaimolleen mitään eikä hän edes tiennyt mitä voisi vastata. Bellatrix tunnettiin siitä kuinka kiihkeästi tuo palvoi ja tuki herraansa, joten yksikin edes hieman poikkipuinen sana ei välttämättä tekisi hyvää sille faktalle että hän oli edelleen sellissään ja Bellatrix vapaana. Oma lehmä ojassa eikä Rodolphus halunnut jäädä selliin enää. Joten onneksi Rabastanin ovenaukaisuyritykset katkaisivat sekä ajatuksen juoksun että sen pienen hetken, jonka aikana hänen olisi pitänyt vastata Bellalle jotakin.

Pienen pieni paniikin poikanen nosti päätään Rodolphuksen sisimmässä kun Rabastan ei heti ensiyrityksellä saanut ovea auki. Rodolphus itsekin siirtyi sellinsä puolella lähemmäs oveaan, jota Rabastan yritti riuhtoa irti.
Vasta kun Rabastan tarttui molemmin käsin kaltereihin, ovi lennähti auki eikä vain auki vaan saranoiltaan. Ryminän seurauksena Rodolphus hypähti hieman kauemmas jottei saisi ovesta kalloonsa.
Rodolphus hymähti hieman Rabastanin mutinalle sieltä oven alta ja astui sitten yhdellä harppauksella kaatuneen oven yli käytävään. Hänellä veisi aikansa ennen kuin hän tosissaan tajuaisi vapautensa. Siinä vierähtäisi varmasti kauemmin kuin muutama minuutti ja.. Kaiken hän voisi hyväksyä ja uskoa vasta kun näkisi herransa siinä silmiensä edessä. Odottikohan tuo heitä jo?
Rodolphus nojautui hieman kylmään tiiliseinään ja ojensi sitten kätensä Rabastanille nyökäten tuolle kiitokseksi. Hän ei tiennyt oliko hänen avustaan minkäänlaista apua, mutta ainakin.. heikko mies yritti auttaa ilmeisesti vahvempaa miestä lattian rajasta.

Kun Rabastan oli saatu ylös oven alta ja kaikki olivat taas pystyssä, Rodolphus vilkaisi käytävän kumpaankin suuntaan.
"Onkos kummallakaan mitään tietoa siitä missä täällä sijaitsee jonkinlainen ulko-ovi?" hän kysyi, "tuskin lordi meitä täältä käytävältä tulee hakemaan.."
Kun suunta oli arvattu tai tiedetty, Rodolphus lähti astelemaan käytävää pitkin. Hän tuki askeliaan nojautumalla hieman seinään, muttei mitenkään kovin näyttävästi. Kyllähän hän yritti kävellä selkä suorassa ja arvolleen uskollisesti, mutta se tuntui kamalan vaikealta siinä hetkessä. Sitäpaitsi lordin eteen päästyään, hänen pitäisi pystyä käyttäytymään arvokkaasti riippumatta siitä kuinka kauan hän oli virunut Azkabanissa.

[Sanokaa sitten kun haluatte Volden messiin ]