Are the memories I hold still valid?

[Lauantai 13.6.1996, paon jälkeen. Eli pikkuveikka mukaan!]

Rodolphus ei vieläkään voinut käsittää kuluneiden tuntien tapahtumia. Tämä kaikki tuntui edelleen kuin unelta painajaisten välissä. Ja kohta hän heräisi tai kaunis uni muuttuisi painajaiseksi. Melkein 15 vuotta Azkabanissa olivat kai tehneet tehtävänsä. Ne viisitoista vuotta painajaisessa niin oliko se nyt mikään ihme jos ei aivan heti pystynyt uskomaan sitä että oli vihdoin, kaikkien niiden vuosien jälkeen vapaa?

Ja viidentoista vuoden sellissä kyhjöttämisen jälkeen kaikki tuntui ihanalta. Tuulen vire ihoa vasten, merestä lentävät roiskeet kasvoilla.. Kylmyys. Kiristävä pakkanen. Sekin oli aluksi tuntunut kauniilta vaihtelulta siihen kylmyyteen nähden, mitä Azkabanissa tunsi. Tähän pakkaseen yhdistettynä tuuli, se oli kaunista. Tai oli ollut kaunista siihen saakka kun aivot olivat alkaneet kunnolla toimia ja kertoivat että jaloista lähti kovaa vauhtia tunto. Samoin kuin kaikesta muustakin ruumiista. Mutta se ei haitannut, koska sillä hetkellä vapaus ja herransa näkeminen oli vienyt kaiken huomion puoleensa. Bellatrix oli ollut oikeassa, heidän herransa oli elossa ja oli palannut.. ja oli tullut hakemaan heitä. Se ei ollutkaan ollut vain unta vaan täyttä totta. Voldemort oli palannut ja pelastanut heidät.

Ja nyt, vain muutamia tunteja myöhemmin, Rodolphus tärisi kylmästä ja jokainen askel teki kipeää. Ilmiintyminen Lontoon laitamilla sijaitsevan pienen kartanon pihamaalle tuntui vieneen loputkin voimat ja jottei siinä jo olisi ollut tarpeeksi, hän tajusi nyt selkeämmin kuin koskaan ettei ollut syönyt viiteentoista vuoteen muuta kuin homeisia leivänkannikoita. Hän hädintuskin tajusi veljeään, joka tarpoi omien ajatuksiensa kera hänen vierellään kohti kotitaloa. Tiesivätköhän äiti ja isä heidän paosaan? Oliko Voldemort kertonut tästä Kendalille, heidän isälleen? Osaisivatkohan nuo odottaa heitä..
Rodolphus melkein ryömi portaat kuistille ja koputti sitten kipakasti oveen. Sitten hän lysähti istumaan seinää vasten ja huokaisi syvään. Pieni, heikko naurahdus pääsi hänen kuivilta huuliltaan.
"Kuvittele, Rabastan.." hän kähähti ja vilkaisi veljeään, "viisitoista vuotta.." Ja enempää hän ei saanut sanotuksi. Jos hän ei olisi ollut Lestrange ja kuolonsyöjä, hän olisi varmasti itkenyt onnesta.

Rabastanin pää oli varmasti paljon selvempi jo kuin Rodolphuksen, olihan mies ollut rutkasti kauemmin ulkona sellistään ennen Rodoa. Siksipä Rabastan varmasti oli myös nopeammin tajunnut miten pirun kylmä ulkona olikaan! Oli Rabastankin toki nauttinut ulkoilmasta, tuulesta ja purevasta pakkasesta ihollaan hetken, mutta tajuttuaan miten tunto alkoi pian kadota jäsenistä ei siellä lumessa käppäileminen enää ollutkaan ollut niin mukavaa. Onneksi liikkumisen sai nopeasti hoidettua ilmiintymällä ja sen turhempia mutkia he molemmat ilmiintyivät Lontoon laidalla sijaitsevan kartanon pihalle. Rabastan seurasi isoveljeään pihan halki talon portaille ja kääntyi vilkaisemaan paremmin ympärilleen. Mikään ei tuntunut muuttuneen siinä ajassa kun he olivat Azkabanissa istuneet..

Rodolphuksen kolkuteltua oveen käänsi Rabastan katseensa siihen ja vaihteli hieman painoa jalalta toiselleen, toivoen että pääsisi nopeasti sisälle lämmittelemään ja syömään! Jos hän jotain kaipasi nyt niin kunnon sapuskaa.
Miehen katse laskeutui Rodolphukseen tuon puhuessa ja tuo vain hymähti hieman. Tosiaan, siitä oli sellainen pieni ikuisuus kun heistä kumpikaan oli tässä talossa käynyt ja äidin ilme varmasti ainakin olisi näkemisen arvoinen ellei heidän vanhempansa jo valmiiksi tietäisi mitää Azkabanissa oli tapahtunut.
Rabastan ei ehtinyt paljoa mitään vastaaman kun ovi jo avautui. Miehen yllätykseksi sitä ei ollut saapunut avaaman kotitonttu kuteen yleensä vaan poikien äiti. Naisen ilme oli tosiaan näkemisen arvoinen. Ensin tuo tuijotti rappusilla olevia miehiä kuin olisi nähnyt näkyjä kunnes tuntui tajuavan, että siinä oikeasti oli ihmisiä.
" Rabastan!", Rouva Lestrangen huudahdus kantautui varmasti naapureillekkin asti tuon kiskaistessa nuorimmaisensa tiukkaan halaukseen ja Rabastan vain älähti hiljaa vilkaisten samalla nopeasti Rodolphuksen suuntaan.
" No hei Äiti..", mies mutisi ja halasi naista nopeasti takaisin ennen kuin tuo oli jo rynnännyt rutistamaan Rodolphuksestakin ilmat.

Nopeiden halailujen ja kummastelujen jälkeen Rouva Lestrange patisti molempia poikiaan sisälle sieltä pakkasesta ennen kuin nuo saisivat kuoleman taudin. Rabastanin oli vaikea pitää naamansa vakavana äitinsä hössötyksen takia. Siinä tuo oli aina niin ylväs ja jyrkkä Lestrange joka piti kuria ja järjestystä yllä ihan yhtälailla kuin isäkin, mutta kuitenkin samalla tavallinen huolehtivainen äiti joka aina tulisi vahtimaan ja pitämään lapsistaan huolta.
" Olihan se vain ajankysymys koska te sieltä ulos pääsette nyt kun Voldemort on taas palannut, mutta en silti osannut odottaa.. voi te olette molemmat niin riutuneita, käsken heti kotitontun laittamaan jotakin ruokaa". Rabastan nyökkäili vain äitinsä sanoille ja irvisti hieman tuon vielä lisätessä nenäänsä nyrpistellen, että molemmat saisivat kyllä ruokaa vasta kunnon pesun jälkeen. Äh, niin tyypillistä äitiä.

Ei kulunut kuin muutama hetki kun ovi jo aukesi ja oviaukkoon ilmestyi tuttuakin tutumpi nainen. Rodolphus käänsi päätään hieman niin että näki äitinsä siitä lattiaraosta. Tuon ilme tosiaan olisi ollut maksamisen arvoinen. Rodolphukselta pääsi pienoinen naurahdus äidin rynnätessä halaamaan nuorinta poikaansa ja turhaakin turhempi toive siitä, ettei äiti murskaisi hänenkin luitaan halauksella, käväisi pikaisesti hänen mielessään. Samassa Grisel kuitenkin syöksyi hänenkin kimppuunsa ja rutistuksen myötä nosti hänet jaloilleen.
Päästyään äitinsä otteesta jotenkin irti, Rodolphus paineli äitinsä patistamana sisätiloihin. Kuullessaan äitinsä mainitsevan ruuasta jotain, hän vilkaisi toiveikkaana ruokasalin suuntaan mutta samassa äiti käski heidät ensin pesulle. Muuten ei ruokaa tippuisi. Rodolphus vilkaisi äitiään ja sitten hieman kärsivänä Rabastania ja kohautti harteitaan. Äitin sana oli laki tässä talossa ja jos tuo sanoi ettei sapuskaa tippuisi ennen kuin oltaisi peseydytty niin ei kai sitten muukaan auttanut.
"Mä meen alakerran kylppärii," Rodolphus sanoi Rabastanille, "sä saat kavuta yläkertaa." Ja niine hyvineen mies lähti käytävää pitkin suihkutiloja kohti.

Rodolphus ei pitänyt näkemästään päästyään kylpyhuoneeseen ja löydettyään sieltä ensitöikseen yhden peilin. Peilistä häntä tuijotti joku, joka etäisesti muistutti häntä mutta jonka kasvot olivat lähinnä luurankomaiset ja hiukset pitkä ja rasvainen turpaani hänen päänsä päällä. Sänki ei ollut enää vain sänki vaan pikemminkin joidenkin olentojen asuttama pesä. Rodolphus irvisti näylle eikä yhtään enää ihmetellyt äidin käskyä peseytyä ensin. Eikä hän oikeastaan ihmetellyt sitäkään että pian kuului pieni napsahdus ja pöydälle ilmestyi parranajovälineet. Rodolphus hymähti hieman ja oli varma ettei koskaan saisi ruokaa, koska nääntyisi kylpyhuoneeseen ennen sitä.
Saatuaan likaiset vaatteensa yltään ja hipsittyään suihkuun, Rodolphus olisi voinut seisoa siellä suihkussa vaikka loppupäivän. Vesi tuntui niin mahdottoman ihanalta ihoa vasten ja se tuntui huuhtelevan paitsi kaiken paskan pois, myös muistot Azkabanista. Se suihku tuntui herättävän hänet lopullisesti siihen tunteeseen että hän oli vapaa.. Eikä hän enää astuisi Azkabaniin toistamiseen. Hän mieluummin kuolisi kuin kokisi kaiken tämän uudelleen.
Mutta vaikka suihku olikin mitä taivaallisin asia sillä hetkellä, äidin mainitsema illallispöytä kiehtoi vielä enemmän. Niinpä Rodolphus peseytyi suhteellisen nopeasti ja kietoi sitten pyyhkeen ympärilleen. Sitten hän alkoi ajaa partaansa ja kirosi jälleen mielessään Azkabania.
Kun parta oli saatu ajettua siistiksi sängeksi, peilistä tuijotti jo hieman enemmän Rodolphusta muistuttava mies. Rodolphus yritti vielä kesyttää lähinnä hamppumaista tukkaansa ja lopulta veti sen ponnarille, jolloin se pysyi vielä suhteellisen siististi kasassa. Huomenna hän painelisi ensitöikseen johonkin, jossa leikata tukkansa.
Parranajokoneen lisäksi kylppäriin oli ilmestynyt puhtaat vaatteet, varmastikin isän vaatekaapista, ja Rodolphus kiskoi ne ylleen. Täyttä mustaa, tottakai. Perus housut, musta kauluspaita ja.. Sukat ja kengät. Sukat ja kengät!

Rodolphus asteli käytävää pitkin takaisin ruokailutilaan, jossa syvään kumartava kotitonttu ilmoitti pahoitellen että ruoka olisi valmista vasta hetken kuluttua. Rodolphus tosin mielessään ajatteli että jos hetki olisi kovinkin pitkä, hän voisi syödä vaikka tuon nimenomaisen kotitontun..
Mutta mies nyökkäsi kotitontulle ja käveli sitten olohuoneeseen, josta löysikin isänsä. Kendal ei ollut muuten muuttunut juuri lainkaan viime näkemästä, mitä nyt ehkä saanut muutaman harmaan lisää. Edelleen tuo oli arvokas ja juro mies, joka ei ollut tullut edes vilkaisemaan poikiaan näiden kotiuduttua.. Vaikka varmasti oli tiennyt siitä jo etukäteenkin.
"Iltaa, isä," Rodolphus sanoi ja asteli olohuoneeseen, "miten.. miten olet voinut?" Kendal kohotti katseensa vanhimpaan poikaansa ja katseli tuota hetken jokseenkin arvioiden. Rodolphus muisti tuon katseen. Sen oli saanut aina vastaansa jos oli tehnyt jotakin, mistä ei oikein tiennyt oliko se oikein vai väärin.
"Leikkaa tukkasi, poika," Kendal sanoi hetken päästä vastaamatta poikansa uteluihin, "se alkaa muistuttaa mustatukkaista Malfoyta." Rodolphuksen suunpieli liikahti hieman ja hän nyökkäsi hyväksyvästi.
"Kyllä, isä," hän sanoi ja oli jo aikeissa palata ruokasaliin odottelemaan ateriaa kun isä puhuikin lisää.
"Missä veljesi on?" mies kysyi ja Rodolphus kääntyi katsomaan tuota ja vilkaisi eteisen suuntaan.
"Hän taitaa olla edelleen hukuttautumassa suihkuun," Rodolphus vastasi ja sai palkakseen isänsä mulkaisun.
"Tulee varmasti pian," Rodolphus sanoi, "tuletko illalliselle kanssamme?" Kendal ei vastannut mitään. Rodolphus hymähti itsekseen ja palasi sitten ruokasaliin.

Rabastan ei alkanut väittää vastaan Rodolphuksen varatessa itselleen alakerran kylppärin vaan lähti kapuamaan yläkertaan jotta pääsisi itsekkin nopeasti peseytymään. Kuten alakerrassakin, ilmestyi yläkerrankin kylppäriin miehen sinne astuessa parranajo välineet ja puhtaat vaatteet. Mies vilkaisi niitä nopeasti ja kohotti sen jälkeen katseensa peiliin. Peilistä miestä tapitti takaisin hyvin laihat ja nuhjuiset kasvot. Rabastan veti kätens hiustensa läpi ja irvisti hieman. Ennen niin vaalea tukka oli nyt lähinnä harmaanlikainen ja takkuisempi kuin koskaan!
Pesu nyt ainakin auttaisi hieman, mutta pakko kuontalo oli käydä leikkauttamassa jotta sei ei vain roikkuisi epäsiistinä kasana. Saatuaan katseensa irti peilistä ja kiskottuaan ne Azkabanin likaiset vaatteet päältään astui mies sinne suihkun alle. Vesi tuntui taivaalliselta eikä Rabastan edes viitsinyt vilkaista kuinka likaista vettä lattialle valui. Tuo lähinnä nautti siitä hetkestä silmät ummessa ja hinkkasi oikein antaumuksella tukkansa ja itsensä puhtaaksi Azkabanin liasta. Pienen tovin tuo suihkussa saikin vietettyä vaikka se äidin lupailema illallinen oli koko ajan mielessä.

Siinä vielä itseään kuivaillessa asteli Raba takaisin peilin eteen ja vastassa oli tällä kertaa hieman pirteämmän ja puhtaan oloisempi kaveri vaikka hieman oli vielä tehtävissä jotta sitä alkaisi ihmiseltä näyttämään. Mies sipaisi hieman leukaansa inhoten ja ryhtyi oitis hankkiutumaan parrasta eroon. Enää koskaan hän ei haluaisi nähdä itsellään sellaista. Toisin kuin Rodolphus, Rabastan siisti naamansa kunnolla ja vilkaistessaan kaiken jälkeen peiliin oli tuo paljon tyytyväisempi ulkonäköönsä.
Puhtaat vaatteet vielä päälle saatuaan asteli mies ulos kylpyhuoneesta ja alas astellessaan kääri hieman paidan hihoja. Isän vaatteet kun eivät olleet hänelle ne mitkään kaikkein sopivimmat, mutta paremmat ne olivat kuin ei mitään. Alas päästyään Rabastankin kohtasi heidän perheensää kotitontun joka pahoitteli, että ruokaa ei vielä olisi, mutta se valmistuisi aivan pian. Raba kurtisti hieman kulmiaan ja mutisi, että sen sijaan, että tuo oli asiasta kertomassa voisi tonttu olla siellä keittiössä valmistamassa sitä illallista. Nopeasti kotitonttu katosikin paikalta kumarrellen ja pahoitellen.

Ruokasaliin päin astellessaan Rabastan kuitenkin joutui pyshtymään, koska olohuoneesta kajastava takantuli kertoi jonkun olevan siellä ja ilman katsomattakin mies tiesi kuka olohuoneessa oli istumassa. Raba olisi mielellään vain kävellyt nopeasti ohi ja sivuuttanut isänsä tervehtimisen, mutta ei se sopinut. Vanhempiaan piti kunnioittaa ja vaikka isä ei ollutkaan se joka oli heitä tullut ovelle vastaan odotti tuo varmasti, että kävisivät tuon luona.
Mies sutaisi tukkaansa viel hieman siistimmin ennen kuin astui olohuoneen puolelle ja jä seisomaan siihen lähelle ovea katse isässään. Tuo näytti hitusen vanhemmalta kuin viimeksi, mutta muuten tuo oli ihan saman näköinen ja oloinen kuin ennenkin. Oma juro itsensä, eikä ollut edes vaivautunut kohottamaan katsettaan vaikka oli varmasti tajunnut jonkun tulleen olohuoneen puolelle.
Tervehdittyään isäänsä hieman varoen, Rabastan jäi hetkeksi siihen seisomaan, mutta kun mitään vastausta ei tullut tai mies muutenkaan reagoinut nuorempaan poikaansa peruutti Rabastan ulos olohuoneesta ja kertoi menevänsä illalliselle muiden kanssa. Melkein se oli ollut arvattavissa, että isään oli turha saada mitään kontaktia. Tuota tuskin kiinnosti oliko hän ollut poissa viikon vai 15 vuotta, sama vastaanotto odotti kuitenkin.

" Näytät jo hieman ihmiseltä", Rabastan virnuili veljelleen päästyään ruokasaliin ja istuuduttuaan alas. Suihku oli tehnyt nähtävästi tuollekkin hyvää. Raba vilkuili hieman ympärilleen ja pelkästään keittiöstä leijaileva ruuan tuoksua sai miehen vatsan kurnimaan entisestään. Kotitonttu toivottavasti oli tajunnut valmistaa ruokaa kunnolla. Kaksi nääntymäisillään olevaa miestä kun söisi varmasti ainakin kahden miehen edestä ruokaa.
"Täällä ei ole mikään muuttunu..", mies lopulta sanoi kääntäessään katseensa taas Rodolphukseen ja talon lisäksi viittasi sanoillaan vanhempiinsa.

Hetken päästä Rabastan asteli paikalle ja Rodolphus, joka uskoi vakaasti nääntyvänsä pian jos mitään ruokaa ei alkaisi pöytään ilmestymään, nosti katseensa tuohon. Veljen piruillessa, Rodolphus naurahti hieman.
"Kuka sä olet ja mitä sä olet tehny Rabastanille?" hän kysyi muka vakavana. Jos hänen muodonmuutoksensa oli ollut ilmeinen niin voi kyllä suihku oli Rabastanillekin tehnyt ihmeitä.
"Ai sun tukkas on sittenki vielä blondi," Rodolphus kuittaili virnistäen, "luulin että aloit jo harmaantua." Voi luoja! 15 vuotta ilman kuittailua Rabastanin tukkaa kohtaan, se oli kyllä aivan liikaa!
Rabastanin todettua hetken päästä ettei mikään ollut muuttunut, Rodolphus alkoi enemmän katsella ympärilleen ja tosiaan. Mikään ei ollut muuttunut. Edes huonekalut eivät olleet vaihtaneet paikkaa ja sama astiastokin taisi olla pöydässä.. Äiti oli yhtä hössöttävä kuin aina ja isä yhtä puhelias. Kotitonttu yhä orja, kuten kuuluikin ja ruoka edelleenkin aina myöhässä. Pitäisi sitä kotitonttua hieman potkaista sitten kun jaksaisi.
"Niin.. Sitä ei oikeastaan uskoisi että ollaan oltu poissa täältä niin kauan," Rodolphus huokaisi hymähtäen ja vilkaisi taas Rabastania. Mikään muu ei tosiaan ollut muuttunut paitsi se että he olivat 15 vuotta vanhempia ja nyt elettiin 90-luvun puoliväliä 80-luvun alun sijaan. Minkälainenkohan Lontoo nykyään oli? Entä paikallinen kuppila? Oliko olut yhä olutta ja saiko tuliviskiä vielä vain Viistokujalta tai Iskunkiertokujalta? Entä mitä se pirun ministeriö teki nykyään? Varjeliko se edelleen kuraverisiä ja noiden perheitä vai oliko se saanut itseään niskasta kiinni?
Entä missä oli se kirottu poika, joka pitäisi toimittaa isännälle?

Hetki tuntui ikuisuudelta, mutta pian kotitonttu viipotti isojen tarjottimien kera paikalle ja ruuan tuoksu täytti salin. Rodolphus joutui taistelemaan itsensä kanssa jottei vain iskisi kiinni kaikkeen siihen ruokaan. Kotitonttu todellakin näytti panneen parastaan.. Ja hyvä niin. Eipä tarvinut lähettää seuraavana päivänä Azkabaniin jääneille kotitonttusoppaa illalliseksi.
"Herra ja rouva Lestrange liittyvät arvon nuorten herrojen seuraan tuota pikaa," tonttu sanoi kumartaen syvään ja poistui sitten keittiöön. Rodolphus irvisti hieman ja vilkaisi Rabastaniin.
"No arvon nuori herra," hän sanoi naurahtaen, "en tiedä sinusta mutta minä en ainakaan odota isän ja äidin seuraan liittymistä ymmärtäköön sitten tai ei." Rodolphus naurahti ja alkoi lappaamaan ruokaa hopealautaselleen. Vaikka hän ehkä joskus oli kieltäytynyt vihannessekoituksista ja salaatista, tänään hän ei nurissut vaan latoi sitäkin lautaselleen minkä ehti.
"Voi luoja," hän mumisi saatuaan ensimmäisen haarukallisen suuhunsa, "olin ihan unohtanut kuinka hyvää ruoka on."

Rabastan naurahti hieman veljensä kommentille ja sipaisi pari suortuvaa kasvoiltaan syrjään. Taas se alkaisi, ikuinen kuittailu hänen hiuksistaan. Rodolphus ei varmaan koskaan saisi tarpeekseen siitä.
" En mä nyt vielä ala harmaantumaan!", mies hymähti ja käänsi käänsi katseensa kotitonttuun sen ilmestyessä ruokien kanssa oaikalle ja hyvä ku nRabstan sai pidettyä itsensä siinä tuolissa paikoillaan eikä rynnännyt jo nappaamaan jotakin suuhunsa ennen kuin mitään oli pöydässä. Nopea vilkaisi Rodon suuntaan kertoi, ettei tuokaan kauhast malttaisi odottaa. Tontun kertoessa, että herra ja rouva Lestrange liittyisivät pian seuraan istui Rabastan kunnolla takaisin tuoliin ja huokaisi.
" Pian? Se voi tarkoittaa silti ikuisuutta!", mies sanoi katse ruuissa ja risti nopasti käsivartensa ettei vain meni närpimään pöydstä mitään. Olihan sitä opetettu, ettei syömistä ollut sopiva aloittaa, ennen kuin kaikki olivat pöydässä. Rabastan kohotti katseensa ruuista veljeensä tuon todetessa, ettei ainakaan aikoisi odottaa heidän vanhempiaan ja sanojensa myötä tuo jo alkoi täyttää lautasta ruualla. Rabastan seurasi tätä vain hiljaisena ja vaikka nälkä kalvoi jo tuotakin ei mies liikahtanutkaan. Viimeinen pisara oli kuitenkin kun Rodolphus nauttien mutisi ensinmäisen haarukallisen jälkeen miten hyvältä ruoka maistuikaan.
" Äh! Kai minäkin sit-", Raba ehti vain tarttumaan lautaseensa kun se jo putosi hänen kädestään. Kolahdus siitä vierestä kertoi, että Rodolphuksenki haarukka oli kilahtanut takaisin siihen lautaselle.

Mies käänsi katseensa ovelle ja kohtasi äitinsä tuiman katseen ja sauva naisen kädessä paljasti, että tuo oli ollut se joka oli lautasen ja haarukan laittanut putoamaan takaisin pöydälle.
" Rodolphus!". Grisel tiuskaisi astellessaan pöydän ääreen ja istuessaan alas tuo loi vanhempaan poikaansa hyvin pettyneen katseen.
" Vaikka oletkin istunut Azkabanissa viimeiset 15 vuotta se ei anna sinulle mitään oikeuksia luistaa tavoista", nainen sanoi ja vilkaisi nopeasti Rabastaninkin suuntaan. mutta huomatessaan miten tuon lautasella ei ollut mitään antoi Grisel nuoremman pojan olla. Rabastan siirsi lautasensa paremmin pöydälle ja oli hyvin kiitollinen siitä, että oli malttanut niinkin pitkään olal koskematta ruokiin. Poikien isänkin päästyä pöytään antoi Rabastan vihdon katseensa kiertää pöydän antimia paremmin ja oli varma, että hänen vatsansa kurina kuului pöydän toiseen päähän asti.
Lopulta kun kaikki olivat siinä pöydässä tarttui Rabastan omaan lautaseensa ja alkoi täyttämään sitä hieman jopa malttamattoman ruualla. Lautaselle eksyi aivan kaikkea mitä pöydässä oli tarjolla, kun mies lopulta oli saanut sen ensinmäisen haarukallisen ruokaa suuhunsa itsekkin ei tuo voinut kuin huokaista ihastuksesta. Niiden Azkabanin homeisten korppujen jälkeen kaikki maistui niin taivaallisen hyvältä!

Haarukan pudottua taian avuin Rodolphuksen käsistä, mies huokaisi hiljaa itsekseen muttei kyennyt katumaan tekosiaan vaikka äiti kuinka toitotti ettei 15 vuotta Azkabanissa oikeuttanut tälläiseen käytökseen. Hänen olisi kovasti tehnyt mieli väittää vastaan äidilleen ja kehoittaa tuota istumaan yhtä kauan vankilassa ja tulla sitten sanomaan ettei tavoista sopinut luistaa. Mutta koska Rodolphus oli hyvä poika.. ja koska tuo tiesi että jos avaisi nyt suunsa, hän saisi kuunnella puoli tuntia saarnaa ja vasta sen jälkeen syödä, hän ei sanonut mitään. Antoi äidin puhua ja antoi tuon uskoa että hän oli samaa mieltä, saisivat kaikki syödäkseen vielä tämän päivän aikana.
Hetken kuluttua isä Lestrangekin suvaitsi saapua paikalle ja istuutui pöydän päähän omalle paikalleen. Nyt kun kaikki olivat läsnä, saivat kaikki alkaa lappaa ruokaa lautasilleen. Rodolphus vlkaisi vielä äitiään hieman varuillaan ja tarttui sitten taas haarukkaansa.

Hetken ajan pöytäseurueessa vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi vain astioiden kilinä ja poikien mussutus. Rodolphus vältti katsomatta äitiään saatika isäänsä, koska jotenkin hänestä tuntui että vaikka he nyt kuinka yrittivät olla siivosti ja elää käytöstapojen mukaan niin heitä ja heidän käyttäytymistään arvosteltiin koko ajan. Äiti tuntui kiinnittävän huomiota nimenomaan heidän pöytätapoihinsa siinä missä isä taasen näytti punnitsevan heitä ihan joltain muulta kantilta. Kenties tuo ajatteli että heistä sittenkin olisi johonkin kerran he olivat elävänä päässeet pois Azkabanista?
"No pojat, millasta oli Azkabanissa?" Kendal äkkiä avasi keskustelun ehkä ei niin tervetulleella kysymyksellä. Rodolphus vilkaisi isäänsä suu täynnä ruokaa ja katsahti vielä äitiään ja lopulta Rabastaniakin. Mikä kysymys tuo nyt oli?
"Opitteko mitään?" isä kysyi lisäkysymyksensä ja Rodolphus oli nielaista väärään kurkkuun. Isä oli nyt tainnut unohtaa että aikaa tosiaan oli kulunut melkein parikymmentä vuotta siitä kun tuollaisia kysymyksiä vielä piti esittää.. Eivätkös ne kuuluneet Tylypahkan kesäloman ekoille päiville eikä suinkaan kysyttäväksi silloin kun pojat olivat juuri karanneet Azkabanista? Eikö olisi ollut parempi kysyä miten he sieltä liukenivat tai.. Miten lordi hoiti hommansa?

Rabastan keskittyi lähinnä syömisee ja ruuan lisäämiseen lautaslleen eikä siksi heti edes tajunnut, että isä rikkoi sen pitkään kestäneen hiljaisuuden kysymyksellään. Mies laski haarukan hetkeksi kädestään ja vilkaisi Rodolphukseen kummallisen kysymyksen myötä. Mitäkö he olivat oppineet? Mitä Azkabanissa oikein olisi voinut edes oppia! Rodolphus ei näyttänyt siltä, että aikoisi vastata mitään ,mutta jonkun oli pakko!
" Ahm.. -", Rabastan aloitti miettien edelleen vastausta ja tapitti lautastaan. Miksi tuo ollut vaikka voinut udella jotakin Voldemortista tai muista kuolonsyöjistä. Isän esittämä kysymys oli aivan liian hankala ja kaikenlisäksi typerä. Rabastanin ei kuitenkaan koskaan tarvinnut kysymykseen mitään vastata kun Grisel hymähtäen käski miestään olematta esittämättä epäsopivia kysymyksiä.
" Miten kukaan voi Azkabanissa oppia mitään? Herra on hyvä ja menee itse istumaan sinne ja ottamaan selvää ...", nainen sanoi edes vilkaisematta miestään ja taputti nopeasti pöydän alla Rabastanin polvea.

Vaikka äiti olikin hyvin pelastanut Rabastanin vastaamiselta ei mies voinut olla pohtimatta vastausta kysymykseen samalla kun siinä söi. Ei hän olisi halunnut kertoa miten siellä oli ihan hirveää ja hän ollut uskonut pääsevänsä koskaan pois, että hän oli menettänyt aikoja sitten kaiken toivon Voldemortin paluusta.
" No mutta missä Bellatrix on?", Rabastan hätkähti ajatuksistaan äitinsä kysymyksen myötä ja oli helpottunut, ettei tuo sentään udellut mitään Azkabaniin liittyvää.
" Olisi ollut mukava nähdä häntäkin", Grisel jatkoi katse Rodolphuksessa ja uteli vielä mikä Bellatrixin vointi oli. Rabastania karmi se hänen äitinsä melkein jopa hellä sävy jolla tuo Bellasta puhui. Kumpa hän olisi voinut vastata, että se nainen oli kuollut selliinsä jo kymmenen vuotta sitten.

Koska kysymys oli osoitettu lähinnä kai Rodolphukselle antoi Rabastan tuon vastata ja kuunteli vain hiljaa vieressä samalla kun täytti taas lautastaan lihalla ja salaatilla. Äiti varmasti odotti Bellatrixin vierailuita ja tapaamista yhtä paljon kuin heidänkin.

Kendal vilkaisi syrjäkarein vaimoaan tuon sysätessä hänen oikeutetun kysymyksensä sivuun. Rodolphus vilkaisi myöskin äitiään ja samalla Rabastania ja jälleen kerran tuntui pieni nyökäisy suunpielessä. Mikään ei tosiaan ollut muuttunut vuosien aikana. Heidän äitinsä se edelleen piti kuria tässä talossa oli isä sitten kuinka kova kuolonsyöjä tahansa. Kai se niin sitten oli että koti oli äidin valtakunta ja isä hoiti sitten hommat sen ulkopuolella. Niin se kai oli kaikissa perheissä.. Ehkä.
Mutta kuten Rabastankin, ei Rodolphuskaan voinut olla ajattelematta asiaa nyt kun isä oli sen tuonut esille vaikkei hänenkään nyt enää tarvitsisi mitään vastata kiitos äidin. Mutta.. Millaista oli ollut Azkabanissa? Helvetin kylmä koko ajan, alituinen pelko, tyhjyys, painajaiset niin unessa kuin hereilläkin, ankeuttajat.. Kylmyys.. Kylmyys.. JJaa mitä hän oli siellä oppinut? No jos ei mitään muuta niin ainakin pitämään matalaa profiilia ja pysymään kaukana ankeuttajista. Se matala profiili tosin muuttuisi mahdollisimman nopeasti ja kun hän saisi sauvansa takaisin, hän kyllä näyttäisi kaikille ankeuttajille.. Vapaus oli se onnellinen ajatus, minkä hän tarvitsi ankeuttajan karkoitukseen.
"Siellä on helvetin kylmä," Rodolphus tokaisi ääneen vaikkei ollutkaan aikonut sanoa mitään, "ja se on kuin pahimmassa painajaisessa olisi. Ja kun heräisi siitä, se vain jatkuisi. Ja sitä viisitoista vuotta.. Mitäkö opittiin? Pysymään kaukana ankeuttajista." Rodolphus oli puhunut lähinnä lautaselleen ja sanojensa päätteeksi vilkaisi veljeensä. Senhän isä oli halunnut kuulla. Että he olivat kärsineet siellä 15 vuotta. Kiitos siitä että he olivat olleet niin tyhmiä että olivat jääneet kiinni.. Kiinni yrittäessään saada vihiä herransa olinpaikasta. No.. Onneksi herra tiesi miksi he istuivat siellä.

Rodolphuksen sanojen myötä pöytään oli jälleen laskeutunut hiljaisuus, mistä Rodolphus oli enemmän kuin tyytyväinen. Isä oli kyllä saanut kuulla haluamansa mutta äiti sen sijaan oli varmasti halunnut.. olla kuulematta sitä mitä hän oli sanonut. Pahoittelut äitin suuntaan tottakai, mutta isä.. Sai sen mitä halusi.
Äiti kuitenkin rikkoi hiljaisuuden hetken päästä utelemalla Bellatrixista ja Rodolphus vilkaisi tuota hieman ehkä tympääntyneenä. Bellatrix ja Grisel olivat aina tuntuneet tulleen toimeen keskenään. Mikäs siinä jos vaimo oli sellainen psykopaatti. Missä tuo sitten oli? Eihän Rodolphus sitä tiennyt. Itseasiassa hän ei ollut edes kysynyt tuota mukaan. Jos tarkkoja oltiin, Rodolphus ei ollut uhrannut vaimolleen ajatustakaan sen jälkeen kun he olivat livistäneet Azkabanista. Hänen ajatuksissaan oli pyörinyt ainoastaan kiitollisuus herraansa kohtaan, sauvan saaminen käsiin (miten se onnistuisi, se oli vielä arvoitus), vaatteet, kylpy ja etenkin ruoka..
"Hän.. Luulempa että hän jäi herran luo," Rodolphus sanoi mietteliäänä ja vilkaisi äitiään. No, jos isä oli saanut kuulla haluamansa niin kai äitikin nyt sitten ansaitsisi sen.
"Olen varma että hän tulee vierailulle heti kun se vain on mahdollista," hän sanoi suoden äidilleen pienen hymyn. Kyllä Bellatrix varmasti Lestrangeja tulisi tervehtimään. Tuskin hänen seurassaan, mutta varmasti tuli. Raha ja maine oli tärkeää.. ja Lestrange-nimi taisi tuollekin merkitä todella paljon. Kai nyt.. Kyllä Rodolphus sen ymmärsi. Ei hänkään kovin kauaa olisi Musta halunnut olla jos asiat olisi toisin päin.
"Bellatrix jäi Lordin luo?" Kendal toisti vilkaisten vanhinta poikaansa, "eikö teidänkin siinä tapauksessa pitäisi olla siellä?" Rodolphus laski katseensa takaisin lautaseensa ja hillitsi taas itsensä. Miten hän oli joskus Azkabanin pimeimpinä hetkinä ajatellut kuinka kivaa olisikaan taas nähdä isääkin? Toivonut että tuo voi hyvin.. Paremmin kuin hän. Nyt kun asiaa ajatteli, moiset seikat tuntuivat tyhjänpäiväisiltä. Ei isä ollut tainnut heitä kaivata yhtään.

Rabastan nyökkäsi vain hieman Rodolphuksen sanoille ja pelkästään tuon kertomat asiat saivat puistatuksen aikaan. Mies ei halunnut yhtään muistella millaista siellä oli ollut eikä enää koskaan halunnut takaisin. Jos isä tosiaan kaipasi tietää, jäisi itse kiinni ja menisi ottamaan selvää. Nopea vilkaisu pöydän päässä istuvaan mieheen kertoi kyllä tuon olevan aika tyytyväinen juuri kuulemaansa, tuo tuskin olisi halunnut kuulla että aika Azkabanissa oli ollut oikin rattoisaa ja mukavaa.
Ei, eihän mistään mukavasta asiasta voinut mitään oppia! Äidin udellessa Bellatrixistä uskaltautui Rabastan jatkamaan taas syömistä ja kuuntelemaan sivusta äitinsä ja veljensä sananvaihtoa. Mieluummin sitä kuitenkin Bellasta puhuttiin kuin Azkabanista vaikka molemmat olivat yhtä karmivia. Rodolphuksen kerrottua Bellan jääneen herransa luokse näytti isäkin taas havahtuvan hereille jostakin ja keskittyvän siihen mitä pöydässä puhuttiin.
" Toivottavasti, olisi niin mukava nähdä..", Grisel vastasi eikä ehtinyt aiheesta enempää jatkamaan kun mies pöydän päässä jo avasi taas suunsa. Rabastan piti katseensa lautessaan kuultuaan isänsä kysymyksen ja saattoi vain tuntea katseen itsessään silloin kun tuo ei Rodolphuksen suuntaan vilkuillut. Pitikö isä todella sitä tärkeämpänä, että he olisivat Lordin luona paskaisina, väsyneinä ja heti valmiina hommiin? Olihan heidän molempien tarkoitus varmasti lähteä vanhemmiltaan suoraan tapamaan herraa eikä Voldemort tuskin edes kaivannut heitä kaikkia luokseen juuri vapautumisen jälkeen, kunhan he nyt kuitenkin olivat paikalla heti kun kutsuttaisiin.

" Olemme menossa herran luokse heti kun lähdemme täältä tai jos meitä kutsutaan", Rabstan vastasi isänsä kysymykseen nostamatta katsettaan lautaseltaan. Siinä samalla kun tuo puhui töni mies haarukallaan joitakin vihannksia lautasen toisesta päästä toiseen päähän.
"Lordilla tuskin on käyttöä väsyneillä ja ankeuttajien piinasta vuosia kärsineillä kuolonsyöjillä. Parempi, että me päästiin pesemään itsemme ja syömään kunnolla, ennen kuin ruvetaan mihinkään hommiin". Rabastan tunsi kurkkuaan kuivaavan ja tuo tarttui pikariinsa juodakseen hieman viiniä, hän olisi voinut vain istua hiljaa, mutta ei.. hänen oli ollut pakko sanoa asiat ääneen. Kai sen nyt olisi luullut typerämmänkin tajuavan, ettei Voldemort tarvinnut heitä luokseen huonossa kunnossa.
" Bellatrix vaan taisi toipua nopeammin kuin muut tai sitten 15-vuotta Azkabanissa olisille naiselle vain hyvin pitkä loma". Rabastan kiitti ruuasta, laski aterimet lautaselleen ja tyhjensi vielä pikarinsa. Se siitä iloisesta perheen tapaamisesta. Kun hän nyt astelisi ulos talosta, ei häntä tarvitsisi ihan heti odottaa seuraavalle vierailulle.

Rodolphus vilkaisi isäänsä ja Rabastania isän sanojen myötä, muttei vastannut mitään. Ehkä hänen pieni vilkaisunsa kertoikin isälle jo mitä mieltä hän oli tuon kysymyksistä. Kyllä, Lestrangeilla osattiin esittää ne kaikista epämukavimmat ja ärsyttävimmät kysymykset ja toteamukset juuri aina silloin kun niitä vähiten olisi kaivannut.
Mutta Rodolphuksen pieneksi yllätykseksi Rabastan sen sijaan vastasi isänsä kysymykseen ja Rodolphus nyökkäsi myötäilläkseen tuon sanoja. Hän jopa hieman naurahti Rabastanin toteamukselle Bellatrixista siitäkin huolimatta että tuo oli hänen vaimonsa. Isä ja äiti sen sijaan eivät tuntuneet ymmärtävän tätä lievää ironiaa.
"Ihmeellistä miten naiset selviävät Azkabanissa paremmin kuin miehet," Kendal tokaisi peittelemättä, "ei se sitten kai niin paha paikka olekaan." Jokin muljahti Rodolphuksen sisällä ja tämä illallisnautinto oli jo kokonaan kadonnut. Kiitos isän, joka ei selvästikään olisi kaivannut poikiaan takaisin samaan illallispöytään kanssaan. Kiitos viidentoista Azkabanin vuoden. Ihan kuin heistä olisi tullut jotakin rottia vankilavuosiensa päätteeksi. Ihan kuin he olisivat huvikseen joutuneet sinne kökkimään? Ihan kuin.. Ihan kuin he eivät olisi istuneet siellä ja odottaneet, joka kirottu päivä miettineet koska herra palaisi. Noh, kaikkihan heistä varmasti olivat toivonsa jossain vaiheessa unohtaneet mutta silti he olivat siellä. Ja lordi arvosti heitä, koska tuo oli pelastanut heidät sieltä.. sen sijaan että olisi komentanut ankeuttajat antamaan viimeisen suudelmansa. Kyllä, jos herra olisi ollut pettynyt heihin, sen tuo olisi varmasti tehnyt.

Kun lautaset olivat pian tyhjentyneet, kotitonttu kipitti keräämään astiat. Rodolphus kiskaisi viinit vielä naamaansa ja tunnelma oli vähintäänkin kireä äskeisen sananvaihdon seurauksena. Griselkin oli vaiennut tosin tuskin sen takia että kaikki muut olivat vähintäänkin ärtyneitä, pikemminkin koska tuo ajatteli enemmän Bellatrixia.
"Kiitos ruuasta, äiti," Rodolphus sanoi nousten paikaltaan seisomaan. Samalla hän sai kummaltakin vanhemmaltaan aikamoisen mulkaisun unohdettuaan nähtävästi jälleen kerran pöytätavat. Hän tuhahti tympääntyneenä viitsimättä edes piilotella turhautumistaan. Vai pitäisi hänen odottaa että isä nousisi ensin ja päästäisi heidät piinasta? Tuskin.
"Otatko viskin?" Rodolphus kysyi astellen juomakaapille ja napaten pari lasia alas. Kendal murahti hyväksyvästi, jolloin Rodolphus vilkaisi tuota muttei sanonut mitään. Hän kaatoi pari lasia kaapin parasta tuliviskiä laseihin ja sulki sitten kaapin ovet. Pullon hän iski kainaloonsa ja nappasi vielä jonkun tupakka-askin pöydältä. Varmaan isän.
Kendal näytti vihdoin vähän aavistuksen tyytyväisemmältä vanhimpan poikansa käytökseen, mutta Rodolphuksen käveltyä viskilasien kera tuon ohi, ilme vaihtui aika pikaiseen.
Rodolphus ei vilkaissutkaan isäänsä vaan iski viskilasin Rabastanin nenän eteen.
"Sä jos kuka oot ansainnu sen," hän sanoi ja vilkaisi sitten vanhempiaan, joista kumpikin tuijotti häntä sellaisella sekavalla ilmeellä, josta ei oikein tiennyt olivatko nuo pettyneen vihaisia vai pettyneen yllättyneitä. Vai kumpaakin.
"Lähetkö pihalle?" Rodolphus kysyi Rabastanilta ja vastausta odottamatta lähti kuistin suuntaan.

Rodolphus laski lasinsa ja pullon kuistin pöydälle, muttei ehtinyt harkitakaan tupakan sytyttämistä kun veljesten seuraan liittyi noiden isäkin.
"On tainnut muutama vuosi Azkabanissa jäädyttää kaiken kunnioituksen minkä yritin takoa teidän päihinne," Kendal ärisi raivoisan rauhallisesti, "kuinka tuollaiset epäkunniattomat nulikat voivat sanoa palvelevansa lordia!"
"Mitä jos sanoisit vain että painukaa helvettiin?" Rodolphus kysyi kääntyen isänsä puoleen ja kyllä, hän oli unohtanut kunnioituksen ja kaiken sen koulutuksen, mitä he olivat lapsina saaneet.
"Tai miten olisi 'Tervetuloa kotiin, pojat'?" Rodolphus kysyi, "Ei. Tiedätkö, jos lordi olisi ollut pettynyt siihen että istuttiin.. muutama vuosi Azkabanissa niin me ei seisottaisi nyt tässä."
Samassa Kendal vetäisi sauvansa esiin ja Rodolphus luhistui kivusta älähtäen kuistille. Sitä kesti vain hetken, mutta se kipu oli viiltävä ja tuntui repivän jokaisen Azkabanissa surkastuneen lihaksen irti luista. Kun se loppui, Rodolphus pyrki saman tien takaisin jaloilleen, aivan kuin oli opetettu.
"Pieni muistutus kunnioituksesta," Kendal ärisi ja Rodolphus katsahti tuota samaan aikaan vanhasta tottumuksesta peläten, vihaten ja arvostaen. Ja kaikki oli taas ennallaan.

Kendalin mentyä, Rodolphus sylkäisi ja kääntyi viskilasinsa puoleen kiskaisten sen kerralla kurkustaan alas. Sen polttelu lievitti hieman kidutuksen jättämää kipua. Tupakkaa hän ei tosin saanut syttymään kiitos kaikesta tästä tärisevien käsiensä.

Rabastan vain tapitti lautastaan kuunnellessaan isäänsä ja hetken jo katui sit, että oli edes mennyt avaamaan suunsa. Silloin se oli vielä tuntunut ihan hyvältä idealta, mutta isän sanat kuultuaan miehen teki melkein mieli vain nousta ja pyyhkiä kaikkien mielet jottei kukaan enä muistaisi hänen sanoneen jotakin. Harmi vain, ettei hänellä ollut sauvaa.
Rodolphuksen noustessa paikaltaan ja kotitontun kipittäessä korjaamaan astioita kohotti Raba vihdoin katseensa ,koska pöydässä ei ollut enää mitään astioita joita tuijotella. Sen sijaan tuo naulitsi katseensa visusti Rodoon ja varoi vilkaisemastakaan isäänsä. Miten tuo oikein uskalsi?
Nousta noin vain ylös ennen kuin kumpikaan heidän vanhemmistaan oli edes ehtinyt liikahtamaan mihinkään. Veljen asteltua kaapille jossa isän viskit olivat ja udeltuaan ottaisi isäkin lasillisen kaatoi Rodolphus tuliviskiä kahteen lasiin ja palasi pöydän luokse lasit mukanaan ja pullo kainalossaan. Isän eteen viskilasi ei kuitenkaan päätynyt vaan Raban omaksikin yllätykseksi Rodolphus iski lasin hänen eteensä.
Hetken mies ei muuta kuin tapittanut tätä lasia uskaltamatta koskea siihen ollenkaan vaikka Rodolphuksen mielestä hän sen oli ansainnut. Rabastan vilkaisi lasin ylitse isäänsä ja tuon ilme kyllä kertoi kaiken mitä tuo tilanteesta ajatteli. Kaikesta huolimatta Rabstan lopulta nappasi lasin kouraansa ja kumosi viskin alas kurkustaan.
" Mennään", mies totesi vain lyhyesti vastaukseksi ja noustuaan ylös paikaltaan viskilasi edelleen kädessään kiiruhti tuo nopeasti Rodolphuksen perästä ulos kuistille.

Rabastan oli tarttumassa jo Rodolphuksen laskemaan viskipulloon täyttääkseen lasinsa uudeelleen, mutta isän ilmestyminen pihalla sai miehen vain laskemaan tyhjän lasin siihen pullon vierelle ja siirtymään hieman kaummas tuosta miehestä. Tuo tuskin oli kovin iloinen äskeisestä.
Varsinkaan kun ei ollut enää saanut sanoa viimistä sanaa heidän vain lähdetty paikalta. Miehen avatessa suunsa ja aloittaessa saarnansa.. tai miksi sitä ikinä olisi voinut kutsuakkaan käänsi Rabastan katseensa jonnekkin pihan suuntaan ja toivoi vain, että tuo mies jaksaisi kauaa selittää.
Kaikki mitä tuo suustaan päästi iski kyllä lujasti, niin lujaa ettei Raba ainakaan saanut sanotuksi mitään takaisin isälleen. Rodolphus kuitenkin oli ilmeisesti päättänyt uhmata isäänsä kunnolla kun kerta oli jo aloittanutkin ja Raba oli täysin samaa mieltä kaikesta. Vaikka olikin uhkarohkeaa mennä sanomaan heidän isälleen mitään tuollaista oli mies silti hirmu ylpeä veljestään tuon uskaltaessa niin tehdä.

Suun soittaminen oli kuitenkin ollut Kendalille liikaa ja miehen vetäistessä sauvansa esiin oli Rabastan automaattisesta vienyt kätensä omalle taskulleen, mutta mitään sauvaa ei ollut. Rodon luhistuessa kuistille heidän isänsä kidutuskirouksen alla ei Rabastan kyennyt tekemään muuta kuin seisomaan kauhuissaan paikallaan. Ei siinä ollut mitään uutta, ett heillä käytettään kidutuskirousta rangaistuksena, mutta silti joka kerta kun joutoui todistamaan oman veljensä tuskissa kiemurtelua se tuntui pahalta. Onneksi kaikki oli kuitenkin ohi nopeasti ja isän ärähdyksen aikana Raba hivuttautui vielä hieman kauemmas koska ei todellakaan halunnut saada osaansa tuon kidutuksista. Mies kuitenkin onneksi paineli takaisin sisälle. Isän mentyä mnojaan käänsi Raba katseensa veljeensä ja seurasi miten tuo ensin tyhjensi lasinsa ja ryhtyi sitten tupakan sytyttämis hommiin. Josta kuitenkaan näyttänyt tulevan mitään.
" Äh.. anna minä", Rabastan mutisi ja napattuaan ensin itselleen tupakan sytytti tuo sitten veljensä savukkeen ja lopulta omansa.
" Mikään ei tosiaan ole muuttunut. Isä selvästi haluaa pitää huolen siitä, että kaikki tulee olemaan kuten aina", mies jatkoi ja kääntyi sen tuliviskipullon puoleen. Kaadettuaan heille molemmille uudet lasilliset ojensi mies toista niistä laseista veljelleen.
" Jotta tätä touhua tarvii suojautumatta kestää täytyy ne sauvat hankkia jostain takasin. Jos ei niitä vanhoja niin sitten ainakin uudet. Mä en kyllä ala katsomaan kun tuo ukko kiduttaa täällä talossa muita miten sattuu", Rabastan tuhahti uhmakkaasti ja kumosi tuliviskin alas kurkustaan. Helppoa se oli nyt uhota kun isä ollut enää lähistöllä, ei hn kuitenkaan oikeasti uskaltaisi koskaan nousta tuota vastaan niin kuin Rodolphus. Hän tulisi koko elämänsä kunnioittamaan sitä miestä ,koska pelkäsi isäänsä.

Hetki kului siinä vain tupakan ja viskin parissa ja kumpaakaan ei näyttänyt kiinnostavan vaikka isän koko pullo tulisi sen illan aikana menemään. Noin neljänsien lasien kohdalla kuistille ilmestyi vuorostaan poikien äiti joka ei kuitenkaan tavalliseen tapaansa mitään sanonut Kendalin touhuista vaikka varmasti tiesi mitä tuo oli tehnyt. Äiti kun ei koskaan ollut puuttuut isän tapaan rangaista, ehkää tuo piti sitä ihan oikeutettuna kunhan pysyttiin kohtuuden rajoissa.
Rodolphuksen ohitse kulkiessaan nainen kuitenkin taputti poikansa selkää hellästi ja ojensi tuolle sitten toisen mukanaan tuomistaan taikasauvoista.
" Hain nämä ministeriöstä teidän jouduttua Azkabaniin. Vetosin siihen, että nämä sauvat ovat ainoat asiat jotka minulla olisi jäljellä pojistani ja ne varmasti siis kuuluisivat minulle", Grisel selitti huomattuaan Rabastanin hyvin hämmästyneen katseen nuoremmankin saatua oman sauvansa käsiinsä. Pieni virnistys kohosi miehen kasvoille tuon sivellessä sauvansa tummaa pintaa sormillaan ja tuntui aivan siltä kuin sauvakin olisi kaivannut häntä kaikki nämä vuodet ja iloinnut nyt heidään uudelleen kohtaamisestaan. Raba kääntyi sauvansa kanssa puutarhan puoleen ja heilautettuaan sitä kerran räsähti pimeydessä jotakin rikki.
" Rabastan! Oliko sitä aivan pakko testata meidän puutarhatonttuumme", Grisel torui, mutta ei nainen kovin kiukkuiselta kuulostanut. Tai näyttänyt. Toisin kuin isä, äiti todella oli iloinen heidän näkemisestään. Vaikka he nyt eivät olleet kovin mallikkaasti sinä iltana käyttäytyneet. Pahoiteltuaan tekosiaan Rabastan työnsi sauvansa talteen ja siirtyi nojailemaan kaiteeseen sen viskilasinsa kanssa.

Griselin vielä siinä hetken vain katseltua poikiaan tuo lopulta toivotti hyvät yöt ja ennen kuin oven sulki perästään kehotti tuo Rodolphusta vahtimaan hieman veljeään ja katosi sisälle ennen kuin Rabastan ehti mitään sanomaan.
" Osaan mä itsekkin pitää huolen itsestäni. En mä mikään pikkupoika ole enää", mies mutisi ja tyhjensi lasinsa.

Ilmeisesti Rodolphuksen yritelmät tupakan sytyttämiseksi näyttivät sen verran säälittäviltä että Rabastan päätti auttaa velipoikaa tässä suuressa hädässä. Jos tämä auttaja olisi ollut kuka tahansa muu kuin Rodolphuksen veli, olisi mies varmasti paitsi nolostunut, myös ärsyyntynyt. Nyt hän oli vain lähinnä.. kiitollinen siitä että tuo oli siinä. Jos asiaa alkoi tarkemmin ajattelemaan, ei Rodolphus vieläkään tajunnut miten pystyi elämään tässä talossa ensimmäiset yhdeksän elinvuottaan pelkästään isänsä ja äitinsä kera. Äidin vielä kesti, mutta.. Muistot isän kasvatuksesta nostivat lähinnä niskakarvat pystyyn jos ei muuta. Olihan siitäkin juuri saatu loistokas muistutus äskettäin.
"Kiitti," Rodolphus hymähti saatuaan Rabastanin avustuksella savukkeensa palamaan ja vetäisi ensimmäiset, rentouttavat henkoset luoja ties kuinka pitkään aikaan.
Rodolphus vilkaisi Rabastania tuon alkaessa puhua isästä ja siitä kuinka mikään ei ollut muuttunut. Oikeassahan tuo tavallaan oli.. Tarkalleen ottaen mikään ei tosiaan ollut muuttunut, mutta samalla mikään ei ollut enää ennallaan. Aivan kuin maailma olisi mennyt eteenpäin omalla painollaan, mutta he eivät. Kai he olivat tippuneet siltä luudalta samana vuonna kun heidät heitettiin virumaan Azkabaniin.
Mutta kaikki oli kuin aina ennenkin. Hetken pienen oli tuntunut siltä kuin he olisivat kasvaneet aikuisiksi ja oppineet olemaan oman elämänsä herroja, mutta sitten vanha tuttu isän pelko oli nostanut päätään ja siirtynyt vihan ja kunnioituksen vierelle, tutulle paikalleen. Ei se kidutus sinänsä.. Vaan ne sanat, mitkä sitä seurasivat. Pieni muistutus kunnioituksesta? Ne sanat tuntuivat kaivertavan tutun tyhjyyden takaisin sinne, minne sitä oli rakennettu pienestä pitäen. Kidutuskirousta ei niinkään pelätty enää tänä päivänä.. Vaan sitä isän halveksivaa ääntä ja ainaista muistutusta siitä että vaikka he kuinka tekisivät kaiken oikein, he olisivat silti aina pettymys.
Eikä mikään tulisi koskaan muuttumaan.

Rodolphus tyhjensi lasinsa Rabastanin selittäessä sauvoista ja nyökkäsi pienesti. Sauvat olivat ensisijainen hankinta tottakai. Ne olivat varmaan osasyy siihen, miksi lordi oli lähettänyt heidät koteihinsa. Hankkimaan aseen, jonka avulla taistella. Ei herra kaivannut mitään nyrkkisankareita, tuo kaipasi puhdasverisiä ja taitavia velhoja riveihinsä.
Mutta sitten Rabastan mainitsi myös sen kuinka heidän isänsä ei saisi kidutella ketä tahansa miten sattui.. Mikä ei, kaiken tämän elämän kestäneen aivopesun jälkeen, tuntunut oikealta. Tämä oli heidän isänsä talo ja heidän isänsä sai tehdä täällä mitä halusi.. Vaikka sitten kiduttaa poikiaan. Ja Rodolphus myönsi sen nyt itsekin; hän oli ansainnut tulla kidutetuksi tänään. Ei noin epäkunnioittavasti saisi käyttäytyä vanhempiaan kohtaan.
"Olen samaa mieltä siitä että.. sauvat on saatava takaisin," Rodolphus sanoi ja huokaisi syvään tuijotellen lasiaan kädessään. Jotenkin hänestä tuntui pahalta sanoa se, mitä hän aikoi sanoa. Koska sisimmässään ei ajatellut niin, mutta alitajunnan sijaan järki käski häntä ajattelemaan kuten ajatteli.
"Mutta tämä on isän talo ja isä tekee täällä kuten.. parhaakseen näkee," Rodolphus tyhjensi jälleen lasinsa ja iski sen sitten kaiteelle. Hän vetäisi henkoset ja nosti katseensa lasista johonkin kuun valaisemaan Colefordiin.
"Ja minä käyttäydyin tänään typerästi," hän sanoi hieman ehkä aavistuksen epävarmemmin ja vaimeammin, "minun ei olisi pitänyt käyttäytyä niinkuin käyttäydyin." Luoja jos isä olisi purkanut raivonsa Rabastaniin hänen sijastaan, Rodolphus olisi vihannut itseään loppuelämänsä. Ihme sinänsä ettei isä ollut tehnyt niin.. Mutta hyvä kun tuo oli rankaissut häntä kuten kuuluikin. Fyysinen kipu oli paljon siedettävämpää kuin se henkinen puoli.

Vähän ajan kuluttua ulko-ovi rapsahti auki ja Rodolphus sivusilmällä vilkaisi sen suuntaan oikeastaan odottaenkin joko äitiään tai kotitonttua. Isä tuskin palaisi heidän luokseen enää, ei edes kiduttaakseen. Ja äitihän sieltä saapui tuoden mukanaan taas yhden vahvan muistikuvan menneistä ajoista. Äiti ei koskaan lohduttanut. Kai isä oli kieltänyt tuota lohduttamasta. Mutta vaikkei äiti koskaan suoranaisesti sanonut mitään, tuo teoillaan viestitti välittävänsä. Eikä Kendal sitä tajunnut.
Tänäänkään äiti ei muuta tehnyt kuin pienesti hipaisi vanhimman poikansa selkää ja se sai Rodolphuksen suun pielen ntkähtämään aavistuksen. Äidillä taisi olla jokin salainen taika käsissään..
Mutta suunpieli vääntyi väkisin yllättyneeseen hymyyn miehen huomatessa mitä vaarten äiti oli tullut kuistille. Tuo ojensi miehille noiden sauvat takaisin ja selitti säilyttäneensä niitä viisitoista vuotta muka muistona pojistaan. Rodolphus virnisti hieman äitinsä sanoille ja tarttui sauvaansa.
Hän olisi voinut vannoa että sillä hetkellä hänestä tuntui samalta kuin silloin kauan, kauan aikaa sitten kun hänet vietiin valitsemaan sauvaansa Ollivandersille. Sauva löysi hänet silloin ja sama lämpöinen kipinöinti tuntui sormen päissä ja levisi hieman sauvakättä pitkin ruumiiseen. Hän huomasi kaivanneensa sauvaansa.. Enemmän kuin sitä ainoaa ihmistä, joka oli vielä talon sisällä.
Samassa kuului armoton räsähdys ja äidin motkotus Rabastanille jostain puutarhatontusta. Rodolphus naurahti näkemälleen ja kuulemalleen ja joutui myöntämään itselleenkin, mikään ei ollut muuttunut.
"Kiitos, äiti," Rodolphus hymähti hieman ja vilkaisi äitiään, "ja.. anteeksi tämäniltainen. Olen pahoillani." Äidiltä oli helppo pyytää anteeksi, mutta jos tuon naisen tilalla olisi seissyt naisen aviomies, olisi asiat olleet heti erilailla.
Grisel hymyili pojilleen ja lähti sitten viimeisten sanojensa myötä takaisin sisätiloihin. Rodolphus naurahti hieman äitinsä kehotettua häntä pitämään Rabastania silmällä ja velipojan taas maristessa hyvin pikkuvelimäisesti tuon olevan jo aikuinen mies.
Rodolphus tyhjensi lasinsa ja tarttui sitten naureskellen nopeasti tyhjenevään viskipulloon.
"Älä marise pikkuveikka," Rodolphus naurahti pörröttäen Rabastanin ah-niin-ihania (joskin Azkabanissa kovia kokeneita) enkelin kiharoita. Hän kaatoi heille uudet annokset ja vilkaisi merkitsevästi veljeään.
"Kyllä minä aion nauttia isoveljen etuuksista loppuun saakka," hän sanoi ja kulautti jälleen lasinsa tyhjäksi. Isoveljen etuuksia.. Niihin taisi väistämättä kuulua se seikka että hän tulisi lopunelämänsä paitsi pörröttämään Raban tukkaa ja piruilemaan siitä, myös katsomaan sivusilmällä tuon perään ettei tuo nyt menisi tekemään mitään aivan järjettömän typerää jota ei sitten myöhemmin edes ehtisi katumaan. Kai se oli hänen velvollisuutensa tai jotain. Mutta kertoisiko hän sitä Rabastanille.. Ei. Ei Rabastanin kuulunut tietää että tuolla oli hänen silmät aina selässään. Tuskin tuo sitä ajatusta osaisi arvostaa. Luulisi vain että hän pitäisi veljeään raukkana, mitä hän ei tosiaankaan pitänyt.
"Mutta kai sä nyt viskiä osaat juoda ilman että mun pitäs kyylätä sun tekemisiäs," Rodolphus naurahti, "vielä viidentoista vuoden jälkeenkin.." Hän virnisti hieman ja elämä tuntui hymyilevän pitkästä, pitkästä, PITKÄSTÄ aikaa.

Rabastanin naama kyllä venhäti hieman tuon kuullessa Rodolphuksen puolustelevan isää. Ihan asiaahan tuo puhui, mutta kaiken sen isän vastustamisen jälkeen olisi Raba odottanut hieman tukea. Mies tuhahti hieman veljensä sanoilla eikä kommentoinut asiaa kummemmin vaikka ehkä olisi pitänyt sanoa olevansa samaa mieltä. Tottakai isä oli perheenpää ja tuota piti kunnioittaa. Teki tuo mitä tahansa.
" Niin kai..", Rabastan lopulta totesi Rodon sanottua, että tuon ei olisi pitänyt käyttäytyä niin kuin oli käyttäytynyt. Pah, jos he olisivat aina käyttäytyneet noin ehkä isä olisi aikoja sitten kyllästynyt rankaisemaan. Tai sitten ei.

Äidin tuotua sauvat ja Raban kokeiltua, että oma sauva vielä totteli kiltisti ei mies enää saanut katsettaan irti tuosta sauvasta. Se taisi olla tärkein esine, asia mitä tuo omisti. Tottakai oli, hän ei olisi mikään velho, kuolonsyöjä ilman sitä. Hän tarvitsi sauvaansa kaikkeen, sauva ja hänen taikavoimansa oli juuri se asia mikä erotti hänet parhaiten jästistä. Tuntiessaan Rodolphuksen käden pörröttävän hiuksiaan oli mies heti huitasemassa veljensä kättä pois. Hyväntuulisena tosin, vaikka olihan se omituista, että tuo vieläkin pörrötteli hänen päätään. Ei hän tosiaan mikään pikkupoika enää ollut vaikka häntä jotkut tuntuivat edelleen sellaisena pitävän. Ainakin Bellatrix.

" Älä kohtele mua kuin jotakin pentua! Riittää kun Bellatrix on jämähtänyt vuoteen 1981 ja kuvittelee mun olevan edelleen parikymppinen", Raba mutisi viskilasinsa ylitse Rodon sanottua, että aikoi nauttia isoveljen etuuksiistaan niin kauan kuin pystyi. Mitä ne etuudet sitten olivatkaan ei Rabastan ollut varma. Rodolphuksen kysyessä mahtoiko hän kuitenkin osata juoda viskiä vielä ilman kyyläämista Rabastan kurtisti hieman kulmiaan. Vai sitä ne isoveljelliset etuudet olivat? Hänen peräänsä kyyläämistä. Pah.. kyllä hän tosiaan osasi ihan itse pitää huolen selustastaan. Vastaukseksi viski kysymykseen Raba tyhjensi lasinsa ja ojensi sen sitten lähemmäs täyttöä varten. Jos Rabastan jotain osasi niin juoda viskiä! Hän tulisi vielä senkin illan aikana osoittamaan varmasti veljelleen miten joisi tuon koska vain pöydän alle. harmi, että pullo vain loppuisi varmasti ennen kuin voittajaa ehdittäisiin julistamaan ja ehkä oli parempi, että histä kumpikin olisi suht hyvässä kunnossa kun isäntä heitä kaipaisi.
" Mun pitäis varmaan alkaa etsimään itselleni jotakin majapaikkaa. Ei siitä tulis mitään, että mä asuisin saman katon alla isän kanssa enää", Rabastan sanoi kumottuaan taas uuden lasillisen alas ja saatuaan lisää tilalle. Mies lysähti lopulta jopa istumaan kun mitään häiriötä tuskin enää edes tulisi.
" Tuskin sitä paljoa mitään paikkaa tarvii kun kuitenkin ollaan koko ajan menossa jonkun homman takia, mutta pakko sitä joku levähdyspaikka on olla".

Rodolphus yllättyi hieman Rabastanin kivahtaessa jotakin siitä että hän muka piti tuota vielä Bellatrixin tavoin jonain lapsena. Rodolphus tuijotti tuota hetken hämmentyneenä ja pudisti sitten päätään.
"Ymmärsit väärin," hän sanoi, "en mä pidä sua enää pentuna. Miten mä voisin? Istuttiin just 15 vuotta Azkabanissa ja se jos jokin herättää ajattelemaan asioita toisella tavalla. Jos sä oisit joku pentu ni et sä kyllä siinä seisoisi viskiä kittaamassa vaan makaisit haudan levossa Azkabanissa."
"Bellatrix taasen.. En usko että hänkään sua sinänsä lapsena pitää," Rodolphus totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja täytti samalla veljensä lasin sekä omansa, "rehellisesti sanottuna uskon että se tekee niin vain ärsyttääkseen. Mutta en minä tiedä.. Ei mulla ole hajuakaan mitä sen päässä liikkuu."
Rabastanin puhuessa asunnon etsimisestä ja miehen istuuduttua kuistin tuolille, Rodolphus nappasi pullon siitä kaiteelta ja istahti itsekin siihen viereiselle tuolille.
"No.. En usko että meistä kumpikaan enää edes olisi tervetullut tämän katon alle," Rodolphus sanoi, "voin jo kuulla sen saarnan päässäni jos pitäisi muuttaa takaisin tänne." Eikä se edes jäisi pelkästään saarnaksi. He oletettavasti olisivat niin suuri pettymys että isä pyyhkisi heidät sukupuusta.
"Sä voit majottautua mun ja Bellan sohvalle siks aikaa kunnes löydät jostain kämpän," Rodolphus sanoi vaikka melkein jo uskoikin ettei Rabastan moiseen suostuisi. Bellatrix ei varmaan suvaitsisi tätä päätöstä, mutta se nainen saisi nyt vain totutella siihen ajatukseen mikäli tämä Rabastanille sopisi.
"Tai siis joojoo, tiedän ettet halua koska et pidä Bellasta, mutta parempi kai se sohva on kuin tämä talo tai roskis?" hän sanoi hieman naurahtaen, "paitsi tietysti jos sulla on mielessä parempi paikka mihin mennä."

[Haha nyt alko nää tynkäviestit xDD]

Rabastan ei muuta kuin hymhtänyt aluksi veljensä vakuutteluille vaikka ihan asiaahan tuo puhui. Tuskin hän tosiaan siinä olisi seisonut jos olisi edelleen vain pahainen pentu. Rodolphuksen täyttäessa heidän molempien lasit taas uudelleen ja puheen kääntyessä Bellaan kohotti Raba katseensa siitä viskistään hetkeksi.
" Niin luulen minäkin ja siinä se kyllä onnistuukin", mies vastasi ja kumosi sen viskin alas kurkustaan. Bellatrix tosiaan osasi valita juuri ne oikeat sanat saadakseen hänet ärsyyntymään eikä Rabastan koskaan osannt varautua siihen tai olla reagoimatta. Aina hän hermostui siitä ja sitähän Bella taisi halutakkin.

Rodolphus oli arvellut ihan oikein. Rabastan ei ollut kovin helpolla menossa veljensä luokse punkkaamaan. Ei edes hetkeksi. Eikä kaikki johtunut pelkästään siitä, että Bellakin olisi saman katon alla vain myös siitä, että hän halunnut olla vaivaksi. Vanhempiensa luokse Raba ei kuitenkaan ollut jäämässä ja mitään muutakaan paikkaa ei tiedossa ollut.
" Onhan se.. ", mies myönsi ja laski tyhjän viskilasinsa alas. Eihän hän voisi kenenkään toisen kuolonsyöjänkään luokse änkeä ja toisaalta.. eiköhän hän nopeasti sen kämpän itselleen hankkisi.
" Hyvä on. Ei mulla muutakaan paikkaa ole joten.. kiitos tarjouksesta. Punkkaan mielelläni teidän sohvalla", Rabastan lopulta sanoi. Eipä tuota paljoa se Bellan mielipide tässä kiinnostanutkaan ja tuskin hän kenenkään tiellä oli jos vietti yönsä jossakin sohvan nurkassa ja päivät juoksemassa Voldemortin asioilla.

[No joo tosiaan :,D]