A try to succeed

(Mukaan siis Harry! Päivämäärä voisi olla 18.3.1996, maanantai, jos sopii. Lueskelin vähän tota kirjaa ja aikajanan mukaisesti 29.3 AK:laiset harjoittelee suojeliuksia, mutta silloin Pimento saa Harryn kiinni. Joten tämä on nyt sitten sitä aiemmin ja voisin olettaa että suojeliusten harjoitteluun menee hyvinkin muutama kerta. :) )

Neville oli uupunut. Albuksen kaarti oli jälleen kokoontunut ja he olivat vihdoin aloittaneet suojeliusten harjoittelemisen. Neville oli juuri ja juuri oppinut edelliset loitsut joita he olivat harjoitelleet. Hänen suorituksensa olivat kuitenkin parantuneet huomattavasti vuodenvaihteen jälkeen, Azkabanin joukkopaon jälkeen. Vaikka Neville tiesi, ettei hänellä olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia niitä kuolonsyöjiä vastaan, hänessä kyti silti pieni koston kipinä. Ne ihmiset olivat rikkoneet hänen perheensä ja heidän takiaan Neville ei koskaan päässyt tutustumaan kunnolla vanhempiinsa. Parantuneesta motivaatiosta ja halusta onnistua huolimatta suojeliusloitsu tuntui olevan vielä huomattavasti liian vaikea Nevillelle.

Muut alkoivat jo tehdä lähtöä, mutta Neville oli päättänyt jäädä harjoittelemaan vielä hetkeksi. Vaikka hän oli väsynyt ja tuntui siltä ettei hän enää keksinyt mitään onnellista ajateltavaa, hän jäi silti vielä yrittämään. Hän hyvästeli muutamia kavereitaan ja sanoi tupakavereilleen jäävänsä vielä hetkeksi. Hän asettui tukevasti molemmille jaloilleen ja sulki silmänsä, osoittaen taikasauvaansa suoraan eteenpäin. Hän yritti ajatella onnellisinta muistoa, jonka hän oli keksinyt: Tylypahkan kirjeen saamista 11-vuotiaana. Hän avasi silmänsä ja sanoi kovalla äänellä: "Odotum suojelius!" Taikasauvasta ilmestyi pieni hopeinen savu, joka tuntui katoavan heti kun Neville hengitti ulos. Hän huokaisi syvään ja laski sauvansa. Ei muutkaan olleet onnistuneet kovin hyvin vielä tällä ensimmäisellä kerralla, mutta monilla oli jo melko vahvaakin hopeista sumua. Neville ei joka kerta ollut saanut aikaiseksi edes hopeista sumua.

Harjoitukset olivat tältä erää ohi. Joukko väsyneitä, mutta silti selkeästi tuloksiinsa tyytyväisiä oppilaita alkoi valumaan tarvehuoneesta ulos. Albuksen kaarti oli tänään harjoitellut ensimmäistä kertaa suojeliuksen tekemistä. Vaikka kukaan ei vielä ollut onnistunut luomaan täydellistä suojeliusta, oli Harry ylpeä siitä kuinka monet olivat silti edenneet. Moni oli saanut sauvastaan hopeista tuprahtelua. He olivat kehittyneet, heissä paloi selkeä innostus ja ymmärrys siitä, että väistämätön oli edessä; Voldemort oli palannut. Azkabanin joukkopako oli riistänyt viimeisimmätkin epäilyt, ja valanut moniin taistelutahtoa. He tarvitsivat tätä. He tarvitsivat Harrya. Ja Harry heitä.

Harry seisoi Hermionen ja Ronin kanssa tarvehuoneen oven suussa, viimeisimpien oppilaiden poistuessa paikalta. Harry oli itsekin juuri tekemässä lähtöä, mutta tämä huomasikin erään joka vielä sinnikkäästi harjoitteli. Neville. Niin, hänellä oli ollut suuria vaikeuksia suojeliuksensa kanssa, mutta Harry oli silti vakuuttunut siitä kuinka sitkeästi hänen ystävänsä silti jaksoi yrittää. Vaikka Nevillellä olikin usein vaikeuksia loitsujen kanssa, eikä hän ollut kovin häävi taikomaan, oli Harry nimenomaa juuri hänessä huomannut palavan halun oppia. Hän jaksoi yrittää.
"Menkää te vain, minä tulen perässä", Harry sanoi Hermionelle ja Ronille. He poistuivat muiden mukana.
"Tuo oli jo entistä parempi", Harry sanoi Nevillelle tullen tämän viereen. "Mutta sinun pitää silti keskittyä entistä paremmin onnelliseen muistoosi", tämä yritti kannustaa Nevilleä. Harry tiesi ettei täydellisen suojeliuksen tekeminen ollut helppoa, eikä se onnistunut heti ensi yrittämällä. Monet olivat joutuneet jopa vuosia harjoittelemaan sitä.

// Ajatus ei oikein kulkenut, eikä tullut kovin pitkäkään vastaus, mutta sainpahan nyt ainakin sen tehtyä //

Neville pelästyi, kun kuuli takaansa Harryn äänen. Hän oli olettanut, että kaikki olisivat jo lähteneet tupiinsa tekemään läksyjä tai muuten vaan oleskelemaan. Harjoitukset olivat näyttäneet olevan melko rankat muillekin, ei ainoastaan Nevillelle. Tuntui kuitenkin siltä, että kaikki muut onnistuivat aina paremmin kuin Neville ja he tekivät sen jotenkin vaivattoman oloisesti. Neville oli monta kertaa miettinyt, mitä hän oli tehnyt elämässään väärin, ettei vain oppinut samalla tavalla kuin muut. Kaikki häneen kohdistuvat odotukset niin koulun opettajien kuin hänen mumminsa suunnalta eivät helpottaneet ollenkaan Nevillen oloa. Oli vaikeaa olla tunnettujen aurorien poika, kun tuntui siltä että mikään heidän taidoistaan ei ollut periytynyt Nevillelle. Toisaalta, viidentenä kouluvuonna opettajatkaan eivät enää odottaneet Nevilleltä samanlaisia huipputuloksia mitä hänen vanhempansa olivat aikoinaan koulusta saaneet.

Neville kääntyi katsomaan kohti Harrya ja huokaisi. "Mutta minä yritän!" hän sanoi epätoivoisella äänellä. Harry oli aina niin kannustava ja osasi todella opettaa. Neville oli oppinut Harryn opissa paljon paremmin kuin muiden opettajien kanssa tähän mennessä, poikkeuksena ehkä professori Lupin. Erityisesti Pimento ei tosiaan tuntunut ollenkaan osaavan opettaa, edes sitä teoriaa, jota he nyt joutuivat pänttäämään kaikilla pimeyden voimilta suojautumisen tunneilla. "En keksi yhtään onnellisempaa muistoa ja en vaan tajua miten se tehdään..." Neville jatkoi vielä hetken kuluttua yhtä epätoivoisella ja lannistuneella äänellä kuin aiemminkin. Kaikista varoitteluista huolimatta Neville oli toivonut, että hän olisi suojeliuksen loihtimisessa onnistunut edes yhtä hyvin kuin muut.

Periaatteessa Harry oli tyytyväinen että sai jäädä Nevillen kanssa kaksin. Hän tiesi Nevillen vaikeudet loitsuissa, eikä uskonut ympärillä olevan harjoitteluiden tuottaman hälinän auttavan asiaa lainkaa - päin vastoin. Ehkä he nyt kuitenkin kykenisivät harjoittelemaan rauhassa ja kehittää Nevillenkin taitoja.
"Okei, tee se vielä kerran uudelleen", Harry ohjaisti, antaen Nevillelle hieman tilaa. Muut oppilaat olivat jo poistuneet tarvehuoneesta. "En minäkään onnistunut siinä heti ensimmäisellä kerralla. Suojelius vaatii voimakkaita, onnellisia ajatuksia, mutta tehdään se nyt rauhassa." Harry muisti kyllä hyvinkin tarkkaan ettei hänkään onnistunut heti. Kolmantena kouluvuonnaan hän oli joutunut harjoittelemaan ankarasti Lupinin kanssa, loitsien aina uudestaan ja uudestaan suojeliuksen mörköä vastaan, kunnes hänen suojeliuksensa oli tarpeeksi vahva. Tuo ilta ja ne harjoitukset oli jättänyt Harryn muistoihin liiankin hyvin sen, miltä oli tuntunut kuulla oman äitinsä kirkuna päänsä sisällä, muisti kuinka epätoivoiseksi se oli hänet saanut. Mörkö oli ottanut monen monta kertaa ankeuttajan muodon, saanut Harryn epätoivoiseksi, mutta silti hän oli onnistunut. Hän oli voittanut pelkonsa, itse-epäilynsä, ja saanut hopeisen uroshirven laukkaamaan pitkin luokkahuonetta. Sitä tunnetta ei voittanut mikään. Harry halusi että myös Neville saisi kokea tämän.
Harry väistyi hieman sivummalle, jääden seuraamaan kuinka Nevillen suojelius tulisi onnistumaan. Mielessään hän piti peukkuja ystävälleen, mutta oli valmiina myöskin auttamaan mikäli Neville tuntisi tilanteen vaikeaksi.

Neville nyökkäsi Harryn ohjeille ja hengitti syvään. Hän ei tiennyt, oliko hänen onnellinen muistonsa riittävän onnellinen. Varsinkaan tällä hetkellä Nevillestä ei kuitenkaan tuntunut, että hän olisi koskaan tuntenut mitään onnellisempaa kuin tiedon siitä, että hän pääsisi kuin pääsisikin Tylypahkaan. Ensimmäisen vuoden tupamestaruuden voitto oli ollut hienoa, mutta ei sekään tuntunut sen onnellisemmalta muistolta. Neville keskittyi ajattelemaan kirjettä, joka oli saapunut Tylypahkasta. Hän muisti hetken, kun hän sai kirjeen käteensä, ja avattuaan sen mummi oli purskahtanut itkuun onnesta. Neville oli kiljahdellut innosta ja mummikin oli nauranut kyyneleidensä seasta. "Odotum suojelius!" Neville huudahti jälleen. Tällä kertaa hopeinen savu kesti paikallaan hetken kauemmin, mutta ei ollut edelleenkään yhtään kiinteämmän oloista kuin aiemmin.

Neville katsoi hopeisen sumun katoamista ja lysähti istumaan isolle tyynylle joka oli seinän vierellä, luultavasti tainnutusloitsun harjoittelun jäljiltä. Hän huokaisi taas ja pohti, miten ihmeessä muut sen tekivät. Oliko muilla paljon onnellisempia muistoja? Nevillen elämä ei kyllä ollut tähän asti ollut täynnä onnistumisia tai onnellisia hetkiä, vaikka hän olikin ihan onnellinen. "Teenkö jotain ihan väärin?" Neville kysyi Harrylta. Onneksi Harry oli hyvä opettaja, mutta samalla kuitenkin rehellinen. Neville olisi tarvinnut taikajuomiinkin samanlaisen kannustavan opettajan, ja hän olisi voinut pärjätä paremminkin noidankattilan ääressä. Harryn kannustavuus ei tällä hetkellä kuitenkaan tuntunut auttavan, sillä Nevillestä tuntui siltä, että suojeliuksen loihtiminen olisi mahdoton tehtävä. Hän ei saanut aikaan suojeliusta edes luokkahuoneessa, miten hän ikinä voisi loihtia sen ankeuttajan ollessa paikalla?

Harry seurasi sivummalta, kun Nevillen taikasauvasta purkautui jälleen hopeista savua. Nyt savu pysyi kuitenkin hitusen kauemmin, mutta lopulta kuitenkin katosi. Harry katsoi Nevilleen, kun tämä lysähti tyynylle istumaan selkeästi allapäin. Hetken Harry joutui miettimään lohduttavia sanoja. "Sinun pitää luottaa itseesi paremmin", Harry meni istumaan Nevillen viereen toiselle tyynylle, "Et saa aliarvioida ja epäillä itseäsi, muuten se ei onnistu." Niin, suojelius ei ollut helpoimmasta päästä oleva loitsu, vaan vaati rutkasti keskittymistä, itseluottamusta ja uskoa. Hetken Harry oli hiljaa, miettien mitä vielä sanoisi. Tämä kuitenkin siirsi katseensa pian Nevilleen. "Tule, tehdään se vielä kerran, yhdessä vaikka", tämä katsoi rohkaisevasti ystäväänsä ja nousi seisomaan. Harry ei ollut koskaan uskonut että vika olisi varsinaisesti Nevillen taidoissa, vaan itseluottamuksessa, sillä Neville oli aina ollut hyvin epävarma itsestään. Loitsu tulisi kuitenkin vaatimaan rutkasti itseluottamusta ja keskittymistä kokeneemmaltakin velholta joten Harry yritti parhaansa mukaan valaa Nevilleenkin tarvittavaa itseluottamusta.

Neville tiesi itsekin, että saattaisi onnistua paremmin jos hänen itseluottamuksensa olisi parempi, mutta kaikkien niiden kertojen jälkeen kun hän oli tuottanut pettymyksen isoäidilleen, hänellä ei ollut enää paljoakaan itseluottamusta jäljellä. Toisinaan Nevillen oli hyvinkin vaikea uskoa itseensä ja omiin taitoihinsa. Harryn sanat kuitenkin hieman paransivat Nevillen oloa ja hän hymyili pienesti. "Okei, kokeillaan yhdessä", Neville sanoi ja hymyili edelleen. Juuri tämän takia Neville piti Harrysta, hän ei koskaan ollut ylimielinen tai korostanut omia taitojaan. Neville toivoi, että olisi itsekin kuin Harry.

Neville nousi muhkealta tyynyltä, melkein kompastuen omiin jalkoihinsa, ja nosti taas taikasauvansa valmiiksi. Hänellä oli hieman itsevarmempi olo, ehkä tällä kertaa hän onnistuisi saamaan aikaan kiinteämmän suojeliuksen. Olihan suojeliusloitsu todella vaikea, mutta Neville toivoi silti oppivansa sen. Hän yritti taas keskittyä ajattelemaan onnellista muistoaan ja sulki sen takia silmänsä hetkeksi, kasvoillaan keskittynyt ilme. Hän muisti jopa tarkan musteen värin, jolla kirje oli kirjoitettu, ja hän melkein kuuli mumminsa nyyhkytyksen sekaiset naurunpyrskähdykset tarvehuoneessa.

Neville vaikutti piristyneemmältä kuunneltuaan Harrya. Tämä nousi ylös ja näytti siltä että oli valmis jatkamaan. Harrykin otti esille oman taikasauvansa kaapunsa taskusta, asteli Nevillen viereen ja keskittyi ajattelemaan kaikkein onnellisinta muistoaan; Nevillen tavoin Tylypahkan kirjettään. Ystäviään ja 11 vuotias syntymäpäiväänsä, kun hän sai tietää olevansa velho ja pääsevänsä pois Likusteritieltä. "Odotum suojelius!", Harry huudahti ja taikasauvasta purkautui ensin hohtavaa, voimakasta hopeaa ja sen mukana hopeinen uroshirvi. Hirvi laukkasi hetken tarvehuoneessa, pysähtyi ja katsoi Harryyn ja Nevilleen höristäen korviaan, ja sitten katosi. Harrylle hirven näkeminen oli aina piristävää; se oli tietysti onnellisten muistojen tuote, mutta samalla myös muisto isästään, James Potterista, sillä Jamesinhan animaagimuoto oli ollut sama kuin Harryn suojelius, Sarvihaara, uroshirvi. Vielä kolmantena vuonnaan Harryn pelastaessaan Siriusta ankeuttajilta Kielletyssä metässä, Harry oli uskonut nähneensä isänsä animaagimuodossa, mutta todellisuudessahan hän oli nähnyt vain oman suojeliuksensa. Hopeinen uroshirvi oli kuitenkin aina suojellut häntä hädän hetkellä - aivan kuten Jameskin olisi tehnyt.
Harryn suojeliuksensa kadottua hopeisena pöllähdyksenä, Harry kääntyi katsomaan kuinka Neville pärjäisi. Tämä katsoi rohkaisevasti tupatoveriinsa, toivoen että idea auttaisi myös Nevilleä suojeliuksensa luomisessa.

Ajatukset edelleen tiiviisti Tylypahkan kirjeessä, silmät melkein kiinni, Neville lausui sanat "Odotum suojelius!", vain muutamaa sekuntia Harryn jälkeen. Avattuaan silmänsä, Neville näki hopeisen, ison hirven, joka oli pysähtynyt katselemaan Nevilleä ja Harrya. Neville itse oli saanut aikaan samanlaista hopeista sumua kuin aikaisemmin. Tällä kertaa tuntui siltä, että sumu pysyi paikallaan vähän kauemmin, sillä se katosi samaan aikaan kuin Harryn taikoma hirvikin hävisi. Sumu ei kuitenkaan tainnut olla yhtään kiinteämpää kuin aiemmin, eikä edes ollut ottanut minkäänlaista muotoa.

Neville tuhahti. Hän ei tiennyt, oliko vain kuvitellut sen että hopeinen sumu oli pysynyt paikoillaan kauemmin vai oliko se oikeasti tehnyt niin. Kehitys ei kuitenkaan ollut millään tavalla huimaa. "Miten ihmeessä sinä teet sen?" Neville kysyi Harrylta turhautuneena. Harryn loitsiminen näytti niin vaivattomalta ja helpolta. Neville laski taikasauvansa, joka oli siihen asti ollut kohotettuna loitsimisen jäljiltä. "Onko mitään mitä voisin yrittää eri tavalla?" Neville kysyi toivoen, että saisi jonkinlaisia neuvoja jotka voisivat auttaa häntä. Oikean suojeliuksen näkeminen oli kuitenkin saanut Nevilleen taas pienen itsevarmuuden ja päättäväisyyden kipinän. Hänkin halusi saada aikaan oikean suojeliuksen.

Neville tuntui jälleen edistyneen. Pojan suojelius oli vieläkin samanlaista muodotonta sumua kuin aiemminkin, mutta sumu pysyi tällä kertaa paikoillaan hitusen kauemmin. Suojeliusten kadottua pojan tuhahdus kertoi kuitenkin ettei tämä oikein uskonut taitoihinsa.
"Loistavaa Neville. Hienoa. Tuo oli tähän astisista paras", Harry sanoi hymyillen ja taputti ystäväänsä kannustavasti olkapäähän. Harry ei valehdellut ja hän oli tyytyväinen huomatessaan pientä edistystä Nevillen taidoissa. Albuksen kaarti oli harjoitellut vasta ensimmäistä päivää suojeliusta, eikä hän uskonutkaan että kukaan vielä tänään olisikaan onnistunut luomaan täydellisen, aineellisen, suojeliuksen, vaikka he kaikki olivatkin edistyneet huimasti. Nevillekin oli, nyt kun he olivat saaneet treenata kaksistaan Harryn kanssa.
"Olemme harjoitelleet vasta ensimmäistä päivää suojeliusta, enkä ole kerennyt katsomaa tätä paljoakaan muiden kanssa, mutta voisimme hioa hieman ranneliikettäsi, aivan kuten tänään AK:n kokouksessakin", Harry sanoi ja astui Nevillen viereen. "Kilpi on yhtä hyvä kuin muodollinenkin suojelius, mutta oikeanlaisella ranneliikkeellä saamme myös aineellisemman suojeliuksen" Harry neuvoi ja otti sauvansa esille, astuen Nevillen viereen.
"Katso vaikka tuohon seinään", Harry osoitti heitä lähintä olevaa valkoista seinää, " ja ota sieltä itsellesi jokin piste."
"Tehdään se nyt hitaasti ja yhdessä. Kohota enemmän sauvaasi ja vihahdus ja kevyt näpäytys", Harry heilautti ensin sauvaansa hitaasti, toistaen liikkeensä, ja katsoi kuinka Neville tulisi pärjäämään. Harry toisti sauvallaan liikeen vielä muutamaan kertaan, kunnes sanoi:
"Yritä vielä kerran suojeliusta", Harry antoi Nevillelle tilaa, "Usko siihen että osaat sen, ja muista seinän keskittymispiste. Neville, onnistut siinä varmasti!"

// Pientä hittausta, mutta toivottavasti se ei haittaa //

(Juu ei tuollainen haittaa! :) )

Neville hymyili Harrylle. Vaikka suurta edistystä ei ollutkaan tapahtunut, Harry sai sen tuntumaan siltä kuin se olisi ollut suurempaakin edistystä. Jonkun muun suusta kommentti olisi voinut olla irvailua Nevillen taidoista, mutta ei Harryn. Nevillen itsevarmuus nousi taas hivenen, kun hän ei ollut ainoa joka oli huomannut pienen muutoksen. Olisi upeaa olla vähän edellä muita seuraavien harjoitusten alussa, vaikka Neville tiesi että muut AK:laiset luultavasti olisivat seuraavien harjoitusten jälkeen taas paljon taitavampia kuin Neville itse.

Neville katsoi tarkkaavaisesti Harrya kun tämä antoi hänelle neuvoja. Silloin tällöin Neville nyökkäsi tai ynähti merkiksi, että oli ymmärtänyt. Kun Harry näytti Nevillelle esimerkiksi ranneliikettä, Neville yritti matkia liikkeen niin hyvin kuin osasi. Vielä tämän ranneliikkeen muistaminenkin vaatisi lisää keskittymistä, koska Neville ei ollut aivan varma millaisen liikkeen oli aiemmin tehnyt sauvallaan. Neville toisti liikkeen vielä muutamaan kertaan, kunnes Harry kehotti Nevilleä kokeilemaan vielä kerran. "Okei, minä yritän", Neville sanoi ja selvitti kurkkuaan. Hän otti jälleen tukevan asennon ja nosti sauvansa. Hän keskittyi taas onnelliseen muistoonsa ja huudahti: "Odotum suojelius!" Harryn juuri opettama ranneliike ei tosin tainnut mennä aivan nappiin, mutta katseen kiinnittäminen yhteen pisteeseen tuntui auttavan ainakin vähän. Tällä kertaa hopeinen sumu purkautui sauvasta hieman eri tavalla kuin aiemmin, ja hetken näytti siltä, että siitä olisi muodostunut jotain. Siinä samassa sumu kuitenkin levittäytyi taas pieneksi seinämäksi ja katosi. "Näitkö, näitkö?" Neville sanoi innostuneena.

Nevillen taikasauvasta purkautui jälleen hopeaa, mutta tällä kertaa tuo hopea ei ollutkaan vain muodonta savua, vaan siinä alkoi näkymään jotain... Jotain muotoja. Harryn kasvoille nousi hymy. Nevillen innostus oli lähes käsinkosketeltavaa. "Hienoa Neville. Loistavaa työtä", Harry sanoi. Hänen opettamansa ranneliike ei ehkä sujunut niinkuin piti, mutta yhtä kaikki Neville oli silti ylittänyt itsensä, "Nyt vain muistat ahkerasti harjoitella seuraavaan AK:n tapaamiseen asti. Muista hyvä keskittyminen ja treenaa ranneliikettäsi, niin edistyt."
Harry oli ylpeä Nevillestä. Neville ei ollut juurikaan loistanut AK:n kokouksissa taidoillaan, mutta Harryn mieltä piristä se, kuinka hän kuvitteli muiden ilmeet seuraavassa kokouksessa kun Neville osasikin jo jotain, mitä muut vasta harjoitteli. Viime kokouksessa Harry ei ollut kerennyt opettamaan juurikaan ranneliikettä, joten hän uskoi että Nevillen hetken loistaminen seuraavassa kokouksessa tekisi pojalle vain hyvää. Ja kaikenlisäksi tästä olisi hyvä lähteä jatkamaan seuraavassa tapaamisessa.

Alkoi olla jo myöhä. Harry ei tiennyt kuinka paljon kello oli, tai kuinka pitkään he olivat harjoitelleet Nevillen kanssa kahden tarvehuoneessa, mutta hänestä tuntui siltä että tähän oli hyvä päättää. Neville tuntui selkeästi olevan innoissaan ja Harry toivoi, että Nevillen into jatkuisi vielä seuraavaankin Killan tapaamiseen asti. Olivathan treenit muutenkin menneet hyvin.
"Tuota... onko sinulla vielä jotain kysyttävää suojeliuksesta, Neville?", Harry katsoi toiseen, "Luulen että meidän taitaa olla aika lopetella ja palata takaisin oleskeluhuoneeseen. Ei olisi AK:n kannalta hyvä, mikäli jäisimme Voron nalkkiin käytävällä hortoilusta."

Nevillen hymy ulottui korvasta korvaan ja kun Harry vielä kehui hänen yritystään, hymy levisi vielä suuremmaksi, jos vain mahdollista. Neville oli innostunut ja toivoi, että ensi kerralla saattaisi jo saada aikaan ihan oikean suojeliuksen. Se saattoi olla liian suuri toive tällä hetkellä, mutta nyt Nevillestä tuntui ainakin siltä, että suojeliuksen tekeminen joskus tulevaisuudessa saattaisi onnistuakin. Neville nyökkäsi Harryn ohjeille ja kokeili vielä kerran kädessään olevalla taikasauvalla ranneliikettä. Sauvan päästä lähti muutama kipinä, jotka polttivat pieniä reikiä Nevillen kaavun hihaan. Hän irvisti. Ehkä Hermione tai joku muu suostuisi auttamaan häntä kaavun korjaamisessa.

Kun Harry jatkoi puhumista, Neville vastasi hänen kysymykseensä: "No, ei nyt tällä hetkellä." Neville oli niin haltioissaan pienestä edistysaskeleesta, että ei keksinyt mitään kyseltävää. Harryn ehdottaessa kohti Rohkelikkotornia lähtemistä, Neville nyökkäsi jälleen. "Joo, mennään vaan. Kiitos kun autoit minua", Neville sanoi ja lähti kohti ovea. Käytävälle päästyään Neville alkoi jutustella niitä näitä säästä ja läksyistä Harrylle. Nevillen mieliala oli noussut huomattavasti taas AK:n kokouksen myötä.