Merry christmas!

// Remus Lupin tänne näin. :) Päivämäärä 24.12.1994 //

Joulu oli vallannut Tylypahkan. Lunta tuiskutti iloisesti koulun tiluksilla ja ilma oli hyvä. Monet oppilaista olivat lähteneet viettämään joululomiaan koteihinsa, mutta muutamien oppilaiden (ja opettajien) iloksi koulu oli silti koristeltu kauniiksi. Suureen saliin oli pystytettyä monta, komeaa ja uhkeaa joulukuusta. Katto oli valaistu kirkkain joulukynttilöin ja tupapöydistä löytyi monenmoista herkkua.

Harry oli noussut tänään aikaisin ylös. Hän oli avannut Ronin kanssa lahjat, saanut Ronin äidin neulomasta sukasta päähänsä, pelannut velhoshakkia ja syönyt vatsansa täyteen suklaasammakoita.
Ron oli jäänyt vielä ihastelemaan lahjojaan ja juttelemaan muutaman rohkelikkolaisen kanssa oleskeluhuoneeseen, mutta Harry oli päättänyt lähteä jaloittelemaan. Hän oli päättänyt lähteä toivottamaan hauskaa joulua myös Remus Lupininille, koulun nykyiselle Pimeydenvoimilta suojautumisen opettajalle. Harry ei tiennyt viettikö Lupin joulunsa Tylypahkassa, joten ensitöikseen hän suunnisti kohti opettajienhuonetta. Hän koputti oveen.
"Niin?", kuului pitkäveteinen, kalskea ääni ja ovi avautui. Harryn mieliala valahti. Kaikeksi pahaksi onnekseen hänen edessään seisoi se henkilö, ketä hän kaikista vähiten tahtoi nähdä. Varsinkaan näin joulun alla. Tylypahkan opettajista vastenmielisin, juomamestari Severus Kalkaros.
"Hukkasiko Potter suklaasammakkonsa vai oliko hän jotain muuta vailla?", Kalkaros kysyi kohottaen ilkkuvasti kulmansa. "Tulin vain kysymään, olisiko professori Lupin koululla", Harry sanoi kireänä. Hetken he tuijottivat toisiaan. "Kyllä professori Lupin taitaa huoneessaan olla", Severus sanoi äänessään selkeää inhoa ja halveksuntaa. "Kiitoksia", Harry äyskäisi ja lähti suunnistamaan suorinta reittiä kohti Lupinin opettajanhuonetta.
Matkallaan hän törmäsi Melkein päättömään Nickiin ja muutamaan muuhun aaveeseen, jotka toivottivat Harrylle hyvää joulua ja jatkoivat matkaansa niin railakkaasti laulaen, että Harry mietti pystyivätköhän aaveet juomaan tuliviskiä...
Melko pian Harry kuitenkin saapui päämääräänsä. Lupinin työhuoneen oven edustalle. Sisällä vaikutti olevan melko hiljaista, ja hetken Harryn mieleen juolahti että Kalkaros oli huijannut häntä. Silti hän päätti yrittää. Hän koputti oveen ja jäi odottamaan vastausta.

//Täältä tullaan! Nyt kun vihdoinkin sain tehtyä suurin piirtein kaikki päivän askareista x)//

Remus oli vasta saanut opetella elämään uudelleen. Hän oli viettänyt viime vuotensa omissa oloissaan ja herännyt todellisuuteen vasta Albus Dumbledoren saavuttua hänen rähjäisen asuntonsa oven taakse pyytääkseen häntä opettamaan Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun. Pyyntö oli todellakin tullut yllätyksenä eikä siitä ollut kulunut vielä puoltakaan vuotta, mutta Remus sai toden totta olla kiitollinen, sillä ilman tuota herätystä hän todennäköisesti makaisi vieläkin rottia vilisevässä asunnossaan edes ajattelematta sitä mahdollisuutta, että saattaisi jatkaa elämäänsä Lilyn ja Jamesin kuoleman jälkeen.
Viimeisten kuukausien aikana hän ei ollut näitä paljoa ehtinyt ajattelemaankaan. Tavallaan hän tunsi loukanneensa ystäviensä muistoa, mutta toisaalta oli totuus, ettei hän voinut uhrata näille jokaista hetkeään, sillä hänellä oli omakin elämänsä elettävänään.
Albus oli toki myös toivonut, että hän voisi tukea Harryä tämän opiskelussa ja yksityisessä elämässä, sillä tämän kohdalla elämä oli taatusti jo vaikeampaa kuin muilla ikäisillään, mutta koska oli vasta totuttelemassa omaan elämäänsä uudelleen, ei Remuksesta kaiketi paljoa hyötyä ollut pojalle ollut. Hän sattui myös omaamaan vielä valitettavan paljon siitä teiniajan ujoudestaan, koska ei ollut vuosiin ollut juurikaan yhteydessä kehenkään... Hän ei ollut vielä täysin tottunut sosiaalisiin tilanteisiin.

Remus nautti kuitenkin joululomastaan ja unohti parhaansa mukaan kaikki ikävät ja turhat huolensa. Hän olikin yllättäen onnistunut tänä aamuna nukkumaan aamukahteentoista ja noustuaan hän oli vielä loikonut vuoteessaan ja avannut ne muutamat, pienet joululahjat, jotka oli sänkynsä päädystä löytänyt.
Hän ei välittänyt lahjojen koosta tai määrästä, oli kulunut pitkä aika siitä, kun hän oli viimeksi saanut edes joululahjoja. Joten pullollinen kermakaljaa, pieni teevalikoima ja muutama vanha valokuva hänen kouluajoiltaan - kaiketi jostain Tylypahkan arkistoista - riittivät hänelle oikein hyvin.
Hän ehti vetää sopivasti vaatteet ylleen ja lämmittää vettä kaakaota varten ennen kuin kuuli koputuksen oveltaan.

Remus tarkisti vielä paitansa napituksen ennen kuin avasi oven niin, että saattoi nähdä tulijan. Kieltämättä hän ei kyennyt estämään yllättyneisyyttä joka mielensä valtasi kun hän näki koputtajan.
"Harry...E-en... osannutkaan od-ottaa sinua...", Remus änkytti myöhäisestä herätyksestä käheällä äänellään ja astui syrjään ovensuusta, "Haluatko tul-la sisään?"
Hän kohotti toisen kätensä pörröttämään hiuksiaan ja kostutti huuliaan kielensä kärjellä.
"Olin juu-ri te-tekemässä kaakaota, tahdotko sin-ä?"

Remus oli kuin olikin omassa huoneessaan. Ovi avautui ja Harryn eteen ilmestyi Remus Lupin joka näytti selkeästi olevan yllättynyt Harryn yllätysvisiitistä. Harry ei tiennyt Lupinin taustoista mitään, eikä voinut aavistaa tämän sosiaalisiavaikeuksia, joten Harry vain oletti ettei mies ollut tottunut oppilaidensa vierailuihin - Vaikka monet oppilaat pitivätkin uudesta pimeydenvoimilta suojautumisen opettajasta ja tämä olikin erityisesti rohkelikkojen suosiossa. (Luihuisilta nyt taas oli turha kysyä mitään...)

Lupin kertoi, että oli aikeissa keittää kaakaota ja tarjosi kupillista myös Harrylle. Harry astui huoneeseen.
"Kiitos kyllä, professori", hän sanoi ja antoi katseensa harhailla Lupinin työhuoneessa. Suurinpiirtein vuosi sitten, toisena vuonaan, Harry oli viimeksi vieraillut samassa huoneessa; silloin seiniä oli koristanut sen vuotisen opettajan, itserakkaan Gilderoy Lockhartin muotokuvat ja nimikirjoitukset. Nyt huone taas täyttyi mitä erikoisemmista kojeista ja laitteista jonkalaisia Harry ei ollut eläessään nähnytkään ja hänen olisikin tehnyt mieli kysellä niistä tarkemmin. Ajatus kuitenkin unohtui melkein saman tien, kun Harryn katse osui avattuihin lahjoihin ja niiden paperikääröihin ja häntä alkoi kaduttamaan se ettei hän ollut itse tuonut Lupinille mitään.
"Ajattelin vain tulla toivottamaan hyvää joulua, professori", Harry kuitenkin sanoi ja siirsi katseensa opettajaansa. Hän istuutui lähimmälle tuolille. "En vain tiennyt vietättekö te joulun koululla." Niin, monet olivat lähteneet viettämään lomiaan koteihinsa. Joululoman aikoihin koulu tuntuikin siksi lähes autiolta, vaikkakin Harry olikin laskenut että lähes kaikki opettajat viettivätkin joulunsa koululla. Siltikin, Harry oli erityisen mielissään siitä että myös Remus Lupin oli näin jouluaattona paikalla. Hän piti uudesta pimeydenvoimilta suojautumisen opettajasta ja viihtyi tämän seurassa paremmin kuin viime vuotisten opettajiensa.

Remus oli huono sosiaalisissa tilanteissa, muttei hän myöskään ollut tottunut oppilaiden yllätysvierailuihin. Niinpä Harry Potterin, hänen vanhan, edesmenneen ystävänsä pojan saapuminen jouluna hänen ovensa taa oli sekä yllätys, että kunnia. Ilme hänen kasvoillaan olisi kaiketi ollut näkemisen arvoinen juuri sillä hetkellä, kun hän avasi oven.
Poika toden totta muistutti isäänsä...Mutta...Tällä oli äitinsä silmät. Muistot virtasivat mieleensä ja vaikka ystävällinen hymy pysyttelikin huulillaan, mielensä valtasi hetkellisesti suru ja ikävä. Tuntui kuin siitä olisi ollut vain joitain päiviä, kenties kuukausia, kun hän oli viimeksi käynyt Lilyn ja Jamesin luona teellä. Kaikki olivat olleet hymyssä suin ja synkistä ajoista huolimatta, suuremmin ei oltu murehdittu.
Asiat olivat pian kääntyneet huonommiksi... Mutta tärkeintä kai oli, että poika-joka-eli oli yhä elossa ja vanhemmilta saadut ulkonäölliset ja luonteelliset perinnöt mukanaan.

Remus ei ylpeillyt työhuoneensa sisustuksella. Hän oli työn ja väliaikaisen asuinsijan saatuaan luopunut asunnostaan ja myynyt kaiken vähäisen irtaimistonsa. Vain hänen tärkeimmät omaisuutensa mies oli säästänyt ja sijoittanut huoneen toisen oven taa, makuuhuoneeseen, sänkynsä päätyyn.
Hän oli yhä yhtälailla tarkka ja tunnollinen opetusaiheissa kuin kouluaikoinaankin ja näin ollen työhuoneensa oli täynnä yhtä sun toistakin, milloin mihinkin ja minkäkin vuosikurssin aiheisiin liittyvää. Remus koetti parhaansa mukaan pitää oppituntinsa mielenkiintoisina, mutta myös opettavaisina.
Sittemmin kun ei asuntoa omistanut, hän ei tiennyt lainkaan minne menisi kun pestinsä päättyisi, tai milloin tuo lie edes päättyisi, mutta ehkä hän jotain kehittelisi. Olihan hän selvinnyt elämässään tähänkin saakka, hädin tuskin, mutta kumminkin.

Remus tiedosti kuinka Harryn katse kävi avatuissa lahjapapereissa ja tämän sanoihin vastatakseen, hän sanoi;
"Ja...S-se on paras...Jo-joululahja jonka vain...Voi antaa."
Lämpimästi, joskin omaan tapaansa hieman surullisesti hymyillen Remus osoitti Harrylle tuolia työpöytäänsä vastapäätä ja kiiruhti itse etsimään taikasauvan taskustaan ja leijuttamaan teepannun ja sille alustan pöydälle.
Hän vilkaisi pöytää, joka oli täynnänsä ties mitä papereita, kirjoja ja laitteita ja etsi nurkasta pahvilaatikon.
"Jo-jouluna ei...Pitäisi ajatella...Töitä...", hän puheli ja hymyili pikaisesti ennen kuin muutamalla taikasauvan heilautuksella tyhjensi työpöydän kaikesta ylimääräisestä pahvilaatikkoon, jättäen pöydälle vain pannun ja sen alusen.

Remus etsi tavaroidensa seasta pari mukia ja kaakaojauhetta sisältävän purkin. Hän laski ne pöydälle ja silmäili köyhänlaista tarjontaa, huokaisten pienesti istuutuessaan.
"Mikäli mi-nussa olisi vähänkin...Isäsi vikaa...Voisimme kä-käydä keittiöllä herkkuvarkaissa."
Niin sanoessaan hän onnistui puoliksi vahingossa, puoliksi tahallaan, herättämään mieleensä lisää muistoja, jotka keskittyi parhaansa mukaan unohtamaan hymyillessään Harrylle pienesti ja uudella taikasauvan heilautuksella kaatoi lämmintä vettä ja kaakaojauhetta Harryn mukiin ja sen jälkeen omaansa, yksinkertainen sormen pyöräytys sai mukiinsa laitetun lusikan sekoittamaan kaakaojauheen veden sekaan, samalla kun Remus hieman hajamielisenä silmäili Harryä.
Tämä toden totta muistutti Jamesiä...Hieman liikaakin.

Kun Remus Lupin sanoi että Harryn jouluntoivotus olisi parhain lahja jonka voi antaa, tyytyi Harry hymyilemään opettajalleen. Hän unohti lahjojen murehtimisen ja alkoi katselemaan, kuinka Lupin heilautti taikasauvaansa ja kupit alkoivat liikkumaan itsestään. Harry oli tottunut jo taikuuteen. Hän kuitenkin vielä muisti, kuinka vasta kaksi vuotta sitten hän oli ollut kaikesta pyörällä päästään ja kuinka silloin hän oli jaksanut ihmetellä taikuutta. Niin, silloin kaikki oli ollut niin uutta, mutta nyt taikasauvan heiluttelu ja taikuus olivat hänelle jo niin tuttua ja tärkeää. Nyt hän ei enää pystyisi edes kuvitella elävänsä ilman taikuutta.
"Joo... Ja etköhän sinäkin ole lomasi ansainnut, professori", Harry sanoi nyökäten ja katseli hajamielisesti kuinka työpöytä tyhjeni yhdellä sauvanheilautuksella mitä erillaisimmista pergamenteista.

Harry ei pitänyt Lupinin kaakaota mitenkään köyhänä tarjontana. Hän ei edes ajatellut mitään sen suuntaista, vaan Lupinin istuutuessa pöydän ääreen otti Harry höyryävän kuuman kaakaomukinsa kouraansa, kiittäen opettajaansa. Hän siemaisi sitä varovasti. Kaakao hieman poltteli hänen kurkkuaan, mutta siltikin lämmitti häntä mukavasti. Harry mietti vaikuttaisiko kaakaokin samallalailla kuin suklaa... virkistäisi uupunutta.

Seuraavaksi oli Harryn vuoro yllättyä. Kun Lupin mainitsi herkkunäpistelyt, Harryn oli tarkoitus naurahtaa ja sanoa että ehkäpä Weasleyn kaksoset olivat jo tehneet niin, mutta sitten koko lause iskostui hänen päähänsä ja hän ymmärsi jotain - Lupin oli maininnut hänen isänsä!
"Mitä - tunsitko sinä vanhempani?!", Harry lähes huudahti yllättyneenä. Sydän Harryn rinnassa alkoi takomaan kiivaammin, kysymysten kimpoillessa hänen mielessään ja hänen olisikin tehnyt mieli kysellä kaikenlaista hänen vanhemistaan... Mutta sitten jokin sai Harryn mielen tummumaan. Yksi kysymys ylitse muiden peittosi muut...
"Professori", Harry aloitti värittömästi. Sanat tuntuivat jääneen hänen kurkkuunsa, eikä hän oikein tiennyt kuinka esittäisi seuraavan, saatika halusiko hän edes tietää totuutta, "Sittenhän sinä tunsit myös Sirius Mustan?" Mustan, Azkabanikarkurin ja hänen vanhempiensa kavaltajan nimi tuntui raskaalta sanoa. Harry tunsi inhoa ja vihaa Sirius Mustaa kohtaa kohtaan ja hän tunsikin hetkeksi kurkkunsa kuivuvan. Harry olisi halunnut kertoa Lupinille, että hän tiesi Sirius Mustan olleen hänen isänsä hyvä ystävä, mutta toisaalta, silloin hänen olisi pitänyt kertoa myös reissusta Tylyahoon ja siitä Lupin tuskin olisi pitänyt. Hän ei kaivannut enää lisää ongelmia, joten vain vaivoin hilliten itsensä hän jäi odottamaan Lupinin vastausta sydämen edelleen takoen hurjasti.

Mikäli Remus olisi ollut yhtä ankealla tuulella kuin alle vuosi sitten, hän olisi kenties kommentoinut, ettei ollut ansainnut yhtäkään lomapäivää, tuskin koskaan, mutta sen sijaan hän tyytyi nyt hymyilemään pienesti, kuten hänelle ominaista oli; surullisen ja hieman uupuneenkin vivahteen kera, mutta silti ainoastaan hyvää tarkoittaen ja mitään sen suuremmin vaivihkaa vihjailematta.

Remus koki jostain syystä aina omaavansa jossain määrin huonomman tarjonnan kuin muut. Kenties hän oli jo liian tottunut köyhyyteensä ja kouluaikojen kiusatuksi tuleminen hieman liiankin tuoreena vielä mielessään.
Siitäkin huolimatta pelkkä lämmin kaakao ilman mitään sen suurempia, nuorten rakastamia herkkuja, tuntui jotenkin...Turhalta ylipäänsä tarjottavaksi. Melkeinpä sama kuin ei olisi tarjonnut mitään!
Mutta kaakaota varovasti siemaistessaan Remus ei kyennyt estämään vaimeaa huokausta. Kaakao todellakin oli hyvää, etenkin kun hänen työhuoneessaan oli hieman vilpoista.

Remus veti kaakaota väärään kurkkuun hänen huudahduksen kuullessaan ja laski kiireesti mukinsa alas, yskien ja vilkaisi Harryä, tajuten vasta nyt virheensä. Hän ei ollut tullut varmistaneeksi Albukselta olisiko sopivaa edes paljastaa hänen yhteyttään Jamesiin ja Lilyyn nyt, kun hän oli yhä Harryn opettajana.
"Turhapa tuota...Enää on kieltää-kään", Remus huokaisi, mutta hymyili kuitenkin Harrylle ennen kuin otti uuden hörpyn kaakaostaan saadakseen kurkkunsa kunnolla selvitetyksi, mutta ehti kuitenkin tällä kertaa nielaista ennen kuin Harry ehti esittämään seuraavan kysymyksensä.
Remus kohotti katseensa Harryyn ja huomasi tämän lannistuneen mielialan, siinä missä hän itsekin taatusti vaikutti siltä, ettei erityisemmin pitänyt keskustelun ottamasta suunnasta. Hän ei ollut edes tiennyt Harryn tietävän Siriuksesta.
Tämän päättely hänen ja Siriuksen tuttavuudesta oli kaiketi pelkkä onnistunut yhteenlasku siitä, kuinka Sirius oli ollut Jamesin salaisuudenhaltijana...Joten mikäli oli tuntenut Jamesin, oli todennäköisesti tuntenut myös tämän hyvän ystävän.
"Voisi kai...S-sanoa että...Tunsin hänet hieman liiankin hyvin", Remus vastasi katkerana. Hän ei ollut koskaan onnistunut käsittämään sitä, miksi Sirius oli tehnyt sen mitä oli - ja miksi tämä nyt oli karannut Azkabanista. Mikäli tämä todellakin oli Harryn perässä...Remus ei edes tiennyt mitä ajatella, mutta mikäli tämä oli antanut Potterit ilmi - kuten vaikutti käyneen - ja oli nyt aikeissa tappaa näiden ainoan pojan, oman kummipoikansa, jotain oli täytynyt tapahtua, jotain vakavaa. Jokin oli napsahtanut hänen kouluaikaisen ystävänsä pääkopassa, sillä hänen tuntemansa Sirius ei todellakaan olisi tehnyt mitään sellaista.
"Tunsin hänet...Niin hyvin, etten...Koskaan olisi uskonut hänen...", Remus aloitti, mutta luovutti kun ei onnistunut muodostamaan järkevää lausetta, kaikesta huolimatta, hän oli painiskellut tuon yhden yön tapahtumien ja siihen johtaneiden tekijöiden kanssa viimeiset viisitoista vuotta eikä hän siltikään voinut ymmärtää niitä.
"Pa-rempi, ettet...Kerro yhteydestäni häneen...Ke-kenellekään", Remus pyysi ja keskittyi hörppäämään pitkän kulauksen kaakaostaan kuin siinä olisi ollut jotain vahvempaakin, "Äläkä...Missään tapaukses-sa hankkiudu on-gelmiin...Si- Hän ei...t-tule antamaan armoa..."

Ehkä Harryn olisi tehnyt mieli kysyä Lupinilta tarkemmin, kuinka hyvin tuo tunsi murhamiehen, mutta nähtyään että keskustelu oli Lupinille kiusallinen, hän päätti olla utelematta sen enempää. Harry kuitenkin yritti miettiä Lupinia kouluikäisenä, Jamesin ja Siriuksen rinnalla. Hän onnistuikin mielikuvassaan, mutta teki kipeää miettiä omaa isäänsä ja tämän ilmiantajaa vieritysten - todennäköisesti jopa tupatovereina. Läheisinä ystävinä... Harry puraisi huultaan. Miten Sirius Musta oli saattanut?

Harry ei voinut kieltää sitä itseltään, että hän toivoi salaa törmäävänsä Sirius Mustaan. Hän oli katkera ja tunsi syvää vihaa tuota miestä kohtaan ja - vaikka kolmetoista vuotias velho vasta olikin - hän oli valmis repimään tuon miehen vaikka paljain käsin kostaakseen vanhempiensa puolesta. Ehkä Lupin kuitenkin tunsi Harryn liian hyvin tai arvasi tämän katkeruuden, mutta tuo kuitenkin kielsi häntä sotkeentumasta Mustaan, johon Harry tyytyi vain nyökkäämään.
"En tietenkään etsisi käsiini miestä joka haluaisi tappaa minut", hän sanoi ehkä vähän turhankin viattoman kuuloisesti. Harry ei tiennyt arvasiko Lupin hänen valehtelevan, mutta toivoi ettei tämä enää palaisi aiheeseen.

Hetken Harry katsoi synkkänä kaakaomukiinsa ja laittoi sen sitten pöydälle, kohottaen katseen opettajaansa. "Uskotko Ministeriön nappaavan hänet?", Harry katsoi Lupinia. Hän oli hetken vaiti, puntaroi ajatuksiaan ja päätti sitten kysyä Lupinilta jotain, mikä oli häntä vaivannut jo koulun alkamisesta asti.
"Mitä ankeuttajat tekevät jos saavat hänet kiinni?" Harry muisti varsin hyvin hänen ensikohtaamisensa ankeuttajien kanssa. Sen kylmän, hyytävän tunteen ja viiltävän kivun ja... kiljunnan. Hänen äitinsä viimeiset hetket ja sen kuinka hän olikaan anonut Voldemortilta säästämään poikansa hengen. Harryn hengen. Se muisto oli kivulias, mutta samalla myös lohduttava. Harry ei tiennyt mitään sen pahempaa kuin ankeuttajat, mutta silti hän ei tiennyt mitään parempaa kuin vanhempiensa äänen. Ankeuttajat vaikuttivat häneen muita herkemmin, eikä Harry tiennyt siihen syytä. Hän pelkäsi, mutta samalla myös toivoi pääsevänsä jälleen kuulemaan äitinsä äänen.
"Miksi ankeuttajat vaikuttavat minuun niin kuin vaikuttavat?", Harry kysyi värittömästi, heikosti, pitäen katseensa visusti kaakaomukissaan. Se oli alkanut jo kylmetä, mutta niin kylmäsi Harryakin.

Tavallaan Harry olisi hänen mielestään ansainnut enemmän tietoa vanhemmistaan, mutta toisaalta, mitä tuli Siriukseen ja pojan vanhempien ikävään kohtaloon, Harry Remuksen mielestä tiesi toisaalta jo hieman liikaakin.
Tämä joutui muutenkin päivittäin kokemaan asioita, joista muiden tämän ikäisten ei hyvällä lykyllä tarvitsisi murehtia vielä vuosiin. Harrylle määräytynyt kohtalo oli tämän uuden Pimeyden Voimilta Suojautumisen professorin mielestä jo tähänkin mennessä aivan liian suuri taakka tuonikäisen pojan kannettavaksi.
Tietysti Harry sai tukea niin paljon kuin vain suinkin tarvitsi, mutta koittaisi hetkiä, joina tällä ei yksinkertaisesti ollut ketään tukemassa - ja mikäli tämä oli tässäkin asiassa vähänkin isänsä kaltainen, poika tuskin suostuisi kaikista ongelmistaan ääneen edes mainitsemaan. Tämä pitäisi sitä jonkin sortin heikkoutena ja katsoisi olevansa urheampi, kunnon Rohkelikko, mikäli ei mainitsisi moisista asioista kenellekään.

Remus tiesi myös sen, ettei hänen sanoillaan välttämättä olisi mitään merkitystä, etenkään jos Harry sattuisi törmäämään Siriukseen. Tämä ei muistaisi hänen varoituksiaan eikä suostuisi kuuntelemaan sitä pientä viisasta ääntä päänsä sisällä. Harry tahtoi kostaa vanhempiensa puolesta ja toki se ymmärrettävää olikin, mutta Sirius oli näyttänyt 12 vuotta sitten voimansa tappaessaan ne useat jästit kertaheitolla, eikä Harrystä olisi tälle mitään vastusta.
"Tuo saattoi mennä läpi Arthuriin...Mut-ta minä...Tunnen sinut isäsi kautta ja t-tiedän, ettet sinä...Tilaisuuden sattuessa aio kuunnella mi-minua", Remus vastasi. Hän kyllä tiesi Arthurin kertoneen, koska Molly oli pitänyt tälle aikamoisen huudon, ainakin Albuksen kertoman mukaan - tietysti hänelle oli kerrottu mitä Harry tiesi ja mitä ei, jottei hän menisi möläyttämään mitään turhan kohtalokasta vielä tässä vaiheessa. Arthur kenties uskoi Harryn sanat katsoessaan tämän vihreisiin, vielä niin viattomiin silmiin, mutta Remus oli aikoinaan mennyt niin useita kertoja halpaan tämän isän silmiä tapittaessaan, ettei hän noin vain uskonut Harryn vakuutteluihin.
Hän kuitenkin tiesi myös sen, ettei pystyisi estämään poikaa tekemästä typeryyksiä, mikäli kohtaisi Mustan, joten kaiketi hänen vain täytyisi pitää huoli siitä, että hän olisi itsekin paikalla tuolloin, suojaamassa pojan selustaa.

Remus hymyili surullisesti Harryn kysymyksen kuullessaan ja kohautti pienesti olkiaan. Hän ei kuitenkaan kyennyt valehtelemaan ja vastasi pian lannistuneesti huokaisten;
"Sirius...M-Musta oli jo...Kouluaikoina senmoi-nen riesa, e-että hänellä on todennäköisesti...Aina jokin temppu hihassaan...J-jota Ministeriö ei osaa...Aavistaakaan."
Toki Ankeuttajien läsnäolo jossain määrin lisäsi Ministeriön mahdollisuuksia Sirius Mustan kiinnisaamiseksi, mutta Remus jaksoi epäillä, etteivät nämä saisi tätä hengiltä. Ikävä kyllä, kaikista Siriuksen teoista huolimatta, Remus tajusi myös toivovansa, ettei tämä koskaan jäisi kiinni... Niin väärin kuin se Harryn vanhempia kohtaan olikin.
Remus värähti Harryn seuraavaa kysymystä ja koetti kärsivän näköisenä hetken ajan kehitellä tapaa, jolla kiertää kysymys, jonka ajatteleminenkin sai hänet jopa pelkäämään entisen koulutoverinsa ja ystävänsä puolesta.
"U-u-uskoisin, että...Ministeriö on antanut A-Ankeuttajille luvan...kuolettavaan su-suudelmaan, mikäli he...", mies päätti lauseensa kesken ja tiedosti vapisevansa. Missä vaiheessa hänen kouluaikainen maailmansa oli kääntynyt tällä tavoin päälaelleen? Ja miksi kummassa Sirius oli valinnut itselleen tällaisen kohtalon?
Noita samoja kysymyksiä hän oli pohtinut jo vuosia keksimättä niihin kunnollista vastausta.

Remus kohotti katseensa takaisin Harryyn ja pudisti mielestään ikävät ajatukset Ankeuttajan suudelmasta ja Sirius Mustasta. Harryn henki oli nyt tärkein, sillä tämä oli heidän kenties ainoa keinonsa voittaa tiedät-kai-kuka, eikä Siriuskaan saisi vaarantaa sitä.
Remus pitäisi siitä huolen, vaikka se sitten tarkoittaisikin...Että hänen täytyisi tappaa kouluaikainen ystävänsä.
"A-Ankeuttajat...imevät pois kaikki h-hyvät muistot, jättäen vain pahimmat...jäljelle...Se, kuinka...reagoit niihin e-ei suinkaan johdu he-ikkoudesta, s-sinulle on vain...Tapahtu-nut pahempia...A-asioita kuin muille i-käisillesi. H-he eivät pysty...Kuvittelemaankaan niitä kauhuja jotka sinä...Olet joutunut...Kohtaamaan..."

Remus Lupin oli oikeassa siinä, että Harry oli hyvin paljon Jamesin kaltainen; Hän oli huono puhumaan ongelmistaan. Ehkä Harry ei itsekään asiaa tiedostanut, mutta sisimmissään hän pelkäsi olevansa heikko. Mitätön. Varsinkin tämä vuosi ja ankeuttajien kohtaamiset olivat saaneet Harryn pelon nostamaan entisestään päätään. Ihmiset olettivat hänen tekevän suuria tekoja - Mutta entä jos hän ei ollutkaan oletuksien arvoinen?
Harry tiesi että hän sai paljon tukea - Olihan hänellä Weasleyt, Hermione ja Dumbledore takanaan. Ja nyt myös Remus. Siltikin, vaikka Harrylla oli ystäviä ympärillään ennemmän kuin ikinä hänen asuessaan vielä Dursleylla, tunsi Harry silti olevansa yksin. Harry oli saanut kuulla kyllästymiseen asti että hänellä oli tukijoita ja ymmärtäjiä ympärillään - mutta tiesivätkö he todella, mitä hän koki? Kykenivätkö he oikeasti ymmärtämään, miltä tuntuu herätä keskellä yötä hiestä märkänä painajaisiin illasta jota ei edes kunnolla muistanut? Niistä kaikista Harry ei ollut puhunut edes Hermionelle tai Ronille. Hän ei ollut kertonut kaikkea hänen unistaan... tykkyvästä arvestaan... Heikkouksistaan...

Harryn oli myönnettävä, että keskustelu Lupinin kanssa kohensi hänen oloaan. Lupinille oli helppo puhua. Hän ei syylistänyt tai moittinut (Toisinkuin esimerkiksi Hermione.) Hän todella kuunteli. Harrylle tuli lämmin olo ja hänestä tuntui aivan kuin hän olisi keskustellut vanhan ystävän kanssa. Harry huomasi todella luottavansa uuteen opettajaansa.

"Hän ansaitsee sen", Harry sanoi uhmakkaasti Lupinin kertoessa Ministerön antaneen ankeuttajille luvan kuollettavaan suudelmaan. Harry huomasi asian olevan kuitenkin Lupinille vaikea. Hän ei tiennyt kuinka läheisiä ystäviä Musta ja Lupin olivat kouluaikoina olleet, mutta jopa Harrykin huomasi sen että asian ajattelu teki Lupinille kipeää. Harry itse ei tuntenut kuitenkaan sääliä Mustaa kohtaan. Hän todella toivoi että Musta pääsisi vastaamaan teoistaan - joko hänelle tai Ministeriölle. (Vaikkakin Harryn viisaampi puoli todella muistutti Harrya varomaan Mustaa, hänhän oli vasta kolmetoista vuotias velho ja Musta taas kokenut ja vaarallinen murhaaja... Mutta syvä viha ja katkeruus vaiensivat tuon äänen ja käskivät häntä kostamaan.)

Harrylle oli tärkeää, että Remus sanoi ettei hän ollut heikko. Lupinin selostus kevensi Harryn oloa ja irvikuva Malfoysta ja muista luihuisista ilkkumassa hänelle, kuinka "heikko hän olikaan" ja "kuinka Potter pyörtyilee" hälveni. Ehkä Lupin oli oikeassa. Ehkä hän ei ollutkaan heikko.
Hetken Harry oli vaiti ja mietti ankeuttajia. Hänen teki jälleen mieli kertoa Lupinille jotain.
"Kun ankeuttajat ovat lähettyvilläni", Harry aloitti, vilkaisten ensin Lupiniin ja siirtäen katseensa sitten takaisin kaakaoonsa ja puraisten huultaan, "Kuulen äitini äänen. Kuinka hän yritti suojella minua Voldemortilta." Muistosta puhuminen sai hänet jälleen yrittämään muistella äitinsä ääntä. Ilman ankeuttajia hän ei kuitenkaan muistanut sitä yhtä elävänä ja voimakkaana.

Remus ei edes ymmärtänyt, kuinka niin suuri taakka saatettiin laskea noin nuoren pojan harteille. Koulunkäynti ja tuntemattomilta saatu kritiikki - jota nämä antoivat huolimatta siitä, etteivät tienneet mistään mitään - tuskin tekivät elämästä yhtään helpompaa, sen kun lisäsivät paineita. Välistä maailmassa tuntui olevan hieman turhankin paljon vääryyttä...Ja oikeutta aivan liian vähän. Mutta piti tottua siihen mitä osakseen sai, valitettavasti Harrylle ei juuri vaihtoehtojakaan oltu annettu.

Remus oli oppinut kuuntelemaan jo nuorena. Hän myös piti siitä ja tahtoi auttaa muita näiden ongelmien kanssa, siinä missä hänen omista ongelmistaan puhuminen oli vaikeaa eikä hän osannut vastaanottaa muilta neuvoja vaivaantumatta.
Hän oli muutoinkin rauhallinen ja ystävällinen ihminen, aivan kuin vastapainona sille mitä hän oli täydenkuun öinä.
Hän tahtoi saada toiset hyvälle tuulelle ja tuli itse paremmalle tuulelle siitä, ja siitä kuinka nämä saapuivat hänen luokseen piristämään häntä tai pitämään hänelle seuraa...Kuten Harry oli nyt tehnyt.

"Myönnettäköön, e-että niin hän ansait-seekin", Remus vastasi hieman apeana. Sirius oli hänen entinen ystävänsä, mutta tämä oli tapattanut Harryn vanhemmat, Peterin ja useita jästejä, tämä oli pettänyt monien luottamuksen, tämä todella oli ansainnut Ankeuttajan suudelman, vaikka Remus olisi tahtonutkin ajatella, että tämä voisi vielä muuttua ja aloittaa alusta. Todennäköisesti kukaan toinen ei kuitenkaan suostuisi antamaan tälle anteeksi, tuskin hänkään siinä kokonaan onnistuisi.
Remus pörrötti hiuksiaan ja vilkaisi kaakaotaan. Se oli jo viilenemässä, joten hän tarttui mukiin ja tyhjensi sen nopealla kulauksella.
Lämpö riitti vielä jossain määrin lämmittämään hänen kurkkuaan ja sai professorin huokaisemaan ennen kuin hän nojasi kyynärpäänsä pöydän pintaa vasten ja leukansa kämmeniinsä, suunnaten katseensa Harryyn.
"Sinä t-toden totta pohdit...Aika sy-synkkiä asioita jouluna, Harry", Remus tokaisi, muttei moittivasti, sillä hän jos kuka tiesi, että murehtimista oli vaikea muiden painostuksesta lopettaakaan, se täytyisi vain pohtia tai puhua pois - ja näin ollen Remus toivoi voivansa olla avuksi.

Remuksen silmät laajenivat hieman Harryn seuraavien sanojen jälkeen. Tämä kuuli Lilyn?
"Hän antoi henkensä pelastaakseen sinut", professori vastasi vaisusti mielensä täyttyessä muistikuvista, "Miltä hänen äänensä kuuleminen tu-tuntuu?"
Ankeuttajat riistivät iloiset muistot ja jättivät huonot jäljelle, mutta mikäli Lilyn äänen kuuleminen sai Harryn paremmalle tuulelle, tällä olisi olemassa ainakin yksi muisto, jota Ankeuttajat eivät voineet riistää. Mikäli Lilyn äänen kuuleminen aiheutti surua ja synkkyyttä...Oli se voimakas ase Harryä itseään vastaan.

Kun Lupin hörppäsi kaakaonsa loppuun, muisti Harrykin lopulta oman kaakaonsa olemassaolon. Opettajan esimerkkiä noudattaen hänkin hörppäsi oman juomansa jämät ja laittoi tyhjän kupin takaisin pöydälle. Vaikka kaakao olikin jo kylmettynyt, tunsi hän olonsa jälleen lämpimämmäksi.
Harry ei tiennyt, mitä sanoa, kun Lupin totesi että Harry mietti melko synkeitä asioita jouluna. Hän ei ottanut Lupinin sanoja mitenkään moittivana tai painostavana, sillä Harrysta tuntui että Remus ymmärsi häntä. Hän oli kuitenkin joutunut painimaan näiden asioiden kanssa jo pitkään ja nyt ne tuntuivat vyöryvän melkoisella voimalla hänen suustaan.

"En oikein tiedä..." Harry vastasi ja kurtisti pohtivana kulmiaan, kun Lupin kysyi miltä Lilyn äänen kuuleminen tuntui, "En ole koskaan saanut tuntea vanhempiani, joten tavallaan pidän siitä, kun kuulen heidän äänen, mutta...." Harryn ääni murtui. Sanat tuntuivat jäävän hänen kurkkuun ja raskas huokaisu karkasi pojan huulilta. Hän ei tiennyt kuinka pukisi ajatuksensa sanoiksi, mutta päätti yrittää ja nosti kasvonsa takaisin Lupiniin päin, "Voldemort murhasi vanhempani. Ja ankeuttajat saavat minut kokemaan tuon illan uudestaan ja uudestaan... En pelkää Voldemortia, mutta tavallaan kaipaan äitini ääntä, vaikka samalla pelkäänkin sitä..." Ajatukset tuntuivat ristiriitaisilta ja sekavilta, eikä Harry ollut edes varma, oliko tuollainen enää edes tervettäkään... Hän todella poti syyllisyyttä siitä, että tavallaan hän myös halusi kuulla äitinsä äänen, vaikka se samalla satuttikin häntä. Hän ei pelännyt ankeuttajia, vaan muistojansa. Siksi Harry olikin periaatteessa melko tyytyväinen siitä ettei hän muistanut siitä kohtalokkaasta illasta vihreää väläystä ja kirkunaa enempää, vaikka hän vanhempiaan kipeästi kaipasikin. Muiston muistaminen kokonaisuudessa olisi ollut takuulla aivan liikaa koska jo pienenkin pätkän muistaminen ankeuttajienkin kautta tuntui tekevän hänet hulluksi.

"Professori", Harry aloitti hetken päästä hymyillen hieman, "Kiitos kun kuuntelette." Lause oli vilpillinen ja aito, ja Harry todella tarkoitti sitä. Hän ei tiennyt arvasiko Lupin kuinka suuresti tämä oli ollut avuksi, mutta hän halusi kiittää opettajaansa. Harryn olo todellakin tuntui nyt kevyemmältä kuin aikoihin, sillä hän oli päässyt purkamaan itseään ja saanut kaipaamiaan vastauksia. Hermione ja Ron olivat olleet myös hyvin suuri tuki Harrylle viimeaikoina, sitä Harry ei voinut kieltää, mutta keskustelu Lupinin kanssa oli auttanut häntä erityisesti ja tavallaan nostanut häntä enemmän pohjamudista.

Harry vilkaisi ikkunaan. Kevyt talviaurinko paistoi kirkkaana ja sai lumen suorastaan loistamaan. Ilma oli erityisen hyvä ja paksut talvikinokset saivat Harryn unohtamaan murheensa ja houkuttelemaan ulos. Ikkunan takaa paljastuva maisema sai hänet ajattelemaan ensi kertaa kunnolla joulua ja siihen kuuluvaa lämpöistä rauhaa - Ei jouluna kuulunut murehtia, Harry muistutti itselleen.
"Mentäiskö kävelylle professori, joulun kunniaksi?", Harry kysyi ja siirsi katseensa Lupiniin, hymyillen. Hän päätti ryhdistäytyä, sillä hän ei halunnut pilata Lupininkaan joulumieltä. Ja kaikenlisäksi, hänhän itse oli tullut toivottamaan tälle joulua.

Remus ei voinut väittää ymmärtävänsä toisten kaikkia tilanteita, etenkään Harryn, mutta kenties juju oli siinä, ettei hän niin väittänytkään. Hän oli tukena kun tukea kaivattiin eikä hän nauranut toisten murheille. Harry kenties joissain tilanteissa koki olevansa heikko, se oli täysin normaalia, mutta mikäli vain mahdollista, hän tahtoi osoittaa Harrylle, ettei kaikkea tarvinnut kantaa yksin ja ettei tämä iästään ja kokemuksen puutteestaan huolimatta ollut heikko, tältä vain vaadittiin niin kovin paljon.

Remus kuunteli tarkasti Harryn puheita, sillä aihe oli vakavampi kuin mitä tämä kenties ajattelikaan.
"E-en sano, että on väärin...Liikuttua vanhempiensa äänistä, m-mutta kaiken kokemasi ohella heidän ääniensä vaikutus sinuun...Antaa Ankeuttajille valta-aseman", Remus selitti oman käsityksensä tilanteesta ja tuijotti hetken ajan pöydän rosoista pintaa, jota siveli sormenpäillään.
"Toki on y-yksi tapa...", Remus aloitti, vilkaisi mietteliäänä Harryä ja laski jälleen katseensa, "Mi-nun on varmaan parasta p-pyytää lupa Albukselta ensin."

Remus hymyili Harryn käyttäessä hänestä työnimikettä. Hän kohotti katseensa poikaan ja silmänsä tuikkivat tämän kiitoksen suorastaan kaikuessa korvissaan.
"T-totta puhuen...En usko, että Albus herätti minut takaisin t-tähän maailmaan vain, jot-ta voisi...Pyytää minua opettamaan ai-heesta, johon en ole kouluvuosieni jälkeen pahemmin perehtynyt. Joten...Tahtoisin uskoa, että...O-len täällä sinua varten, Harry, mikä ta-tarkoittaa sitä, että olet...Aina tervetullut keskustelemaan kanssani, pitämään...M-minulle seuraa", Remus vastasi pidemmin kuin oli aikoihin vastannut kenellekään ja saikin vetää syvään henkeä lauseensa päätteeksi, lisäten kuitenkin pian; "Ja näin epävirallisesti...V-voit kutsua minua Remukseksi."
Virallisesti, oppitunneilla ja koulupäivien aikana, oppilaiden oli kaiketi tarkoitus kutsua häntä 'Professori Lupiniksi', joka Remuksen mielestä kuulosti ainoastaan epämukavalta ja turhan viralliselta, mutta niin kai sen oli mentävä.

Remus vilkaisi hänkin ikkunaan kun Harryn katse näytti maisemaan jumittuneen. Ilma oli kieltämättä kaunis eikä tuulikaan tuivertanut pahemmin, joten hän voisi jopa pärjätä tuossa säässä ohuessa, paikatussa takissaan.
Hän kääntyi hymyillen Harryn puoleen.
"N-no mutta...Mikä ettei", Remus vastasi ja nousi vaivalloisesti ylös tuolista, ottaen takkinsa selkänojalta. Hän veti sen ylleen ja etsi sen hihasta kaulahuivinsa, kiertäen sen ympärilleen. Mies etsi kävelykepin virkaa toimittavan keppinsä ja pyyhkäisi osin harmaantuneita hiuksia silmiltään.
"K-kipitäpä hakemaan takkisi...Käyn...S-Severuksen luona kysymässä jotain tähän...", Remus aloitti ja pohti nopeasti kuinka selittäisi yhä täydenkuun jäljiltä kolottavat jäsenensä, mutta päätyi jatkamaan, "...Kiukuttelevaan jalkaparkaani...N-nähdään vaikka Suuren Salin edessä?"
Lämmin hymy kuittasi puheet kolottavasta jalasta ennen kuin Remus kumartui etsimään lapasiaan, ottaen tukea kepistään.

Harry nyökkäsi pienesti hymyillen Remukselle tämän sanoessa että Harry oli aina tervetullut hänen luokseen. Hetken Harry mietti Albus Dumbledorea ja Lupinin sanoja ja hänen täytyi myöntää olevansa kiitollinen Dumbledorelle. Harry ei tietenkään koskaan ollut olettanut että Dumbledore olisi jättänyt hänet yksin ilman valvontaa Mustan liikkuessa vapaana, mutta silti pieni lämmin kiitollisuuden tunne humahti Harryyn.
"Hyvä on, prof - siis, Remus", Harry hymähti pienesti Lupinin kehottaessa häntä kutsumaan opettajaansa oikealla nimellä. Harry oli Lupinin kanssa paljon läheisempi kuin muiden Tylypahkan oppettajien, joten etunimen käyttäminen tuntui luonnolliselta. Toisin se olisi ollut muiden opettajien kanssa... Harry ei edes uskaltanut kuvitella esimerkiksi MacGarmiwan hurjistunutta ilmettä mikäli hän joskus erehtyisi kutsumaan muodonmuutoksien opettajaansa etunimellä.

Pieni kävelyretki koulun tiluksille kävi Lupinillekin. Tämän kehottaessa Harrya hakemaan takkinsa, suoristi Harry selkänsä nousten ylös ja lähti opettajansa kanssa yhtä matkaa takaisin koulun käytäville. Lupin oli kertonut hakevansa ensiksi Kalkarokselta kipeään jalkaansa jotain helpotusta, joten Harry ja Lupin erkanivat jossain vaiheessa eri suuntiin.
Remuksen kipeää jalkaa Harry ei jäänyt pohtimaan sen enempää - hän oletti, että ehkä Lupin oli vain loukannut sen liukastuessaan esimerkiksi ulkona. Vaikka toisaalta, samalla Harry uskoikin, että sellaiset olisi myös esimerkiksi sairaalasiipi hoitanut tuossa tuokiossa...
Pohdinnat Remuksen kipeän jalan arvoituksesta kuitenkin unohtuivat, Harryn tultua takaisin rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Oleskeluhuone oli tällä hetkellä tyhjä, mutta takassa roihusi vielä lämmin jälkituli. Harry vilkaisi nopeasti takan päällä olevaa kelloa ja tuumi, että Ron oli ilmeisesti lähtenyt muiden rohkelikkojen kanssa Suureen saliin joulunaaton päivälliselle.
Harry kiipesi poikien makuukammariin - sekin oli tyhjä, lukuunottamatta Kutkaa Ronin sängyllä - ja Harry nappasikin vain takkinsa ja tupakaulahuivinsa sänkynsä päältä. Sitten hän poistui oleskeluhuoneesta.
Harry meni suorinta tietä Suuren salin ovien eteen. Remusta ei vielä näkynyt, joten hän joutui odottamaan hetken aikaa. Muutama korpinkynsi käveli Harryn ohitse tervehtien häntä ja toivottaen hauskaa joulua. Iloinen nauru ja kevyt puheensorina kantautui Suuresta salista ja sai hyvänolon tunteen tarttumaan Harryynkin. Hän itse ei ollut juuri nyt kuitenkaan nälkäinen, sillä herättyään aamulla aikaisin oli Harry ahminut Ronin kanssa kasapäin Ronin äidin lähettämiä suklaasammakoita ja noidankattilaleivoksia, joten hän oli edelleen kylläinen.
Melko pian myös Remus saapui Suuren salin edustalle ja he jatkoivatkin matkaansa Tylypahkan mahtavista ulko-ovista ulos raikkaaseen talvi-ilmaan.
Heidän käveltyään hetken, Harry muisti jotain.
"Tuota, Remus...", hän aloitti, vilkaisten opettajaansa, "Mitä sinä tarkoitit sillä että on olemassa vain yksi tapa suojautua ankeuttajia vastaan?"

Remus hymyili pienesti. Tiedä sitten kuinka kauan veisi, että Harry onnistuisi käyttämään hänestä hänen oikeaa nimeään, mutta olisi tuntunut typerältä ja jossain määrin jopa itsekkäältä pyytää tätä kutsumaan häntä professoriksi.
Hän kenties oli täällä opettamassa, mutta moinen työnimike tuntui silti hänestä jotenkin...Epämukavalta näin vapaa-ajalla. Eikä hän sen paremmin mikään maailman mahtavin professori ollutkaan, eihän hän ollut koskaan aiemmin opettanut muita - hän oli kenties koettanut takoa jotain Siriuksen ja Jamesin liki tyhjiin pääkoppiin, muttei niihin kaiketi koskaan mitään ollut tarttunut, paitsi ehkä sanoja sieltä täältä, jotka nämä sitten olivat muuttaneet mieleiseensä järjestykseen ja pilailleet hieman hänen kustannuksellaan.

Remus suuntasi askeleensa tyrmiä kohden. Joulu Tylypahkassa ei suinkaan ollut hänelle ensimmäinen, sillä hän oli viettänyt suurimman osan kouluaikaisista jouluistaan täällä. Siinä määrin nuo ajat eivät olleet vieläkään unohtuneet, etteikö Remus olisi tuntenut itseään jälleen teini-ikäiseksi oppilaaksi suunnatessaan kohti Liemimestarin työhuonetta.
Remus hymyili pienesti koputtaessaan tämän työhuoneen oveen ja jätti jälleen kerran täysin huomiotta hänen kanssaan samaan aikaan Tylypahkassa opiskelleen Luihuisen tuvanjohtajan halveksuvan, ärsyyntyneen katseen, astuessaan tämän ohitse sisään työhuoneeseen.
Severus osasi olla äreä ja yhä vihainen hänelle siitä, ettei hän ollut saanut pidettyä ystäviään kurissa ja siitäkin tämä jaksoi aina katseellaan muistuttaa, kun hän oli eräs täydenkuun yö ollut vähällä tappaa tämän - ja kuollut tämä nyt olisikin, ellei edellä mainittu riiviökaksikko olisi onnistunut pelastamaan niin kovasti vihaamansa luihuispojan henkeä.
Silti Remus tiesi, ettei toinen oikeasti ollut sellainen kuin antoi muiden olettaa. Tämä omasi tunteitakin, hän oli kyllä nähnyt tämän kouluaikoina useaan otteeseen Lilyn seurassa ja muisti yhä elävästi kuinka Lily oli jaksanut puolustaa tätä Jamesin ja Siriuksen pilkatessa tätä rauhallisina iltoina Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa.

Remus saapui kaipaamansa avun saatuaan Suuren Salin eteen, jossa Harry jo odottikin.
"A-anteeksi, että jouduit...Odottamaan... En ole enää... Niin v-vikkelä kuin ennen", hän vastasi hymyillen ja veti syvään henkeä heidän astuessaan ulos. Ilma oli todellakin mitä kaunein eikä kovinkaan moni asia voittanut raikasta talvisäätä.
Remus asteli Harryn rinnalla ulos, ohuen lumikerroksen narskuessa pienesti kenkiensä alla. Hän käänsi katseensa Harryyn ja kulmansa kurtistuivat hieman, saaden hänet näyttämään lähestulkoon onnettomalta.
"T-tarvitsen varmaankin...A-Albuksen luvan, mikäli...Tahdot oppia sen, mutta...", Remus aloitti ja pohti vielä hetken ennen kuin teki päätöksensä ja jatkoi; "...Suojelius on pakoon säntäämistä...V-varmempi keino, m-mutta sen...Opetteleminen ei käy...Noin vain...J-joskin minusta viime juna...matkasi tänne, osoitti, et-tä siitä voisi olla s-sinulle...Suuresti hyötyä."
Remus käänsi katseensa koulun pihamaahan ja jatkoi, melkein kuin olisi vajonnut omiin ajatuksiinsa.
"S-Suojelius ottaa eläimen muodon...Se, m-minkä eläimen muodon se ottaa...Riippuu ihmisestä."
Hän laski katseensa takaisin vierellään kulkevaan Harryyn. Hän osasi melkeinpä jo aavistaa, minkä muodon tämän suojelius kenties ottaisi.

Harry kuunteli tarkoin Lupinin sanoja ja mietti samalla suojeliusta. Hän pohti, minkä eläimen hän itse saisi aikaan... Tietysti jokin lohikäärme tai aarnikotka kuulostaisi upealta ja hetken Harry kuvittelikin kuinka suuri, punainen lohikäärme syöksi tulta ankeuttajia päin. Toisaalta sellaiset taikaeläimet kuulostivat lähinnä jonkun suuren velhon suojeliuksilta ja koska Harry oli pieni ja hintelä, epäili hän kuitenkin saavansa vain jonkin hiiren tai kananpojan aikaiseksi. Sellainen ei kuulostanut kovin suojelevalta - ellei ankeuttajien sitten ollut tarkoitus kuolla nauruun. Mutta eläimistä viis, tunsi Harry silti innostuneensa Lupinin ehdotuksesta. Hän todella toivoi Dumbledoren suostuvan - ja rehellisesti sanottuna ei hän itse nähnyt edes mitään syytä siihen, miksi rehtori kieltäytyisi. Olihan loitsun opettelu kuitenkin Harrylle ainoastaan hyväksi.
"Joo - tai siis, totta kai se käy", Harry hymyili vihreiden silmien tuikkien poikkamaista innostusta, miettien vieläkin villejä mielikuvia mitä hurjimmista eläimistä, "Haluan ehdottomasti oppia sen, jos se kerran auttaa minua ja helpottaa oloa." Toisaalta, vaikka Harry olikin hyvillään siitä, että hänelle tarjottiin mahdollisuutta oppia jotain mikä antaisi kilven ankeuttajia vastaan, kävi Harrylla silti väistämättä jälleen mielessään vanhempiensa äänet. Hän kuitenkin moitti siitä itseään. Vanhempani ovat kuolleet, eikä heidän äänensä kuuleminen tuo heitä takaisin, Harry sätti tiukasti itseään.

He jatkoivat kävelyä ja alkoivat lähestyä koulun lähistöllä olevaa jykevää riippusiltaa. Talviaurinko paistoi edelleen kirkkaana ja sai kaukana häämöttävän Kielletyn metsän näyttämään lähes taianomaiselta, sen ollessa kääriytyneenä talviseen vaippaansa.
"Minkä eläimen muodon sinä saat aikaiseksi?", Harry kysyi ajatukset edelleen tiiviisti lohikäärmeessä, "Tai siis - miten se määräytyy, minkä eläimen kukakin saa? Minusta tuntuu että saisin kuitenkin vain jonkin hiiren aikaiseksi - tai puolikkaan sellaisen", Harry sanoi ehkä hieman lannistuneesti. Ei hän osannut kuvitella itsellään mitään sen mahtavampaa eläintä. Toki myös jokin pöllö kuulostaisi mahdolliselta, mutta olisiko sellaisestakaan vastusta ankeuttajille?

Kun Harry ja Remus saapuivat Tylypahkan sillan luokse, Harry pysähtyi ja nojasi sillan kaiteeseen. Vihreiden silmien katse oli suunnattu edessä näkyvään maisemaan - jäätyneeseen järveen, talvisiin puihin. Hetken Harry oli hiljaa, nauttien näkemästään. Hän oli näkevinään myös pienen mustan pisteen ja kuvitteli tuon Hagridin mökiksi. Pisteestä vaikutti tupruavan savua, joten Hagrid näytti olevan kotona.
"Millaiset vanhempani olivat?", Harry kysyi kuitenkin hetken päästä hieman vaitonaisemmalla äänellä, pitäen katseensa edelleen luonnon omassa taideteoksessa, Tylypahkan maisemissa. Hän mietti olivatko hänen vanhempansakin joskus olleet samaisella sillalla ja katselleet samaa maisemaa.
"Minkälaisia te olitte kouluaikoina?", Harry kääntyi Lupinin puoleen ja hymyili hieman. Hän toivoi ettei Lupin pahastuisi hänen uteluistaan tai tuntisi Harrya mitenkään liian tungettelevana. Harrya nimittäin todella kiinosti minkälainen joukkio Lupin, James, Peter ja.... Sirius olivat joskus olleet. Salaisesta Tylyahon reissustaan Harry ainakin muisteli Rosmertan kertoneen Jamesin ja Siruksen olleen varsinaisia hulivilejä kouluaikoina, mutta Harrysta tuntui että Lupin osaisi vastata siihen paremmin. Olihan tämä kuitenkin ollut heidän luokkatoverinsa ja hyvä ystävä.

Remus tiesi kyllä, ettei eläimen koolla niin väliä ollut, kaikki voima, hyvät muistot, oli laitettava loitsuun. Muistojen voimakkuus vasta ratkaisisi sen kuinka voimakas suojelius olisi, joten vaikka Harryn suojelius sattuisi olemaan hiiren kokoinen, tämä saattaisi silti pärjätä Ankeuttajille. JOskin Remuksella oli omat olettamuksensa siitä, mikä tämän suojelius tulisi olemaan, eikä se ollut hiirtä nähnytkään.
Remus hymyili pienesti. Harry vaikutti olevan hyvinkin huolissaan siitä minkä muodon tämän suojelius ottaisi.
"E-ei ole eläintä karvoihin katsominen, hm? Tiesitkö et-tä...Se sinun niin mitättömänä pi-pitämäsi hiiri voi kuvastaa m-määrätietoisuutta ja neuvokkuutta?" Remus päätyi kysymään onnistuessaan kerrankin pätemään kaikella omaamallaan nippelitiedolla, "M-mutten usko, että suojeliuksesi ot-taa hiiren muodon."
Hän ei ollut varma tahtoiko kertoa arvaustaan Harryn suojeliuksen muodosta vielä. Hän voisi pilata kaiken, kenties hän jättäisi arvauksensa kertomatta ja odottaisi vain sitä päivää, jolloin Harry onnistuisi taikomaan onnistuneen suojeliuksen.
"Suojelius ottaa jonkin itsellesi tärkeän eläimen mu-muodon...Se voi myös...Ottaa sinua symbolisesti kuvaavan eläimen muodon. O-omani on joutsen."
Ihmissusi oli kyllä Remukseen kovasti liittyvä eläin, mutta Ankeuttajien voittaminen vaati iloisia muistoja eikä hän muistanut täydenkuun öistään juuri mitään eikä hän tuosta puolestaan varsinaisesti pitänytkään. Joutsen sen sijaan symboloi rakkautta, tasapainoa, ystävyyttä ja puhtautta. Se kuulosti huomattavasti sutta paremmalta vaihtoehdolta.

Remus huokaisi ja hymyili, haikea katseensa tapasi horisontin. Tämä maisema toi mieleensä kouluaikansa. Hän oli usein tullut tänne Lilyn kanssa juttelemaan niitä näitä, useimmiten James oli aiheuttanut tytölle päänvaivaa, mutta jostain syystä Remus oli aina tiennyt, että tämä syvällä sydämessään rakasti Jamesiä, vaikka tätä päätyi aina moittimaankin - ja useimmiten aivan syystä.
Remus hymyili toisen kysymykselle kun muistot täyttivät jälleen kerran mielensä - ja hetken ajan hän tunsi itsensä vanhaksi muistellessaan jatkuvasti menneitä.
"Hmm...Äitisi...Oli aina siellä minua varten. H-hän oli lahjakas ja ystävällinen noita. Näki kauneuden muissa jopa - ja ehkä e-erityisesti silloin - kun muut eivät itse s-sitä nähneet", Remus vastasi ja hymyili pienesti kun mieleensä kohosi muistikuva nuoresta, punertavahiuksisesta naisesta, "I-isäsi oli...Hieman erilainen tapaus...Hänellä oli...tietynlainen tapa hankkiutua ongelmiin. Hu-hujen mukaan, tuo taito siirtyi s-sinulle..."
Hän hymyili hieman ilkikurisestikin kääntäessään katseensa Harryn puoleen. Tämä oli kyllä onnistunut kolmanteen kouluvuoteensa mennessä hankkiutumaan jos jonkinmoisiin ongelmiin.
"O-olet varmaankin...Kuullut tämän jo...Monta kertaa, mutta...Näytät k-kovasti isältäsi...Paitsi...Silmäsi olet perinyt...Äidiltäsi", Remus huomautti, uskoen kyllä useiden muidenkin jo sen huomanneen, "M-muistutat heitä muutoinkin, enemmän kuin tiedätkään. Jonain päivänä tulet kyllä huomaamaan kuinka paljon."

Remus naurahti pienesti.
"I-isäsi ja Sirius...olivat varsinaisia...kiusankappaleita. M-minä ja Lily...koetimme pitää...Heidät kurissa, hu-huonoin lopputuloksin", mies kommentoi virnuillen ja oli melkein jo unohtanut Siriuksen ikävän kohtalon ja sen teon joka siihen oli johtanut, "Peter...oli h-hiljainen, a-aina Siriuksen ja Jamesin ki-kintereillä."
Peterin mainitseminen saikin Remuksen äänen vaimenemaan melkein kuulumattomiin. Niin, sellainen Peter oli ollut aina siihen saakka, kunnes Sirius oli päästänyt tämän päiviltä.
"Sirius ja isäsi o-livat...Y-ylimpiä ystäviä. En... voi edes...Ym-märtää mikä sai...Siriuksen...Hän e-ei...ole enää se...Velho jonka...Tunsin", Remus jatkoi hieman allapäin, mutta päätyi pudistelemaan päätään samalla kun pakotti pienen hymyn huulilleen.
"Pa-parempi olla ajattelematta häntä nyt", professori huokaisi, "M-mitä tahtoisit tietää...Vanhemmistasi?"

Suojelius siis kuvasti ihmistä itseään. Siinä tapauksessa ainakin Dudley saisi porsaan, Harry ajatteli. Lupinin sanat siitä ettei eläimen koolla ollut merkitystä itse loitsussa sai Harryn muistelemaan viime kouluvuottaan - Lupin taisi sittenkin olla oikeassa, sillä kyllä Harrykin muisti kuinka jopa pieni feenikslintu oli jaksanut kantaa hänet, Ronin ja professori Lockhartin ulos Salaisuuksien kammiosta. Ehkei hiiri sittenkään olisi niin huono suojeliukseksi...
Lupin ei kuitenkaan tuntunut tukevan Harryn veikkausta hiirestä - tai edes sen puolikkaasta. Harry jäikin siksi pohtimaan, mikä muukaan eläin häneen sopisi. (Eikä vielä tuolloin osannut aavistaakaan kuinka hän vielä kouluvuoden loppupuolella tulisikin kohtaamaan oikean suojeliuksensa taistellessaan satapäistä ankeuttajalaumaa vastaan ja pelastaakseen jonkun, jota Harry ei vielä osannut villeimmissä kuvitelmissaankaan uskoa todeksi...)

Harry oli hyvillään siitä ettei Lupin tuntunut pahastuvan siitä, että hän otti jälleen puheenaiheksi vanhempansa.
Harry keskittyi kuuntelemaan Lupinia ja uppoutui kuvittelemaan vanhempansa edessään. Hän oli näiden kolmenvuoden aikana kuullut paljon hyvää vanhemistaan, eivätkä Lupinin sanat tehneet siinä poikkeusta.
Kun Lupin kertoi Jamesista ja siitä, kuinka Harry olisi perinyt tämän ongelma-alttiuden, Harryn oli pakko naurahtaa ja tämän suupieleen nousi pieni hymy, mikä sai Harryn hetkeksi jopa näyttämään hitusen ilkikuriselta. Lupin oli hyvinkin oikeassa: Vaikka Harry oli vasta kolmetoista vuotias velho, oli hän ikäisekseen monessa liemessä keitetty. Hän oli joutunut kokemaan paljon sellaista, mitä tuon ikäisen ei edes pitäisi miettiä, eivätkä hänen ratkaisunsa tai seikkailunsa aina olleet edes olleet sieltä viisaimmasta päästä - hyvin moni niistä oli oikeastaan jopa itseaiheutettua.
Harrylle tuli haikea mutta siltikin erittäin hyvä olo Lupinin kertoessa kuinka paljon hän vanhempiaan muistuttikaan. Hän oli kuullut tuon lauseen ennenkin, mutta Lupinin sanat saivat Harryn pohtimaan ankarammin oliko hänessä vielä jotain, mikä puhkeaisi kukkaan vasta myöhemmin. Ehkäpä niin olikin...

Kun Lupin kertoi Peterista ja Siriuksesta mies vaikeni äkisti. Lupin tuntui ahdistuneen sanoistaan, mikä vetäisi Harrynkin takaisin nykyhetkeen ja saivat ajatukset jälleen kohdistumaan Siriukseen ja tämän petturuuteen. Ajatuksien velloessa jälleen samaa kostonkierrettä oli Harry puristanut huomaamattaan kättään nyrkkiin, mutta tuntiessaan kynsiensä painautuvan kämmeniinsä Harry huokaisi ja päästi nyrkkinsä vapaaksi. Lupin oli oikeassa, parempi olla ajattelematta Mustaa nyt. Sen sijaa Lupin kysyi, mitä Harry haluaisi tietää vanhemmistaan. Kaiken, Harry mietti mielessään, mutta tietäen ettei sellaiseen ollut aikaa, hän päätti kuitenkin sanoa:
"Mitä vain. Kerro itse mitä haluat tai pystyt", hyväntahtoinen hymy tavoitteli Harryn huulia, "Vaikka vanhempani ovat kuolleet, haluan silti oppia tuntemaan heidät."

Harry oli kuin eräänlainen Jamesin ja Lilyn risteytys, omanlaisensa mysteeri, josta hiljalleen paljastui piirteitä molemmista vanhemmistaan, mutta jossa samaan aikaan oli jotain muutakin. Piirteitä hänestä omasta itsestään.
Kenties tiedät-kai-kenestäkin, mutta Albuksen tavoin Remus jaksoi uskoa, että vaikka Harry oli saanut osan tämän voimista, hän pystyisi silti tahdonvoimallaan hallitsemaan noita voimiaan ja käyttämään niitä juurikin päinvastaiseen kuin mihin niiden alkuperäinen omistaja niitä käytti.

Remus ei totta puhuen tiennyt mistä olisi aloittanut. Toisen vanhemmista oli niin paljon kerrottavaa. Yksinkertaisesti jo siksikin, ettei Harry tiennyt näistä paljoa mitään. Remus kosketti kämmenillään housujensa taskuja ja kasvoilleen kohosi hieman ilahtunutkin hymy.
Hän otti taskustaan vanhan valokuvan, jota oli tuijottanut useita tunteja viime aikoina, lähinnä koettaen pohtia, mitä Siriuksen harmaiden silmien takan tapahtui, oliko tämä jo kuvanottohekellä suunnitellut ystäviensä tuhoa.
Nyt hän kuitenkin kiinnitti huomionsa lähinnä kuvan oikeassa laidassa seisovaan Jamesiin, joka oli vielä tuolloin vaivihkaa ujuttanut kätensä etualalla napakkana seisovan Lilyn lantiolle. Kuva oli juurikin sitä itseään ja ilkikurisuus suorastaan paistoi Siriuksen kasvoilta, kun taas James oli lähinnä Lilyn lumoama ja Lily kaiketi hieman ärsyyntynyt Jamesin kädestä lantiollaan. Peter oli omaan tapaansa pelokkaan, mutta samalla uteliaan oloisena Siriuksen edessä ja Remus itse osittain Siriuksen, osittain Peterin vierellä. Hän ei ollut vieläkään päättänyt koettiko hymyillä hillitysti vai oliko juuri purskahtamassa nauruun Siriuksen vietyä kätensä Peterin pään taa ja tehtyä tälle ikään kuin 'jäniksen korvat' etu- ja keskisormellaan lyhimmän sitä huomaamatta.
Kuva taisi olla yksi niistä harvoista, joissa he kaikki olivat ja se oli otettu Tylypahkan viidentenä tai kuudentena vuonna, kaiketi löytyisi myös Tylypahkan arkistoista, mikäli sitä jaksaisi etsiä.

Remus ojensi kuvan Harrylle, lähinnä näyttääkseen sitä, hän mieluusti piti sen itsellään, mutta Albus kenties saattaisi luovuttaa tälle niitä harvoja kuvia koulun arkistoista tai ottaa niistä kopion jollain keinolla.
"Taisi olla...Viides vuosikurssi", Remus vastasi ja hymyili pienesti vilkaistessaan kuvaa, "Ä-äitisi oli kaiketi tuossa vaiheessa jo...I-ihastunut isääsi, mutta hän...Ta-tahtoi pitää sen omana tietonaan. J-ja vaikket tahtoisi sitä uskoakaan...Hän suojeli y-ystäväänsä is-ältäsi aina k-kun voi...Tuo y-ystävä tunnetaan...K-kaiketi parhaiten professori Kalkaroksena tä-tätä nykyä."
Remus muisti kyllä kuinka Lily oli aina jaksanut puolustaa Severusta, enemmän kuin. Sen vuoksi Severus ei kaiketi vieläkään pitänyt hänestä ja oli alkanut halveksua häntä jo kouluaikoina...Vai liekö ihmissuteudellakin jotain tekemistä asian kanssa.
"H-hän oli...Hyvin viisas...J-ja James ärsyyntyi...Hänen huo-mautuksistaan, m-mutta oli...Alusta alkaen auttamatto-man rakastunut h-häneen. H-he kinastelivat yhtenään, lähinnä S-everuksen kiusaamisesta, m-mutta...Kaiketi se oli vain...H-hyvä tekosyy viettää aikaa toisen seu-rassa", Remus kertoi jo ajatuksiinsa unohtuneena ja hätkähti hetken päästä hereille, pohtien mitä muuta voisi näistä kertoa.
Tai pikemminkin, mitä kertoisi seuraavaksi.

Harry otti Remuksen ojentaman kuvan vastaan ja katsoi sitä. Ensimmäiseksi hänen katseensa osui punahiuksiseen topakan oloiseen nuoreen naiseen. Identtisen vihreät silmät kohtasivat toisensa ja nainen kuvassa vilkutti Harrylle. Harry hymyili vastaukseksi. Kuvan kaunis nuori nainen oli hänen äitinsä, Lily. Seuraavaksi Harryn katse siirtyi tummahiuksiseen mieheen Lilyn takana ja hetken Harrysta tuntui kuin hän olisi katsonut kuvasta itseään. Hän tunnisti tuon hiuspehkon, mikä sojotti takaapäin täysin samallalailla kuin Harrylla itsellään - hän katseli nyt isäänsä James Potteria. James iski Harrylle silmää.
Harry oli nähnyt ennenkin kuvia vanhemistaan, sillä ensimmäisenä kouluvuonnaan Hagrid oli antanut hänelle vanhan valokuva-albumin Jamesin ja Lilyn koulu- ja nuoruusajoilta. Harry oli katsellut noita kuvia monena iltana peräkkäin ja hän oli oppinut tunnistamaan vanhempansa. Siltikin, se sama tunne mikä Harryn oli vallannut sinä ensimmäisenä hetkenä kun hän oli nähnyt vanhempansa kuvissa ei ollut kadonnut mihinkään. Se ei ollut kuitenkaan koskaan ollut mitenkään paha tunne. Harry ei ollut koskaan osannut kuvailla sitä, mutta se oli jonkinlainen lempeän haikeuden ja ikävän sekoitus. Se oli se tunne, kun ei muistanut ihmisiä eikä muistoja, mutta muisti rakkauden. Sen aidon välittämisen ja lämpimän tunteen, mikä valtasi kehon kun hän muisti mutta ei muistanut sittenkään.

Lupinin Harry tunnisti välittömästi. Lupin oli kuvassa paljon nuorempi ja näytti onnelliselta, vaikkakin ehdottomati joukkion fiksuimmalta. Peterin ja Siriksenkin Harry tunnisti. Hetken Harry silmäili Peteriä, mies oli pyöreä ja vaikutti pelokkaalta ja oikeastaan Harrylle tuli hänestä hieman Dudley mieleen... Mutta mies, joka seisoi Peterin takana, piti Harryn katseen itsessään kaikista pisimpään. Mies oli Sirius Musta. Musta oli kuvassa nuori ja komea ja näytti täysin eri mieheltä kuin mitä Päivän Profeetan julkaisemassa vankilakuvassa. Oliko Musta todellakin suunnitellut jo tuolloin Lilyn ja Jamesin pettämistä? Oliko Musta jo tuolloin ollut Voldemortin kannattaja? Harry riisti katseensa miehestä ja tunsi silkkaa inhoa ja a hetken Harryn teki mieli irvistää. Mutta seuraavat Lupinin sanat saivat Harryn suorastaan tyrmistymään.
"Mitä! Oliko Kalkaros äitini ystävä?", Harry katseli Lupinia ihmeissään. Hän ojensi kuvan Lupinille ja ihmetteli mitä ihmettä hänen äitinsä oli nähnyt Kalkaroksessa. "Mutta Kalkaroshan inhosi äitiä ja isääni", Harry intti vastaan, tuntien edelleen silkkaa epäuskoa, "Hänhän inhoaa minuakin!"

Harrylle tuli lämmin olo Lupinin kertoessa että James ja Lily olivat olleet rakastuneita jo kouluaikoina - vaikkakaan eivät olleet myöntäneetkään sitä. Onneksi Lily oli valinnut kuitenkin Jamesin, eikä sitä inhottavaa koukkunokkaa, Harry pohti mutta ei kehdannut sanoa tätä ääneen. Harry ei kuitenkaan voinut miettiä, minkälainen hänestä olisi tullut jos Lily olisi sittenkin valinnut Kalkaroksen eikä Jamesia. Harry Kalkaros... Harry värähti inhosta. Onneksi asiat olivat menneet toisin!

"Minkälaiset vanhempieni häät olivat olleet?", Harry kysyi Lupinilta ja yritti karistaa Kalkarosta mielestään. Harry Kalkaros... Äh, miksi hän ei vain voinut unohtaa!

Remus ei voinut tarkalleen tietää miltä Harrysta tuntui katsella vanhempiensa kuvaa. Hän oli tietyn ajan elämästään tuntenut vanhempansa ja hän oli tuntenut Lilyn ja Jamesin - joskin hän olisi mieluusti tuntenut kumpaisenkin pariskunnan pidempään, mutta maailma ei aina ollut niin reilu. Itse asiassa maailma oli hyvin usein kaikkea muuta kuin reilu, mutta ne hetket, joina elämä hymyili, saivat niin onnelliseksi ja muistot niistä tekivät myöhemminkin niin iloiseksi, että elämäänsä jaksoi eteenpäin huonoinakin hetkinä.
Remus olisi mieluusti jakanut Harrylle enemmänkin muistoja tämän vanhemmista ja mikäli hän olisi ollut tarinankertoja, hän olisi osannut kuvailla hetket elävämmin, niin, että Harry voisi huonoina hetkinään tukeutua niihin ja kuvitella ne elävinä mielessään, mutta valitettavasti Remus ei osannut kertoa tarinoita.

Remus naurahti pienesti Harryn järkytykselle.
"Lähinnä h-hän vihasi...I-sääsi...Ja si-sinua koska muistutat häntä", mies vastasi. Jostain syystä Harryn tuntema inho Severusta kohtaan tuntui hänestä lähinnä tarpeettomalta ja huvittavalta, mutta myöskin jotenkin...Luonnolliselta. Olihan Jameskin vihannut Severusta eikä mies itse juurikaan antanut Harrylle syytä pitää itsestään.
Severus ei pitänyt Remuksestakaan ja silti hän jostain syystä kutsui tätä yhä etunimellään aina silloin tällöin eikä välittänyt tämän halveksunnasta. Kenties hän näki osan siitä puolesta, jonka Lily oli tässä nähnyt.
"Kuten s-sanottua...Lily hyväksyi kaikki y-yksilöinä. Uskoisin...Että Severus oli...Hä-nen seurassaan muutoinkin erilainen kuin muiden seurassa...Mutta s-sitä puolta tuskin...Tullaan enää koskaan näkemään nyt, kun äitisikään e-ei ole enää täällä", Remus vastasi ja hymyili. Lily oli toden totta nähnyt hyvät puolet ihan kaikissa.
Todennäköisesti tämä olisi keksinyt jotain hyvää tiedät-kai-kenestäkin, ellei tämä olisi jahdannut juuri heitä ja koettanut saada hengiltä heidän poikaansa.

"Luullakseni sinulla...On talvinen kuva heistä...J-joka otettiin...Alle puoli vuotta heidän...Häidensä jälkeen", Remus vastasi ja muisti tuon kuvan itsekin, olivathan nämä lähettäneet sen hänelle 'virallisen' hääkuvan sijaan, "Häät olivat...H-hyvin pienet, koska ajat olivat...Sellaiset kuin...Olivat, mutta...Lily osasi pienelläkin rahalla s-saada aikaiseksi...Kauniit häät ja kehitteli jos...jonkinmoista hauskanpitoa. Jästiperinteitäkin, k-kaiketi. S-Sir-"
Remus aloitti, mutta keskeytti kuitenkin ja vilkaisi Harryä pohtien pitäisikö hänen kertoa tälle vai eikö. Lopulta hän kuitenkin huokaisi pienesti.
"E-en osaa valehdella...S-Sirius oli...Jamesin bestmaninä h-häissä, mutta...Ei hukata a-ajatuksia häneen nyt. Ne olivat...yhdet harvoist h-häistä joissa olen ollut ja ehdottomasti...parhaat. L-Lily näytti niin kauniilta ja o-nnelliselta. J-ja sitä hän varmasti...Olikin. Onnellinen."
Remuksen katse hakeutui taas omalla painollaan taivaanrantaan hänen muistellessaan parhaiden ystäviensä häitä.

Harry itse pystyi tekemään vaikka luettelon inhoamistaan asioista mitä Severus Kalkarokseen tuli. Hän ei ollut koulun alusta astikaan pitänyt Kalkaroksesta - Eikä Kalkaros hänestä. Vihanpito ja molempien välinen inho oli jatkunut jo kolmisen vuotta, eikä Harry todellakaan kyennyt ymmärtämään, mitä hienoa hänen äitinsä oli todella juomamestarissa nähnyt. Mutta toisaalta, sellaisena Harry oli äitinsä aina kuvitellutkin; lempeänä ja avarakatseisena.

Lupinin kertoma syy hänen isänsä ja Kalkaroksen väliseen vihaan sai Harryn kurtistamaan pohtivana kulmiaan. Kalkaros oli aina haukkunut Jamesia jopa Harrylle; Kalkaroksesta James Potter oli mitä laiskin ja röyhkein mies mitä maa päällään oli kantanut. Harry itse ei tietenkään voinut tietää, että James oli todella kiusannut Kalkarosta kouluaikoina ja asettanut tämän jopa hengenvaaraan, vaan Harry oli aina kuvitellut että Kalkaros oli kateellinen Jamesille ja siksi oli vihannut tätä. Harry oli aina pitänyt isäänsä hienona miehenä, eikä hän siksi osannut vielä aavistaakaan että James oli todella ollut kouluaikoina melkoisen röyhkeä ja itserakas suupaltti... Vaikka syy siihen, miksi Kalkaros vihasi Harrya tuntui selittyneen, vaikkakin se Harryn mielestä tuntuikin epäreilulta.

Remus siis tiesi siitä talvisesta hääkuvasta. Harry nyökkäsi Lupinille tämän kysyessä siitä. Se oli hänen yöpöydällään poikien makuusalissa ja juuri sitä kuvaa hän oli usein katsellut.
Harrysta oli mukava kuunnella Remusta, kun tämä kertoi Jamesin ja Lilyn häistä. Harry jälleen käänsi päänsä maisemaan ja uppoutui kuuntelemaan. Hän kuvitteli mielessään äitinsä moriuspuvussa ja isänsä edessään. Kuvitelma oli onnellinen ja vahvan tuntuinen ja se sai Harryn lähes uppoamaan siihen. Lupin kuitenkin äkkiä vaikeni ja Harry arvasi kyllä syyn. Sirius Musta.
Harrysta tuntui siltä kuin jokin olisi särkynyt hänen sisällään - oliko Sirius Musta todella ollut bestmaninä häissä? Vihan kuohahdus nosti päätään, mutta Harry pakotti itsensä rauhoittumaan ja käänsi katseensa jälleen kireänä maisemaan. Harry oli Lupinin kanssa yhtä mieltä siitä ettei Mustasta nyt puhuttaisi. Harry halusi keskittyä jälleen kuvittelemaan vanhempiensa häitä.
Kun Lupin lopetti, Harry oli hetken vaiti ja hymyili haikeasti.
"Minulla on paljonkin kuvia niistä häistä", Hän sanoi ehkä hieman karhealla äänellä, "Kunpa olisin tuntenut heidät paremmin." Harrysta tuntui omituiselta. Hän oli samaan aikaan onnellinen siitä että oli saanut kuulla lisää hyviä muistoja vanhemmistaan, mutta toisaalta, asiasta puhuminen oli silti nostanut pojan ikävän pintaan. Toisaalta, Harry ei kuitenkaan tuntenut nyt ahdistusta. Remus Lupinin seura oli rauhoitellut häntä ja hänestä oli ollut mukavaa keskustella opettajansa kanssa. Joulu oli tuntunut Harrysta paremmalta kuin aikoihin.

Remus kurtisti kulmiaan. Kesti jonkin aikaa kun hänen aivonsa raksuttivat, koettaen ymmärtää mistä Harry oli saanut kuvia vanhempiensa häistä. Pian hänen kasvoilleen kuitenkin kohosi hieman voitonriemuinen, muttei kuitenkaan ylimielinen, ymmärtäväinen ilme kun hän käänsi katseensa Harryyn.
"Hagrid?" Hän kysäisi pienesti ja hymyili. Ehkei hänen järjenjuoksunsa ja päättelykykynsä ollutkaan kaikonnut kokonaan, se oli vain viime vuosina ollut...Hieman vähäisemmässä käytössä, mutta alkoi hiljalleen jälleen virkistyä, "Hänellä oli tapana kerätä talteen ka-kaikki mahdolliset valokuvat."
Remus selitti ja oli jopa sen verran ilahtunut järkeilystään, että tajusi vasta hetken kuluttua.
"Minähän en...Tainnut e-des änkyttää?" Remus naurahti ja kosketti kaulaansa kuin aataminomenallaan olisi ollut jotain tekemistä asian kanssa, "Ennen t-tätä vuotta en...Ollut puhunut aikoihin, joten...Siinä on taas...O-oma opettelemisensa."
Tarkemmin ajatellen, hän änkytti yhä hieman, mutta ainakin vähemmän, kunhan vain onnistui kiinnittämään ajatuksensa johonkin muuhun kuin outoon kutinaan kurkussaan ja omaan ujouteensa, joka oli seurannut häntä kouluvuosista - ellei jopa syntymästä - tähän päivään saakka.

"En tiedä l-läheskään miltä sinusta tuntuu, H-Harry. Olin 10-vuotias kun...Vanhempani lähestulkoon...Unohtivat minut erään tapaturman jälkeen...E-eihän se sama asia tietenkään ole", Remus huokaisi pienesti koettaessaan muista miltä äitinsä oli näyttänyt ennen kuin tämä oli käynyt kylmäksi kuullessaan hänen ihmissuden puremastaan. Kaikessa hyväntahtoisuudessaan ja avarakatseisuudessaan hänen vanhempansa eivät olleet enää onnistuneet pitämään häntä poikanaan, kun olivat saaneet tietää. Jokainen täydenkuun yö oli loitontanut näitä hänestä eikä Remus enää muistanut miltä äitinsä ääni oli kuulostanut.
Teini-ikäisyyden saavuttaessaan äitinsä ei ollut enää juurikaan puhunut hänelle, hänen kasvoissaan oli ollut jo hieman arpia täydenkuunöiden jäljiltä, joten lähinnä äitinsä oli purskahtanut itkuun hänet kesäisin nähdessään. Sen jälkeen Remus oli päätynyt viettämään joulunsa Tylypahkassa.

Remus hymyili pienesti pudistaessaan ikävät muistot mielestään. Hän kääntyi katsomaan Tylypahkaa ja onnistui vain vaivoin pidättämään silmiinsä pyrkivät kyyneleet kun hän muisteli menneitä, kaikkia niitä muistoja joista oli kertonut Harrylle.
"Taitaa...Olla aika palata takaisin", Remus huokasi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa, "Kysyn Albukselta suojeliuksen o-opetuksesta, mutta...O-oletko nälkäinen? En tiedä...Onko Suuressa Salissa tarjolla enää...Muuta kuin makeisia ja jouluherkkuja, m-mutta...Eikös niitä...Nuoriin ole aina...Uponnut...?"
Hän suuntasi rauhalliset askeleensa Tylypahkaa kohden ja otti tukea kävelykepistään. Jouluaatto oli tuskin puolessa eikä hän tiennyt kuinka olisi loppupäivänsä miettinyt. Kenties hän voisi osallistua Tylypahkan henkilökunnan mahdollisiin joulurientoihin ja koettaa olla ajattelematta menneitä enää tämän päivän aikana.
Toki Lily ja James olisivat ansainneet haudalleen muutaman joulukynttilän, mutta Remus ei tiennyt oliko nyt sillä tuulella, että olisi lähtenyt Godricin Notkoon, etenkään kun hän oli viimeksi käynyt siellä ystäviensä hautajaisissa.
Harrylle Remus tyytyi vain hymyilemään ja kysymään;
"M-miten olet ajatellut...Vietää joulun, Harry?"
Onneksi tämä oli saanut ystäviä täällä. Remus muisti kuinka oli itse epäillyt viettävänsä kouluvuotensa yksinään, mutta olikin yllättäen saanut rinnalleen kolme hyvää ystävää, joiden kanssa elämä oli tuntunut niin paljon kirkkaammalta kuin vuosien elo perheen ainoana lapsena.

Harry nyökkäsi ja hänen hymynsä paljasti, että Lupinin arvaus osui oikeaan. Juuri Hagrid oli hänelle vanhan valokuva-albumin antanut.
Kun Lupin huomasi ettei ollut änkyttänyt edellisessä lauseessa, huomasi Harrykin asian vasta nyt ja ilahtui. Uteliaan pojan tavoin hänen olisi tehnyt mieli kuitenkin kysyä tarkemmin, miksi Lupin ei ollut puhunut vuosiin, mutta tietäen ettei asia hänelle kuuluisi ja että kysymys olisi aivan liian henkilökohtainen, päätti Harry pitää mölyt mahassaan ja vaivoin tukahdutti uteliasuutensa.

Remus Lupin oli siis myös kokenut vanhempiensa menetyksen - tai ainakin unohduksen. Harry ei tiennyt, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut, mutta Harry tunsi jonkinlaista hengenheimolaisuutta Lupinia kohtaan. Ehkä he olivat samankaltaisempia kuin uskalsivat edes arvatakaan. Harry huokaisi, nojasi sillan kaiteeseen ja hieraisi niskaansa.
"Vanhempien menetys on jotain, mitä ei voi käsittää ellei sitä ole itse kokenut", Harry sanoi vihreiden silmien katse suunnattuna horisonttiin. "Muut aina puhuvat, että kyllä he ymmärtävät, mutta - eivät he oikeasti ymmärrä", katse suunattiin Remukseen, ilmeen olleen vakava. Tämän Harry oli halunnut sanoa jo pitkän aikaa ääneen, sillä Dumbledorea lainaten totuus oli, että oli helppoa sanoa ymmärtävänsä jotain, mutta todelliseen ymmärrykseen tarvittiin muutakin kuin pari hassua sanaa. Siihen tarvittiin yhteinen kokemus ja hippusellinen rakkautta.

Harry säpsähti ajatuksistaan, Lupinin ehdottaessa takaisin palaamista. Tämä kävi Harryllekin.
"Olen ehkä hieman nälkäinen", Harry tunnusti ja tulikin ajatelleeksi ettei ollut syönyt tänään mitään muuta kuin aamupalaksi suklaasammakoita. He suuntasivat askeleensa kohti Tylypahkaa.
Remuksen kysymys sai Harrynkin ajattelemaan loppujoulunsa viettämistä. Itse asiassa Harry ei tiennyt kuinka vastaisi kysymykseen, hän ei ollut suunnitellut mitään.
"Tuota... Pelaamme varmaan Ronin ja kaksosten kanssa velhoshakkia", Harry vastasi ympäri pyöreästi, "ja menemme ehkä käymään myös Hagridin luona"
Loppumatkan he juttelivat lisää joulusta ja joulunsuunnitelmista.

Kun Harry ja Lupin saapuivat aulaan, Harry kuuli äkkiä iloisen hihkaisun.
"Harry!", Ron oli Suuren salin ovien edessä ja huiskutti nyt iloisesti Harrylle. Harry kääntyi ääntä kohti ja vilkutti takaisin. Ronin mukana oli Ginny ja Weasleyn kaksoset.
"Missä sinä olet oikein ollut - me olemme etsineet sinua", George Weasley sanoi, "Tule meidän mukaan, me oltiin juuri menossa Suureen saliin herkutteleman - Ai, päivää professori", kaksonen huomasi nyt Lupinin.
"Me oltiin Lupinin kanssa kävelyllä", Harry vastasi ja vilkaisi Lupiniin. Hän ei hiiskuisi heidän välisestä keskustelusta kenellekään, sillä Harryn mielestä jokaiseen jouluun kuului ainakin yksi salaisuus ja tämä oli hänen mielestään sellainen.
Harry siirsi katseensa Lupiniin ja pyysi katseellaan Lupaa lähteä Weasleyden kanssa syömään. Hän oli todella nälkäinen ja hän oletti ettei Lupinilla enää olisi hänelle mitään asiaa - ja sitä paitsi, ehkä Lupinillakin olisi jotain menoja.
"Nähdään, professori Lupin ja muista kysyä Dumbledorelta sitä... juttua", Harry hymyili Remukselle ja virnisti mielessään, kun hän huomasi sivusilmällä Weasleyn veljesten uteliaat ilmeet. Joulu oli ehdottomasti ollut Harryn tähän astisista paras, Lupin oli valaissut Harrya hyvin paljon monissakin asioissa, eikä Harry tuntenut enää niin paljon ahdistusta, kun hän oli saanut puhua jonkun kanssa. Harry tunsi olonsa onnelliseksi ja virkeäksi - vaikkakin tällä hetkellä myös hyvin nälkäiseksi. Suuresta salista leijui monien herkkujen tuoksu, mitkä Harry pystyi jo lähes mielessään maistamaan.
"Hauskaa joulua, Lupin!", Harry vielä huiskutti kädellään opettajalleen, ennen kuin katosi ystäviensä kanssa Suureen saliin.

// Juu, eli eiköhän tämä nyt sitten ollut tässä. Heta ja Harry kiittävät ja kuittaavat kivasta pelistä! :) //

"En väitä ymmärtäväni m-miltä se tuntuu, Harry, mutta...Mikäli mieleesi vain tulee...Jotain mitä...Tahtoisit tietää heistä, voit aina kysyä minulta ja teen...Parhaani", Remus vastasi ja hymyili hieman pahoittelevaksi, mutta piti kuitenkin hymynsä pääosin ystävällisenä, koska Harry oli saanut taatusti osakseen jo aivan tarpeeksi sääliä. Tämä ei ollut ansainnut sääliä vaan tukea. Säälistä ei ollut mitään hyötyä hänelle, mutta tukea saamalla Harry voisi huonoina hetkinäänkin muistaa, että hänellä oli ymmärtäväisiä, välittäviä ihmisiä tukenaan ja ettei hänen tarvinnut selvitä tästä kaikesta yksin.

Remuksella itsellään ei ollut juurikaan suuria suunnitelmia loppujouluksi, mutta kenties hän voisi koettaa pitää seuraa nyrpeälle Severukselle jos ei muuta tekemistä keksisi. Tämä tuskin arvostaisi hänen elettään, mutta Remus ei uskonut pahastuvansa vaikka Severus näyttäisikin hänelle vain nyrpeää nenää ja työhuoneensa ulko-ovea.
Niinpä hän omien suunnitelmiensa puutteesta kuunteli mielellään Harryn suunnitelmia. Ilma oli kyllä kaunis, kenties hänen pitäisi poiketa ulkosalla toisenkin kerran.

"P-Päivää, herra Weasley...t...ja Ginny", Remus vastasi saamaansa tervehdykseen. Ginnyä hän oli sittemmin alkanut epävirallisissa tilanteissa kutsua etunimeltä tutustuttuaan tähän paremmin oppituntiensa aikana. Tämän ikäluokasta hän ei juuri muita tuntenutkaan.
"Et kai sinä...Kyseenalaista muistiani, H-Harry?" Remus kysäisi hymyillen ja naurahti pienesti, katseensa vakuuttaessa, että hän kyllä muistaisi kysyä asiasta koulun Rehtorilta. Hän todennäköisesti keskustelisi aiheesta tämän kanssa jo tänään, mikäli kävisi nauttimassa iltapäiväteensä arvostetun velhon työhuoneessa.
Remus päätti käydä vielä työhuoneessaan ennen kuin kehittelisi itselleen tekemistä. Todennäköisesti hän odottaisi siellä seuraavaan ruokailuun saakka, sillä mielensä ei juuri nyt tehnyt makeita herkkuja.
"Älkääs keppostelko l-liikaa tänään...Joskin, tuskinpa te neuvosta vaariin otatte...To-toivottakoon sitten, että...Temppuihinne suhtaudutaan k-eveämmin näin...Joulun aikaan", Remus aloitti kehotuksensa, mutta huokaisi sitten pienesti ja jatkoi lauseensa loppuun lempeästi hymyillen. Hän oli ollut Professorina vain muutaman kuukauden, mutta Weasleyn kaksosten metkut olivat tulleet hänelle jo hyvinkin tutuiksi ja Harryllä ystävineen tuntui olevan muuten vain tapana joutua ongelmiin vaikka tarkoituksensa alunperin olisi ollut kuinka hyvä tahansa.

Hän lähti nilkuttamaan työhuonettaan kohden ja kääntyi vielä vilkaisemaan Suuren Salin oville kun kuuli Harryn äänen.
"Hyvää Joulua", hän vastasi hymyillen ja joukon mentyä pudisteli päätään. Mitäköhän tästäkin lukuvuodesta vielä tulisi?


//Kiitoksia itsellesi //