Oppiminen vie aikansa

http://13.1.1994, Harryä kaipaillaan.//

Remus huokaisi ja veti kätensä puuskaan rintakehälleen kääntyessään katsomaan Pimeyden Voimilta Suojautumisen luokkaa. Hänen luokkaansa. Se kuulosti edelleenkin jotenkin luonnottomalta.
Hän todellakin oli professorina Tylypahkassa ja hän saattoi jakaa tietouttaan muille. Remus ei harrastanut väli- tai pistokokeita. Hän kyllä tiesi, että tunneilla seuraaminen tai sen väliin jättäminen selviäisi koeviikolla lukuvuoden lopussa. Hän ei osannut opettaa oppilaitaan väkisin kuuliaisuuteen ja keskittymään tunneillaan.
Pakottaminen ei hänen mielestään rajojaan kokeilevien nuorten kohdalla edes ollut vaihtoehto. Ei se saisi näitä oppimaan mitään, suututtaisi ainoastaan.
Kenties sen vuoksi Remus olikin jokseenkin pidetty opettaja ja hänestä se oli suorastaan ihmeellistä. Oppilaat todella pitivät hänestä. Tässä vaiheessa mielensä tapasi huomauttaa, että nämä pitivät hänestä ainoastaan siksi, etteivät tiennet hänen synkkää salaisuuttaan, mutta tähän mennessä Remus oli jo oppinut vaientamaan tuon äänen mielestään.

Jos palattiin takaisin luokkatilaan, jota hän nyt arvioiden, mutta varsin tyytyväisenä katseli. Pöydät ja tuolit oli taioin siististi pinottu luokan seinien viereen, suurten ikkunoiden eteen ja keskellä luokkatilaa odotti arkku, jonne Remus oli onnistunut kuin ihmeen kaupalla siirtämään aiemmin vaatekomerossa pitämänsä mörön.
Harrylle hän oli viimeisimmällä tälle pitämällään oppitunnilla livauttanut pergamentin palan, joka pyysi tätä saapumaan Pimeyden Voimilta Suojautumisen luokkaan 13. tammikuuta, kello 18.00, koska hänellä oli tälle asiaa. Hän oli myös pyytänyt varaamaan reippaasti aikaa.
Totuus oli, ettei Suojeliusta muutamissa tunneissa opittu, mutta muutama tunti kerrallaan se olisi parhainta opetella. Harrylle hän ei ollut maininnut vielä mitään Albuksen suostumuksesta, mutta tietysti hän kertoisi oitis kun tämä ennättäisi hänen luokkaansa...Tai kenties tämä arvaisi jo itsekin luokan tämänhetkisen järjestyksen nähdessään.
Ja koska oikean Ankeuttajan käyttäminen olisi vaarallista, mörkö saisi auttaa Harryä pelkonsa voittamisessa - ja samaan aikaan unohtamaan halunsa kuulla äitinsä ja isänsä viimeiset hetket. Sellaisten olisi kuulunut olla ikäviä muistoja, Ankeuttajatkin jättivät ne henkiin imiessään kaiken ilon maailmasta, mutta Harry, joka ei muistanut vanhemmistaan juuri mitään, oli kiintynyt noihin ääniin ja kuultuaan siitä myös Albus oli osoittanut huolestumisensa. Harry ainoastaan riskeeraisi oman henkensäkin kuullakseen vanhempiensa äänen eikä siitä seuraisi mitään hyvää Ankeuttajien imiessä pois hänen sieluaan.

Remus istuutui pulpetin nurkalla luokan reunalle ja kävi odottamaan. Hän oli varautunut siihen, että Harry olisi hieman myöhässä, joten hän nosti tunneillaan käyttämänsä kirjan syliinsä ja selasi läpi yhtä ensiviikon opetusaiheistaan, etsien siitä tärkeimmät kohdat, jotka hän kirjoitti ylös erilliselle pergamentille.
Edellisestä täydestäkuusta oli aikaa ja nyt oli jälleen se aika kuukaudesta kun hän todella tunsi olonsa hyväksi.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa oli tungosta. Päivän oppitunnit olivat jo kaukana takana päin ja koska ulkona oli vuodenaikaan nähden suhteellisen surkea ilma, oli kaikki rohkelikot pakkautuneet oleskeluhuoneen lämpöön. Jotkut ahersivat läksyjen kimpussa, toiset laiskottelivat mahtavien nojatuolien lämmössä ja jotkut juttelivat muuten vain päivästä.
Harry, Ron ja Hermione istuivat erään pöydän ääressä ja tekivät läksyjä. Ron ja Hermione olivat syventyneet muodonmuutoksien esseeseen ("Ja katsokaakin kaikki sen olevan huomenna valmiina!"), mutta Harry oli levoton. Hän heilutteli sulkakynäänsä ja vilkuili vähän väliä takan päällä olevaa seinäkelloa. Kuinka aika olikaan kulunut hitaasti.
Harrylla oli tapana tunkea housujensa taskuihinsa usein mitä sattuu. Useinkaan hän ei edes muistanut, mitä missäkin taskussa oli, mutta tänään Harry muisti taskujensa sisällön hyvinkin tarkkaan. Hänen oikeanpuoleissa taskussa oli lappunen. Se lappunen ei ollut kuitenkaan mikä tahansa lappu, mitä jokaisen Tylypahkan oppilaan taskusta sattui löytymään, vaan lappu oli muistutus Remus Lupinilta, uudelta pimeydenvoimilta suojautumisen opettajalta. Lupin oli kutsunut Harryn tapaamiseen klo. 18.00, pimeydenvoimilta suojautumisen luokkaan ja vaikka lapussa ei mainittukaan syytä, Harry kyllä arvasi sen; Hän pääsisi viimein kokeilemaan suojeliuksen luomista.
Harry katseli levottomasti läksyjään, hän ei ollut saanut aikaiseksi juurikaan vaikka Hermione oli yrittänyt patistaa häntä ja itse asiassa hän oli ollut tänään jopa saamattomampi kuin Ron ikinä.

Kun kello viimein näytti 17.45, Harry pakkasi laukkunsa. Hän kertoi lähtevänsä tapaamaan Lupinia ja hyvästeli ystävänsä. Sitten hän kiiruhti muotokuva-aukosta ulos ja lähestulkoon liisi pitkin käytävää. Harry oli täpinöissään.
Melko pian hän saapui pimeydenvoimilta suojautumisen luokan eteen ja vilkaisi rannekelloaan; kauhukseen hän huomasi olevansa myöhässä. Henkeään pidätellen hän koputti oveen ja toivoi ettei Lupin ollut vielä lähtenyt.

Harryn onneksi ovi kuitenkin aukesi.
"A-anteeksi, olen myöhässä.", Harry sopersi Lupinille jännittyneenä, kun hän astui sisään. Hän ei ollut pahasti myöhässä, mutta oli silti kiitollinen että mies oli edelleen paikalla, "arvioin matkan ajan väärin, kun teimme läksyjä Hermionen ja Ronin kanssa..."

"Saitko Dumbledorelta luvan opettaa minulle suojeliuksen?", Harry sitten kysyi melkeinpä hengästyneenä, vaikka arvasikin jo edessä seisovasta arkusta vastauksen. Harry pidätti hengitystään ja katsoi arkkua hurjana. Hän tunnisti arkun ja tiesi, mitä se piti sisällään.

Remus oli ehtinyt kirjoittaa jo jonkin aikaa ja pergamenttinsa oli täyttynyt sirosta kaunokirjoituksesta. Hän ei ollut vilkaissutkaan kelloa hetkeen, mutta hymy kohosi huulilleen kun hän kuuli oven aukenevan.
Hän sulki kirjan ja kohotti katseensa luokkaan astuneeseen poikaan, joka tulisi vielä pelaamaan merkittävän roolin useiden ihmisten elämissä.
"Minulla ei ole...Mitään kiirettä, Harry", Remus vastasi, jo silläkin, että epäili toisen muutaman yrityksen jälkeen tarvitsevan taukoa ja hän tahtoi toisen muistavan, ettei tämän tarvinnut kiirehtiä oppimistaan hänen vuokseen.
Läksyjen tekeminen oli Remuksen mielestä myös tarpeeksi hyvä syy myöhästymiselle, joskin jotenkin Harry vaikutti sen verran jännittyneeltä, että läksyihin keskittyminen tuskin oli onnistunut.

"Albus on yhtä huolissaan...Kuulemiesi äänien suhteen kuin...Minäkin", Remus aloitti ja vilkaisi arkkua, jonka sisältö tahtoi jo aika raivokkaasti ulos, "Hän antoi lupansa."
Remus laski pergamentin ja sulkakynänsä pulpetille ja kirjan pergamentin päälle. Hän astui keskelle luokkaa ja kääntyi Harryn puoleen.
"Ainoa ehto on...Että minä olen läsnä...Aina, kun opettelet suojeliustasi. S-sen opittuasi...Rajoituksia ei tietenkään enää sillä tavoin...Ole", Remus jatkoi vakavana, sillä seuraamukset saattaisivat olla yllättävän vakavat mikäli Harry päästäisi mörön irti tai lähtisi koettamaan onneaan oikean Ankeuttajan kanssa ilman, että täydellisesti hallitsi taitoaan.

"Ensimmäisenä sinun täytyy...Rauhoittua", Remus aloitti ja kutsui heidän luokseen kaksi tuolia luokkahuoneen reunoilta. Hän istuutui itse toiselle ja viittasi kädellään Harryä valtaamaan toisen itselleen.
"Tässä vaiheessa et vielä tarvitse sauvaasi...Ja tämä voi ehkä auttaa s-sinua rauhoittamaan mielesi", Remus jatkoi ja siirsi katseensa sylistään Harryyn samalla kun nojasi painonsa kyynärpäillään reisiinsä, "Ankeuttajan kukistamiseksi tarvitset...Hyvän muiston, vahvan muiston, josta voit...Pitää kiinni silloinkin, kun Ankeuttaja koettaa imeä jokaisen...Iloisen muistosi. Sen täytyy olla tärkeä, voimaa antava muisto."
Hän ei tiennyt löytäisikö Harry menneisyydestään tarpeeksi onnellista muistoa, sillä hänelle oli aikoinaan tuottanut vaikeuksia löytää tarpeeksi voimakas muisto, jonka voimalla jaksaa Suojeliuksen ylläpitämistä.
Sellaisia muistoja oli Harryn iässä kuitenkin tapana kertyä, joten kenties tämä löytäisi jonkin sopivan.
"Mieti rauhassa, kiirettä ei ole", Remus vielä lisäsi pienesti hymyillen.

Harry puraisi hieman kiusaantuneesti huultaan, kun Remus Lupin kertoi että Dumbledore oli huolissaan hänen äänien kuulemisesta. Harry itse ei ollut koskaan ajatellut sen olevan niin vakavaa, mutta kuten aina, Dumbledore tiesi mistä puhui.

Aluksi Harry yllättyi ja sitten hieman pettyi, kun Lupin sanoi ettei hän vielä sauvaa tarvitsisi. Harry itse olisi ollut jo valmiina tosi toimiin. Hän muisti hyvin viime öisen unensakin; Hän oli nähnyt kuinka suuri, mahtava lohikäärme oli syöksenyt ankeuttajia päin suuria lieskoja ja ankeuttajat olivat muuttuneet hiiriksi. Se oli valanut Harryyn enemmän itsevarmuutta ja nyt hän oli tässä; Hän sai viimein mahdollisuuden taistella ankeuttajia vastaan.
Harry istui Lupinin viittaamaan tuoliin, mutta rauhoittuminen oli vaikeaa. Odotukset loitsua kohtaan olivat hänellä niin suuret ja vatsassa tuntui kuin siellä olisi ollut lyijyä - Jännitys oli lähes verrattavissa Harryn ensimmäiseen huispausmatsiin, vaikkakaan tällä kertaa vaarana ei olisi raivoisat ryhmyt.

Harry yritti miettiä ankarasti, mitä hyviä muistoja hänellä oli. No, Likusteritiellä hänellä ei ainakaan sellaisia ollut, Harry pohti.
Hetken mietittyään Harry päätyi valitsemaan ensimmäisen kerran, kun hän oli lentänyt luudalla - Hän muisti vieläkin sen vapauden ja keveyden tunteen. Sen kuinka tuuli hulmutti Harryn hiuksia ja Draco Malfoyn pöllästyneen katseen. Se oli onnellinen muisto.
"Olen päättänyt jo onnellisen muistoni", Harry sanoi ja siirsi katseensa Lupiniin. Sitten hän katsoi heidän edessä olevaan arkkuun päättäväisesti. Arkku tuntui pelottavalta, mutta Harry tunsi sisällään vahvaa rohkeutta ja päättäväisyyttä. Hän tunsi vahvasti pumppaavan sydämensä, hänen väännellessä malttamattomana sormiaan.
"Olen valmis, professori"
Hän halusi yrittää.

// Joo, teksti vähän töksähtelevää ja vieläpä lyhyttä... Mutta sainpahan vastauksen valmiiksi, vaikka pelkäsinkin sen menevän huomiseen :P //

Remus antoi Harrylle kaiken sen ajan jota tämä tarvitsi. Istui vain tätä vastapäätä ja katsoi milloin syliinsä, milloin kattoon ja milloin vilkaisi Harryä. Hän oli olettanut muiston löytämisen vievän pidemmän ajan, mutta Harry toimi yllättävän nopeasti.
Hän oli saanut etsiä sopivaa muistoa pitkän aikaa, sillä toki hänellä oli kouluajoillaan jo ollut hyviä muistoja, mutta harva niistä oli ollut tarpeeksi voimakas. Lopulta hän oli päätynyt muistoonsa siitä hetkestä, kun hän oli istunut junan vaunussa, ensimmäistä kertaa matkalla kohden Tylypahkaa, vaunun ovi oli avautunut ja kohottaessaan katseensa kirjastaan hän oli nähnyt kolme poikaa vailla istumapaikkaa. Tuo junamatka kokonaisuudessaan sisälsi hänen tähänastisen elämänsä parhaimman muiston, joka oli myös osoittautunut tarpeeksi vahvaksi suojeliuksen loitsimiseen.

Remuksen ilme kuvastikin silkkaa yllättyneisyyttä kun Harry ilmoitti olevansa valmis.
"Sehän kävi...Nopeasti, Harry. Oletko varma, että se on voimakas muisto?" hän kysyi, muttei kuitenkaan epäilevänä - ja mikäli juuri tuo muisto ei toimisi, aina voisi koettaa uudestaan ja uudestaan niin monta kertaa, että se toimisi.
Muiston kanssa täytyi onnistua myös loitsimaan ja veisi aikansa ennen kuin muistoa osaisi ajatella tarpeeksi voimakkaasti samalla kun tekisi loitsun. Tuon muiston kanssa he voisivat hyvin harjoitella koko tämän illan ja pohtia seuraavalla kerralla, oliko vika muistossa vai siinä, ettei Harry ollut vielä oppinut loitsun ja muiston yhteistyötä.

Remus suuntasi arkulle ja vilkaisi Harryä.
"Voit nyt ottaa taikasauvasi", hän neuvoi samalla kun asettui arkun toiselle puolelle, "Loitsu jota käytät on 'Odotum Suojelius'. Lausu se selkeästi ja sisällytä siihen muistosi kautta...Tuntemasi onni."
Hän ei vielä avannut arkkua vaan sen sijaan jatkoi;
"Kannattaa kuivaharjoitella sitä muutaman kerran ilman taikasauvaa."
Niin sanottuaan Remus jäi odottamaan ja neuvoi Harryä loitsun lausunnan kanssa ennen kuin tämä hänen mielestään oli valmis koettamaan ensimmäisen kerran.

"Oletko valmis?" Remus varmisti samalla kun etsi oman taikasauvansa. Vilkaisu Harryyn ennen vihoviimeistä varoitusta; "Taikasauva valmiina."
Hän laski katseensa arkkuun ja kosketti sitä taikasauvansa kärjellä. Lukot napsahtivat auki ja Remus astui taaemmas, jättäen Harryn keskelle luokkahuonetta mörön kanssa, mutta kuitenkin valmiina hyökkäämään apuun mikäli vaikuttaisi, että Harry apua tarvitsisi. Näiden oppituntien tarkoitus kun ei suinkaan ollut aiheuttaa tälle traumoja vaan auttaa tätä suojautumaan Ankeuttajilta.

Harry halusi uskoa, että hänen muistonsa olisi tarpeeksi voimakas. Hän nyökkäsi päättäväisesti ja otti taikasauvaunsa esille Lupinin kehoituksesta.

"Odotum suojelius", Harry toisti loitsun sanat kokeillen. Hän huitaisi vielä sauvallaan ilmassa muutaman kiepin ja yritti miettiä, miltä hänen suojelius näyttäisi. Sitten Harry meni seisomaan arkun eteen, osoittaen sauvallaan suoraan sen lukkoon.
Harry yritti ajatella ankarasti omaa onnellista muistoaan, mutta jokin häiritsi häntä... Hetkenä minä hyvänsä hän kuulisi jälleen vanhempiensa äänet. Harry tunsi lihaksistonsa jännittyneen ja häntä pelotti, mutta Harry kuuli mielessään Lupinin sanat - Hänen täytyi rauhoittua.
Harry puristi tiukemmin taikasauvaansa ja muistutti itselleen, että nyt täytyi keskittyä.

Sitten arkku aukesi ja huoneeseen lankesi hyinen kylmyys. Arkusta nousi huppupäinen hahmo ja Harrysta tuntui kuin hänen sisuskalunsa olisivat jäätyneet. Ankeuttaja liikkui kohti Harrya ääni kammottavasti rohisten, ja pelko valtasi Harryn. Äkkiä loitsu tuntuikin hyvin vaikealta ja vasta opetellut sanat kaukaisilta.
"O-odotum suoja - eikun odotum - odotum...", Harry heilautti sauvaansa epätoivoisesti. Hän kompuroi taakse päin, ankeuttajan liukuessa kohti Harrya ja hänen näkökenttänsä alkoi sumentua. Harry kuuli jälleen naisen epätoivoisen tuskan kiljunnan ja hän tunsi kuinka polvet pettivät hänen altaan. Hänen mielensä lävisti kimakka, hyytävä nauru ja hän näki edessään nopean, vihreän välähdyksen. Sitten kaikki sumeni.

Harry ei tiennyt, kuinka pitkään hän oli maannut maassa. Ankeuttajan ilmestyttyä hän oli kaatunut luokkahuoneen lattialle ja menettänyt tajuntansa. Harry nousi polvilleen ja asetteli silmälasejaan paremmin. Joka paikkaan särki ja hänen olo tuntui huteralta.
Harry katsoi ympärilleen ja näki edessään suljetun arkun. Sen näkeminen teki kipeää ja Harry tunsi suurta pettymystä. Hän oli epäonnistunut. Hän oli pettänyt itsensä sillä hän oli pelännyt liikaa arkusta ilmestyvää ankeuttajaa.
Harry käänsi katseensa Lupiniin.
"Minä epäonnistuin", Harry sanoi apeana ja siirsi katseensa maahan. "Kuulin jälleen äitini äänen ja jonkin kimeän naurun", Harrya kylmäsi ajatella muistoaan. Hän hieraisi hikisiä kasvojaan ja nousi jaloilleen, ottaen tukea läheisestä pulpetista. Sitten hän siirsi katseensa jälleen Lupiniin.
"Jatketaan", Harry sanoi uhmakkaasti ja yritti tavoitella tasaista äänensävyä, vaikka häntä edelleen kolotti joka paikkaan. "Olen kunnossa, voimme kyllä jatkaa", Harry yritti vakuutella lähinnä itselleen.

Remus tunsi kylmän myös ja värähti. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja keskittyi ajattelemaan sitä onnellista muistoaan, joka pitäisi hänet vahvana. Hän kuitenkin avasi silmänsä nopeasti. Hän oli osannut odottaakin tätä ja kun näytti siltä, ettei Harry pärjäisi, hän juoksi tämän ja mörön väliin saaden sen ottamaan jälleen täydenkuun muodon.
"Naurettavus!"

Remus kääntyi Harryn puoleen, mutta tämä oli jo menettänyt tajuntansa. Hän oli täysin unohtanut tämän mahdollisuuden ja varmistettuaan, ettei toinen ollut lyönyt pahasti päätään, Remus lähti harppomaan työhuonettaan kohden.
Miksei hän ollut varautunut tähän? Hänen olisi pitänyt olla oitis valmiina sen varalta, ettei Harry onnistuisi toistamaan vaadittua loitsua mörön päästyä vapaaksi.
Hän etsi nopeasti suklaalevyn ja kiiruhti takaisin alas. Toinen oli jo hiljalleen palaamassa tajuihinsa ja Remus polvistui lattialle tämän eteen.

Remus hymyili pienesti toisen ilmaistessa pettymyksensä.
"En olettanutkaan, että...Onnistuisit ensimmäisellä kerralla", hän vastasi ja katkaisi Harrylle pari palaa suklaata, ojentaen ne tälle samalla kun jatkoi; "Äänien vaientaminen on...Ensimmäinen askel. Ne vaikuttavat sinuun voimakkaasti...Mutta heti kun pääset ylitse niistä, m-mahdollisuutesi onnistua loitsussa...Kasvavat."
Hän ei ollut niinkään varma siitä, kannattaisiko heidän jatkaa oitis, mutta Harry oli perinyt myös isänsä itsepintaisuuden eikä Remus saattanut kuin huokaista ja suostua.
"Keskity unohtamaan äänet. T-tämän kaiken oppiminen vie aikansa...Mutta meillä on...Koko loppulukuvuosi aikaa, H-Harry, joten...Otetaan yksi asia kerrallaan. Ajattele muistoasi ja...T-tee parhaasi, mutta älä...Ota liikaa paineita."
Remus asettui jälleen arkun luo, tällä kertaa sen toiselle sivulle, nojasi kämmenensä yhden pulpetin pintaa vasten ja heilautti hitaasti taikasauvaansa, kasvoillaan hieman huolestunut ilme. Harry oli toden totta tullut isäänsä.

Harry otti palan suklaata ja tunsi olonsa paremmaksi, vaikka epäonnistunut loitsu kummittelikin yhä hänen mielessään.
"Professori, voiko olla ettei muistoni ollut tarpeeksi vahva?", Harry kysyi. Nyt kun hän mietti, asia tuntui mahdolliselta. Ehkä hän tarvitsi vahvemman onnellisen muiston ja Harry joutuikin hetken miettimään sellaista. Hetken Harryn mielessä kävi elävä muisto siitä, kuinka hän oli osoittanut vahingossa kuristajaboan serkkunsa Dudleyn kimppuun, mutta lopulta hän päätyi ensimmäiseen huispausmatsiin ja rohkelikkojen voittoon. Niin, se oli ollut onnellinen hetki ja Harry muisti hyvin sen riehakkaan tunteen, kun hän oli napannut ensimmäistä kertaa kultasiepin - tai itse asiassa melkein niellyt sen.

Harry tunki viimeisetkin suklaan palat suuhunsa ja otti taikasauvansa takaisin esille. Hän oli valmis yrittämään uudelleen.
Kun arkku jälleen aukesi, Harry tunsi jälleen sen saman hyytävän ja kylmän tunteen. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan päättänyt epäonnistua.
"Odotum suojelius!", Harry huudahti ja tällä kertaa hänen sauvastaan suikahti jotain hopeaa. Ankeuttaja selkeästi hätkähti ja Harry sulki silmänsä. Hän keskittyi täysillä muistoonsa, ensimmäiseen huispausotteluunsa; Mielessään hän tunsi tuulen tuivertavan hiuksissaan, sormien puristavan luutaansa... hän kuuli rohkelikkojen hurraahuudot ja hän lähestyi sieppiä... Mutta äkkiä Harry räväytti silmänsä auki. Sama kirkuna ja kimeä nauru täyttivät hänen päänsä ja tällä kertaa se tuntui paljon voimakkaammalta. Hän kuuli, kuinka hänen äitinsä aneli armoa Voldemortilta ja kuinka kimeä ääni nauroi halveksivasti ja käski Lilyn siirtyä syrjään. Harryn arpea alkoi polttamaan ja hän tunsi, kuinka hänen polvensa jälleen osuivat kipeästi betonilattiaan. Hän yritti taistella kipua vastaan, mutta ankeuttaja liukui armottomasti häntä kohti ja Harry näki, kuinka se kohotti kalmankylmän kätensä häntä kohti. Sitten hän jälleen pyörtyi.

Virrottuaan Harrylta meni hetki tajuta missä hän oli. Hän muisti edellisen pyötymisensä ja nousi ylös. Koko kehoa koski edelleen ja Harrylla oli sellainen olo kuin hurjistunut ryhmylauma olisi iskenyt häneltä aivot pellolle.
"K-kuulin Voldemortin äänen, hän käski äitiäni siirtymään syrjään", Harry sanoi Lupinille kauhuissaan ja huomasi että hänen hikisillä kasvoillaan oli kyyneleitäkin. "Äitini ei olisi ollut pakko kuolla, mutta hän halusi suojella minua!" tällaista Harry ei ollut aikaisemmin ajatellut. Hän tunsi olonsa kammottavaksi ja kehonsa heikoksi, mutta siltikin hän halusi vielä yrittää. Harry tiesi ettei edellinenkään muisto ollut tarpeeksi vahva ja se alkoi jo hieman turhauttaa häntä. Hän joutui rääkätä aivojaan todenteolla ja kaivelemaan mielensä sopukoita, kunnes se sitten hänelle valkeni; Tällä kertaa hän tietäisi, mikä olisi hänen onnellisin muistonsa.
"Anna minun vielä kerran yrittää, Lupin", Harry aneli. Tällä kertaa hän ei epäonnistuisi!

Remus kääntyi Harryn puoleen. Tämä ei ollut lainkaan typerä poika, vaikka välillä käyttäytyikin kuin olisi. Ehkä tämä siis oli perinyt Lilyltä jotain muutakin kuin vain silmänsä.
"O-onhan se mahdollista", hän vastasi ja antoi Harrylle jälleen sen ajan, jonka tämä tarvitsi ennen kuin avasi arkun kannen.
Remus oli itse asiassa yllättynyt jo siitäkin, että Harry onnistui saamaan hopeista savua aikaiseksi. Oliko toinen todella jo-

-ehtinyt päästä ylitse niistä äänistä? Ei.
Remus oli tällä kertaa nopeampi ja ennätti Harryn ja mörön väliin, pakottaen otuksen jälleen takaisin arkkuunsa. Hän ehti jopa kääntyä Harryn puoleen ja kiertää kätensä tämän ympärille, jottei poika löisi päätään, mutta selvästi tämä kaikki tapahtui hänellekin hieman liian nopeasti eikä Remus onnistunut pitämään omaa tasapainoaan Harryn pyörtyessä jo toistamiseen.
Hän ehti viedä toisen käsivartensa tämän pään alle, jottei toinen olisi tämän illaan jälkeen pää kuhmuilla ja mustelmilla. Remus ehti myös itse siirtyä sivummalle, jottei kaatunut Harryn päälle. Itseään hän ei kuitenkaan ehtinyt suojata kaatumiselta vaan sen sijaan löi päänsä lattiaan ja sai maailman pyörimään ympärillään.
Remus ähkäisi ja kohottautui istumaan. Hän painoi kämmenensä otsaansa vasten ja vilkaisi tajutonta poikaa. Ilme tämän kasvoilla ennen pyörtymistä oli suorastaan juurtunut Remuksen mieleen. Tällä kertaa Harry oli taatusti kuullut tuosta yöstä jo enemmänkin, sillä tuo ilme oli kuvastanut silkkaa kauhua, pelkoa tapahtuvasta ja...Menetyksen tuskaa.

Remus koetti saada maailman huojunnan loppumaan ja siirsi kätensä osaltaan Harryn noustua istumaan. Hän vilkaisi kämmentään ja yllättyi nähdessään sen osin tahriutuneen vereen. Isku ei siis ollut ainoastaan tuntunut voimakkaalta, se oli myös ollut sitä.
Remus ei kuitenkaan ehtinyt murehtimaan pientä haavaa otsassaan, sillä hän oli kuin olikin aavistellut oikein. Kyse oli tällä kertaa jostain suuremmasta.
Hänellä ei ollut kokemusta isyydestä saatika sitten siitä kuinka tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt toimia, mutta hän kietoi kuitenkin toisen kätensä Harryn ympärille ja painoi tätä kevyesti rintakehäänsä vasten.
"Harry, tiedät itsekin, ettei...L-Lily olisi koskaan siirtynyt syrjään. Ja luuletko todella, että...Tiedät-kai-ku-kuka olisi jättänyt hänet henkiin, vaikka olisikin tappanut sinut?" Remus puhui rauhallisella äänensävyllä ja hymyili surullisesti, mutta lämpimästi kohottaessaan Harryn kasvoja, "Äitisi r-rakasti sinua enemmän kuin mitään muuta, Harry, joten k-käytä hänen uhrauksensa hyvin ä-läkä ajattele tuollaisia."
Remus tahtoi uskoa, että Lily oli tiennyt kuolemallaan pelastavansa poikansa. Toisaalta, Lily ei myöskään olisi kyennyt jatkamaan elämäänsä mikäli olisi menettänyt sekä miehensä, että poikansa. Joten vaikka Harrystä saattoikin tuntua pahalta ajatella asiaa niin, mutta Remus uskoi, että näin oli parasta.

Remus naurahti pienesti ja ojensi Harrylle jälleen pari palaa suklaata äskeisestä toipumiseen samalla kun kompuroi ylös.
"T-tuosta pojasta James olisi niin ylpeä", hän huokaisi hymyillen ennen kuin hakeutui takaisin aiemmalle paikalleen arkun reunalle, mutta sen sijaan, että olisi avannut sen, puhdisti ensin haavan otsassaan.
"Valmis?" hän kysyi vielä ennen kuin avasi arkun jo kolmannen kerran.

Harry kuunteli Lupinin sanoja ja puraisi huultaan kivuliaasti. Ehkä Lupin oli todella oikeassa.
Harry nyökäytti hiljaa päätään ymmärryksen merkiksi ja niiskautti nenäänsä. Hän itsekin tiesi ettei nyt ollut tuollaisten ajatusten aika, sillä hän oli tullut harjoittelemaan suojeliuksen loitsimista.

Vaikka Harrya edelleen hitusen häiritsi äskeinen muistonsa, oli Harrynkin pakko hymyillä ja jopa naurahtaa Lupinin sanoessa että James olisi ylpeä tästä. Lupinin sanat saivat Harryn paremmalle tuulelle.

Kun Lupin asettui jälleen arkun reunustalle, Harrykin kokosi itsensä ja kaivoi taikasauvansa jälleen esille. Harrylla oli hyvin vahva tunne seuraavasta, sillä hän oli viimein keksinyt onnellisen muistonsa - Harry valitsi sen päivän, kun hän oli täyttänyt 11 vuotta ja saanut tietää olevansa velho. Sen onnellisempaa muistoa ei ollut.

Arkku aukesi ja ankeuttaja ilmestyi jälleen. Läpitunkeva kylmyys humahti luokkahuoneeseen.
"Odotum suojelius!", Harry huudahti empimättä ja keskittyi täysillä onnelliseen muistoonsa. Hän muisteli Tylypahkan kirjeen pergamentin tuoksua, Hagridin ääntä, Durdleyden pöllästyneitä ilmeitä... Ja sitten se todella tapahtui. Kuten aikaisemmin Harryn sauvasta tuprahti jälleen hopeista usvaa, mutta tällä kertaa tuo usva oli voimakkaampaa ja ikäänkuin yritti ottaa kilpimäistä muotoa. Ankeuttaja ojensi jälleen kylmiä sormiaan Harrya kohti, mutta ei pystynyt liikkumaan kilven ohitse. Harry alkoi jälleen tuntemaan huimausta. Hän katsoi ankeuttajan muotoista mörköä hopeisen kilpensä takaa ja kuuli jälleen Lilyn äänen. Oli lähellä etteikö Harry olisi purskahtanut itkuun. Odotum suojelius.... Odotum suojelius... Odotum suojelius... Harry toisti mielessään ja rämähti polvilleen. Lilyn ääni haalistui ja Harry sai pidettyä tajuntansa niukin naukin. Hän oli päättänyt ettei nyt luovuttaisi - Hän janosi onnistua.

Harry ei tiennyt, kuinka pitkään hän oli siinä polvillaan ollut osoittaen taikasauvallaan ankeuttajan muotoista mörköä, mutta seuraava tapahtui kovin äkkiä. Ikään kuin ankeuttaja olisi luovuttanut. Se yritti vielä viimeisen kerran nostaa kätensä Harrya vastaan, mutta Harryn hopeinen usva ei antanut periksi. (Ankeuttajan nostaessa kättään, kiljunta Harryn pään sisällä voimistui) Mutta yllättäen ankeuttaja sähähti selkeästi kiukkuisesti ja kovan räksähdyksen kera katosi takaisin arkkuunsa. Harry valahti läheiselle pulpetille istumaan ja hengitti raskaasti. Harrylla oli ristiriitainen olo; Hän tunsi suurta voitonriemua - olihan hän onnistunut karkottamaan mörön pyörtymättä -, mutta silti samalla hän oli hyvin uupunut, eikä ollut varma pystyisikö jatkamaan ihan heti neljättä yritystään. Harry otti silmälasinsa pois silmiltään ja hieraisi kädellään hikisiä kasvoja. Sitten hän kohotti hymyilevät, mutta uupuneet kasvonsa kohti Lupinia.
"Näitkö?", Harry hymyili. "Kuulin yhä äitini äänen pääni sisällä, mutta sain sentään pidettyä itseni tajuissa."

James oli ollut uppiniskainen, niin itsepäinen, ettei tätä ollut käynyt estäminen mikäli tämä oli päättänyt tehdä jotakin. Severuksen suureksi suruksi tämä oli usein keksinyt uuden keinon nöyryyttää tätä eikä Remuksen heikoista yrityksistä ollut tätä estämään. Tietysti hän olisi voinut koettaa enemmän, mutta jostain syystä hän ei vain kyennyt pistämään kunnolla hanttiin hyville ystävilleen, vaikka Albus oli hänelle myöhempinä kouluvuosina sellaisen vastuun uskonutkin.

Remus jäi seuraamaan sivusta kuinka Harry jälleen kokosi itsensä ja kävi mörköä vastaan. Suojeliuksen voimakkuus onnistui lyömään Remuksen ällikällä, sillä vaikki suojelius vielä ottanutkaan mitään varsinaista muotoa, oli se jo tarpeeksi vahva pitämään Ankeuttajan kaukana. Eläimen muodon saavuttaminen voisi viedä aikansa, mutta jo Harryn tämänkertainen saavutuskin oli merkittävä.
Hän oli jo aikeissa juosta Harryn apuun, mutta näki kuitenkin pian, ettei apua itse asiassa edes kaivattu. Hän kyllä tiesi kuinka raskasta suojeliuksen ylläpitäminen aluksi oli, mutta hän ei rientänyt Harryn luo, koska uskoi tämän kestävän tuon taakan ja samalla ymmärtävän, ettei suojeliusta ihan noin vain opittu. Ankeuttaja kuitenkin antoi periksi ennen kuin Remus päätti astua väliin ja Pimyden Voimilta Suojautumisen professor oli jopa yllättynyt siitä kuinka mörkö antoi periksi noin helposti. Toki asiaan saattoi vaikuttaa se, että kyseessä todellakin oli vain mörkö eikä suinkaan sieluja janoava Ankeuttaja.

Mörön palattua takaisin arkkuunsa, Remus napautti arkun kannen lukot kiinni ja huokaisi yllättyneisyyttään.
"Näin, uskomatonta, että o-onnistuit lannistamaan sen jo nyt", hän vastasi eikä tohtinut pilata Harryn senhetkistä voitonriemua huomauttamalla, että mörkö saattoi tuollaisessa tilanteessa reagoida eri tavoin kuin todellinen Ankeuttaja. Hän kertoisi sen joskus toiste.
"Tämä taitaa riittää tä-tältä illalta, mutta olet...Edistynyt jo muutamassa tunnissa huomattavasti", Remus ilmoitti ennen kuin pieni yllättyneisyys kipusi kasvoilleen, "Aika t-tosiaan rientää nopeasti kun on jotain mielen päällä."
Remus asteli Harryn vierelle ja istahti lattialle tämän seuraksi ojentaen pojalle jälleen suklaata, päätyen tällä kertaa ottamaan pienen palan itsekin.
"Hmm...Suklaa k-kyllä piristää... Muutenkin", hän hymähti pienesti hymyillen, "J-jos tahdot jo lähteä, voin saattaa sinua jonkin matkaa. Paras mennä...Kertomaan Albukselle edistymisestäsi saman tien."
Toki mikäli toista heikottaisi tai tämä tahtoisi jäädä, ei Remuksella kiirekään ollut. Albus kyllä odottaisi, tämä oli tunnettu kärsivällisyydestään. Itse asiassa hän ei muistanut tämän koskaan huutaneen Jamesille tai Siriuksellekaan, mutta tämä huutamistakin pahempaa oli katsella sitä velhon kasvoilta kuvastuvaa pettymystä, joka oli toiminut hyvänä suostuttelukeinona muun muassa Remuksen kesällä epäröidessä tämän hänelle ehdottamaa Pimeyden Voimilta Suojautumisen professorin virkaa.

Lupin sanoi että olisi parasta lopettaa tältä illalta. Vaikka Harry olikin uupunut, hän olisi halunnut jatkaa. Jokin pieni ääni Harryssa kuitenkin muistutti hänelle ettei kaikkea oppisi yhden illan aikana - vaikka hän kuinka olisikin halunnut.

Kun Remus istahti Harryn viereen tarjoten tälle sukaata, haukkasi Harry heti ensitöikseen ison haukun omasta palasestaan. Hän tunsi, kuinka jaloissa alkoi jälleen virrata lämpö. Harry kohotti katseensa Lupiniin.
"Voimme me lähteä yhtä matkaa", Harry sanoi, "Mutta milloin sinulle kävisi uusi harjoitusaika?" Harrysta tuntui kuin hän olisi jäänyt jyrän alle, mutta silti hän oli täpinöissään edistyksestään. Hänessä paloi vahva halu oppia ja vaikka Harry tiedostikin hyvin sen ettei edistyneitä loitsuja tulla vain ja oteta kuin apteekin hyllyltä, halusi Harry jo malttamattomasti tietää seuraavan treenikerran. Hän halusi päästä näkemään suojeliuksensa.

Harry nousi verkaisesti ylös ja hänestä tuntui kuin hänen jalkansa olisivat betonia. Suklaa oli auttanut Harrya, mutta hän oli silti hyvin uupunut. Askeleet tuntuivat raskailta ja hetken Harrysta tuntui kuin hänen polvensa pettäisivät. Harry söi loput suklaasta ja jatkoi kävelyään professori Lupinin rinnalla.

Kävellessään koulun käytävällä Harry mietti illan edistymistään. Hän mietti vanhempiaan ja Voldemortia. Hänellä olisi paljon kerrottavaa Hermionelle ja Ronille, mutta se sai luvan odottaa huomiseen. Nyt hän kaipasi lepoa, sillä hän oli hyvin väsynyt, mutta jollakin tasolla myös hyvin onnellinen. Hetken Harry ja Lupin kävelivät hiljaisuuden vallitessa, kunnes Harry kääntyi Lupinin pariin.
"Osasiko isänikin luoda suojeliuksen?", Harry kysyi. Harry ajatteli isäänsä ja pystyi hyvinkin kuvitella tämän loihtivan suojeliuksen, mikä olisi samaan aikaan mahtava mutta myös Jamesin tavoin hitusen ilkikurinen. Saisikohan Harrykin samanlaisen suojeliuksen joskus aikaiseksi?

Remus hymyili pienesti. Harry oli jokseenkin malttamaton, muttei hän tältä muuta ollut odottanutkaan. Itse asiassa hetkittäin tuntui siltä kuin hän olisi palannut takaisin kouluaikoihinsa, Harry muistutti niin paljolti isäänsä, että sitä oli kerrassaan vaikea uskoa.
Hetken ajan Remus joutui oikeasti miettimään mitä uskaltaisi vastata. Reipas viikko seuraavaan täysikuuhun, joten seuraava ajankohta menisi kaiketi helmikuun alkuun.
"En voi luvata sinulle...M-mitään vielä, Harry, mutta...Joudut valitettavasti...Od-ottamaan ensi kuuhun", hän vastasi pahoittelevana ennen kuin kohottautui vaivalloisesti ylös lattialta, "Ilmoitan kyllä sinulle...Kunhan tiedän tarkemmin."

Hän piilotti arkun huovan alle ja tyytyi väliaikaisesti siirtämään sen läheisen pulpetin alle taikasauvansa ystävällisellä avustuksella. Remus lukitsi vielä luokkahuoneensa oven, vieden taikasauvansa sen jälkeen takaisin taskuunsa.
Remus ei koskaan nähnyt hiljaisuutta painostavana, pikemminkin se antoi hetken ajatella asioita, eikä se aina ollut huono seikka. Harryn kysymyksen myötä Remuksen katse etsiytyi poikaan. Hän nyökkäsi pienesti ja hymyili tuttuun tapaansa lämpimästi.
"J-ja olen varma, ettei sinultakaan vie kauaa aikaa oppia...Se", Remus vastasi. Tavallaan tuntui julmalta, että hän oli saanut tuntea Jamesin, mutta Harry olisi tuskin muistanut tämän kasvoja ellei olisi nähnyt niitä kuvista.
Siinä maailma jälleen muistutti siitä, kuinka helposti se saattoi vaikuttaa asioihin ja muuttaa jotkut itsestäänselvyydet tuhkaksi sen suuremmitta ongelmitta. Mutta jos asiaa tarkasteli toiselta kannalta; Harryllä oli ystäviä ja tukijoita ympärillään, joista osa saattoi kertoa tälle useitakin asioita pojan vanhemmista, pääosin hyviä, sillä huolimatta Jamesin ja Siriuksen tekemistä kepposista ja Luihuisten kiusaamisesta, Harryn vanhemmat olivat olleet esimerkillisiä ihmisiä, joiden arvoasteikolla oma elämänsä oli tullut viimeisenä. James oli uhrautunut säästääkseen vaimonsa ja poikansa, Lily oli antanut henkensä, jotta Harry oli saanut elää.
Vaikka Remus kaipasikin menetettyjä ystäviään, ei hän voinut kuin ihailla näiden rohkeutta ja epäitsekkyyttä. Ja kiitos näiden uhrausten, heillä olisi jälleen mahdollisuus selviytyä, mikäli tiedät-kai-kuka todella onnistuisi palaamaan, joskin kaikkien onneksi noilla huhuilla ei ollut minkäänlaisia todisteita.

"Edistyit enemmän...Kuin mitä kuvittelinkaan", Remus huomautti hetken kuluttua, herättyään jälleen ajatuksistaan takaisin tähän hetkeen. He olivat viettäneet luokkahuoneessa muutaman tunnin ja Harry oli saanut jo puolustettua itseään möröltä tarpeeksi pitkään, jotta olento päätti luovuttaa - ja vaikkei tämän suojelius vielä ollutkaan omaksunut muotoaan, Remus oli aika varma siitä, että seuraavien oppituntien aikana Harry saisi jo aikaiseksi jotain eläintä muistuttavaa.

Harry nyökkäsi hyväksyvästi. Hän oli malttamaton ja tiesi tämän itsekin, mutta samalla hän tiesi että Remus ilmoittaisi kyllä kun aika oli jälleen sopiva.

Harrylla oli ristiriitainen suhtautuminen vanhempiinsa. Hän ikävöi ja rakasti vanhempiaan, mutta ei siltikään muistanut heitä. Harry olisi halunnut sanoa että olisi surullinen vanhempiensa kuolemasta, mutta tavallaan se ettei muistoja ollut oli kehittänyt surun ontommaksi, ikään kuin hän ikävöisi jotain mitä ei koskaan ollutkaan. Se tunne oli selittämätön ja aika-ajoin hämmentänyt Harrya, mutta kuten Dumbledore oli joskus hänelle sanonut, se tunne oli jotain mitä sanoilla ei voinut koskaan selittää. Sen oli kohdattava itse. Harry ei silti ollut poika joka olisi rypenyt itsesäälissä. Likusteritiellä hänelle ei hirveästi annettu mahdollisuuksia udella vanhemmistaan, sillä juuri Dursleylla Harryn tärkein sääntö oli ollut "Älä kysy". Vasta velhomaailmaan päästyään hän oli saanut mahdollisuuden tuntea vanhempansa ja vasta silloin hän oli saanut tietää hirvittävän totuuden Voldemortista ja Pottereista - mutta velhomaailmassa hänellä oli aina ollut tukijoita. Niin, Harrylla oli ystäviä ja Remus Lupininkin Harry laski ystäväksi.

Kun Lupin ihmetteli Harryn hurjaa edistymistä, Harry hymyili pienesti. Hän oli aluksi pelännyt mörköä ja epäillyt itseään. Edistyminen ja pelon voittaminen olivat kuitenkin valaneet Harryyn jälleen itseluottamusta ja rohkeutta. Enää hän ei ankeuttajan muotoista mörköä pelkäisi.

Tylypahkaan alkoi ilta laskeutumaan. Kun Lupin ja Harry kävelivät koulun käytävällä, Harry vilkaisi ikkunasta ulos ja huomasi iltahämärän tulleen. Hän ei tiennyt, kuinka paljon kello oli, mutta arveli että treeneihin oli saattanut mennä parisen tuntia. Aika oli kulunut nopeasti.
"Nukahdan varmasti samantien, kun pääsen poikien makuusaliin", Harry hymähti Remukselle ja huomasi, että oli todella väsynyt. Treenit olivat imeneet hänestä mehut. Kävellessään Lupinin kanssa Harry ajautui miettimään huomisia opputunteja; Yrttitietoa, taikajuomien kaksoistunti... Äsh. Harry kirosi mielessään.

Harry ja Lupin saapuivat käytävän päähän, mikä vie suorintatietä rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Harry pysähtyi ja käänty Lupinin puoleen.
"Kiitos, että sain harjoitella suojeliusta", hän sanoi hymyillen kiitollisena ja vilpillisenä.

Tämä oli niitä harvoja hetkiä kuukaudesta, kun Remus voi hyvin. Edellisestä täydenkuun yöstä oli jo jonkin aikaa ja silti seuraavaankin olisi vielä yli viikko aikaa, joten hän oli ehtinyt jo toipua, eikä tuntenut ikävää kolotusta luissaan seuraavaa täyttäkuuta odotellessaan.
Näin ollen Harryn ensimmäinen oppitunti oli sujunut hänenkin osaltaan mukavasti eikä Remus voinut estää hymyä, joka tavoitteli jatkuvasti huuliaan. Tällaisia hetkiä hän arvosti elämässään ja sellaisia hetkiä tuntui nykyään olevan aivan liian vähän, mutta ehkä hänkin saisi vielä osansa hyvistä hetkistä ja ehtisi kerätä muistoja itselleen enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä.

Remus hymyili pienesti. Tavallaan hän olisi toivonut, että olisi voinut tehdä suojeliuksen opettelemisesta Harrylle jotenkin helpompaa, mutta se oli yksinkertaisesti mahdotonta. Suojelius oli yllättävän haastavaa taikuutta, mutta mitä enemmän aikaa siihen käytti ja mitä enemmän siihen panosti, sitä paremmalta loitsun täydellinen hallitseminen lopulta tuntui.
Joten Harry saisi toden totta olla ylpeä itsestään mennessään nukkumaan, sillä tämä oli oppinut jo paljon ja kestänyt pidempään kuin Remus oli olettanut.
"Vaativa taikuus on vaativaa taikuutta, se vie veronsa, mutta...On taatusti kaiken sen...Vaivan arvoista", Remus vastasi. Miten hänestä alkoikin tuntua siltä, että Tylypahkaan Professoriksi suostuttuaan hän oli alkanut lausua enemmän hillittyjä viisauksia kuin mitä oli tehnyt aiemmin. Ennen hän ei ollut juurikaan saanut sanaa suustaan. Toisaalta hänen nykyinen käyttäytymisensä ja sanansa muistuttivat miestä niin kovasti hänen kouluajoistaan, jolloin viisaita sanoja oli myös lausuttu, mutta harvemminpa ystävänsä olivat pysähtyneet niitä kuuntelemaan.

Remus pysähtyi Harryn eteen ja nyökäytti kevyesti päätään.
"Se on...Vähintä mitä voin tehdä, Harry", hän vastasi lämpimästi hymyillen ja laski hetkeksi kätensä pojan olalle jatkaessaan; "Tiedät mistä...Löytää minut, jos kaipaat apua. Ja usko pois...Minulla ei tule olemaan mitään p-parempaa tekemistä."
Tällä kertaa hymynsä leveni sen verran, että saattoi nähdä jopa vilauksen hänen etuhampaistaan. Remus taputti vielä poikaa kevyesti olalle ennen kuin itse käänsi katseensa Albuksen työhuonetta kohden johtavaan käytävään.
"Nähdään taas, Harry", hän vielä hyvästeli pojan, suuntasi ystävällisen katseensa tähän ja lähti sen jälkeen suuntaamaan Albuksen työhuonetta kohden. Kenties Rehtorilla olisi tarjota hänelle hieman teetä, sillä Suojeliuksen opettaminen ja Harryn oppimisen seuraaminenkin osasi jotenkin ottaa voimille.

"Nähdään, professori", Harry hymyili. Sitten he erkanivat.

Harry kömpi väsyneenä, mutta selkeästi itseensä tyytyväisenä ylös Tylypahkan portaikkoja. Hän oli uupunut ja tulisi taatusti samantien nukahtamaan omaan vuoteeseensa, mutta silti Harry oli myös innoissaan. Treenit olivat olleet Harrynkin mielestä mukavat ja Lupin oli ollut loisto opettaja. Hän oli oppinut paljon.

Oleskeluhuone oli hiljainen. Harry hiipi muotokuva-aukosta sisään ja haukotteli väsyneenä. Hermione ja Ron olivat ilmeisesti jo nukkumassa, joten hän pääsisi kertomaan suojeliuksestaan heille vasta huomenna, Harry ajatteli kapuessaan uupuneena marmoriportaikkoa ylös kohti poikien makuuhuonetta.
Makuuhuone oli pimeä ja hiljainen. Harryn irrottaessa kengät jalastaan ja hiipiessä hiiren hiljaa kohti omaa pylvässänkyään, hän kuitenkin kykeni erottamaan hiljaista etäistä kuorsausta. Kaikki olivat ilmeisesti nukkumassa.

Harry istahti sängylleen ja hieraisi kasvojaan. Hän vilkaisi ikkunasta ulos ja huomasi alkavan yön pimeyden hiipivän Tylypahkan tähtitaivaalle. Harry oli erottavinaan pari pöllöä liitämässä öisellä taivaalla. Oli hiljaista ja mukavalla tavalla rauhallista ja hetkeksi Harry unohtuikin ihailemaan ikkunasta Tylypahkan yöllistä siluettia. Silmäluomet tuntuivat raskailta ja koko keho huusi väsymystään ja hetken olikin lähellä etteikö Harry olisi nukahtanut ikkunalaudalle. Väsymyksestä kielivä haukotus ja kevyt pään kumautus ikkunaa vasten saivat Harryn hätkähtämään. Hän asetti silmälasinsa yöpöydälle ja kompi vuoteeseensa.
Harry oli todentotta väsynyt. Pehmeä tyyny tuntui paremmalta kuin aikoihin ja Harry nukahtikin lähes samantien. Hän vaipui syvään ja rauhaisaan uneen, eikä sinä yönä nähnyt ainoatakaan painajaista.

// Eli eli, kiitos kivasta pelistä! :) //