Lordi Voldemort

Nimi: Tom Lomen Valedro alias lordi Voldemort
Ikä: 55 vuotias
Syntynyt: 31.12.1926
Entinen tupa: Luihuinen
Sukulaisia: Merope Kolkko (äiti), Lomen Kolkko (isoisä), Morfin Kolkko (eno), Salazar Luihuinen (hyvin kaukaista sukua), Tom Valedro (jästi-isä), Thomas ja Mary Valedro (isovanhemmat isän puolelta)
Kaikki Voldemortin sukulaiset ovat kuolleet.
Verenperimä: Puoliverinen, isä jästi.
Asema: Pimeyden lordi

Ulkonäkö: Voldemort on pitkähkö, kalpea mies. Hän on kalju ja hänen silmänsä ovat syvän punaiset (muuttuneet uuden ruumiin myötä) ja hyvin käärmemäiset. Hänen kätensä ovat kylmät ja hieman luurankomaiset pitkine sormineen. Hän on muutenkin hyvin laiha ja riutunut, mutta musta, hupullinen kaapu peittää nämä piirteet alleen.
Voldemortin kasvot ovat uuden ruumiillistumisen jälkeen saaneet käärmemäisiä piirteitä; silmien lisäksi hänen nenänsä on enemmänkin käärmeen sieraimet kuin ihmisnenä.
Kuka hahmon kuvissa oikeasti: Ralph Fiennes

Persoona: Voldemort ei kykene tuntemaan rakkautta saatika ymmärtämään sitä. Tähän suurin syy lienee siinä, ettei häntä ole kukaan koskaan rakastanut tai ettei hän ole koskaan rakastanut ketään. Voldemortin alitajunta onkin korvannut rakkauden lähinnä katkeruudella, vihalla ja tahdolla tehdä pahaa. Hän ei tietenkään itse ajattele tekevänsä pahaa, sillä hänen mielestään sellaisia asioita kuin hyvä ja paha ei ole edes olemassa. Se ettei häntä ole koskaan rakastettu, on tehnyt Voldemortista hyvin säälimättömän ja kylmän. Hän on aina halunnut näyttää että hänestä on johonkin ja siksi hänestä on tullut vuosien mittaan myös hyvin vallanhimoinen.
Vaikka Voldemort onkin ulkoisesti hyvin kylmä, pelkoa herättävä ja säälimätön, sisimmässään hän on silti yhä Tom Valedro, ihminen. Tai.. ihminen, jonka sielu on jaettu kuuteen osaan ja joka on vaeltanut henkirikkona yli kymmenen vuotta..
Tahtomattaankin tuo Tom Valedron haamu tuo mieheen tietynlaisia inhimillisiä piirteitä, joiden kanssa hän joutuu painimaan päivittäin vaikkei kukaan muu sitä tiedäkkään. Maailman pelätyimmäksi velhoksi nouseminen toi kyllä mukanaan kaikkea sitä, mistä Voldemort oli aina pienestä pitäen haaveillutkin; uskollisia seuraajia, auktoriteettiä, pelkoa, kunnioitusta.. mutta samalla vastuuta, omakohtaista pelkoa, paineita.. Miten takaisi paikkansa maailman pelätyinpänä velhona? Miten tehdä aina oikeat päätökset, sillä virheisiin ei ole varaa. Kuinka kerätä lisää seuraajia ja pitää heidät uskollisina? Kuinka elää ainaisen kivun kanssa.. pysyä järjissään kaikkien niiden painajaisten keskellä..
Nyt kun maailma on muuttunut ja Voldemort on syntynyt uudelleen, hän on myös kehittänyt ratkaisun moisiin ongelmiinsa; hän ei tunne enää käsitettä armosta tai säälistä. Ei missään muotoa.
Mutta silti pitää pitää huolta siitä, ettei kukaan saisi koskaan tietää näistä pienistä henkisistä ongelmista. Pienikin virhe niin kaikki, mikä oli saavutettu tai saavutettavissa, olisi mennyttä..
Sielun repiminen seitsemään osaan vaikuttaa myös jokaiseen; kuvittele se kipu, minkä sielunsa kahteen osaan repivä joutuu kokemaan. Nyt kuvittele se kolminkertaisena. Kuvittele kuinka kipu ei enää poistukaan.. Kuvittele se tyhjyys sisälläsi ja siellä tyhjyydessä jyskyttävä ainainen, viiltävä tuska.. Ja nyt, kuvittele kuinka pystyt peittämään sen ettei sisälläsi enää olekkaan muuta kuin tyhjä aukko ja sielun paloittelusta seuraava kipu. Kuvittele se stressi, mikä tälläisestä tilanteesta seuraa.. Jos pystyit kuvittelemaan, olet ehkä askeleen lähempänä Voldemortia (kerro kuvitelmasi vielä vaikka kymmenellä).
Voldemort tuntee siis koko ajan kylmän tyhjyyden sisällään, sielun repimisestä aiheutuva ruumiillinen kipu on kyllä lieventynyt vuosien saatossa muttei kuitenkaan koskaan kadonnut. Tyhjyys ja kipu syö Voldemortia sisältäpäin muuttaen häntä aina vain säälimättömämmäksi ja kovemmaksi. Rakkaudelle tai iloisille ajatuksille ei oikeastaan ole enää edes tilaa. Jos Voldemort on onnellinen, hän on pikemminkin tyytyväinen kuin onnellinen. Onnellisuus, rakkaus.. kaikki se tuntuu hyvin kaukaiselta.
Eikä paluuta entiseen enää ole.
Rakkauden ja onnellisten ajatusten poissulkemisen lisäksi, Voldemort ei enää tunne sääliäkään. Kun hän päättää tappaa, hän tappaa. Jos hän aikoo kiduttaa, hän kiduttaa. Hän ei tunne mitään omantunnontuskia enää.. ja on siitä todella "onnellinen". Nuorempana hän tunsi vielä sääliä ja myötätuntoa ja yhä hän muistaa sen henkisen tuskan, mitä hän koki tapettuaan ensimmäiset uhrinsa (paitsi isänsä kohdalla Tom ei tuntenut mitään, sillä vihasi tätä niin sydämensä kyllyydestä). Onneksi nuo ajatukset ja tunteet ovat jo takanapäin..
Voldemortilla on oikeastaan vain yksi pelon aihe; kuolema. Hän on kokenut elämässään niin älyttömän paljon itseaiheutettua kipua, jotta pystyisi elämään.. Ettei hän uskalla edes ajatella kuinka paljon kuolema aiheuttaisikaan kipua. Kuolemattomuus on siis välttämättömyys. Et voi elää, jos kuolet.
Kuolemanpelko ajoi Voldemortin myöhemmin etsimään myös kuoleman varjeluksia, jotka varmasti takaisivat hänen hengissä pysymisensä mikäli hirnyrkit jostain syystä pettäisivät hänet.

Tiivistettynä Voldemort on siis vielä jokseenkin inhimillinen ihminen tai niin inhimillinen kuin sielunsa kuuteen osaan pilkkonut mies vaan voi olla. Hänellä on omat ongelmansa, mutta pyrkii peittämään ne muilta. Hän ei pysty tuntemaan rakkautta, onnellisuutta tai sääliä. Hän vihaa sydämestään jästejä ja jästisyntyisiä. Hän uskoo valitsevansa seuraajansa huolellisesti ja "erottaa" heidät sitäkin huolellisemmin. Voldemortin pelkää kuolemaa ja hän onkin pyrkinyt kaikin tavoin tekemään itsestään kuolemattoman. Hän pelkää myös Albus Dumbledorea, muttei myönnä sitä edes itselleen.
Voldemort tuntee koko ajan kipua ja tyhjyyttä sisimmässään, kiitos hirnyrkkien.

Orpokodista Tylypahkaan
Voldemortin äiti oli Merope Kolkko, joka asui Pikku Hirttivaaran laitamilla yhdessä isänsä Lomen Kolkon ja veljensä Morfin Kolkon kanssa. Meropea ei kuuleman mukaan oltu sienattu kovinkaan näyttävällä ulkonäöllä, joten nainen turvautui lemmenjuomaan löydettyään itselleen unelmiensa miehen.
Tom Valedro, Voldemortin isä, oli rikas jästi samaisesta Pikku Hirttivaaran kylästä kuin tuleva vaimonsakin. Meropen juotettua hänelle lemmenjuomaa, Tom lumoutui täysin naisesta ja myöhemmin he menivät naimisiinkin. Merope kuitenkin lopetti lemmenjuoman juottamisen, millä oli hyvinkin vakavat seuraukset; Tom Valedro näki jälleen selkeästi vaimonsa sekä sisäisesti että ulkoisesti. Vihaisena lemmenjuomasta, pelästyneenä noituudesta, tuntien tulleensa hyväksikäytetyksi.. Tom jätti vaimonsa ja heidän yhteisen, syntymättömän poikansa.
Merope masentui täysin tullessaan miehensä jättämäksi eikä suostunut enää käyttämään taikavoimia. Hänen isänsä oli pettynyt tyttärensä käytökseen ja näin ollen Merope lähti pois köyhän sukunsa vanhasta talonrähjästä.
Merope saapui lontoolaiseen orpokotiin poikansa syntymän lähestyessä. Vuosi 1926 oli juuri vaihtumaisillaan vuoteen 1927, kun maailmaan syntyi poika, jonka nimeksi annettiin Tom Lomen Valedro. Meropen viimeinen pyyntö oli, että pojalle annettaisiin tämän isän nimi ja toiseksi nimeksi isoisänsä. Merope kuoli pian synnytyksen jälkeen ja poika jäi orpokotiin. Kukaan orpokodista ei tiennyt oliko pojalla isää, eikä kukaan viitsinyt vaivautua ottamaan selvääkään.
Tom Valedro varttui orpokodissa, josta ei pitänyt yhtään. Hän vihasi henkilökuntaa ja muita lapsia, varasteli näiden tavaroita ja kiusasi. Hän sai myös tapahtumaan mitä merkillisimpiä asioita, muttei tiennyt vielä tuolloin olevansa velho. Hän tunsi mielihyvää saadessaan muut lapset pelkäämään tai itkemään ja tiedostamattaan alkoi syvästi vihata jästejä.
11-vuotiaana hänelle saapui elämänsä ensimmäinen vieras; Albus Dumbledore. Mies väitti olevansa velho ja toimitti Tomille Tylypahkan kirjeen, jossa hänet kutsuttiin opiskelemaan taikuutta. Tom ei aluksi uskonut olevansa velho, mutta Dumbledore vakuutti hänet sytyttämällä kaapin tuleen. Dumbledore myös pakotti Tomin lopettamaan varastelun ja kiusaamisen, sillä sellaista ei Tylypahkassa suvaittaisi.
Viimeinkin elokuussa 1938, Tom pääsi Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun ja hänet lajiteltiin Luihuiseen. Ensimmäisen kouluvuotensa aikana hän oppi, että vanhoista velhosuvuista tulevat noitat ja velhot olivat arvostetumpia kuin muut. Jästisyntyiset ja surkit olivat pohjasakkaa ja jästit itse enemmänkin orjia. Pienen pojan ajatteluun oli siihen aikaan hyvinkin helppo vaikuttaa ja Tom sisäisti nämä kaikki ajatukset.
Muutaman vuoden kuluttua hänelle selvisi että hänen isänsä oli jästi ja näin ollen hän itsekin oli.. no.. puoliksi kuraverinen. Tämä tieto levisi nopeasti Luihuisessa eikä sitä oikeastaan katsottu kovinkaan hyvällä. Tom katkeroitui ennestäänkin, muttei suinkaan velhoperheistä oleville oppilaille vaan juurikin jästeille ja kuraverisille. Oliko se hänen syynsä että hänen isänsä oli mikä oli? Ei. Hän ei voinut vaikuttaa siihen, miksi oli syntynyt. Mutta hän voisi vaikuttaa siihen, mikä hänestä tulisi.
Tomille selvisi myös toinenkin seikka hänen perheestään hänen ollessaan neljännellä vuodellaan Tylypahkassa. Hän sai kuulla olevansa sukua itse Salazar Luihuiselle, yhdelle Tylypahkan perustajista. Luihuiselta hän oli ilmeisesti perinyt myös kykynsä puhua käärmeiden kanssa.
Viidennellä ollessaan, hän sai kuulla Luihuisen rakennuttamasta Salaisuuksien kammiosta, joka oli jossakin syvällä linnan alla. Hän etsi sitä kauan ja löysi sen lopulta. Hän sai kammion auki kärmeskiellellä ja löysi sen uumenista basiliskin, suuren käärmeen joka ilmoitti olevansa uskollinen Salazar Luihuisen perilliselle.
Silloin Tom Valedro usutti käärmeen koulussa olevien jästisyntyisten kimppuun, mutta vain yksi ehti saada surmansa ennen kuin salaisuuksien kammio piti sulkea. Tom sulki itse kammion, sillä ei halunnut että Tylypahka suljettaisi. Rehtori Dippet oli sanonut että koulu täytyisi sulkea, jollei hyökkäykset loppuisi. Niinpä Tom sulki basiliskin takaisin kammioon ja lopetti näin ollen hyökkäykset. Albus Dumbledore tuntui aavistavan että Tom oli kaiken tämän takana. Niinpä Tom lavasti Rubeus Hagridin syylliseksi ja väärä henkilö potkittiin ulos linnasta. Tom oli jälleen syytön kaikkien muiden silmin, paitsi Albus Dumbledoren. Mies ei kai koskaan lakannut epäilemästä koulun historian parasta oppilasta.
Samana kesänä Tom etsi jästi-isänsä käsiinsä ja tappoi tämän ja myös isänsä puoleiset isovanhemmat Pikku Hirttivaaran kylässä. Valedrojen talo jäi tyhjäksi. Tom lavasti enonsa Morfinin murhaan ja eno kuoli myöhemmin tuomittuna Azkabaniin. Näin ollen viimeinenkin Tomin sukulainen oli kuollut.



Tylypahkan jälkeen
Tylypahkan jälkeen, Tom pyysi sen aikaiselta rehtorilta, Armando Dippetiltä saisiko jäädä Tylypahkaan opettajaksi. Dippetin mielestä Tom oli vielä aivan liian nuori opettamaan, joten kieltäytyi ottamasta tätä töihin.
Sen sijaan että olisi päässyt opettamaan pimeyden voimilta suojautumista, Tom päätyi apulaiseksi Iskunkiertokujalla sijaitsevaan kauppaan, Borgin & Burkesiin. Koska Tom oli komea ja ystävällinen, hän pääsi pian parempiin tehtäviin. Hänen tehtävänään oli etsiä ja ostaa pimeyden voimiin erikoistuneita esineitä, jotta ne voitaisiin myydä kaupassa eteenpäin. Tämän työn kautta Tom löysi mm. Puuskupuhin kupin ja Luihuisen medaljongin. Hän tappoi niiden edellisen omistajan, varastaen nämä Tylypahkan perustajien esineet ja kadoten sen sileän tien. Kukaan ei tiennyt, missä hän oli ja mitä tekemässä.
Tosiasiassa Tom oli matkustanut Albaniaan etsimään Korpinkynnen diadeemia. Hän pakotti Tylypahkan kummituksen, Harmaan Leidin, kertomaan missä tämän äidin diadeemi oli. Lopulta Voldemort löysi etsimänsä ja teki siitä neljännen hirnyrkkinsä.
Vuonna 1956, Tom Valedro palasi lordi Voldemortina. Hän oli jättänyt menneisyyden taakseen ja hänen päämääränsä olivat selkeytyneet. Samana vuonna hän palasi Tylypahkaan, rehtori Albus Dumbledoren puheille. Hän pyysi jälleen kerran paikkaa pimeyden voimilta suojautumisen opettajana, muttei vieläkään saanut tahtoaan läpi. Tämän tapauksen jälkeen, hän ei enää edes yrittänyt muttei toki lähtenyt täydessä hiljaisuudessa pois. Hän piilotti Korpinkynnen diadeemin Tylypahkan tarvehuoneeseen ja kirosi siinä sivussa pimeyden voimilta suojautumisen opettajanpaikan niin ettei kukaan vastedes selviäisi sillä paikalla vuotta pidempään. Sen tehtyään, Voldemort katosi jälleen keräämään itselleen ja ajatuksilleen kannatusta.
Voldemort palasi Britanniaan 1960-luvun lopulla ja aloitti vuosikymmenen vaihteessa kampanjan, jonka tarkoituksena oli tuhota kaikki jästit ja jästisyntyiset ja nousta siinä samalla itse velhomaailman johtoon. Tai niinkuin Voldemort itse asian näki "vapauttaa velhoyhteisö jästeihin kohdistuvasta vastuusta ja puhdistaa velhojen veri ei-taikovien verestä".
Voldemort aatteet ja päämäärät alkoivat saada kannatusta enimmäkseen vanhoillisten ja puhdasverisien velhoperheiden keskuudessa. Voldemort nimitti seuraajansa kuolonsyöjiksi ja piirsi näiden käsivarteen pimeän piirron yhdistämään seuraajiaan ja liittämään heidät itseensä.
Voldemort nousi 1970-luvun aikana maailman pelätyimmäksi pimeyden velhoksi ja hänen valtansa kasvaa kaiken aikaa. Juuri kukaan ei nykyään uskalla edes mainita hänen nimeään ääneen. Jopa hänen omat seuraajansa pelkäsivät häntä.


(Minun näkemykseni Voldesta 1970-1981)

Voldemort hyökkäsi 31.10.1981 Godrickin notkossa asuvien Pottereiden kimppuun surmaten ensin James Potterin ja heti tämän jälkeen tämän vaimon, Lilyn. Pottereilla oli myös pieni poika, mutta jotakin hyvin hämärää tapahtui sinä yönä, kun Voldemort yritti tuhota tuon pienen lapsen. Hänen tappava kirouksensa ei tehonnutkaan vaan Harry selvisi hengissä. Voldemort sen sijaan menetti voimansa ja ruumiinsa ja pakeni pelkkänä rauniona.
Tähän päättyi Voldemortin ensimmäinen aikakausi, eikä hänestä kuulunut mitään kolmeentoista vuoteen..

Nagini
Nagini on Voldemortin ehkä ainoa ystävä ja uskollisin liittolainen. Voldemortin kiintymys käärmeisiin, kärmeskielen osaaminen ja varmasti muutenkin sukulaisuus Salazar Luihuiseen, innosti Voldemortia hankkimaan myös itselleen käärmeen.
1970-luvun puolivälin jälkeen Voldemort vihdoinkin toteutti lapsuudenajan unelmansa ja hankki pienen käärmeenmunan. Niin hupaisalta kuin se kuulostaakin, Voldemort hoivasi munaa ja siitä pian kuoriutunutta pientä vauva-käärmettä kuin lastaan. Käärme kasvoi Valedrojen talossa eikä Voldemort päästänyt edes ketään sisäpiirin kuolonsyöjäänsä samana huoneeseen käärmevauvan kanssa.
Oli ehkä Voldemortin itsensä onni ettei kukaan tavannut isäntäänsä lässyttelemästä pikkuruiselle madolle..
Kun Voldemort palaa ruumiillisesti vuonna 1994, Nagini on jo täysikokoinen eli aivan jättimäinen käärme. Voldemort on hyvin kiintynyt käärmeeseensä ja käärme häneen. Heillähän tosiaan on yhteinen kielikin ja näin ollen Naginia voisi pitää pikemminkin Voldemortin ainoana ystävänä kuin lemmikkinä.
Voldemort kaavailee tekevänsä Naginista viimeisen hirnyrkkinsä, mutta toisin kuin hänen suunnitelmissaan, hän toteuttaa aikeensa vasta 13 vuoden kuluttua..

Hirnyrkit:
(Huom: Olen itse päätellyt nämä vuosiluvut ja niissä saattaa olla joitakin virheitä. Etenkin Luihuisen medaljongin kohdalla.)
Voldemort pilkkoi sielunsa aikain saatossa seitsemään osaan, plus omassa ruumiissaan oleva sielunrepale. Eli periaatteessa kahdeksaan osaan. Seitsemän hirnyrkkiä kaikenkaikkiaan, joskin Voldemort tiesi vain kuuden olemassaolosta.
Voldemort oli hyvinkin nuori luodessaan kaksi ensimmäistä hirnyrkkiä. Ollessaan viidennellä vuodellaan Tylypahkassa vuonna 1941-42, hän kirjoitti päiväkirjaa. Samana vuonnahän avasi ensimmäistä kertaa Salaisuuksien kammion, päästäen samalla siellä asustelevan baziliskin jästisyntyisten kimppuun. Baziliski ei kuitenkaan onnistu tappamaan kuin erään tytön. Samalla kun Murjottava Myrtti kokee karun loppunsa, Tom Valedro luo ensimmäisen hirnyrkkinsä päiväkirjastaan.
Kouluvuoden loputtua, kesällä 1942, Tom Valedro löytää suvulleen kuuluvan sormuksen. Hän tekee toisen hirnyrkkinsä sinetöiden sen jästi-isänsä Tom Valedron murhalla.
Lopetettuaan koulunkäynnin vuonna 1945, Voldemort meni töihin Borgin & Burgesille. Sen kautta hän törmäsi Hepzibah Smith-nimiseen noitaan, jolla oli hallussaan Helga Puuskupuhin kuppi ja Salazar Luihuisen medaljonki. Tottakai, Tylypahkasta kiinnostuneena, Voldemort halusi tavarat itselleen ja kenties hänellä oli jo tarkoituksensa tavaroille. Murhatessaan Hebzibah Smithin, hän teki samalla Puuskupuhin kupista kolmannen hirnyrkkinsä.
Korpinkynnen diadeemin Voldemort löysi Albaniasta pakotettuaan Harmaan leidin kertomaan hänelle diadeemin sijainnin. Hän teki diadeemista hirnyrkin tappamalla erään albanialaisen talonpojan. Hän piilotti diadeemin Tylypahkan tarvehuoneeseen vuonna 1956 haettuaan Albus Dumbledorelta, Tylypahkan uudelta rehtorilta työtä pimeyden voimilta suojautumisen opettajana.
Tällä erää viimeinen, tarkoitettu hirnyrkki luotiin joskus 1970-luvulla ja se oli Salazar Luihuisen medaljonki. Voldemort teki siitä hirnyrkin tappamalla kodittoman jästin. Hän piilotti medaljongin merellä olevaan luolaan, jossa hän oli pienenä pelotellut muita orpokodin lapsia.
Puuskupuhin kupin Voldemort antoi Lestrangeille näiden säilytettäväksi Irvetan holvissaan. Päiväkirjasta taas piti Lucius Malfoyn huolehtia. Kolkon sormus taas oli piilotettu perheen talon raunioihin.
Myöhemmin, sinä kohtalokkaana iltana kun Voldemort menee Godricin notkoon tapaamaan Pottereita, hän siirtää vahingossa osan sielustaan Pottereiden pieneen poikaan. Harrystä tulee näin ollen hirnyrkki, joskaan Voldemort ei itse tiedä tätä eikä varsinaista hirnyrkki-loitsua koskaan tehty.
Palattuaan takaisin valtaan 1994, Voldemort luo vielä yhden hirnyrkin rakkaasta käärmeestään, Naginista.
Hirnyrkkien aikajana:
Valedron päiväkirja vuonna 1941-42 (Myrtin murha)
Kolkon sormus kesällä 1942 (Tom Valedro vanhemman murha)
Puuskupuhin kuppi 1945-46? (Hepzibah Smithin murha)
Korpinkynnen diadeemi 1946-56 (Albanialaisen talonpojan murha)
Luihuisen medaljonki 1960-78? (Kodittoman jästin murha)
Harry Potter lokakuu 1981 (ei tiennyt Potterin olevan hirnyrkki)
Nagini 1994 (Bertha Jorkinsin murha)



1991-1994
Tylypahkan lukukauden 1991-1992 pimeyden voimilta suojautumisen professori Orave löytää matkoillaan.. Tai sanotaanko niin että Voldemort löytää Oraven tämän matkoilla. Voldemort sai jollain konstilla tuon nuoren velhon auttamaan häntä ja lopulta Orave meni jopa niin pitkälle että yritti varastaa viisasten kiven Irvetan pankista. Yritys kuitenkin epäonnistui, sillä tuo elämän eliksiiriä tuottava kivi oli juuri samaisena päivänä siirretty Irvetasta Tylypahkaan. Orave hakee Tylypahkasta pimeyden voimilta suojautumisen opettajan virkaa ja pääseekin tähän tehtävään. Koko lukuvuoden ajan Orave yrittää varastaa kiveä tarkoin vartioidust holvista, mutta epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Tämän takia Voldemort.. meni Oraven sisään asumaan kuin loinen. Yhdessä heistä tuli kaksikasvoinen mies. Lukuvuoden lopulla Orave on selvittänyt tiensä kiven luo, mutta kukapa muukaan kuin itse Harry Potter saapuu paikalle ja pilaa jälleen kerran Voldemortin päivän.

Jouduttuaan jälleen kerran lyödyksi, pelkkänä riivattuna henkenä Voldemort jälleen kerran katoaa. Hänen muistonsa ei kuitenkaan lähtenyt hänen mukanaan, sillä seuraavana vuonna Tylypahkassa avataan Salaisuuksien kammio. Basiliski hyökkäilee jälleen kerran jästisyntyisten kimppuun ja tästähän kunnian saa jälleen lordi Voldemort. Ensimmäisellä kerrallahan hän ei kunniaa moisesta teosta saanut, mutta nyt hän saikin sitten kaksin verroin.
Mutta, kuten aina, Harry Potter astuu jälleen kuvaan. Tuo kirottu pikkupoika tappaa Voldemortin basiliskin ja tuhoaa ensimmäisen hirnyrkin eli Tom Valedron päiväkirjan.

Nyt Voldemort on palannut. Hän elää ja vielä ihan oikeassa, joskin käärmemäisessä ruumiissa. Hän on sysännyt jästien ja kuraveristen tappamisen toissijaiseksi asiaksi, hänen uusi päämääränsä on näyttää maailmalle ettei poika, joka elää ole maineensa veroinen!
Hän on lähtenyt Harry Potterin perään.

Linkkejä:
Setä Volden aikajana
Minun Voldeni vuodessa 1981 Pelitopic Varjot-foorumilta.