Just cops

keskiviikko 31.7.1991

”Voihan paska”, oli ollut Indicon ensimäinen ajatus aamulla. Hän oli raahautunut töihin ennen seitsämää ja tuijottanut tuhottoman suurta paperipinoa työpöydällään tökkien sitä kynällään pohtien olisiko mahdollista käyttää jotain loitsua sen kadottamiseen. Hän oli setvinyt samanlaista kasaa jo useita päiviä, koska oli ollut niin hemmetin hiljaista. Mihin kaikki konnat olivat mahtaneet kadota? Nyt hän kuitenkin oli paljon tyytyväisempi: hän pääsi partioimaan katuja.

Joku sijainen oli onnistunut tunaroimaan itselleen kipsin ja oli siksi poissa katutöistä ja Indico oli sattunut kuulemaan tämän ongelman. Hän oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi tuuraajaksi ja saanut jopa siirrettyä paperinsa muille. Hän oli siis hyvän tuulisena hakenut itselleen uniformun ja muut tarpeelliset vermeet ja marssinut sitten poliisiasemalle tapaamaan pariaan.

Poliisin uniformussa oli aina sitä jotain. Indico ei ollut käyttänyt sitä vuosiin, koska hän oli ollut muissa tehtävissä, joissa sitä ei pidetty. Nyt hänen olonsa oli hyvin... ryhdikäs kun hän asteli pöytien välissä silmissään mies, jonka hän kuvan kautta oli tunnistanut työparikseen. Jacob King, nelissäkymmenissä oleva mies, hyvä poliisi kuulemma. Muutaman askeleen päästä Indico seisoi herran edessä ja ojensi kätensä: ”Indico Zolnerowitch, minä tuuraan tuuraajaa työparillesi. Ensimäinen katkaisi jalkansa”. Indico hymyili pienesti ja katsoi miestä suoraan silmiin. Hän tunsi olonsa hieman matalaksi ilman normaaleja korko kenkiään. Ne eivät olleet tulleet kysymykseenkään partiointi tehtävissä, joten nyt hän seisoi tukevissa maihareissa. Ainakin hän saisi pingottua kovaa.

'Onneksi pyöreitä vuosia täytetään vain kerran kymmenessä vuodessa', oli ollut Jacobin ensimmäinen ajatus aamulla, kun hän oli puoli kahdeksan aikaan päässyt ylös nukuttuaan syvää unta ehkä juuri ja juuri kaksi tuntia. Vaikka hänen kaveripiirissään juhlinta olikin päihdevapaata, jotenkin he aina onistuivat vetämään sen verran yli että seuraavana aamuna olisi parhaimmallekin vaikeuksia päästä ylös aikaisin aamulla. Joskus Jacob epäili, että se oli joku porukan salaliitto hänen arkielämässä kukoistaavaa vastuuntuntoisuutta vastaan. Varsinkin, kun hän ei yleensä halunnut juhlistaa omaa syntymäpäiväänsä erityisissä merkeissä kuin lähinnä juuri kymmenysten kohdalla. Mutta onneksi hän tämän kauan sitten oppineena osasi jo varautua ja oli järjestänyt tämän päiväisen partiovuoron vasta iltapäiväksi. Lapsetkin olivat halunneet viettää osan kesälomasta Skotlannissa sinne jääneiden ystäviensä luona joten jälkikasvukin oli toistaiseksi muiden vastuulla, ainakin näennäisesti. Ja onneksi hänen työpaikkana toimiva asema oli vain viidentoista minuutin ajomatkan päässä kotoa.

Joten aamuyhdeksään työvuoroon saapuessaan hän istui mielellään työpisteellään, vieressään iso kuppi väkevää kahvia, ja tutustui puolella mielenkiinnolla lähitulevaisuudessa siviilikansalaisille järjestettävään opetuskamppanjaan jonka toteutukseen oli luvannut osallistua, ja välillä vastasi puhelimeen josta Luojan kiitos ei sen aamupäivän aikana raportoitu mitään isoja rikoksia joiden tapahtumapaikoille olisi pitänyt vaivautua asioita selvittelemään. Kolmen kahvikupin ja keskipäivän lounaan jälkeen hän oli kuitenkin jälleen normaalissa terässä ja tavanomaiseen tapaan mielellään lähdössä ylläpitämään lakia ja yleistä turvallisuutta kotikaupunkinsa kaduilla. Vasta partiovuoron lähestyessä kellon kivutessa kohti yhtä, hän varsinaisesti rekisteröi aamupäivällä saamansa tiedon lomailevan työparinsa sijaisen kohtalosta - oli hänelle jossain vaiheessa ilmoitettu myös tämän tilalle saadun henkilön nimi, mutta se ei ollut erityisen tuttu ja sukunimi oli ollut sen verran vaikea muistaa, ettei se ollut ensimmäisellä maininnalla jäänyt mieleen.

”Jacob King”, hän esittäytyi muodollisuuden nimissä, noustessaan ylös ja kätellessään eteensä ilmestynyttä pidemmänpuoleista naishenkilöä joka oli häntä lyhyempi, mutta tuskin edes kymmentä senttiä. ”Onneksi meidän ei tarvitse nahistua paperitöissä...” hän totesi lämpimän hymyn kera.
”Oletan sinunkin pakenevan niitä?” hän lisäsi kääntyessään kaivamaan tarvittavat rekvisiitat mukaansa. Häneltäkään ei ollut jäänyt huomaamatta miten epätavallisen hiljaista tässä poliisipiirissä oli viime viikon aikana ollut, ja oli päivän aikana todennut, että aika moni hänen ympärillään työpisteissään vaikutti jotenkin erityisen kärsivältä. Ehkä heinäkuun helleaalto oli iskenyt kelmitkin laiskemmalle tuulelle, ja keskiviikko tunnetusti oli maanantaita seuraavaksi karmein päivä työssäkäyville ihmisille joskus silloinkin vaikka kuinka nauttisi työstään. Sitä paitsi harvempi poliisin ammatin valinnut kuitenkaan kokopäiväsitä yleispätevää paperihommaa niskoilleen hinkui. Jacob oli työparinsa sijaisen kohtalon myötä vaihteeksi kiitellyt onneekkuuttaan taiakvoimaisen veren suhteen – hän kun välttäisi vastaavan kohtalon helposti parantamalla vamman loitsulla. Tosin, vain mikäli se olisi saatu velhokavereiden porukassa. Jästiporukan myötä hänkin joutuisi parantelemaan itseään ainakin vähän realistisempaan tahtiin.

Talletettuaan käsiaseensa paikalleen asevyöhönsä ja ylälaatikosta kaksi paria käsirautoja ja radiopuhelimen, hänkin oli valmis poistumaan ein-niin-raikkaaseen kaupungin ulkoilmaan.
”Ja sitten ei kun toivomaan, että satutaan paikalle tarvittaessa,” hän hymähti lähtiessään kulkemaan kohti ulk-ovia ja parkkitaloa jossa valkoinen, kirkkaan sinisten ja keltaisten ruutujen koristama partioauto odotti kentälle pääsyä. Olisi kyllä äärimmäisen epätodennäköistä, että vuorosta selvittäisiin ilman ainakin paria välikohtausta tai kutsua apujoukoiksi. Lontoon kokoisen kaupungin osat kun olivat jokseenkin laajoja ja siten myös levottomuutta riitti.

Jacobin käden puristun oli vakaa, kuten kaikilla rehellisillä miehillä ja tuo tuntui hyvältä poliisilta heti. Indico ei kyllä enää luottanut ensimmäiseen vaikutelmaan, mutta Kingin kohdalla se oli melkoisen vahva.
”Yep, minun yksikössäni on ollut pelkkää paperikone sotaa viimeiset paripäivää. Sellainen ei sovi minulle”, hän totesi ja nojasi pöydän kulmaan ja risti kädet rinnalleen ja katseli mitä kaikkea Jacob kaivoi laatikosta. Noitaa huvitti se, miten vähällä todellisuudessa Jästit selvisivät ja hän tiesi, että käsiraudoista ei edes sauvalla helposti paettu ja luoti oli toisinaan sanaa nopeampi. Lisäksi radio ja kännykkä olivat kyllä tavattoman käteviä pöllöjen sijasta vaikka ne olivat haavoittuvampia, mutta niin olivat pöllötkin.
”Mhm? Niin. Tai sitten kulutetaan vain valtion bensarahoja hyvillä mielin”, hän totesi ja laski hatun päähänsä. Niskassa oleva nuttura tuntui jännältä useiden vuosien jälkeen. Naispoliisit kun eivät saineet kutrejaan liehutella, tappelussa niistä olisi saanut liian helposti otteen.

Indico harppoi nopeasti Jacobin kiinni ja käveli tämän vierellä kuin ei olisi koskaan kyseisistä hommista kadonnut. Hän astui ulos helteeseen ja tuntui kuin joku olisi läiskäissyt kuumalla rätillä.
”Yh... Jos minä olisin konna olisin matkalla Kanadaan”, nainen totesi ja käveli kohti partioautoa. Onneksi kuitenkin heidän aluettaan oli lontoo, jossa oli kyllä tilaa useammalle konnalle ja nainen saattoi vain toivoa, ettei sattuisi onnettomuuksia.

Nykäistyään pelkääjän paikan oven auki Indico sujahti istumaan. Hän oli melko hyvä kuski, mutta Jacob tunsi reittinsä, joten oli parempi miehen antaa vain ajaa.
”Oletko sinä ollut jo lomalla? Porukkaa on tuntunut valuneen sinne melkoisesti”, hän totesi ja kiinnitti itsensä penkkiin, jottei lentäisi ensimäisenä tuulilasin läpi. Hän tunsi hihnan painavan rintaa vasten sauvan, muttei häiriintynyt siitä, hän kuljetteli sauvaansa aina jännittävissä paikoissa ja villisilmä oli joskus muistuttanut häntä hävinneistä kankkusten puolikkaista, jolloin paikat olivat hieman muuttuneet.
”Mitä reittiä sinä kuljet?” nainen tiedusteli kun he olivat jo liikkeellä.

// Kiitos, mietin pitkään adjektiivia sille kädenpuristukselle, mutten millään saanut sitä hakemaani mieleeni ja sinä sen nyt sanoit. Ja tuo reittinumero on sitten ihan tuulesta tempaistu ja olkoon ihan mikä nyt satutaan improvisoimaan eli ei ole tarkoitus tähdätä reaalimaailman reitteihin. Kun eihän tuo asemankaan sijainti ole määritelty. //

Jacobia hymyilytti hieman ajatus hiki hatussa Kanadan lentolippuja jonottavista Britannian kelmeistä. Sillä hän ei-niin-tosissaan mietti että ehkä ne olivatkin tekemässä juuri sitä, sillä mikäli hän muisteli oikein, hän oli lukenut Kanadan rikoskertoimen olevan tänä vuonna huipussaan nähden pariin viimeksi kuluneeseen vuosikymmeneen. Oli miten oli, hän ei oikeastaan toivonut että käsiraudoille saatika aseelle tulisi käyttöä (sillä sehän tarkoittaisi sen verran vähemmän rikollisuutta), mutta kaikkeen oli tietenkin varauduttava. Kunhan nyt edes jotain hämminkiä kohtaisi, etteivät aivot aivan sulaisi matkan varrella, vaikka partioauto mukavan ilmastoitu olikin.

”Yeh, lomailin keskikesällä,” hän vastasi avatessaan oikeanpuoleisen oven ja istuessaan ohjauspyörän taakse. ”Tosin on vielä viikko jäljellä jonka aion käyttää ensi kuussa,” hän lisäsi ja veti oven kiinni. Hän tapasi jakaa kesälomansa kahteen osaan; kaksi tai kolme viikkoa perheelomana, mahdollisesti ulkomailla, ja yksi viikko ihan vaan itselle omistettuna. Tämä työ oli sen verran stressaavaa, että hän ei muutenkaan halunnut tuhlata koko kesälomaa yhdellä kertaa – varsinkin kun talvella ei lomailtaisi kuin noin viikon verran. Jakaminen tosin ei ollut koskaan sinänsä ollut ongelma sillä äskeisestä syystä johtuen liiankin moni tuntui yleensä haluavan lomille yhtä aikaa ja se ei tietenkään olisi hyväksi yhteiskunnan turvallisuudelle. Loma-aikoja sai joskus järjestellä lähes yhtä epätoivoisesti kuin joulun pyhien työvuoroja. Onneksi hänen yksikössään oli muutama yksin elävä työtoveri jotka epäitsekkäästi auttoivat lapsiperheen omaavia kollegoitaan.

”Reitti 12,” hän vastasi huristellessaan ulos parkkihallista loppukesän puolipilviseen iltapäivään, ”Suosikkini. Lähes aina jotain tapahtumassa vähintään kerran vuoron aikana, oli vuorokaudenaika ja sää mikä tahansa,” hän totesi tyytyväisenä. Vaikka hän oli oikein hyvin koulutettu ja kulki yleensä yhtä ammattitaitoisen työparin kanssa ja varusteet olivat kunnossa, hän ei partioinut kaduilla niin usein kuin olisi halunnut. Siksi, silloin kun hän partioi, tapahtumaköyhät vuorot olivat turhauttavia. Työnkuvan valinta oli kuitenkin ollut vapaaehtoinen ja vakaasti päätetty.

Hän oli aikonut toimia rikosetsivänä koko ikänsä, mutta elämällä oli vähän eri suunnitelmia. Hän ei ollut suunnitellut perhettä, ja isyys oli saanut hänet luopumaan rikosetsivän työstä. Suunnitelmissa ei ollut varsinkaan yksinhuoltajaksi päätyminen, mikä oli saanut hänet luopumaan myös muista poliisin hommista ja siirtymään kouluttajatehtäviin. Täysin tietoisena siitä ettei hänen ex-naisystävänsä todellakaan tulisi huolehtimaan heidän lapsistaan – varsinkaan pojasta, hän ei missään nimessä halunnut riskeerata. Lapsilla toki oli kummivanhemmat, mutta kun hän tiesi korkeimman omakohtaisesti miltä tuntui jäädä orvoksi, varsinkin vanhempien väkivaltaisen kuoleman myötä. Pisteenä iin päälle pojalle oli tullut 'pieni' täysikuun ongelma jota ihan kuka tahansa ei voisi käsitellä.

Mutta sitten, koska takaisin Lontooseen muuton myötä poliisiakatemiat olivat aivan liian kaukana kotoa eikä hänellä ollut koulutusta muulle kuin poliisityön alalle sillä perheellisenä ei opiskelijatuloilla viitsinyt elellä, hän oli palannut poliisivoimiin. Näin ollen hän oli sulkenut pois reittisopimuksissaan liian levottomat kaupunginosat, eikä partioinut joka viikko vaan painotti riskittömämpiin osiin työnkuvaansa, tasapainottaen kuitenkin niin että tarpeeksi hyvä palkka juoksisi. Kuin myös lastensa tähden – jotka olivat yhä merkittävän pieniä - hän ei työskennellyt yövuoroissa eikä viikonloppuisin muuta kuin tarvittaessa.

Hän ei kuitenkaan ollut missään määrin katkera sillä hän rakasti perhettään paljon enemmän kuin ammatinvalintaansa, ja oli aina saanut toteuttaa päämotiivejaan ammatissaan, vaikka työnkuva ei ollutkaan enää yhtä jännittävä kuin alussa. Hän ei edes ollut enää niin varma muuttaisiko hän työnkuvaansa takaisin enitseen jos vaikka pojan ihmissuteus saataisiinkin pois päiväjärjestyksestä ja kun lapset jonain päivänä olisivat itsenäisiä aikuisia. Hän kun oli vuosien mittaan todennut sen minkä varmasti jokainen tyypillinen isä ja äiti joutuivat toivottomasti kokemaan; lapset pysyivät heidän silmissään lapsina, olivat nämä minkä ikäisiä tahansa.

”Missä yksikössä sinä pääosin olet?” hän tiedusteli kääntyessään poliisiaseman alueelta kaduille. Hän arveli paperikonesota-väitteen olevan tavallisen liioiteltu, vaikka tokihan Lontooseenkin mahtui niitä idyllisiä kaupunginosia joissa ei välillä tapahtunut mitään pieniä liikennerikkomuksia kummempaa. Järjestellessään muuttoa Skotlannista, hänen täytyi saada talo rauhallisesta naapurustosta tarpeeksi turvallisessa kaupunginosassa, ja mahdollisimman läheltä työpaikkaansa ja lasten koulua. Se oli rajannut mahdollisuuksia aika rajusti yksikön valinnan suhteen. Onneksi työpaikkoja oli ollut niihin aikoihin auki aika monessa yksikössä. Se hyvä puoli poliisin ammatissa oli, että sillä alalla ei koskaan tarvinnut pelätä työttömäksi jäämistä.

Indico kuunteli miehen lomasuunnitelmat ja nyökytti päätään pienesti. Hänelle oli kertynyt melkoisesti lomia – osittain koska heidän yksikössään tiettyjen toimien jälkeen sai lomaa pidemmäksi aikaa palkalla.
”Vaikuttaa fiksulta”, nainen sanoi ja oikaisi koipensa mukavasti. Hän kuunteli miten herra selitti reitistä ja palautteli sitä mieleensä, muttei tarkalleen muistanut mitään. Hän oli katsellut eri reittien karttoja aamupäivällä.
”Hassua, että me unelmoimme yhteiskunnasta, jossa ei ikinä olisi mitään ja me salaa myös toivomme toimintaa”, Indicoa oli aina hieman huvittanut tämä tosiasia, sillä... no poliisien työ oli tylsää ilman rikoksia.

Maisemat vilahtelivat ohitse ja Indico nojautui taakse rennosti samalla kun hän antoi itsensä laiskasti valmistautua tarkkailuun. Hän tunsi pientä kihelmöintiä mielessään, sillä kaduissa oli aina sitä jotain ja noitana saattoi nähdä mielenkiintoisia asioita, kuten miehen putkahtavan kujalle tyhjästä tai noita ja velho baarin.
”Minun yksikköni? Minä olen... erikoisyksikössä”, hän vastasi ja hymyili pienesti: ”siellä on hiljaista kun meidän apuamme ei tarvita ja kukaan ei edes ole tarvinnut kääntäjää”. Hän toisinaan avusti aivan normaaleissa käännös tilaisuuksia. Olipahan venäjän sukujuurista edes jotain pientä hyötyä.

Jacob nyökkäsi myönttävästi todetulle ammttikuvan hupaisalle ironialle, aavistuksen verran hymuillen. Salassa saikin pysyä, menisihän siinä muutoin jo katu-uskottavuus. Vastaukseen yksiköstäkään hän ei kommentoinut sen enempää, toinen kun sai sen kuulostamaan siltä ettei siitä pahemmin juttua saisi irti syystä jos toisestakin. Kuskin paikalle kun ei voinut keskittyä erityisen paljon tarkkailuun, varsinkaan keskustelun lomassa, hän jätti sen näin alkuun pääosin Indicon vastuulle ja antoi ajatustensa harhailla takaisin poliisin ammatin mutkikkaisiin kuvioihin ja tuli kaiken äsken puhutun myötä uteliaaksi.
"Harkitsitko tai kokeilitko koskaan muita ammatteja kuin tätä?" hän kysäisi pysähtyessään punaiseksi vaihtuneisiin liikennevaloihin risteyksessä kohti kaupunginosan ydinkeskustaa. Toinen vaikutti jonkin verran nuoremmalta, mutta ei niin paljoa etteikö tälle olisi varmasti työvuosia ehtinyt kertyä melkolailla.

Jacob ei juuri kysellyt Indicon normaaleista töistä ja nainen ei olisikaan oikein voinut niistä puhua. Olihan salaisella puolella syystäkin vähän hiljaisempaa porukkaa. Indico oli tottunut salaamaan asioita niin arjessaan kuin työssäänkin, että siitä oli tullut jo lähes toinen luonto. Hän ei käsittänyt niitä, jotka jakoivat kaiken toisen ihmisen kanssa. Noita pohdiskeli tätä hetken ja myös sitä, miten harmillista oli kun autossa ei varmaankaan saisi polttaa.
"Mhm? En oikeastaan. Tai no vähän vastaavaa, mutta kyllä minä aina halusin poliisiksi, tai siis heti kun sain poliisin viran päähäni se ei sieltä lähtenyt", Indico vastasi ja käänsi katseensa hetkeksi Jacobiin: "Entä sinä?"

Valot vaihtuivat ja Indico käänsi katseensa sivukujalle. Hän olisi antanut Jacobin ajaa ohi, mutta siellä tapahtui jotain.
"Tuolla on jotain nahinaa!" Indico sanoi ja osoitti syrjäiselle kadulle. Hän vilkaisi Jacobia nopeasti.
"Auto ei tuonne mahdu ja siinä oli vain pieniä poikia, mutta muksivat jotakin, parasta katsoa ettei siellä ole kukaan alakynnessä", Indico totesi ja nousi autosta sen pysähdyttyä. Hän kuuli heti huutoa ja lasten kimeitä ääniä.
"Sä oot friikki!"
"En oo! Ihan tosi!"
"Ootpas, meiän äitikin sanoo et sun perheessä on jotain vikaa".
"Ja sit sul on tommonen vanha nahistunut kirjakin. Anna tänne se!"
"Älä avaa sitä! Voi eieieiei..."
Lasten äänet olivat kiihtyneitä ja selvästi joku sai selkäänsä. Indico kiristeli askeleitaan, mutta nopeutti niitä kun kadulta alkoi kuulua kiljuntaa, jossa oli paniikin piirteitä.

”En ainakaan muista tosissani harkinneeni mitään muuta,” Jacob totesi hetken pohdittuaan nuoruuttaan, Hän oli joutunut isojen rikosten ja sitä kautta poliisin ja rikosetsivän ammatin kanssa tekemisiin niin nuorena ettei tulevaisuuden suunnitelmat ollet sitä ennen ehtineet liiemmin hänen päätään vaivata, ja kun se aika vihdoin lähestyi, hän oli jo pyhästi päättänyt parantaa maailmaa ja auttaa ihmisiä omasta mielestään merkittävimmällä saralla.
”Rikosetsivän työ oli oikeastaan se mitä suunnittelin tekeväni koko ikäni, mutta päädyin lopulta vaihtamaan vähemmän hengenvaarallisiin kuvioihin,” hän tarkensi. Joku olisi saattanut käyttää muotoilua 'jouduin', kn puheissa oli jonkinlaisesta haaveesta lopuominen, mutta kun syy siihen oli perhe, ei Jacob kyennyt sitä niin dramaattisesti näkemään.

Ennen kuin hän oli ehtinyt auton luota muutamaa metriä kauemmas, 'jokin nahina' kuulosti paisuneen jo jonkin sortin kaaokseksi. Ja mitä huudahduksista saattoi päätellä, se ei ikävä kyllä tainnut olla kaupungin jokapäiväsen elämän selkkauksia. Totuttuaan kotona jos jonkinlaiseen tee-se-itse -pilailuvälineeseen, varsinkin sen jälkeen kun poika oli saanut taikasauvan haltuunsa, Jacob olisi ehkä selvinnyt mutkikkaammastakin välikohtauksesta, mutta oli silti helpottunut kun kujalta ei järkyttyneiden jästilasten perässä pomppinut Hirviökirja Hirviöistä pahempaa. Hurjana louskuttavaa, pitkät terävät hampaat kasvattanutta nidettä yritti epätoivoisesti taklata maahan ala-asteikäinen pikkutyttö joka näytti jästiltä siinä missä muutkin, mutta mitä suurimmalla todennäköisyydellä oli jotain aivan muuta. Ilmeisesti ainakaan jästit eivät olleet menettäneet opukselle varpaitaan, sen verran ongelmitta koko joukko kirmasi pakoon katua pitkin, entistäkin kovempaa huomattuaan rynnänneensä kahden poliisin ohi. Vekarajoukko oli kuitenkin jäänyt naapurirakennuksen kulman taakse kurkkimaan tapahtumien kulkua. Kuten odottaa saattoi ihminen oli kiinnostunut kaikesta oudosta ja tuntemattomasta, vaikka sen pelko yleensä voittikin.
Kuin myös kotiolojensa moninaisten kohtausten harjoittamana Jacobin onistui saada kirja hyvin nopeasti kiinni, talloa sen päälle ja ennen kuin se ehti taistella itsensä irti, kuljettaa sormenpäitään sen taitekohdassa niin että sen hurjistunut tärinä hänen jalkansa alla rauhoittui, eikä se enää sylkenyt omista sivuistaan puremiaan palasia. Kun hän siirtyi sen päältä, kirja avautui iloisesti ja yksi sen kärsineiden sivujen kulmasta lepatti hiljaa tuulenvireessä.
”Noinko se käy?” kitjan menettänyt tyttö kysyi silmät suurina, siinä kadulla vatsallaan maatessaan, kirjan hetkeä aiemmin karattua häneltä. ”Minä olin varautunut vaikka minkälaisin sidontakeuinoin...”
”Oletko kunnossa?” Jacob tiedusteli henkäisten kun tilanne oli ainakin hetkeksi rauhoittunut.
”Kyllä, sir,” tyttö totesi varmasti, mutta vilkaisi epäröivästi ahdistelijoidensa menosuuntaan.
”Mihin olet viemässä tuota? Ei se kuulu ensimmäisen vuosikurssin vaatimuksiin eikä tietääkseni opintomateriaaliin lainkaan,” Jacob kysyi huolestuneena auttaessaan lapsen ylös kadusta ja arvellen tämän olevan suurinpiirtein 11-vuotias. Hän ei juuri nyt piitannut kuinka paljon hänen senhetkinen työparinsa oli perillä velhomaailman asioista, tilanne oli selvitettävä ja Taikaministeriön unhoituttajat tarttuisivat tämän pikku episodin jälkipyykkiin joka tapauksessa.

//Sori täs tulee tooosi lyhyt kun en voi istuu kauaa koneella yhtäjaksosesti //

Hirviö kirja hirviöistä joutui Jacobin kengän alle kun Indico viiletti tarkistamana, ettei kukaan ollut muualla pinteessä. Hän kaivoi taskustaan pätkän narua ja ojensi sen.
”Tuo vyö ei enää pidättele tuota”, Hän totesi osoittaen riekaleiksi revittyä nahkapalaa. .
”Ensikerralla, kun viet isompien sisarusten kirjat, älä tuo sitä kadulle”, Indico totesi sitoessaan kirjaa rajuin ottein narunpätkällä, sitä tai kirjaa juuri säästelemättä. Hän ei ollut sitä onneksi kouluaikoinaan joutunut hankkimaan, mutta nähnyt niitä viistokujalla kyllikseen vihatakseen niitä. Myyjä oli näyttänyt niin inhoavalta niitä koululaisille ojennellessaan. Hagridin kirja idea kuulemma. Jostain syystä se ei ollut yllättänyt ketään.

”Ovatko kaverisi taikovia?” Indico kysyi ja katseli muita kakaroita arvioiden ja tyttö ravisti päätään arasti.
”Kuule, tälläisiä kirjoja tai muitakaan jänniä juttuja ei saa heille näyttää”, hän sanoi ja kumartui tytön tasolle, kun tuo työnsi alahuulensa mököttävästi eteenpäin ja sanoi: ”Mutta kun ne ei uskoa mua ja kun niillä on aina jotain hienoja juttuja, jotka ei oo ees mielenkiintosia”.
”Tiedän, että on tylsää salata kaikki tää jännittävä, mutta siihen on syynsä. Nyt sä pääset helpolla, kun et ole vielä koulussa, mutta tää ei saa toistua. Tuliko selväksi?” Indicon ääni oli lopussa täynnä auktoriteettia. Hän oli saanut äänen käytön opetusta vanhemmiltaan. Siitä oli kieltämättä hyötyä ja armeijan huutomeiningissä oli oppinut pari muutakin tekniikkaa.

[ Hagrid sai taikaolentojen hoidon professorin paikan vasta vuonna 1993 eli tuo kirja ei ole vielä oppimateriaalia. Ai niin ja mistä Indico tiesi, ettei tuo lapsi ole vielä koulussa? ;D]


”Kyllä, ma'am”, tyttö vastasi vakavana ja tuntui tarkoittavan myöntymystään, vaikka siitä huolimatta Jacob huomasi tämän kasvoilla käväisevän ohikiitävän hetken voitonriemuinen ilme, tämän nostaessa hirviökirjan takaisin syliinsä. Sopi toivoa, että tämä yksi kerta riitti 'kalavelkojen' maksuun. Toisaalta siitä ei olisi pitkään iloa, jos Taikaministeriö päättäisi puuttua asiaan. Eivät ne tietenkään tästä automaattista ilmoitusta olleet saaneet, varsinkaan kun kyseessä oli taikaesine eikä loitsu, mutta asiasta pitäisi raportoida. Jästilapset kun olivat jo ehtineet karata täysin näköpiristä eli he eivät voisi asiaan juuri nyt vaikuttaa.
”Muistathan, ettei kyseessä ole vain kansainvälinen salaisuus vaan myös oma turvallisuutesi,” Jacob totesi vakavana, mutta ystävälliseen sävyyn tarkkaillen tytön olemusta. Vaikka tämä tilanne olikin syntynyt juuri sen asian tiimoilta, häellä oli enemmän kuin tarpeeksi kokemusta siitä miten tuon ikäiset lapset eivät tosiaankaan osanneet ajatella tällaisia asioita kokonaisuutena ja unohtelevat olennaisuuksia saatuaan mitä halusivat tai muutoin innostuessaan jostakin. Ja niin oli tämänkin yksilön kohdalla sillä tytön kasvoille nousi äkillinen ymmärryksen ilme, aivan kuin tämä olisi juuri kelannut tilannetta pari kohtausta taaksepäin.
”Taikaministeriön unhoituttajat auttavat kyllä,” Jacob jatkoi rauhoittavasti, kun tytön olemukseen alkoi hiipiä pelkoa.
”Mutta tarvitsemme nimesi jotta he pääsevät alkuun tuon kolmikon etsimisessä,” Jacob jatkoi rauhallisesti, tähdäten nimenomaan siihen ettei ilmoitusvelvollisuus jäisi lapsen itsensä vastuulle. Hyvin harva lapsi ilmoittaisi itse omista toilailuistaan, tuli mitä tuli eikä hän halunnut unhoituttajien joutuvan toimimaan lapsen muistin varassa, joten siksi hän ei kysynyt äskeisten jästilasten nimiä. Tämä oli kuitenkin pakko ilmoittaa, sillä jos nuo jästilapset olivat tämän nuoren noidan kimpussa jo ennen hirviökirjan hyökkäystä, asiat olisivat taatusti vielä pahemmin jatkossa jos niiden annettaisiin muistaa välikohtaus.
”Jos et ole vielä koulussa, sinä saat korkeintaan epävirallisen varoituksen. Tämä on silti hyvin vakavaa, joten kerrothan oikean nimesi,” Jacob jatkoi, hänenkin sävynsä muuttuen lempeästä ankarammaksi mutta ei uhkaavaksi, tytön hetken epäröidessä.
”Dani May”, tyttö vastasi lopulta eikä tämän silmissä ollut valhetta minkä hän vahvisti katsomalla kumpaakin aikuisista silmiin kysyessään vuorostaan, silmät suurina, ”Tuleekohan ne takaisin?”
”Em tiedä, Dani, mutta jos matkasi on pitkä, voimme tarjota kyydin,” Jacob totesi jälleen lempeästi, hieman surullinen hymy kasvoillan ja viittasi kauemmas kadulle jonne oli pysäköinyt.
”Kiitos, mutta olen matkalla vain tuonne,” sanoi tyttö ja osoitti kadun toisella puolella sijaitsevaa kirjastoa. ”Siskoni ja äitini odottavat siellä.”
”Etköhän sinä sitten pärjää. Taikaministeriö ottaa teihin yhteyttä varmasti vielä tänään,” Jacob totesi ja Dani lähti puolijuoksemaan kohti läheistä suojatietä.
”Kiitos!” tämä hihkaisi vielä kaksikolle taakseen katsoen, selvästi keveämmin mielin vaikka hämmentyneenä. Olihan se aika onnekas sattuma että paikalle oli sattunut taikovia poliiseja joita oli sillä alalla varmasti tuhat kertaa vähemmän kuin jästejä.

Vaikka Jacob luotti lapsiinsa ja edes Hunterilla ei koskaan ollut ongelmia tämän salaisuuden tiimoilla, hän oli hetken huolesta soikeana ja hänen teki mieli juosta ensimmäiselle puhelinkopille soittaakseen Skotlantiin, varmistaakseen että kaikki oli hyvin. Sen hän luultavasti olisi tehnytkin, jos yhtäkään olisi ollut näköpiirissä, mutta toisin ollen hän hillitsi itsensä ja tytön ehdittyä suht turvallisesti julkisen raknenuksen ovien sisäpuolelle, hän vain huokaisi syvään ja lähti siirtymään takaisin partioautolle. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään syytä olettaa että jotain olisi tapahtunut.
”Näkeeköhän maailma koskaan aikaa jolloin voimme elää yhdessä? Ollaan sitä kuitenkin tultu aika pitkä matka noitavainoista nykypäivään...” hän ajatteli ääneen, osoittaen sen puoliksi Indicolle. Hän itse uskoi sen olevan vain toiveajattelua, mutta sai kai sitä edes haaveilla.

Indico suoristautui hieman ja katseli ympärilleen. Hänellä ei ollut omia lapsia tai edes kokemuksia pikku ihmisistä. Hän vältteli näitä parhaan kykynsä mukaan. Töissä hän oli muutaman kerran joutunut leikkimään kivaa, mutta yleensä hän vain oli suhteellisen mitäänsanomaton.
”ja jolisi vielä parempi, jos tiedät heidän nimensä tai missä päin he asuvat”, Indico lisäsi tytön nimen kanssa he pääsisivät ehkä jo hieman jäljille, mutta kavereiden nimistä olisi enemmän iloa pidemmän päälle. Hän kyllä muisti miltä tuntui tulla sorsituksi, joten hän ei pitänyt tytölle minkään sortin saarnaa asiasta. Hän oli tehnyt paljon pahempia asioita omalle veljelleen.

Dani May, ol i tytön nimi. Indico raapusti sen ylös pieneen mustaan vihkoonsa. Noidan suupieli värähti tytön kysyessä kiusaajiensa perään. ”Epäilen, sinä taisit säikäyttää heidät”, hän totesi ja vilkaisi partioauton suuntaan. Se oli tulinen pätsi, vaikka ilmastointi olisi täysillä. Noita kuitenkin käänsi katseensa Danin osoittamaan suuntaan. ”Dani, ei enempää hirviökirjoja, tuliko selväksi?” Indico sanoi ennen kuin tyttö ylitti tien. Hän ei ollut varma ymmärtäisikö ministeriö tytön motiiveja, mutta tuo vaikutti kelpo muksulta.

Tumman ruskeat silmät seurasivat tytön menoa kunnes lapsi oli kadonnut kirjaston viileyteen. Vasta kun Jacob puhui Indicon pää kääntyi mieheen päin. ”Minä en niin välittäisi antaa kaikkien tietää, että keittiöni vakiovarusteisiin kuuluu kananmunien ja jauhojen lisäksi sammakon kutua ja koppakuoriaisia taikaliemiin. Lisäksi, olisi aika julmaa ravistella heidän maailmaansa sillä kaikella, mitä on pidetty heiltä piilossa”, noita totesi ja kaivoi taskustaan tupakan ja sytytti sen vetäen ensimäiset henkoset. ”En olisi ihan uskonut, että velho istuu kanssani samassa partioautossa. Nyt me varmaan voidaan vähän loitsia tutoa pätsiä viileämmäksi”, Indico totesi ja viittoili partioautoa tupakallaan. ”Pitäisiköhän meidän odottaa ministeriön juoksupoikia?” noita kysäisi imaistuaan uudet savut sisäänsä.

”Kieltämättä melkoinen sattuma...” Jacob totesi mainittuun todennäköisyyteen työparin suhteen, ja autolle päästyään otti sauvansa esiin, loihti auton ilmastointilaitteen tehoa tähän epätavallisen kuumaan säähän sopivammaksi. Olihan helle toki sekin vaihtelua Englannin loputtomalta tuntuvalle kosteudelle ja viileydelle, mutta rajansa kaikella. Saatuaan auton mukavan neutraalin lämpiseksi, hän nojautui sitä vasten odottelemaan että Indico saisi syöpäkääryleensä polteltua.
”Hmm...En usko,” hän vastasi kysymykseen ministeriöläisten odottelusta, hetken asiaa harkittuaan.
”Käsitykseni mukaan he eivät saa automaattista ilmoitusta taikaesineistä, vaan vain loitsuista. Ja voi olla ettei edes niistä muuta kuin Tylypahkan oppilaista.”
Hän ei ollut koskaan vaivautunut perehtymään asianlaitaan, koska hänellä ei ollut omien lastensa kanssa syntynyt ongelmia jästien keskuudessa, Hunterin varhaislapsuuden tyypillisiä vahinkotaikoja lukuunottamatta.
”Voidaanhan me toki pari minuuttia katsoa jos joku tähän ilmiintyy, mutta jos ei niin raportoidaan sitten muutoin ministeriölle.”
Tuskin kukaan niitä ipanoita uskoisi, mutta sen pikkutytön turvallisuuden tähden ne oli pakko jäljittää. Siinä suhteessa olisi parempi jos ministeriö saisi automaattisen hälytyksen myös taikaesineiden käytöstä jästien keskuudessa. Mutta oli enemmän kuin todennäköistä ettei saanut, sillä Kornelius Toffeen johtama taikayhteiskunta ei ollut sitä oikeamielisintä sorttia ja tiettyjen asioiden motiivit tuntuivat olevan kaunista sanahelinää lakikirjoissa hyvän ensivaikutelman antamiseksi, mutta kyseenalaisia ja vinksahtaneilta käytännön toteutuksessa. Siinä lepäsi toinen syy siihen miksi hän välitti lapsista niin paljon, yleisen lapsirakkauden lisäksi. Että jos seuraavan sukupolvi opetettaisiin paremmin, maailma parantuisi myös taikayhteiskunnan puolelta.

Syöpäkääryle paloi noidan huulilla, vaikka hän oli tuntevinaan työparinsa hivenen kavahtavan kyseistä nautintoa. Siksi Indico piti pientä etäisyytt Jacobiin ja ei tullut puhaltelemaan savuja päin toisen naamaa. Hän kohautti olkiaan ministeriön kohdalla. "Minä en niin välitä siitä, kunhan ei tarvitse mitään raporttia kirjoittaa", hän totesi ja tumppasi natsan maahan ja talloi vielä kengällään sammuksiin. "Jos ne ei osaa omia hommiaan hoitaa, niin on niiden ongelma. Lisäksi jästilapsia tuskin uskotaan. Vanhemamt luulevat jälkikasvun pilailevan", noita totesi ja asteli kohti autoa.

Lapsista Indico ei perustunut. Hän kavahti kääröjä jotka vain huusivat ja vuosivat jostain päästä. Jossain vaiheessa naiselta oli jäänyt saamatta huolehtivaisuus vietti kokonaan. Hän alkoi pitää lapsista vasta kun he olivat myöhäisessä teini-iässä. Eikä hän muutenkaan uhrannut aikaansa filosofioinneille ja muulle pohdinnalle, hänet oli tehty toimintaa varten.

Istuutuessaan viilennettyyn autoon Indico huokaisi tyytyväisenä ja suki hiuksiaan uudelleen tiukalle nutturalle, jonka hän kiinnitti pienellä loitsulla. "Mä en panisi pahakseni, jos loppu kierros menisi vain tässä autossa istuen. Julmetun kuuma, kun miettii millaista täällä normaalisti on", hän totesi. Hän kyllä piti toiminnasta, mutta jos nyt piti valita helvetillisen kuumuuden actionin kera tai viileän auton - auto voitti sata nolla. Auton lähtiessä liikkeelle muukin lontoo onneksi tuntui ajattelevan samalla tavalla. Kun sää oli mukavan lämmin tappelut lisääntyivät, mutta talvella sekä järjettömillä helteillä oli rauhoittava vaikutus väestöön.

Toisen hieman ristiriitaisuutta viestivä asenne hymyilytti hieman. Jotenkin naisesta sai kuvan että tämä oli erityisen paljon toiminan perään, mutta tänään vaikutti vähän kaikki toiminta olevan vastenmielistä. Ei siinä toki mitään kummallista itsessään ollut, näin ensitapaamisella vain esiin pistävä tilanne. Nuorempana hän olisi saattanut olla samalla tuulella tänään, nykyään hän ei oikein osannut enää edes samaistua. Yli vuosikymmen kahden lapsen kanssa oli taannut ettei elämässä ollut ainuttakaan täysin tylsää päivää, varsinkin kun toinen vekaroista oli yhtä jos toistakin haastavaa ja mielenkiintoista. Oli hän kai lasten ja vuosikymmenen myötä muuttunutkin, ei enää kaivannut vanhoja äärimmäisen toiminnallisia työkuvioita kuin ehkä silloin tällöin. Niitä oli tosin aina mukava muistella lämmöllä. Joten ilmoista riippumatta, nykyään seikkailun ja jännityksen kannalta hän otti mielellään vastaan mitä päivä toi, ja jos mitään suurta ei tapahtunut, sekin oli okei.
Hän vain nyökkäsi myöntävästi toiveeseen kierroksen rauhallisuudesta istuessaan kuljettajan paikalle. Toiveen toteutuminen lieni hyvin epätodennäköistä. Maailmans suurimpaan kaupunkiin mahtui yhtä jos toistakin säästä riippumatta.
"Eiköhän ministeriö omat paperihommansa hoida. Minä voin tehdä suullisen raportin sinne töiden jälkeen, kun käyn siellä joka tapauksessa kotimatkalla", hän kuittasi aiheeseen äskeisen välikohtauksen selvittelystä kun auto lähti taas matkaan.
"Rikosten suhteen, millainen on sinulle mielenkiintoisin selvittää?"