Kiitollisuudenvelka

(Harry mukaan! :) Päivämääräksi mietiskelin, että sopiva voisi olla 15.9.1991, sunnuntai.)

Neville laskeutui rappuset alas oleskeluhuoneeseen ekaluokkalaisten poikien makuusalista. Hän oli hakenut muutaman koulukirjan sieltä ja palasi nyt oleskeluhuoneeseen aikeenaan tehdä läksyjä. Oleskeluhuone oli täyttynyt ihmisistä päivällisen jälkeen ja meteli oli melko kova. Neville etsi sopivaa istumapaikkaa kirjat kädessään ja sulkakynä ja mustepullo taskussaan. Muutama kerran hän melkein kaatui kulkiessaan nojatuolien seassa, kun hänen tupatoverinsa olivat jättäneet laukkujaan ja muita tavaroitaan lojumaan lattialle. Hetken harhailtuaan tuolien ja sohvien seassa, Neville näki vapaan paikan. Paikka sattui olemaan sopivasti Harry Potterin vieressä. Harry oli henkilö, jonka Neville oli oikeastaan toivonutkin näkevänsä. Hän oli Harrylle kiitoksen velkaa, sillä tämä oli muutama päivä aiemmin pelastanut Nevillen muistipallon.

Neville käveli Harryn lähelle, laski kirjansa pöydälle ja kysyi: "Voinko istua tähän?" Neville ei oikeastaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan istui nojatuolille ja toivoi ettei Harry ollut varannut sitä kenellekään. Pöydän ympärillä oli tosin vielä muitakin vapaita paikkoja. "Joko olet tehnyt taikuuden historian läksyt? Minä en ihan tajunnut mitä siinä piti tehdä..." Neville aloitti jutustelun läksyistä ja ajatteli siirtyä muistipallon pelastamisesta kiittämiseen vasta myöhemmin.

Harry istui Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa muhkealla nojatuolilla takkatulen loisteessa. Hän oli syventynyt tämän päivän läksyihin, muodonmuutoksien esseeseen. Harry raapi hetken päätään ja kurtisti kulmiaan mietteliäs katse pergamentissä; Oli vasta hänen eka vuotensa ja jo nyt tuntui kuin hän olisi aivan pyörällä päästään. Kaikki oli uutta, eivätkä monimutkaiset läksyt auttaneet asiaa lainkaa.

Pari vanhempaa rohkelikkotyttöä käveli Harryn ohi. Tytöt vilkuilivat uteliaana Harryyn, kuiskuttivat kiihkeästi keskenään ja pakenivat sitten äkkiä paikalta. Harry tunsi olonsa kiusaantuneeksi, sillä jos hän ei ollut tottunut vielä taikuuteen, niin vielä vähemmän julkisuuteensa; Vielä jokin aika sitten hän oli ollut jumissa Dursleyden vanhassa komerossa. Nyt hän istui noitien ja velhojen koulussa opiskelemassa taikuutta ja lähes kaikki tunsivat hänet. Niin, vielä jokin aika sitten hän oli ollut "ei ketään" tai se "omituinen silmälasipäinen poika" ja nyt yllättäen hän olikin "kuuluisa Harry Potter", "Poika joka elää". Sellainen jos mikä riittäisi hämmentämään ketä tahansa nuorta poikaa.

Harry kurtisti entisestään kulmiaan ja kirjoitti jotain esseeseensä, mutta kohotti nopeasti katseensa kuulessaan jonkun puhuvan hänelle. Se oli Neville, saman ikäinen ja samalta vuosikurssilta oleva poika.
"Toki, siitä vain", Harry hymyili ja yritti siirrellä kirjojaan ja pergamenttejään tehden Nevillelle tilaa. "En minäkään ole niitä vielä tehnyt", Harry huokaisi ja tunsi mielialansa valahtavan muistaessaan kuinka paljon hänellä oli vielä läksyjä tekemättä, "mutta kannattaa kysyä Hermione Grangerilta. Hän osaa varmasti." Niin, Hermione oli myös Harryn ja Nevillen ikäinen, mutta silti taidoiltaan ja tiedoiltaan vuosikurssin yksinkertaisesti ja ylivoimaisesti paras oppilas. Hermione Granger oli jopa niin hyvi että toisinaan Harry epäili, että olikohan tyttö niellyt kokonaisen tietokirjan sivuineen päivineen kitusiinsa, sillä tunneilla tytön vastaukset tulivat joskus kuin apteekin hyllyltä...

Neville oli kotiutunut hyvin Tylypahkan linnaan näiden parin siellä vietetyn viikon ajan. Vaikka hän oli aina se, joka eksyi matkalla tunnille ja astui siihen kompaportaaseen toisessa kerroksessa, hän ei silti olisi voinut olla onnellisempi. Koko siihen astisen elämänsä ajan Neville oli odottanut ja toivonut pääsevänsä Tylypahkaan, ja kun se vihdoin oli totta, häntä lannisti vain se, että kaikki muut tuntuivat olevan paljon parempia kuin hän. Mummi oli käskenyt hänen ystävystyä tupatovereihinsa ja Neville oli yrittänyt noudattaa neuvoa. Saman vuosikurssin pojat tuntuivat mukavilta ja erityisesti se, että kuuluisa Harry Potter asui Nevillen kanssa samassa makuusalissa, oli saanut jopa Nevillen isoäidin ilahtumaan. Vaikka Neville olikin vain pari päivää aiemmin joutunut näkemään kolmipäisen hirviökoiran Harryn takia, hän oli silti vakuuttunut tämän erinomaisuudesta.

Harry vastasi Nevillen kysymykseen, ja Neville vilkuili ympärilleen, näkyikö Hermione Grangeria missään. Tyttö ei ilmeisesti ollut oleskeluhuoneessa, hän oli varmaankin kirjastossa. Neville oli saanut Hermionelta apua läksyjen kanssa jo muutamia kertoja ja tyttö oli aina valmis auttamaan häntä. Ehkäpä häneltä saisi apua tähän tehtävään, jos hän palaisi oleskeluhuoneeseen pian. Taikuuden historian läksyjen ollessa sillä hetkellä liian vaikeita, Neville siirtyi tutkimaan yrttitiedon läksyjä. Yrttitieto vaikutti mukavalta aineelta ja läksytkin olivat melko helppoja.
"Kuulin, että pääsit huispausjoukkueeseen, hieno juttu!" Neville sanoi innostuneena Harrylle ja levitteli pergamenttia ja kirjoja pöydälle aloittaakseen läksyjen tekemisen. "Osaisinpa minäkin lentää..." Neville sanoi vähän hiljaisemmalla äänellä.

Kun Neville otti puheeksi Harryn pääsyn huispausjoukkueeseen, ei Harry voinut olla hymyilemättä hieman kiusaantuneesti. Oliver Wood oli vannottanut häntä olla hiiskumattakaan uudesta pestistään etsijänä, sillä nimenomaa Wood halusi käyttää Harrya "yllätyshyökkäyksenä" luihuisia vastaan, mutta jostain syystä koko uutinen oli tuntunut levinneen kulovalkean tavoin koko koulun tietoon.
"Kiitti Neville", Harry sanoi ystävällisesti ja hieraisi nopeasti tummaa hiuspehkoaan. Monet tuntuivat odottavan Harrylta suuria hänen ensimmäisessä tulevassa huispausmatsissaan ja rohkelikot olivat varmoja, että tänä vuonna rikottaisiin viimein Luihuisten voittoputki (Luihuiset odottivat Harryn rikkovan lähinnä luitaan...), mutta sellainen hehkutus oli saanut Harrylle melkoiset paineet. Hän olikin nähnyt monia painajaisia siitä, kuinka hurjistuneet ryhmyt töytäisivät hänet luudalta alas tai murskaisivat häneltä aivot pellolle... Mutta mikäli Woodiin oli luottamista, ei sellaista hänen sanojen mukaan ollut sattunut Tylypahkassa moniin satoihin vuosiin.
"Kyllä sinäkin varmasti opit, ei se ole niin vaikeaa. Pitää vain uskoa itseensä ja luottaa luutaansa", Harry neuvoi Nevilleä tietäen tämän vaikeudet joissakin aineissa. Hetkeksi Harry unohtui muistelemaan ensimmäistä kosketustaan luudan kanssa; Kuten Neville oli Harrykin silloin tuntenut itsensä epävarmaksi, Harry oli ollut jopa aivan varma siitä että hän tipahtaisi luudalta jo heti ensikäsittelyssä ja hänet passitettaisiin takaisin Dursleylle heti ensimmäisellä paluujunalla. Toisaalta, asiat olivat kuitenkin järjestyneet omalla painollaan, luudalla lentäminen olikin ollut helppoa ja ihanaa ja kiitos Draco Malfoyn Harry oli nyt tupajoukkueessa.

"Mutta pääasia että Draco Malfoy sai nenilleen", Harry hymähti vielä Nevillelle ja hymyili tälle. Harry oli inhonnut Malfoyta jo heti ensimmäisestä koulupäivästä asti, ja se jos mikä lämmitti Harryn mieltä, että Draco Malfoy oli saanut maistaa omaa lääkettään.

Neville kumartui pöydän ylle, kastoi sulkakynän musteeseen ja kirjoitti pergamentille muutaman sanan hieman sottaisella käsialallaan. Sen jälkeen hänen täytyi taas turvautua tarkistamaan muutaman kasvin nimi oppikirjasta. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä hänellekin, vaikka olikin perhetaustaltaan puhdasverinen. Harryn rohkaistessa Nevilleä lentämisen suhteen, Neville ei osannut vastata kuin tuhahtamalla hieman huvittuneesti. Hänen mumminsa ei ollut antanut hänen ikinä nousta edes leikkiluudanvarrelle, koska mummi oli varma, että Neville tipahtaisi ja taittaisi niskansa tai muuta vastaavaa. Niinpä Tylypahkan ensimmäinen lentotunti oli Nevillen ensimmäinen kerta luudalla. Neville ei ollut ainakaan vielä uskaltanut kertoa mummilleen, että tämän oletus Nevillen lentotaidoista oli oikea. Onneksi hän oli sentään vain murtanut ranteensa eikä sen enempää. Olisi varmasti ollut jonkinlainen ennätys heittää henkensä ensimmäisellä lentotunnilla.

Kun Harry otti puheeksi Draco Malfoyn, Neville nosti jälleen katseen läksyistään. "Niin", Neville vastasi Harrylle hymyillen vähän. Neville oli kuullut tarkan selostuksen siitä, miten lentotunti oli jatkunut sen jälkeen, kun matami Huiski oli lähtenyt viemään häntä sairaalasiipeen. Nevillen muistipallo olisi ollut mennyttä, jos Harry ei olisi ollut pelastanut sitä Malfoylta. Ja Neville oli varma siitä, että mummi ei olisi kustantanut hänelle uutta palloa heti seuraavana päivänä sen saamisesta. "Hei, kiitos että pidit puoliani ja palautit muistipallon ehjänä takaisin", Neville sanoi hymyillen. Neville katsoi Harrya pyöreine kasvoineen, kun huomasi, että sulkakynän päästä tippui mustepisaroita hänen housuilleen. "Pahus..." Neville sanoi hiljaa ja pyyhkäisi kädellään mustepisaroita, saaden kätensä sotkeentumaan musteeseen.

Harry hymyili Nevillelle takaisin. Neville vaikutti aidosti kiitolliselta ja lisäksi Neville oli niitä ihmisiä joiden kiitos tuntui hyvältä.
"Miten kätesi muuten jakselee?", Harry kysyi Nevillelta nyt kun he olivat päässeet muistipalloaiheeseen ja Harry muisti ettei ollut aikaisemmin Nevillen vointia kysynyt.
Harry ei nähnyt aihetta leveilyyn yllättävillä lentämistaidoillaan ja siksi oli aluksi tuntunutkin hassulta kuulla, kuinka tarina oli levinnyt Tylypahkan seinien sisällä kulovalkean tavoin ja tarina oli ehkä hitusen matkalla väritynytkin.

Harry siirsi katseensa takaisin sylissään olevaan pergamenttiin. Hän huomasi Nevillen tiputtaneen mustetta housuilleen, mutta yritti olla kuin ei olisi huomannutkaan asiaa sillä hän tiesi Nevillen olevan muutenkin hyvin arka eikä halunnut nolata tupatoveriaan. Sen sijaa Harry päätyi puhumaan läksyistä.
"Oletko sinä saanut, kuinka pitkälle tehtyä MacGarmiwan antamaa muodonmuutoksen essettä?", Harry vilkaisi Nevilleen ja viittasi omaan sylissä olevaan kirjoitukseensa, "En ole Hermione, mutta jos haluat, voisin ehkä yrittää auttaa sinua siinä, jos se sinulle käy." Harrysta tuntui, että olisi hyvä jos hän tarjoituisi auttamaan tupatoveriaan, vaikka ei Hermionen kaltainen yleistietokirja ollutkaan. Harry oli yleensä Ronin kanssa tehnyt läksyt, mutta nyt kun poikaa ei näkynyt missään (Harry epäili Ronin olevan kaksosten tai Seamusin ja Colinsin kanssa jossain), olisi mukavaa päästä Nevilleenkin tutustumaan paremmin.

Yrittäen pyyhkiä mustetahroja pois käsistään, Neville onnistui sotkemaan housujaan entistä enemmän ja lisäksi hänen molemmat kätensä olivat musteessa. Onneksi sitä ei ollut kovin paljoa, muuta koko oleskeluhuone olisi luultavasti pian ollut musteen peitossa. Neville nosti katseensa käsistään, kun Harry kysyi Nevillen käden voinnista. "Se on ihan kunnossa, matami Pomfrey korjasi sen parissa minuutissa", Neville vastasi ja sanojensa painoksi liikutteli parannettua rannettaan edestakaisin.

Neville siirtyi taas hetkeksi katsomaan yrttitiedon läksyään, jonka reunaan oli nyt ilmestynyt muutama musta sormenjälki, ilmeisesti kaikki muste Nevillen käsissä ei ollut vielä kuivunut. Harryn kysellessä muodonmuutoksen läksyista, Neville otti esille pergamentin palan yhden kirjan välistä. "On minulla tässä nimi ja otsikko...", Neville sanoi naureskellen. Neville ei ollut kehdannut tunnustaa kenellekään, ettei oikeastaan tiennyt tarkalleen, mitä professori McGarmiwa halusi heidän kirjoittavan, joten Harryn avuntarjous oli tervetullut. "Jos sinulla ei muuta tekemistä ole, niin voisit kyllä kertoa, että mitä tässä pitää tehdä", Neville vastasi, sysäten lähes valmiin yrttitiedon läksyn sivummalle ja ottaen esiin muodonmuutosten kirjan. Neville avasi kirjan auki sivuilta, joita he olivat viimeksi käsitelleet ja jäi tuijottamaan tyhjää pergamenttia, odottaen että Harry kertoisi hänelle tarkemmin, mitä esseen pitäisi edes käsitellä.

Harry vilkaisi omaa avattua aukeamaa ja mittaili sitten katseellaan omaa kirjoitustaan. Hänkään ei ollut edistynyt esseessään hirveästi.
"Hm... Niin, MacGarmiwahan sanoi, että kaikkien pitäisi kirjoittaa essee viime tunnin muodonmuutoksista ja muodonmuutoksien hyödyistä ja haitoista", Harry punnitsi sanojaan tarkastaen samalla kirjan sivuilta että oli itse ymmärtänyt esseen aiheen oikein. Harry muisti varsin hyvin, että viime muodonmuutoksien tunnilla he olivat harjoitelleet pompannapin muuttamista hiireksi ja hän muisti vielä paremmin sen ettei tunti ollut sujunut odotetusti. Harry itse ei ollut onnistunut kuin muuttamaan oman nappinsa väriä, mutta Ron sen sijaan (joka oli Harryn parina) onnistui saamaan oman pompannappinsa vikisemään hiiren lailla ja pomppimaan kuin järkensä menettänyt. Ron ei ollut kuitenkaan jättänyt loitsuaan siihen, vaan oli yrittänyt uudestaan ja olikin saanut nappinsa hyökkäämään Harryn napin kimppuun. Pojilla oli ollut hauskaa, mutta professori MacGarmiwa ei ollut tyytyväinen. Hermione sen sijaan oli onnistunut luomaan puhtaanvalkean kauniin hiiren, ja tuntien jälkeen Harry olikin saanut kuunnella Ronin marmatusta Hermionesta ja tämän taidoista.

"Minä itse laitoin, että muodonmuutokset ovat tosi hyödyllisiä, mutta pieleen mentäessä kohtalokkaita", Harry selosti pitäen katseensa paperissaan. Ron oli ehdottanut Harrylle, että hänen pitäisi lisätä, että muodonmuutokset voivat olla kohtalokkaita pompannapeille varsinkin jos ne muuttuvat vikiseviksi, mutta luihuisia niillä olisi kiva kiusata. Harry kuitenkin oli epäillyt ettei MacGarmiwa riemastuisi Ronin nokkelasta huomautuksesta.
"Tässä sivullahan kerrotaan, mitä tapahtui jollekin noidalle, jonka nimi oli Olivia Nokkanen, vuonna 1764, kun hän yritti muuttaa vanhaa luutaansa hellaksi", Harry jatkoi ja vilkaisi Nevilleen, "Sen voisi varmaan myös lisätä..."

(Vieläkö jatketaan vai alkaisikohan tämä olla tässä jo pian? :) Tulee niin lyhyttäkin... :D)

Neville katsoi Harrya kohti, kun tämä kertoi läksystä. Neville ei todellakaan ollut loistanut ensimmäisillä muodonmuutostunneillaan, eikä ymmärtänyt yhtään, miten muodonmuutokset toimivat. Jo nämä alkuvaiheen muodonmuutokset, joiden oli tarkoitus olla helppoja, tuntuivat olevan ylivoimaisia Nevillelle. Ehkä juuri siksi Nevillen oli vaikea tehdä läksyesseetä viime tunnin muodonmuutoksista. Neville huokaisi ja siirsi katseensa kirjaan. Kirjassa lueteltiin useitakin muodonmuutosten hyötyjä, mutta ei montakaan haittaa.

Harrykin oli vilkaissut kirjaansa ja oli löytänyt sieltä jotain esseeseen sopivaa. Neville palautti katseensa jälleen kirjaan ja yritti löytää kohtaa, josta Harry puhui. "Missä kohtaa? Ai, tuossa se onkin..." Neville sanoi ja luki pätkän, jossa kerrottiin esimerkki pieleen menneestä muodonmuutoksesta. "Joo, tämän voisi kyllä kirjoittaa tähän", Neville sanoi kiitollisena. Neville kastoi sulkakynän musteeseen, laski sen pergamentille ja alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti ensin muutaman sanan siitä, että muodonmuutokset voivat helposti mennä pieleen, ja otti sitten esiin kirjan esimerkin. "Nyt kun pääsin alkuun, niin eiköhän tämä tästä suju", Neville sanoi Harrylle hymyillen ja kumartui esseensä ylle.

// Joo, eiköhän se alkais olemaan tässä :) Kiitoksia pelistä! //

Neville uskoi läksyjensä pääsevän nyt alkuun. Harry nyökkäsi ja hymyili tyytyväisesti. Vaikka hän itsekään ei todellakaan ollut mikään huippuoppilas, tuntui Harrysta silti mukavalta olla avuksi. Nyt hänen pitäisi vain itse saada essee valmiiksi. Ja yrttitiedon läksyt... ja taikuudenhistoria... ja... tekemistä oli vielä jonkun verran, Harry pohti ja huokaisi mielessään. Vaikka Harry rakasti taikuutta ja asumista Tylypahkassa, ei hän silti voinut olla joskud miettimättä kuinka helppoa opiskelu olisi jos hänkin olisi sellainen yleisnero niinkuin Hermione. Tai jos Ronilta kysytään, niin "sellainen päällepäsmäri".

Harry vilkaisi takan päällä olevaa kelloa. Päivä alkoi kääntymään jo varhaisiltaan ja ykkösluokkalaisten viimeisimmistä tunneista oli jo jonkin aikaa. Sitten Harry keskittyi jälleen esseeseensä, mutta havahtui pergamenttinsä yltä, kun rohkelikkotornin muotokuva-aukko avautui. Sisään astui Ron, Seamus ja Collins. Pojat tervehtivät Harrya ja Nevilleä, ja kertoivat aloittelevansa kitakivipelin. Ron pyysi myös Harrya ja Nevilleä mukaan peliin, mikä passasi Harrylle paremmin kuin hyvin. Hän nousi muhkealta nojatuolilta ylös ja liittyi Ronin, Seamusin ja Collinsin seuraan, tarkoituksenaan maksaa kitakivipelissä potut pottuina ainakin Seamusille. (Seamus oli voittanut Harryn jo kolmesti peräkkäin kitakivipelissä ja oli ylivoimaisesti paras rohkelikkojen kitakivipelaaja.)

Pelaaminen oli mukavaa ja kaikilla oli hauskaa, vaikka Harry jälleen kerran rökitettiinkin. Ja ennen kuin pojat olivat huomanneetkaan oli varhaisilta tummunut jo taivaan värjääväksi violetiksi auringonlaskuksi ja Harrysta tuntui, kuin hän olisi aina kuulunut Tylypahkaan eikä sitä tunnetta voittanut sitten mikään.