Nothing's Gonna Be Alright

Kirjoittaja: MV
Ikäraja: K15
Paritus: Theodore Nott Jr./Travers

Vastuuvapaus: En omista hahmoja. Ne ovat J.K.Rowlingin käsialaa.
Varoitukset: Jonkinasteinen pedofilia, seksuaalinen hyväksikäyttö, kuolema (ei tarkoin kuvailtu)

A/N: Käsitykseni Traversista vastaa J.K. Rowlingin käsitystä, joskaan ei käsittääkseni Traversista vaan jostakusta toisesta kuolonsyöjästä, joka minun mielestäni olisi täydellinen Travers; *klik*
Ja Theodore on oma versioni; *klik*.
Kaikilla on tietysti oma käsityksensä, eikä se ole väärin, mutta koetan nyt tässä vain havainnollistaa omaa käsitystäni, jonka pohjalta olen kirjoittanut tämän ficin.

Alunperin kirjoitettu FinFanFunin Yhtyeen tuotanto- haasteeseen, kappaleena Murderdollsien Nothing's Gonna Be Alright.

Ainakin toistaiseksi kertoo siis Theodoren ja hänen isänsä kohtalosta vuoden 1997 loppupuolella. Jatkoa todennäköisesti seuraa kunhan saan aikaiseksi x)


Kartano oli jo aikoja sitten kokenut sen hetkellisen loistonsa, jonka toivossa se oli aikoinaan rakennettu. Varsinainen rapistuminen oli kuitenkin alkanut vasta joitain vuosia sitten, kuin talo olisi menettänyt elämänhalunsa yhtä aikaa omistajansa kanssa.
Olisi ollut kenties vaikea uskoa, että tuo rakennus oli ennen Lordi Voldemortin nousua ollut lähestulkoon yhtä ylväs ja hyväkuntoinen kuin lähistöllä sijaitseva Malfoyn kartano. Johtuiko sitten Pimeyden Lordin paluusta vai kartanonherrojen heikosta mielestä, mutta Nottin sukukartanon tämänhetkinen omistaja oli alkanut käydä hermostuneemmaksi ja heikkohermoisemmaksi melkein samoihin aikoihin, kun Lucius Malfoy oli menettänyt sen ennen niin tunnetun ja kehutun mielenmalttinsa.

Puutarha kohosi pihaan astelleen kaksikon ympärillä villinä ja huonosti hoidettuna ja jo pelkkä kartanon pihaan astuminen tuntui synkentävän mielen siinä missä sääkin tuntui oitis uhkaavammalta kuin muutamia askelia takaperin.
”Tartteeko siitä nyt eroon hankkiutua? Se tapattaa kohta ittensä jo ilman että meiän tarttee nähä vaivaa sen eteen”, Antonin Dolohov kysäisi jurolla, karhealla äänellään, jota oli vasta noin vuosi sitten, vankilapaon jälkeen, alkanut taas käyttää eikä näyttänyt vieläkään siihen tottuneelta.
Mies hänen vierellään oli kuolonsyöjätoveriaan huomattavasti pidempi ja vaikkei yhtä jurolta näyttänytkään, ei häntäkään kauniiksi voinut kutsua. Kalpea, tummat, pitkät hiukset omistava, yhtälailla vankilavuosiensa aikana kovia kokenut velho ei olisi millään tahtonut suorittaa hänelle annettua tehtävää yhdessä likaisena rakkina yleisestikin pidetyn Dolohovin kanssa.
Pidempi nyrpisti nenäänsä vilkaistuaan toveriaan nenänvarttaan pitkin ja kohdisti sitten katseensa takaisin edessään ränsistyneenä kohoavaan, suorastaan kummitustalomaiseen rakennukseen.
”Mestarin käsky…Vai tahdotko sinä pistää hänelle vastaan?” Sivistyneempi ja huomattavasti rauhallisempi ääni kysyi karattuaan kalpeamman miehen huulilta. Dolohov mulkaisi tätä ärsyyntyneenä ja painoi huulensa tiukasti yhteen. Pituusero kyrsi häntä enemmän kuin mikään muu sillä hetkellä ja toisaalta, mikäli häneltä olisi kysytty, tuo vierellään muka niin ylempiarvoisena seisova pitkä, hoikka velho olisi sopinut aaveeksi Nottin kauhukartanoon. Olisi ainakin vaivannut piruilullaan jotakuta toista hänen sijastaan!
”Mennään nyt vaan!” Dolohov tyytyi ärisemään ja marssi kartanon surkeuttaan huutaville pääoville, tarttuen kolkuttimeen sellaisella voimalla että se irtosi ovesta, ”No voi nyt perkele!”
Lyhyempi jupisi itsekseen ja tyytyi hakkaamaan ovea malttinsa täydellisesti menettäneenä käsin ja välistä jaloinkin.

Kaksikko sai odottaa muutaman minuutin ennen kuin toista ovista raotettiin varovasti ja tummien silmänalusten korostamat, kuoppiinsa painuneet silmät tarkkailivat hermostuneesti kaksikkoa. Ovi narahti äänekkään vastalauseensa kun Theodore Nott vanhempi avasi oven ja astui paremmin tarkastelemaan ovensa taa ilmaantunutta kaksikkoa.
”Dolohov…Travers…”
Mies astui syrjään ja päästi miehet sisään, näytellen hetken ajan yhä sitä samaa, ylvästä miestä, joka tämä joskus oli ollut, mutta oven suljettuaan tämä menetti malttinsa, lysähti liki kirjaimellisesti kasaan ja ryhtyi utelemaan hermostuneesti sanojensa välissä hengähtäen;
”Oletteko saaneet tietoa Mestarin toimista? Kai Potter pian on hänen käsissään?”
Travers laski kätensä kevyesti miehen olkapäälle ja irvisti pienesti kämmenensä koskettaessa miehen takin kaulusta, hän kuitenkin pyrki säilyttämään oman rauhallisuutensa, jota ei ollut Nottin tavoin vielä menettänyt – eikä todennäköisesti tulisi menettämäänkään.
”Ota rauhallisesti, ystäväiseni. Me kerromme oitis kaiken mitä tiedämme, mutta ensin... Kupillinen teetä minulle… Ja Dolohov ottanee jotain hieman vahvempaa.”
Pisimmän sanojen jälkeen Nott antoi sinne tänne poukkoilevan katseensa kiertää eteisaulaa ennen kuin kutsui värisevällä äänellä paikalle yhden kartanon harvoiksi huvenneista kotitontuista, kenties jopa ainoan. Mies lähetti tontun keittämään teetä ja johdatti kaksikon ruokasalin läpi miehen omaan, henkilökohtaiseen oleskeluhuoneeseen.
Huone oli hämyinen ja tupakankatkuinen. Mies kaiketi vietti tätä nykyä suurimman osan ajastaan näiden neljän seinän sisällä – ja sellaisesta neljän seinän sisällä asustelusta Traversilla oli omat ikävät kokemuksensa. Dolohov ei kiinnittänyt huoneen sisustukseen mitään huomiota vaan harppoi kartanonomistajan perässä tämän viskikaapille. Travers sen sijaan sattui huomaamaan suurehkon muotokuvan takan päällä. Huoneen hämärässä siitä oli vaikea saada selvää, mutta nopea sauvan heilautus sytytti valot kattokruunuun ja valaisi sekä huonetta, että taulukangasta.
Travers asteli rauhallisesti lähemmäs ja tarkasteli taatusti jokaista kankaaseen painettua siveltimen vetoa tämän tauluun maalatun nuorukaisen kasvoilla. Hän ei vaivautunut kääntymään ympäri kysyäkseen tauluun piirretystä nuoresta miehestä, sillä saattoi kuulla epäröivät askeleet ja hermostuneen hengityksen, joka häntä lähestyi.
”Hän on poikani Theodore, fiksu poika onkin…Hänestä tulee vielä loistava-”, Nott aloitti, mutta vaikeni oitis Traversin kohotettua kätensä sulkeakseen hänen suunsa. Miehen tummien silmien katse oli tiiviisti tauluun luotuna eikä hän siirtänyt sitä vielä puhuessaankaan;
”Isä on selvästi ylpeä pojastaan kun teetättää hänestä muotokuvan.”
Äänensä pysytteli rauhallisena, vaikka jo pelkkä maalaus nuoresta pojasta sai Traversin mielen täyttymään vankilavuosina pidätellyistä, kiihkeistä, seksuaalisista tuntemuksista.
”Joten missä tämä kaunis nuorukainen on nyt…?”
Kaiken hermostuneisuutensa keskellä Nott vanhempi ei osannut kuvitellakaan ystäväksikin luokiteltavan kuolonsyöjätoverinsa havittelevan hänen poikaansa, pikemminkin tämä piti toisen uteliaisuutta vain muodollisuutena ja vastasi siihen sen mukaisesti;
”Saattelin hänet joitain tunteja sitten asemalle…”
Ilme Traversin kasvoilla muuttui mietteliäästä joksikin huvittuneisuuden ja yllättävän kiihkon valtaamaksi, mutta ainoastaan niin hillityissä määrin, ettei hermostunut Nottkaan kyennyt sitä erottamaan. Sen sijaan tämä oli jäänyt tuijottamaan poikaansa esittävää maalausta kuin olisi jumaloinut poikaansa, vaikka tuskin näyttikään tuollaista puolta itsestään jälkeläiselleen.
”Matkalla Tylypahkaan siis…”, Travers mutisi, mutta Nott vanhempi ei siihenkään ehtinyt reagoimaan ennen kuin Dolohov kähähti turhautuneena.
”Mitä jos vaan hoiettais tää homma!? Mun pitää ehtii viel toiselle keikalleki tänään!” lyhyempi murisi ja olisi kaikesta päätellen halunnut luistaa velvollisuuksistaan, muttei tehnyt niin syystä, jonka jokainen kuolonsyöjä kyllä tiesi. Mestarin kosto ei tulisi olemaan kaunis, etenkään nyt kun Potterin kuolemantuomio oli tällä tavoin pitkittynyt. Velho oli ottanut tavakseen purkaa vihansa ja turhautumisensa kurittomimpiin alaisiinsa, Travers ei tietenkään ollut vielä Mestarinsa raivoa sillä tavoin kohdannut.
Entistä Nottista oli kenties jäljellä enää vain hermoileva, vanha velho, joka pelkäsi kuolemaa, mutta jokaisella miehellä oli hintansa. Jokin, jonka puolesta nämä olisivat valmiita kuolemaan.
”Ette ta-tainneet tulla tänne rupattelemaan, ynhm?” Nott kysäisi ääni täristen ja vilkuili hermostuksissaan kahta tovereistaan. Travers veti esiin valttikorttinsa ja astui lähemmäs, laski toisen pitkäsormisista kämmenistään itseään lyhyemmän miehen olalle ja kohdisti tähän niin lämpimän ja surumielisen katseen kuin vain kykeni muodostamaan.
”Mestari ei katso sinun… olemassaoloasi enää tarpeelliseksi”, Travers onnistui muotoilemaan ja Nott nyökäytti nöyränä, joskin selkeästi pelokkaana.
”Mu-mutta kuka pitää huolen Theodoresta!?” tämä hätkähti pian tivaamaan pieni toivonkipinä silmissään. Siinä se ’jokin’ sitten tuli. Theodore Nott vanhemman osalta se ’jokin’, jonka vuoksi tämä oli valmis heittämään henkensä, oli hänen oma poikansa.
Travers ei ennättänyt vastaamaan mitään ennen kuin Nott vanhempi tajusi sen pikkuseikan, ettei Voldemort ollut kiinnostunut tämän pojasta ja siitä, kuka tästä huolen pitäisi.
”Tee minulle mitä tahdot, mutta säästä poikani”, Nott tyytyi lopulta lausumaan sanat, jotka jäivät hänen viimeisikseen. Virnistäen Travers kuittasi kaiken vastaamalla;
”Ei, teen mitä tahdon sinun pojallesi. Avada Kedavra!”

*** ***

”Tylypahkan pikajunassa? Olisiko edes Harry Potter niin typerä?”
”No en mä vaa tiiä mut Mestari halus et kaikki mahdollisuuet käyään läpi.”
Travers oli uudesta holhokistaan innostuneena – innostus kuvastui hänestä korkeintaan pienenä pilkkeenä silmäkulmassa – päättänyt lähteä Dolohovin mukaan Tylypahkaan matkalla olevaa pikajunaa pysäyttämään, samalla hän voisi välittää nuorelle Theodore Nottille uutisen tämän isän valitettavasta poismenosta.
Itsekseen virnuillen kaksikosta se liki kahta metriä tavoitteleva asettui junaradalle ja ojensi kätensä eteen. Hän ei ollut lainkaan varma siitä, suostuisiko veturinkuljettaja pysähtymään yhden vaivaisen kuolonsyöjän vuoksi, joten tämän pysähtymistä nopeuttamassa oli taikasauva toisessa kädessä. Travers lausui loitsun hiljaa, mutta kaikesta huolimatta voimallisesti ja osin pakotti junan pysähtymään, osittain luotti kuljettajan päättelykykyyn siitä mitä tässä tilanteessa kannattaisi tehdä.

Juna pysähtyi viime hetkellä rajusti ja jäi vajaan metrin päähän pitkähiuksisesta kuolonsyöjästä, joka astahti askeleen taemmas ennen kuin viittoi Dolohovin mukaansa ja astui junaan.


Theodore Nott Jr. oli keskittynyt lueskelemaan kaikessa rauhassa kirjaa, jonka oli saanut isältään lahjaksi hyvien arvosanojen johdosta. Matkaa oli tehty joitain tunteja – hänellä ei ollut aavistustakaan ajankulusta – ja paksusta opuksesta oli luettu neljännes.
Hän istui samassa vaunussa Draco Malfoyn ja tämän hännystelijöiden kanssa, mutta oli silti yksin. Itse asiassa parempi niin, sillä vaikka hän liikkuikin samassa joukossa tuon platinablondin kanssa, he olivat silti täysin toisistaan poikkeavat, hyvä kun jaksoivat toistensa seuraa.
Jos Theodorelle olisi juotettu totuusseerumia ja sen jälkeen kysytty hänen mielipidettään Malfoyn suvun perillisestä, hän olisi kertonut kuinka typerä tämä noin hänen mielestään oli. Haastoi riitaa Potterin kanssa, muttei kuitenkaan olisi omannut tarpeeksi pokkaa edes tainnuttaa tätä, tappamisesta puhumattakaan.

Huokaisten Theodore käänsi sivua juuri ennen kuin vaunun ovi avautui ja oviaukkoon työntyi mies, jonka nuori Luihuinen kyllä tunnisti siinä missä varmaan muutkin vaunussa oleskelevat. Dolohovin silmissä kiilui ja tämä tähysi ympärilleen, katse todisti tämän otsan takana piilevän hulluuden eikä Theodore jaksanut edes välittää. Hän laski katseensa takaisin kirjaansa samalla kun Dolohov huikkasi jurosti taakseen;
”Ei täällä, mut tuttui tääl kyll on.”
Tämän taakse kohosi pitkä, huomattavasti vaikutusvaltaisemmalta ja Theodoren mielestä jopa yllättävän pelottavalta vaikuttava mies, jonka hän oli nähnyt isänsä kartanolla vain muutaman kerran nopealta vilaukselta. Mies silmäili tarkasti jokaista poikaa, nyökäyttäen näille yksitellen suorastaan huomaamattomasti päätään.
Tämän mitäänsanomaton katse pysähtyi Theodoreen ja huulille kohosi leikittelevä, kaikkea muuta kuin hyvää lupaava virne, joka sai nuorukaisen sulkemaan opuksensa.
”Tänne, poika”, tämä käskytti kylmästi ja ennen kuin edes itse sitä kunnolla tiedosti, hän oli noussut ylös, laskenut kirjan käsistään ja seurannut miestä vaunun ulkopuolelle.

Theodore ennätti hädin tuskin avata suunsa kysyäkseen miksi mies oli kiskonut hänet vaunusta ennen kuin tuli painetuksi käytävän seinää vasten rajusti. Äänetön huudahdus karkasi hänen huuliltaan kun keuhkot tyhjenivät ilmasta ja toisen miehen vartalo painautui voimakkaana hänen omaansa vasten.
Theodore koetti rimpuilla itsensä miehen ja seinän välistä siinä kuitenkaan onnistumatta ja tyytyi lopulta huokaisemaan turhautuneena ja kohottamaan ärsyyntyneen katseensa itseään huomattavasti pidempään velhoon.
”Mitä!?”
”Etkö tahdokaan kuulla isäsi… Valitettavasta poismenosta?” mies kysäisi, katsoi häntä merkittävästi korkeuksista päätään kallistaen ja kohotti toisen kätensä nuorukaisen rintakehälle.
Theodoren silmät suurenivat järkytyksestä ja kyyneleet kihosivat oitis silmiinsä, vaikkei hän tiennytkään miksi oli uskovinaan tuota kavalaa miestä, joka saattaisi helposti valehdella hänelle.
”Valehtelet!” Olikin hänen seuraava syytöksensä ja se sai miehen naurahtamaan kylmästi.
”Mitä järkeä minun olisi valehdella, nuori Nott? Paitsi tietysti se pikkuseikka, että lupasin isällesi huolehtia sinusta”, mies oli pohtivinaan. Hänen silmänsä nauroivat äänettömästi tämän silmäistessä nuorempaansa ja viedessä kätensä häpeilemättä tämän jalkojen väliin. Theodore veti kiivaasti henkeä ja koetti nostaa itsensä kauemmas häntä hapuilevasta kädestä.
Mies painautui tiiviimmin häntä vasten eikä antanut mahdollisuutta paeta.
”Ja minulla on tapana pitää lupaukseni, joten tästä lähin…Minä pidän huolta sinusta ja tarpeistasi, siinä missä omistanikin.”
Sanat saivat nuoren Theodoren kähähtämään järkyttyneenä samalla kun kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiaan ilman, että hän itse edes tiedosti sitä. Jos tämä mies puhui totta, hänen isänsä oli kuollut ja isänsä viimeisen tahdon toteuttaakseen hänen pitäisi antaa tämän miehen huolehtia hänestä?
”Minä. En. Kaipaa. Huolenpitoa!” Theodore ärisi hampaitaan kiristellen, vaikkei kovasta vastusteluun huolimatta päässyt miehen otteesta.
”Usko pois, mikäli tahdot pysyä elossa, sitä sinä tulet tarvitsemaan, etkä saa sitä keneltäkään toiselta kuin minulta”, mies hymähti, virnisti sanojensa päätteeksi ja astui askeleen kauemmas. Theodore hoippui eteenpäin ja joutui järkytyksekseen ottamaan tukea miehestä, jottei olisi kaatunut käytävän lattialle.
Mies laski toisen kätensä hänen olkapäälleen ja siristi silmiään häntä tarkkaillessaan ennen kuin työnsi hänet kauemmas.
”Kun sen hetki koittaa, mene Rehtorin puheille ja pyydä häntä kutsumaan Traversia. Uusi rehtorinne kyllä ymmärtää.” Niine hyvineen mies naurahti vielä viimeisen kerran ennen kuin jatkoi matkaansa ja jätti nuoren, hämmentyneen luihuispojan seisomaan kyyneleet poskille kuivuneina junan käytävälle.