Porras kerrallaan

http://16.3.1980, Lestrangien kartano. Seuraksi Rodo x)//

Nuori Fairfax Avery ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentäyhtä, mutta oli siitäkin huolimatta oli ollut yksi kuolonsyöjistä jo kolmisen vuotta ja tuottanut Mestarilleen pettymyksen...Vasta toistamiseen näin velhon omalla asteikolla.
Rangaistuksen jälkeen Avery oli joutunut käymään St. Mungossa, itse asiassa hänet oli kannettu sinne. Oli kyllä ymmärrettävää, etteivät Lestranget olleet kiinnostuneita korjauttamaan hänen vammojaan omalla, liki henkilökohtaisella parantajallaan, joka taatusti piti suunsa kiinni kaikesta siitä mitä näki ja kuuli kartanossa vieraillessaan, joten nuorukaisen suhteen oli otettu asiaankuuluva riski kun tämä oli viety hoidettavaksi kuin kuka tahansa muukin velho.

Ihme kyllä hän ei ollut jäänyt kiinni ja oli nyt selvinnyt parin päivän hoitojen jälkeen takaisin kartanolle, jossa oli asustellut jo reippaan vuoden. Hän saattoi ainoastaan kiittää Lestrangeja siitä, että sai viettää yönsä täällä, muutoin hänellä ei olisi ollut paikkaa minne mennä.
Perhettä ei ollut, joskin hän oli tavannut äitinsä pitkästä aikaa St. Mungon vierailullaan ja saanut tilaisuutensa tämän muistin poistamiseen.
Nyt hänellä oli mukanaan kävelykepit, joihin tukeutuen tummahiuksinen velho nilkutti eteisestä keittiöön. Avery valmisti itselleen voileivän ja suuntasi toisen keppinsä tukemana, toinen kainalossaan ja leipäänsä mussuttaen ruokasalin kautta portaikkoon. Pari päivää ulkomaailmassa oli virkistänyt ja hän todennäköisesti kaipaisi ulos kartanosta jo muutamien päivien jälkeen, mutta nyt hänelle oli jo hyvä ja palkitseva suoritus päästä portaat ylös ja 'omaan' vierashuoneeseensa.

Avery tunki leivän lopun suuhunsa ja otti toisen kävelykepin käteensä.
'Yksi porras kerrallaan', hän toisteli mielessään vaikka jo ensimmäinen porraskin sai nuoren miehen irvistämään. Hän oli elänyt pari viime päivää tunnottomana ja nyt tunnon palatessa sattui perkeleesti.
Kasvoja korosti muutama yhä hieman turvonnut mustelma eikä hän tahtonut edes ajatella miltä selkänsä sillä hetkellä näytti. Yllä oli väljä, miltei läpikuultava, musta paita ja löysät, tummansiniset farkut.
Hän oli saanut mukaansa tuubin haavoja parantavaa voidetta ja kehotuksen ottaa yhteyttä Ministeriön perheväkivaltaan perehtyneeseen yksikköön mikäli isänsä vielä kohtelisi häntä kaltoin. Avery olisi tahtonut nauraa tuolla hetkellä parantajille päin kasvoja, mutta oli jättänyt sen tekemättä ainoastaan siksi, ettei ollut onnistunut vetämään virnettä huulilleen.

Virnettä huulillaan tosin ei ollut nytkään, lähinnä kivun vuoksi, kivun joka vääristi hänen kasvojaan. Olisivat nyt edes antaneet tunnonvieviä litkujaan. Portaita oli jäljellä vielä parisenkymmentä ja edelliset kymmenenkin olivat vieneet vähintäänkin yhtä monta minuuttia ja saanet nuoren velhon vaikertamaan vaimeasti.
Jos Mestari tahtoi voittaa kaikki ne hyväntahtoiset paskat, kannattaisi tämän hieman pohtia ensin kuinka omiaan kohteli, jotta tilanteen vaatiessa paikalla olisi edes kymmenkunta taistelukuntoista kuolonsyöjää uskollisena antamassa henkensä Mestarinsa puolesta.
Averystä tuntui ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ettei hän eläisi tätä nykyä kuin joitain vuosia.

[Here comes my 29 years old Rodo<3 xD]

Rodolphus kumarsi herralleen ja poistui tuon edestä kaikkoontumalla yhtä nopeasti kuin mitä Voldemort häneltä odottikin. Voldemort ei liiemmin jaksanut katsella edes alaisiaan sen jälkeen kun oli tehnyt selväksi että nuo voisivat poistua. Rodolphuksen vaimo tosin oli tietenkin jäänyt herransa luo, eihän tuolle oltu vihjailtu mitään poistumisesta mutta sekin sopi tälle miehelle paremmin kuin nyrkki silmään. Hän voisi ehkä viettää kerrankin hieman rentouttavamman illan kun ei tarvitsisi olla mieliksi Voldemortille.. eikä vaimolle. Velikin oli kadonnut johonkin, joten tästähän saattaisi tulla oikeinkin mukava ilta!

Kaikkoonnuttuaan, Rodolphus ilmestyi Iskunkiertokujalle nauttimaan kuolonsyöjänä olemisen riemusta ja siitä vallasta, joka sitä seurasi. Nyt hän voisi vain astella Viistokujalle, Vuotavaan Noidankattilaan ja ostaa sieltä tuliviskipullon. Tai oikeammin hän voisi pelkällä ilmeellä hankkia sen pullon, koska eihän kukaan uskaltanut alkaa pyytää rahaa mieheltä, jonka nimi oli Lestrange. Ei enää nykyään kun Voldemort oli jo melkein vallannut koko Britannian ja sen seurauksena saattanut uskollisimmat seuraajansa todella arvostettuun asemaan.
Niinpä Rodolphus asteli rempseästi Iskunkiertokujalta Viistokujalle kuin olisi omistanut koko kadun. Ihmiset hänen edellään joko kaikkoontuivat tai vähintäänkin perääntyivät kauhusta. Joku kumarteli mennessään ja Rodolphus tyytyi nauttimaan pelkästä arvostuksesta ja pelosta.
Hänen ei tarvinut edes avata Noidankattilan ovea itse, koska joku velho oli juuri menossa sisään ennen häntä.. Ja tuli toisiin ajatuksiin hänet huomatessaan ja sen sijaan jäi pitämään hänelle ovea.
Baaritiskille asteltuaan, hänelle vapautui kummasti penkki saman tien.. Ja muutama penkki siitä läheltä.
"Iltaa McDonnell," Rodolphus tervehti erästä viskiä nauttivaa kollegaansa ja tuo tervehti takaisin. Rodolphus tilasi nöyrältä baarimikolta, Tomilta, viskipullonsa päättäen kadota oman kattonsa alle iltaa viettämään.
Saatuaan pullonsa, hän jätti tarkoituksella maksamatta katsahtaen miten hänen tekoonsa reagoitaisiin. Ei mitenkään. Ilmaista viskiä.
"Illanjatkoja," hän sanoi McDonnellille ja lähti sitten baarista sanomatta baarimikollekaan edes kiitosta. Tämän jälkeen hän kaikkoontui uudemman kerran ja paineli kotiin.

Oven avattuaan, Rodolphus huomasi oitis vasemmassa silmäkulmassaan nuoren miehenalun joka pyrki yläkertaan. Nimenomaan pyrki eikä suinkaan kiivennyt sinne.
"Terve Avery, maistuisko viski?" hän kysyi naurahtaen hieman, "valu alakertaan sieltä niin saat lasillisen jos toisenkin. Jäillä vai ilman?"
Hänen ei tarvinut muuta kuin ajatella kotitonttua kun hänen eteensä jo ryömi yksi niistä tuhottoman rumista, kapisista syöpäläisistä.
"Kaksi viskilasia ja jäitä," hän käski ja kotitonttu katosi silmän räpäyksessä. Rodolphus käänsi katseensa taas Aveyyn.
"Ilmaista viskiä vieläpä. Eivät ne uskalla enää edes rahaa ajatella kun käyn ostoksilla," hän naurahti ja lähti sitten olkkaria kohti.

Avery ei ollut ehtinyt edes portaiden puoleen väliin saakka kun ovi jo kävi ja velho kirosi vaimeasti. Hän oli toivonut, ettei kukaan päätyisi todistamaan hänen onnetonta yläkertaan kipuamistaan vaan kappas kun hänen tuurillaan kävikin toisin kartanonomistajan astellessa sisälle.
Tällä oli selkeästi hieman terästetty illanviettomielessä ja Avery päätti jättää miehen juomaan itsekseen. Hän ei tiennyt tahtoiko selvittää millaista seuraa toinen oli alkoholinvaikutuksen alaisena. Toisaalta, tämä vaikutti ainakin toistaiseksi olevan hyvällä tuulella.

Avery huokaisi ja käännähti vaivalloisesti ympäri, nojaten ylävartalonsa porraskaiteeseen.
"Arvaatko yhtään kuinka vaikea oli päästä edes tänne saakka?" hän kysäisi ohimennen ja vaikkei alkoholista niin välittänytkään eikä sitä usein käyttänyt, hänestä ei ollut vastustamaan pulloa ja tarjottua juomaa, etenkään kun toinen oli jo pyytänyt kotitonttuaan tuomaan kaksi lasia.
Huokaisten Avery lähti laskeutumaan vaivalloisesti alas porras kerrallaan, joskin alaspäin mentäessä matka sujui hieman helpommin.
Hän oli kuitenkin pari kertaa vähällä horjahtaa alas ja joutui ottamaan vaivalloisesti tukea porraskaiteesta samalla kun koetti pitää kepit yhä käsissään. Kolme viimeistä porrasta nuorukainen lähestulkoon lensi alas ja oli hyvin vähällä päätyä nuolemaan lattioita, olisi päätynytkin ellei olisi saanut toista tu'istaan asetettua lattiaa vasten niin, että saattoi nojautua sitä vasten koko vartalonsa painolta.

"Hyvähän sinun on sanoa", Avery mumisi konemaisen vaikeaselkoisella äänellään. Toisaalta oli kai sitä hyötynsä siinäkin, ettei ollut kenen tahansa tunnistettavissa. Hän oli saattanut käydä St. Mungossa ilman, että kukaan oli koettanut tappaa häntä sinä aikana kun hän oli maannut lähestulkoon tajuttomana ja hyvinkin tunnottomana sairasvuoteessa.
Hymy velhon huulilla ei sopinut tilanteeseen, jossa huultensa välistä karkasi vaikerrus hänen suoristaessa selkänsä eikä tuo hymy muutoinkaan ottanut pyyhkiytyäkseen hänen kasvoiltaan, vaikka hän koetti melkeinpä kirjaimellisestikin ravistella sitä pois.
Hänellä oli ollut tuo sama sairaus koko ikänsä eikä hän vieläkään ollut oppinut tulemaan toimeen sen kanssa, hän ei vieläkään kyennyt ennustelemaan sitä - lähinnä siksi, ettei se ollut ennustettavissa - eikä tarkkoja oireitakaan voinut kuvailla, niitä kun tuli ja meni miltei yhtenään.

Avery seurasi Rodolphusta. Lähinnä siksi, että tämä oli tarjonnut juotavaa, hän oli jo hakeutunut takaisin alas, jalkojaan ja selkäänsä särki ja...Toinen oli yksi niistä harvoista joka yhä pystyi kohtelemaan häntä melkein kuin ketä tahansa, vaikkei hän hallinnut kasvojensa ilmeitä, vartalonsa liikkeitä eikä ymmärtänyt kaikkia sellaisia asioita ja tuntemuksia, joita muut pitivät itsestäänselvyyksinä.
Hän istuutui alas lähimmälle nojatuolille ja pudotti kepit käsistään. Jalkansa hän sai käsin niistä kiinni pitäen nostaa jalkarahin päälle ennen kuin saattoi huokaista, asetella sohvatyynyntapaista selkänsä taakse tukemaan ja sen jälkeen yksinkertaisesti rentoutua niille sijoilleen.
Mikäli Rodolphus olisi tahtonut, tämä olisi helposti kyennyt tappamaan hänet siinä paikassa...Joten Avery saattoi vain toivoa, ettei toisella olisi mitään sellaista mielessään.

"Voin hyvin kuvitella," Rodolphus myönsi hyväntuulisesti naurahtaen ja vilkaisi Averyä ja tuon surkeitä kävelykeppejä, "mutta alaspäin aina pääsee. Joku.. maanvetovoima-juttu." Hän naurahti uudelleen ja siirtyi sitten olohuoneeseen josko löytäisi sen kotitontun jostain. Voisi vaikka potkaista sitä ohimennessään ihan vain tavan vuoksi eikä niinkään siksi että jokin olisi muka ärsyttänyt häntä.

Rodolphus otti viskilasit ja jäät kotitontun kätösistä ja potkaisi sitä sitten kiitokseksi. Vingahtaen tonttu kumarsi hänelle ja katosi sitten hänen näköpiiristään. Koskahan joku kukkahattutäti keksisi alkaa ajamaan kotitonttujen oikeuksia? Se olisi vallan hupaisaa katseltavaa.. Ja sitten sen voisi omalla vallallaan vain kieltää ja sitten vaikka kiduttaa niitä, jotka sitä asiaa ajoivat. Harmi että kukaan täysijärkinen tuskin koskaan olisi niin tyhmä että alkaisi noille syöpäläisille mitään etuja ajamaan..

Rodolphus ehti jo rikkomaan pari jäätä lasiinsa ja kaatamaan viskiä siihen ennen kuin istuutui odottelemaan josko Avery nyt joskus saisi hilattua luunsa paikalle. Siinä menikin tuokio, mutta jonkinasteinen ryminä eteisestä kieli että Avery oli joko tippunut portaat alas tai sitten tuo oikeasti oli vaihtanut suuntaa ja todennut ettei mikään vetäisi vertoja hyvälle viskipaukulle.
Rodolphus nosti jalkansa yhdelle rahille ja maisteli viskiään lempinojatuolistaan. Tuliviski jäillä.. Siinä oli aina yhtä mielenkiintoinen yhdistelmä. Se poltteli mukavasti samaan aikaan kun jäät hieman viilensivät sitä tunnetta.
Lopulta Avery selvisi kuin selvisikin olkkariin ja Rodolphus laski jalkansa siitä rahilta kaataakseen tuollekin sitä viskiä.
"Et vastannut, jäillä vai ilman?" hän toisti kysymyksensä katsahtaen tuota samalla kun tuo raasu nosti käsillään jalkojaan yhdelle rahille. Tuota miestä voisi jo melkein sääliä jos jaksaisi vaivautua. Rodolphus oli jo ensinäkemällä todennut ettei uskonut tuon pennun elävän edes vuotta Voldemortin riveissä.. Mutta oli ollut väärässä niin sanoessaan. Avery oli yhä hengissä ja saavutushan se oli sekin.
Rodolphus ojensi viskilasin Averylle sellaisena kuin tuo sen halusi ja istahti sitten taas tuoliinsa napaten oman lasinsa. Samalla hän nappasi sauvansa ja taikoi tulen takkaan. Hän huokaisi syvään tyytyväisyyttään ja nojaili hetken aikaa selkänojaansa silmät kiinni ja vain nauttien. Sitten hän ryhdistäytyi taas hieman ja kohdisti katseensa Averyyn.
"Näytät ihan hirveeltä, poika," hän sanoi naurahtaen hieman ja siemaisi viskistään, "mitä helvettiä sulle on tapahtunu?"

Avery ei kehdannut mainita toiselle, ettei tiennyt kuinka viski tulisi juoda. Hän oli onnistunut jotenkin aina välttämään juopottelun. Tietysti hän oli jonkin verran juonut, aina silloin tällöin, muttei se ollut sama asia.
"Jäillä", hän lopulta vastasi vaikka olisi voinut melkein kieltäytyä koko juomasta. Tosin eikös alkoholi saanut ainakin unohtamaan kivun? Niinpä lasin saatuaan Avery tarttui siihen kaksin käsin ja kumosi puolet sisällöstä alas kurkustaan.
Hetken hän ainoastaan nieleskeli ennen kuin ilme kasvoillaan muuttui joksikin huvittuneisuuden ja inhon sekaiseksi vaikkei Averyllä hauskaa ollutkaan.
"Merlin sentään mitä paskaa! Juotko sä tätä oikeesti?" Avery tuijotti eteensä. Kieltämättä päässä tuntui heti jonkin verran ja hetkeksi hän onnistui jopa unohtamaan jaloistaan ja selästään säteilevän kivun. Hetkeksi. Mutta olihan sekin jo jotain.


Avery katsoi lasia ja nappasi pitkillä sormillaan yhden jääpaloista vieden sen suuhunsa. Käsivarsiinsa ei kohonnut edes kylmänväreitä pojan pureksiessa jääpalaa saadakseen viskin maun suustaan. Reaktionpuute kuitenkin johtui todennäköisimmin siitä, ettei mielensä lähettänyt reaktioita eteenpäin kuin ei olisi tiennyt mitä tuossa tilanteessa olisi pitänyt tuntea.
Hän kohotti tuijotuksensa Rodolphukseen ja hymyili typerästi kun ei muuhunkaan pystynyt.
"Omapa on vi-vikani. Odotin...Itseltäni liikoja", nuorempi vastasi ja kohotti sormensa koskettamaan varovasti turvonnutta poskipäätään, joka kaikesta huolimatta näytti paremmalta kuin kaksi päivää sitten.
Avery laski katseensa jälleen hetkeksi lasiin ennen kuin kumosi loput viskistä puoliväkisin kurkustaan alas ja nieleskeli kakoen, kaataen lasin tyhjennettyään jääpalatkin suuhunsa. Niiden pureskelu sai hänet ainakin unohtamaan viskin ikävän karvaan maun - ja toisaalta jos hän saisi paljonkin lisää juotavaa, hän unohtaisi pian paljon muutakin.
Hän kohotti katseensa ja mikäli olisi tarkkaan katsonut, olisi pojan silmistä saattanut huomata kuinka alkoholi alkoi jo yllättävää vauhtia vaikuttaa alkoholijuomiin tottumattomaan mieleen.
Kylmät väreet kulkivat selkäänsä pitkin ja saivat Averyn värähtämään.
Jestas, miksi kukaan pakotti itsensä juomaan mitään tuollaista!?

Rodolphus ei voinut kuin nauraa Averyn reaktiolle ja oli aivan päivänselvää ettei tämä poika ollut ennen viskiä juonut! Ja jos ei ollut juonut edes normaalia viskiä, ei välttämättä olisi kannattanut aloittaa tuliviskistä jäillä! Mutta niin tuo oli kuitenkin tehnyt ja aiheuttanut reaktiollaan vanhemmalle kollegalleen oikein päivän naurut. Eihän Rodolphus tälläistä reaktiota tietenkään ollut odottanut ja sai sen ansiosta tuliviskiä nenäänsä kiitos samanaikaisen viskihörppäyksen.
"Tottakai mä juon?" Rodolphus vastasi silmät valuen ja nenä tulessa, kurottautuen nappaamaan yhden nenäliinan pöydältä ja pyyhki sillä silmiään.

Rodolphuksen täytyi kuitenkin kunnioittaa Averyä siinä suhteessa että vaikka tämä taisi olla miehen ensimmäinen tuliviskilasillinen ikinä, tuo silti joi sen urheasti loppuun saakka. Jäiden pureskelun näkeminen sai kylmät väreet painelemaan Rodolphuksen selkärankaa pitkin ja polttelun loputtua nenässä, mies kumartui laskemaan lasinsa takaisin siihen pöydälle hetkeksi. Täytyisi muistaa ettei koskaan kannattanut vetäistä viskiä nenään.. Ikään kuin se olisi edes estettävissä jos oli tapahtuakseen.
Rodolphus hymähti hieman nyökkäillen Averyn vastaukselle ja nojautui sitten taas takaisin tuoliinsa. Niin.. Voldemort ilmeisesti oli rangaissut tuota jostain hänelle tuntemattomasta teosta. Kyllä hänkin vastaavaa oli saanut osakseen.. Vähemmän nykypäivänä, kaikeksi onneksi, mutta oli silti. Lähinnä kidutuskirouksella ja joskus sekin tuli hänen isänsä suunnalta kun Voldemort ei viitsinyt käyttää omaa aikaansa hänen rankaisemiseensa. Se jos mikä oli melkein pahin rangaistus minkä vain saattoi saada.. Kun oli yrittänyt kaikkensa, mokannut ja sitten isäntä ei edes kiinnostunut sinusta niin paljon että olisi viitsinyt antaa kuin sen.. turhautuneen, halveksivan katseen..
"No.. Ainakin oot yhä elävien kirjoissa," hän totesi hieman naurahtaen ja tarttui taas lasiinsa. Se oli kai lohduttava ajatus jossain määrin.. Ainakaan Voldemort ei ollut tappanut tuota tuon virheen takia ja siten tavallaan.. antanut toisen mahdollisuuden?

Lasinsa tyhjennettyään, Rodolphus tarttui uudelleen pulloonsa täyttääkseen sen ja niin tehtyään, hän ojensi pulloa hieman Averynkin suuntaan kuin kysyen katseellaan haluaisiko tuo lisää. Ilmaista viskiähän saattoi aina tarjota useammankin lasillisen..

Toinen kyllä väitti juovansa tuota litkua yleensäkin, mutta eikö tämäkään sitten ollut tottunut tuohon karmeaan makuun? Ja jos alkoholi ei ajan kanssa turruttanut makuaistia niin kuinka ihmeessä toinen pystyi juomaan tuota? Pakottamaan itsensä siihen joka kerta uudelleen ja uudelleen!?
Sehän oli itsensä kiduttamista!

Avery tuli ainakin siihen tulokseen, ettei joisi toisen seurassa enää ellei kaikki menisi todella, todella huonosti. Tuolla litkulla sai taatusti mielensä pyyhittyä ja kunnolla! Ainakin jos sitä tarpeeksi kittasi, mutta hänen tapauksessaan jo yksi hörppykin olisi tuntunut ihan tarpeeksi.
Avery ei osannut ajatella positiivisesti mitään saamansa rangaistuksen puolia, paitsi kenties sen, että todellakin oli yhä elossa. Olisihan hän saattanut päästä hengestäänkin... Toisaalta hän tapasi aina uskotella itselleen, ettei välittänyt elämästään ja hengestään paskan vertaa, mutta totuus taisi kuitenkin loppujen lopuksi olla toinen.

Juurikin Avery oli päässyt vannottamasta, ettei joisi lisää viskiä ellei olisi elämänsä pahimmassa tilanteessa ja kaipaisi kunnon kännejä, Rodolphus ojensi pullon häntä kohden ja hetken sitä katseltuaan ei nuorukaisesta ollut enää kieltäytymäänkään.
Saattoi vain toivoa, että tuo pahainen litku edes auttaisi häntä unohtamaan toisesta jalasta säteilevän kivun...Ja miksei vaikka sen hänen kokemansa nöyryytyksenkin. Mestari nostaisi hänet aivan taatusti huonoksi esimerkiksi, vaikka Averyllä olikin omat luulonsa siitä, ettei hän olisi enää hengissä ilman sairauttaan, joka kaiketi jossain määrin kiinnosti heidän isäntäänsä. Tai sitten hän oli tulkinnut tuon katseen väärin, sen mitä nyt oli tohtinut turhautunutta, mahtavaa velhoa silmiin vilkaistakaan.

Avery tarttui pulloon ja kaatoi lasinsa täyteen, vaikkei voinutkaan estää inhoa kuvastumasta katseestaan seuratessaan lasin täyttymistä. Kasvonsa muutoin pysyttelivät kuitenkin tiukasti peruslukemilla ja kun lihaksensa niin olivat päättäneet, ei Averyllä ollut vastaan sanomista.
"Sano sinä...L-luuletko että...Mestari pitää hauskaa meidän kustannuksellamme?" hän kysäisi lähinnä mielenkiinnosta, saadakseen tietää Rodolphuksen mielipiteen asiasta. Jollain tapaa Mestari tietysti käytti heitä hyväkseen, mutta...
"Mi-nusta vaikuttaa siltä kuin hän jollain tapaa...Keräilisi erilaisia yksilöitä ympärilleen. En usko, että olisin muutoin enää edes hengissä, ellei pääni menoksi olisi jo suunniteltu jotain etukäteen", Avery mutisi eikä edes itsekään osannut sanoa varmasti mistä tuo salaliittoteorian tapainen oli mieleensä putkahtanut.
Toisaalta...Olisihan siinä järkeäkin...Erilaisia yksilöitä keräilemällä saisi aikaiseksi liki voittamattoman joukkion, jolla ei ollut heikkouksia, ei yhden yhtäkään...Mestarilla olisi tuollaisessa juonessa puolellaan sekin hyöty, että tämä onnistui salamyhkäisyydellään vetämään joukkoihinsa erilaisia velhoja ja noitia, montaa eri sorttia.

Avery kohotti lasinsa uudelleen huulilleen, mutta osan juomasta alas kulautettuaan joutui toteamaan sen maistuvan toisella kerralla vielä ensimmäistäkin pahemmalta. Irvistäen hän pudisteli päätään kuin sateessa kastunut koira ja laski lasin takaisin pöydälle, nojautuen nojatuolin selkänojaa kohden keräämään rohkeutta seuraavaa hörppyä varten.