Randa tapaa henkilön joka muuttaa hänen elämänsä.

Randa Mohandosh - Albus Dumbledore
Tapahtuma 14.8.1991


Randa istui äitinsä edessä puristaen kipeää kättään kylkeään vasten. Äiti hymisi pientä laulua letittäen samalla tyttärensä hiuksia.
"Tyttö, tule tänne lapsi!" kuului isän huuto toisesta kerroksesta.
"Mene kulta", hänen äitinsä sanoi rohkaisten tytärtä.

Hän nousi portaat hitaasti ja käveli pitkän käytävän päähän.
Hän koputti oveen ja sai isältään käskyn tulla sisään.
"Teidän on otettava tuo tyttö kouluunne, olen valmis maksamaan kaksinkertaisesti, jos vain otatte tuon kouluunne", isä puhui kiukkuisesti.

Silloin hän vasta huomasi tuon kummallisen vieraan, miehellä oli pitkä tumma tähti kuvioinen kaapu ja hänellä oli mahdottoman pitkä ja valkoinen parta. Otsallaan hänellä oli puolikuun malliset silmälasit.
"Älä ole julkea lapsi!" hän kuuli isänsä huudon ja sai yhtäkkiä kipeän korvapuustin. Vaistomaisesti hän kyyristyi alistuneena tuolia vasten.
"Nouse ylös lapsi!" hänen isänsä jatkoi vihaista huutoaan ja potkaisi häntä kipeästi kylkeen.

Tytön silmiin kihosi kyyneeleet ja hän juoksi huoneesta.
Portaiden alapäässä hän kompastui ja itki.
Hänen äitinsä kuuli tytön itkun ja kiirehti tämän luokse.
"Tyttö tule takaisin!" hänen isänsä käytti harvoin hänen nimeään ja kutsui vain tytötksi.

Hän otti äitinsä ranteista kiinni ja nousi tämän avulla ylös.
Hänen äitinsä pudisti tyttärensä kaapua ja auttoi tämän takaisin miehensä huoneeseen.
Hän katsoi hetken tuota vierasta ja laski katseen alas ja sanoi kunnioittavasti: "Herra Dumbledore, olkaa armollinen ja ottakaa tyttäremme kouluunne. Lupaan, että hän on ahkera oppilas."


[miltä vaikuttaa?]

// Hyvältä vaikuttaa. :) //

Albus Dumbledore oli saanut erikoisen kutsun. Vasta joitakin viikkoja sitten hän oli saanut pöllöpostia, jossa perheellinen isä oli pyytänyt ottamaan tyttärensä Tylypahkaan. Ei asia sinällään mitenkään erikoinen ollut, ja kaikki nuoret noidat ja velhot olivat aina tervetulleita Tylypahkaan, mutta asian teki erikoiseksi se, että perhe asui Saudi-arabiassa. Aluksi Dumbledore oli kieltäytynyt ottamasta tyttöä kouluunsa, sillä rehtori uskoi että lähempääkin löytyisi aivan varmasti tytölle sopiva koulu, mutta perheen isä ei kuitenkaan ollut suostunut jättämään asiaa sikseen, vaan kieltävästä vastauksesta huolimatta, oli hän kutsunut Dumbledoren Saudi-arabiaan keskustelemaan asiasta paremmin ja kasvotusten. Dumbledore oli lopulta myöntynyt tapaamiseen ja sovittuaan saapumispäivästään, oli hän matkustanut Saudi-arabiaan.

Saavuttuaan kohteeseensa, ohjattiin hänet suorintatietä perheen isän työhuoneeseen ja keskusteltuaan hetken tämän kanssa, rehtorille valkeni millainen perhe oli; Isä vaikutti velholta, joka määräsi perheessä kaiken.
Miehet keskustelivat vielä hetken, kunnes perheenpää kutsui tyttärensä viimein paikalle. Työhuoneeseen astui arka, 11-vuotias tyttö, jolle Dumbledore hymyili lempeästi. Tytön isä ei kuitenkaan vaikuttanut ilahtuneelta ja Dumbledoren kasvot synkistyivät miehen potkaistessa tyttöä kipeästi kylkeen. Dumbledore pyrki kuitenkin pitämään itsensä hillittynä - olihan hän vieras talossa - mutta vanhan velhon silmistä kuvastui se ettei hän pitänyt näkemästään, vaan nyt lähestulkoon halveksui edessään olevaa miestä.

Dumbledore ei kuitenkaan kerennyt sanomaan mitään, kun tyttö saapui takaisin huoneeseen, tällä kertaa äitinsä mukana. Kuten perheen tytär, vaikutti nainenkin hyvin epävarmalta ja alistetulta, mikä sai Dumbledoren säälimään molempia. Naisen sanojen myötä Dumbledore huokaisi raskaasti ja punnitsi hetken sanojaan.
"Tylypahkaan ei usein oteta oppilaita Britannian rajojen ulkopuolelta", rehtori sanoi ääni vakavana ja katsoi nyt naista, kohdistaen lauseensa hänelle, "mutta nähtyäni tilanteen, minä luulen... että voisin tehdä tässä asiassa poikkeuksen."
Päätöksensä jälkeen Dumbledore siirsi katseensa tyttäreen ja hymyili tälle, vaaleansinisten silmien tuikkiessa rohkaisevasti. Hänelle oli valjennut liiankin hyvin perheen kova arki, ja vaikka tilanne olikin poikkeuksellinen, olisi hänestä kohtuullista, että edes tyttö saisi uuden elämän Tylypahkassa, kaukana hirmuisesta isästään.
"Minä en vaadi teiltä kaksinkertaista summaa Tylypahkan opiskeluista", Dumbledore kääntyi takaisin isään päin, vakavana ja sanoissaan tietynlainen kylmyys, "Uskon tyttärenne olevan ahkera ja tunnollinen oppilas, ja juuri hänenlaisilleen ovat Tylypahkan ovet aina auki."
Dumbledore oli hetken vaiti, kunnes hän jatkoi.
"Lähetämme teille ennen lukuvuoden alkua pöllöpostia, jossa saatte kaiken tarpeellisen tiedon ja listaluettelon, josta näette, mitä tavaroita tyttärenne tarvitsee ja milloin lukuvuosi alkaa."
Sitten rehtori kääntyi naisen ja tytön puoleen, hymyillen lempeästi: "Nyt minä kuitenkin haluaisin jutella myös tyttärenne kanssa kahden, mikäli se teille sopii?"

Isäni katsoi minua halveksien ja siirsi katseensa tuohon vanhaan mieheen.
"Hyvä on", hän lopulta murahti ja käski Gamirin johdattaa meidät huoneeseeni.
"Isäntä toivoo, että ennen poistumistanne tapaatte vielä hänet", Gamir sanoi ja kuiskasi lähtiessään korvaani: "Näytä kasvosi rehtorille."

Minua hävetti hirveästi. Huoneessani ei ollut mitään muuta todistetta minun siellä asumisestani, kuin piirroksiani, sänkyni ja pieni nallekarhu, jonka äiti oli ommellut minulle. Se tuijotti minua tyynyltäni.
Riisuin abayan ja huntuni. Tiesin näyttäväni rumalta, vain kolme päivää aiemmin isä oli murtanut nenäni, koska uskaltauduin pyytämään häneltä piirustuspaperia. Nenäni oli vinossa, ja korvani hivenen revennyt ja tulehtunut.
Terveellä kädelläni asetin abayani ja huntuni siististi vuoteeni päätypuulle. Elmutsarv joka oli päiväunillä tyynylläni kynsäisi kipeää kättäni ja inahdin tuskasta.
Varovasti istuuduin sänkyni reunalle ja nostin katseeni rehtoriin.
Hänen katseensa oli säälivä ja samalla pohtiva.

Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta laskin katseeni ja sanoin: "Anteeksi."
Olin ihan varma että kohta saisin iskun röyhkeydestäni.


[onko mielikuvitukseni vähän liian över?]

// ei ollenkaan :) //

Dumbledore nyökkäsi hyväksyvästi Gamirin ilmoittaessa isännän haluavan nähdä hänet vielä ennen lähtöä. Vaikka kaiken näkemänsä jälkeen rehtori itse ei mieliisti olisi halunnut enää tavata perheen päätä, ymmärsi hän kuitenkin että kohteliaana vieraana asia oli kuitenkin väistämätön.

Dumbledore ja perheen tytär astuivat pieneen huoneeseen. Dumbledore antoi katseensa kiertää rauhaisasti huoneen ympäri ja hän huomasi huoneen olevan yhtä vaatimaton kuin omistajansakin. Verrattuna perheen isän työhuoneeseen oli tyttären huone suorastaan tyhjä ja riisuttu, aivan kuin huoneessa yritettiin kätkeä sitä että perheessä oli 11-vuotias tyttölapsi ja se jos mikä lisäsi rehtorille entuudestaan tunnetta siitä ettei tytön arki varmasti ollut helppoa.

Tyttö riisui huntunsa, paljastaen rehtorille ruhjotut kasvonsa. Dumbledore istuutui tytön vierelle sängylle ja katsoi tätä pohtivana, arvioiden. Hän huomasi tytön kasvojen rujouden ja naarmut, mikä sai velhon katseen sääliväksi. Dumbledore ei kuitenkaan vielä katsonut sopivaksi kysyä, mikä tarina naarmujen takana oli, vaan kuten aina, oli hänestä parasta mikäli lapsi itse luottaisi häneen ja kertoisi murheensa. Tulisiko tyttö sitten koskaan luottamaan Dumbledoreen, jäisi vielä nähtäväksi, mutta nyt vanha velho pystyi vain arvailemaan mitä oli tapahtunut - eikä hän kovin pahasti erehtynyt arvellessaan tytön isän olevan kaiken tuon väkivallan takana.

Hetken hiljaisuuden jälkeen tyttö pyysi yllättäen anteeksi - kenties luuli olevansa jotenkin röyhkeä - johon Dumbledore kohotti kulmiaan, hymyillen lempeästi.
"Mitä sinä haluat pyytää anteeksi, lapsi pieni?", velho kysyi rauhallisella äänellä, katsellen tyttöä pohtivasti puolikuun muotoisten silmälasiensa takaa.
"Mikä sinun nimesi on?", Dumbledore kysyi pitäen saman rauhallisen äänensä ja hymyili tytölle rohkaisevasti kuin äänettömästi sanoen ettei tällä olisi mitään pelättävää.

"O-olen Randa", hän vastasi hiljaa. "Se se on kieltänyt ka-katsomasta", hän sanoi takellellen.
Randa tunsi että, tämä mies oli erilainen kuin isä. Hän ei kuitenkaan osannut rentoutua, isän potkaisu kylkeen sattui vieläkin. Varsinkin kun se oli juuri se kylki mistä isä oli viikkoa aiemmin saanut käden sijoiltaan.

Randa nosti varovasti katseensa kohti vanhaa miestä, tämä hymyili rohkaisevasti ja katsoi rauhoittavasti häntä. Hän laski katseensa nopeasti ja nosti sen jälleen ja katsoi vähän pitempään kunnes taas laski katseensa ja nosti jälleen ja katsoi joka kerta vähän pitempään.
Hän ei aivan ymmärtänyt. Eikö mies huudakaan, eikö hän kohota kättään kipeään iskuun.
Kun hän vielä kerran vilkaisi vähän pitempään ja laski katseensa, hän ajatteli Kerro, se on ainoa tie päästä ulos tästä talosta.

Koko hänen elämänsä näkyi hänen silmissään kuin länsimainen elokuva. Isku, potku, isku, potku, työntö portaita alas, huuto, potku, huuto, isku. Hän ei nähnyt mitään hyvää. Äiti oli ainoa hyvä, mutta äiti ei uskaltanut kovinkaan usein hoitaa.

Hän purskahti itkuun ja sanoi hiljaa nyyhkyttäen: "Se ha hakkaa ja po potkii. Olen anonut armoa, mutta se se vaan lyö kovemmin jos päästän ääntä."

Dumbledore nyökkäsi hymyillen tytölle tämän kertoessa olevansa nimeltään Randa.
Randa vaikutti edelleen erittäin varautuneelta, eikä Dumbledore käynyt sitä ihmettelemään; tyttöä oli todennäköisesti alistettu jo vuosia, joten olisikin ollut suoranainen ihme mikäli tämä olisi osannut heti luottaa Dumbledoreen.

Dumbledore tarkkaili ja puntaroi tyttöä edelleen katseellaan. Tyttö näytti siltä kuin haluaisi kertoa jotain, mutta rohkeus tuntui joka yrityksen jälkeen pettävän. Dumbledore ei kuitenkaan sanonut tytölle mitään, vaan piti rohkaisevan katseensa edelleen tytön kasvoissa ja odotti. Odotus palkittiin ja tyttö lopulta rohkaistui tarpeeksi.

Se mitä Randa kertoi Dumbledorelle sai vanhan velhon entisestään säälimään nuorta tyttöä ja hän tunsi painavaa tunnetta rinnassaan jota voisi kuvailla suruksi. Randan voimakas reaktio ja itku sai Dumbledoren arvelemaan että tyttö oli todennäköisesti padonnut tunteitaan sisällään jo pidemmän aikaa ja nyt ne kaikki vyörähti kerralla ulos. Randan sanat saivat Dumbledoren kuitenkin lopullisesti varmistumaan epäillyksistään; hirviömäisen väkivallan ja tytön alistamisen takana oli perheen isä ja Dumbledore tunsi nyt suurta kuvotusta ja vihaa koko miestä kohtaan. Rehtori itse ei ollut koskaan omistanut perhettä tai lapsia, mutta hän ei silti kyennyt käsittämään, miten joku saattoi olla niin hirviömäinen?

Randan itkun myötä Dumbledore huokaisi surullisesti. Hän katsoi hetken vanhoja käsiään ja antoi tytölle tilaa itkeä aikansa. Kun tyttö rauhoittui, Dumbledore nosti katseensa Randaan.
"Kuinka paljon sinä tiedät Tylypahkasta?", velho kysyi ja silmäili Randaa. Hän epäili ettei tyttö tiennyt kovin paljoa koulusta - olihan Tylypahka kuitenkin Britanniassa -, mutta oletti että Randalle oltiin ehkä kerrottu että hänet lähetetään muualle.

Kun hän oli rauhoittunut ja pystyi jälleen ajattelemaan, hän pohti vastausta. Mitä isä oli Tylypahkasta kertonut?
"I- isä on sanonut vain, e-että se on kaukana. E-en minä siitä ole muuta kuullut", hän vastasi. Hän tunsi häpeää, koska ei tiennyt mitään koulusta, johon hän oli menossa. Hänen käteensä sattui ja hän vingahti. Vaikka häneen koski, hän tunsi olonsa turvalliseksi, tuo vieras ei ollut huutanut eikä lyönyt häntä, vaikka hän oli puhunut. Isä olisi siinä vaiheessa lyönyt jo ainakin viisi kertaa.

Randa istui hetken ihan hiljaa kunnes hän lopulta uskaltautui kysyä: "Pä-pääsenkö minä tä-täältä p pois?" Hän ei mitään muuta toivonut yhtä hartaasti. Hän oli päässyt pois vain piirtäessään ja todellisuuteen oli aina yhtä kamala palata, toisinaan kamalampi jos isä oli vihainen. Hän oli erittäin tietoinen, että tämä olisi ainoa mahdollisuus päästä pois painajaisesta, joka oli kuitenkin totta.
Arasti hän jatkoi: "E-en halua, e-että isä lyö ja potkii, minuun sattuu koko ajan. E-eikä äiti uskalla auttaa minua, ko-koska i-sä suuttuisi."

Dumbledore nyökkäsi Randan kertoessa ettei tiennyt käytännössä mitään Tylypahkasta - paitsi sen että koulu oli kaukana. Hetken Dumbledore punnitsi sanojaan.
"Se on koulu lapsille joilla on erikoiskykyjä", rehtori sanoi, "Ja käsittääksen sinulla on sellaisia?" Dumbledore katseli Randaa arvioiden. Hän ei tiennyt oliko tyttö tietoinen taikuudestaan, joten asiaa oli lähestyttävä kokeillen.

Randan kipeä vinkaisu sai Dumbledoren otsalle ilmestymään muutaman huolestuneen rypyn.
"Sinulla taitaa olla kipuja, Randa?", Dumbledore kysyi kärsivällisesti, "Koulussamme on ystävällinen ja ilmeisen taitava Matami Pomfey tällaisia asioita varten, mutta mikäli sinä haluat, minä voin auttaa sinua." Sanojen päätteeksi hän kaivoi kaapunsa taskusta pitkän taikasauvan ja heilautti sitä Randaan päin. Kuului pieni naksahdus ja tytön murtuneet paikat oikenivat. Dumbledore hymyili tytölle ystävällisesti ja kätki taikasauvansa takaisin kaapunsa kätköihin.

Tyttö kysyi, pääsisikö hän todella paikasta pois. Dumbledore nyökkäsi ja sanoi: "Kyllä pääset, jos vain tahdot."
Kun Randa kertoi lisää isästään ja tämän väkivaltaisesti käytöksestään, olivat Dumbledoren kasvot jälleen huolestuneet. Tylypahka alkaisi vasta parin viikon päästä, eikä hän voinut muuta kuin jättää tytön vielä hetkeksi isänsä vallan alle - ei, vaikka hän olisikin halunnut auttaa tyttöä ja viedä tämän vaikka Vuotavaan Noidankattilaan koulun alkamista odottamaan.
"Miksi isäsi tekee niin?", Dumbledore kysyi Randalta, rauhallisesti ja kokeillen. Tyttö oli viimein uskaltanut alkaa avautumaan rehtorille, mutta hän ei vielä tiennyt kuinka arka asia todella oli - ja liialla utelulla ja edistymisellä, tyttö saattaisi vain kätkeytyä jälleen kuoreensa.

Hän pohti hetken oliko hänellä joitain kykyjä, joita ei tavallisilla ollut.
"Eläimet lu-luottavat minuun ja ja voin pu-puhua käärmeille", hän sanoi vähän ajan päästä ja jatkoi: "Ja saan kissan turkin muuttumaan mieleni mukaan."
Hän tuijotti kissaa hetken ja muutti tämän mustan turkin vaalean ruskeaksi.

Miehen lupaus siitä että hän voisi parantaa hänet sai hänet hymyilemään ja sanomaan hiljaa: "Tahdon minä."
Kuului iso naksahdus kun kaikki paikat parani kerrasta. Se sattui hetken, mutta sitten hän huomasi ettei mihinkään enää sattunut. Hetken mielinjohdosta ja suuresta kiitollisuudesta hän yhtäkkiä halasi miehen kättä ja irrottautui yhtä nopeasti.

Kun tuo mies lupasi, että hän pääsisi todella pois kotoaan sai hänet rentoutumaan kunnolla ja hän luotti täysin tuohon vieraaseen. Vaikka hänen sanansa takelteli edelleen.
Mies kysyi miksi isä oli niin paha, hänen täytyi jälleen miettiä.
"Ko-koska o-olen tyttö", hän vastasi hiljaa totuuden mukaisesti.
"Hä-hän o-oli varma että olisin Surkki, ja o-oli jo me-melkein so-sopinut a-violiitostani e-rään serkkuni kanssa, mutta sitten se-uraavana päivänä kun pelastin kissan, hän huo-masi kuinka sain sen turkin takkuisesta ja koloisesta pitkän ja sileän", Randa kertoi ja jatkoi: "I-isä ilostui niin, että perui suunnitelmansa ja antoi minun pitää kissan."

Hetken hän ajatteli tuota sanomaansa ja lisäsi itku kurkussa: "Hän ei ole koskaan muuten ollut minusta iloinen. Olen yrittänyt, mut-mutta olen hä-nelle häpeätahra."
Hän vaikeni ja katsoi kyyneleet silmissä tuota vierasta.
"Minä haluan pois", hän sanoi lopulta hiljaa. Hän otti kissansa syliin ja painoi päänsä sen lämpöistä turkkia vasten.

Dumbledore seurasi, kun Randa muutti kissan turkin värin vaaleanruskeaksi. Randalla siis selkeästi oli taikavoimia ja hän oli tietoinen niistä.
"Ja juuri sinunlaisillesi Tylypahka on", velho sanoi nyökäten.

Dumbledore kuunteli Randaa tämän kertoessa isästään ja vanhan miehen otsaan ilmestyi pohtiva ryppy. Randan elämä oltiin siis jo ennaltasovittu, mutta noidaksi paljastuminen oli muuttanut kaiken.
Sen sijaan Randan sanat "häpeätahrasta" saivat Dumbledoren huokaisemaan syvästi. Dumbledore itse tiesi ettei hän voisi ottaa Randaa heti mukaansa, vaikka olisi halunnutkin, mutta asiasta kertominen oli vaikeaa. Mutta yhtä kaikki välttämätöntä.
"Tylypahkan ovet aukeavat vasta parin viikon kuluttua", Dumbledore sanoi, tarkastellen Randaa, "Oletan kuitenkin, että voisit tehdä minulle sillä välin pienen palveluksen?" hän piti hetken tauon odottaen vastausta, "Yrität vielä sinnitellä täällä. Itse en voi ottaa sinua vielä mukaani, niin valitettavaa kuin se onkin, mutta... 1. syyskuuta alkaa koulusi ja usko pois, se tule nopeammin kuin nyt uskotkaan."
"Lähdettyäni lähetän vanhemmillesi vielä virallisen Tylypahka-kirjeen ja tarvikeluettelon. Uskoakseni tavaroiden hankkimen sopii myös isällesi", hän vielä sanoi.

Randa oli tietenkin pettynyt ettei voisi lähteä miehen mukaan mutta sanoi lopulta varmalla äänellä änkyttämättä: “Kyllä minä jaksan odottaa. Saanko ottaa kissani mukaan?”
Hän oli huolissaan kissastaan, sillä isä ei pitänyt kissasta lainkaan, vaikka antoikin tytön pitää sen, kunhan se olisi koko ajan tämän huoneessa ja valvonnassa.

Mies kertoi että koulu alkaisi kahden viikon päästä, mutta hän oli päättänyt jaksaa sinnitellä. Hän piristyi huomattavasti, kun sai mieheltä lopulta lupauksen, ettei hänen tarvitse kauaa enää isäänsä kestää. Huomaamattaan hän nojasi miestä vasten rentoutuneena ja tunsi ensi kertaa elämässään olonsa turvalliseksi.

[eiköhän seuraavat kohdat käsittele dumbledoren lähtöä? ]

// Jeps, eiköhän tässä oo tullutkin jo käsiteltyä kaikki olennainen, joten hyppäänkin heti seuraavaksi Dumbledoren lähtöön. //

Juteltuaan Randan kanssa pitkän tovin ja kerrottuaan Tylypahkasta, alkoi rehtorista tuntumaan siltä että hän olisi työnsä ja kaiken voitavansa jo tehnyt. Ennen lähtöään hän oli kuitenkin luvannut vielä tavata Randan isän, joten kavuttuaan portaat oikeaan kerrokseen, koputti hän rauhallisesti perheenpään työhuoneen oveen.
Saatuaan luvan tulla huoneeseen, Dumdledore astui huoneeseen. Velho kohotti katseensa mieheen.
"Halusitte tavata minut vielä ennen lähtöäni", Dumbledore sanoi viileästi, pitäen katseensa kuitenkin rauhallisena ja kärsivällisenä, "Olen jutellut tyttärenne kanssa ja ilmoitin hänelle koulun alkavan noin parin viikon päästä. Toki lähetän teille vielä Tylypahkan virallisen kirjeen ja tarkemmat ohjeet."

Rehtorin poistuttua Randa jäi yksin istumaan sänkynsä reunalle.
Hänen äitinsä tuli jonkun ajan kuluttua hänen luokseen ja kysyi mitä Randa oli jutellut rehtorin kanssa. Randa kertoi vain rehtorin parantaneen ruhjeet ja kysyneen tämän taikavoimista, muuta hän ei äidilleen suostunut kertomaan.

Hän kaatui vuoteelleen ja purskahti itkuun. hänen äitinsä silittä työnkovettamalla kädellään tyttärensä sysimustia hiuksia. "Randa, pääskyseni. Tiedän että, lähtö täältä on riipaisevaa, mutta sinun parhaaksesi se on, vaikka isäsi kuvittelee saavansa itse hyödyn siitä. Hän ei pääse sinuun käsiksi, kun olet Britanniassa", hänen äitinsä kuiskasi.

Kuitenkaan Randa ei ajatellut itkussaan pois lähtöä, vaan sitä, miksi tuo vieras kohteli häntä niin hellästi, kun oma äiti ei edes uskaltanut parantaa hänen särkeviä haavojaan.
Vastauksen hän kuitenkin sai, hetken kuluttua.
"Vaimo! Tuo tyttö tänne!" hänen isänsä huusi työhuoneestaan.

Kun äiti ja tytär tulivat isännän työhuoneeseen, isä kertoi että Rehtori oli luvannut ottaa tuon saastaisen lapsen kouluunsa. Isä nosti katseen papereistaan tyttöön ja näki tämän virheettömät kauniit kasvot.
"Vaimo, minähän kielsin sinua hoitamasta hänen haavojaan. HÄN ON TYTTÖ! Hän on riistänyt veljiltään esikoisoikeuden ja hänen on tunnettava se nahoissaan!" hänen isänsä huusi ja tarttui vaimoaan tukasta ja iski tämän kipeästi seinää vasten.

Isä oli jo hyökkäämässä Randaa kohti, mutta hänen äitinsä kompuroi miehensä eteen ja huusi: "Haluatko todella, että he Tylypahkassa näkevät tyttäresi pieksettynä?!"
Isä pysähtyi ja katsoi vaimoaan silmät vihasta kipunoiden ja sanoi: "Se on sinun tyttösi."
Ja ajoi vaimonsa ja tyttärensä pois huoneestaan ilman illallista.


Silloin Randa ei enää ajatellut äidistään mitään pahaa.
"A-anteeksi", hän kuiskasi äidilleen.
"Kultaseni, minä olen iloinen puolestasi, että pääset turvaan", hänen äitinsä sanoi. Kivuistaan huolimatta hän silitti tyttärensä uneen.

Viimeisenä ajatuksena Randalla oli, että kohta hän pääsisi kouluun, missä oli Rehtorina mies joka välitti hänestä.