Kesäloman pullatarjoilu

// 5.8.1993, Sam pullaa tarjoilemaan rehtorille, hop hop :)! //

Kesäloman loppupuolisko, kaunis sää ja Viistokuja. Pitkänhuiskea, harmaa partainen ja -hiuksinen velho harppoi pitkin aurinkoista mukkulakivitietä. Monet velhot ja noidat tunsivat hänet ja tervehdyksien saattelemana ystävällisesti hymyillen rehtori Dumbledore oli päättänyt tulla viettämään vielä viimeiset kesäloman rippeensä Viistokujalla - hoitaen toki rakkaan koulunsa alkamisasioita, mutta myös virkistäytyäkseen.

Kiireidensä vuoksi rehtori Dumbledore ei juurikaan ollut viime aikoina käynyt Viistokujalla, mutta silti hän tiesi edelleen ja tunnisti paikat kuin omat taskunsa. Oli kuitenkin yksi asia, josta rehtorikin oli saanut tietää vasta vähän aika sitten; Viistokujan eräs, suloinen ja pieni, kahvila. Se oli hänen entisen oppilaansa kahvila, ja kun Dumbledore oli kuullu tästä, oli hän päättänyt lähteä tervehtimään vanhaa oppilastaan - ja tarkistamaan tietenkin tämän kahvi- ja pullatarjonnan.

Saavuttuaan oikeaan osoitteeseen, rehtori astui sisään, pienen kilikellon kajahtaessa oven avauksesta iloisesti ilmoittaen vieraan astuneen sisään. Kahvila oli oikeastaan juuri sellainen kuin Dumbledore oli muistanut oppilaansakin; Suloinen ja pieni. Pullantuoksuinen. Lämmin.
"Hyvää päivää, Sam", Albuksen katse kohdistui tiskin takana seisovaan nuoreen noitaan, velhon hymyillen ystävällisesti.

Kesä oli tuli ja meni. Sam oli pitänyt lippua korkealla ja keksinyt viilentää asiakkaitaan kylmemillä ruuilla ja juomilla. Hän oli myös loitsinut hieman liikkeessään niin, että se ei paahtunut. Eihän sellainen olisi tehnyt hyvää kakuille ja muille leipomuksille.

Noita oli asettelemassa valmistuneita pullia esille kun Albus Dumbledore asteli sisään. Velho ei ollut muuttunut lähes laisinkaan sitten sen, kun Sam oli tylypahkasta poistunut pari vuotta sitten. ”Professori Dumbledore! Kuinka mukava yllätys!” noita sanoi ja kipitti tervehtimään velhoa kädestä pitäen. ”Minä jo mietin, että pitääkö minun alkaa mainostamaan liikettäni tylyahossa, että saan kuulla mitä mieltä olet sitruuna leivoksistani”, noita totesi hymyillen. Hän oli aina arvostanut velhoa suuresti. Kouluaikoina hän oli ollut kieltämättä sähläri, mutta aina hyvin kiltti. Hän ei siksi ollut joutunut sen suuremmin rehtorin puhutteluunkaan, mutta kaikki oppilaat katsoivat kyseistä velhoa ihaillen.

Kahvila oli suhteellisen hiljainen siihen aikaan päivästä. ”Ulkona on niin kuuma, että et varmaan halua lämmintä juotavaa”, Sam jutteli ja luotsasi Albuksen ystävällisesti tiskin luokse siirtyen sitten itse sen taakse. Hän oli kirkkaan keltaisessa liehuvassa hellemekossaan hyvin sopiva sen päivän kuorrutusten keskellä, koska suurin osa oli mukavan pirtsakkaa vihreää, keltaista tai punaista. Hän myös näkyi tiskin takaa kiitos vihreiden korkokenkien, mutta oli hän yhä pieni. ”Mitä saisi olla?” noita kysyi ja hymyili leveästi. Kuka ei hymyilisi kun saisi arvostamansa ihmisen asiakkaakseen?

Velho hymyili silmät ystävällisesti tuikkien Samin kipittäessä kättelemään.
"Sitruunaleivoksista? Ne ovatkin aina olleet minun suurinta herkkuani", Dumbledore vastasi pitäen edelleen tuon ystävällisen hymyn huulillaan. Dumbledore muisti Samin hyvin kilttinä ja aidosti välittävänä oppilaana, oikeastaan juuri sellaisena lämpimänä ihmisenä joka voisi halata vaikka koko maailmaa ja jonka olkapäästä aina löytyi tuki ja siksi Samin hössöttäminen saikin rehtorin hymähtämään lämpimästi.

Ulkona oli tosiaan kaunis ja lämmin sää, joten teetä tai kahvia ei tekisi mieli. Dumbledore asteli Samin perässä tiskille ja mietti hetken, silmäillen pientä tuotelistaa puolikuunmuotoisten lasiensa alta. Sitten velho nostatti katseensa nuoreen noitaan. "Tiedätkö, minä voisin kokeilla karpalomehuasi. Mikäli Viistokujan huhut pitävät paikkansa, maku on kuulemma taianomainen", Dumbledore sanoi, pitäen hetken tauon, kunnes jatkoi lämpimästi puhuen, "Ja sitten, tosiaan - niitä sitruunaleivoksia, kiitos."
Sanojensa päätteeksi Dumbledore otti vaalean, pitkän kaapunsa taskusta esille vanhan, tummanahkaisen pussukan, kaivaen sieltä esille aimo annoksen kolikoita. Laskettuaan kolikkonsa nopeasti kämmenellään, asetti hän ne tiskille, siirtäen katseen Samiin. "Otaksun tämän riittävän maksuksi - ja usko minua, se on minulle tasaraha", Dumbledore sanoi hymyillen, vaikka tiesi hyvinkin tarkkaan maksaneensa tilauksestaan liikaakin. "Minusta on vain hyvin ihastuttavaa tukea entisten oppilaideni uraa ja auttaa heitä."

Pieni noita virnisteli ja sanoi: ”tiedän, linnan kotitontut olivat aikanaan hyvin avuliaita”. Aikanaan hän oli oppinut paljon kotitontuilta ja pitänyt näistä hyvin paljon. Pikkuiset olennot olivat olleet kärsivällisiä hänen kanssaan ja auttaneet oppimaan täydellisen liekityksen salatkin.

Dubmledore tutki hartaalla pientä listaa ja sai Samin punastumaan mielihyvästä. ”Toki, avustajani Layla ilahtuu kuullessaan tuon. Hän hoitaa juomapuolia lähes enemmän kuin minä ja minä olen nassu täynnä jauhoja”, Sam totesi ottaessaan mehun esiin kylmetetystä kaapista ja kaatoi sitä suureen lasiin lisäten pari jääpalaa ja otti lautaselle pari sitruunaleivosta kiikuttaen ne sitten velholle. Sam huomasi kolikko pinon ja kohotti kulmaansa. ”Minä lähinnä ajattelin sinun ylistäviä kommenttejasi palkkana”, noita totesi, mutta tiesi ettei kannattanut pistää rehtorille vastaan. Hän lisäsi lautaselle kuitenkin sydänkonvehdin.

Koska silä hetkellä leipomossa oli hiljaista Sam saattoi noijailla tiskiin ja vain hymyillä Dumbledorelle. ”Kuinka feeniksisi voi? Eikö sen nimi ollutkin Fafex? Minä vain muistan kun se kerran eksyi jostain syystä pöllölään kun olin hakemassa jotain sieltä ja sain sydänkohtauksen kun niin kaunis olento olikin yhtäkiä siinä. Minä piirsin siitä itseasiassa joskus kuvankin”, Sam jutusteli ja kaatoi itselleen vesikannusta lasillisen. Hän oli aina viihtynyt elukoiden kanssa ja usein hän olisi halunnut mennä kiellettyyn metsään, mutta tyytynyt kutittelemaan jättikalmarin lonkeroita.

Dumbledore istuutui pienelle sievälle tuolille, yhtä sievän ja pienen pöydän äärelle, kiittäen tilauksestaan. Hän otti ensimmäisen suupalasen, ja tyytyväinen hymy levisi velhon kasvoille. "Huhut mitä ilmeisemmin pitivätkin paikkansa", hän sanoi, "Tämä on erittäin herkullista."

Dumbledore oli ilahtunut siitä, että Sam muisti hänen lintunsa. Harvat Tylypahkan oppilaista olivat nähneet sen, mutta kuten aina, oli seinilläkin korvat ja siksi jokainen oppilas tiesi linnusta.
"Fafex voi oikein mainiosti", rehtori sanoi ja otti pienen kulauksen karpalomehustaan kyytipojaksi, "Se on ollut vain viime aikoina jälleen sellaisessa kunnossa, että nykyiset oppilaana varmasti säikähtäisivät sitä. Mutta odottelen rauhassa sen roihahtamista tuleen"
Dumbledore oli hetken vaiti, kunnes jatkoi kevyttä rupatteluaan.
"Etkös sinä omistanut kouluaikoina kissan, Samanthan?", velho kysäisi, ottaen samalla pienen palan leivoksestaan, "Onko kissasi edelleen tallessa?"

Sam punastui kehujen vuoksi ja myhäili vain mairean näköisenä. Hän kuitenkin keskuteli mieluummin muista asioista kuin piirakoistaan. Fafex oli loistava puheen aihe! ”Ah... Se siis roihahtaa pian”, noita sanoi ja nyökytti päätään. Hän oli aina halunnut nähdä uudelleen syntymisen, mutta feeniksejä ei kyllä ollut joka nurkan takana.

Noita yllättyi kun Dumbledore muisti hänen kattinsa. ”Ei, se kuoli parivuotta sitten, mutta nykyään täällä pyörii muutamia. Rosvo on uusin tulokas. Se on oikea kujien kuningas, mutta pitää hyvin paljon vanukkaista jostain syystä. No se pitää hiiret poissa, mikä on tärkeintä”, Sam jutteli ja vilkaisi oliko kissa normaalilla paikallaan nukkumassa vai saalistamassa. ”Minä olen nykyään keskittynyt enemmän pikkulintuihin”, hän sanoi ja osoitti suurta häkkiä jossa sillä hetkellä oli muutamia normaaleja lintuja ja pari vähän taianomaisempaa. ”Pöllöt eivät koskaan olleet minun mieleeni”, hän sanoi naurahtaen. Ne olivat tappaneet pikkulintuja ja vieneet jopa pieniä kissoja, joten hän oli keskittynyt mieluummin muihin otuksiin.

// Ei hitto sentään, että mä olen uuno. Olen unohtanut tämän pelin ihan kokonaan! Anteeksi siis kestosta :/ //

Dumbledore kuunteli rauhallisesti hymyillen Samin selostusta kissastaan. Rehtori vilkaisi nopeasti Samin osoittamaan lintuhäkkiin, nyökäten tyytyväisesti.
"En minä sinulle, Sam, koskaan pöllöä olisi osannut kuvitellakaan", rehtori sanoi lämpimästi ja hymyili pienesti partansa takaa, "Yhtälö olisi täysin sama kuin minä ilman partaani; siis täysin mahdoton" Niin, Albus muisti Samin olleen aina söpöjen asioiden ystävä, eivätkä pikkulinnat saatika kissat lainkaan horjuuttaneet rehtorin mielikuvaa.

"Mutta leipomisessa sinä olet edelleen hyvä", Albus hymähti lopuksi, pistellen poskeensa viimeisetkin palat leivoksestaan. "Vaikka Tylypahkassa keittiössä vierailu onkin oppilailtani kielletty, myönnettäköön, että sinun kohdallasi vierailut ovat ainakin olleet täysin edukseen; mitä ilmeisemmin koulun tontut ovat olleet loistavia opettajia", rehtori myhäili.