In my darkest hour

Löysin jonkun fickin, jota en muistanu kirjottaneeni ja sit ku luin sen ni olin et woo, täähän on ihan jees! Eli kurkistus Azkabanin aatoksiin..

Sijottuu varmaan samaan päivään, jolloin Voldemort teki comebackit siel hautausmaalla ja kutsui niitä kuolonsyöjiään ekan kerran.

-------------------

Kalvakat kuun säteet tunkeutuivat kaltereiden läpi häviten sitten siihen samaan armottomaan pimeyteen, joka oli nielaissut sadoittain yksinäisiä sieluja. Aallot löivät tiuhaa tahtia murenevaan kallioon ja tuuli tuntui olevan ainoa asia, mikä läpäisi vankan linnoituksen seinämät sinä yönä. Tuuli oli hyytävä, mutta ei mitään verrattuna siihen kylmyyteen mikä tuolla pienellä saarella vallitsi. Kylmyys oli käsin kosketeltavaa ja tuo ulapalta tuleva hyytävä tuuli tuntui siihen verrattuna hyvinkin lämpimältä henkäisyltä.
Linnoitus oli seissyt tuolla saarella niin kauan kuin kukaan jaksoi muistaa, mutta vain vähemmistö maailman ihmisistä tiesi sen olemassaolosta. Vielä vähempi tiesi niistä olennoista, jotka vartijoivat tiiviisti tuota linnoitusta. Ankeuttajat lipuivat ääneti kivisillä käytävillä ainoana äänenään rahiseva hengitys. He imivät ilmasta kaiken onnellisuuden, pienimmätkin onnelliset muistot tehden vangeistaan pelkkiä raunioita. Joku sanoi joskus ettei Azkaban tarvinut linnoitusta pitääkseen vankejaan kurissa. Se joku oli oikeassa. Azkabanin vartijat tekivät tahtomattaankin vangeistaan hulluja ja pikkuhiljaa niiden läsnäolo riudutti ihmismielen ja lopulta linnan maille kohosi jälleen uusi hautakumpu. Se kohtalo oli vuosien varrella väistämätön eikä vankilasta ollut koskaan paennut kuin yksi ainoa ihminen. Tuo pako oli hetkellisesti, hyvin pieneksi hetkeksi, antanut kuolemaan tuomituille vangeille toivoa mutta tuo toivonkipinä oli kadonnut yhtä nopeasti kuin kuun säteet armottomaan pimeyteen.
Pakokeinoa ei ollut. Piti vain odottaa. Piti luovuttaa ja antaa asian olla.

Erääseen selliin eivät kuun säteet tai mikään muukaan valonpilkahdus ollut eksynyt kahteen vuoteen.. Jos ikinä. Kaksi vuotta sitten vankilan keskiosissa sijaitsevaan selliin oli kuitenkin tuotu mies, joka niin itsevarmana ja ylpeänä oli vannonut että odottaisi vain sitä päivää kun hänen herransa tulisi vapauttamaan hänet kahleistaan. Se oli ollut vain ajankysymys.. Ylpeys ja itsevarmuus oli kuitenkin saanut suuren kolahduksen siinä vaiheessa kun sellin ovi oli loksahtanut moniin lukkoihin. Odottaminen oli alkanut, mutta pian lordi Voldemortin paluu unohtui miehen mielestä ja odottaminen keskittyi vain siihen päivään kun hän viimein saisi kaivaa oman hautakumpunsa.. Jos koskaan saisi.
Tuo mies oli nimeltään Will McDonnell, mutta tämä ei enää tiennyt muistiko nimensä oikein vai oliko sekin vain harhaa. Will oli ollut komea, tummatukkainen mies ja ylpeä hän oli ollut. Niin ylpeä ja niin itsevarma, mutta nyt niin riutunut ja niin avuton. Kenen tahansa sympatiat olisivat ehkä nousseet pintaan jos he olisivat Willin nähneet, mutta vieraita ei ollut käynyt sitten sen jälkeen kun hänet oli yli kaksi vuotta sitten tuotu Azkabaniin. Hänen ainoa vieraansa oli ollut se mies, joka passitti hänet Azkabaniin. Bryan Widing.
Will ei ehkä muistanut niinkin tyhjänpäiväisiä asioita kuin nimeään tai vanhempiaan, mutta hän muisti nimen Bryan Widing. Hän muisti miehen katseen kun tämä lukitsi hänen sellinsä oven ja katsoi viimeisen kerran. Niin halveksuva.. Niin armoton. Ei sääliä, ei katumusta. Willin aika tulisi vielä ja silloin hän kostaisi. Se oli ollut vain ajankysymys.. Vain ajankysymys..
Will muisti myös herransa lordi Voldemortin, jota hän oli palvellut omasta mielestään yli viisitoista vuotta. Kyllä hänen herransa tulisi hänet hakemaan, kunhan se tälle sopisi.. piti vain odottaa.

Mutta painajaistensa ansiosta Will muisti kaikista tarkimmin veljensä ja tämän pienen perheen. Luke McDonnell tunkeutui hänen eteensä oli hän sitten unessa tai ei. Luken kasvot ja ääni riivasivat häntä öin ja päivin mikäli ajalla nyt mitään merkitystä oli. Hän kuuli lapsen itkua, naisen kiljumista.. Hän näki Luken kaatuvan kerta toisensa jälkeen kuolleena maahan ja tämän hengen tulevan hänen luokseen.. Se sanoi ettei hän koskaan olisi vapaa. Ei koskaan. Jokin piti hänet aina tuskissaan.. Samassa hänen kasvoilleen rävähti kuva itkevästä veljentyttärestään, joka maanitteli setäänsä kertomaan miksi oli tehnyt sen. Hän näki isänsä pettyneet kasvot.. äitinsä itkevän päätään pudistelevan miehensä olkaa vasten. Ja seuraavaksi lukko kolahti jälleen ja Bryanin kasvot häälyivät hänen silmiensä edessä ja sitten taas Luken henki purkautui kuolleesta ruumiista..
Harhat olivat voimistuneet ajan myötä. Usein Will heräsi nähden itsensä veren peitossa.. Hänen kätensä olivat verestä märät ja vaatteet puristivat häntä kasaan. Veri poltti hänen käsiään ja hänen sieluaan. Hän ei saanut henkeä, hänen oli pakko päästä pois. Hän yritti repiä vaatteet yltään, muttei pystynyt.. Ne tuntuivat kutistuvan hänen päällään.. Veri norui hänen käsistään lattialle mutta veri ei ollut hänen omaansa. Luken kasvot nousivat hänen eteensä verisinä ja kyseenalaistivat häntä..
Will huusi ja potki ja riehui mutta mikään ei auttanut. Hän huusi ja vajosi nurkkaan hengittäen raskaasti. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja kauhu paistoi hänen katseestaan. Et ole koskaan vapaa.
Joka kerta hän heräsi unestaan verisiin käsiinsä ja veljensä sanoihin. Joka kerta se tuntui pahemmalta. Joka kerta hän luuli tukehtuvansa. Luuli kuolevansa. Toivoi kuolevansa, mutta ei kuollut.
Kaksi vuotta oli liian vähän rangaistusta veljensä murhaajalle. Kuolema olisi liian helppoa.

Monet olivat selvinneet Azkabanissa kymmeniäkin vuosia, mutta Will ei kuuluisi niihin.. Tai ei ainakaan halunnut kuulua. Hän ei halunnut enää odottaa herransa paluuta. Hänen järkkymätön uskonsa alkoi hiipua.. Ehkä hän oli vain kuvitellut että hänen herransa olisi viime vuosina ollut liikenteessä? Ehkä.. Ehkä herra ei ollut enää.. Hän ei ollut valmis odottamaan kymmentä vuotta Azkabanissa, hän ei pystyisi siihen!
Will oli ollut hyvin heikko pienestä pitäen vaikka olikin esittänyt jotakin muuta. Kuolonsyöjäksi liittymisen jälkeen hän oli vahvistunut ja saanut varmuutta ja itseluottamusta enemmän, mutta ne asiat tuntuivat nyt hyvin turhilta. Sisimmässään hän oli yhä se pieni poika Yorkista.

Jälleen kerran Willin ollessa syvällä harhoissaan ja painajaiskuvissaan, yltäpäätä syövyttävän veren peittämänä, mielikuviin sekoittui huutoa. Huuto kuului samaan aikaan hyvin kaukaa mutta samalla niin läheltä. Terävänpänä mutta silti vaimeampana.
"Hän on palannut!!" joku nainen kirkui jossakin, "Hän on palannut!!!" Will kohotti hieman pelokasta katsettaan ylös ja Luken hahmo alkoi kadota. Jokin teki tuloaan.. Jokin valtavampi. Jokin mikä vei kauhukuvat pois hänen silmissään. Nyt hän kuuli sen selkeämmin.
"Lordi on palannut! Hän on palannut ja tulee luoksemme! Hän hakee uskollisimmat palveljansa takaisin! Lordi on palannut!" Will hivuttautui täriseville jaloilleen ja hapuili pimeässä oviensa karmeja. Hän kurottautui katsomaan pienestä kurkistusluukusta heikosti valaistulle käytävälle. Huuto alkoi voimistua voimistumistaan ja monet muutkin yhtyivät huutoon. Ankeuttajat lipuivat vauhdikkaasti käytävillä yrittäen saada tilanteen hallintaansa. Ne olivat hämillään, sillä toivo tuntui palanneen yllättäen joihinkin heidän vankeihinsa.. Mutta samaan aikaan suurinta osaa alkoi kalvaa mitä suurin pelko. Will tunsi molempia.
Hän tunti valtavan tunneryöpyn tekevän tuloaan jostakin hyvin syvältä hänen sisimmästään. Jos Bellatrix puhui totta, lordi Voldemort olisi palannut.. Oliko se mahdollista? Will huusi tukahdetusta riemusta. Hän tunki kätensä kurkistusaukosta ja huitoi riemuissaan muiden kuolonsyöjien kanssa. Samalla hänen sydäntään kuitenkin kalvasi pelko ja epäilys.. Mitä jos hänen herransa tiesi että hänen uskonsa oli alkanut hiipua? Hän.. Hän.. Hän ottaisi vastaan rangaistuksensa. Hän olisi silti kiitollinen. Hän ei enää koskaan epäilisi, ei koskaan!
Mitä jos Bellatrix oli erehtynyt? Will pudisti tuon ajatuksen pois päästään.. Ei voinut olla. Ankeuttajat vain yrittivät tehdä heidän olostaan jälleen epävarman..
Mutta ankeuttajat pakottivat vankinsa rauhoittumaan ja niin Will, jälleen hieman masentuneempana, palasi istumaan kylmälle ja kovalle vuoteelleen. Hän tärisi päästä varpaisiin. Voldemortin oli pakko.. Tämän oli aivan pakko tulla hakemaan heidät!! Hakemaan hänet.. Aivan pakko..

Mutta mitään ei tapahtunut. Bellatrix huusi edelleen että lordi oli palannut, mutta kerrassaan mitään elonmerkkiä ei näkynyt. Voldemort ei ollut saapunut Azkabaniin. Mutta silti Azkabanin normaali hiljaisuus oli täyttynyt kuiskutuksesta...