Taistelun jälkipuintia

((Harry mukaan :) ))

15.6.1997

Neville oli maannut tajuttomana sairaalasiiven sängyssä edellisen illan ja yön taistelun jälkeen. Nevillen takaraivossa oli suuri kuhmu ja poskessa melko syvä haava. Hänen vartaloaan koristi monet mustelmat, oikean jalan nilkka oli murjoutunut melko pahasti ja vasemman jalan polvi ei matami Pomfreyn arvion mukaan kestäisi kävelyä kunnolla vielä muutamaan viikkoon. Neville oli joutunut melko pahasti alakynteen taistellessaan muun muassa Bellatrix Lestrangen kanssa edellisenä iltana ja senkin jälkeen vielä saanut potkuja ja erinäisiä tavaroita päälleen maatessaan lattialla melkein tajuttomana. Viimeinen muistikuva oli Harrysta, joka oli kysellyt Malfoyn perään. Kun Neville oli tuotu sairaalasiipeen, matami Pomfrey oli vaivuttanut hänet taikakeinoin uneen, jotta pahimmat vammat ehtisivät parantua, ennen kuin Neville olisi herännyt tajuttomuudestaan.

Aurinkoisena sunnuntai-iltana taistelun jälkeen, joka myöhemmin tunnettiin tähtitiedetornin taisteluna, Neville heräsi hiljaiseen sairaalasiipeen. Matami Pomfrey hääri jossain ja avoimesta ikkunasta kuului lintujen laulua. Neville avasi silmiään hitaasti, sillä kirkas auringonvalo paistoi suoraan hänen silmiinsä, tai ainakin siltä se tuntui. Nevillen jokaista raajaa särki edelleen ja päätä aristi todella paljon. Käännettyään hitaasti päätään, Neville näki, että hänen sänkynsä vierellä istui joku. Hetken yritettyään hahmottaa, kuka siinä istui, Neville tunnisti silmälasit ja hiuspehkon. "Harry? Mi-mitä on tapahtunut?" Neville sanoi käheällä ja hiljaisella äänellä. Neville yskäisi selvittääkseen kurkkuaan, mutta se sattui ikävästi. Matami Pomfrey pyyhälsi paikalle salamannopeasti. "Loistavaa, olet herännyt. Syö tämä", matami Pomfrey sanoi ja lykkäsi Nevillelle ison patukan suklaata. Nevillen ei oikein tehnyt mieli syödä, mutta matamin valvovien silmien alla hän alkoi kääriä suklaata pois paperistaan. Matami Pomfrey jatkoi matkaansa ja Neville jäi taas katsomaan Harrya. Neville ei tiennyt, että suklaa auttaisi myös muihinkin vammoihin kuin ankeuttajien kohtaamiseen, mutta hän ei kuitenkaan vastustellut.

Myös Harry oli hyvin väsynyt. Eilinen taistelu pyöri edelleen tiukasti hänen mielessään, eikä hän kyennyt käsittämään täydellisesti illan tapahtumia. Dumbledore oli poissa. Ajatus sai Harryn silmäkulmaa kirveltämään ja jossakin syvällä sisällä tuntui siltä, kuin sisuskalut olisivat puristuneet kasaan. Koko viime yönä taistelun jälkeen Harry ei ollut kyennyt saamaan unta kuin vain hetkittäin. Hän oli pyörinyt pitkään sängyssään, herännyt painajaisiinsa ja vaipunut sen jälkeen takaisin kevyeeseen horteeseen - ja huomaavansa jälleen vain säpsähtävänsä hereille.

Yö oli tuntunut pitkältä ja raskaalta, joten Harry oli noussut aikaisin ylös hiljaisen sunnuntaiaamun kiiriessä vaalealle ja hailakalle taivaalle. Harry oli tehnyt kävely lenkin Tylypahkan tiluksien ympäri, ja hänestä tuntui aivan siltä kuin koko Tylypahkan ympäristö olisi pysähtynyt kunnioittamaan Dumbledoren muistoa. Koko alue oli ikään kuin pysähtynyt, muuttunut ajattomaksi ja surumieliseksi. Jopa Kielletty metsä vaikutti surevalta, sen suurten puiden roikkuessa aamuisella siluetillaan murheellisena.

Käveltyään ja käsiteltyään tapahtumia mielessään aikansa, oli Harryn mieleen palannut kuitenkin Neville. Viimeisin näky Nevillestä oli ollut kun Harry oli etsinyt Malfoyta käsiinsä. Sen jälkeen hän ei ollut Nevilleä enää nähnyt, mutta kuuli jälkikäteen pojan joutuneen sairaalasiipeen.

Näinä ajatuksineen Harry oli lampsinut suorinta tietä Sairaalasiipeen ja pyytänyt Matami Pomfreylta saada tavata ystävänsä. Hoitaja oli suostunut tähän, mutta silmäillyt Harrya huolissaan ja säälien. Harry oli kuitenkin esittänyt että ei olisi ollut huomannut vanhemman noidan katsetta.

Sängyssä tajuttoma ja ruhjeinen Neville sai Harryn mieltä entisestän kirveltämään. Hänet valtasi yhtäkkiä erittäin huono omatunto ja hän mietti jo etukäteen valmiiksi, kuinka kertoisi Nevillelle taistelun tapahtumat.
Ulkoaopeteltu kertomus kuitenkin unohtui ja sanat takertuivat Harryn kuivaan kurkkuun, Nevillen herätessä ja kysyessä, mitä oli tapahtunut. Hetkeksi Harrysta tuntui siltä kuin hän olisi menettänyt puhekykynsä, ja olikin siksi kiitollinen saadessaan hetken lisäaikaa Matami Pomfreyn pyyheltäessä paikalle. Hoitajan lähdettyä, Harry käänsi vastahakoisen ja surumielisen katseensa Nevilleen takaisin. Hän aukoi hetken suutaan kuin kalakuivalla maalla, kunnes sai karheahkolla äänellä, jotain aikaiseksi.
"En... En tiedä, mistä oikein aloittaisin", Harry sanoi hitaasti ja hän tunsi, kuinka taistelun tapahtumat vyöryivät uudestaan hänen mieleensä. Ajatus kuolleesta Dumbledoresta hirvitti, eikä Harry kyennyt enää hillitsemään itseään.
"Dumbledore on kuollut", Harry sai kakaistua ehkä hieman lujemmalla äänellä kuin oli tarkoittanut ja hän tunsi kuinka hänen silmäkulmansa alkoi jälleen kostumaan, "Kalkaros tappoi hänet!" katse oli hetken epätoivoinen ja hän tunsi suurta vihaa entistä opettajaansa kohtaan.

Nevillen suu oli täynnä suklaata, kun Harry vastasi Nevillen kysymykseen. Neville henkäisi ilmaa sisäänsä ja onnistui nielaisemaan suklaata väärään kurkkuun. Neville näki silmäkulmastaan, miten matami Pomfrey kääntyi katsomaan heitä kohti toisen sängyn luota, kasvoillaan hieman ahdistunut ja surumielinen ilme. Neville yritti yskiä hieman, mutta hänen päänsä oli niin arka, että yskiminen sattui. Nevillen silmät täyttyivät kyynelistä, joiden alkuperä saattoi olla suklaa hengitysteissä, shokki tai Harryn sanojen tajuaminen. Myöhemmin Neville tiesi niiden johtuneen kaikkien yhdistelmästä. Köhittyään hetken, Neville sai puhekykynsä takaisin. "Ka-Kalkaros?" Neville sai kakaistua. Hän oli aina pelännyt professori Kalkarosta todella paljon, mutta ei olisi silti kaikista huhuista huolimatta uskonut, että Kalkaros olisi oikeasti paha tai edes kykenisi sellaiseen tekoon. Neville räpytteli silmiään estääkseen kyynelten tipahtamisen poskille.

Neville käänsi päätään hitaasti ja pyyhkäisi kädellään silmäkulmaansa. Käden ympärille oli kääritty sideharsoa, joka näytti repsottavan sieltä täältä. Matami Pomfreylla oli varmasti ollut kiireinen yö taistelun jälkeen, sillä hän näytti nytkin hääräilevän muiden potilaiden luona. Neville pohti hetken, olikohan matami Pomfrey ehtinyt nukkua silmäystäkään edellisen yönä, kunnes hänen ajatuksensa palasivat Harryn sanoihin ja järkytys kasvoi. "Mutta... miksi? En ymmärrä", Neville sanoi hiljaa samalla kun nousi istuma-asentoon irvistellen vähän. Matami Pomfrey kiirehti tuomaan Nevillelle toisen tyynyn selän taakse, jotta hänen olisi mukavampi istua. Neville yritti hymyillä hoitajalle kiitollisesti, mutta tulos oli luultavasti lähempänä korvavaikun makuisen jokamaunrakeen syöneen ilmettä. Neville tuijotteli likaisia sormiaan miettien edellistä iltaa.

Harryn oli helppoa kuvitella Kalkaros kaiken tuon taakse. Hän ei ollut luottanut mieheen koskaan ja viime öinen oli vahvistanut hänen epäilyksensä; Kalkaros oli kuolonsyöjä.

"Kalkaros on kuolonsyöjä", Harry sanoi, sanoissaan tietyntasoista uhmakkuutta. Koko miehen ajattelu sai Harryn niskakarvat nousemaan pystyyn ja huomaamattaan hän oli puristanut sauvakätensä nyrkkiin. "Hän on Voldemortin kannattaja ja nuoleskelija", Harry jatkoi puhettaan, ja tunsi niskassaan Pomfreyn järkyttyneen katseen hänen mainitessaan Pimeyden Lordin nimen. Harry ei antanut tuon kuitenkaan häiritä, vaan tunsi entisestään lisää kapinamielistä uhmaa; hänestä oli väärin pelätä jotain niin paljon ettei nimeäkään saisi lausua. Dumbledorekin oli puhunut Voldemortista tämän oikealla nimellä loppuun saakka!

Mutta toisaalta, Dumbledore oli myös puolustanut Kalkarosta loppuun saakka. Tätä ei Harry ollut koskaan ymmärtänyt, sillä hänen silmissään Kalkaros oli yhtä ilmiselvä, pesunkestävä kuolonsyöjä kuin nyt jokin vain voi olla. Miksi Dumbledore ei ollut tajunnut tätä? Ajatus sai Harryn vihan tunteen nousemaan uudestaan pintaan; Olisiko Dumbledore nyt elossa, mikäli hän olisi nähnyt Kalkaroksen valheellisuuden läpi...

Muistellessaan viime öistä, Harryn mieleen juolahti myös Draco. Se ei auttanut vihantunteen laantumiseen, vaan ajatus sai Harryn kääntämään katseensa Nevilleen. Tällekin oli kerrottava.
"Myös Draco kuuluu kuolonsyöjiin", Harry jatkoi ja tämän kasvoista huomasi selkeän halveksunnan luihuisen oppilasta kohtaan, "Hän pakeni muiden kuolonsyöjien tavoin, yrittäessään ensin tappaa Dumledoren..."
Jälleen Harry tunsi niskassaan tuijotuksen. Hän huomasi erään sairaalasiipeen ilmestyneen korpinkynnen oppilaan höristäneen korviaan ja seuranneen Harryn puhetta. Harry katsoi oppilasta erityisen rumasti, mikä sai tytön havahtumaan ja jatkamaan matkaansa. Harry käänsi väsyneen katseen takaisin Nevilleen. Hän tiesi ettei tyttö ollut ilkeyttään jäänyt kuuntelemaan, mutta uupumuksensa ja pohjattoman vihansa vuoksi hän ei jaksanut välittää.

Nevillen päässä pyöri epämukavasti ja juuri nielaistu suklaa tuntui raapivan sisälmyksiä. Neville ähkäisi hieman kun Harry mainitsi Voldemortin nimeltä, sillä hän ei ollut vieläkään oikein tottunut siihen, että Harry ei käyttänyt mitään kiertoilmaisuja. Neville antoi Harryn puhua, sillä ei keksinyt mitään sanottavaa. Pian Harrykin hiljeni, ja Neville jäi tyhjin silmin tuijottamaan eteensä. Lintujen laulu, tuulen humina avoimesta ikkunasta ja matami Pomfreyn hääriminen sairaalasiivessä katosivat Nevillen tajunnasta täysin, kun ajatus siitä, että Dumbledore on kuollut, alkoi pikkuhiljaa upota. Nevillen oli silti vaikea uskoa sitä ja jos kipu ja jomotus ympäri hänen ruumistaan olisi ollut pienempi, hän olisi luultavasti kuvitellut näkevänsä unta jonkin matami Pomfreyn antaman lääkkeen vaikutuksesta.

Sulateltaan hetken uutisia Kalkaroksesta ja Draco Malfoysta, Neville käänsi päänsä jälleen Harrya kohti. Hän ei vieläkään ollut täysin ymmärtänyt Harryn sanoja, joten hän ei jatkanut aiheesta enempää. Lisäksi Harry vaikutti vihaiselta ja turtuneelta, eikä Neville olisi osannut lohduttaa Harrya yhtään tässä tilanteessa. Neville tiesi, että Harryn ja Dumbledoren suhde oli erityinen, verrattuna ainakin Dumbledoren suhteeseen muihin oppilaisiin, eikä Neville voinut kuvitellakaan miltä Harrysta tuntuisi. Neville tiesi myös sen, että Harryn ja Kalkaroksen välillä ei koskaan ollut ollut mitään lämpimiä tunteita, minkä Neville ymmärsi huomattavasti paremmin. Vaikka hän itse ei ollut koskaan pystynyt laittamaan vastaan Kalkaroksen kiusaamiselle, Neville katsoi Harrya aina ihaillen, kun tämä teki niin.
Ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen Neville yritti katsella ympärilleen. "Ovatko muut kunnossa?" hän kysyi hiljaa, mielessään Luna, Ginny, Ron ja Hermione, jotka olivat taistelleet Nevillen rinnalla kuolonsyöjiä vastaan. Neville jäi pohtimaan, että olikohan hänen mumminsa tietoinen pojanpoikansa maanneen sairaalasiivessä tajuttomana, ja joko uutiset Dumbledoresta olivat ehtineet muualle maailmaan. Nevillen oli edelleen vaikea ajatella Harryn kertomia asioita tosina, vaikka tiesi, ettei Harry ikinä vitsailisi tuollaisista asioista.

Harryn sai itseään ja suuttumustaan hieman tasatuksi, Nevillen kysyessä muiden vointia. Ajatus siitä, että Ron, Hermione, Ginny ja muut olivat todentotta hengissä ja kaikenkaikkiaan kunnossa sai Harryn mielen myllerryksen rauhoittumaan edes hetkeksi.
Harry nyökkäsi hitaasti ja huokaisi huojentuneesti. "Ovat, onneksi", Harry piti hetken tauon, "Joillakin ruhjeita siellä täällä, mutta silti kaikki ovat hengissä." ja se jos mikä olikin Harrylle tällä hetkellä kaikki kaikessa. Hän ei olisi kestänyt mikäli olisi menettänyt Dumbledoren lisäksi vielä yhden ystävistään.

Dumbledoren kuolema oli joka tapauksessa antanut Harrylle mahdollisuuden pohtia hänen omaa tilannettaan. Hän tiesi, mitä hänen seuraavaksi kuuluisi tehdä (Jatkaa Dumbledroen kesken jäänyttä työtä hirnykkien metsästyksen parissa), mutta toisaalta viime öinen oli saanut Harryssa aikaan myös jonkinasteinen, vahvan sujelemisen halun ystäviään kohtaan. Hän tiesi velvollisuutensa, mutta toisaalta, olisi halunnut myös jäädä pitämään silmällä ystäviään. Suojelemaan heitä, sillä Dumbledoren kuoleman jälkeen edes Tylypahkakaan ei ollut enää turvassa.
Harry huokaisi sekaisille ajatuksilleen ja siirsi katseensa Nevilleen. "Et taida itse muistaa paljoakaan viime öisestä taistelusta?", Harry kysyi, katsellen Nevilleä. Poika oli saanut kovan tällin, mutta toisaalta, Harry oli silti myös ylpeä Nevillestä; Neville oli ollut urhea, aito rohkelikko, loppuun saakka.

Neville huokaisi helpotuksesta. Hän oli varovasti, hieman peloissaan, yrittänyt nähdä sairaalasiiven sänkyjen verhojen taakse siltä varalta, että sieltä olisi pilkottanut tutut kasvot. Harryn sanat kuitenkin saivat Nevillen taas katsomaan kohti Harrya, jonka kasvoilta oli lähes mahdotonta nähdä sitä, mitä Harry tunsi sillä hetkellä. Neville ei voinut kuvitellakaan Harryn olotilaa, edelleenkään. Nevillen omatkin ajatukset olivat sekaisin ja ensimmäistä kertaa ikinä, Nevillestä tuntui, että päässä oli yksinkertaisesti liikaa samanaikaisia ajatuksia. Illan taistelu pyöri päässä edelleen ja nyt ajatukset juuri kuulluista huonoista uutisista sekoittivat Nevillen päätä vielä enemmän. Lähestulkoon ainoa selkeä ajatus Nevillen päässä oli se, että hän tunsi omalla tavallaan ylpeyttä itsestään ja omasta panoksestaan illan taistelussa, vaikka taistelun loppuosa olikin jäänyt kokematta hänen maatessaan tajuttomana lattialla.

Nevillen ajatukset palasivat taas edelliseen iltaan, ympäriinsä lenteleviin kirouksiin, särkyviin tavaroihin, huutoon, rääkäisyihin ja paniikkiin. Nevillen pudisti varovasti päätään Harryn kysymykselle. "Alkuillan muistan hyvin. Sitten taistelin Bellatrix Lestrangen kanssa", Neville sanoi ja hengitti terävästi sisään sanoessaan Bellatrixin nimen, sillä hän tunsi edelleen suurta vihaa tuota naista kohtaan, "ja kuolonsyöjät lähtivät tähtitiedetorniin ja tekivät jonkun esteen portaikkoon. Juoksin päin sitä estettä ja sen jälkeen on vain epäselviä mielikuvia. Jossain vaiheessa näin sinut", Neville jatkoi ja huokaisi. Hän muisti neuvoneensa Harryn suuntaan, jonne Malfoy oli mennyt. Se oli Nevillen viimeinen muisto illalta. Jokin, joka oli aiheuttanut kuhmun takaraivoon, oli varmaankin kopauttanut Nevillen tajuttomaksi lopullisesti.
Neville olisi halunnut tietää illan tapahtumista tarkemmin, hän olisi halunnut tietää miksi Dumbledore oli kuollut, miksi kuolonsyöjät olivat hyökänneet linnaan ja miksi Harry oli ollut poissa Tylypahkasta. Neville pysytteli kuitenkin hiljaa, sillä hän tiesi Harryn olleen tapansa mukaan tapahtumien keskiössä. Neville oli kokenut kovia, mutta Harryn ilmeistä ja olemuksesta pystyi päättelemään, että Harry oli kokenut vielä enemmän ja kauheampia asioita kuin Neville. Niinpä Neville päätti olla hienotunteinen ja antaa Harryn itse kertoa, jos tämä halusi. Neville toivoi, että häntä tulisi katsomaan sairaalasiipeen joku muukin Harryn lisäksi. Lunalta tai Hermionelta Neville voisi luultavasti kysyä illan tapahtumista hyvällä omatunnolla, jos he vain tulisivat sairaalasiipeen. Neville epäili, ettei hän pääsisi pois sairaalasiivestä vielä hetkeen.

Harry keskittyi kuuntelemaan Nevilleä ja lopulta nyökkäsi lyhyesti ystävänsä sanoille. Ennen illan tapahtumia, jopa AK:n aikoihin Harry olisi ollut ylpeä Nevillestä ja olisi varmasti samankaltaisessa tilanteessa jopa sanonut tämän pojalle, mutta Harryn tämän hetkinen ontto olo sai sanat tarttumaan kurkkuun ja tuntemaan ne mitättömiltä. turhilta ja vaikeilta. Harry kuitenkin väänsi väksin kasvoilleen pienen, hataran hymyn kuin yrittäen sillä viestittää, että Neville oli ollut urhea.

Hetken Harry oli hiljaa ja pohti lisää hirnykkejä ja Dumbledoen antamaa tehtävää. Hän vilkaisi syrjäkarein, kuin arvioiden Nevilleä, ja tunsi outoa halua kertoa Nevillelle Dumbledoren antamasta tehtävästä. Toisaalta, hän kuitenkin tiesi hirnyrkkien olevan erittäin salaista tietoa, jota ei tulisi kaikkien korville levitellä, mutta samalla hän myös luotti Nevilleen täysin.
Harry liikahti penkillään levottomasti ja puri huultaan, muodostaen sanat punniten huulilleen. Hetken ajan se tuntui kuitenkin vaikealta.
"T-tulen todennäköisesti jättämään Tylypahkan", Harry lopulta sai kakaistua ja pyrki välttämään suoraa katsekontaktia Nevilleen ja yritti tarkkailla tätä enemmän sivusilmällä, sillä hän pelkäsi, että suora katsekontaksi olisi luultavammin vain rikkonut rohkeuden.
"Lupaa minulle Neville, että tulet katsomaan ystäviemme perään, Ginnyn... Lunan... kaikkien", Harry jatkoi, sanoissaan varovaisuutta ja tunsi sanojensa myötä sydämessään jonkinasteisen pistoksen; ajatus siitä, että hän todella jättäisi Tylypahkan, eikä palaisi enää sen vanhoille tiluksille tuntui vaikealta ja raskaalta. Tehtävän aloittaminen ilman Dumbledorea tuntui lähes mahdottomalta ja ajatus yksin toimimisesta pelottavalta.

Neville oli taas unohtunut tuijottelemaan sormiaan. Hänen kätensä olivat likaiset, pöly ja lika taistelun tuoksinnassa oli kiinnittynyt Nevillen ihoon tiukasti. Kaksi nuorta miestä olivat hetken aikaa hiljaisuudessa, ja ainakin Nevillen ajatukset olivat edellisessä illassa ja Neville oletti, että Harrynkin ajatukset liittyivät iltaan. Kun Harry alkoi taas puhua, Neville käänsi päänsä tätä kohti niin nopeasti, että vinkaisi kivusta, kun niskaan ja käsivarteen säteili kipua nopeasta liikkeestä. Harryn sanat saivat Nevillen hämmentymään. "Jä-jättämään Tylypahkan?" hän toisti hieman turtana. Tämä ilta oli sisältänyt liikaa tietoa, joka sai Nevillen tuntemaan olonsa hämmentyneeksi ja pelokkaaksi.

Neville tuijotti Harrya, joka selvästi yritti vältellä katsekontaktia Nevilleen, Harryn seuraavien sanojen ajan. Se, että Harry ajatteli, että Neville pystyisi huolehtimaan muista, oli suuri kunnianosoitus Nevillelle. Vaikka Nevillen itsetunto oli vuosien varrella kasvanut, ei hän silti pitänyt itseään ihmisenä, joka pystyisi pitämään huolta ystäviensä turvallisuudesta. "Voin minä yrittää..." Neville sanoi hiljaa. Hän jäi pohtimaan, miksi Harry lähtisi ja mihin tämä kaikki johtaisi. Luultavasti Harrylla ja Dumbledorella oli ollut jokin suuri suunnitelma, josta Neville ei koskaan saisi tietää enempää. Hän oli utelias, mutta tiesi, ettei voisi kysellä enempää. Harry kyllä varmasti kertoisi, jos voisi ja haluaisi.

((Tämä alkaa varmaan olla loppumaan päin jo, vai mitä mieltä olet? :) ))

Nevillen reaktio oli odotettava ja pojan yllättyneisyys juuri se, mikä sai Harryn hetkeksi vaikeaksi. Hän ei osannut vastata Nevillelle enempää ja tiesi ettei hän saisi kertoakaan poislähdön todellista syytä. Joka tapauksessa myös Harry tunsi sisällään pelkoa. Ajatus tulevasta tehtävästä sai Harryn turraksi.

Vaikka Neville ei rohkelikoista ollutkaan se sankaripoika, luotti Harry silti tähän täydestä sydämestään; Neville oli saanut vuosien varrella rutosti rohkeutta ja itsevarmuutta, ja Harry tiesi Nevillen suojelevan ystäviään viimeiseen asti.

Harrysta alkoi tuntumaan siltä, että kaikki mitä hänen kuului sanoa, oli sanottu jo. Hän ei tiennyt kuinka paljon kello oli, tai kuinka pitkään hän oli Nevillen vieressä istunut, mutta ajatus siitä, että hän jättäisi pojan rauhassa toipumaan alkoi tuntumaan järkevältä. Harry siirsi katseensa Nevilleen, avaten suunsa, mutta näin ollen myös sairaanhoitaja matami Pomfrey tuntui myös hoksanneen Harryn viipuneen selkeästi liian kauan potilaan luona.
"Eiköhän sinunkin olisi aika lähteä lepäämään, Harry", Harry kuuli naisäänen sanovan hänen selkänsä takana. Harry vilkaisi olkansa ylitse häntä ja Nevilleä tarkkailevaan Pomfreyhyn ja nyökkäsi tälle lyhyesti. Sitten hän katsoi uudestaan Nevilleen.
"Niin, uskon sinun selviävän", Harry sanoi ja väänsi väsyneille kasvoilleen pienen hymyn. Sitten hän nousi ylös ja heilauttaen vielä kättään ystävälleen, poistui paikalta.

// Joo, eiköhän se ollut tässä. Kiitoksia pelistä! :) //