Runaway

5. 12 . 1981

//Juniori messiin!//


Bellatrix alkoi tuntemaan miten hänen jalkansa alkoivat jo huutaa lepoa pitkän juoksumatkan jälkeen ja nainen oli jaksanut juosta sen vain adrenaliinin kanssa. Kyllähän adrenaliini naisen veressä hakkasi kun kyseessä oli paikka jossa panoksena oli joko karkuun pääseminen tai meneminen Azkabaniin. Ei Bella kuitenkaan tyhmä ollut, hän tiesi hyvin että syytteet siitä että hän on uskollinen Voldemortin kannattaja, murhia, ja nyt viellä kaikkien muiden kidutuksien lisäksi yksi pitkä kidutusmaratooni riittäisi syytteiksi heittää hänet Azkabaniin. Eihän Bellaa Azkaban sen pahemmin olisi haitannut, mutta olihan hän tietenkin kuullut siitä paikasta todella paljon huhuja, kuulemma pahin paikka mihin voi taikaministeriön kautta joutua. Eikä vain siksi että sen sijainnin vuoksi pako olisi erityisen hankalaa vaan nimenomaan siksi että ankeuttajat eivät kuulemma ole mukavinta seuraa. Äsken tuntien kestänyt kidutus ei ollut silti riittänyt Bellalle, kaikki jotka hänet tunsivat, tiesivät erityisen hyvin että jos hän saisi rauhassa kiduttaa niin hän kiduttaisi vaikka monta päivää putkeen lopettamatta hetkeksikään. Eihän naisen mielenterveys kuitenkaan ollut mitään täysin tervettä, juuri päinvastoin hän oli kuolonsyöjistä sadistisin persoona, jonka takia hän varmaan oli saanut Voldemortin riveissä hyvän paikan kiduttaessaan ketä tahansa ilman ongelmia.
Juoksumatka alkoi käymään jo erityisen pitkäksi, Bella ei kuitenkaan aliarvioinut auroreita, pakomatka oli käynyt vain muutaman aurorin ruumiin ylitse. Heidät oli yllätetty suoraan kesken kidutusmaratoonin, heitetty kaikkoontumisen estämisloitsut taloon ja sitä ennen monen kilometrin säteelle heittänyt samat loitsut jotta pakomatka ei onnistuisi niin helposti. Kuolonsyöjien kiinnisaaminen oli tällä hetkellä melko tärkeä asia taikaministeriölle kun he olivat saaneet tiedon Voldemortin kaatumisesta.


Bellatrix oli tosin onnistunut hidastamaan auroreita jonkinverran, muutamat aurorit olivat päässeet heidän selkänsä taakse mutta samalla sekunnilla saaneet surmansa vihreän valon toimesta. Tietenkin Lestrange tiesi että mitä enemmän hän tekisi murhia niin sitä enemmän hän saisi syytteitä, vaikkakin hänellä oli jo nyt anteeksiantamattomien kirousten käyttöä niin paljon että ne riittäisivät jo helposti Azkabaniin heittämiseen. Pakomatkalla Bellan mies ja tämän veli olivat lähteneet toiseen suuntaan ja Bellatrix oli päätynyt pakomatkalle kuolonsyöjien uusion, Barty Kyyryn kanssa. Bella oli muutaman kerran jättänyt auroreiden ja heidän väliinsä varjelum kamaluksen kun he olivat saaneet hieman välimatkaa heihin jottei auroreita hetkeen edes näkynyt. Ja monen kilometrin pakomatkan jälkeen, he olivat päätyneet myöhään yöllä Godrickin notkolle. ''Odota!'' Bellatrix sihahti nopeasti Bartylle kun pysähtyi yllättäen eräälle kadulle ja siirsi kätensä Bartyn eteen jotta pysäyttäisi tuon samalla. Bellatrix nappasi nopeasti sauvansa vyöltään ja heilautti sitä todella nopeasti ilmassa. ''Kotinum... paljastus!'' Bellatrix sihaisi huultensa välistä ilmoille ja loitsu ilmoitti Bellalle lähellä olevista elävistä ihmisistä. Ainoastaan taloissa nukkuvia henkilöitä ja auroreista ei näkynyt jälkeäkään. Tosin Bella ei luottanut täysin loitsuun, ei hän voinut tietää oliko auroreilla jokin loitsu joka esti kotinum paljastusta näyttämästä heitä. Kuolonsyöjä virnisti erityisen leveästi, hän piti itseään tämän kaksikon johtajana ollessaan hieman pitkäaikaisempi kuolonsyöjä. Mutta nyt oli keskityttävä olennaisiin asioihin, heidän pitäisi löytää paikka jossa viettää hetki leväten, paikka johon aurorit eivät heti tulisi nuuhkimaan. Bellan mielessä juolahti jo ajatus että he olisivat jo päässeet pakoon auroreita tosin heillä ei myöskään ollut tietoa Lordinsa olinpaikasta kun Longbottomit eivät olleet murtuneet edes neljän kidutuskirouksen alla. Vaikkakin Lestrange oli kiinnittänyt hieman huomiota siihen että Longbottomit eivät huutaneet yhtä lujaa Bartyn kidutuksen alla kun Lestrangejen.


Pakomatka oli suoraansanottuna rasittava, kun he eivät voineet vain ilmiintyä muualle. Ja Bella ei oikeastaan tiennyt kuka auroreista oli langettanut sen loitsun joka heitä esti ilmiintymistä jotenka ei tiennyt kenet tappaa ja kenen sauva pirstaloida jotta saisi loitsun pois ja aikaa taas ei ollut alkaa purkamaan loitsua. Bellatrix huomasi hieman kauempana kaksikerroksisen talon jonka ikkunoista loisti takkatulen valoa yön pimeyteen. ''Osaatkohan käyttää tappokirousta kun edes kidutuskirousta et osaa?'' Bellatrixin puhuessa hänen kylmille huulilleen oli noussut leveä, pilkkaileva virne. Hän halusi ehkä tahallaan ärsyttää uusiota tai sitten varmistaa että tuo osaisi tappaa talon asukkaat Bellan kanssa jos he aikoisivat ottaa sen leposijakseen. Lestrange alkoi ottamaan askeleita kohti tuota taloa korkokenkäisillä saappaillaan kun sade alkoi jo hieman ropisemaan vasten talojen kattoja.

Uneksi putoamisesta, niin heräät heti. Miten turha neuvo sillä hyvin harva kykeni hallitsemaan sitä mistä uneksi. Saati sitten painajaismaista todellisuutta. Barty Juniorin mielenhallinta oli sitäkin haasteellisempaa nyt kun hänen todellisuutensa tuntui pahalta unelta ja kuitenkin alitajuisesti tiedosti sen tapahtuvan oikeasti. Hänen olemuksensakin vaikutti siltä. Adrenaliini siivitti hänenkin pitkänmatkan juoksuaan, mutta Azkabanin pelon sijaan jota hänellä ei ollut, henkisesti häntä ajoi eteenpäin vain palava haluttomuus kohdata todellisuus juuri nyt. Hän ei mitään muuta niin halunnut kuin olla yksin ja rauhassa. Vain silloin hän voisi sallia itsensä antaa tämän tuskan vapautua väkivallattomin keinoin, ja siten ehkä vielä selvitä tästä terveen kirjoissa.

Crouch nuorempi oli tänä iltana todistautunut pystyväksi viimeiseenkin kolmesta anteeksiantamattomasta kirouksesta, mutta hän ei ollut missään vaiheessa näitä viittä kuolonsyöjäkuukauttaan harjoittanut niitä koko sydämestään. Mies arveli että hyvä paikkansa lordi Voldemortin riveissä johtui ensisijaisesti hänen asemastaan yhteiskunnassa, oveluudestaan, yleisestä vahvuudestaan taikuudessa ja kyvystään ajatella terävästi jaloillaan eli tiukassakin tilanteessa paineen alla, jopa hengenhädässä. Jopa nyt, vaikka hänen mielensä ei ollut terävimmillään. Hän kun ei sillä hetkellä edes muistanut mitä loitsuja ja kirouksia oli heittänyt itsensä ja aurorien väliin matkan varrella, hän kuitenkin ilmeisesti oli valinnut tehokkaita...kun kerran siinä vielä juoksi.

Hän oli vaistomaisesti lähtenyt juoksemaan samaan suuntaan Lestrangen kanssa, ihan jotta puolustus olisi kaksinkertainen – auroreja kun vaikutti olevan ainakin toistakymmentä. Yhtäkään niistä ei kuitenkaan ollut näkynyt vähään aikaan, he olivat siis onnistuneet eksyttämään ne ainakin toistaiseksi minkä jälkeen Juniori oli kyennyt miettimään lähinnä miksi helvetissä hän seurasi tuota psykopaattia vieläkin? Eroon tuostakin oli päästävä jos halusi olla oma itsensä.

Mitä ikinä se sitten enää tarkoittikaan. Hän oli vältellyt kidutuskirouksen käyttöä alusta asti ja onnistunut, mutta lähinnä siksi että hän oli enimmäkseen toiminut Taikaministeriössä vakooja-agenttina. Hänet oli komennettu kentälle muutaman kerran, melko vapaamuotoisiin hyökkäyksiin joten hänen syntilistallaan oli ennen tätä jumalatonta iltaa ollut 'vain' lukemattomia murhia ja enemmän tai vähemmän sairaita komennuskirouksia. Hänen nuori mielensä oli siis olosuhteiden pakosta vaurioitunut kerta kerralta enemmän. Silti hänen pahoinvointinsa oli ollut lähes fyysistä, kun Lestranget paljastivat aikeensa Longbottomien suhteen ja vaativat hänet osallistumaan. Tai kysyneet, ei hän enää muistanut miten se oli mennyt eikä siinä loppujenlopuksi ollut merkittävää eroa kun tilanne oli mikä oli. Hän oli arvostetun ja sotaa tehokkaasti johtaneen tuomarin poika, ja uusi kuolonsyöjä josta kukaan muu kuin Voldemort ei ollut tiennyt. Ei hän siis syyttänyt ketään siitä ettei häneen luotettu noin vain. Ja koska hän todellakin oli isänsä poika, hänen oli teeskenneltävä aika pitkälle haluaan osallistua kidutukseen. Halua siihen kun oli ollut noin miinus nolla astetta.

Hän oli mestarillinen näyttelijä, mistä syystä hän oli selvinnyt kunnialla pitkälle tänä iltana, mutta varsinaista kidutusta ei enää voinut näytellä. Toisin kuin tappokirouksen, kidutuksen teho ja voima oli riippuvainen siitä miten paljon sitä aidosti halusi, miten paljon siinä oli sydäntä mukana. Ja hänellä se ei ollut niin puhdasta ja vahvaa kuin Lestranget todennäköisesti vaativat. Hänen vihansa Taikaministeriön auroreja kohtaan ja kiintymyksensä isnäntäänsä kohtaan kumpusi jokseenkin monimutkaisemmin ja vaihtelevasti. Koska hän oli isänsä poika ja hän koki sillä suhteella olevan yhä toivoa. Ja toivo, oli pelkoa ja vihaakin voimakkaampi tunne.
Se oli siis luultavimmin ollut viime kuukausina hyökkäyksiin osallistumisen muokkaama mielenterveys yhdistettynä voimistuneeseen haluun löytää Voldemort mikä oli saanut hänet ylipäätään kykeneväksi kiduttamaan vain pienen ohikiitävän epäröinnin jälkeen, onnistumaan siinä melko uskottavasti ja jatkamaan turhan pitkään. Kirjaimellisesti. Hän oli jo tunteja ennen aurorien yllätysvisiittiä, mennyt valittamaan että lopetetaan jo kun ei ne selvästikään aio puhua. Hän olisi mieluummin käyttänyt senkin ajan oikeasti tuloksia tuottavaan etsintään, kuten hän oli valitksensa perustellut. Hän oli vain jättänyt mainitsematta, että etsisi taas sen jälkeen kun olisi selvittänyt päänsä siihen astisen illan tapahtumien jäljiltä. Mutta ei, ei hän voinut häipyä paikalta yksin. Olisi ehkä voinut jos hän olisi ollut kuka tahansa muu kuin Bartemius Crouch Jr. Miksei vanhempiaan voinut valita?

Ja miksi hän vieläkin juoksi Bellatrix Lestrangen kanssa? Ja miksi tämä ilmeisesti halusi roikkua hänen seurassaan vieläkin, nähden siihen että tämä pysäytti hänet ja vihjaili läheiseen taloon tunkeutumista? No, vastaukset saisivat odottaa sillä hän koki tarvitsevansa lepohetken. Kai hän vielä jonkin aikaa onnistuisi pitämään itsensä kasassa. Hän oli sulkenut tajunnastaan monia asioita jo kuukausia ja tämä saisi nyt luvan olla vain yksi lisää.

Bellatrixin pysäyttäessä hänen juoksunsa, kaikki matkan aikana läpikäydyt ajatukset sulautuivat yhdeksi epäselväksi sumuksi ja hän pystyi paremmin keskittymään tämän läsnäoloon.
”Pää kiinni, Lestrange” Juniori ärähti vanhemman noidan vinoiluun lähinnä siksi ettei halunnut ajatella viime tunteja, syytti Lestrangeja niistä tunneista, ja toisen sanat pakottivat ne välähtämään takautumana hänen mielessään - mutta, hän totesi kylmäksi kauhukseen ärtyneensä myös siksi että inhosi heikompaa esitystään. Niine hyvineen hän kiristi vauhtiaan Bellatrixin edelle.
”Osaan aivan tarpeeksi isännän mielestä,” hän lisäsi jo tyynemmin, ei kai hän muuten tämän riveissä olisi. Sävyssä oli vivahde jopa ylimielisyyttä. Hän oli loppujen lopuksi ollut, ainakin omasta mielestään, paljon enemmän hyödyksi heidän isännälleen kuin innokkaat kiduttajat ja tappajat. Taikaministeriön sisältä, sotaa johtavan miehen rinnalla suurinpiirtein tämän oikeana kätenä, hän oli onnistunut tuomaan pimeän puolelle ratkaisevia tietoja ja 'avaimia' täyden vallan saavuttamiseksi. Hän oli melko varma että jos lordi ei olisi kadonnut, Taikaministeriö olisi ennenpitkää kaatunut.
”...joten sinun mielipiteesi on arvottomampi kuin kotitontun tiskirätti.” Junior totesi kylmästi, saapuessaan ovelle.

Hänen teki ristiriitaisten tunteidensa keskellä mieli räjäyttää ovi palasiksi, mutta sai sentään hillittyä itsensä pitämään kipeästi tarvittua matalaa profiilia. Joten hän vain soitti ovikelloa varsin ponnekkaasti. Jos Bellatrix jotain puhui, Juniori ei sitä rekisteröinyt, sillä hänen ajatuksensa tempautuivat jälleen haluun olla yksin ja selvitä tästä kaikesta kunnialla, jos sitä sanaa nyt saattoi tänä iltana käyttää.
'Olkaa taikovia, olkaa taikovia, olkaa taikovia...', Junior hoki kuumeisesti mielessään, viileästi ovenkarmiin nojaillessaan. Tylyahon ollen taikayhteiskunnan ainoa täysin jästivapaa alue, tämä voisi vallan hyvin olla jästien asumus. Hän halusi hävittää todisteita itseään vastaan siltä varalta että hänet oli tunnistettu tai saataisiin kiinni väärässä seurassa. Eli omasta taikasauvasta oli päästävä eroon, mutta aseettomaksi ei voinut jättäytyä.
Oven avautuessa, Junior kohotti taikasauvaansa valmiiksi, ilmekään värähtämättä. Kun ovi oli tarpeeksi auki, sauvan päästä lensi vihreä valonsäde vaikkei hän ollut sanonut sanaakaan. Kohteena ollut noin kolmikymppinen noita lakosi elottomana lattialle tietämättä mikä häneen oli iskenyt. Junior ei ollut tappanut Bellatrixin vinoilun takia, häntä ei viime tuntien kammottavien pakkotodistelujen jälkeen kiinnostanut todistella itseään enää yhtään enempää. Hän tappoi naisen välttyäkseen kysymyksiltä ja osittain säästääkseen tämän mahdolliselta kidutukselta. Varmasti Bellatrixkin älysi pitää matalaa profiilia, mutta 'jostain kumman syystä' Longbottomien luona vietetty aika sai hänet epäilemään ettei kyseisen naisen itsehillintätaito ollut paras mahdollinen kun tarjoutui mahdollisuus kiduttamiseen.

Juuri kun nainen osui lattiaan, Junior astui edes uhrinsa kasvoja vilkaisematta, tämän ruumiin yli sisälle taloon ja katseli varautuneena ympärilleen, taikasauvaansa tiukasti puristaen. Talo oli hiljainen ja vaikutti jästiasunnolta, mutta se ei tarkoittanut vielä mitään. Monet taikovat – hänen perheensä mukaanlukien – asuivat jästityylisesti, ja mitä hiljaisuuteen tuli – no, talo oli melko iso.
”Käydään huoneet läpi, Hajaannutaan niin pidämme vähemmän ääntä,” hän sanoi Bellatrixiin tyynenä vilkaisten. Viimeisimmällä hän tarkoitti fyysisen kolinan lisäksi myös heidän orastavaa riitelyhaluaan luultavasti yhdestä jos toisestakin asiasta. Hän itse ei pitänyt itseään tämän kollegaparin johtajana. Vaan eipä pitänyt Bellatrixiakaan, vaikka nainen olikin luultavasti sata kertaa pidempiaikaisempi kuolonsyöjä ja oli tällä ikääkin yli kymmenen vuotta enemmän kuin hänellä. Hän oli vasta täyttänyt kahdeksantoista ja näin ollen lähes lapsi monen näkökulmasta, teini nyt ainakin. Vain lain kirjain kohteli hänen ikäisiään poikkeuksetta aikuisena.

Niine sanoineen ja sen suuremmin Bellatrixin mielipiteitä kuuntelematta, nuorukainen lähti päättäväisenä kohti toiseen kerrokseen johtavaa portaikkoa ja sitä ylös. Yläkerroksessa pariin ihmisistä tyhjään huoneeseen kurkistettuaan, hän kuitenkin päätyi yhteen pimeään huoneeseen jossa oli joku. Ehkä 7-vuotias pikkutyttö joka nukkui äänettömästi vuoteessaan, autuaan tietämättömänä yön kauhuista.
Joskus oli ollut aika jolloin Junior olisi vain herättänyt tämän ja käskenyt poistumaan talosta, mutta nyt hän vuodetta äänettömin askelin lähestyessään huomasi kysyvänsä itseltään, pystyisikö hän tappamaan nukkuvan lapsen? Hän oli tappanut lukemattomia nukkuvia ja valveilla olevia ihmisiä, mutta ei koskaan lasta. Tyttö oli kevyt nukkuja joten tämä heräsi vieraaseen tuijotukseen. Sillä hetkellä Junior langetti huoneeseen äänenvaimennusloitsun sillä salakuuntelunestoloitsu olisi ollut liian paljastava, aiheuttaessaan tinnitystä lähellä kulkeville.
”Missä äiti on?” lapsi kysyi hätääntyneenä ja nousi istumaan sänkynsä nurkkaan, todettuaan vuoteensa vierellä tosiaan seisovan ison ja vieraan ihmisen.
Juniorin mielestä hiipuivat kaikki tappokyvyn kyseenalaistus sen äsken toimitetun murhan välähdettyä hänen mielessään. Hänenkin äitinsä oli kuolemassa ja vaikkei hän ollut koskaan muodostanut tähän kovin vahvaa äiti-poika-suhdetta, hän välitti siitä naisesta syvästi. Silti hän oli sekuntiakaan ajattelematta tappanut muiden äitejä. Ennen hän ei vain ollut joutunut kohtaamaan niiden lapsia. Juniori puristi sauvaansa tiukemmin ja veti ahdistuneena henkeä.
”Puhu hiljaa!” hän sähähti äänenvaimennusloitsusta huolimatta ja vaikka kuuli jonkun yhä liikkuvan alakerrassa.
”Onko sinulla sisaruksia?” hän kysyi itsekin hiljaisella ääenllä, niin tyynesti ja ystävälliseen sävyyn kuin millään kykeni, mutta olemuksessaan oli kaikessa negatiivisuudessaan auttamatta uhkaavaa sävyä, varsinkin pienen lapsen näkökulmasta.
”Ei,” tyttö siis kuiskasi hämmentyneenä ja pelokkaana.
'Luojan kiitos', oli Juniorin ensimmäinen reaktio. ”Entä isäsi?”
”Ei minulla ole isää. Täällä on vaan äiti ja meidän koira,” tyttö kertoi. ”Mutta se on tooosi iso ja koulutettu suojelemaan,” lapsi lisäsi melko vakuuttavasti. Silti Junior ei tiennyt pitikö uskoa, koska ei heitä vastassa ollut mitään rakkia. Eikö koirilla pitänyt olla joku oma vaistonsa tällaisia tilanteita varten? Tai jos täällä joku elukka olikin, niin ei olisi kauaa.
”Se on luultavasti jo kuollut. Häivy täältä ennen kuin sinäkin olet,” Junior kommentoi asiaa ja kuulosti vakuuttavalta, mutta ei niin ilkeältä kuin olisi ehkä pitänyt.
”Haluan äitini!” tyttö kuitenkin viivytteli ja puhui asteen kovempaa, joskin yhä puoliksi kuiskaten.
”No et saa! Häivy jo, ulos ja äkkiä,” Junior ärähti harppoessaan ikkunalle ja avatessaan sen.
”Täällä on paha nainen ja minä olen paha mies. Jos jäät, sinä kuolet,” hän puhui raivoisasti ja harppoi takaisin tytön luo sillä tämä ei tuntunut sisäistävän hänen viestiään.
”Mutta eivät pahat miehet päästäisi minua pois,” tämä ilmaisi lapsenmaailmansa näkemyksen.
Junior irvisti itsekseen langettaessaan lapseen hiljennysloitsun ja tarttui tätä tiukasti käsivarresta ja riepotti kohti ikkunaa. Tässä vaiheessa lapsi jo huusi hädissään, mutta se ei tietenkään kuulunut mihinkään. Tämä lyhyt hetki oli sen verran väkivaltainen, että tyttö kömpi lopulta ikkunasta paloportaisiin hyvin nopeasti.

Pikkuisen kiivetessä ripeästi alaspäin, Junior osoitti tätä vielä uudemman kerran sauvallaan ja lausui sanattoman unhoitusloitsun. Tytön katsoessa vielä ylös, tämä ei selvästikään tiennyt katsoiko ystävään vai viholliseen. Niin olisi tietysti voinut olla ilman unhoitusloitsuakin, mutta Junior luotti loitsun toimivuuteen sillä loitsut olivat aina olleet yksi hänen vahvimpia alojaan taikuudessa.
”Olen perheen ystävä. Leikitään yöpiilosta. Piiloudu hyvin äläkä tule esiin ennen kuin löydän sinut,” Junior puhui hiljaa, tytön lähestyessä maankamaraa. Hän ei voinut riskeerata tenavan harhailua kaduilla aurorien bongattavana tai paluuta kotiin niin kauan kuin he majailivat tässä väliaikaisessa piilopirtissä. Näennäisen iloisesti tyttö hyppeli pihamaan poikki etsien maailman parasta piilokoloa.

Lapsen kadottua näköpiiristä, Junior pamautti ikkunan kiinni ja potkaisi sen vierellä olevan tuolin vastakkaiseen seinään. Se oli ahdistuksen syvyyteenkin nähden sen verran vaaputtavaa että hän päätyi raivoissaan hajoittamaan paikkoja huoneessa osittain lihasvoimalla, osittain taikasauvalla. Yhtäkkiä hän lopetti ja tuijotti sauvaansa kädessään, vaikuttaen ahaa-elämyksen saaeneelta, mutta epäilevältä. Ei se tietysti mitään tekemättömäksi tekisi, mutta saattaisi säästää tulevilta tuskilta. Montako loitsua sillä takaperoisloitsulla saikaan kiskottua sauvasta? Jos tätä saisi käytettyä tarpeeksi monta kertaa niin ettei kidutuskirousta saataisi jäljitettyä?

Mielisairas kuolonsyöjä, jota myös Bellatrix Lestrangeksi kutsutaan menetti henkisesti sisällään täydellisesti malttinsa kun 18-vuotias teini alkoi uhoamaan hänelle ja käskemään pitämään päänsä kiinni. Bellatrix tunsi jo henkisesti raivonsa pursuavan lähes täydellisesti, tuohan ei häntä komentele, ei todellakaan! Bellatrix oli tosiaankin paljon pidempään ollut kuolonsyöjä kuin tuo ja omisti selvästi enemmän kokemusta kuolonsyöjien toiminnasta kuin Barty edes tietäisi. Bellatrix sihahti hampaidensa takaa ja käsi puristui niin tiukasti sauvan ympärille että rystyset muuttuivat valkoisiksi kun sauvan kärki taisi olla Bartyn kaulaa vasten alta kahdessa sekunnissa. Bellatrix kiehusi raivoa, niin paljon että hänen teki mieli jo antaa tuon nähdä viimeisenä asianaan pelkkä vihreä, sokaiseva valo. ''Sinä... nulikka et minua määräile! Ei kannata edes yrittää, ellet sitten halua nähdä elämäsi viimeisenä asiana vihreää, sokaisevaa valoa tai päätyä samaan tilanteeseen kuin Longbottomit!'' Bellatrix sanoi tiukasti, vakavasti mutta silti niin raivoisasti. Hän ei sietänyt sitä että joku muu kuin Voldemort itse yrittäisi komennella häntä. Bellatrix oli Lordi Voldemortin paras luutnantti, uskollisin seuraaja ja palvelija jolle luotettiin tärkeät tehtävät, ja nimenomaan tuo nulikka sattui heidän mukaansa Longbottomien reissulle ainoastaan sattumalta. Oli heidän oma ideansa yrittää kaivaa tietoa heidän Lordinsa olinpaikasta ja tuo pentu ei saanut edes kunnollista kidutuskirousta aikaiseksi, miten säälittävää. Lestrange vetäisi sihahduksen kera sauvansa pois Bartyn kurkulta hetken kuluttua ja vain mulkkaisi tuota halveksuvasti, nimenomaan katseella joka varoitti jo tarpeeksi että hengellä ei kannata leikkiä nimittäin Bellatrixia ei kuolonsyöjien piireissä tunnettu kovinkaan pitkäpinnaiselta vaan tunnettiin enemmänkin sadistisena murhaajana ja kiduttajana jolle kiduttaminen ei ole minkäänlainen ongelma, oli kyse kenestä tahansa.


He astelivat melko nopeasti talolle päin ja vähän väleittäin Bellatrix vilkaisi ympärillensä jotta ei huomaisi edes yhtään auroria heidän ympärillään. Bellatrix tiesi kyllä kuolonsyöjänä aurorien jekut, ensimmäiseksi heitettiin ilmiintymisen estoloitsu ja sen jälkeen hyökättiin jokaisesta suunnasta. No mutta tietenkin? Aurorit ja Feeniksin killan jäsenet olivat viellä heikompia kuin he koska kuolonsyöjäthän olivat niitä jotka käyttivät vain vahvempia loitsuja. Sateen pisarat ropisivat vasten Bellatrixin goottimaista asustetta ja hiuksia ja hän puristi yhä tiukemmin sauvaansa kädessään. Bellatrix virnisti leveästi kun Barty koputti oveen ja Lestrange oli valmis viellä tappamaan jonkun, hän himoitsi sitä. Bellatrix ei oikeastaan sanonut mitään kun matkalla ja hän heitti talon ympärille ilmiintymisen estoloitsun ja teki varjelum kamaluksen talon ympärille, jotenka jokainen joka yrittää sisään kokee elämänsä pahimmat muistot. Barty koputti oveen ja Bellatrix käveli hieman tuon perässä talon ovelle kun oli heittänyt loitsut talon ympärille jotta aurorit eivät hetkessä pääsisi heitä yllättämään. Todellisuudessa pieni adrenaliini virtasi myös Bellatrixin kehossa, heidän isäntänsä oli kaatunut ja menettänyt voimansa, ja viellä tuntemattomasta syystä, he olivat kiduttaneet Longbottomeita turhaan koska he eivät avanneet suutaan. Vaikka nainen oli nauttinut kyllä todella paljon kidutusmaratoonista niin siitä ei ollut mitään hyötyä ja nyt heidän piti paeta auroreita joiden päämäärä oli nykyisin ottaa kiinni viimeisimmätkin Voldemortin seuraajat ja tuoda heidät oikeuden eteen. Ja Bellatrix ottaisi mieluusti kunnian itselleen löytää heidän Lordinsa ja ehkä kuitenkin olla joutumatta oikeuden kautta Azkabaniin.


Bellatrix odotti oven avaamista, sauva tiukasti nyrkissänsä ja sekunnit tuntuivat pitkältä. Hän halusi päästä heittämään vihreää valosuihkua sauvansa kärjestä ja nopeasti! Tosin jokainen surma jonka he tekisivät ja jokainen kidutuskirouksen käyttäminen saisivat vain lisää syytteitä listaan kun he joutuisivat oikeuden eteen. Vaikkakin niitä oli jo erityisen paljon jo nyt, ja samantien kun ovi avautui niin Barty käytti jo tappokirousta kolmikymppiseen noitaan joka kaatui vihreän valon osuessa ja hohtaessa elottomana ja velttona lattialle. ''Hienoa, osasit sen!'' Bellatrix sanoi pahasti ilkuillen kun taputti hieman käsiänsä yhteen ja astui hieman peremmälle taloon. Barty ilmoitti että heidän pitäisi hajaantua niin Bellatrix ei sanonut eikä tehnyt mitään. Periaatteessa hän halusikin päästä tutkimaan itse taloa. Kuolonsyöjä virnuili erityisen leveästi kun tämä askelsi pitkin talon lattioita ja aina välillä jokin lankku narahti hänen jalkansa alla. Bellatrix piti sauvaansa jatkuvasti valmiina heittämään kirouksia jonkun niskaan. Hän vain kuuli miten Barty Kyyry nuorempi meni portaat ylös ja äänistä päätellen johonkin huoneeseen johon se myös jäi. Mutta Bellatrix ei kuullut loitsusanoja, ei mitään väläystä hohtanut, ei kuulunut kidutuskirouksen uhrin aiheuttamaa huutoa? No, eipä Bellatrix siitä välittänyt sen suuremmin kun Lestrange avasi hitaasti erään oven ja sai pelästyä lähes kuoliaaksi kun valtava koira lösähti nurkasta ja alkoi haukkua tuntemattomalle Bellatrixille. ''Avada Kedavra!'' Bellatrixin loitsusanat kaikuivat todennäköisesti yläkertaan asti kun välähti vain vihreä valo ja kuului kova pamaus kun suuri koira pamahti vasten seinää ja lyyhistyi lattialle velttona ja elottomana. ''Hah!'' Bellatrix tuhahti hymyn kera sadistisesti kun seuraavaksi, Barty saattoi vain kuulla miten 7-vuotiaan tytön tädin ääni kuului tuskanhuuodoista ja Bellatrixin kidutuskirouksen sanat.


Tuskanhuutoja ei kuulunut kuin noin kymmenisen sekuntia kun kuului vain tappokirouksen sanat ja se kun aikuinen ihminen läsähtää lattialle pelkkänä velttona ruumiina. Bellatrix mulkoili viellä pimeän makuuhuoneen katseellaan lävitse, kuin etsien uusia uhreja mutta ei oikeastaan nähnyt ketään. ''Kotinum paljastus.'' Lestrange sanoi kylmällä äänellään kun heilautti sauvaansa nopeasti ilmassa ja loitsu paljasti talossa jäljellä olevat henkilöt. ''BNulikka, toinen nulikka!?'' Bellatrix sanoi ajatuksissaan itselleen kun käännähti nopeasti makuuhuoneesta ja suuntasi matkansa kohti portaikkoa. Mitä Barty oikein leikki ylhäällä? Siellä oli uhri jota ei ollu tapettu mitä tämä oikein oli? Pienen tytön ovi pamahti auki ja se pamahti melko lujaa. ''Hahaha!'' Bellatrix nauroi sadistista nauruansa pitkin huonetta mutta ei niin lujaäänisesti kuin normaalisti ja siihen oli syynsä. ''Kerkesitkö jo tappaa sen? Alakerrassa ei ole enään ketään elossa.'' Kun Bellatrix puhui siitä että ketään ei enään ole alakerrassa elossa, hänen kasvoilleen nousi leveä hymy kuin hän nauttisi siitä että oli tappanut jonkun ja kiduttanut jotakuta, kuin se olisi ollut elämän ihanin asia. Ja no, Bellatrixin sadistisuus tunnettiin jo kuolonsyöjien piireissä sillä jopa heidän Lordinsa tiesi Bellatrixin olevan psykopaatti ja sadistinen. Bellatrix jäi vain tuijottamaan pimeää makuuhuonetta ja sen seiniä ja ikkunaa, se oli selvästi jonkin pienen tytön huone, ja voii oliko Bellatrix surmannut pienen tytön sukulaisen? Voi miten ihanaa! Pakomatka osoittautui sittenkin ehkä jopa hyödylliseksi sillä jos Bellatrix ei saa kiduttaa tai tappaa ketään, hiin hän tappaisi ja kiduttaisi vaikka toista kuolonsyöjää ja tästä kaksikosta se olisi Barty kohteena.

Juniorin todisteidenhävityspohdinnat katkesivat hätkähdyksen myötä, kun huoneen ovi pamahti auki ja hän nosti katseensa sen suuntaan salamannopeasti ja koko huomiokykynsä keskittyi kohtaamaan sen kuka ikinä sieltä olikaan tulossa. Tällä erää sentään vain Lestrangen ämmä. Hänellä vaikutti olevan edes hieman onnea matkassa tällä pakoreissulla. Jos Bellatrix olisi saanut tietää pikkutytön olemassaolosta hetkeäkin aiemmin kuin vaikutti saaneen, hän olisi armotta jäänyt kiinni sen kakaran auttamisesta. Ja sitäkin aiemmin onnekas sillä ettei tosiaan ollut joutunut taistelemaan hengestään myös ammattitoverinsa kanssa, auottuaan tälle päätään tuolla ulkona. Miten siltä olikaan välttynyt oli hänelle suuri mysteeri. Vaikkei hän ollut suurellakaan mielenkiinnolla kuunnellut tuon psykopaatin joka sanaa, oli hän silti tapansa mukaan ollut koko ajan valmiina puolustautumaan. Hän ei nimittäin missään tapauksessa aliarvioinut Bellatrix Lestrangea – olihan hän ollut enemmän tai vähemmän henkilökohtaisesti tämän kanssa tekemisissä kuukausitolkulla.
Hänellä vain oli paha taipumus omata suuri suu ja röyhkeä asenne ja joskus liikaakin itsevarmuutta. Taaksepäin katsoen, hän oli luultavasti päästellyt melkoisia sammakoita jopa lordi Voldemortin kanssa keskustellessa siinä tilanteessa kun tämä oli häntä joukkoihinsa alkanut värvätä. Luultavasti vain kyseisen tilanteen jonkinasteinen tarpeellisuus lordin näkökulmasta oli säästänyt hänet kedavralta tai pahemmalta. Virallisesti kuolonsyöjäksi astuttuaan hän oli katsonut huomattavasti tarkemmin mitä suustaan päästi, hänen mielestään Bellatrixia pahemman psykopaatin edessä.
Bellatrix oli kuitenkin sen verran lähellä Voldemortin tasoa, että Juniorin varautuneisuus ja taisteluvalmius ei laskenut nytkään, päin vastoin, se oli tilanteeseen nähden tavallistakin herkemmällä.

Että kerkesikö hän tappaa sen? Olisi täysin turhaa vastata kyllä, kun kerta huoneessa ei ollut ruumiin palasiakaan.
”En,” hän siis sanoi totuudenmukaisesti, mutta jatkoi samaan hengenveroon, ”vaan komennutin sen tekemään itsemurhan.”
Juniorin ääni ja olemus oli vakaa ja tyyni kun hän seurasi katseellaan Bellatrixin kulkua huoneessa, vaikka sanat olivat täysi vale. Yleensä hän oli surkea valehtelija, mutta hän oli vuosien varrella oppinut kiertämään sen tosiasian suhteellisen hyvin, yhdistämällä näyttelijäntaitonsa ja näennäisen totuuden valheeseensa. Esimerkiksi, hän oli harjoittanut äsken väittämäänsä tapaa paljonkin kuukausien aikana, ja nyt kuvitteli mielessään ajankohdan ja tilanteen olevan joku niistä menneistä. Joissakin tilanteissa auttoi, kun kuvitteli olevansa joku muu kuin se joka oli juuri tehnyt kysellyn teon.
”Katsos näin saadaan dramaattisempia lehtiotsikoita ja minun syntilistani ei paisu kun voin totuudenmukaisesti sanoa että en tappanut sitä. Mutta todennäköisesti tapaus suljetaan samantien itsemurhana.” Junior perusteli 'valintansa', katseensa hetkeksi kohdistuneena suljetusta ikkunasta ulos.
”Yleensähän minä siis katson kun ne tekevät sen, mutta sattuneesta syystä en halua juuri nyt poistua tästä rakennuksesta...” Useimmiten syy katseluun oli ollut se ettei hän voinut lähteä joukosta.
Tyyni, mutta yleisesti varautunut katse Bellatrixissä Junior mietti miten luultavasti mikään mitä hän koskaan sanoisi tai tempaisis ei tekisi vaikutusta tuohon naikkoseen, mutta eipä hän sitä mitenkään kaivannutkaan. Hän vain tarvitsi tämän uskovan kaiken mitä hän sanoi.

Bellatrix Lestrangen kylmille ja kammottaville kasvoille nousi melko kiero hymy kun tuo kertoi että oli komennuskirouksella pakottanut tytön tekemään itsemurhan. Lestrangen mielestä sellainen toiminta oli jopa uskottavaa ja kaunista, julmaa ja julmuushan oli Bellatrixin mieleen jotenka siinä mielessä Barty keksi hyvän kierretarinan. Sillä tuo saattoi jo kidutusreissun kautta tietää että Bellatrix Lestrange oli erityisen julma kuolonsyöjä ja mikäs muukaan olisikaan julmaa kuin laittaa joku tekemään itsemurhan tahtomattaan sitä. Ruumiista Bellatrix ei edes kysynyt, se ei häntä kiinnostanu, tai miksi kiinnostaisi? Bellaa tuskin pahemmin kiinnosti katsella jonkun itsemurhan tehneen tytön ruumista mikäli se vain oli kuollut varmasti ettei pääsisi hälyttämään apua. Bellatrixin mieleen juolahti muutama asia jonka hän oli unohtanut, ensinnäkin tehdä suojaloitsut talon ympärille että jästit eivätkä toiset velhot näkisi taloa tässä sillä aurorit varmasti tutkisivat matkallaan talot lävitse etsiessään heitä, aurorit tuskin jättäisivät taloja tutkimatta etsiessään kuolonsyöjiä sillä talot tuntuivat olevan melko monen ihmisen piilopaikkoja. Nainen puristi sauvaansa nyrkkinsä sisällä ja asteli hitain askelein avonnaiselle ikkunalle ja katsoi siitä ulos, sade paiskoi vasten talon seiniä kun Bellatrix kohotti sauvansa ikkunasta ja mumisi joitakin loitsusanoja kylmällä äänellänsä ja hänen sauvansa kärjestä lennähti taivaalle valoja jotka alkoivat muodostaa eräänlaista kenttää talon ympärille. Talon ympäristö oli suojattu nyt todella hyvin, varjelum kamaluksella, ilmiintymisen estoloitsulla, suojautsloitsuilla jotka estivät jästejä ja velhoja näkemästä taloa (kuten Hermione oli tehnyt kuolamen varjeluksissa), sen lisäksi Bellatrix suojasi viellä talon suojausloitsulla joka aiheuttaisi sen että kun jästi tulee alueelle, tämä muistaa kiireisen tapaamisen tai asian.


Bellatrix mietti tosiaan nyt ensimmäistä kertaa melko tarkkaavaisesti että miksiköhän hän ei ollut lähtenyt miehensä ja tämän veljen mukaan. Tosin, Bellatrix saattoi jopa olettaa että ei haluaisi jäädä kiinni mikäli he jäisivät, neljän hengen porukka juoksemassa aiheuttaisi myös melko paljon huomiota. Mutta myöskään Bella ei pahemmin luottanut Bartyyn, tuon isähän oli taikaministeriössä töissä, vaikkakaan Bella ei tiennyt että minkälaisessa asemassa, ei häntä oikeastaan edes kiinnostanut asia. Mutta luottamukseen saattoi vaikuttaa myös se, että tuo ei saanut edes kunnollista kidutuskirousta aikaiseksi jotenka se sai Bellan luulemaan että tuo ei tosissaan halunnut löytää tietoja Lordinsa olinpaikasta kun tieto piti yrittää kaivaa ulos kahdesta aurorista. Mutta ei Bellatrix myöskään aikonut tappaa Bartya, ainakaan viellä, tuo ei viellä ollut niin paljoa aukonut päätään että Bellatrixilla olisi hermot kiehunut jo tappamishaluun asti. Mutta myös hän piti tuota uusiona, Bellatrix oli yksi luotettavimmista kuolonsyöjistä ja yksi vanhimmista jotenka hän olisi jo tiennyt jos tuokin olisi ollut kuolonsyöjänä yhtä kauan kuin hän. Ja vaikka Bellatrix ei pitänyt Bartya kauhean luotettavana, olihan se aina parempi että oli kaksi kuolonsyöjää kuin että olisi vain yksi. Yksi kuolonsyöjä tuskin kykenisi sen pahemmin puolustautumaan useaa aurorijoukkoa vastaan mikäli he kykenisivät jäljittämään heidät tänne asti. Ja olihan heillä tärkeä tehtäväkin, päätavoitteena oli löytää heidän Lordinsa.


Sade alkoi hiljalleen lopetella kun Bellatrix kääntyi Bartya kohti hitaasti. Tosiaan Bellatrix mietti että miksi tuo huolehti rötöslistastaan että ei halua enempää syytöksiä niskoihinsa kun niitä oli jo tarpeeksi että heidät voitiin tuomita Azkabaniin loppuiäkseen? Azkabaniin ei ollut vaikea päästä, mutta sieltä pois pääseminen oli se vaikein osuus. Jos halusi Azkabaniin, ei tarvinnut kuin langettaa komennuskirous jonkun ylle, kiduttaa jotain henkilöä vain muutama minuutti tai langettaa tappokirous jonkun ylle niin sai jo tuomion Azkabanissa. Bellatrixia huvitti hieman ajatus, että mitähän Bartyn isä taikaministeriössä tuumasi kun saisi tietää poikansa olevan kuolonsyöjä ja osallistuneen rikokseen jossa kidutti kahta auroria, tappoi juuri äsken noidan tappokirouksella ja toisen komennuskirouksella. ''Pelkästään se että olet kuolonsyöjä riittää tuomitsemaan Azkabaniin, turhaan huolehdit siitä miten rötöslistasi paisuu.'' Kun Bellatrix sanoi nuo sanansa nuoremmalle kuolonsyöjälle, hän virnisti jälleen leveästi ja naurahti pienesti. Bellatrixia tietenkin huolestutti yksi asia, se että kerkeäisikö hän löytää Lordinsa jäämättä kiinni. Kuitenkin taikaministeriö oli pannut jokaisen aurorinsa liikkeelle tutkimaan jokaista aluetta että löytyykö kuolonsyöjiä ja missä on tehty rikoksia jotta saisivat kaikki Azkabaniin. Tosin, Bellatrix tiesi että oli selvää että jokaista kuolonsyöjää ei voitu saada kiinni. Väkisinkin, jotkut olivat lähteneet kauas pakoon, odottamassa hetkeä että voisivat etsiä Lordinsa kun taikaministeriö luulisi että kaikki kuolonsyöjät olisivat kivien sisällä, kykenemättömiä etsimään häntä. Bellatrix mietti että onkohan Rodolphus ja Rabastan jo jäänyt kiinni, tokihan Bellan mielestä oli ehkä jopa tärkeää että kuolonsyöjät olisivat kasassa mutta oikeasti hän halusi saada kaiken kunnian itselleen jonka saisi kun löytäisi Lordinsa.


Bellatrix kääntyi katsomaan ovelle päin huoneessa, ja hän mietti että saisiko tästä kuinka pitkäksi aikaa piilopaikan. Eivät he täällä voineet viettää kauhean kauaa, aurotit löytäisivät paikan minä hetkenä hyvänsä ja jopa yksi yö täällä olisi riskiä sillä he tuskin olivat saaneet kuin muutaman tunnin etumatkan auroreista. Mutta ehkä he juuri ja juuri kerkeäisivät syömään ja lepäämään hetken kunnes voisivat taas levättyinä jatkaa matkaansa ja jättää muutamia esteitä taas matkanvarrelle. Tietenkin Bellatrix toivoi tosiaan että heidän jo nyt jättämänsä esteet olisivat hidastaneet auroreita että Bellatrix olisi kerennyt pyyhkimään heidän jälkensä maasta jotta aurorit eivät tietäisi mitä tietä lähteä. Vaikkakaan kuolonsyöjä ei aliarvoinut aurorien jäljittämisen taitoja eikä heidän määrää, niitähän oli kokonaisia joukkoja jotenka hajaantuminen ei olisi niille yhtä vaivallollista kuin heidän, heitähän oli vain neljä. Mutta vaikka he onnistuisivatkin pääsemään karkuun, heidän pitäisi piileskellä jatkuvasti jokaisessa paikassa ja löytää nopeasti kaksi uutta kohdetta jotka tietäisivät jotain heidän Lordinsa olinpaikasta, ja kaksi sellaista jotka eivät heittäisi elämäänsä hukkaan sen takia etteivät avaa suutaan muuta kuin huutamaan. Tosin ei sitä tiedä, ainakaan Bellatrixia ei tunnettu henkilönä joka tykkää jättää ihmiset tervejärkisinä tai edes elossa jälkeensä.

Bellatrix vaikutti nielevän tarinan pureksimatta, mikä oli tietenkin hyvä juttu, mutta Juniori tunsi silti olonsa hyvin epämukavaksi. Tarina kun oli enemmän kuin pari kertaa ollut totta ja kollegan jonkinasteinen ilahtuneisuus viesti sitä että hänestä oli ilmeisesti tulossa tämän kaltainen. Tähänastinen ilta ei ainakaan auttanut asian välttämisessä, se oli varmaa.

Nuori Crouch ei kommentoinut mitään huomautukseen kuolonsyöjyyden riittämisestä Azkaban-tuomioon sillä mikä tahansa mitä hän voisi sanoa, kuulosti väätältä jo hänen mielessään. Parasta olisi varmaankin välttää koko äijästä puhumista. Hänelle ei tarvinnut kertoa mikä riittäisi mihinkin tuomioon, olihan hän ollut seuraamassa varsin useaa oikeudenkäyntiä tai 'oikeudenkäytniä'. Mutta hän tiesi myös, että hän olisi poikkeus. Se ukkopaha oli kyllä mennyt sekaisin vallasta, sen Juniori voisi myöntää milloin tahansa, mutta ei nyt sentään niin sekaisin että lähettäisi oman lapsensa Azkabaniin. Varsinkaan ainoan poikansa ja vain kuolonsyöjyyden takia. Syy miksi hän ei kuitenkaan halunnut paisuttaa syntilistaansa saati kaksoiskidutukseen osallisuuden paljastuvan, oli että jotain hänelle kuitenkin tapahtuisi. Johonkin hänet suljettaisiin ja se taas estäisi isännän etsinnän jatkamisen. Mitä vähemmän syytteitä sitä pienempi ja lyhempikestoinen rangaistus.

Aiheeseen lisäämisen sijaan, Junior siis vain poistui huoneesta kohti alakertaa, kun Bellatrix oli saanut suojaloitsut voimaan. Portaiden puolivälissä nuori kuolonsyöjä totesi että joku oli nerokkaasti jättänyt ulko-oven auki vaikka sen äärellä lojui naisen ruumis. Se joku oli tietenkin arvon rouva Lestrange, tämähän siitä oli viimeisenä sisään tullut. Juniori katsoi kuitenkin parhaaksi olla aukomatta päätään siitäkin, ainakaan ihan vielä. Hän varmisti loitsulla että he olivat yhä kahdestaan talossa sillä olisihan joku voinut ehtiä sisään sillä välin kun he olivat yläkerrassa. Kaksi he kuitenkin olivat, ja Junior löntysti kasvavan uupumuksen vallassa loput rappuset alas ja ulko-ovelle.
”Satuitko huomaamaan mitään merkkejä siitä olivatko nämä jästejä vai taikovia?” poika kysyi tarttuessaan ovenpieleen toisella kädellä ja taikasauvaa pitelevällä loihtien ruumiin siirtymään sivummalle, (hän ei silä hetkellä halunnut koskea siihen vähääkään), ja lopyksi heitti oven kiinni tahattomasti sellaisella voimalla että hiljainen talo raikui. Katseensa hän piti koko ajan tappamansa naisen ruumiissa, tosin hän ei varsinaisesti nähnyt sitä pohtiessaan omaa kysymystään. Asian olisi tietysti voinut selvittää kysymällä asiaa siltä lapselta. Toisaalta, ehkä taikasauvan vaihtamisesta ei loppupeleissä olisi iloa. Heräisi vain lisää kysymyksiä.

Bellatrixin tehtyä hänen suojaavaiset taikansa, hän asteli myös natisevia portaita alas. Olivatkohan he päässeet auroreita pakoon, sillä niistä ei ollut näkynyt merkkiäkään sitten sen kun he onnistuivat viellä pysymään heidän perässään alkuvaiheilla. Se tuntui jopa liian helpolta, tosin he olivat jättäneet myös hidasteita mutta silti tämä enteili pahaa, aurorit varmaankin haluaisivat saada heidät kiinni jotenka ne tuskin luovuttaisivat ennen kuin saisivat heidät kiinni. Ajatus Azkabanista alkoi yhtäkkiä hieman raapimaan Bellan sisuksia, tottahan toki hän oli kuullut jos monenlaisia juttuja siitä paikasta, kuten sen että ihmiset tulevat sekopäiksi siellä mutta eikös hän jo ollut valmiiksi sekaisin? Harvoin Bellatrix oli joutunut kokemaan ankeuttajan läsnäoloa, nehän olivat heidän Lordinsa riveissä? Vai olivatkohan enään kun hän oli kaatunut. Mutta sekin ajatus tuntui niin typerältä, että heidän Lordinsa olisi kaatunut vain pienen vauvan toimesta? Ajatus tuntui suorastaan typerältä, kuvottavalta, ja sellaiselta jota Bella ei uskoisi ellei sitä olisi todistanut jo useampikin kuolonsyöjä. Tietenkin useita kuolonsyöjiä oli jo jäänyt kiinni, olivatko he tosiaan yhtiä niistä harvoista jotka viellä onnistuivat piileksimään, pakenemaan? Heidän olisi pakko löytää isäntä, vain pakko. Tosin tältä naiselta se ei ollut yllätys että isännän löytäminen oli enemmänkin kuin vain halu, melkein jokainen joka Bellatrixin tunsi, tiesi että Voldemortin palveleminen oli naiselle enemmänkin pakkomielle kuin vain halukkuus. Bellatrix hengitti syvään, ja hän haparoi hieman kihartuvia mustia hiuksiansa ja puristi toisella kädellä sauvaansa nyrkin sisällä. Nähtävästi tuo kloppi katsoi olivatko he kaksin täällä. Miksi Bellatrix ei vain voinut lähteä Rabastanin ja Rodolphuksen mukaan? Toisaalta aurorithan etsivät neljää henkilöä, ja jompikumpi niistä Lestrangeista saattaisi olla liian tyhmä ettei jäisi kiinni.


He tulivat portaiden alapäähän, ja Bellatrix kuunteli jotenkin Bartyn kysymyksen. Hän ei edelleenkään luottanut tuohon, ei tippaakaan, olihan tuo Barty Kyyry vanhemman lapsi, ja kuka nyt ei tuntisi sitä ministeriöläistä. Ties miten monelle kuolonsyöjälle oli jo antanut käteen liput Azkabaniin. Toisaalta sama epäilyshän oli Bellatrixiin noussut kun he edes tapasivat tuon, mutta tuo oli kuitenkin osallistunut melko vakavaan rikokseen, vaikkakaan tuo ei kunnollista kidutuskirousta aikaiseksi saanut. Mutta jotenkin tuon kysymys oli typerä? Olivatko he jästejä vai taikovia, miksei tuo nulikka voinut penkoa taskuja ja etsiä vaikka sauvaa? Ministeriöläisen lapsi, se tuo oli Bellatrixin silmissä ja sen hän mukamas omassa päässään huomasi tuon järjenjuoksussa. ''Mitä luulet, kiinnostaako se minua?'' Bellatrix kysyi ylimielisesti ja pyöritteli sauvaansa pitkäkyntisissä sormissaan. Ja sitten viellä se, että oliko tuo muka nähnyt sauvaa sen kädessä? Toisaalta, jos tämä olisi jästialuetta, se olisi heidän etunsa, aurorien luulisi tietävän että puhdasveriset eivät piiloudu jästialueille, eivät edes tule niille. Tai, ainakin toivottavasti tuo nulikka olisi puhdasverinen. Toisaalta heidän Lordinsa ei hyväksy kuin harvoja puoliverisiä, onhan hän itsekkin sellainen.


''Mitäs jos yrittäisit vaikka etsiä niiden sauvoja?'' Bellatrix totesi ivailevasti. Saisi tuo nähdä vaivaa etsiessään todisteita olivatko heidän uhrinsa jästejä vai taikovia. Eihän se Bellatrixinkään tehtävä ollut, ei häntä kiinnostanut. Hän piti edelleen itseään tämän kaksikon johtajana, olihan hän vanhempi ja kokeneempi kuolonsyöjä ja ei oikeastaan kokenut nuorukaista mitenkään suurenakaan uhkana. Tuohan oli vasta äskettäin kuolonsyöjiin liittynyt, tai no, eihän Bellatrix tiennyt milloin mutta nainen oli Voldemortin ensimmäisiä kannattajia jotenka ehkä hän tietäisi jos tuo olisi yhtä vanha kuolonsyöjä kuin hän. Talossa oli pimeää, sitä oli valaissut ainoastaan muutama vihreä välähdys ikkunoista ja oli kuitenkin yö. Bella heilautti sauvaansa kädessään ja hänen sauvansa kärkeen syttyi valo joka valaisi taloa hänen edestään. Ehkä hän voisi etsiä jotain mielenkiintoista, mutta pystyisivätkö he yöpymään täällä? Entä jos aurorit päättävät jäljitysmatkallaan tutkia jokaisen talon ja kolkan ja päätyisivät lopulta tänne? Aurorien piirittämänä, vankina talon sisällä ei houkutellut. Vai pitäisikö heidän jatkaa matkaansa ja etsiä turvallisempi paikka? Hän ei luottanut kyllä tämän paikan turvallisuuteen vähääkään. Joku oli varmasti nähnyt vihreät välähdykset ikkunoista, ja senhän tiesi että ainakin velhot tiesivät mitä se meinasi: tappokirousta.


Oli tehtävä päätöksiä, jatkaa matkaa vai ei? Tuo nulikka voisi hyvin jäädä yöpymään tänne mutta Bellatrix ei luottaisi tämän talon turvallisuuteen niin paljoa että jäisi tänne yöksi. Ajatus siitä että hän jäisi kiinni ei todellakaan houkutellut, sinne menisi hänen mahdollisuutensa löytää Voldemort, hänen isäntä, mestarinsa. Ja hän kuitenkin halusi löytää hänet, oli pakko. Toisaalta tuo nulikka saattaisi jäädä tänne vain siksi, että pienellä valehtelulla tuo saattaisi hyvin päästä pälkähästä. Olihan tuon isä taikaministeriössä, korkeassa asemassa, saattaisi hyvin vain vapauttaa poikansa syytteistä. Bellatrix ei onneksi edes toivonut että hänen vanhempansa olisivat olleet taikaministeriössä töissä, kukaan Mustien suvusta ei ollut ja ainakaan toivottavasti ei myöskään Lestrangejen. Toisaalta Bella ei halunnut antaa myöskään tuon nulikan päättää tällaisista asioista. ''Jatkan varmaan matkaa pois täältä. Ajatus siitä että aurorit yllättää, ei houkuttele.'' Bellatrix sanoi kylmällä äänensävyllä, hänen kasvoilleen levisi leveä virne, jälleen aivan kuin tässä olisi jotakin hauskaa. Hänen serkkunsa oli juuri äsken joutunut myöskin Azkabaniin, 12 jästin murhasta, kuinka ihanaa. Ja tehnyt ne viellä heti kun Voldemort kaatui, toisaalta Bellatrix ei ainakaan muistaisi että hänen serkkunsa olisi edes ollut kuolonsyöjä.

Ei, hän ei kuvitellut että Bellatrixia kiinnostaisi uhriensa taikavoimaisuus tai sen puute. Siksi hän olikin muotoillut kysymyksensä että 'satuitko' huomaamaan...Sitä hän tosin kysyi mielessään, miksi hän oli odottanut minkäänlaista fiksua vastausta. Hän ei kuitenkaan alkanut tutkia naisen ruumista sillä oli jo päättänyt ettei taikasauvakikkailu olisi tarpeeksi hyödyllistä ja tuskin tuolla sellaista oli taskussaan muutenkaan tai muuallakaan kovin lähellä, jästityylisesti kun tuntui elävän. Suurin osa taikovista ihmisistähän oli juhlinut kuin sekopäät jo samana kurpitsajuhlan päivänä kun Voldemort oli Pottereiden talon räjäyttänyt ja mystisesti jättänyt sen vauvanrääpäleen henkiin. Niin että tähän mennessä varmaan vieläkin useampi tunsi olonsa turvalliseksi.

Hyväuskoiset hölmöt! Ei hän ainakaan tiennyt kenestäkään jolla olisi mitään päteviä todisteita siitä että pimeyden lordille olisi sattunut mitään pitkäaikaisesti vaikuttavaa. Hänellä kuitenkin oli ainakin vahva epäilys siitä, hän oli nimittäin löytänyt isäntänsä taikasauvan Pottereiden talon raunioista tunkiessaan sinne taikaministeiön aurorien kanssa. Tuskin Voldemort sitä sinne oli vapaaehtoisesti jättänyt. Hän ei tietenkään ollut näyttänyt taikasauvaa kenellekään, poiminut vain vaivihkaa talteen ja piilottanut jokseenkin varmaan paikkaan odottamaan omistajansa paluuta. Isäpappa vaikutti silti kovin vakuuttuneelta siitä että Voldemort oli lähtenyt maanpakoon. Että äijällä olikin suuret luulot itsestään. Toki Juniori myönsi että isänsä oli johtaut sotaa tavattoman tehokkaasti ja ikimuistoisesti, mutta jotain rajaa nyt sentään! Jo sillä olisi jotain tekemistä Voldemortin katoamisen kanssa, se tuskin olisi ollut näin yhtäkkistä. Sitä paitsi hänen isänsä ei kiinnostanut Volodemortia, lordi oli itse sanonut sen hänelle kun hän oli liittymässä kuolonsyöjiin. Siitä miksi näin oli vaikka isä oli käytännössä katsoen hyvisten puolen Voldemort ja harventamassa Voldemortin rivejä varsin tehokkaastim, Junior ei tiennyt eikä sen puoleen viitsinyt kysyäkään. Hänestä oli ollut vain hyvä ettei hänen isänsä kiinnostanut Britannian pahinta psykopaattia. Hän kun kuitenkin perhettään rakasti eikä siis ehdoin tahdoin halunnut näitä hengenvaaraan.

No, oli sota ollut millainen tahansa ja Voldemortin kohtalo mikä tahansa, hän oli kyllä varma, että kunhan Longbottomien kidutus ehtisi lehtiotsikoihin, velhot ja noidat alkaisivat jälleen avata oviaan taikasauvat kourassaan, ja vielä pitkään. Varsinkin keskellä yötä.

”Jaa? Mihin ajattelit jatkaa?” hän kysäisi Bellatrixin ilmoittaessa aikeistaan, mutta sävyyn joka ei viestinyt vastauksen odotusta, ja lisäksi hän jatkoi samantien. ”Ties kuinka monta kymmentä kilometriä kaikkoontumisen esto kattaa. Mutta tervemenoa vaan,” Juniori huitaisi kädellään ja siirtyi kohti keittiötä. Olisihan parempi ettei hän liikkuisi väärässä seurassa, jos nyt sattuisi käymään niin että joutuisi kasvotusten aurorien kanssa. Ei hän toki aikonut tässä nimenomaisessa talossa auroreja kohdata, mutta mitä vähemmän hän vietti aikaa Lestrangen kanssa, sen parempi.
”Minä puolestani jään tasa tänne miettimään tarkemmin seuraavaa siirtoani ennen kuin sen teen. Uskon sinuun, nuo suojaloitsusi tuskin murtuvat ihan hetkessä saati niin etteikö jotain varomerkkejä tulisi jos joku niitä purkaa...” hän kertoili avatessaan jääkaapin oven ja nojaili siihen sen sisältöä arvioiden, kuin olisi hotellissa murhaamalla kaappaamansa talon sijaan.
Kinkkusämpylöiden ohella hän alkoi miettiä mitä selittäisi auroreille, jos jäisi kiinni. Kuolonsyöjäleima oli kirjaimellisesti hänen vasemmassa käsivarressaan, joten joku jännittävä kaksoisagenttitarina olisi kehiteltävä...Iskä luultavasti tukisi sitä mielellään peittääkseen ainoan poikansa kuolonsyöjyyden.

//Seuraavaks voisi aurorit tulla ja alkaa taistelu //

Bellatrix oli jo ovella, hänen pitkäkyntinen kätensä oli jo tarttunut oven kahvaan kun Barty sitten päätti avata suunsa. Vaikka nainen olikin ties miten ylimielinen ja sekopää, ei hän kuitenkaan ollut tyhmä. Ei hänen suojaloitsunsa murru yhdesä loitsusta, vaatii muutaman loitsun ja silloinkin Bellatrix tuntisi miten hänen suojaloitsunsa rikkoontuisivat. Mutta kuitenkin ties vaikka aurorit piirittäisivät suojaloitsuen kattaman alueen, purkavat kaikki muut loitsut paitsi ilmiintymisen estoloitsua ja tekevät rynnäkön taloon? Bellatrix tiesi varsin hyvin ettei hän pärjäisi 20 aurorille, se olisi mahdotonta lähes kaikilta muilta paitsi Voldemortilta. Olivathan auroritkin koulutettu tällaisiin tilanteisiin, eivätkä vain tyhjin käsin jätettyjä sauvojen heiluttelijoita. Nyt kuitenkin piti tosiaan miettiä seuraava siirto erityisen tarkkaan. Jos Bellatrix jäisi kiinni, taikaministeriössä he tuskin katsoisivat kuin että kädessä on pimeän piirto ja sen jälkeen passittaisivat vankilaan. Bellalla ei ollut ketään tuttavia taikaministeriössä jotka voisivat auttaa hänet pälkähästä. Ja vaikka olisikin, ei hän kieltäisi Voldemortia vaan sanoisi uskollisena kannattajan suoraan päin taikaministeriön naamaa että on hänen kannattajansa ja ei ikinä luovu toivosta että hän palaisi. Kuka voisi olettaa että maailman voimakkain pimeyden velho antaisi itsensä kadota noin vain? Mutta hyvähän tuon nulikan oli puhua! Hänen isänsä oli korkea-arvoinen mies taikaministerissä, sen lisäksi Bellatrix ei epäillyt hetkeäkään etteikö tuon äidilläkin olisi joitain suhteita ihmisiin. Hän voisi pistää päänsä pantiksi että tuo kloppi pistäisi kaikki syytteet hänen, Rabastanin ja Rodolphuksen niskoille mieluummin kuin menisi itse Azkabaniin. Ja Bellalle olisi ihan turha selittää että hän tekisi sen vain siksi että haluaisi etsiä Lordiansa. Jos joku tekisi niin että pettäisi Voldemortin, hänen ei kannata enään tulla kasvotusten Bellan kanssa.


''Kaikilla ei ole isipappaa taikaministerissä vapauttamassa syytteistä kun vähän itketään, ja vain sanotaan ettei ollut mukana!'' Bellatrix kääntyi nyt Bartya päin, ja päästi pitkäkyntisen kätensä sormet irti oven kahvasta. Oli ehkä parempi jäädä tosiaan taloon mieluummin kuin lähteä taas seikkailemaan pitkin poikin, sillä he varmasti jäisivät kiinni. Aurorit olivat varmaankin asettaneet jonkinlaisia saartorenkaita tiettyjen alueiden ympärille joiden läpi olisi mahdotonta päästä huomaamatta. Ja miksi aurorit eivät olisi asettaneet ansojakin? Tietyn alueen ympärille ilmiintymisen estoloitsu ja kun kaksi kuolonsyöjää astuu alueelle, ne hyökkäisivät. Sitä Bellatrix vähiten toivoi, talossa heillä olisi etulyöntiasema taistella vastaan, Bella ei tiennyt Bartysta mutta hän itse ei jäisi kiinni suosiolla. Toisaalta, Bellatrix haluaisi nähdä Bartyn isän ilmeen kun aurorit kertoisivat tuon olleen hänen seurassaan, Bellatrixilla oli sen verran rikoksia listallaan että kukapa nyt ei tietäisi kuka hän oli ja ketä hän kannatti. Murhia, kidutuksia, sieppauksia.. kaikkea mahdollista. Mutta nyt hän tunsi itsensä jotenkin niin tyhjäksi, ei ollut Lordi Voldemortia jakelemassa käskyjä hänelle, antamassa tehtäviä vaan nyt oli yksi kuolonsyöjien kannalta mahdollisesti tärkein tehtävä: löytää heidän mestarinsa.


Tilanne näytti nyt jotenkin huonolta, he olivat jossain talossa, kymmeniä auroreita heidän perässään, ties milloin ne löytävät heidät täältä. Olikohan Rabastan ja Rodolphus viellä karkuteillä? Miksei hän vain voinut mennä heidän mukaansa? Bellatrix heilautti sauvaansa nopeasti ilmassa ja talon jokaiseen kynttilään syttyi liekit jotta he saisivat edes jotain valoa siihen pimeyteen. Sitten Bellatrix tunsi jotakin, hänen suojaloitsuunsa oli koskettu loitsuilla! Sitä alettiin purkamaan, Bellatrix puristi nyrkkiinsä sauvaansa ja vilkaisi samantien Bartyn perään kun tuo käveli keittiöön päin. Bellatrix käveli suoraan Bartyn lähelle ja kuiskasi tuolle hiljaisella äänellä. ''...auroreita.'' Bellatrixin sanottua tuon, hän siirtyi vilkaisemaan ikkunasta pihalle, ja sitten hän heilautti sauvaansa ja käytti kotinum paljastusta. Ja kappas kummaa, 15 auroria teki töitä päästäkseen heidän kimppuunsa, he olivat tajunneet kaksikon, ja kohta alkaisi kaatua ruumiita...

Nyt jo? Junior mietti ja huokaisi turhautuneena. Olisivat ne saaneet hänen puolestaan vähän kauemmin hakea. Hänkin heilautti sauvaansa ja tarkisti toiveikkaana että ehkä Lestrange oli vain pilaillut.
”Viisitoista?!” Junior totesi ääneen ja varsin epäuskoisena katsellen ikkunasta ulos pimeyteen.
”Siis tiedän että me ollaan hyviä, mutta tämä menee jo naurettavaksi...” hän lisäsi melko tyynesti, mutta täysin tosissaan, ja kohautti sitten olkiaan. Milloinpa Taikaministeriö ei liioittelisi lakeihin liittyvissä asioissa. Koko ministeriön jengi siellä päässä oli yksi saakelin sirkus. Hän ei olisi ikimaailmassa normaalitilanteessa suostunut sinne töihin jos ei olisi liittynyt kuolonsyöjien sisäpiiriin ja Voldemort ei häntä sinne tarvinnut. Sirkus tai ei, varsin tehokkaasti hänen isänsä sitä johti joten ei tässä kannattnut liikaa huumoria alkaa repimään vaan ottaa tilanne yhtä tosissaan kuin Taikaministeriö oman puolensa.
Täysin vaitonaisena, mutta sauvansa kohotettuna ja puolustusvalmiina, nuori Crouch mietti kuumeisesti mikä olisi hänelle viisain veto tähän väliin ja jos taistelutilanteeseen kuitenkin päätyisi, millaisia loitsuja kannattaisi heittää jotta verisiteen suoma näennäinen mutta vahva pyhimyskehän kirkkaus ei himmenisi aivan liikaa kuolonsyöjäleiman ja tämänhetkisen seuran takia.
”Viisitoista auroria on tarpeeksi piirittämään koko talon tuplasti joka ilmansuunnasta,” hän totesi ajatuksensa ääneen. Hän huomasi olohuoneen perältä vasemmalle johtavan kapean käytävän ja harppoi tarkistamaan mihin se johti. Sen perällä oli pienet portaat ja ovi, joka osoittautui olevan lukossa. Taialla se avautui silmänräpäyksessä ja sisäänkurkistettuaan hän totesi pimeydessä, hajusta päätellen, sijaitsevan kellari. Hän sytytti sauvansa päähän valon ja kävi läpi kellaritilaa. Siellä oli tarpeeksi ison oloinen ikkuna, kuten hän oli toivonut. Siitä voisi mönkiä ulos ja jos ja kun aurorit vahtivat sitäkin, hän voisi esittää ilahtunutta, väittää pyrkineensä hakemaan apua Bellatrix Lestrangen kiinniottamiseksi...Tai jotain sellaista. Hän ei ollut siinä hetkessä aivan varma halusiko millään tasolla pettää toista kuolonsyöjää. Toisaalta, jos hänen onnisuisi pysyä poissa liians uurista vaikeuksista isänsä kanssa, hän saattaisi ajan myöt pystyä jopa auttamaan jo Azkabaniin tuomittuja kuolonsyöjätovereitaan...

Joka tapauksessa, ulos täältä oli pyrittävä hinnalla millä hyvänsä. Ulkotiloissa olisi helpompaa tarvittaessa pyrkiä pakoon ilman liiallista sauvanheiluttelua.

Bellatrix Lestrange puristi sauvaansa nyrkkinsä sisään, ja tuijotti pimeyteen ja tunsi miten hänen suojaloitsunsa purettiin yksi kerrallaan. Miten aurorit huomasivat sen? Todennäköisin syy oli se että joku aurori oli vahingossa osunut hänen suojaloitsuunsa joka sinkosi tämän kauemmaksi ja tästä aurorit olivat päätelleet että he saattaisivat olla täällä. Nainen puolikuuntelu Juniorin sanat jotka Bellan korvaan kuullostivat paniikilta. Mikä hätä tuolla muka oli? Isi oli taikaministeriössä korkeassa asemassa, kyllähän tuo nulikka välttyisi Azkabanilta vain sanomalla että ei tehnyt sitä? Tosin siinä samalla tuo pettäisi Lordi Voldemortin ja siitä ei koskaan ole seurannut mitään hyvää, Pimeyden lordin kieltäminen on lähes jokaisessa tapauksessa johtanut kuolemaan. Kuolonsyöjien piireissä varsinkin kun joku älykääpiö oli saanut mahtavaksi ideaksi pettää Voldemortin. Bellatrix tunsi miten viimeinenkin suojaloitsu purettiin, mitä loitsuja nainen alkaisi käyttää? Mahdollisimman massiivista tuhoa aiheuttavia, mutta hän ei voinut ilmiintyä ja tyhmäkin tajusi että ilmiintymisen estoloitsu todennäköisesti kattoi enemmän kuin muutaman hassun metrin. Junior lähti kävelemään jotakin salakäytävää pitkin ja Bellatrix vilkaisi tuon perään. Tosiaan aurorit saisivat piiritettyä heidät jokaisesta ilmansuunnasta, pakomahdollisuutta ei ollut ellei tuo kloppi sitten saanut kaivettua 100 metriä pitkää tunnelia alta minuutissa. Bellatrix vilkaisi salakäytävään ja huomasi pienen valon joka tuli tuon sauvan kärjestä. Bellatrix käänsi selkänsä salakäytävälle. Nyt hän sitten tajusi... olisi pitänyt jättää perheenjäsenet eloon nimittäin nyt niihin olisi voinut langettaa komennuskirouksen ja komennuskirouksen alaisena ne olisivat tulleet sanomaan auroreille että kaikki hyvin.


Eikai auttanut muuta kuin taistella vastaan ja yrittää surmata niin monta auroria kuin vain kerkeää. Bellatrix vilkaisi pienesti ikkunasta ja huomasi miten aurorit lähestyivät taloa sauvat ojossa. Se olisi joko että heidät vangitaan, tai sitten aurorit kuolevat ja he pääsevät pakenemaan. Toisaalta 15 aurorin päihittäminen ei tulisi olemaan helppoa, ei todellakaan. ''Piirittäkää talo! Muistakaa, tappokirous saattaa lentää mistä vain jotenka pitäkää itsenne valmiina! Auroreiden todennäköisesti päällikkö huusi viestin auroreille jotka lähestyivät taloa. Yllätyshyökkäys aivan... aivan, jotain tuhoavaa. Bellatrix perääntyi ikkunasta, hän oli mustien vaatteidensa ansiosta hyvin suojassa varjoissa, nyt piti vain olla valmiina. Lestrangen kasvoille nousi leveä hymy, aurorit pamauttivat oven auki. ''Tainnutu!'' Ne heittivät loitsut jokaiseen ilmansuuntaan ja yksi tainnutustaika melkein osui Bellatrixiin.


''PERÄÄNTYKÄÄ!'' Aurorit huusivat suoraa kurkkua, Bellatrix oli vetänyt ilmaa keuhkoihinsa ja päästänyt pirunpalon valloilleen. Aurorit huusivat ja Junior saattoi kuulla miten ainakin yksi aurori jäi kirottujen liekkien keskelle palamaan elävältä, kirotut liekit sinkoutuivat koko seinästä lävitse ja sytytti vähintään puolet talosta liekkeihin. ''Hahahahah! Avada Kedavra! Avada Kedavra!'' Bellatrixin nauru kaikui liekkien keskeltä ja tämä heitteli jokaista liikettä kohti tappokirouksia, olettaen että voisi surmata auroreita. ''Kaikki aurorit! Talon eteläpuoli!''

Äänistä ja kellariportaikkoon tunkevasta savusta päätellen kaaos talon muissa osissa oli sen tasoinen ettei ollut mitään järkeä mennä takaisin todennäköisimmin vain tapattaakseen itsensä. Lestrangen jättäminen tuonne yksin taistelemaan tietenkin vaikuttaisi petturuudelta, mutta vähät siitä. Kaikki heistä kuitenkin halusi kaiken kunnian isännän löytymisestä joten siihen voisi aina tarvittaessa vedota.
Joten Junior jatkoi kellarin portaita alas, aikoen löytää ulospääsyn sitä kautta, vaikka sitten itse loitsien jos ei muuten järjestyisi. Ikkuna nimittäin osoittautui sittenkin liian pieneksi, eikä häntä muutenkaan huvittanut joutua typerästi ryömimään sellaisesta suoraan aurorien syliin.
Pakoreittiä kuumeisesti pohtiessaan ja yläkerran ääniä korvalla pitäessä hän teki lopullisen päätöksen; hän ei taistelisi. Ei missään vaiheessa, sanoivat aurorit mitä tahansa. Hän käyttäisi taikaa korkeintaan itsepuolustukseksi – mikään muu ei sopisi hänen yhteiskunta-asemassaan tällaisessa tilanteessa. Ei sopinut antaa yhtään enempää syytä epäillä hänen osallistuneen yhtään mihinkään laittomaan, kuin mitä olosuhteet pakottivat.
Nyt piti siis vain päättää mitä hän itse sanoisi auroreille? Ja äkkiä sittenkin, ei niilä kauaa menisi löytää kellarikerros edes Bellatrixin suomassa kaaoksessa.

”Nyt on sinun vuorosi!” huudahti tutun oloinen ääni kellarin pimeimmästä nurkasta ja Junior käännähti sen suuntaan salamana ja sauvansa puolustusvalmiina. Vain alitajuinen äänen rekisteröinti piti hänet loitsumasta mitään. Hänen sauvansa valokeilaan kömpi se sama pikkutyttö jonka hän oli aiemmin komennuttanut ja käskenyt pysyä piilossa kunnes hän löytäisi tämän. Juniori tuijotti lasta epäuskoisena sillä hän ei tosiaankaan ollut kuvitellut enää näkevänsä tätä kuin korkeintaan Päivän Profeetan sivuilla traagisena orpotyttönä tai jotain. Ipana vaikutti kuitenkin olevan yhä komennuskirouksen alla, pelottomasta ja huolettomasta olemuksestaan päätellen. Ja tästä vosi kai päätellä senkin ettei auroreja ollutkaan viittätoista, vaan neljätoista. No aika laiha lohtu siinä suhteessa, mutta toisaalta...Juniorin aivot raksuttivat ja hänen ilmeensä kirkastui.
”Ei, nyt ei ehdi. Katso,” Junior jutteli tytölle kyykistyen tämän eteen sillä lapsi oli jäänyt istumaan lattialle. Nuorukainen osoitti kohti kellarin portaikkoa jonka yläpäästä sisään tunki savua.
”Muistatko kun sanoin että täällä on paha nainen? Se sytytti tulipalon joten meidän täytyy päästä ulos tosi nopeasti. Onko teidän kellarissa ovea?” Hän selitti tavoitellen uskottavan kauhistunutta sävyä. Tietenkin oli erittäin todennäköistä että oli, koska siitä tytön oli täytynyt päästä sisään, ja kohta tämä jo osoittikin kellaritilan pienempään huoneeseen taaempana.
”Loistavaa, sitten mentiin!” Junior totesi, tarttui vapaalla kädellään pikkutyttöä kädestä ja lähti tämän kanssa kohti kellarin takaovea, yrittäen hillitä liian leveää voitonriemuista hymyä. Tämän piti olla vakava ja traaginen tilanne, ainakin aurorit näkisivät sen vain ja ainoastaan niin. Siitä hänelle johtui mieleen ettei hän voinut taluttaa komennuskirouksen alla hilpeänä hyppelevää tyttöä aurorien eteen. Aivan takaoven luona, sauvallaan jota tyttö todennäköisesti luuli erikoisen näköiseksi taskulampuksi, hän osoitti lasta ja lausui äänettömästi loitsun joka nosti komennuksen tämän yltä.
Nyt hitaasti, mutta varmasti hätääntyneen ja pelokkaan oloiseksi muuttuvan lapsen kanssa Junior aukaisi oven ja asteli kiireisen oloisesti ulos. Sillä sekunilla hän osoitti ulkoportaikkoa ylöspäin ja kuiskasi vahvan suojakilpiloitsun joka kestäisi muutaman hetken.
”Siellä pitäisi olla kilttejä...öh...poliisisetiä ja tätejä vastassa niin että ei ole enää hätää...” hän sanoi tytölle kavutessaan tämän kanssa ulkopuolen portaikkoa ylös, kun hänen suojakilpeensä osui lukuisia tainnutuskirouksia ja – kuten hän hyvin muisti, isänsä sotapolitiikan mukaan myös kidutus- ja komennuskirouksia vaikka kohde oli vasta epäilty - ja kiroussade loppui vasta kun aurorit näkivät kuka kellarista nousi ja ennen kaikkea minkä kanssa.

”Minähän sanoin että näin hänet juoksemassa Lestrangen kanssa!” Yksi auroreista karjui kaaoksen yli tunnistettuaan Juniorin.
”Kuvittelet vain, koska Alice ja Frank hokivat hänen nimeään. Kai hän olisi tuolla Lestrangen rinnalla taistelemassa, jos olisi oikeasti ollut sen mukana!” Toinen aurori järkeili juostessaan kohti aurorien piirä joka sulkeutui Juniorin ja pikkutytön ymmpärille.
”Mitä sinä teet täällä?”
”Mitä tapahtui?”
”Oletko kunnossa?”
Auroriryhmä pommitti kysymyksillä kaksikkoa, ja Junior yritti pysyä mahdollisimman tyynenä, mutta vakavana vaikka häntä huvitti miten joka toinen aurori uskalsi epäillä häntä ja joka toinen puolusti. Sen ohella hän kuitenkin kuunteli erittäin tarkkaan jokaisen sanan poimiakseen tärkeitä yksityiskohtia Longbottomien luona heidän pakonsa jälkeen tapahtuneesta. Tyttö roikkui yhä hänen kädessään kuin hukkuva oljenkorressa sillä tämä ei tuntunut luottavan juokseviin ja aggressiivisiin auroreihin kovinkaan syvästi, ja kun Junior ei tehnyt minkäänlaisia uhkaavia tai epäilyttäviä eleitä, suurin osa auroripiiristä siirtyi tukemaan kollegoitaan Lestrange-ongelman kanssa.
”Hän pelasti henkeni, kaksi kertaa!” Pikkutyttö julisti viattomat silmänsä suurina ja Juniorin käsivarteen takertuneena. Juniori muotoili kasvoilleen myötätuntoisen ja avuliaan ilmeen, sillä tosiasiahan oli että ensimmäisellä kohtaamisella hän oli pelastanut tuon tenavan hengen – nyt hän halusi vain käyttää tätä hyödykseen.
Paikalle jääneiden kolmen aurorin kysyvät katseet, joista yhden oli myös epäileväinen, kääntyivät yhtäaikaa Junioriin.
”Näin on,” nuorukainen vahvisti epäröimättä, sillä toisaalta olihan hän samalla pelastanut tytön hengen toistamiseen eli ei tässä tarvinnut edes valehdella.
”Miten sinä päädyit tänne?” Yksi auroreista kysyi avoimen syyttävään sävyyn ja tökkäsi Junioria rintaan sauvallaan.
”Älä viitsi, kai tajuat että hän on Crouchin poika!” Tämän vieressä seisova virkatoveri ärähti ja mulkaisi toveriaan pahasti.
”Mutta kun Longbottomit hokivat hänen nimeään, ei sitä sovi sivuttaa vain siksi että-”
”Niin, kertoisitko miksi?” Junioria äsken puolustanut kysäisi nyt hieman vähemmän varmana mielipiteestään, samalla kun kolmas aurori tarkisti pikkutytön tilannetta.
”Tämä lapsi ei ole minkään kirouksen tai loitsun alaisena,” tämä totesi helpottuneena.
”En tiedä mistä hokemisesta puhutte, mutta minä puhuin Longbottomien kanssa viimeksi toissapäivänä, aiheena kuolonsyöjät.” Junior tarinoi sen enempiä teorisoimatta jottei vahingossa puhkoisi tarinaansa aukkoja. Äskeinen väite oli sitä paitsi ihan tottakin. Tähän hänen mahdollisuutensa puhua totta taisi kuitenkin päättyä, hän pohti. Hän huomioi aurorien sillmäilevän hänen vasenta käsivarttaan selvästi halukkaana tarkastella sitä lähemmin.
”Ainakin Lestranget ovat tänä yönä kiduttaneet Alice ja Frank Longbottomia ilmeisesti tuntikausia sillä Longbottomit ovat täysin järjiltään. Mielenkiintoista on silti, että pariskunta mainitsi myös nimen Crouch, ei kerran, vaan kymmeniä kertoja.”
Junior yritti vaikuttaa mahdollisimman kuuntelemaan keskittyneeltä, samalla kun mietti aktiivisesti mitä selittäisi syyksi täällä oloon. Uskottava syy olisi keksittävä ennen kuin kuolonsyöjyys paljastuisi ja hän menettäisi rutkasti luottamuspisteitä. Itse asiassa olisi ehkä parempi jos hän itse paljastaisi sen merkin.
Saamansa informaatio sisälsi yhden yllättävän ja kauhistuttavan seikan – sen että Longbottomit olivat menettäneet järkensä, mitä hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan – ja mikä sai hänen reaktionsa täysin luontevaksi ja viattomuutta tukevaksi.
”Niin, no isäni johtaa tätä sotaa joten saattoivat kai he häntäkin muistella. Minä nimittäin tapasin Lestrangen vasta täällä, sattumalta ohi kulkiessani ja huomatessani ikkunasta epäilyttävän vihreän valon.” Nuori Crouch selitti kuin olisi kovinkin virallisissa puuhissa ja päästi irti tytön kädestä joka sen myötä tarrasi hänen takkiinsa.
”Voitin tuon psykopaatin – ainakin näennäisen luottamuksen - tällä,” hän jatkoi nostaen vasemman käsivartensa hihaa ja saaden auerorikolmikon katseet nauliintumaan haalistuneeseen pimeänpiirtoon. Se mykisti aurorit sen verta syvästi että hän sai jatkaa ilman häiriöitä.
”Löysin tämän lapsen ennen häntä ja autoin pakoon, käskin piiloutumaan kunnes löytäisin hänet uudestaan, ja no...tässä ollaan.”
Kolme taikasuvaa osoittivat häntä, mistä syystä Junior ei halutessaankaan voinut lisätä uskottavuuttaan laittamalla omaa sauvaansa pois. Vaikka epätodennäköistä olisi että hän ehtisi estää kolmea kirousta näin lähietäisyydeltä kuitenkaan.
Yksi auroreista sitten siirsi sauvansa osoittamaan pikkutyttöä ja lausui loitsun joka pakottaisi tytön puhumaan vain ja ainoastaan totta seuraavan viiden minuutin ajan ellei tämä päättäisi olla puhumatta lainkaan.
Koska tytön tarina vastasi täsmälleen Juniorin versiota niiltä osin mitä lapsi mitään tiesi, aurorien sekava epäileväisyys kallistui taas asteen verran luottamuksen puolelle, mutta nuorukaisen käsivarressa komeileva pimeänpiirti lietsoi syvää ihmetystä.
”Isäni osaa selittää tämän asian paremmin kuin minä. Se oli nimittäin hänen ehdotuksensa,” nuori Crouch totesi pitääkseen tarinansa mahdollisimman suorana. Isä saisi taatusti ilmoituksen tilanteesta etukäteen ja varmasti keittelisi matkalla jonkun tarinan puhdistaakseen nimensä. Nyt kannattaisi keskittyä liikojen todisteiden ilmenemisen estämiseen. Hän saattaisi hyvin selvitä pelkällä kuolonsyöjäleimalla, jos hänen sauvansa tämän iltaisia toimia ei tutkittaisi liian pitkälle ja jos ketään ei tainnutettaisi ja juotettaisi totuusseerumia jotta sitä ei voisi muuttaa muuksi nesteeksi...Hänestä oli kammottavaa miten helppoa hänen syyllisyytensä kidutusrikokseen olisi vahvistaa...Jotenkin oli onnistuttava pitämään niissä edes jonkinlainen aukko! Ei hän edelleenkään Azkabania pelännyt, hän ei vain halunnut mitään suuria ongelmia pilaamaan elämäänsä ja hankaloittamaan Voldemorin etsimistä.

Hän tiesi että oli juuri romuttanut kaikki mahdollisuudet Lestrangejen luottamuksen saavuttamiseen, ikuisiksi ajoiksi – mutta se oli sivuseikka. Oli äärimmäisen epätodennäköistä, että Bellatrix selviäsii tuolta pakoon, tai ettei niitä veljeksiäkin saataisi melko pian kiinni, eli hän saisi rauhassa jatkaa isännän etsimistä ilman jatkuvaa varuillaan oloa. Ja hänelle tärkeämpää oli isännän luottamus ja löytyminen. Kukaan ei tietenkään voinut tietää mitä lordi Voldemort arvostaisi enemmän, mutta hän uskoi että lordin nykytilanteessa ja hänen melkolailla avainasemassaan vallankumouksen suhteen, isojen takapakkien välttely keinolla millä hyvänsä ei lukeutuisi petturuudeksi. Ei ainakaan jos hän tosiaan jatkaisi isännän etsimistä. Ja osallisuus tämänöiseen kidutukseen, henkilökohtaisessa riskissään varmaan nostaisi uskollisuuspisteitä pitkälle. Voldemortillehan sen tietenkin voisi osoittaa ihan rauhassa.

”Tätä en kyllä halua missata,” yksi auroreista totesi ja aikoi ehdottomasti olla paikalla kun vanhempi Crouch selittäisi mistä ihmeestä on kyse.
”Jos kerta olet yhä isäsi puolella,” epäilevin aurori sanoi, ”autat varmasti mielelläsi Lestrangen vangitsemisessa.”
Yksi heistä lähti viemään pikkutyttöä pois taistelutantereelta ja kaikkien muiden huomio kiinnittyi talon etupuolelle. Junior hymähti, haluamatta varsinaisesti ilmaista mielipidettään, ja toivoi sydämensä pohjasta että Lestrange mokaisi jotenkin ja jäisi kiinni ilman että hänen tarvitsi tehdä asian eteen mitään. Hän oli pohjimmiltaan isänsä puolella, mutta merkittävästi myös Voldemortin eikä hänellä ollut mitään halua päättää lopullista puoltaan tällaisessa tilanteessa.

Kirottuja liekkejä, Bellatrix piilossa talon ehjällä puolella, tappokirouksia lennellyt sinne tänne ja aurorit yrittivät sammuttaa liekkejä vahvoilla loitsuilla. Puoli taloa oli kirottujen liekkien keskellä, ainakin yksi aurori jäänyt liekkimereen ja palanut elävältä pimeyden voimien edessä. ''Tarvitsemme apua! Älkää menkö sisälle, hän voi ampua tappokirouksen mistä tahansa!'' Bellatrixin mielipuolinen nauru kaikui talon sisältä ja aurorit tiesivät hyvin että eivät halunneet riskeerata henkeänsä. He tiesivät että Bellatrix saattoi vain hypätä esiin kulman takaa ja surmata aurorin tai kaksikin. Mutta Bellatrix mietti myös että mihin ihmeeseen oli kadonnut se kloppi? Missä kolossa se piileksi sillä välin kun Bellatrix yritti keksiä pakokeinoa tilanteesta ja surmata niin monta auroria kuin kykeni. Oliko tuo vain paennut aurorien nenän alta ja jättänyt hänet sinne!? Tämä oli pettuuruutta pahimmillaan! Bellatrix otti juoksunsa kellarin suuntaan jonne oli viimeksi nähnyt klopin juoksevan, kirotut liekit olivat erittäin voimakasta pimeää taikuutta jotenka niiden sammuttaminen antaisi auroreille hetkeksi tekemistä. Se voisi antaa Bellatrixille aikaa mahdollisesti paeta, ja tietenkin löytää se kloppi. Jos tämä oli pettänyt Voldemortin, niin Bellatrixia ei enään kiinnostaisi tuon kuolonsyöjämäisyys vaan tappaisi tuon pakomatkallaan heti. Se tapahtuisi kuitenkin Voldemortin käskystä kun tämä kykenisi jälleen sellaisia antamaan. Sen lisäksi että aurorit yrittivät sammutella kirottuja liekkejä, niiden piti jatkuvasti vartioida ettei vihreää valoa lennä jostakin kulmasta. Bellatrix saapui kellariin ja silmäili välittömästi ympärilleen. Hän ei huomannut nuorukaista missään, tämä oli pettänyt heidät! Tästä kloppi maksaisi viellä hengellään, Bellatrixin seurassa Voldemortia ei noin vain petetty, livistetä karkuun ja uikutettu kuin koira.


Äkkiä Barty, ja hänen ympärillään olevat kaksi tai kolme auroria saattoivat kuulla miten kuului ensiksi aurorin viimeinen huuto kun kulman takana välähti vihreää. Ja sen jälkeen kuului pikkutytön kova ja korvia särkevä kiljuminen. ''Hahahaha!'' Kuului Bellatrixin murhanhimoinen nauru kun myös kiljunta loppui kuin seinään, ei ollut epäilystäkään, Bellatrix oli surmannut kummatkin ilman tunteita tai armoa. Tällaisessa tilanteessa naisen sisällä kiehui halu tappaa, ei mitään muuta. Hän nautti siitä tällä hetkellä, kaikki tai ei mitään. Bellatrix tuli esiin kulman takaa ja hän huomasi suureksi elämänilokseen, Barty, se kloppi, kahden aurorin seurassa. Tämä todisti selvästi tuon petturuuten, tämä jos mikä. ''Sektumsempra!'' Sektumsempra lensi kohti toista auroria kun Bellatrix sinkosi itsensä takaisin kulmantaakse. Sitten hän tuli sieltä hieman matalana uudestaan, ja ampui tappokirouksen toista auroria kohti. Matalana olo varmisti sen että jos saisi tainnutustaian niskaansa, se lentäisi ohitse sillä aurori saattaisi olettaa että tulee kaikessa pituudessaan. Toinen aurori näytti kuin se olisi viilletty miekoille riekaileiksi ja aurori teki kuolemaa, toinen aurori makasi jo elottomana maassa.


''Hahaha!'' Bellatrix virnisti leveästi kun osoitti yllättäen sauvansa kohti Bartya. ''Pimeyden lordia ei petetä noin vain! Tiesin ettei sinuun voi luottaa, yritit livistää, olit aurorien kanssa!'' Bellatrix päätti tehdä tuosta selvää kerralla, hän ajatteli ensiksi kidutuskirousta mutta ajatteli että ei olisi aikaa siihen. Aurorit tajuaisivat pian että Bellatrix ei ollutkaan talon sisällä ja ne tulisivat heti tänne ja saisivat tämän kiinni. Bellatrix oli osannut jo arvata ettei tuohon voisi luottaa, miksi hän lähti petturin kanssa pakomatkalle!? ''Pimeyden lordin petturuudesta rangaistaan kuolemalla!'' Toisaalta samanlainen kidutusmaratooni kuin Longbottomeille olisi tuolle aivan oikein.


Sitten se tapahtui, Bellatrix päästi uuden pirunpalon valloilleen ja tällä kertaa kirotut liekit lensivät uhkaavasti ja säälimättömästi valtavan korpin muodossa kohti Bartya. Matkalla kloppiin se sytytti myös toista puolta talossa palamaan ja talo alkoi jo sortua totaallisesti. Bellatrixin mielestä oli oikein että tuo palaisi pimeyden voimien edessä kuoliaaksi, rangaistus Pimeyden lordin pettämisestä, nainen osaisi kyllä selittää uskollisena kuolonsyöjänä Voldemortille klopin tappamisen. Toisaalta hänen isäntänsä valitsee kyllä seuraajansa, miten tuo olisi voinut kyetä huijaamaan Voldemortia?! Se oli mahdotonta, kukaan ei ole ikinä kyennyt huijaamaan Lordia. ''Kuole!''

Junior ei juuri yllättynyt että tilanne oli ottanut tällaisen käänteen, sen sijaan hän ihmetteli miksi auroreita hänen ympäriltään putoili kuin kärpäsiä? Tiesihän hän Bellatrix Lestrangen olevan hyvä, mutta luulisi perään lähetettyjen auroreiden tietävän sen myös. No, se oli hänen isänsä murhe, hän keskitti ajatuksensa omaan selviytymiseensä sillä hän oli taatusti Lestrangen pääkohde. Crouch kuunteli tämän julistukset vain puolella korvalla sillä nainen ei sanonut mitään mitä hän ei jo tiennyt, ja olult odottanut tämän sanovan. Eikä hän vastannut niihin mitään, vaan tyynesti keskittyi tämän tekemisiin. Junior oli onnekseen nähnyt Lestrangen valitseman kirouksen pari kertaa sivummalta ja tiesi mitltä se kuulosti ja mitä se tekisi.
Muutamaa sekunin sadasosaa ennen kuin pirunpalo leimahti täysissä voimissaan ilmoille, täyttäen koko lähiseudun punaisenoranssiin hehkuun ja ääneen joka kuulosti tulen roihun ja jonkin pimeän olennon huudon sekoitukselta, Junior oli jo lähtenyt juoksemaan ja heitti vahvan kilpiloitsun itsensä js en väliin. Mikään Taikaministeriön tuntemista kilpiloitsuista ei olisi pidätellyt niin vahvaa pimeää taikuutta lainkaan, mutta tämä olikin hänen itse vuosikausia kehittelemänsä. Hän muisti käyttäneensä tämän alkeellista versiota 11-vuotiaana Albus Dumbledorea vastaan ollessaan itse osittain pimeyden voimien vallassa niillä leikittyään. Se oli varmasti ollut verrattain tosi säälittävä yritelmä silloin, mutta sopi toivoa että tänä iltana olisi toisin. Nuori kuolonsyöjä ei jäänyt tarkistamaan asiaa sillä paras selviytymiskeino oli joka tapauksessa juosta henkensä edestä.
Pirunpaloa hidastaisi todennäköisesti sekin että sillä oli himo tuhota kaikki ympäriltään, auroritkin tekivät varmasti parhaansa sen hillitsemiseksi, ja hän epäili vahvasti että Lestrangenkaan tasoinen noita onnistuisi hallitsemaan tuon tason pimeää magiaa. Silti Junior juoksi täyttä vauhtia, taikasauvaansa kädessä puristaen ja taakseen katsomatta tavoitteenaan jonkinlainen suojapaikka. Pirunpalo kuitenkin oli tarkoitettu hänen peräänsä, ja hänen käsityksensä mukaan jos se ei näkisi häntä, se keskittyisi kaikkeen muuhun. Ei ollut aikaa kokeilla olisivatko aurorit niin epätoivoisia että nostaisivat kaikkoontumisen eston pois joten Junior tähtäsi yksimielisesti kohti pimeää aluetta johon tulen loimu ei vielä yltänyt.
Hän ei tiennyt toivoiko Lestrangen seuraavan vai ei. Koko maailmalle parasta olisi jos se mielipuoli olisi vain kuollut pirunpalonsa keskelle, mutta toisaalta häntä kaiveli ilkeästi se miten heppoisin perustein tuo älypää tuntui tuominneen hänet petturiksi. Ei hän ollut pettänyt isäänsä, tappanut lukuisia ihmisiä, piilottanut isäntänsä taikasuavaa tämän paluuseen saakka, ja kiduttanut ihmisiä tuntikausia vain jotta painuisi alas historiassa petturina myös pimeän puolelle. Varsinkin kun hän ei varsinaisesti sitä (vielä) ollut. Siltä varalta että nämä olisivat hänen viimeiset hetkensä, osa häntä todella vaati saada takoa Bellatrix Lestrangen mustavalkoiseen kuolonsyöjänäkemykseen edes hieman harmaansävyjä. Hän ei ollut aivan varma kuinka kauan Bellatrix oli kuolonsyöjissä toiminut tai mitä isäntä kertoi kenellekin, mutta tuntui uskomattomalta jos jokainen ei ollut tietoinen siitä ettei kaikkia kuolonsyöjiä värvätä samoihin hommiin. Jotkut heistä toimivat vakoojina.
Lestrangen rouva ei ainakaan kestäisi kovin kauaa Pimeyden Lordittarena, jos sikseen tulisi.

Junior juoksi asuinalueen monen kolman taakse ja ehti rakennusten suojissa saavutta alueen jolle pirunpalon loimukaan ei vielä yltänyt. Hän ei harmikseen saanut näkökenttäänsä muuta kuin puutaloja. Yhden piharakennuksen hän muutti loitsulla kiveksi ja ryntäsi sen sisään, pamauttaen oven kiinni takanaan.
”Valois”, hän kuiskasi sillä sisälle ei yltänyt kuunvalo ja hän halusi tietää oliko valinnut jästin vain taikovan piharakennuksen. Hän sai hyvin jästimäisen kuvan kääntyessään paikallaan täysympyrän, mutta viimeisessä nurkassa valo paljasti jotain ratkaisevaa. Seinään nojasi luuta joka oli kaukana tavallisesta lattianlakaisijasta. Se oli viime vuoden malli huispaajien nykyään suosimasta Tulisalamasta. Se herätti myös uusia ideoita nuorukaisen mielessä.
Ylpeys pisti kuitenkin vastaan, hän ei lainkaan mielellään olisi jättänyt sen enempää auroreita kuin kuolonsyöjäkolleegaa tänne. Hän voisi hyvin vieläkin löytää keinon auttaa Lestrangea paljastamatta todellista asemaansa auroreille. Toisaalta taas kukaan ministeriöstä ei ollut vielä nähnyt hänen kuolonsyöjämerkkiään ja vain lähtemällä nyt, hän saisi tilaisuuden rauhassa etsiä isännän yksin ja kerätä kaiken kunnian siitä itselleen. Vaan hänestä tuntui siltäkin kuin olisi aikonut antaa isälleen vielä hden mahdolisuuden ennen kuin oli törmännyt Lestrangeihin ja joutunut mukaan Longbottomeille. Alkuilta oli juuri nyt kovin pahasti hämärtynyttä aikaa.
Hänen onnekseen kukaan ei voinut ilmiintyä hänen nenänsä eteen vaan hän havahtui mietteistään kuullessaan pihamaalta rasahduksia jotka eivät lähteneet tulen liekeistä. Nuorukainen kääntyi ympäri ja nosti taikasauvaansa puolustusvalmiuteen. Talon omistaja? Koira? Aurori? Lestrange? Harvoinpa hän oli toivonut sen olevan se pahin mahdollinen vaihtoehto.

Bellatrix tunsi liekkien kuumuuden ihollansa, hän saattoi vain virnuilla sairaanoloisesti kun liekit leimahtelivat mihin sattui. Mutta hänen päässään liikkui ajatus, kuoliko se kloppi, jäikö se liekkimeren alle ja paloi kuoliaaksi? Se oli se mitä Bella toivoi, kyllä hänen mestarinsa ymmärtäisi, Barty oli pettänyt heidät! Kuinkahan paljon tietoa taikaministeriö oli sitten saanut kuolonsyöjien liikkeistä sen kakaran takia? Se että Barty oli pettänyt Voldemortin, sai Bellatrixin tappomielen vain korkeammalle, pahin teko mitä se kloppi voisi elämässään tehdä, pettää Lordi Voldemortin Bellatrixin seurassa, ehei, ei käy päinsä! Auroreilla oli viellä tekemistä selvittää oliko nainen talossa vai ei, Bella puristi sauvaansa nyrkkiinsä niin että hänen rystysinsä muuttuivat valkoisiksi. Liekit alkoivat hälevetä hiljalleen sillä Bellatrix ei kuluttanut niihin niin paljoa voimaa kuin siihen mitä hän oli käyttänyt talon tuhoamiseen. Sitten nainen ehti nähdä vain pienen liikkeen syvällä varjoissa kun kloppi juoksi täyttä vauhtia kohti asuinalueita. ''Yrität viellä pakoon minulta, ei muuten onnistu!'' Bellatrix heilautti sauvaansa erittäin aggressiivisesti ja sanaton tappokirous sinkoutui vihreänä valosuihkuna pojan perään, mutta oli erittäin pieni todennäköisyys että se osuisi kun nainen ei kunnolla edes nähnyt tuon perään. Ja kuten Bellatrix saattoi ennustaakkin, tappokirous osui jonkun puutalon pihamaalle. Lestrange naurahti hiljaisesti ja hymyili erittäin leveästi kun lähti kävelemään Bartyn menosuuntaan päin. Toiselta puolelta suurta taloa kuului mekkalaa, huutoja, loitsujen heittelyä kun aurorit yrittivät sammutella pimeyden voimia. Bellatrix luotti siihen että edes aurorit eivät hetkessä saisi sitä kuriin, Bella oli oppinut sen itse pimeyden lordilta jotenka hän osasi sen melkein täydellisesti.


Nainen saapui pimeälle asuinalueelleen jossa oli lähinnä puutaloja. Miten köyhän oloista, sen klopin nimi viellä mainittaisiin hänen tappolistallaan mahdollisesti oikeudessa. Hän saisi vain nauraa ja virnistellä kun voi ylpeillä viellä sillä että surmasi Lordi Voldemortin petturin ilman armoa, tällä hetkellä Bella luokitteli Bartyn samaan kategoriaan veripetturien ja jästisyntyisten kanssa. Bellatrixin mustat silmät etsiskeli puutaloa mihin Juniori olisi mahdollisesti mennyt samaanaikaan kun hän virnisteli kuin odottaen sitä että pääsisi kiduttamaan sitä poikaa. Bella ei voisi antaa sitä itselleen anteeksi että epäonnistuisi tappamaan Voldemortin pettäjän, hän ei menisi Azkabaniin ellei saisi sitä nulikkaa tappolistalleen. Barty kuuli oikein, Bellatrixin korot jättivät rusahtelevia ääniä pihamaalle kun Bella huomasi yllättäen jotain joka oli muutettu kiveksi? Sattumaako, ehei, sen pojan täytyi olla siellä. Bellatrix nauroi hiljaa, silti niin karmivasti kun hän puristi sauvaansa yhä tiukemmin nyrkkinsä sisälle. Hän lähestyi hiljalleen kyseisen talon ikkunaa.


Poika oli tehnyt suurimman virheen elämässään, Bellatrix saattoi olla se pahin mahdollinen vastustaja Bartylle kaksintaistelussa, heti Voldemortin jälkeen. Naista ei aivan täysin turhaan tunnettu yhtenä vaarallisimmista kuolonsyöjistä, ties kuinka monta kidutustapausta ja murhaamista hän omistaa listallaan, varmaan siksi oli sanomattakin selvää että hän saisi vähintään elinikäisen tuomion Azkabaniin. Bellatrix saapui ikkunalle ja vilkaisi siitä sisään, hän puristi toisenkin kätensä nurkkiin ja talloi korollaan maasta risun katki jotta Barty kääntyisi ikkunan suuntaan. Sitten se, mitä Juniori näkisi, olisi Bellatrix, niin sadistinen ja sairas virne naamallaan ja hän kuulisi vain ikkunan läpi hänen sairaan naurunsa kun nainen huitaisi sauvansa kohti Bartya. ''Murtaos luusi!'' Loitsu sinkoutui ikkunan lävitse hienona valosuihkuna, aivan suoraan kohti Bartyn kylkeä. Sen tarkoitus olisi osuessaan murtaa Juniorin kylkiluu. ''Pimeyden lordi on mahtavin velho koskaan, häntä ei petetä!''

Se hyvä puoli taikuudella taistelussa oli että loitsu matkasi paljon hitaammin kuin luoti joten hänellä oli juuri sopivasti aikaa käännähtää pois kirouksen alta vajan seinää vasten, kun se kiisi ikkunan läpi räjäyttäen sen lasin rikki. Kedavra se ei ollut, mutta silti tämä oli tapa-tai-tule-tapetuksi tilanne. Tai siltä tuntui nähden miten Lestrangen levy oli juttunut tietylle raidalle. Hän ei tiennyt miten paljon Voldemort välitti fanaattisimmasta seuraajastaan tai ylipäätään kenestäkään, mutta ei häntä huvittanut ottaa riskiä tilanteessa jossa voisi puhtaasti voittaakin. Kannattaisi kai ainakin testata oliko Lestrangen rouvan fanaattisuuden sokeuttamissa aivoissa edes pieni polku järjenkäytöllekin.
Heti Bellatrixin kirouksen osuessa ikkunaa vastapäiseen seinään, Junior räjäytti vajan oven pois tieltä, (avaaminen olisi ollut aivan liian hidasta), ja ryntäsi ulos. Säälittävän pieni vaja kun tuntui enemmän ansaloukulta kuin suojalta.
Ensimmäisellä askeleellaan vajan seinein ulkopuolella hän osoitti muutaman metrin päässä olevaa valtavaa halkokasaa sauvallaan ja siirsi sen oven viereen, puolelle jolla Bellatrix oli hetki sitten ollut. Jos sieltä lentäisi kedavra se vain sytyttäisi kasan tuleen.
”Onko kidutuskarkelot sumentaneet jäskesi vai oletko muuten vaan putkiaivo?” Poika kysäisi ja kuulosti aidosti uteliaalta, liikkuessaan puolustusvalmiina vajan toiselle puolelle. Katolta se sekopää tuskin yllättäisi ilman että hän kuulisi sen ellei tämä heittäisi korkkareihinsa vaimennusloitsua. Mahtoiko tuo edes osata ajatella muuta kuin väkivaltaisia kirouksia ja häneen osumista nyt? Hän päätti kuitenkin kuulostella tarkkaan joka suuntaa ja kulki niin lähellä seinää kuin mahdollista sillä katon suojaava reuna ei yltänyt kovin pitkälle.
”Meinaan vaan että vallankumoukseen tarvitaan muutakin kuin voimaa. Esimerkiksi vakoojia Taikaministeriössä. Osaako isännän sylihauva kertoa mitä ministeriövakoojien tehtäviin kuuluisi, jos heidän asemansa olisi sellainen kuin minun?” Junior tenttasi virnistellen itsekseen.
”Kymmenen pisteen vihje; auroorien seuraa on mahdotonta välttää. Se on suorastaan pakollista”, hän lisäsi kulkiessaan selkä seinää vasten kohti vajan takakulmaa, ja toivoi ettei mainitut ministeriön edustajat olisi liian lähellä kuulemassa tätä pikku keskustelua. Tai no...voisihan sitä silti väittää olleensa kaksoisagentti.

Bellatrix nauroi mitä kurkustaan sai irti kun huomasi miten kloppi säntäsi selvästi karkuun. Nainen kerkesi vain huomata miten tuo räjäytti oven auki ja ryntäsi siitä sisään, ja siirsi kasoja eteen. Eikö tuo poika uskaltanut kohdata häntä, kuinka pelkurimaista.. ja kutsuu itseään viellä kuolonsyöjäksi. Tuo ei kuitenkaan Bellatrixilta noin vain piiloutuisi, naista ei nyt haitannut vaikka jäisi kiinni kunhan vain saisi tapettua tuon klopin pois tieltä. Bellatrix kuuli selvästi tuon sanat.. ja pään aukominen taisi selvästi olla huono idea.
Sillä Barty saattoi kuulla miten pommitus mega räjäytti koko seinän Bellatrixin edestä säpäleiksi. Palaset lentelivät ympäriinsä ja osa oli syttynyt jopa palamaan ja koko talo natisi uhkaavasti. Koko seinä tosiaan oli räjähtänyt tieltä, mutta Bellatrixkaan ei ollut typerä, hän oli asettanut vaimennusloitsun räjähdyksen tielle jotta aurorit vain muutaman korttelin päässä eivät kuulisi miten pamahtaa.


Bellatrix asteli korkokengät kapisten sisälle taloon ja sairas ilme naamallaan vilkaisi siihen suuntaan johon oli nähnyt Bartyn juoksevan. ''Jos sinulla on varaa aukoa päätäsi minulle, tule sauva kädessäsi esiin ja näytä mihin pystyt, kloppi!'' Bellatrix korotti ääntään puhuessaan Bartylle ja piti sauvansa kärjen osoitettuna siihen suuntaan mihin oli nähnyt tuon juoksevan. Bellatrix ei aikonut hyökätä takaata tai muutenkaan yllätyksenä, kyllä hänellä oli voimaa, vahvoja kirouksia ja loitsuja ja taitoa kohdata tuommoinen pieni poika ihan helposti?


Bellatrix siristi silmiänsä katsoessaan oven suuntaan, hän yritti tarkastella oliko siinä jotakin tiellä, oliko Barty kenties kulman takana odottamassa häntä? Vai oliko poika asettanut siihen jonkin ansan? Noh.. se mitä nyt tapahtui voidaan laskea Bellatrixin ajattelutavan piikkiin; toinen pommitus mega sinkosi hänen sauvansa kärjestä ja osui suoraan siihen suuntaan johon Barty oli juossut karkuun. Bellatrix olisi mieluusti sytyttänyt pirunpalolla vain koko talon liekkeihin mutta silloin aurorit olisivat huomanneet sen ja koska taloja oli niin paljon ympärillä se olisi ollut vaarallista myös Bellalle.
Loitsu repi mahdollisesti oven ja sen ympäriltä paljon seinää pois, ja talo tai vaja alkoi natista uhkaavasti. Jälleen joitakin paloja oli syttynyt liekkeihin ja Bellatrixin korkojen kapistus alkoi jälleen kuulua kun hän lampsi perään.


Hän mieluusti kohtaisi tuon pojan vain kasvotusten kaksintaistelulla, Bellatrix luotti taitoihinsa.. ehkä liiaksikin. Mutta ainakin hän voisi sanoa että poika menehtyi reilusti, tai sitten hän voisi sanoa että tuo katosi johonkin eikä enään palannut. Kuitenkin, tuo aukoi hänelle päätänsä.. oli aurorien seurassa, aliarvioi hänet.. kyllä Voldemort sen ymmärtäisi. Ei Bellatrix saisi rangaistusta, Bella oli hänen luotetuin seuraajansa ja osaisi kyllä selittää asian miten se on oikeasti mennyt. Tuskin Voldemortia edes kiinnostaisi tuollainen poika, vai kiinnostaisiko?

Bellatrix ei vastannut joten Juniori keskittyi kuuntelemaan tämän liikkeitä yhä tarkemmin. Tämä kuulosti olevan vajan etupuolella. Hän tuli tulokseen ettei tätä voisi enää venyttää, oli tehtävä päätös; joko lähtisi litomaan tai auttaisi auroreita Lestrangen kiinniottamisessa. Jälkimmäisestä olisi luultavimmin vähiten harmia tulevaisuudessa, kokonaiskuvaa ajatellen. Sitä paitsi, hän muisti juuri loitsun jolla saattaisi hyvällä onnella saada pyyhittyä pois Longbottomeiden kaiun sauvansa historiasta. Mikäli hän ei ollut jo sen jälkeen loihtinut liikaa. No, asia oli ehdottomasti kokeilun arvoinen – suorastaan pakollinen. Mutta siihen tarvittaisiin toinen sauva, ennen kuin aurorit paikantaisivat heidät. Nuorukainen päätti siirtyä näennäisesti aurorien puolelle sillä hetkellä kun Bellatrix kuului räjäyttävän vajan oven lopullisesti sijoiltaa, tämä ei kai ollut huomannut hänen poistuneen sieltä. Loistavaa, se ostaisi hänelle muutaman sekunin yllättämisen varaa.
Hän oli ehtinyt saman ikkunan luo josta Bellatrix oli muutama hetki sitten yrittänyt osua häneen. Juniori seisoi aivan äänettömästi sen vieressä selkä seinää vasten. Ikkunassa oli Bellatrixin loitsun jäljiltä aukko joten mikään ei hidastaisi hänen loitsuaan eikä antaisi varoittavaa ääntä. Silti se voisi mennä ohi, kun ei ehtisi kunnolla tähdätä joten Lestrangen liikkumista oli jotenkin ensin hankaloitettava...ja paljon. Ja...silloin hänellä välähti. Oli yksi loitsu joka estäisi turvallisen, varsinkaan äkkinäisen liikkumisen lisäksi pirunpalojen ja muiden mahtipontisten pimeiden taikojen hettelyn ellei sitten olisi itsetuhoinen. Lisäksi se aiheuttaisi ainakin sen verran päänvaivaa, että hän saattaisi ehtiä tähdätä paremmin.
Juniori seisoi yhä äänettä vajan kiviseinää vasten, odotti että Bellatrix kuulosti olevan tarpeeksi syvällä vajan syövereissä ja osoitti sitten taikasauvallaan särkyneen ikkunan aukosta vajan lattiaa, ja lausui sanattomasti ikitarttmisloitsun.
Välittömästi sen perään hän vilahti särkyneen ikkunan ohi ja tähtäsi Lestrangea kohti jälleen sanattomasti, tainnutuskirouksen, painautuen sitten taas vajan ulkoseinää vasten ikkunan toisella puolella. Vasta silloin hänellä kävi mielessä että tässä voisi käydä tosi rumasti, jos tainnutus osuisi ja Bellatrix sattuisi kaatumaan ikitartutettuun maahan jonkun tavarakasaan rojahtamisen sijaan...Noh, Azkabaniin tuo kuitenkin päätyisi loppuelämäkseen kun hän taas ei, joten ei stressiä.

Bellatrix oli kävellyt vajan sisälle, ja oli yllätyksekseen huomannut että siellä ei ollut ketään.. Bellatrixin mielessä käväisi eräs paha ajatus että koko paikka olisikin ansa. Oliko hän juuri äsken kävellyt aivan suoraa päätä sen klopin asettamaan ansaan? Bella tietysti mietti, että tämä oli enään vain kissan ja hiiren leikkiä, sillä jos Juniori esiin tulisi, nainen tappaisi tuon siihen paikkaan yhtään mitään kyselemättä. Auroritkin alkoivat saamaan pirunpaloa hallintaan kauempana olevassa suuressa talossa, ja pian he huomaisivat että kummatkin olivatkin paenneet ja löytäisivät aurorien ruumiit, niiden jotka Bellatrix kylmäverisesti surmasi. Asiat eivät todellakaan olleet mallillaan, eivätkä hyvin. Miksi ihmeessä Bellatrix oli lähtenyt jonkun klopin mukaan pakomatkalle? Bellatrixin korolla varustetut saappaat pitivät kopinaa lattiaa vasten tämän astellessa vajassa, nainen vilkuili jatkuvasti ympärillensä, kuin vainoharhaisena että tämä tosiaankin oli ansa.
Bellatrix ei voisi koskaan hyväksyä sitä että nimenomaan se poika ajaisi hänet niin ansaan että aurorit saisivat tämän kiinni. Toisaalta, hän olisi jo muutenkin jäämässä kiinni.
Kauempaa kuului aurorien loitsusanoja, ja pirunalon loistelias hehku alkoi sammumaan talosta, näemmä aurorit löysivät vihdoinkin oikeat loitsut saada se kuriin.

Bellatrix ehti nähdä, miten loitsu singahti kohti vajaa kauempaa, kun hän ympärillensä vainoharhaisena vilkuili. Hän ei keksinyt mitään.. mitä hän tekisi, miten hän pysäyttäisi tuon? Loitsu ei kaikenlisäksi tullut häntä kohti, vaan vajan lattiaa.. hän ei ehtisi varjelumilla sitä pysäytää.. Bellatrixin sydän ehti hakata kerran kun hän keksi viimeisen keinon sekunnin ajassa mitä ainakin yrittää.

Bellatrix yritti kaikkoontua.. ja se onnistui. Bellatrix oli sulkenut silmänsä yrittäessään viimeistä keinoa, ja avatessaan ne hän ehti huomata miten oli puiden keskellä jossain selvästi kauempana. Oliko se mahdollista? Mihin hävisi aurorien tekemät kaikkoontumisen estoloitsut..? Ei, tämän täytyi olla jotakin, jotakin selvästi pahempaa.
Ei mennyt aikaakaan, kun Bellatrix huomasi miten kymmenen sauvaa osoitti kaikki häneen, jokainen oli auroreita. Nainen tajusi vasta nyt.. aurorit olivat purkaneet loitsut jotta kuolonsyöjät kaikkoontuisivat.. suoraan ansaan. Bellatrix ei ehtinyt nähdä enään muuta kuin punaisen valosuihkun tulevan häntä kohti ja lopuksi, maailma pimeni hänen silmissään. Hän oli jäänyt kiinni, ja epäonnistunut.


//Tosi suuret kiitokset mahtavasta roolipelistä! Mielenkiintoinen roolipeli joka saatiin kehitettyä viellä pidemmälle mitä oli edes tarkoitus. :DD Dea kiittää ja kumartaa.

Hän ei ollut koskaan kironnut niin sydämestään ja rankasti Lestrangen onnistuessa kaikkoontumaan murto-osasekuntia ennen kuin ikitarttumisloitsu osui lattiaan. Siis mitkä olivat todennäköisyydet että kaikkoontumisenesto syystä tai toisesta oli rauennut juuri näillä hetkillä? Juniori alkoi tuntea olonsa jälleen levottomaksi, tämä kun tuntui valtavalta takaiskulta. Suunnitelma oli ollut niin loistava...Hän toivoi ettei Lestrange olisi kaikkoontunut jonnekin niin kauas että aurorit jättäisivät hänetkin toistaiseksi rauhaan ja hän ehtisi hankkia toisen taikasauvan jostain muualta. Mutta yö vain jatkoi alamäkeä...Kävellessään vajan etupuolelle hän todisti vaarallisimman kolleegansa kaatuvan aurorien piirityksessä. Ikävä kyllä ei kuoliaaksi asti. Bellatrix Lestrange ei ollut vielä edes iskeytynyt maahan, kun osa auroreista alkoi lähestyä häntä, yhä epäluuloisen näköisinä. Tai ehkä jo enemmänkin? Olivatko ne kuulleet mitä hän muutama hetki sitten vinoili Lestrangelle? Hänellä saattoi olla hyvä asema, mutta näinä silti aikoina ei kannattanut suotta kasata todisteita itseään vastaan enempää kuin oli aivan pakko.

Poika käveli auroreja vastaan unenomaisissa tunnelmissa, puristaen lujasti taikasauvaansa. Hän ei luovuttaisi sitä kenellekään ministeriössä ennen kuin isä niin käskisi, ja sitähän tämä ei tietenkään tekisi. Ehkä kukaan ei edes kehtaisi vaatia, edes muodon vuoksi. Paitsi jos Lestrange alkaa laulaa ja väki olisi erityisen virkaintoista tänä yönä. Hän ei voisi kaikkoontua nyt mihinkään herättämättä lisää kysymyksiä. Hänen olisi pakko lähteä Taikaministeriölle ja uskoa uskomastaan päästyäänkin, että hän oli loihtinut tarpeeksi monesti paon aikana, piilottamaan Longbottomin vierailun kaiun.
'Hän ei salli sitä. Olen hänen poikansa. Hän ei salli sitä.' nuori Crouch sanoi itselleen mielessään, puristi vimmaisesti taikasauvaansa, kolea ja etäinen katseensa naulittuna tainnutetuun Bellatrix Lestrangeen.


// Jep, kiitos mainiosta pelistä! Tästä muotoutui tosiaan aika herkullinen, vaikka alkusuunnitelmat olivat avoimet. Kiitos! //