Seven years of magic
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.


Kaikki roolipeliä koskevat säännöt ja tiedot löydät Kotisivuiltamme!
 
PääsivuLatest imagesHakuRekisteröidyKirjaudu sisään

 

 Children are our future

Siirry alas 
3 posters
KirjoittajaViesti
Jacob King
Poliisi
Jacob King


Viestien lukumäärä : 82
Join date : 02.01.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Children are our future   Children are our future EmptySu Kesä 03, 2012 3:24 am

//
  • Perjantai 12.7.1991, 2PM eteenpäin.

  • Hunterin ja Jacobin kirjoitan aina samassa viestissä. Kumman tunnuksella, riippuu siitä kummalla satun olemaan linjoilla.

  • Albus Dumbledore myös mukaan. ^^
//

Oli aurinkoinen päivä heinäkuun puolivälissä joten Tylypahkan koulu nauttisi vielä muutaman viikon rauhasta ja järjestyksestä, kunnes syystuulet ja pikajuna toisi sinne satoja velhoja ja noitia. Nyt sen massiivisessa portaikossa tapahtui jotain harvinaisempaa. Niitä nousi kohti linnan pääovia kaksi hahmoa, pitkä neljässäkymmenissä oleva mies ja tämän vierellä pieni poika – niin pienikokoinen ettei ensikatsomalla olisi ajatellut tämän kuuluvan sinne päin vielä muutamaan vuoteen. Ikä pojalla kuitenkin riitti juuri sopivasti, ja intoa vielä enemmän. Syy kaksikon läsnäoloon johtui kuitenkin ongelmasta joka saattaisi estää tämän mahdollisuuden ottaa syntymästään asti hänelle kuulunut paikka tässä koulussa. Pojalla oli kuitenkin onnea sillä koulun nykyinen rehtori oli äärimmäisen suvaitsevainen ja avarakatseinen persoona.
Jacob avasi yhden linnan pääovista ja päästi uteliaisuutta kihisevän poikansa edellään sisään.
”Hunter, älä mene liian kauas. Dumbledore hakee meidät tästä pian. Ja jottet eksy,” hän sanoi, joutuen korottamaan ääntään hieman sillä poika oli jo ehtinyt puoiväliin valtavaa aulaa.
”Juu en!” Hunter hihkaisi vastaukseksi ja katosi vankityrmiä kohti vievälle käytävälle. Hän nimittäin haistoi että ne olivat siellä, sieltä päin kun saattoi napata muuta linnaa kosteamman ja hitusen tunkkaisen ilmavirran. Tosin, heistä kahdesta vain hän, epätavallisen terävän hajuaistinsa ansiosta.

Jacob tyytyi tarkastelemaan linnaa aulasta käsin ja pohti miten paljon sen käytännöt oli mahtaneet muuttua sitten hänen opiskeluaikojensa. Hän arveli ettei juurikaan, vaikka hän oli jättänyt tämän koulun reilusti yli kaksikymmentä vuotta sitten. Asiat vain muuttuivat hyvin hitaasti taikayhteiskunnassa joka eli vieläkin pitkälti menneillä vuosisadoilla asiassa jos toisessakin. Kehityksessä osittain olosuhteiden pakosta, sähkö kun ei suostunut toimimaan jos ilmassa oli liikaa taikaa. Tietyt käytännöt kuitenkin oli pakko selvittää ennen kuin pojan paikasta voisi tehdä lopullisen päätöksen. Sellaiset joista hänellä ei ollut harmainta aavistusta ja joista ei minkäänlaisissa esitteissä kirjoitettu.
Hetken käveltyään ja ajatuksiin uppouduttuaan Jacob oli istahtanut ulko-oven seinustalle sijoitetulle pitkälle puupenkille ja uppoutui koko ajan syvemmälle ristiriitaisiin tunteisiinsa.

Hän oli jo kerran vaivoin uskaltanut päästää lapsestaan irti, antaa tämän aloittaa jästien – ei-taikovien ihmisten - julkisen koulun. Olihan se riiviö kerran erotettu väliaikaisesti koulustaan Skotlannissa, joskus vaarallistenkin käytännön pilojen liikaharrastamisen takia, mutta poika oli oppinut hillitsemään ideoitaan ja tämän koulun henkilökunnan sietokyky käytännön pilojen suhteen oli todennäköisesti paljon korkeampi kuin jästeillä julkisissa kouluissaan. Ja kuten hän oli moneen kertaan itseään muistuttanut, rehtori Dumbledore tuntui olevan yksi maailman kärsivällisimmistä ja suvaitsevaisimmista ihmisistä. Nuo olivat kuitenkin hyvin pieniä asioita todellisten ongelmien rinnalla.
Hunterilla oli jo kouluiän alussa ollut ylimääräinen matalan profiilin vaativa ongelma, sen pikkuvelhojen tyypillisen matalan profiilin vaativan ongelman lisäksi. Kaikki oli jästien koulussa kuitenkin mennyt todella hyvin kaikki neljä vuotta mitä niihin asioihin tuli. Jacob halusi koko sydämestään poikansa voivan tehdä haluamiaan asioita ja tavoittavan unelmansa, olevan onnellinen – ja Tylypahka oli mitä ilmeisimmin osa sitä. Silti hän koki jopa suurempia vaikeuksia tavoitella tätä vaihtoehtoa kuin oli neljä vuotta sitten, 7-vuotiaan Hunterin vastustaessa kotiopetusvaihtoehtoa.

Näiden tunteiden täytyi johtua osittain perheen historiasta juontuvasta tavallista syvemmästä suojeluhalusta, vanhemman tyypillisestä haluttomuudesta myöntää että lapsensa on taas kasvanut monenmonta vuotta ja aloittamassa uuden vaiheen elämässä, ja siitä että nyt poika olisi todella kaukana yhdeksän kuukautta vuodesta...ei vain muutaman kilometrin päässä muutaman tunnin viitenä päivänä viikossa. Se oli järjettömän pitkä aika erossa omasta lapsestaan, vaikka tämä tulisikin pari kertaa lomille ja pitäisi yhteyttä kirjeitse, ja vaikka kotona olisikin toinen lapsi.
Mutta tällä kertaa vaikeus syntyi ennen kaikkea siitä, että pojan täysikuun ongelma oli osoittautunut koko kuukauden ongelmaksi. Siinä oli asioita joissa Hunteriin ei oletusarvoisesti voinut luottaa, mutta toisaalta poika oli monesti osoittanut että kun motivaatio oli kohdallaan, niin voisi sittenkin. Jacob yritti hokea tätä itselleen, sillä hän ei missään nimessä halunnut päätyä vahingossa olemaan lapsensa kouluun pääsyä vastaan. Hän aikoi pyrkiä mahdollisimman neutraaliin asiankäsittelyyn ja antaa Hunterin itsensä puhua mahdollisimman paljon.

Ensimmäinen kysymys nyt kuitenkin oli, miten ottaa Hunterin tila esille tässä tapaamisessa? Hän kyllä luotti Albus Dumbledoreen, olihan hänellä omilta oppilasajoiltaan henkilökohtaistakin kokemusta tämän koulusta, mutta edelleen siitä oli yli kaksikymmentä vuotta. Toisaalta, olisiko se nyt reilua kiertää aihetta, kun mies oli ystävällisesti järjestänyt henkilökohtaista aikaa vaikka hänen kirjeensä oli ollut hyvin ympäripyöreä heidän asiansa suhteen? Tietenkin, Hunter ei välttämättä ollut ensimmäinen Tylypahkaan tahtova ihmissusilapsi, joten Dumbledore oli saattanut jo aavistaakin mistä olisi kyse.

Hiljaisuus, ja Jacobin pään sisällä äänekkäänä risteilevät ajatukset katkesivat kuin seinään, suuren eteishallin täyttyessä innokkaasta huudahduksesta ja pienten jalkojen juoksuaskelista.
”Iskä, hei iskä, katso!” Hunter hihkui jo matkan päästä ja heilutti käsissään tyrmien tienoilta löytämäänsä pääkalloa, joka näytti jo kauempaa katsoen ihmisen kallolta ja todistautui olemaankin, kun poika ehti isänsä luo penkin viereen.
”Onko se aito?” Jacob kysyi otsa hieman rypyssä sillä olihan linna ainakin tuhat vuotta vanha unohdettujen ja suljettujen osien kera, mutta ei kai täällä nyt aitoja pääkalloja käytävillä yleensä viljelty. ”Missä sinä kävit?”
”On se! Ja ihan tuossa noin vaan,” Hunter vastasi totuudenmukaisesti, mutta puhuen melko nopeasti ja hosui kädellään epämääräisesti tulosuuntaansa, katse tiiviisti löytämässään kallossa.
”Riesu on varmana tuonut sen jostain syvimmistä tyrmistä joita ei käytetä mihinkään,” hän teorisoi niin paatoksella ettei Jacob edes yrittänyt sanoa mitään väliin.
”Jos pääsen tänne, haluan ehdottomasti olla Luihuinen!” vekara julisti juuri äsken päättämänsä 'ehdottoman' asianlaidan. Jacobia hymyilytti hieman sillä niin intohimoinen kauhugenren fani kuin Hunter olikin, oli epätodennäköistä että tämä toivoi kyseistä tupaa niin sydämestään että Hattu tämän sinne lajittelisi.
Jacobin olo helpottui hieman, kun hän pojan viimeisimmän myötä totesi että tämä kaikesta innokkuudestaan huolimatta onnistui pitämään mielessään ettei paikka ollut täysin varma.

”Käyn katsomassa olisiko siellä loputkin tästä!” energiaa pursuava Hunter jatkoi hihkumistaan.
”Maltahan nyt. Ehdit tehdä sen vaikka tapaamisen jälkeen,” Jacob toppuutteli lempeään sävyyn ja saikin pojan kääntymään ehtimänsä muutaman askeleen päästä takaisin ja istahtamaan penkille hänen viereensä.
”Onko kello jo kaksi?” Hunter kysyi yllättävän hätäisen kuuloisena nähden siihen miten perusteellisesti hän tutki ja hypisteli käsissään yhä pitelemäänsä vanhaa pääkalloa.
”Ihan kohta,” Jacob vastasi rannekelloaan pikaisesti vilkaistuaan, ja katseli sitten hetkeksi hiljentyneen poikansa autuasta pääkallotutkimusta. Tämä ei ollut kai koskaan pidellyt aitoa ihmisen kalloa, kun lastenlääkäreilläkin ne olivat muovijäljitelmiä. Hunterin pohtiva ilme ja pääkallo käsissään muistutti Jacobia erään englantilaisen näytelmäkirjailijan kuuluisasta teoksesta. Ollako vai eikö olla? Korpinkynsi vai Luihuinen? Siinä vasta pulma..
”Saanko pitää tämän?” Hunter kysyi yhtäkkiä, pidellen pääkalloa korkealla ilmassa, ”Voisin nimetä sen...Al Bino. Tai...Rob Graves...Ehkä löydän toisen sen kaveriksi...”
Jacob melkein naurahti ääneen, mutta pyöräytti lopulta vain silmiään. Keräilykohde ei kuulostanut erityisen tervehenkiseltä, kun kyseessä ei ollut minkään tutkivan ammatin puolesta keräilevä. Itseasiassa samasta syystä se oli moraalisestikin kyseenalaista joten hän ei ajatukselle suuremmin lämmennyt.
”Kummalta se sinusta näyttää? Tai miltä?” viikari uteli isänsä mielipidettä nimestä, käännellen kalloa tämän kasvojen edessä.
”Juuri nyt, Sy Lance Hunter,” Jacob totesi hyväntuulisen tyynesti ja painoi kalloa alas Hunterin käsissä.
”Muistathan antaa minun ottaa tilanteesi esiin,” hän jatkoi saatuaan pojan täyden huomion tämän katsoessa odottavasti ylös häneen ja muistutuksen myötä vain nyökkäsi vastaukseksi.
”Mutta se olet lopulta sinä jonka pitää vakuuttaa Dumbledore siitä ettei sinusta ole vaaraa,” hän painotti erityisen vakavana.

Hunter laski katseensa hiljaisena, takaisin karmivaan aarteeseensa. Ny hän hypisteli sitä hajamielisen oloisena. Hänellä oli joskus asianlaitaan liittyen mietteitä joita hän ei halunnut kertoa edes isälleen, mutta pohjimmiltaan hän ei halunnut satuttaa ketään. Eikä hän ollut halunnut tartuntaakaan, purema oli ollut puhtaasti shokkitila ja sen jälkeen olisi-pitänyt-tietää tunnelmat. Kunnes se oli käynyt Freyan kimppuun...mitä sitäkään hän ei ollut halunnut...tai no, teknisesti ottaen oli, mutta todellisuuden iskiessä ei enää tippaakaan.
Tuon yön muisto sai Hunterin olemuksen synkentymään ennennäkemättömällä tavalla, siinä missä se yleensä aiheutti päinvastaisen reaktion. Vaikkei hänellä riittänyt hurjasti välinpitoa tuntemattomiin sivullisiin ja täällä ei perheenjäseniä olisi, ystäviä hän saisi ja jotkut hänen nykyisistä aloittaisivat Tylypahkan ensi vuonna. Ja ne tuntemattomatkin olivat aina mahdollisia uusia kavereita.
”Hei, mikä on?” Jacob kysyi huolissaan todetessaan synkistelyn, kuljettaen kätensä poikansa mustien, heiamn piikkikääseen tyyliin laitettujen hiusten lomasta. Hunter ei kuitenkaan heti vastannut tai edes irroittanut katsettaan pääkallosta. Hetken kuluttua hän kuitenkin nosti katseensa takaisin isäänsä.
”En olisi vaaraksi,” hän totesi vakaaseen sävyyn ja kirkkain silmin. ”Mutta...” pojan katse tummeni hieman. ”Voinko tosiaan saada hänet uskomaan sen?”
Hunter ei ollut asiasta lainkaan niin varma, sillä hän ei ollut ikinä tavannut Dumbledorea eikä jutellut kenenkään Dumbledoren kaltaisenkaan kanssa. Tosin hän ei osannut oikein edes määritellä mitä se tarkoitti. Tenavan mielessä pyöri auttamatta vain median mahtipontiset ylistykset 'maailman mahtavimmasta velhosta' ja kuinka 'lordi Voldemorkin pelkäsi', 'Dumbledore Taikaministeriksi?' ja sensellaista.
”Kyllä saar, jos se on sydämessäsi” Jacob lausui rohkaisevat sanat pienen puolihalauksen kera. 'Jos' kuulosti vain kielikuvalta, sillä hän ei jossitellut, vaan tiesi. Hunter oli niin halutessaan melko hyvä valehtelija ja käytti vieraiden ja puolituttujen kanssa häikäilemättä hyväkseen sööttejä kasvojaan ja suloista hymyään, mutta silloin kun tämä puhui sydämestään, se välittyi selkeästi ja itselleen tärkeiden asioiden kanssa myös vahvasti.
Takaisin alkuun Siirry alas
Albus Dumbledore
Rehtori/Kilta
Albus Dumbledore


Viestien lukumäärä : 135
Join date : 16.02.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptySu Kesä 03, 2012 4:59 pm

Albus Dumbledore istui tyynesti työpöytänsä äärellä, katse pohtivana pariin koulupaperiin suunnattuna. Vaikka koulun alkuun oli vielä kuutisen viikkoa aikaa, oli rehtorin kesä ollut kaikkea muuta kuin rento ja rauhallinen. Mikäli Albukselta oltaisiin kysytty, olisi velho todennäköisesti mieliisti viettänyt näennäisen "lomansa" mökillään, kaukana kaikesta, kuunellen kamarimusiikkia ja pelaten vaikka mölkkyä. Kuten kaikki viimeisetkin kesät, oli rehtorin aika kuitenkin kiirinyt erinäisten kouluasioiden keskellä. Hän oli tavannut tulevia oppilaita, tehnyt monia paperitöitä valmiiksi ja vieraillut liiankin monesti Taikaministeriössä. Toisaalta, kaiken kiireen keskellä, hän kuitenkin nautti työstään. Hän rakasti Tylypahkaa ja sen oppilaita, eikä kiireidensä keskellä kaivannutkaan mitään muuta.

Kirjoitettuaan vielä muutaman rivin pariin Tylypahkan paperiin, nosti Dumbledore katseensa ylös ja vilkaisi ikivanhaan, kultaiseen aurinkokelloonsa. Se alkoi näyttämään jo iltapäivää, joten Dumbledore kokosi paperinsa kasaan ja nousi ylös. Hän muisti varsin hyvin sopineensa tapaamisen Jacob Kingin ja tämän pojan kanssa, ja arveli heidän jo odottavan aulassa.
Jacob King oli tuttu nimi myös rehtori Dumbledorelle, hän tunsi poliisin näennäisesti taikayhteisön kautta, ja oli tietoinen että tällä oli nuori poika. Joitakin viikkoja sitten King oli kuitenkin lähestynyt Dumbledorea kirjeitse, koskien erästä hyvin tärkeää ja oleellista asiaa, ja he olivat sopineet tapaamisen ennen Tylypahkan alkamista.

Kun Albus Dumbledore asteli portaita alas aulaan, huomasi hän heti ensitöikseen keski-ikäisen miehen ja pienen pojan istumassa aulan marmoripenkeillä. Hän osasi jo arvata keitä he olivat. Kaksikko oli juuri halaamassa toisiaan, mikä sai Dumbledoren kasvoille lämpimän hymyn.
"Hyvää päivää. Olen rehtori Dumbledore. Otaksun teidän olevan King?", Albus esittäytyi ja ojensi pitkän ja kapean kämmenensä nuoremmalle velholle. Miesten käteltyä, rehtori siirsi katseensa poikaan ja tämän kasvoille ilmestyi tuikkiva, pikkupoikamainen ja ovela hymy. Hän kumartui hitusen pojan puoleen, katseen ollen lämpimä.
"Ja te olette kai nuori herra King?", Albus kysyi kohteliaasti, äänessään samaan aikaa lämpöä, mutta toisaalta, myös samantasoista kunnioitusta ja kohteliaisuutta kuin hän olisi puhutellut aikuistakin.


Viimeinen muokkaaja, Albus Dumbledore pvm Su Kesä 03, 2012 9:33 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Stephen Hunter King
Korpinkynsi/Ihmissusi
Stephen Hunter King


Viestien lukumäärä : 411
Join date : 05.03.2011

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptySu Kesä 03, 2012 8:34 pm

Jacob nousi ylös jo Dumbledoren kävellessä heidän luokseen, ja totesi Dumbledoren kanssa muodollisuudetkin tuntuivat osalta luontevaa keskustelua eikä kankeilta tavoilta toisin kuin ne perustavanlaatuisesti olivat.
”Kyllä vain, Jacob King, hyvää päivää,” mies vastasi rehtoria kätellessään, hänen olemuksensa oli keventynyt ja hän kuulosti esittäytyessään siltä kuin tapaamisen syy ei tuntuisikaan niin vaikealta käsiteltävältä kuin se todellisuudessa oli. Olihan hän tietysti ammattinsa puitteissa harjoittunut selviämään hyvin monenlaisista tilanteista kunnialla, omista tunteista huolimatta, mutta taisi Dumbledorellakin olla osansa tässä tapauksessa.

Luontevuushavaintojen vaikuttavuutta vahvisti se ettei hän ollut henkilökohtaisesti edes tavannut Albus Dumbledorea sen jälkeen kun oli 15-vuotiaana Tylypahkasta lähtenyt viidennen vuosikurssinsa päätteeksi, tähtäimessään jästien julkinen lukio ja sen jälkeen poliisiakatemia. Vaikka hän oli vuosien aikana perheineen viettänyt suhteellisen paljon aikaa taikayhteiskunann puolella, ei hän ollut vapaa-ajalla kovin usein entisiin professoreihinsa törmännyt. Ei ollut oikeastaan olettanutkaan, sisäoppilaitoksen luotsaaminen oli aivan eri asia kuin julkisessa koulussa opettaminen.
Oli hänellä saattanut olla näennäisiä yhteyksiä tähän mieheen siinä missä muihinkin vaikutusvaltaisiin taikayhteiskunnan jäseniin, varsinkin velhosodan aikaan jolloin jästien poliisivoimissa työskentelevät velhot ja noidat päätyivät tavallista useammin yhteyteen Taikaministeriön kanssa joka taasen vaikutti kaikkialla. Hän tosin piti yhteyttä Taikaministeriöön myös rauhan aikana joka ikinen vuosi, hän kun ei ollut luovuttanut veljensä tapauksen suhteen.
Hän tunsi Dumbledorea siis niin vähän, että virallisten tapaamisten suurten ja henkilökohtaisten asioiden tiimoilta pitäisi tuntua hankalammilta. Tämä sai hänet toteamaan mielessään ettei osannut kuvitellakaan parempaa johtajaa koululaitokselle. Ajatus vahvisui Hunterin suuntaan osoitetun lempeän hymyn saattelemana, kun hän totesi Hunterin epävarmuuden rippeiden karisevan pois Dumbledoren käännyttyä tämän puoleen.

Hunter ei ollut heti noussut penkiltä vaan oli tarkastellut kuuluisaa velhoa niiltä sijoiltaan jännityyneen haltioituneena kuin legendaarista elokuvatähteä joka käveli kadulla ohi.
Silti mediaylistysten lietsoman tarkastelun sijaan pojan ensimmäinen tietoinen ajatus oli miehen pituus. Dumbledoren ehdittyä heidän luokseen, poika totesi tämän olevan samanpituinen hänen isänsä kanssa. Siis todella pitkä ja kumpikin reilusti yli kaksi päätä häntä pidempiä! Tosin lähinnä siksi että susi oli muuttanut hänen pituuskasvuaan epätavallisen hitaaksi. Hunter pohti jälleen hetken olisiko niin käynyt jos muoto ei olisi tavallisen suden eli luustossa läpikotainen, vaan sellainen ihmismäinen muoto. No, se oli okeastaan jo entinen huoli sillä viime aikoina hän oli jälleen kasvanut normaalia tahtia.
Ja normaalisi hän ei välittänyt lyhyydestään sillä kaikki auktoriteettihahmot joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, olivat välittäneet enemmän tai vähemmän turvallisuuden tunnetta. Mutta juuri nyt kokoeron huomioi heti, olihan tuossa sentään itse Albus Dumbledore joka sen lisäksi olisi hänen toivottavasti tulevan toisen kotinsa aikuisista korkeimmassa asenassa!

Isänsä rohkaisevien sanojen myötä Hunter ei ollut alkuunkaan enää niin synkeä ja epävarma kuin oli hetkeä aiemmin, eikä ehtinyt edes miettiä muuta kuin hupsuja pituusasioita, kun Dumbledore jo kääntyi hänen puoleensa. Silä hetkellä viimeisetkin jännityksen rippeet tuntuivat pyyhkiytyvän pois pojan olemuksesta. Tämän kasvoille kohosi välittömästi aito ja ilahtunut, säteilevä hymy, reaktiona Albuksen odottamattomaan olemukseen. Olihan isäkin toki välillä lapsenomainen ja ehdottomasti hän mielsi tämän ystävänään, mutta se oli silti niin eri asia kuin joku ulkopuolinen aikuinen. Se oli kuitenkin aina vanhempi ensin, ystävä vasta toisena.
Ennenkaikkea Hunterin reaktioon vaikutti kysymys, kuinka joku noin vanha saattoi vaikuttaa non lapsenomaiselta, ystävältä? Kysymys saattoi ilmetä vain ilahtuneena hämmennyksenä hänen silmissään, hän kun ei edes harkinnut esittää moista ääneen. Ei vaikka pohjimmainen tarkoitus olikin kohteliaisuus. Jotenkin se silti kuulosti hänen päässään liian tulkinnanvaraiselta.
Rehtorin kumartuessa hieman hänen puoleensa ja puhutellessa häntä harvinaiseen sävyyn mitä aikuisten tapoihin lapsia kohtaan yleensä tuli, Hunter alitajuisesti huomasi itse unohtaneensa käytöstavat nököttäessään vieläkin penkillä kuin tatti. Hänen hymynsä ei kuitenkaan hiipunut tai muuttunut, kun hän pikaisesti mutta hillitysti nousi jaloilleen, ojensi kätensä miehelle kuten aikuisilla oli tapana ja napitti kirkkain silmin ylös Albukseen.
”Kyllä, sir. Hunter King. Stephen Hunter oikeastaan, mutta pidän enemmän tokasta nimestäni ja tunnen sen paremmin,” poika totesi iloisesti. Hän kyllä tiesi että sisäoppilaitoksissa oppilaita puhuteltiin ensisijaisesti sukunimillään mihin olisi kyllä tottumista jos tänne pääsisi, mutta ei etunimen selvityksestä haittaakaan voisi olla.
”On tosi mukava tavata teidät.” hän totesi samaan hengenvetoon eikä tenavan iloa ja uteliaisuutta huokuvasta sävystä ja olemuksesta jäänyt epäselväksi että hän tarkoitti sitä täydestä pikku sydämestään. Hän ei sillä hetkellä muistanut miksi hän oikeastaan oli hetki sitten ollut hermostunut.
Takaisin alkuun Siirry alas
Albus Dumbledore
Rehtori/Kilta
Albus Dumbledore


Viestien lukumäärä : 135
Join date : 16.02.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyPe Kesä 15, 2012 9:29 pm

Hunterin kasvoille ilmestyi säteilevä hymy, mikä kohotti myös Dumbledoren parrakkaalle suulle aidon, lämpimän hymyn. Lapset olivat aina niin avoimia ja vilpittömiä teoissaan, eikä Dumbledore jaksanut piitata muodollisuuksista mitä lapsiin tuli; kohteliasta käytöstä enemmän hän arvosti rehellisyyttä ja hän huomasi pojan silmien olevan rehelliset, avoimet ja uteliaat.

Albus Dumbledore naurahti sydämellisesti Hunterin esittäytyessä ja velho nyökkäsi lyhyesti. Hän piti lämpimän katseensa pojassa.
"Vai niin", Albus sanoi, "Minä itsekin pidän toisesta nimestäni, mutta setäni mukaan se onkin täysi fiasko", velho piti puheessaan hetken tauon ja kyyristyi sitten pojan tasolle kuin kertoakseen suuremmankin salaisuuden, "Mutta itse syytän sammakkokortteja siitä, että minut tunnetaan parhaiten Dumbledorena. Minä itse kun olisin mielummin Percival."
Tämän jälkeen Albus Dumbledore suoristi selkänsä ja käänsi katseensa pojan isään. Hän katsoi Jacobia ystävällisesti ja sanoi: "seuratkaa, menkäämme työhuoneeseeni." ja kääntyi vielä Hunterin puoleen, hymyillen pikkupoikamaisesti: "Uskoakseni työhuoneestani saattanee löytyä pari pakettia hedelmäkarkkeja", ja vinkkasi pojalle silmää.

Tämän jälkeen Dumbledore viittoi kädellään Jacobille ja Hunterille seuraamisen merkiksi, ja lähti kapuamaan marmoriportaita takaisin ylös. Matkallaan hän selitti hieman Tylypahkan historiaa ja kertoi eteen sattuneista muutamista huoneista ja haarniskoista. Heidän saavuttua Albuksen työhuoneeseen, Albus viittoili Jacobia ja Hunteria istuutumaan, ja lipui itse työpöytänsä taakse. Hän kohotti katseensa Jacobiin. "Olette siis kiinnostuneita päästämään poikanne Tylypahkaan, vai olenko olettanut oikein?"
Takaisin alkuun Siirry alas
Stephen Hunter King
Korpinkynsi/Ihmissusi
Stephen Hunter King


Viestien lukumäärä : 411
Join date : 05.03.2011

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyLa Kesä 16, 2012 4:55 am

Dumbledoren sivuttaessa muodollisuudet hänen kanssaan, Hunterin arvostus tätä kohtaan nousi entisestäänkin. Ei hän olisikaan jaksanut pitää kiinni moisista kankeista käytöstavoista joten oli helpotus tietää ettei koulun pääpomo välittänyt niistä oppilaidensa kanssa. Matkan aikana Jacob ja Huner kumpikin kuuntelivat aktiivisesti kertomusta koulun historiasta ja muusta, tosin nuoremman ajatukset harhailivat ajoittain hedelmäkarkin näköisiin mielikuviin.

Kansliassa Jacob istahti yhteen pöydän edessä olevista tuoleista ja Hunter valitsi isänsä vieressä olevan, mutta ei varsinaisesti keskittynyt tilanteeseen sillä Dumbledoren kanslian sisäpuoli piti hänen huomionsa. Hän totesi mielessään ettei huone ollut lainkaan tylsä ja ankea, toisin kuin jästien julkisen ala-asteen rehtorin kanslia oli ollut silloin kauan sitten Skotlannissa ja toisen kerran ei-niin-kauan sitten Lontoossa. Ne huoneet olivatkin sitemmin tulleet hänelle hyvin tutuksi vastahakoisen vieraan roolissa, varsinkin Skotlannin vuosina.

Kerran, lontoolaisessa koulussaan viime syksynä, hän oli piristänyt rehtorin kansliaa maalaamalla sen seinät täyteen rehtorin naamavärkin kuvia erinäisin ilmein (jotka olivat kaikkea muuta kuin imartelevia), ja tietenkin neonvärisillä graffitimaaleilla jotka hän oli edullisesti ostanut joltakin vanhemmalta oppilaalta.
Tuo 'pikku' taideteos oli onnistunut helposti päivänä jolloin koulu oli suljettu aiemmin opettajainkokouksen takia. Nämä kun tykkäsivät kokoontua viihtyisästi ruokasalissa opettajainhuoneen sijaan ja kukaan ei kuvitellutkaan että ala-asteikäiset viipyisivät koulurakennuksessa sekuntiakaan pidempään kuin olisi pakko. Vain kouluavustajaa oli pitänyt harhauttaa yhteistyöllä kavereiden kanssa.
Epäiltyjen listalla kävivät kaikki pilaan vähänkään osallistuneet eli sinä iltapäivänä koululla ilman hyvää syytä yliaikaa viettäneet. Hunter itse oli ollut listan kärjessä jo maineensa puolesta. Henkilökunta ei kuitenkaan ollut uskaltanut komentaa ketään siivoushommiin ilman vahvoja todisteita. Sellaisen graffitimäärän jynssääminen kun olisi ollut aivan liian pitkäaikainen ja raskas urakka sen ikäisille lapsille kesken lukukauden, ja lisäksi rehtori oli puhissut jotakin siitä ettei halunnut päästää 'niitä pikku vandaaleja' kansliaansa vesisankojen ja erinäisten myrkkyjen kera. Pelkkä ajatuskin kuulema aiheutti kovempaa päänsärkyä ja kammottavampia painajaisia kuin ne seinillä irvailevat pilakuvat. Lopulta rehtori oli itse maalannut seinät uudestaan.
Ajan mittaan totuus vastuussa olevan henkilöllisyydestä oli kyllä levinnyt oppilaiden keskuudessa, mutta kukaan ei ollut kannellut hänestä. Ei edes koulun pahimmat nörtit. Sillä kaikki arvostivat kyseistä pilaa, kyseisellä rehtorilla kun oli tapana joka ikinen aamu valittaa oppilaille jostakin asiasta keskusradion kautta aamunavauksen yhteydessä.

Mutta tänään, eräs yksityiskohta potentiaalisen uuden koulun rehtorin kansliassa veti pojan huomion kirkkaasti muita enemmän; orrella heidän takanaan istui nuoren oloinen feenikslintu! Ihka elävä aito feeniks! Tottakai hän oli tiennyt niitä olevan olemassa, mutta ei tähän mennessä päässyt näkemään muuta kuin kuvissa. Dumbledore oli avannut kesakustelun juuri tuolla hetkellä joten Hunterilta se meni täysin ohi, itseasiassa poika ei enää edes istunut tuolillaan vaan oli noussut seisomaan sillä polviensa varassa, kädet selkänojan päällä ja selkä Dumbledoreen päin eikä muistanut huoneessa muuta olevankaan kuin tuo ehkä maailman kaunein ja harvinaisin lintu. Jacob oli tämän huomioinut, mutta antoi tenavan ihmetellä toistaiseksi, Dumbledore kun ei ollut puhunut pojalle ja tämä ehtisi keskusteluun mukaan hetkeä myöhemminkin.

Jacob pohti miten Dumbledoren sanavalinta 'kiinnostunut' oli periaatteessa osuva, mutta hieman ontuva sillä tilanne oli enemmänkin niin että Hunter oli enemmän kuin kiinnostunut pääsemään Tylypahkaan, hän kiinnostunut poikansa onnellisuudesta, ja näin ollen auttava lasta tiellä Tylypahkaan. Jos tämä olisi ollut vain näennäisen kiinnostunut kyseisestä koulusta, hän olisi antanut pojan päätöksen muodostua vapaasti mihin tahansa suuntaan mutta itsekseen toivoen ettei se olisi Tylypahka. Hän kun ei tosiaan hihkunut riemusta ajatuksesta että joutuisi olemaan rakkaasta lapsestaan erossa yhdeksän kuukautta vuodesta ties kuinka monen vuoden ajan, saati sitten ne pojan henkilökohtaiset ongelmat joiden takia tässä oltiin...
Olisi kuitenkin täysin turhaa tarttua henkilökohtaiseen kiinnostustasoon sillä Hunter oli joka tapauksessa pyrkimässä tähän kouluun.
”Kyllä olen,” Jacob siis vastasi, itselleen yllättävän varmana asiasta.
”Ja hän todella haluaa tänne, vaikkei ehkä juuri nyt siltä vaikutakaan...” mies lisäsi väliin ja hymynkare nyki suupielessään hetken verran sillä hän oli kääntänyt katseensa kohti yhä haltioituneena feenikslintua tuijottavaa poikaa vierellään. Fawkes nukkui rauhallisesti, mutta silti sen onnistui pitää viikarin huomion tiiviisti itsessään. Jacob olisi ymmärtänyt sen paremmin jos orrella olisi kököttänyt joku limainen vampyyrimutanttihirmulisko. No jaa, kuten hän oli monesti ennenkin todennut, hänen esikoisensa osasi yllättää vuosikymmenenkin jälkeen.

Katseensa Jacob piti yhä Hunterissa, kun hän jatkoi.
”Mutta kuten kirjeessäni totesin, on muutama asia jotka olisi ehdottomasti selvitettävä,” hän sanoi vakavoituen taas, ja äänensävy viesti vilpitöntä toivetta poikansa haaveen tukemisesta ja hyvinvoinnin turvaamisesta. Se yhdistettynä tilanteen monimutkaisuuteen teki tästä puheenvuorosta todellisen haasteen. Hän työnsi nyt syvimmät tunteensa sivuun jotta saisi jatkettua asiaansa viisaasti.
”Täällä on varmasti nähty kaikenlaisia lapsia monenlaisien ongelmien kera, mutta oletan että on joitakin joita ei voida kouluun ottaa,” hän jatkoi neutraaliin sävyyn, samalla kun ravisti Hunteria lempeästi olkapäästä. Oli korkea aika tämänkin keskittyä tapaamiseen, mutta poika vaikutti vaipuneen jopa kauemmas kuin vain omiin maailmoihinsa feenikslinnun kanssa. Herättelytoimenpide sai hetkessä pojan havahtumaan todellisuuteen, katsahtamaan isäänsä hajamielisenä ja lopulta taakseen Dumbledoreen. Sen enempää viivyttelemättä poika istahti nätisti paikalleen ja jakoi kaiken äänettömän huomionsa vanhalle velholle pöydän takana, Jacobin jatkaessa asiaansa, käännettyään ensin katseensa Dumbledoreen.
”Eli arvostaisin suuresti, jos ensin kertoisitte mitkä tekijät ovat ehdottomia esteitä Tylypahkaan pääsyyn?”

Kysymyksensä myötä Jacob katseli taas hetken poikaansa ja yritti ottaa ulkopuolisen näkökulman, missä onnistuminen oli tietenkin mahdotonta, kaikista mahdollisista syistä. Toki poika parhaimmalla käytöksellään oli hyvinkin suloinen persoona, mutta jos nyt ajateltiin jo ensivaikutelmaa ennen varsinaista tutustumista, eli ulkonäköä ja olemusta... Hän arveli että ihmissusi lieni kertakaikkisesti viimeinen asia jonka tuosta nuoresta velhosta sai mieleensä. Sillä pientä, äskeistä keskittymiskyvyttömyyttään anteeksipyytävää hymyä lukuunottamatta, poika oli mitä viattomin ilmestys; kirkassilmäinen ja ikäisekseen pienikokoinen pojanviikari jolla oli todella suloiset hymy ja kasvot, hymykuoppia myöten. Korvatkin olivat joidenkin mielestä herttaisesti isot, vaikka senhetkinen hiusten pituus ja piikkityylinen kampaus ei juuri korostanut sitä piirrettä. Ja elämäniloinen sekä hyvää itsetuntoa säteilevä olemus tuon kaiken päälle takasi että harva väittäisi edes vitsinä tällä tenavalla olevan synkäää salaisuutta.
Jacob otti pojan olemuksesta itselleen paljon kunniaa sillä olihan hän kasvattanut tämän lapsen periatteessa yksin alusta asti, tämän varsin haasteellisen lapsen, ja onnistunut kasvattamaan onnellisen ja vahvan ihmisen - siitä hän oli varma sillä poika oli ollut sitä jo ennen ihmissuden taruntaa. Ei hän silti kuvitellut virheetön vanhempi olevansa, eikä vähätellyt sitä tosiasiaaa että 'synkkä' on näkökulma...Hunterin mielessä tällä ei ollut synkkää salaisuutta vaan maailman paras salaisuus.
Takaisin alkuun Siirry alas
Albus Dumbledore
Rehtori/Kilta
Albus Dumbledore


Viestien lukumäärä : 135
Join date : 16.02.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyTi Kesä 26, 2012 11:23 am

Dumbledorekin oli huomioinut Hunterin kiinnostuksen hänen lemmikkilintuaan kohtaan. Dumledoren parrakkaalle suupielelle nousi pieni, lämmin hymynkare hänen sinisten silmiensä osuessa poikaan. Dumbledore itsekin tiesi, kuinka kiinnostava Fawkes varmasti monien nuorten lapsien mielestä oli ja siksi häntä ei haitannut vaikka poika itse ei keskustelusta tällä hetkellä piitannutkaan; Oli nimittäin täysin ymmärrettävää ettei poika kykenisi osallistumaan, sillä Fawkes veti usein monienkin huomion itseensä ja kaikenlisäksi hän kyllä kerkeäisi jututtamaan poikaa myöhemminkin.

Dumbledore siirsi huomionsa Jacobiin. Rehtori nyökkäsi lyhyesti miehen puheen edetessä eikä keskeyttänyt tätä.
Oli totta, että Tylypahkaan mahtui monia erilaisia oppilaita, monine eri taustoineen ja ongelmineen. Luettuaan Jacobin lähettämän kirjeen, oli Dumbledorelle syntynyt jo tuolloin pieni aavistus Hunterin mahdollisesti ongelmasta. Jacob ei itse vielä ollut sanonut asiaansa suoraa, mutta mikäli rehtorin omat veikkauksensa olivat osuneet oikeaan, ei hän itse varsinaisesti nähnyt Hunterin tilanteessa estettä.
"Tylypahkan ovet ovat aina auki jokaiselle tänne haluamalle oppilaalle", Dumbledore sanoi vakaasti Jacobin kysymykseen. Hän itsekin silmäili poikaa silmäkulmastaa. Poika vaikutti hyvin suloiselta ja ulkopuolisen silmin lähes samanlaiselta kuin muutkin ikäisensä, mutta ongelman vakavuuden oli toki otettava huomioon. Dumbledore siirsi katseensa takaisin Jacobiin. Hän ei tiennyt aavistiko Jacob Dumbledoren jo arvanneen Hunterin ongelman itsekin, mutta hän halusi että isä sanoisi asiansa myös suoraan - jo siksikin että he olivat kolmisin kaukana kuuntelevista korvista, eikä Hunterin tilanteessa ollut mitään hävettävää. Päinvastoin. Dumbledore itse uskoi, että asiat saataisiin järjestetyksi, vaikka Jacob tuntuikin asiasta olevan epävarma, minkä Dumbledore ymmärsi täysin; tilanne ei varmasti ollut helppo heillekään.
"Toki, riippuen ongelman vakavuudesta, otaksun Tylypahkan resurssien riittävävän myös mitä erilaisempiin toimenpiteisiin ja järjestelyihin", rehtori jatkoi, siirtäen sormensa leukansa alle, ja nojaten hitusen pöytäänsä vasten pohtivana ja arvioivana. Velho oli hetken vaiti, tarkkaillen kaksikkoa katseellaan, kunnes hän sanoi hitusen lempeämmällä ja rohkaisevalla äänellä: "Mutta ensin ennen sen suurempia toimenpiteitä, minun tulisi kuulla tarkkaan, mikä Hunterin tilanne oikeasti on."
"Olemme huoneessani vain kolmisin, joten voitte luottaa sanaani; tämä keskustelu ei leviä työhuoneeni seinien ulkopuolelle", Dumbledore jatkoi, "vaikka toisaalta, seiniäni koristavat myös entisten rehtorien muotokuvat. He kuitenkin osaavat pitää suunsa kiinni, ja kuten näette, hekin torkkuvat lemmikkilintuni lailla", rehtori viittasi kädellään viereiseen seinään, jota koristi suuret, mahtavat, entisaikojen rehtorin muotokuvat, rauhallisesti kuorsaten.
Takaisin alkuun Siirry alas
Stephen Hunter King
Korpinkynsi/Ihmissusi
Stephen Hunter King


Viestien lukumäärä : 411
Join date : 05.03.2011

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyKe Kesä 27, 2012 1:04 am

Hunterin olemus kirkastui entisestäänkin Dumbledoren sanottua epäruorasti mutta käytännössä katsoen 'tervetuloa'. Pojan olemukseen hiipi kuitenkin takaisin hivenen hermostuneisuutta sillä häntä arvelutti sanat 'monenlaiset toimenpiteet'. Ainoa paikka missä minkäänlaisia toimenpiteitä oli tarvittu asian suhteen oli kotona ja se oli ihan eri asia kuin satojen ihmisten asuttama linna. Hän yritti ottaa mahdollisimman mukavan asennon pehmeässä nojatuolissaan nojaten sen eslkänojaan ja pyöritteli peukaloitaan osin mietteissään, mutta selvästi kuunnellen nyt varsin tarkkaan keskustelun etenemistä.

Se mikä hermostutti poikaa, antoi isälle asteen paremmin mielenrauhaan. Hän kuitenkin ehti nostaa arvioivan katseensa seinällä roikkuviin tauluihin juuri ennen kuin Dumbledore niihin viittasi. Ei ollut vaikeaa uskoa tämän vakuutteluja sillä eipä kai tämä pitäisi seuranaan epäluotettavia kollegoita. Tämä nimittäin tuskin oli ensimmäinen saati viimeinen ehdoton salaisuus joka tässä huoneessa jaettiin.
Joten Jacobin yhä hieman epävarma ja ankarasti pohtiva olemus ei johtunut luottamuksen puutteesta vaan poikansa ongelmista jotka eivät ikävä kyllä rajoittuneet ihmissusiliittoisiin. Miten ihmeessä kertoa niistä tarkkaan niin että ei varmasti antaisi millään tavalla väärää kuvaa?
”Niin,” mies totesi pohtivasti huokaisten ja yritti hänkin rentoutua tuoliinsa, onnistuen siinä astetta huonommin kuin Hunter.
”On kaksi asiaa - eivät suuremmin liity toisiinsa, joten aloitetaan vakavemmasta,” hän sitten aloitti ja tarkasteli vierellään istuvaa poikaa. He olivat kotona keskustelleet siitä mitä kaikkea menneistä ongelmiin liittyen kerrottaisiin ja tulleet melko hyvin yhteisymmärrykseen, ja poika tuntui yhä luottavan häneen.
Arvelu, veikkailu ja aavistelu olivat kuitenkin merkittävästi eri asia kuin suoranainen tieto. Alitajuinen epämukavuus siitä että tämä täytyi kertoa yhtään kenellekään joka ei siitä jo tiennyt, sai hänet huomaamattaan vilkaisemaan vielä seinillä nukkuvia entisiä rehtoreita samalla kun hän puhui.
”Ehkä jo arvelittekin,” hän aloitti, ei silä että pojasta tosiaan mitenkään olisi voinut arvata mutta vanha velho ja vanha koulu nähneet varmaan kaiken mahdollisen.
”Häntä puri ihmissusi. Joitakin vuosia sitten.” Hänen katseensa siirtyi Dumbledoren kautta taas Hunteriin joka tuijotteli omia sylissään ptämiään käsiään ja tämän olemuksesta katosi jälleen hermostuneisuus. Aivan kuin joku olisi todennut hänen olevan erilainen, mutta niin ylivoimaisella tavalla ettei mikään olisi hänelle mahdotonta. Vaikka Jacobin sävy olikin ollut vain ja ainoastaan vakava.
”Hän oli juuri täyttänyt seitsemän, ihastunut kauhufiktioon, ja yhtenä yönä karkasi etsimään ihmissusia joiden todellisuudesta oli kuullut. Hän sanoo, ettei tarkoittanut saada tartuntaa vaan halusi vain nähdä aidon ihmissuden.” Jacob kertoi yllättävän tyynesti, ihan kuin neljän vuoden takainen olisi kaukaisempaakin historiaa josta oli jo yleisesti ottaen helpompi puhua. Kaukaiselta se hänestä tuntui tämän salaisuuden tiimoilta vaikka muutoin vuodet kylä lensivät aivan liian nopeasti mitä lasten kasvuun tuli.
”Ja minä uskon sen. Olin läsnä kun pureman alkuperä paljastui, ja tunnen hänet hyvin. Se oli ollut pikkupojan innostus ja kiinnostus hirviöihin, mutta kun hän joutui myöntämään joutuneensa siihen maailmaan kirjoja syvemmälle, hän vaikutti aidosti pelkäävän.”
Nyt Hunterkin tuntui viiipyttymäisestä tyyneydestä päätellen ajattelavan asiaa muinaisena historiana, suorastaan jonkun toisen muinaisena historiana.
”Mutta ei kovin pitkään. Hän on yhä suuri kauhun ystävä ja muodostanut poikkeuksellisen vahvan rakkauden ihmissusiin, varsinkin omaan tartuntaansa. Hunter?” Jacob lopetteli tarinan alkua. Hunter tajusi pallon olevan hänellä vilkaistessaan isäänsä joka katsoi häntä ja myös äänettömästi rohkaisi olemaan ihan rehellinen ja välitön.

”No...niin...” poika aloitti sanoja hakien ja siirsi hämmentyneen pohtivan katseensa Dumbledoren kasvoihin ja siitä tämän takana olevaan ikkunaan josta aurinko kurkki sisään. Hän ei ollut keksinyt miten selittää tällainen asia sellaiselle joka ei lainkaan tiennyt millaista tämän tartunnan alla oli. Hän päätti siis aloittaa alusta ja kertoa itsestään tarkkaan, kuten rehtori oli pyytänyt. Hän kun ei kokenut juurui nyt omaavansa varaa asioiden kiertelyyn tai pintaraapaisuun, jos halusi pitää kiinni tilaisuudestaan päästä tähän kouluun.
”Eka täysikuu oli niin aito kuin sisälle lukittuna voi olla, koska ei ollut enää aikaa keittää sudenmyrkkyjuomaa eikä isä ja äiti uskaltaneet antaa edes unilääkkeitä sinä täysikuuna kun eivät tienneet ihmissusista tarpeeksi. Niin että saatoin vain ottaa sen mitä se viikko toi. Mutta se oli mielenkiintoista”, hän kertoi, huomaamattaan tunteella joka löytyisi monen huumeisiin tai näennäisesti kiehtoviin pimeisiin kultteihin vedetyn puheesta.
”Eikä enää pelottavaa, koska tiesin että perheeni olisi tukenani, mitä se sitten tarkoittaisikaan. Etenkin iskä,” poika lisäsi ja ääneensä nousi aimo annos kiintymystä ja rakkautta. Sitten hän alkoi syventyä ihmissuteuden hienouksiin ja sävy pysyi ehdottoman positiivisena, mutta tunnelataus oli lähinnä syvää innostusta.
”Superterävät aistit ovat tosi siistejä omata - ja minullapa on ne ympäri vuoden - vaikken minä kyllä huomaa niitä enää kovin usein ellen jotain erityisesti tarvitse. Mutta parasta tässä on se,” vekara jatkoi, innostus kasvaen äänessään ja olemuksessaan, nyt hänen kasvoillaan oli jo pieni vino hymy.
”että saan olla myyttinen olento, jokin josta muut fanit vain haaveilevat koko ikänsä. Ne ei tiedä-- eikä kun parasta on sittenkin hetket ennen muodonmuutosta!” hän muutti mieltään kesken ajatuksensa ja selitti muutenkin kuin selvittäisi suosikkilaitteestaan huvipuistossa. Hän ei olisi persoonansa takia halutessaankaan pystynyt peittämään positiivisia tunteitaan kovinkaan paljoa, mutta ei sillä hetkellä edes muistanut yrittää.
”Tuntea sen pimeyden nousevan syvyyksistä ja leviävän ja verenhimon vahvistuvan hetkellisesti, ja se on oudolla tavalla kaunista. Sitä saattelee jokin mikä tuntuu kuin salama kulkisi veressäni ja koko keho on tulessa muttei tuhoavassa vaan...maagisessa. Se on totaalisesti sitä seuraavan muodonmuutoksen karsean kivun arvoista.” Poika selitti ja uppoutui siihen täydellä sydämellään, elehti jopa käsillään salamoiden ja tulen ja kaiken merkittävimmän kohdalla. Nämä seikat olivat paljon upeampia kuin superterävät aistit. Jacob tuntui voivan hieman pahoin, sillä kuvailu oli ollut turhan runoollinen. Hän tiesi sen johtuvan osittain siitä että poika luki paljon tarinakirjallisuutta, mutta ei ollut epäilystäkään etteikö siihen olisi vaikuttanut se miten paljon, sydämellä ja lämmöllä poika oli noita hetkiä mielessään pohtinut.
”Tietty mikään vaikutus ei ole läheskään samaa tasoa sudenmyrkyn kanssa kuin ilman...Paitsi se muodonmuuoksen kipu,” poika jatkoi huomattavasti vaisummin ja tuntui rauhoittuvan muutenkin tuolissaan. ”Mutta silti. Sen kestää, kun kaikki muu on niin mahtavaa.”
”Se oli sen ekan täysikuun jälkeen kun halusin jättää Stephen-nimen ja käyttää vain tokaa nimeäni, Hunter. Iskä on silti pitänyt kaikki nimeni virallisesti mukana, kuulema jos muuttaisin mieltäni joskus,” poika kertoili, ”mutta en kyllä muuta,” hän julisti perään melkoisella itsevarmuudella.
”Minä rakastan ihmissusia,” hän totesi jälleen syvällä tunteella ja unohtui sitten hetkeksi pohtimaan mielessään miten paljon oli vielä kokematta.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Jacob käytti tämän tilaisuuden jatkaa tilanteen selvitystä toisesta olennaisesta näkökulmasta.

”Olen ollut läsnä joka ikinen täysikuun ilta ja yön. Hän joi sudenmyrkyn kuuliaisesti jo toista vuotta, vaikka se kuulema maistuu sanoinkuvaamattoman ällöttävältä. Joten en enää vahtinut sitä. Olemme puhuneet usein näistä asioista ja hänen tunteistaan vuosien mittaan, mutta hän taisi sittenkin jättää jotain kertomatta niiden aikana. Koska...” hän jatkoi ja viimeisimmän sanan painotuksen sävyllä vihjasi Hunterille että tämä saisi taas itse jatkaa kuten tahtoi.

”Minä...jätin yhtenä iltana juoman välistä,” poika sanoi ja liikahti tuolillaan taas hieman hermostuneena eikä tuntenut oloaan enää läheskään niin innostuneeksi kuin äsken.
”Viime vuonna,” hän tarkensi ja tuijotti taas alas käsiinsä. ”Ei se ollut mikään pitkään suunniteltu juttu. Olin vain pitkään ajatellut että olen erilainen...kuin muut kaltaiseni...Mikä on se mitä en koskaan kertonut. Pälkähtipä sitten vain mieleeni hyvä keino todistaa se. Kokeilin josko vain yksi ilta välistä jättäisi mieleni suden ja itseni välille eikä aiheuttaisi täydellistä muutosta.” Hän vaikeni hetkeksi ja väänetli sormiaan, miettien halusiko jatkaa, mutta muisti hyvin että tämä oli yksi niitä historian hetkiä jotka oli sovittu pakollisiksi kertoa.
”En ihan ajatellut asiaa loppuun asti, koska...tuota...karkasin jo lukituista tiloista kaupungille.”
Sitten hän veti syvään henkeä.
”Kokeeni epäonnistui täydellisesti, sillä en muista siitä mitään ja aamulla minulla oli suu täynnä verta. Se oli ällöä.”
”Ei ihmisen, Luojan kiitos” Jacob heitti väliin, puoliksi itsekseen.
”Ja yksi kokemus lisää ihmissuden elämääni,” poika lisäsi taas vivahde hilpeyttä sävyssään.
”Mutta,” hän kiirehti lisäämään yhtä vilpittömästi ja välittömästi kuin oli tähänkin asti lörpötellyt ja katsoi hetken Dumbledoreen. ”Se oli ainoa kerta. Minä...” hän jatkoi laskien taas katseensa käsiinsä.
”Tajusin että se satuttaa ihmisiä joista välitän. Ja iskä teki hyvin selväksi että se on tosi vaarallista kaiksella tavalla eikä saa enää koskaan ikinä milloinkaan tapahtua.”
Siitä oli jo melkein puolitoista vuotta, mutta ei tuntunut niin kaukaiselta. Joka kerta kun hän alkoi muistella kyseistä tempaustaan hän muisti parhaiten sen veren, mutta ratkaisevan hyvin myös kaikki muut seuraukset; sen miten inhottavaa oli olla tuottanut isälle pettymys karkaamalla, miten mukavaa oli että tämä oli löytänyt silti ylpeydenkin aiheita sen illan tapahtumista, ja hän muisti erittäin hyvin sen selkäsaunan – ja aivan yhtä hyvin hän muisti isänsä rakastavat sanat kaiken päätteeksi ja ne merkitsivät tänään yhtä paljon kuin silloinkin. Entä ne loputtomalta tuntuvat kuukaudet kotiarestissa? Eikä hän ollut unohtanut sitäkään hetkeä kun hän oli tajunnut sivuttaneensa ihmissudenmetsästäjien olemassaolon aivan kokonaan.
”Minä muistan sen, ja kunnioitan sitä,” Hunter jatkoi, ”Minulla ei ole vähäisintäkään halua jättää yhtään juomaa välistä eikä sekoittaa niihin mitään.”
Hän oli taas nostanut katseensa Dumbledoreen ja vaikutti kaikin puolin täysin vilpittömältä ja varmalta tunteestaan, sillä hän tarkoitti joka sanaa.
Hän vain jätti mainitsematta, että halusi yhä löytää keinon antaa sudelle vapautta, ilman että satuttaisi ketään. Ja hän yritti parhaansa mukaan olla kuuntelematta sitä mielensä perukoilla kuiskivaa ääntä joka muistutti että kyllähän häntä kiinnosti millaista olisi tappaa, ihminen. Hän antoi sen ajatuksen vallata alaa hyvin harvoin. Yksikin kerta oli ollut siinä mielessä liikaa, ettei hän ollut sitemmin osannut päästää siitä kokonaan irti, vaikka useimmiten, kuten nytkin, sen vaientaminen oli helppoa. Sitten hän veti taas syvään henkeä ja uskaltautui ehdottamaan jo neljä vuotta toivomaansa asiaa.
”Jos saan tulla tänne, olisiko mahdollista että saisin myös juosta vap-”

”EI,” kuului tiukka keskeytys hänen vierestään ja poika hätkähti hieman sillä olihan tästä kotona jo moneen kertaan puhuttu, mutta tätä ennen ei ollut vielä sen enempää kieltoa kuin myöntymystäkään tipahtanut. Nyt hän siis käänsi toiveikkaasta anovaksi muuttuneen katseensa isäänsä. Tietenkin hän tiedosti että asia oli pitkälle koulun rehtorista kiinni, mutta hän tiesi hyvin että oli tarjolla mitä tahansa, kaikki mitä alaikäisille sallittaisiin oli aivan loppupeleissä kiinni heidän vanhempiensa päätöksistä.
”Ei,” Jacob toisti lempeämmin, mutta yhtä tiukasti kuin äskenkin, katse pojassaan eikä enää korottanut ääntään mikä äsken oli ollut tahaton reaktio.
”Minä uskon sinua. Olet ollut oikein hyvä sudenmyrkyn kanssa taas siitä lähtien,” hän sanoi Hunterille lempeästi ja kannustavasti, mutta jatkoi sitten vakavampaan sävyyn. ”Mutta minä myös tunnen sinut ja se tarkoittaa jotain muutakin.” Hän kääntyi katsomaan Dumbledoreen tarkentaessaan asiaansa.
”Hunter ei tosiaan ole sen koommin edes yrittänyt leikkiä sudenmyrkkyjuoman kanssa eikä juoksennella vapaana ilman lupaani. Ja sudenmyrkyn alla hän ei tarkoituksella satuttaisi ketään. Hän on älykäs ja pohjimmiltaan hyväsydäminen poika, mutta myös hyvin vilkas, ilkikurinren, kekseliäs ja rikkaan mielikuvituksen omaava. Suurin osa noista tietenkin varsin positiivisia piirteitä enkä voisi olla ylpeämpi,” hän puhui vakaasti.
”Mutta liian riskialtis yhdistelmä susimuodossa vapaana juoksenteluun, vaikka olisi kuinka panostetut järjestelyt,” hän totesi kääntäessään katseensa takaisin Hunteriin joka huokaisi turhautuneena ja vajosi tuolissaan alemmas hieman mielenosoituksellisen oloisesti, mutta moninaisten ilmeiden joukossa kävi myös ymmärrys että niinhän se oli.
”Varsinkin kun hän on vielä lapsi,” Jacob jatkoi katsoessaan taas Dumbledoreen, ”Pelkäänpä että nuo piirteet yhdistettynä rakkauteen sutta kohtaann saattaisivat ajan kuluessa sumentaa hänen harkintakykynsä myös sudenmyrkyn alla, kun minä en ole paikalla.”
Hän oli päästänyt Hunterin vahvoin ja monenlaisin suojaloitsuin maustetulle kotipihalle joinakin täydenkuunöinä viimeksi kuluneen vuoden aikana, mutta oli aina itse ollut mukana.
”Me toki haluaisimme hänet lomilla kotiin henkisesti ja fyysisesti terveenä ja yhtenä kappaleena.”

Hunterkin mietti noita öitä sillä hetkellä, eikä halutessaankaan viitsinyt valittaa tähän väliin, koska oli useasti kokenut suurta houkutusta yrittää murtautua naapurin pihaan näiden koiraa kiusaamaan tai puraisemaan kadulla ohi kulkenutta kissaa nähdäkseen muuttuisiko eläimetkin jotenkin ihmissuden puraisusta. Ihmisten kulkiessa ohi oli joskus se seynkempikin ajatus käväissyt mielessä, joskaan ei niin houkuttelevana, vain ajatusleikkinä. Yksin tai jonkun muun seurassa hän olisi varmaan yrittänytkin jotain, se oli ollut hänen aina-rakastavan isänsä läsnäolo mikä oli muistuttanut että suojaloitsuihin oli pätevät syyt ja ettei kaikkia siinä hetkessä loistavalta tuntuvia päähänpistoja kannattanut toteuttaa.
Hunter mietti että jos hän ei tuntisi vierellään istuvaa miestä, voisi epäillä tämän käyttäneen lukilitisia häneen noina öinä. Hän kuitenkin tiesi että heidän isänsä oli äärimmäisen kunnioittava yksityisyyttä kohtaan, eikä rikkoisi sitä omien lastensakaan kohdalla ellei olisi aivan pakko – ja noina öinähän ei ollut. Mutta ei kai olisi ihme jos tämä oli onnistunut päättelemään noin paljon silkasta elekielestä ja käytöksestä ylipäätään ihmisten keskuudessa. Olihan sitä eletty yhdessä yksitoista vuotta ja susikin sekoittanut kuvioita jo neljä vuotta.
Nämä pohdinnat saivat pojan murjottamisen sijaan pohtimaan mistähän kaikesta täällä pääsisi kiemurtelemaan ongelmitta, kun kukaan ei tuntenut häntä lainkaan, saati sitten niin hyvin kuin omistautunut yksinhuoltajaisä?


Viimeinen muokkaaja, Stephen Hunter King pvm Ke Helmi 27, 2013 5:59 pm, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Albus Dumbledore
Rehtori/Kilta
Albus Dumbledore


Viestien lukumäärä : 135
Join date : 16.02.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyPe Joulu 14, 2012 8:28 am

Jacob vaikutti hermostuneelta, mikä oli luonnollisesti ymmärrettävää. Dumbledore nojautui tuolissaan rennosti taaksepäin ja antoi omalla olemuksellaan ymmärtää ettei ollut syytä hätään tai hermoiluihin. Tilanteet saataisiin kyllä sovituksi.
Kun Jacob aloitti puhumisen, kuunteli Dumbledore mielenkiinnolla ja nyökkäili miehen sanoille myötäillen. Jacob vilkaisi vielä kerran seinillä torkkuviin muotokuviin, mihin Dumbledore vastasi hymyillen rohkaisevasti. Muotokuvat olivat itsekin olleet rehtoreita, ja vaikka velho tiesikin saavansa varmasti kurinpalautusta, mitä tuli esimerkiksi professori Phineas Nigellus Mustaan, tiesivät entiset rehtorit myös sen että Dumbledorella oli päätösvalta eivätkä he saisi kansiassa käydyistä keskusteluista hiiskuakaan.

"Näin minä osasin jo arvailla kirjeestänne", Dumbledore sanoi Jacobin myöntäessä että Hunter oli ihmisusi, "En kuitenkaan näkisi poikanne ongelman olevan täysin ylitsepääsemätön. Hän on tuleva oppilaani, ja siksi myös täysin tasavertainen muiden kanssa." Tasa-arvo. Se oli asia, joka oltiin unohdettu nykyisessä velhoyhteiskunnassa, mutta Dumbledore itse pyrki näkemään oppilaansa täysin tasavertaisina. Hän ei tulisi sulkemaan kenellekään oppilaaksi pyrkijälle Tylypahkan ovia.

Mitä tuli tietysti Hunterin kiinnostukseen ihmissusiin, oli asia tietysti vakava ja tämä seikka tuli ottaa myös huomioon opiskeluissa. Kun Hunter sai vuoronsa jatkaa kertomustaan, siirsi rehtori katseensa poikaan.
Kun Hunter pääsi kohtaan, jossa hän kertoi ensimmäisestä yöstään, rehtorin katse muuttui puntaroivaksi. Katse ei ollut ennakkoluuloinen eikä arvosteleva, mutta pojan kiinnostus omaan ihmissuteuteen oli harvinaista; usein ihmissudet tuntuivat häpeilevän tilaansa, kokien sen lähes sairaudeksi. Koska Hunter oli vasta 11 vuotias, oli tilanteeseen kuitenkin suhtauduttava varoen ja mitä sudenmyrkkyjuomaan tulisi, tulisi sen juomista myös valvoa.

Hunter päätyi kertomaan superterävistä ihmissuden aisteista. Poika vaikutti niin innostuneelta, että vanhan velhon kasvoille kohosi pieni hymy.
"Löydynhän minäkin vanha mies suklaasammakkokorteista", Dumbledore hymähti hyväntahtoisesti.
Seuraavaksi poika siityi kertomaan suden muodonmuutoksesta. Hunter ei häpeillyt kertomustaan, vaan päinvastoin ylpeästi sanaili prosessinsa runollisessa muodossa. Dumbledore istui hiljaa, kuunellen poikaa uteliaana. Hän huomioi sivusilmällä isän huonovointoisen olemuksen, ja pohti itsekin että erityistoimenpiteisiin ryhdyttäisiin, mikäli Hunter aloittaisi Tylypahkassa opinnot. Hunter oli yhtä tervetullut kouluun, mutta rehtorin tulisi pitää erityisen tarkkaan huolta siitä, että poika tulisi oikeasti myös juomaan sudenmyrkkyjuomansa, jotta vahingoilta vältyttäisiin. Hetken poikaa katsellessaan, Dumbledore mietti että hänen varmaankin tulisi myös jututtaa poikaa täysin kahdenkesken ilman isää. Rehtorina hänen tulisi varmistaa, että Hunter noudattaisi myös yhteisiä pelisääntöjä.
"ihmisudet ovat mielenkiintoisia ja erityisen mystisiä olentoja", rehtori myötäili Hunterin sanoja, "mutta minä itse tulen pitäytymään paremmin villasukissa - niitä ei voi koskaan olla liikaa."

Dumbledore rypisti pohtivana kulmiaan, kun tuli ilmi ettei Hunter ollut eräänä iltana juonutkaan sudenmyrkkyjuomaansa. Albus silmäili poikaa arvioiden, mutta Hunter vaikutti aidosti katuvalta. Hetken poika väänteli hermotuneena sormiaan, ja vaikutti siltä kuin miettisi seuraavia sanojaan.
"Jatka vain", Dumbledore rohkaisi nyökäten lyhyesti, "Sovimme, että saat kertoa tarinasi omin sanoin. Minä en tuomitse sinua, Hunter."
Hunter lopetti tarinansa, ja vakuutti vielä ettei sen kerran jälkeen jättäisi enää juomia välistä. Dumbledoren kasvoille nousi lämmin, hyväksyvä hymy.
"Ja minä uskon sinua", rehtori sanoi. "Toki ymmärtänet myös, että mikäli sinä yhä haluat kouluumme, tulee meidän kuitenkin valvoa myös sudenmyrkkyjuoman nauttumishetkeä", hän jatkoi sanoen Hunterille, mutta siirsi katseensa myös Jacobiin olettaen tämän olevan yhtä mieltä.

Vaikka poika olikin jo illan aikana osoittanut olevansa ylpeä ihmissuteudestaan, osasi poika silti vielä yllättää Dumledoren; poika kysyi, saisiko tämä juosta vapaana. Ennen kuin rehtori kykeni kuitenkaan sen enempää vastaamaan, puuttui Jacob tilanteeseen. Dumbledore oli isän kanssa samaa mieltä.
"Olen samaa mieltä", Dumbledore vahvisti ja katsoi ensin Jacobia ja sitten Hunteria, "Vaikka ymmärrän halusi olla vapaana ja vaikka aikeesi olisivatkin vilpittömiä, niin "valitettavasti turvallisuuden rajoissa, et voi päästä ulkoilemaan susimuodossasi Tylypahkassa. Ymmärrät varmasti minua", dumbledore katseli Hunteria silmälasiensa alta hetken vakavana.
"Lisäksi koulumme tiluksilla majailee rakas riistanvartijamme. Hän on mieltynyt myös hirviöolentoihin, ja mikäli minä sallisin sinun olevan vapaana, pelkäsin pahoin, että Hagrid ottaisi sinut lemmikikseen", rehtori sanoi ja tämän parrakkaalle suulle nousi virnistys. Ei hän tietenkään tosisaan ollut, sillä Hagrid tunsi jokaisen koulun oppilaan.

Kun Hunterin tarina ja tämän selvitykset hänen taustoistaan oltiin saatu päätökseen, suoristi rehtori selkänsä istuessaan. Hän otti laatikostaan papereita ja nosti nämä pöydälle silmäillen niitä.
"No mutta, mikäli sinä olet yhä halukas tulemaan kouluumme, Hunter", velho nyökäytti päätään pojan puoleen, "Ovat ovemme sinulle auki. Minä en tuomitse sinua, tai sinun menneisyyttäsi, mutta sinun on luvattava minulle", velho nosti katseensa poikaan, pitäen hetken mietintä tauon, "Että vaikka sopisimme minkämoiset säännöt vain, tulee sinun olla kuuliainen ja noudattaa niitä."
Takaisin alkuun Siirry alas
Stephen Hunter King
Korpinkynsi/Ihmissusi
Stephen Hunter King


Viestien lukumäärä : 411
Join date : 05.03.2011

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyPe Joulu 14, 2012 4:14 pm

Hunter kurtisti kulmiaan hieman hämmentyneenä riistanvartijan kohdalla, ei kai kukaan sentään ihmissutta lemmikkinään voisi pitää? Kyllä Dumbledoren täytyi pilailla...Ja oli miten oli, sudenmyrkyn litkimisessä oli ihan tarpeeksi kesyyntymistä. Lemmikkileikkejä haluavien sopi pysyä kaukana. Tai siis hänen kai pitäisi pysyä kaukana kaikista. Äh, no kuunnellaan nyt ensin lisää...
Hunter pysyi vaihtelevsassa mielentilassa, sillä hän oli tosiaan elätellyt toivoa että saisi juosta vapaana pihamailla jonkinlaisilla järjestelyillä, ja toisaalta taas tämän koulun rehtori vaikutti koko ajan mitä rakastettavimmalta tyypiltä jonka koulussa viihtyisi takuulla mainiosti joka tapauksessa.

Mutta Jacob ei ollut voinut muuta kuin enimmäkseen rentoutua, ja kuuntelun ohella nyökkäsi myöntävästi sudenmyrkyn juonnin valvontaa koskevaan kohtaan. Dumbledore vaikutti juuri sopivalta persoonalta jotta tämä kouluvalinta voisi ehkä onnistuakin. Silti, vaikka paljon oli kerrottu ja henkilökunta varmasti pätevää, Dumbledore tai kukaan täällä ei ollut eikä tulisi olemaan Hunterin elämässä samalla tavalla kuin perhe oli tähän asti ollut. Täällä oli pienen henkilökunnan vastuulla satoja oppilaita jotka olivat yhtä tärkeitä ja vaativat huomiota, jotkut enemmän jotkut vähemmän, ja siihen päälle koulun ylläpidon muut puolet ja muu elämä. Kellään täällä ei olisi aikaa eikä mahdollisuutta oppia tuntemaan tai huomioida poikaa tavalla ja syvyydellä kuin tämän perhe - varsinkaan kun koko totuutta ei sopinut kertoa kuin harvoille ja valituille. Tämä olisi valtava muutos pienen pojan arkielämässä. Niinhän se tietysti oli jokaikisen tänne lähetetyn lapsen kohdalla, eikä hän siis epäillyt etteikö Dumbledorekin sitä ottaisi huomioon tässä paikkaa tällaiselle pojalle lupaillessaan, mutta tästä syystä hän itse ei olisi ehkä missään vaiheessa täysin mielenrauhassa asioiden suhteen. Merkittävästi toki olisi, eihän hän muuten tässä istuisi niistä keskustelemassa tähtäimenään pojan tänne lähettäminen.
Silloin tällöin hän mietti mahtoiko olla ylisuojeleva tai liian huolestunut Hunterin suhteen, sillä tottahan hän halusi osoittaa pojalleen luottamusta ja antaa tälle tilaa tehdä omat valintansa, auttaa silläkin tavalla tätä kasvamaan vahvaksi itsenäiseksi meiehksi. Mutta oli aina tullut tulokseen ettei ollut, ainakin tähän asti oli vain ollut liian todennäköistä ettei tuo nuori sielu selviäisi miehen ikään jos hän huolehtisi ja paimentaisi tätä yhtään vähemmän. Mutta poika oli vielä aika pieni, nimenomaan poika – oli tässä vielä aikaa niin hänen kuin maailmankin vaikuttaa.

Hän katsoi pienen tulkitsemattoman hymyn kera kun Hunter lupasi kirkkain silmin ja leveän, suloisen hymyn kera tulevaan rehtoriinsa napittaen, että ehdottomasti noudattaisi sovittuja sääntöjä, ja kuulosti yllättävän halukkaalta onnistumaan, nähden siihen mistä oli kyse. No, ainakin poika yrittäisi kaikkein parhaansa ja Jaconkin uskoi että se saattaisi hyvinkin riittää johonkin pisteeseen asti jopa tässä pakkomiellettä lähentelevässä ihmissusiasiassa, sen verran paljon Tylypahkaan pääsy oli tuntunut pojalle merkitsevän. Nytkin tenava liikehti nojatuolissaan kuin lentoon lähdössä, mutta pysyi sentään nahoissaan. Sitä paitsi ulkopuolisella, koululaitoksen johtajalla oli valttikortti jota yhdelläkään rakastavalla isällä tai äidillä ei ollut kotielämässä.
”Haluaisin myös varoittaa, jotta tiedätte pitää sitäkin vähän silmällä kun täällä on kaikkea uutta ja jännittävää,” Jacob totesi Hunterin lupausten jälkeen, ”että hän on intohimoinen ja mielikuvitusrikas käytännön pilailija, varsinkin kauhuun liittyen. Täällä on varmasti ollut vuosikymmenten aikana pilailijoita joka sormelle, mutta se vain että hän on niitä jotka saattaa joskus viedä ne aivan liian pitkälle, siis myös todella vaaralliselle tasolle. Hän sai kerran neljännellä luokalla väliaikaisen erotuksen jästien julkisesta koulusta sen takia. Minusta kyllä tuntuu että sellainen on histotiaa kouluympäristössä, tai ainakin tämä on tähän mennessä ainoa koulu jota hän todella haluaa käydä ja on hänen harkintansa ja itsekurinsa aika hyvin kehittynyt niistä ajoista,” mies puhui vakavasti mutta tyynesti, pyrkien välittämään ettei tosiaan halunnut kuin varmuuden vuoksi varoittaa sillä taikuus ja Kielletty Metsä saattaisi innostaa poikaa säätämään liikoja. Katseensa hän piti Hunterissa joka ei vaikuttanut lainkaan pahastuneen tuostakin paljastuksesta, päin vastoin vekara tuntui muistelevan sitä aikaa melkein ylpeänä, vaikkei mitään sanonutkaan saati katsonut sen enempää isäänsä kuin Dumbledoreen. Tuijotti vain peukaloita pyöritellen käsiinsä moninaisin, välillä hilpein ilmein, muuten paikalleen jälleen rauhoittuneena.
”Juu, ihan niin! Muinaista historiaa,” Hunter kuitenkin vakuutteli hyväntuulisena nostaessaan katseensa takaisin Dumbledoreen. No, kolme vuotta ainakin tuntui muinaiselta historialta hänen iässään, ja olihan hän toki oikeastikin sinä aikana kypsynyt huomattavasti. Eli hän tosissaan yritti harjoittaa itsekirusia ja harkintakykyään, mutta pilailuasioissa oli niin helppo lipsua. Tosin, oli kai hän jo jotain todistanut sillä että toista erotusta ei ollut tullut.

Hetken kuluttua Jacob jatkoi, katsoen tilannetta nyt sillä että Hunter oli melkein käytännössä katsoen hyväksytty kouluun, vaikkei hän vielä ollutkaan allekirjoittanut minkäänlaista paikanvahvistuskirjettä, ja vaikka olikin äärimmäisen epätodennäköistä että mikään vaikuttaisi hänen päätökseensä enää negatiivisesti, ei hän aikoisikaan ennen kuin saisi kaikki asiat mielensä päältä.
Ensimmäisenä mieleen tulva ei välttämättä olisi minkäänlainen ongelma - hän tiesi kyllä että Tylypahkassa sai olla juuri niin kauan kuin halusi...Jotenkin vain tuntui mahdollisen olennaiselta tuoda esille kun poika kuitenkin oli erikoistapaus joka vaati erillisiä järjestelyjä.
”Alustava suunnitelmani on katsoa miten nämä asiat lähtevät sujumaan mutta joka tapauksessa ottaa Hunter lopullisesti kotiin viimeistään kolmannen vuosikurssin jälkeen. Toivon tämän olevan oikein positiivinen ja hyödyllinen kokemus hänelle ja luotan toki siihen että osaatte työnne ja pidätte oppilaista parhaan mahdollisen huolen, mutta en silti halua jättää hänen kasvatustaan loppuvuosiksi pääosin vieraille, ja katson muutenkin pojan parhaaksi kasvaa teini-ikä normaaleissa perhekuvioissa,” hän puhui vilpittömän luottavaan mutta päättäväiseen sävyyn katsoen Dumbledoresta Hunteriin. Hän ei tiennyt oliko Dumbledorella tai ylipäätään kenelläkään koulun henkilökunnasta omia lapsia.
”Sitä paitsi en osaa edes kuvitella näkeväni häntä vain kolme kuukautta vuodessa seuraavan seitsemän vuoden ajan.” hän lisäsi lähinnä itsekseen, katsellen Hunteria joka katsoi takaisin häneen. Hänellä oli ollut mielessään vielä ainakin kaksi asiaa joista hän omasta puolestaan halusi kysyä, mutta oli juuri kadottanut ne vuosien takaisten muistojen taakse. Hunter oli ottanut oikein rennon asennon tuolillaan, mutta tunsi nyt olonsa ristiriitaiseksi; toisaalta halusi protestoida vain kolmen vuoden Tylypahka-aikaa, vaikka olihan siitä tietysti puhuttu ja jotenkuten sovittukin, mutta enemmän hän katsoi takaisin rakkaaseen ihmiseen joka oli hänelle maailman tärkein ja ainakin miljoonan taikakoulun arvoinen, ja hän oli Tylypahka-kutsun jälkeen välillä miettinyt kuinkahan edes neljä kuukautta menisi täysin ilman isän ja pikkusiskon seuraa. Ja jos oikein mietti, niin ehkä jopa äidin – koki hän tämänkin merkittävänä ihmisenä elämässään, vaikkei niinkään äitinä. Mutta muu perhe etenkin...Kirjeenvaihto ei ollut lainkaan sama asia kuin näkeminen, puhuminen, koskettaminen, päivän hetkien jakaminen. Eikä hänellä ollut vielä erityistä itsenäisyyden kaipuuta, vaan lähinnä hinku kokea taikaa täynnä oleva uudenlainen koulujärjestelmä – niin suuri ettei hän muistanut perheläheisyyttään kuin hetkinä jolloin jokin nosti aiheen esille.
Takaisin alkuun Siirry alas
Albus Dumbledore
Rehtori/Kilta
Albus Dumbledore


Viestien lukumäärä : 135
Join date : 16.02.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptySu Maalis 10, 2013 10:06 am

Hunterin ällistyneisyys sai Dumbledoren parrakkaille kasvoille aikaiseksi lempeän hymyn. Poika tulisi vielä huomaanaan Tylypahkan riistanvartijan omituisen mielenkiinnon hirviöihin ja muihin taikaolentoihin. Vaikkakaan tuskin edes Hagrid ottaisi tosissaan ihmissutta lemmikikseen. Mutta siitä huolimatta rehtori uskoi, että Hunter tulisi varmastikin viihtymään myös Hagridin parissa.

Tylypahkan henkilökunnan määrä oli eittämättä pieni, mutta näin oltiin pärjätty jo vuosisatojen ajan. Oppilasmäärä oli suuri, mutta henkilökunta alansa parasta antia. Opettajat eivät toki pystyneet antamaan samanlaista huomiota jokaiselle pienelle velholle ja noidalle kuin näiden perhe kykenisi, mutta rehtori itse uskoi, että oma tupa täyttäisi tuon lasten läheisyyden, luottamuksen kaipuun. Rehtori kuitenkin myös ymmärsi Hunterin isän huolen. Vaikka hänellä itsellään ei lapsia ollutkaan, koki rehtori kuitenkin jokapäiväistä huolta ja vastuuta monesta sadasta lapsesta ja lukukausien aluissa, joutui myös vakuuttamaan hyvin monet oppilaiden vanhemmat siitä, että kyllä lapsi koulussa pärjäisi. Vanhempien rakkaus on kuitenkin voimista suurin, ja Dumbledore itse näki vanhempien huolen ja huolehtivaisuuden vain hyvänä. Se kertoi siitä että kotona oli ollut kaikki hyvin.

Jacob kertoi Hunterin olevan pilailija. Dumbledore kohotti katseensa Jacobiin ja lämmin virne nousi vanhan velhon kasvoille. Tämä katsoi silmät ystävällisesti tuikkien sitten Hunteriin.
"Saattaa siis olla, että Weasleyn kaksoset saavat itselleen kilpailijan", rehtori hymähti. "He ovat olleet Tylypahkan oma jekkuilijakaksikko jo kauan. Voisin kuvitella, sinun viihtyvän heidän kanssaan, vaikka en toki itse kannustakaan oppilaitani lentävien wc-pyttyjen lähettämiseen ja muuhun hmm... ilkivaltaan." Vaikka Dumbledorella olikin vastuunsa ja hän oli joutunut uransa aikana monenmonta kertaa kuulustelemaan oppilaitaan ilkitöistä, oli rehtorilla kuitenkin hyvä huumorintaju. Vahtimestari Voro saattoi tosin olla asiasta eri mieltä.
Kevyen pilailun Dumbledore näki vain lapsen sielukkuuden luovuutena, mutta se ei saanut mennä vaaralliselle tasolle. Siinä kohtaa, mikäli jekut menisivät yli äyräiden, astuisi rehtori kuvaan ja pyrkisi ohjaamaan lasta oikeaan, terveellisempään suuntaan. Vaikka vanhemmat olivatkin aina vanhempia, koki Dumbledore myös pedagogista vastuuta oppilaistaan. Koulu ja rehtorin työ oli myös kasvatuksellista työtä.

Jacobin seuraava lause siitä, että hän ottaisi pojan takaisin kotiin ennen valmistumista oli omalla osallaan Dumbledorelle yllätys. Se ei ollut kovin tavallista Tylypahkassa, mutta velho ymmärsi yskän.
Dumbledore nyökkäsi kevyesti, sanoen: "Ymmärrän huolesi ja päätöksesi. Tehkäämme siis näin."
Tämän jälkeen rehtori suorsi selkänsä ja ojentautui eräälle työpyötänsä laatikolle, kaivaen sieltä esiin kaksi paperia.
"Tässä olisi Tylypahkan oma paikanvahvistuslomake", hän sanoi, ojentaen toista paperia Jacobille, "Toine jää minulle ja toisen saat sinä. Tarvitsemme siihen myös Hunterin allekirjoituksen", rehtori selitti, kirjoittaessaan nopeasti allekirjoituksensa molempiin lomakkeisiin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Jacob King
Poliisi
Jacob King


Viestien lukumäärä : 82
Join date : 02.01.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptySu Maalis 10, 2013 6:54 pm

Jacob nyökkäsi hyväksyvästi ja katsahti sitten Hunteriin joka vaikutti jälleen kihisevän innosta. Mies tattuikin jo sulkakynään allekirjoittaakseen lomakkeen ja laski kynän pergamentille, kun ne pari asiaa joita hän oli aikonut vielä nostaa esille, palasivat mieleen ja hän piti ohikiitävän hetken.
"Hmm...En haluaisi olla hankala, mutta on asioita joista en tainnut vielä kysyä," hän sanoi yhä mietteliäänä eikä lähtenyt allekirjoittamaan. Olihan hän jo puhunut tavalla kuin aikoisi pojan kouluun laskea, mutta hän ei vain saanut itsestään irti vakaata päätöstä ja ilman sitä allekirjoittaminen ei tuntunut oikealta.
"Oletan että ilmoittaisitte minulle sitten kun tiedätte millaiset järjestelyt tarkalleen ottaen tulisivat olemaan täydenkuun öiksi," hän aloitti pergamenttia tuijottaen. Hänestä tuntui turhalta kyseenalaistaa sitä mutta hyvältä mainita asiasta ääneen. Olihan vanhemmilla oikeus tietää lapsiaan koskevista erikoisjärjestelyistä ja maalaisjärjellä sai jo hyvät turvajärjestelyt, mutta saattoi silti hyvinkin ilmetä jotain mitä koulun henkilökunta ei osaisi ottaa huomioon kun eivät poikaa tunteneet eikä tällä istumalla voinut jokaista yksityiskohtaa ja riskiä alkaa puimaan.
"Mutta tahtoisin vielä ennen lopullista päätöstäni tietää, että ketkä henkilökunnasta tarkalleen ottaen tulisivat tietämään Hunterin tilasta?" hän sitten kysyi nostaen ystävällisen ja harkitsevan katseensa Dumbledoren silmiin.
"Henkilökuntanne on varmasti luotettavaa, mutta ikävä kyllä se tietoisuus ei tuo minulle täyttä mielenrauhaa. Ei ole ollut ainuttakaan täysikuun aikaa jolloin en olisi ollut hänen kanssaan, olen aina huolehtinut hänestä niiden asioiden tiimoilta yksin tai erään vanhan ystäväni kanssa, ja pyrin tietenkin pysymään ajantasalla siitä kuinka moni ja kuka hänestä tietää."
Hänestä tuntui suorastaan fyysisesti mahdottomalta allekirjoittaa poika mihinkään ennen kuin tämä asia olisi kristallinkirkas.

Hunter, joka ei lainkaan kyennyt samaistumaan isänsä mielenrauha-ongelmiin, kurottautui ottamaan sulkakynän tältä allekirjoittaakseen lomakkeen omalta osaltaan mutta Jacob torjui yrityksen siirtämällä vapaalla kädellään lempeästi tämän käden sivummalle, mutta piti katseensa Dumbledoressa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Albus Dumbledore
Rehtori/Kilta
Albus Dumbledore


Viestien lukumäärä : 135
Join date : 16.02.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyTi Maalis 19, 2013 10:02 am

Hunter vaikutti siltä ettei meinannut enää tuolillakaan pysyä innostuksesta. Dumbledore hymyili mielessään näylle, sillä uuden, uunituoreen oppilaan innostus oli aina yhtä mukavaa nähtävää.

Jacob laskikin yllättäen sulkakynän ja Dumbledore kohotti katseensa mieheen kysyvänä. Tämä nyökkäsi miehelle hyväksyvästi, tämän ilmoittaessa että vielä olisi kysyttävää.

Jacobin huoli pojan ihmissuseutta ja Tylypahkan järjestelyitä kohtaan oli ihailtavaa. Dumbledore arvosti miehen hyvää vastuunkantokykyä.
"Luonnollisesti ilmoitamme sinulle heti ensitilassa", rehtori vastasi. Vaikka Tylypahkassa ei ennen Dumbledoren rehtoriksi astumista ihmissusia ollutkaan ollut, tiesi Dumbledore myös sen, että järjestelyitä Hunterin opiskelun ja muiden oppilaiden turvallisuuden takaamiseksi oli tehtävä. Siitä huolimatta, vaikka Dumbledore tiesikin nykyisen velhoyhteiskunnan asenteen ihmisusia kohtaan, näki rehtori myös ihmisusilla olevan oikeus opiskeluun ja kunnolliseen ammattiin. Monet pitivät heitä hylkiöinä, petoina ja hirviöinä. Rehtori itse näki - varsinkin lapset - uhreina. Hän uskoi vakaasti, että myös ihmissudet kykenisivät täysin normaaliin elämään, vaikkakin pienten järjestelyiden kautta.
"Emme nosta numeroa ihmissuteudesta ja henkilökunnasta tulevan oppilaani ihmissuteudesta ei tiedä otaksuen kukaan muu kuin minä", Dumbledore vastasi, "Katson kuitenkin velvollisuudeksi kertoa tilanteesta tulevalle tuvan johtajalle, sairaalasiiven hoitajalle, Matami Pomfreylle ja sudenmyrkkyjuoman valmistajalle, koulumme lieminerolle Severus Kalkarokselle. Muutoin asia jää salaisuudeksi ja päävastuu asiasta on minulla."
"Ymmärrän huolenne täysin. Hunterin tilanne on eittämättä erikoislaatuinen, eikä koulussamme ole aikaisemmin ihmisusia ollut", Dumbledore sanoi pitäen hetken tauon, "Pidämme sinut kuitenkin Hunterin tilanteesta täysin ajan tasalla. En näe Hunterin tilannetta ylitsepääsemöttämänä ongelmana, sillä Tylypahka on tarpeeksi suuri myös ihmissusille."
Takaisin alkuun Siirry alas
Jacob King
Poliisi
Jacob King


Viestien lukumäärä : 82
Join date : 02.01.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyTo Maalis 21, 2013 1:13 pm

Asiat vaikuttivat varsin mieltä rauhoittavalta, paitsi pari kohtaa mietitytti enemmän tai vähemmän...
Se ettei koulun henkilökunnalla ollut kokemusta ihmissusilapsista ainakaan kouluympäristössä. Mutta toisaalta, hänellä itsellään oli ollut miinus nolla kokemusta ihmissusista ylipäätään kun Hunterin tila paljastui, ja silloin oli ollut liian myöhäistä valmistaa edes sudenmyrkkyjuomaa sille kuulle. Se viikko olikin ollut aikamoinen ja hän arvosti suuresti sitä ettei Carrie ollut lähtenyt vasta kuin monen kuukauden päästä ja siihen asti yritti auttaa sen minkä kykeni. Joten jos hän ja Carrie olivat selvinneet kunnialla ensimmäisistä kuukausista 7-vuotiaan kanssa ilman kunnollista varoitusta, varmasti neljä vastuullista aikuista selviäisi paremmalla varoitusajalla 11-vuotiaan kanssa, varsinkin kun pitäisivät kotipuolen ajan tasalla.

Hän kävi myös uudemman kerran läpi mielessään ne joidlle mainittiin kerrottavan; sairaalasiiven hoitajan oli luonnollisesti ehdottoman tärkeää olla tietoinen pojan tilasta, tuvanjohtajan henkilöllisyys oli toki vielä auki mutta tuskin täällä tuvanjohtajan asemaan ihan kevein perustein pääsi...koulun liemimestari oli luonnollisesti toinen välttämätön ja tärkeä tietämään, mutta tämän nimi oli kovin tutun kuuloinen eikä aivan positiivisissa merkeissä. Jacob kurtisti hieman kulmiaan hyvin mietteliäänä naputtaen sulkakynällään pergamenttia. Hän ei ollut muistanut uutista Kalkaroksen palkkaamisesta Tylypahkaan kymmenen vuotta sitten, ennen kuin nyt kun asia tuli esille. Elämä kun oli jatkunut suloisessa rauhan ajassa...tai niin suloisessa ja rauhallisessa kuin nyt poliisin toimessa elannon hankkiessa saattoi.
Severus Kalkaroksen nimi oli noussut esiin kymmenisen vuotta sitten kun Ministeriö oli yrittänyt saada kiinni viimeiset kuolonsyöjät. Hän oli törmännyt nimeen työnsä tiimoilla jästipoliisissa yhteyksissään Taikaministeriön lainvalvonta-osastoon, ja vain vähän myöhemmin erään tuomitun kuolonsyöjän oikeusistunto oli herättänyt melkoista kohua. Irkoroff oli pyrkinyt vapaaksi Azkabanista pettämällä kumppaneitaan ja väittänyt yhden niistä olleen Severus Kalkaros. Samaisessa istunnossa Dumbledore oli vieläpä vahvistanut Kalkaroksen tosiaan olleen kuolonsyöjä, mutta hän muisti että Dumbledore oli myös vakuuttanut miehen olevan sitä nykyä yhtä vähän kuolonsyöjä kuin hän itse. Kuulema kääntynyt Voldemortia vastaan vakoojaksi jo ennen sodan loppua - ja jos se oli totta, se todella oli paljon. Ei hän toki pitänyt Kalkarosta läheskään yhtä luotettavana asian suhteen kuin Dumbledorea, mutta perustavanlaatuisesti hänelle riitti jos Dumbledore luotti tuohon mieheen. Ja ilmeisesti riitti monen muunkin lapsen vanhemmille. Ja mitä ilmeisemmin Dumbledore luotti mieheen niinkin paljon että oli palkannut tämän kouluun. Lasten opetuksen suhteen liemien professorin virka tuskin oli vaaraksi edes kuolonsyöjän toimittamana, mutta...
Hänellä ei ollut varsinaisesti syytä epäillä Dumbledoren arvostelukykyä, mutta eihän kukaan voinut aina olla oikeassa.

”Severus Kalkaros,” Jacob totesi vakavana, hetken näitä asioita mielessään pyöriteltyään ja nojautui tuolissaan taaksepäin, mutta piti sulkakynän kädessään. Harkitsevan ja yhä hieman miettivän katseensa hän piti Dumbledoren kasvoissa.
”En tiedä kuinka opettajien sosiaaliset kuviot toimivat koulun asioiden ulkopuolella ja koulun lomilla, ja tietysti kaikilla on oikeus omaan yksityisyyteen ja elämään...joten-”
”Iskä...! Juurihan sinä väitit olevasi varma että henkilökunta on luotettavaa!” Hunter kiirehti pistämään väliin, ei syyttävään sävyyn vaan lähinnä ärsyyntyneenä kun tuntui koko ajan löytyvän jotain pirun esteitä. Hän tuijotti isäänsä tiiviisti ja valui huokaisten nojatuolissaan hieman alemmas, kädet puuskassa rinnallaan.
Jacob vain katsahti poikaan, katseellaan viestittäen että ymmärsi kyllä ristiriitaisen tilanteen mutta että tämä oli ehdottoman tärkeää. Hunterin huokaistessa uudestaan ja pyöräyttäessä silmänsä kattoon, Jacob katsoi taas Dumbledoreen ja jatkoi.
”Jos on olemassa pienikin mahdollisuus, että Voldemortin mahdollisen paluun myötä Kalkaros välittäisi tälle tietoja millään tavalla, en voi tehdä tätä. Epäilemättä Voldemort pyrkisi jälleen keräämään kaikki mahdolliset pimeyden voimat puolelleen - mukaanlukien ihmissusia.”
”Mitä?! Entä sitten? En minä kumminkaan liittyisi!” Hunter ehti taas väliin, yhtä ärsyyntyneenä kuin hetki sitten, jollei enemmänkin.
”Uskon sen,” Jacob totesi niin tyynesti kuin jaksoi, mutta havaittavissa oli stressin ja huolen tuomaa kireyttä, ja hän käänsi katseensa takaisin poikaan. Ei Voldemortilla ehkä lapsille käyttöä olisikaan, mutta jos tämä palaisi lähiaikoina, saisi tietää ihmissusilapsesta ja onnistuisi värväämään Fenrir Harmaaselän puolelleen...Ei, hän ei halunnut edes ajatella pidemälle. Hän oli jo kerran joutunut etsimään pikkuveljeään niistä piireistä, onneksi varmoin negatiivisin tuloksin. Toki hän yhä halusi veljensä löytää yhtä palavasti kuin aina ennenkin, mutta oli iloinen ettei tämä ollut joutunut ainakaan Harmaaselän uhriksi.
Toinen ongelma oli siinä että Voldemort voisi ilmestyä jostain huomenna, ensi vuonna tai vuosikymmenten kuluttua ja kukaan ei voinut tietää millainen Hunterin elämäntilanne olisi silloin.
”Mutta jos hän tietäisi sinusta, hän pyytäisi sinua. Ja jos kieltäytyisit, sinusta voisi tulla kohde. Hunter, tämä on yksi olennaisimpia syitä miksi olen painottanut ettei tilastasi saa kertoa kenellekään jolle ei ole aivan pakko,” mies puhui vakaasti ja vakavana. Oli jo aivan tarpeeksi riskiä siinä että ihmissusi tunnisti toisen täydenkuun viikolla ja sillehän he eivät voineet yhtään mitään. Hän oli voinut vain pyytää poikaa kertomaan heti jos niin kävi, jotta hän voisi pyrkiä tarkistaan millainen kyseinen toinen ihmissusi oli.

Ei hän tätä syytä ollut liiemmin painottanut, muun muassa koska poika ei kuitenkaan voisi ymmärtää miten suuresta ja vakavasta asiasta oli kyse. Siksi Jacobin olemus pehmeni hieman hänen katsellessaan paikallaan murjottavaa poikaa. Tämä oli niin viaton...siunatusti niin onnellisen tietämätön. Tämä oli ollut vasta pikkuinen vauva kun jokin Harryssä oli kukistanut Voldemortin. Jacob oli varma että joitain jälkiä sodan ilmapiiri ja kaikenlaiset välikohtaukset olivat saattaneet myös vauvoihin jättää, varsinkin kun Hunter oli vielä niinä kahtena viimeisenä vuotena viettänyt enemmän aikaa äitinsä hoivissa johon tällä ei ollut tarpeellista tunneyhteyttä silloinkaan. Jacob piti sitä yhtenä suurimmista virheistään mitä hän oli lastensa suhteen tähän mennessä tehnyt. Hänen olisi pitänyt jäädä koti-isäksi heti kun huomasi Carrien ongelmat äitiyden suhteen. Tämä teki kyllä parhaansa ja oli vakuuttanut että kyllä hän vielä kasvaisi rooliinsa, pääsisi yli menneistä ja että he pärjäisivät. Mutta tunnepuolella ja auktoriteettipuolella tämä ei ollut koskaan kasvanut rooliinsa läheskään tarpeellisessa määrin. Miten turvaton olo pojalla olikaan mahtanut olla suuren osan aikaa, varsinkin sodan repimässä maassa?
Oli ollut osaltaan suuri onni ja osalta hirvitys saada lapsi juuri sodan pahimpaan aikaan. Hänen omaan mieleensä oli vain painunut onnelliset muistot paljon kirkkaammin tai ne olivat pysyneet kirkkaampina. Hetket kun hän oli voinut palata kotiin stressaavan ja raskaan työpäivän jälkeen ja kaikki oli hyvin, ja pieni poikavauva vaikutti siltä kuin Taivas olisi edessään auennut. Heti kun poika oli oppinut ryömimään, silloin kun tämä ei mönkinyt tutkimassa paikkoja niin tämä yritti seurata häntä joka paikkaan vaikka huomio kiinnittyikin matkan varrella ties mihin lattialla törmäämäänsä uutuuteen. Mutta se että poika oli tykästnyt häneen niin kovasti ja ollut täysin vapautunut hänen kanssaan, kertoi että tämä oli tuntenut olonsa täysin turvalliseksi hänen seurassaan. Joten miten hän oli saattanut jättää tämän niin paljon äitinsä hoitoon? Vaikeaahan sitä oli tilanteita täysin sisäistää, kun ei niissä ollut läsnä vaan töissä jossain aivan muualla, mutta silti.
Mutta poika ei tiennyt, ei – Luojan kiitos – voinut muistaa millaisia kuolonsyöjät todella olivat, ja millainen Voldemort oli ollut. Ne olivat vekaralle vain käsite historiasta, tarinoita muiden joukossa. Tuskin tämä kykeni edes kunnolla sisäistämään miten todellisia ne olivat. Osittain ehkä siksikin että hän oli pyrkinyt pitämään niiden tarinoiden osan perheensä elämässä vähäisenä. Ei halunnut sodan varjosavan lastensa elämää turhan paljon, kun nämä kerta olivat niin onnekkaita etteivät joutuneet sen keskellä pitkään elämään, Freya ei itse asiassa lainkaan. Hän oli tähän mennessä kertonut sodan ajoista lapsilleen vain sen verran että nämä ymmärtäisivät mitä viha ja ennakkoluulot saivat aikaan. Tarkemmin asioihin nämä voisivat halutessaan tutustua hieman vanhempina. Lapsuus oli hirmuisen lyhyt, olkoon ihminen mahdollisimman huoleton edes sen ajan.
Mutta hän muisti sodan kauhut, liiankin hyvin. Hän oli toiminut jästien rikosetsivänä monta vuotta sodan aikaan, eikä ollut liian harvinaista että jossakin oli kyse taikayhteisön kuvioista, ja nimenomaan Voldemortista ja kuolonsyöjistä. Mutta parhaiten hän muisti pelkonsa ja huolensa jästisyntyisen ystävänsä ja heidän yhteisen poikansa puolesta...
”Varmasti teitte valintanne parhaan tietämyksenne ja arvionne mukaan kymmenen vuotta sitten. Mutta täytyy kysyä, miten hyvin tunnette Kalkaroksen ja hänen kuvionsa nykyään ja miten hyvin uskotte pysyvänne niistä perillä jatkossa?” Jacob pääsi vihdoin kysymään, kääntäen katseensa takaisin Dumbledoree, kun Hunter ei ilmeisesti enää viitsinyt esittää vastalauseita. Poika vaikutti pohtivan asioita, katse suunattuna eteensä mutta kaukaisuuteen, ja vain puolitosissaan sillä tämän olemuksesta säteili vieläkin miten hänen mielestään aikuiset huolehtivat joskus ihan liikoja.
Takaisin alkuun Siirry alas
Albus Dumbledore
Rehtori/Kilta
Albus Dumbledore


Viestien lukumäärä : 135
Join date : 16.02.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyLa Maalis 23, 2013 9:31 am

Dumbledore ei ollut yllättynyt. Ei ollut ensimmäinen kerta, eikä varmasti viimeinenkään, kun pinnalle nousi vanhempien huoli entisestä kuolonsyöjästä, Severus Kalkaroksesta. Dumbledore pysyi tyynenä ja kuunteli Jacobia. Hän ymmärsi kyllä Jacobin epäilykset. Rehtori itse luotti Kalkarokseen kuitenkin täydellä sydämellään ja oli valmis puolustamaan koulun oman liemineron mainetta. Hänhän sen oli jo kerran aikaisemmin jo puhdistanutkin.
"Ymmärrän kyllä huolenne", Dumbledore sanoi tyynenä, "Luotan koulumme omaan liemimestariimme kuitenkin täydellä sydämelläni", se oli totta ja lisäpainona rehtori nyökäytti päätään, piteäen vaaleansiniset silmänsä Jacobissa, "Itse olisin valmis antamaan vaikka henkeni professori Kalkaroksen käsiin, sillä totuus on, ettei hän ole sen enempää kuolonsyöjä kuin minäkään." Tämän rehtori oli jo kerran aikaisemminkin sanonut. Kymmenisen vuotta sitten erään kuolonsyöjän oikeusistunnossa. Dumbledore kuitenkin tiesi Jacobin olevan poliisi, mutta myös vanhempi, joten sisällään miehen epäillykset eivät yllättäneet. Rehtori kuitenkin tiesi sanoillaan olevan suurta painoarvoa.

Hunter tuikkasi miesten väliseen keskusteluun omia vastalauseitaan. Dumbledore hymyili pojalle lempeästi takaisin. Poika oli nuori ja malttamaton.
Jacobin seuraavat kysymykset eivät kuitenaan olleet helppoja. Dumbledroe itse oli varma siitä, että Voldemort vielä palaisi. Olihan hän keskustellut mahdollisista tulevista hyökkäyksistä jo kerran aikaisemminkin; Likusteritien portilla professori Mcgarmiwan kanssa Potterien kuolinyönä. Dumbledoren epäillyt olivat kuitenkin vielä toistaiseksi pysyneet vain epäilyksien tasolla, eikä olisi oikein mikäli hän niistä kertoisi oppilaidensa vanhemmille, sillä mitään ei ollut vielä tapahtunut. Ja tämän vuoksi hän pitikin ympäristöä ja tulevia tapahtumia tiukasti silmällä. Jacob oli kuitenkin rohkea mies ja oli huomionarvoista, että poliisilla oli rohkeutta Dumbledoren lailla sanoa Voldemortin nimi ääneen. Harva velho vielä kymmenen vuoden jälkeenkään siihen kykeni.
"Voldemort kukistui sinä hirvittävänä yönä, kun Potterit mehetyivät", rehtori sanoi, "Enkä usko hänen enää palaavan." Se oli valkoinen valhe; Dumbledore ei uskonut Voldemortin vielä palaavan, mutta aivan varmasti näin tulisi käymään vielä tulevaisuudessa.
Dumbledore oli hetken hiljaa ja vilkaisi syrjäkarein Hunteriin. Hän haluaisi puhua Jacobin kanssa kahden, sillä puheet Voldemortista eivät olleet lasten korville sopivia.
"Mitäpä sinä luulet, Hunter, haluaisitko sinä käydä tutustumassa ystävälliseen riistanvarjitaamme?", Dumbledore kysyi pojalta, "Luulen, että hänen gäätänsä kesäiset pennut saattaisivat alkaa olemaan jo siinä iässä että niitä sopisi ulkoiluttaa. Lisäksi veikkaisin, että takapihalta saattaisi löytyä villimansikoita."
Dumbledore otaksui Hunterin innostuvan aiheesta ja hän nousi tuoliltaan, kävellen Fawkesin luokse. Feenikslintu oli tarkaillut keskustelu ja kohotti katseensa rehtoriin.
"Viehän viesti Hagridille pienestä vieraastamme", rehtori sanoi ja avasi kansian ikkunan auki. Lintu kohotti siipensä ja liisi rehtorin käskystä ulos.

Fawkesin lennettyä hakemaan Hagridia, rehtori istuutui takaisin tuolilleen. Pelaten aikaa, tämä kertoili koulun historiasta tarkemmin ja selosti koulun henkilökunnasta. Melko pian ovelta kuuluikin koputusta ja ovi aukeni. Sisään astui jätti ja tämä katseli tulokkaita.
"Ah, Hagrid", Dumbledore hymyili, "Meillä on täällä vieras, joka olisi kovin kiinnostunut gäädän pennuistasi."
Hagrid ymmärsi yskän ja poistui Hunterin kanssa pihamaalle. Kaksikon mentyä, rehtori käänsi katseensa Jacobiin.
"Mihin jäimmekään?", rehtori kysyi aluksi lähinnä itseltään, mutta sitten havahtui jatkamaan, "Niin, kuten siis sanoin, itse en henkilökohtaisesti usko Voldemortin palaavan. Koulumme on kuitenkin suojattu vahvoin taikaloitsuin hätätilanteita varten. Koulumme vahvimmat ja taitavimmat opettajat suunnitelivat ne, minä itse etupäässä."
Takaisin alkuun Siirry alas
Jacob King
Poliisi
Jacob King


Viestien lukumäärä : 82
Join date : 02.01.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyLa Maalis 23, 2013 5:35 pm

Jacob oli kaikkien muiden tavoin pelännyt Voldemortin hyökkäyksiä välillä varsin syvästi, etenkin sen jälkeen kun hän oli ensi kertaa pidellyt pientä elämän alkua sylissään synnytyslaitoksella sairaalassa. Muta hän ei ollut antanut pelon päästä niskan päälle. Hänet oli kasvatettu kohtaamaan pelkonsa ja että uhkan nimen tolkuton kammoaminen oli pahin virhe mitä saattoi asian tiimoilta tehdä. Jo hänen vanhempansa olivat tätä oppia häneen istuttaneet, mutta etenkin hänen aurori-isoisänsä joka oli häent 8-vuotiaasta eteenpäin kasvattanut.
Eikä lainvalvonnan, varsinkaan rikosetsivän ammatissa edes ollut varaa antaa pelolle tilaa enempää kuin oli aivan pakko. Tietenkin vuodet rikosetsivänä olivat itsessäänkin karaisseet kestämään paljon ja kohtaamaan pelot. Hän ehti toimia niissä tehtävissä vain viisi vuotta, mutta pahoinvoivan maailman ja miljoonakaupungin sykkeessä siihenkin aikaan oli mahtunut enemmän kuin olisi ollut tarpeellista. Hän oli nähnyt asioita jotka hartaasti toivoi että voisi unohtaa, käynyt lähellä kuolemaa ja kohdannut sanoinkuvaamattomia psykopaatteja - varsinkin keskittyessään kadonneiden ihmisten, etenkin lasten tapausten selvittelyyn.
Moni oli päätynyt kiven sisään hänen toimestaan tai osallisuudestaan, mikä paransi maailman turvallisuutta mutta riskeerasi yhä hänen ja hänen perheensä. Ja tässä oli kuvion tärkein kohta; hänen lapsensa olivat riippuvaisia hänen rohkeudestaan ja tunteiden hallintakyvystään.
Voldemortia hän ei ollut henkilökohtaisesti koskaan kohdannut ja oli muutenkin pysynyt sivummalla sodan tuulissa, auttaen siinä epäsuorasti jästipoliisien kuvioista sen minkä kykeni. Mutta hänen mielestään Voldemort persoonana ei ollut sen pelottavampi kuin jotkut sairaista tai tunne-elämältään vammautuneista rikollisista jästien yhteiskunnasta. Itse asiassa, velhoyhteiskunnasta Fenrir Harmaaselällä oli enemmän yhteistä sadistisen sarjamurhaajan kanssa kuin Voldmeortilla, ja niillä kahdella oli kuitenkin tavallaan samankaltainen tavoite.

Tietenkin Voldemort oli silti syvästi häiriintynyt ja tällä oli aseenaan herraties mitä pimeyden voimia ja taikuutta, mikä teki tästä yhtä kaikki pelottavan, ja erityisen vaarallisen. Joten ei hän milloinkaan Voldemortia vähätellyt sinänsä, ei, vaan otti tämän äärimmäisen vakavasti – mutta hänellä ei siis ollut varaa eikä mielenmaisemaa pelätä kyseistä miestä niin paljon etteikö tämän nimeä voisi lausua.
Mutta hän ei tuominnut niitä jotka pelkäsivät jopa Voldemortin nimeä, ainoastaan pyrki rohkaisemaan näitä päästämään irti. Sillä hän ymmärsi että oli paljon ihmisiä jotka olivat monenlaisista syistä jatkuvasti tunteneet olonsa paljon avuttomammaksi ja turvattomammaksi kuin hän. Tosin, sekin oli suhteellista. Maailman sairautta vastaan taisteleminen etulinjassa ja tietoisena siitä ettei sairaus ja pahuus koskaan katoaisi, toi väkisinkin joskus syvän avuttomuuden ja turvattomuuden tunteen.

Jacob kuunteli niin avoimin mielin kuin suinkin kykeni tilanteessa jossa hänen odotettiin luottavan poikansa ja tämän suurin hengenvaarallinen salaisuus kuolonsyöjän käsiin. Se että Dumbledore uskoisi vaikka henkensä Kalkaroksen käsiin oli erityisen vahva väite ja se painoi paljon positiiviselle puolelle hänen harkinnassaan, mutta toisaalta hän ei voinut olla miettimättä miten Dumbledore oli yksi yhteiskunnan arvostetuimmista ja mahtavimmista velhoista eli tämä tuskin lankesi ansoihin tai kaatui taistelussa kovin helposti. Se saattoi vaikuttaa miehen luottamukseen ainakin alitajuisesti. Toisaalta taas, olihan kuolonsyöjien joukossa varmasti ollut niitäkin jotka eivät sitä leimaa vapaaehtoisesti ottaneet. Crouch oli sokeassa vihassaan todennäköisesti heittänyt Azkabaniin myös viattomia, kaikkihan eivät olleet saaneet oikeudenkäyntiä edes silloin kun todisteet eivät kirkuneet syyllisyyttä. Kalkaros olisi hyvin saattanut olla yksi niistä, jos Dumbledore ei olisi pyrkinyt puhdistamaan tämän mainetta. Mutta hänen näkökulmastaan ja tilanteessaan oli äärimmäisen vaikeaa, suorastaan mahdotonta, ottaa täysin neutraali tai luottavainen asenne.
Eikä hän purematta niellyt sitäkään väitettä että Dumbledore uskoisi Voldemortin kuolleeksi. Tietysti, saattoihan tämä tietää jotain mitä suurin osa heistä ei tiennyt, mutta...

Tästä pitäisi kyllä keskustella hieman enemmän, ja sitä vaikutti Dumbledorekin ajattelevan. Ensin poika loi häneen enkö-voisi-jäädä -katseen, johon hän vastasi lempeällä mutta päättäväisen kieltävällä katseella. Keskustelu oli menossa suuntaan joka ei todellakaan sopisi lasten korville.
Vaikka Hunteria hieman häiritsikin että hänet työnnettiin pois häntä koskevasta keskustelusta kesken kaiken, se ei ehitnyt vaivata häntä muutamaa sekuntia kauempaa ja hänen olemuksensa kirkastui silmissä, sillä hän todella innostui kuullessaan että pääsisi katsomaan taikaolentoja. Ehkä Hagrid voisi näyttää hänelle jotain hirviöitäkin, jos kerta tykkäsi niistä niinkuin hänkin! Eikä hänellä villimansikoitakaan vastaan mitään ollut, nehän olivat niin herkullisia että niitä voisi ahmia vaikka monta kiloa kerralla.
”Siistiä!” poika hihkaisi. ”Mutta...kai sinä allekirjoitat tuon?” hän totesi huolissaan, siirtäessään katseensa isäänsä ja osoitti pöydällä lojuvaa pergamenttia, kun Dumbledore nousi lähettämään Fawkesia viestinviejäksi.
”En lupaa vielä, mutta muistathan että todella haluan sinun haaveidesti toteutuvan ja auttaa niiden saavuttamisessa,” Jacob vastasi lempeästi. ”Olen kuitenkin nähnyt sen verran enemmän tätä maailmaa että voin luvata niitä tulevan lisää, ja paljon suurempia kuin muutaam vuosi Tylypahkassa.”
”Niin kai...” Hunter totesi vaisusti, mutta vaikka hän ehkä olikin hieman eri mieltä, pohjimmiltaan hän luotti isäänsä.
”Mutta kun olisi niin mahtavaa saada opiskella taikuutta oikein koulussa ja olla osa jotain tupaa ja tutkia tätä valtavaa vanhaa linnaa ja-” Hunter aloitti ja alkoi taas muuttua levottomammaksi penkillään.
”Tiedän,” Jacob keskeytti hyväntahtoisesti hymyillen. ”Minäkin olin joskus yksitoista.”
Se antoi Hunterille pikkuisen lisää toivoa hankalasta tilanteesta huolimatta. Hän ja Jacob keskittyivät kumpikin suurella mielenkiinnolla kuuntelemaan Dumbledoren kertomuksia, Hunter aivan kaikkea sillä kaikki tiedonmurenat koulun historiasta ja henkilökunnasta voisivat olla hyödyksi opiskelussa ja keppostelussa. Oli kai olemassa myös kamalan paksu kirja Tylypahkan historiasta, mutta sitä hän tuskin viitsisi lukea, korkeintaan selailla mielenkiintoisimpia kohtia.
Jacob puolestaan kuunteli erityisen tarkkaan henkilökuntaa koskevat asiat. Mitään muuta hälyttävää niissä ei kuulostanut olevan kuin Kalkaros.

Hagridin saapuessa Hunter ytitti olla tuijottamatta liikaa. Hän oli kyllä tiennyt tämän olevan puolijätti, mutta oli se silti livenä nähdessä aika vaikuttavaa. Varsinkin kun hän itse oli ikäisekseen huomattavan pienikokoinen. Hagridin metsäläismäinen olemus oli kiehtova, ja tämän olemus ja käytös oli muutoin niin rento ja sympaattinen ettei pojalla ollut minkäänlaisia vaikeuksia unohtaa mistä keskustelusta häntä oltiin järjestämässä ulos. Hän loikkasi hilpeänä penkiltään ja livahti ovesta ulos, portaikossa jo pommittaen uutta tuttavuuttaan lukuisilla kysymyksillä.

Jacob katsoi pojan perään ajatuksissaan, hän todella haluaisi antaa lapselleen tämän kokemuksen joka oli jokaisen taikavoimaisen lapsen etuoikeus. Kunpa vaan heidän ja velhoyhteiskunnan historia olisi vähemmän tummanpuhuva...

Oven sulkeuduttua hän käänsi huomionsa takaisin Dumbledoreen.
”Niin, on väitetty että Tylypahka olisi yhteisömme turvallisin rakennus heti Irvetan jälkeen, eikä sitä ole vaikeaa uskoakaan,” hän totesi vilpittömästi mutta yhtä kaikki miettivänä. Voldemort ei kuitenkaan ollut kuka tahansa pimeällä taikuudella leikkivä pikkurikollinen. Sen miehen historiassa oli valtava monen vuoden aukko josta hänen tietääkseen kukaan ei ollut saanut selville mitään. Ties mitä tämä oli niinä vuosina oppinut. Ja jos vaikkei tämä tai kukaan muukaan onnistuisi Tylypahkaan murtaututmaan kylmiltään, Tylypahkassa edelleenki oli kuolonsyöjä palkkalistoilla, ja joka tapauksessa Taikaministeriön kautta Tylypahkaan pääsi käsiksi suhteellisen helposti. Taikaministeriön allahan Tylypahka merkittävästi toimi. Katseensa hän piti Dumbledoren kasvoissa, henkäisi syvään ja jatkoi ajatuksistaan.
”En minäkään Voldemortin mahdollista paluuta useinkaan mieti tai jatkuvasti pelkää. Mutta...Hänhän kuitenkin on yksi historian merkittävimmistä pimeyden velhoista - tyranni joka – pakkomielteisesti - 'puhdisti' velhoyhteiskuntaa. Sitten se että hän nimitti seuraajansa kuolonsyöjiksi...moisella nimellä voi olla monta tarkoitusperää, mutta minä pohdin sitä miksi niiden merkki on nimenomaan pääkallo jonka suusta matelee ulos käärme. Käärmeet vaihtavat ihoaan, ja sen vuoksi symboloivat jälleensyntymistä, muodonmuutosta, kuolemattomuutta ja parantumista. Minusta on siis täysin mahdollista että hän haaveili kuolemattomuudesta ja olisi onnistunut siinä sen verran että sai paeuttua kuolemaa, mitä ikinä Pottereiden tragediassa sitten tapahtuikaan.”
Hän ei uskonut että edes taikuudella voisi saavuttaa täydellistä kuolemattomuutta, mutta aivan varmasti tarpeeksi syvälle etenkin pimeään taikuuteen kaivautuessa, löytyisi keinoja paeta kuolemaa tiettyyn pisteeseen asti.
”Tietenkin minun palapelistäni puuttuu lukuisia olennaisia palasia, mutta olen täysin vakuuttunut siitä että hän ei ole kuollut ja haluaa palata takaisin. Ei vain ole mitään mieltä murehtia tai pelätä sitä oman tai perheensä elämänlaadun kustannuksella.”
Hän piti ohikiitävän tauon ja jatkoi sitten siihen mihin tähtäsi.
”Mutta tämä on minun poikani, jonka kasvatuksen ja hengenvaarallisen salaisuuden uskoisin osittain kuolonsyöjän käsiin. Mikä saa teidät uskomaan ettei Voldemort enää palaa? Ja että Severus Kalkaros on täydellisen luotettava?”
Hän puhui vakaasti, ja vakavan ystävälliseen sävyyn. Hän oli itsevarma, mutta pyrki myös välittämään sävyssään että kunnioitti Dumbledoren näkökulmaa. Sillä kuten sanottuakin, hänen palapelistään puuttui olennaisia palasia. Hän vain koki että rikosetsivän kokemuksella – tutkintatavoilla ja psykopaattien mielenmaiseman ymmärryksellä saattoi päästä jo varsin lähelle totuutta. Eikä tässä tapauksessa mikään suorastaan huutanut hänen päätelmiään vastaan.
Dumbledoren mielipiteellä oli toki suuresti painoarvoa, ainakin nyt Kalkaroksen suhteen, mutta hän ei missään nimessä vain ottaisi tämän sanaa noin vain vakuutena. Hän tarvitsi paljon syvempää katsausta tämän syihin ajatella niinkuin ajatteli.
Hän arvosti ja kunnioitti Dumbledorea ja Tylypahkaa valtavasti, mutta hän rakasti poikaansa enemmän kuin elämää eikä mikään mahti maailmassa ylittäisi sitä.


Viimeinen muokkaaja, Jacob King pvm Pe Maalis 29, 2013 10:19 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Albus Dumbledore
Rehtori/Kilta
Albus Dumbledore


Viestien lukumäärä : 135
Join date : 16.02.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyTi Maalis 26, 2013 1:25 pm

Dumbledore itse tiesi Voldemortin traumaisen lapsuuden vaikuttaneen Pimeyden lordin psyykkeeseen ja kasvattaneen pojasta sen miehen, mitä tämä nyt oli - jos Voldemortia mieheksi kykeni enää sanomaankaan.
Jacob oli kuitenkin oikeassa. Lordi Voldemort oli yhtä heikko kuin kuka tahansa muukin; hän pelkäsi kuolemaa ja kaikkien hirmutekojensa takana oli myös valmis tekemään mitä vain jotta hän onnistuisi tavoitellessaan kuolemattomuutta. Ikuista elämää.
Dumbledore kuitenkin myös tiesi Tylypahkan olevan yksi turvallisimmista paikoista, sillä rehtori tiesi pimeyden Lordin pelkäävän häntä.
Mitä tuli taas Severus Kalkarokseen, oli mies toimunut jo monia vuosia lojaalisti Dumbldedoren palveluksessa. Dumbledore itse muisti Potterien kuolin yön kuin eilisen, kun Kalkaros oli ryöminyt takaisin Tylypahkaan ja anellut Dumbledorea. Rehtorilla oli siis perustellut syyt luottaa tähän.

Jacob vaikutti silti edelleen epäileväiseltä. Puheet Voldemortista osuivat oikeaan. Rehtori nyökkäili ilme vakavana miehen sanoille ja huokaisi sitten syvään. Aihe ei ollut varsinaisesti helppo. Hän ei halunnut vähätellä Voldemortin hirmuisuutta, mutta ei myöskään halunnut pelotella vanhempia. Hetken rehtori joutui miettimään sanojaan.
"Voldemort oli epäilemättä yksi suurimmista pimeyden velhoista", hän sanoi tyynenä, kääntäen katseensa Jacobiin, mittailen miestä katseellaan, "Mutta hänkin oli loppujenlopuksi vain ihminen. Myös hän pelkäsi kuolemaa, ja kyllä, epäilemättä myös tavoitelli kuolemattomuutta." Tämä oli totta, eikä Dumbledore löytänyt mitään syytä, miksi asiaa salailisi. Jacob ei ollut tyhmä, sillä hän itsekin oli oivaltanut yhteyden Voldemortin kuolemattomuuden tavoittelussa ja kuolonsyöjien symbolissa.
"Käärme luo nahkansa aina uudelleen niin kuin feeniksikin nousee tuhkastaan", velho sanoi sanojaan punniten.
"Mikään ei kuitenkaan ole koskaan loputonta. Sinä hirmuisena yönä, kun Potterien perhe tuhoutui, kukistui myös Voldemort. Monet epäilevät hänen kukistuneen lopullisesti. Totuus kuitenkin on, että vaikka pimeyden lordi havittelikin kuolemattomuutta, ei mikään mahti maailmassa takaa sitä ikuisiksi ajoiksi, sillä aikamme maan päällä on vain rajallinen", rehtori pohdiskeli ääneen. Hän tiesi että koulun kätköissä oli Viisasten kivi. Viisasten kivi oli yksi niistä harvoista taikaesineistä joita Voldemort hyvin todennäköisesti havittelisi mikäli tämä aikoisi palata takaisin. Itse asiassa Pimeyden Lordin nousi saattoi olla jopa mahdollinen, olihan Irvetasta yritetty kiveä varastaa.
"On kuitenkin myös totta, että Tylypahka on yksi turvallisimmista paikoista, ja voitte luottaa sanaa, herra King", Dumbledore siirsi katseensa suoraan Jacobiin, ilmeen ollen vakuuttava, "Mikäli pimeyden Lordi koskaan aikoisi palata, hän ei kouluumme pyrkisi. Minä tunnen hänet paremmin kuin hyvin. Aikoinaan hän oli oppilaani ja tiedän että nykyisin - mikäli hän on yhä tuolla jossain - Voldemort pelkää minua. Hän olisi puhdas typerys mikäli pyrkisi palaamaan koululle."
Takaisin alkuun Siirry alas
Jacob King
Poliisi
Jacob King


Viestien lukumäärä : 82
Join date : 02.01.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyTi Maalis 26, 2013 3:53 pm

Jacob kuunteli ja pyrki maalaamaan kokonaiskuvan Dumbledoren näkemyksestä. Vaikutti siltä että tämä loppujen lopuksi sittenkin uskoi Voldemortin palaavan, mutta ei missään nimessä Tylypahkaan, ja vaikutti myös täysin vilpittömältä uskossaan. Se oli tietenkin äärimmäisen tärkeää, ja toi paljon mielenrauhaa – varsinkin kun Harry Potter saattaisi aloittaa täällä juuri tänä vuonna eikä hän epäillyt hetkeäkään etteikö Voldemort kihisisi halua kostaa tai todistaa ettei pojassa ollut mitään erityistä. Etenkin nähden siihen miten valtava elävä legenda tuo poikaparka oli. Olisi toki tavattoman huonoa tuuria jos Voldemort sattuisi löytämään polun takaisin juuri näinä vuosina...mutta jos ja kun se oli mahdollista, sitä ei sopinut sivuttaa mitättömänä. Joten oli hyvä voida uskoa että sekä Harry että tämän koulutoverit olisivat turvassa mahdollisilta hyökkäyksiltä. Oli toki huomioitava ettei missään tässä maailmassa ollut täysin turvallista, mutta kunhan edes tarpeeksi, suhteessa uhan suuruuteen.

Mutta kaikkein eniten häntä yhä huoletti se että koululla työskenteli ja asui tämän entinen seuraaja josta voisi hyvin mahdollisesti olla paljon harmia oli Voldemort sitten kiinnostunut henkilökohtaisesti Tylypahkaan tunkeutumaan tai ei. Dumbledore ei vaikuttanut kovin halukkaalta vastaamaan Kalkarokseen luottamista koskeviin kysymyksiin sen syvemmin, mutta hän muotoili silti uuden kysymyksen. Jos hän olisi lähettämässä tavallista lasta tänne, Dumbledoren luottamus kyseistä miestä kohtaan ehkä riittäisi jo sinänsä, mutta ei nyt. Ei tämän salaisuuden jakamisen kanssa.
”Voiteko kertoa miksi Kalkaros vaihtoi takaisin meidän puolellemme?” hän kysyi ja onnistui jopa kuulostamaan lähes ennakkoluulottomalta. Hän koki kysymyksen kuitenkin äärimmäisen tärkeäksi sillä moni puolenvaihdon motiivi saattaisi tietyissä olosuhteissa lakata merkitsemästä tai merkitys hiipua ja saada vahvemmankin ja paremmankin ihmisen sortumaan takaisin pimeän puolelle, vaikka kuinka olisi vannonut uskollisuutta toiselle. Varsinkin kun sillä puolella vastassa oli ilmeisen tunteeton manipuloinnin mestari.
Takaisin alkuun Siirry alas
Albus Dumbledore
Rehtori/Kilta
Albus Dumbledore


Viestien lukumäärä : 135
Join date : 16.02.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyLa Maalis 30, 2013 7:54 am

Juuri 11 vuotias ja koulunsa aloittava Harry Potter olikin saanut Dumbledoren tekemään koulunsa suojaukseksi lisätoimenpiteitä. Ei ollut epäilystäkään etteikö Voldemort haluaisi kostaa, mikäli tämä päättäisikin yrittää takaisin valtaan nousemista. Olihan Irvestasta yritetty varastaa jo Viisasten Kiveäkin, mikä oli rehtorin saanut epäileväiseksi; jotain kummaa oli tapahtumassa.
Dumbledoren usko Tylypahkan suojaan oli kuitenkin suuri. Koulu oli viimeisimmänkin taistelun aikaan turvallinen ja sodan tuottamasta yleisestä pelosta huolimatta sen vuotiset oppilaat olivat silti valmistuneet Tylypahkasta. Useimmat jopa huippuarvosanoin.

Jacob uteli Kalkaroksesta lisää. Dumbledore tiesi vallan hyvin, minkä vuoksi mies oli aikanaan vaihtanut puoltaan, mutta samalla myös luvannut ettei hiiskuisi asiasta kenellekään. Lily Potterin kuolema oli Kalkarokselle heikko kohta ja Dumbledore kunnioitti tämän yksityisyyttä.
"Hän viimein ymmärsi että olemalla Voldemortin riveissä, hän menettäisi kaiken itselleen tärkeän", Dumbledore vastasi ympäripyöreästä Jacobin kysymykseen. Vastaus oli kuitenkin osittain totta, vaikkakin suurpiirteisesti sanottu.
"Severus Kalkaros on läksynsä oppinut. Minä en kiellä Tylypahkaa keneltäkään sellaiselta, kuka on paikkansa täällä ansainnut, ja minä vakuutan, että Severus Kalkaros on yksi sellaisista. Hän on luottamukseni ja paikkansa täällä lunastanut."
Takaisin alkuun Siirry alas
Jacob King
Poliisi
Jacob King


Viestien lukumäärä : 82
Join date : 02.01.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyLa Maalis 30, 2013 7:15 pm

Jacob katsoi parhaaksi olla tuhlaamatta aikaa Kalakroksen kuolonsyöjyyttä suoranaisesti tonkiviin kysymyksiin. Dumbledore olisi melkoinen haaste parhaimmallekin etsivälle jos tämä ei kertakaikkiaan jotain halunnut kertoa, miltä juuri nyt vaikutti – ja koska Dumbledore ei tosiaan ollut epäluotettava. Mutta lieni silti hyvä pyrkiä selvittämään tarkemmin miten paljon tämä Kalkarokseen luotti. Olihan tuossa jo henkensä uskomisesta tämän käsiin mainittu, mutta ei sellainen luottamus kaikkea kattanut.

Hän oli tämän vuoden aikana, Hunterin mahdollisen aloituksen tullessa ajankohtaiseksi, pyrkinyt tutustumaan nykyajan Tylypahkaan sen minkä mediasta pystyi. Ja todennut melkoisen mielenkiintoisen seikan koulun elämässä – pimeyden voimilta suojautumisen professorin asema oli vapautunut joka vuosi jo reilusti yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Uskomus Voldemortin kirouksesta kulki ilmeisesti vahvana sen tiimoilla, mutta se mikä häntä todella mietitytti oli uusien opettajien luotettavuus ja pätevyys enää tässä vaiheessa. PVS oli tärkeä aine nuorille velhoille ja noidille, oli ehkä vaikein ja vaarallisin aine, ja mitä useammin jokin vaihtuu sitä hankalampaa on löytää kunnollinen korvike. Ja, tässä tapauksessa moni todennäköisesti vältteli negatiivisen maineen saanutta virkapaikkaa. Ja kun PVS:n opettajan täytyi sentään olla erityisen tietoinen ja kokenut pimeyden voimista eli ei siinä virassa ihan kuka tahansa pärjännyt eikä mikä tahansa mielenlaatu soveltunut.
”Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja on vaihtunut joka vuosi jo iät ajat. Aiotteko missään vaiheessa nimittää Kalkaroksen siihen virkaan?” hän kysyi, kohteliaassa sävyssään avoimesti se että tämä oli suoraan johdannainen Dumbledoren vakuuttamaan luottamukseen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Albus Dumbledore
Rehtori/Kilta
Albus Dumbledore


Viestien lukumäärä : 135
Join date : 16.02.2012

Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future EmptyTi Kesä 25, 2013 11:57 am

Pimeydenvoimiltasuojautumisen opettajan tiheä vaihtuminen viime vuosina oli ainoa ongelma nykyisessä Tylypahkassa ja Dumbledore olikin pyrkinyt olemaan tästä mahdollisimman rehellinen. Hyvin monet huhuivat paikan olevan jopa kirottu, vaikka todellisuudessa rehtori itse uskoi sen olevan vain surkeiden sattumusten sarja ja eräiden opettajien henkilökohtaiset ongelmat; useimmat pelkäsivät Voldemortin jopa kostavan, jos nämä jäivät pestiin pidemmäksi aikaa. Toisaalta vaikka opettajat olivatkin vaihtuneet tiheään, luotti suurinosa silti Dumbledoreen; hänhän oli ainoa velho, jota Voldemort todella pelkäsi.

Jacobin kysymys ei varsinaisesti yllättänyt. Dumbledore oli tottunut vastailemaan koulunsa vanhemmille aiheesta, vaikkakin Jacob olikin ainoaa laatuaan sen suhteen, että tämä liitti myös Kalkaroksen kysymykseensä. Dumbledore kohotti katseensa suoraan Jacobiin ja vastasi yksinkertaisen ytimekkäästi: "En."
"Kalkaros on koulumme ainoa ja ehdottomasti mitä parhain juomamestari ja hän pysyköön pestissään. Toivon hänelle pitkää ikää ja terveyttä."
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content





Children are our future Empty
ViestiAihe: Vs: Children are our future   Children are our future Empty

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Children are our future
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Seven years of magic :: Pelialueet :: Aikajanan ulkopuoliset pelit-
Siirry: