Yllättävä uusintavierailu

// 25.7.1995. Bella paikalle! :) //

Oli kulunut vasta joitakin viikkoja siitä, kun Albus Dumbledore oli viimeksi vieraillut Azkabanissa. Nyt hän oli kuitenkin jälleen anonut lupaa uudelle vierailulle, syynä jälleen sama vanha asia; Bertha Jorkinsin katoaminen.
Jorkinsin katoaminen oli kuitenkin saanut viime aikoina hämärämmän puoleisen käänteen, ja Albuksen tutkittua asiaa hitusen tarkemmin, olivat hänen pelkonsa käyneet toteen; Asiaan liittyi Voldemort. Näinä tietoineen oli Albus Dumbledore jälleen päättänyt vaivata Cornelius Toffeeta ja saanut tämän pään harmaantumaan anomuksellaan uusintavierailulle Azkabaniin; Albus oli kertonut syyn ja epäilyksensä, mutta Toffeen mielestä moinen oli hölynpölyä. Pitkän ja kiivaan keskustelun jälkeen, oli Toffee kuitenkin jälleen joutunut myöntymään Dumbledoren tahtoon.

Vierailtuaan nopeasti taikaministeriössä, seisoi Albus Dumbledore nyt jälleen Azkabanin porteilla. Ilma oli jälleen myrskyinen, ja ympäristö yhtä synkeä kuin viimeksikin. Hänellä oli tällä kertaa mukanaan nuoremman puoleinen taikaministeriöläinen tarkistamassa vierailijan selustan. 'Varotoimenpide', olivat ne ministeriössä sanoneet, mutta Dumbledore kyllä tiesi että hyökkäyksen sattuessa, hän olisi hän se joka puolustaisi ministeriön miestä; Oli nimittäin silminnähtävää, että nuorempi velho pelkäsi olla Azkabanin rajojen tuolla puolen.

Dumbledore asteli pitkin, vakain askelin, yhdessä ministeriön velhon kanssa pitkää vankityrmää pitkin. Kumpikaan ei puhunut, mutta Dumbledore huomasi sivusilmällä, kuinka velho tärisi hiljaa. Melko pian he saapuivat määränpäähänsä, ja ministeriön velho jätti Dumbledoren yksin sellin eteen, luikkien itse nopeasti matkoihinsa. Ministeriön velhon lähdettyä, Dumbledore kohotti katseensa selliin.
"Hyvää päivää, Lestrange", Dumbledore sanoi ystävällisesti, tarkastellen noitaa.

Nainen, jonka mustat hiukset olivat menneet jo likaisiksi ja räsäisiksi istui hiljaa sellinsä nurkalla päällään vain ohut Azkabanin vankien asu. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän näytti jo täysin seonneelta, melkein kuolleelta vaikka ainoa mikä hänessä periaatteessa oli muuttunut oli hänen ulkonäkönsä joka oli alkanut rappeutua Azkabanissa. Bellatrix katsoi silmät pullollaan käsivarttaan, vasempaa käsivarttaan jonka pimeän piirto oli alkanut pikkuhiljaa tummenemaan ja vahvistumaan. Se ei ollut viellä läheskään niin vahva että se merkitsisi Voldemortin kutsuvan heitä mutta se oli kuitenkin merkkiä siitä että jotain oli tekeillä, heidän Lordinsa suunnitteli jotakin ja sen huomasi pimeän piirrosta. Bellatrix Lestrange oli katsonut vain sellinsä kivisiä seiniä ja kalterista ovea koko 14-vuoden ajan eikä ollut tuona kokonaisena aikana nähnyt yhdenkään elävän ihmisen kasvoja, ainoastaan ankeuttajan hupullisia päitä, ja niiden luurankomaisia käsiä tuomassa ruokaa ja juotavaa. Huutoja hän oli kyllä kuullut, Azkabanissa niitä oli jatkuvasti.
Bellan katse oli täysin kiinnittinyt pimeän piirtoonsa kun se hiljattain poltti lähinnä hiljaisesti, olihan se vahvistunut jo muutamien päivien ajan mutta aluksi Lestrange oli luullut sitä ainoastaan typeräksi uneksi jota Azkabanissa näkee paljon, yhtä painajaista vaikka silmätkin olisivat auki ja sitä elää vuorokauden ympäri.
Sitten Bellatrix siirsi katseensa hitaasti seinäänsä ja siitä kalterioveensa, hän kuuli askeleita, ihmisten askeleita? Ankeuttajien askelet eivät kuuluneet sillä ne leijuivat ilmassa mutta nyt hän kuuli ihmisen askeltavan pitkin Azkabanin kolkkoja käytäviä. Tuliko tänne joku uusi vanki? Ei, ei, ankeuttajat yleensä raahasivat vankinsa käsistä leijuttaen selleihinsä tai niin ainakin Bella oli raahattu.


Sitten Bellatrix huomasi, jotenkin melkein tutut kasvot jotka hän tunnisti Albus Dumbledoren kasvoiksi. Tuo sanoi tälle päivää, mutta Bella näytti siltä kuin olisi juuri äsken tappanut jonkun, tuijotti murhaavasti ja ehkä jopa hieman karmivasti Albusta. ''Hahahahaah!'' Kuolonsyöjä nauroi pitkää nauruansa jotka kaikuivat pitkin sellin seiniä kun hän katsoi Albusta. Bella tuijotti jälleen Albusta ja näytti aivan siltä että jos tällä olisi sauva kädessään niin vihreää valota sinkoisi pitkin Azkabanin käytäviä. Bella ei pahemmin pitänyt Albuksesta, olihan tuo hänen vihollinen ja tuo oli mukana hänen oikeudenkäynnissään jossa hänet passitettiin tänne. Bellatrix istui yhä tiukemmassa mytyssä ja tuijotti Albusta suoraan silmiin murhaavalla katseellaan ja piti vasenta kättään sylissään, josta saattoi huomata pimeän piirron. Viellä vuosi sitten se oli Bellan silmiin ollut haalea ja tunnoton mutta nyt se oli tummunut ja sitä kirvelsi pienissä määrin. ''Mitä haluat?'' Bellatrix lähinnä sihahti kuin sanoi, hänen äänensäkkin oli menettänyt tehoansa Azkabanissa ja sen kyllä huomasi.

Selkeä viha ja inho kuvastuivat Bellatrixin kasvoilta, kuolonsyöjän huomattua Dumbledoren, mutta vanhalle velholle moinen ei tullut yllätyksenä; Olihan Albus Dumbledore itse ollut paikalla, kun Voldemortin uskollisin alamainen passitettiin Azkabaniin. Bellatrixin mielipuolinen nauru kiiri hetken pitkin Azkabanin käytäviä ja sai naisen hetkeksi näyttämään järkensä menettäneeltä, mutta Albus ei antanut tämän haitata itseään. Hän kyllä tiesi kuolonsyöjän mielenvikaisuudesta, eikä olettanut että nainen olisi mennyt ainakaan yhtään parempaan suuntaan istuessaan viime vuodet Azkabanissa. Päinvastoin.

Lopulta nainen kysyi, mitä Dumbledore halusi hänestä. Nainen suorastaan sylki sanansa, mikä jo entisestään kuvasti Albukselle kuolonsyöjään syvää halveksuntaa häntä kohtaan. Oli selvää ettei noita ollut mielissään rehtorin yllättävästi vierailusta.
Albus pysyi kuitenkin tyynenä, mutta laittoi kuitenkin merkille kuolonsyöjän tummuneen pimeänpiirron. Se oli kuin tykyttävä aikapommi, joka kertoi väjäämättömästi Bellatrixin isännän paluusta. Tämä sai Albuksen kurtistamaan mietteliäänä kulmiaan.

"Otaksun sinun olevan tietoinen Berta Jorkinsin yllättävästä katoamisesta", Dumbledore sanoi tyynesti, katsellen naista kärsivällisesti kaltereiden takaa, pitäen käsiään rennosti pitkän selkänsä takana, "Itse taikaministeriö epäilee sinun tietävän asiasta jotain, Bellatrix."
"Tai että isäntäsi olisi jollain tapaa liitoksissa Albamassa tapahtuneeseen, yllättävään katoamiseen", Dumbledore päätti kokeilla vielä tikulla jäätä hetken hiljaisuuden päätteeksi. Hän oli tietoinen Bellatrixin lähes pakkomielteisestä kannatuksesta Voldemortin suhteen ja siksi hän uskoikin Voldemortin mainitsemisella olevan hyvinkin vahva vaikutus Bellatrixiin.

Ja se vaikutti Bellatrixiin, ehkä jopa pahemmin mitä tuo olisi voinut luullakkaan. Jopa Lestrangen ulkomuodosta huomasi että hän oli elänyt 14-vuotta, tuijottaen vain sellinsä kivisiä ja märkiä seiniä ja kykenemättä ajattelemaan yhtään iloista ajatusta. Leveä virne levisi Bellatrixin kasvoille ja pieni, hiljainen nauru kuului pitkin hänen selliänsä. Kuin ajatus olisi ollut hänestä hauska, mutta eihän hän voinut iloisia ajatuksia edes ajatella päässään. Se oli pikemminkin hänen hulluutensa aiheuttamaa naurua kun Bellatrix silitteli oikean kätensä etusormella tummenevaa ja liikkuvaa pimeän piirtoansa. Oli kuin edes ankeuttajat eivät olisi saaneet sammumaan Bellatrixina himoa pimeään piirtoonsa, kuin se olisi tällä hetkellä ollut hänen koko elämänsä. Näytti aivan siltä kuin hän olisi viimeiset muutamat kuukaudet vain tuijottanut pimeään piirtoonsa eikä tehnyt mitään muuta. Hänen sellinsä nurkassa oli myös karmiva haju, se oli mädäntynyttä ruokaa jonka Bellatrix oli säilönyt sellinsä nurkkaan. Ehkä jopa Albus tiesi miten pahaa Azkabanin ruoka oli. Se oli kylmää, kuin matoista leipää ja vesikin oli muutamaan kertaan kaatunut Bellatrixin selliin ja ehtinyt jäätymään lattialle. Hänen sellinsä seinissä oli kynnen jälkiä kun alkupäivinä, ankeuttajien alkaessa vaikuttaa Bellaan yhä enemmän ja enemmän, hän oli unissaan ja jopa hereillä olevassa painajaisessa raapinut kyntensä auki ja verille vasten Azkabanin kivistä seinää. Hänellä ei ollut tietoa mikä vuosi oli, monesko päivä ja mikä kuukausi kun ajantaju oli kaikonnut hänestä jo aikoja sitten. Hän ei itsekkään tiennyt että kuinka kauan oli Azkabanissa istunut, sen hän tiesi että vuodesta 1981 eteenpäin mutta mikä vuosi nykyisin oli? Hän oli jopa hereillään elänyt vain painajaisessa joka ei tuntunut loppuvan koskaan.


Bellatrix tuijotti murhaavasti rehtoria, leveä virne kasvoillansa kun hän painoi toisen kätensä kämmenen vasten kylmää sellinsä kiveä ja nousi tärisevin ja likaisin jaloin seisomaan sellinsä pimeästä nurkasta. Hän tiesi Albuksen puheista että jotain oli tekeillä, tosin jo pimeän piirron poltteleminen oli jo kertonut jotain mutta Bellatrix oli kuin hän eläisi vielläkin vain unessa. Hän oli luullut että polttelu oli vain unta jonka hän haluaisi tapahtuvan mutta Albuksen puheet saivat varmistuksia hänen epäilyksiinsä. Heidän Lordinsa juoni jotakin, jotakin jotta hän pääsisi takaisin. Bellatrix käveli kuin unissakävelijä vasten sellinsä kylmiä kaltereita ja tarttui niihin kalpeilla käsillään. Hän puristi sellin kaltereita nyrkkeihinsä niin että rystysistä tuli valkoiset ja hänen veriset ja lohjenneet kyntensä painoivat nyrkin mukana vasten kylmiä kaltereita. Yhtäkkiä Bellatrix alkoi riehumaan ja rääkymään, irvistelemään Albukselle hänen ilmeensä oli murhaava, kuin psykopaatti joka olisi lukittu oman päänsä sisään ja niinhän Bellatrix olikin, kuin ikuisessa painajaisessa. Hän huusi ja rääkyi kuin hirviö Albukselle joka olisi hänen saaliinsa, vihollisensa. Ankeuttajat vaistosivat Bellan raivoisat tunteet, ja niiden tullessa käytäviä pitkin lähemmäs, Bellan tunteet hävisivät taas ja muuttuivat jälleen painajaismaisiksi.


Ankeuttajat siirtyi vähän matkan päähän Albuksesta, vartioimaan että Bellatrix ei yrittäisi mitään. Bellatrix irvisteli julmasti Albukselle kaltereidensa takaa, ja hänestä huomasi että murhanhimo ja ikuinen painajainen olivat hänen päässään jatkuvasti. Hän näytti enemmän hirviöltä kuin ihmiseltä, ja naisesta saattoi jo tyhmäkin tajuta että jos kalterit häviäisivät hänen ja Albuksen välistä, hän olisi miehen kurkussa kiinni. Bellatrix sai vain uuden raivokohtauksen ja alkoi riehua sellinsä kaltereiden takana ja nykiä kaltereita, irvistelemään Albukselle. Pieni lapsi olisi jo juossut häntä hädissään karkuun ja nähnyt painajaisia varmaan muutamien viikkojenkin ajan. Sitten hänen hirviömäinen ilmeensä taipui leveään virneeseen ja lyhyt, kolkko nauru kaikui hiljaisena kaltereiden taakse. Bellatrix tuijotti mustilla silmillään Albusta, kuin varoittava koira. ''Pimeyden lordi nousee jälleen!'' Bellatrix huusi niin kovaa kuin vain sai sen hetkisestä äänestään irti. ''Lordi Voldemort palkitsee urheimmat kannattajansa, hän kylvii enemmän kauhua kuin ennen, hänen nimeään ei uskalleta enään sanoa MISSÄÄN MUODOSSA!'' Bellatrixin kylmä ääni värisytti muutamia vankeja selleissään jotka olivat joutuneet jo kohta 15-vuotta joutuneet kuuntelemaan Bellatrixin kailotusta, sitä kun hän yksikseen jokainen päivä mutisi pimeässä sellissään itsekseen ja tuijotti pimeän piirtoaan. Ankeuttaja lipui hieman lähemmäs ja alkoi puhua Albukselle. ''Tuo nainen tuijottaa ainoastaan käsivarressaan olevaa pääkalloa, huutaa ja kiljuu unissaan...'' Ankeuttaja lopetti Albukselle kuiskaamisen, kyllähän ankeuttajat tiesivät tarkalleen mitä heidän vankinsa tekivät kopeissaan. Olihan ankeuttajat muutama vuosi sitten kertoneet myös Corneliukselle mitä Sirius Musta teki aina öisin. Ankeuttaja lipui taas hieman kauemmas Tylypahkan rehtorista.
''Lordi Voldemort tappaa kaikki eteensä tulevat, hän palaa! HÄN PALAA!'' Bellatrix kiljui kurkkunsa takaa Albukselle ja kuin sylki sanansa ja tuijotti kaltereiden takaa tuota. ''Mikään ei enään estä häntä! Hänestä tulee mahtavampi kuin aikaisemmin, etkä sinä, voi estää sitä!'' Nainen kiljui kun jäi murhaavasti tuijottelemaan Albusta, puristi kaltereita nyrkissään mutta hänestä saattoi myös huomata että viereen tulleen ankeuttajan läsnäolo sai kylmät väreet hänen iholleen.

Bellatrix vaikutti lähes vesikauhuiselta hyeenalta tämän noustessa vankisellinsä perimmäisestä nurkasta ylös ja lähestyessä Albusta hitaasti ja väjäätämättä. Heikompi olisi ehkä jo lähtenyt karkuun naisen karmivaa olomuotoa, mutta itse Dumbledore ei perääntynyt. Hän tarkkaili kuolonsyöjää tyynesti ja odotti tämän seuraavaa siirtoa.

Sinisten silmien katse oli naulittuna rauhallisesti odottaen kuolonsyöjän tummiin, vainottuihin ja hulluudesta kieliviin silmiin, Bellatrixin saadessa Voldemortin nimen mainitsemisesta kohtauksen. Albus Dumbledore oli osannut odottaa vahvaa reaktiota, mutta naisen hepulikohtaus sai myös vanhemman velhon yllättymään.
Dumbledore ei kuitenkaan suostunut liikahtamaan tuumaakaan naisen raivoisasta olemuksesta ja sairaaloisen hullusta, mielipuolisesta huudosta huolimatta. Velhon katse terävöityi hieman ja hän vain odotti. Odotti naisen kohtauksen loppumista.

Vaistotessaan kylmän ilman lipuvan ohitseen ankeuttajien ilmestyessä tarkkailemaan vankiaan, ei Albus siirtänyt katsettaan näihin. Hän ei ollut koskaan arvostanut Taikaministeriön ratkaisua ottaa ankeuttajia vartijoiksi Azkabaniin eikä hän pitänyt kyseisistä olennoista laisinkaan. Hän kuitenkin luotti vahvasti siihen etteivät ankeuttajat kävisi hänen päälleen, vaikka vaistosivatkin Albus Dumbledroessa hyvin vahvan energian jollaista Azkabanin toivottomuuden keskellä ei oltu pitkiin aikoihin nähty.

Bellatrixin julistukset olivat Dumbledorelle tulleet tutuiksi jo kuolonsyöjän oikeudenkäynnistä lähtien. Hän muisti varsin hyvin noidan huutaneen isäntänsä nimeen jo tuolloin, mutta nyt naisen olemus oli hyvin varma, ja tämä tuntui saavan suurta puhtia herransa nimestä ja merkistä ranteestaan; Pimeänpiirto oli varmasti saanut Bellatrixin kaikessa pakkomielteisyydessään entistä sekaisemmaksi, mutta toisaalta, ehkä se oli myös syy siihen, miksi noita oli ylipäätään säilynyt Azkabanissa edes hengissä.

Erään ankeuttajan yllättävä lähestyminen sai Albus Dumbledoren terästäytymään. Velhon otsaan ilmestyi pohtiva, syvä ryppy ja hän kuunteli tarkoin ankeuttajan sanat, sillä niissä (Bellatrixin hulluudesta huolimatta) oli pieni totuuden jyvä, mikä valkeni ankeuttajan sanojen myötä myös rehtorillekin; oli jo nyt hyvin selvää, että myös Bellatrix oli jotain vaistonnut. Väistämätön oli edessä ja jotain oli selkeästi tapahtumassa.

"Niinkö sinä ajattelet?", Dumbledore kysyi rauhalliseen äänen sävyyn noidalta tämän rauhoituttua, "Mutta emmekö me jo tuhonneet Voldemortin kauan aikaa sitten? Miksi hän nyt olisi päättänyt palata?"
Dumbledore ei olettanut Bellan varsinaisesti vastaavan hänelle - ainakaan suoraan. Todennäköisesti naisen vastauksissa piili kuitenkin tiedon palasia jotka olisivat myöhemmin varmasti hyvinkin hyödyllisiä; kuin palapelin paloja, jotka tulisi vain koota oikein.

Bellatrix tuntui jopa tärisevän vielläkin kun ankeuttaja lähti lipumaan jo kauemmas. Hän oli saanut kestää useiden kymmenien ankeuttajien läsnäoloa vuorokauden ympäri jokainen minuutti, sekunti eikä hetkeäkään rauhaa. Tämäkin oli jo poikkeus että ankeuttajat jättivät hänet ja rehtorin melkein kahden, ehkä ne jopa tiesivät että vaikka Bella nyt jotenkin mukamas kykenisi murtautumaan sellinsä lävitse ja yrittäisi pakoon, ei hän sauvattomana pääsisi karkuun Albusta. Ja tässä tilassa, heikkona, väsyneenä janoisena ja nälkäisenä hän ei todennäköisesti kauaa edes sauvallisena taistelisi Albusta vastaan. Albuksen sanat saivat Bellatrixin katseen terävöitymään ja hän iski katseensa suoraan Albuksen silmiin. Bellatrix tiesi tuosta tarinasta sen, että Voldemort oli surmannut James ja Lily Potterin, mutta kun hän oli yrittänyt tappaa pientä Harry Potter vauvaa, jotain oli tapahtunut ja Voldemort oli itse menettänyt voimansa ja ruumiillisen muotonsa. Nainen oli aina ajatellut että siinä täytyi, täytyi olla jotakin vahvaa taikaa, koska pelkästään normaali pieni vauva ei kykenisi sitä tekemään kun ei osaa viellä edes puhua? Bellatrixin käsien tärinä loppui kun ankeuttaja oli tarpeeksi kaukana mutta hänellä oli edelleen kylmät väreet ihossaan ja hän tuntui jopa pelokkaalta. Bellatrix oli yksi niistä harvoista vangeista jotka löysivät viellä syyn elää, suurinosa vangeistahan menetti jo kaiken toivonsa elämiseen muutamissa viikoissa mutta nähtävästi pimeän piirron tuijottaminen oli pitänyt Bellatrixin selvästi hengissä. Se oli antanut hänelle tahtoa tunkea Azkabanin erityisen huonoa ruokaa vain suuhunsa ja juoda kaiken veden mitä vain sai sulatettua, nehän olivat lähes aina jäässä ankeuttajien kosketuksen takia.
Bellatrix mulkoili melko uhkaavasti Albusta ja painoi lähes naamansa kiinni kylmiin kaltereihin.


''Luuletko, että Lordi Voldemort kaatui kuin tyhjästä!?'' Bellatrix lähes huusi kurkkunsa suorana Albukselle, ihan kuin tuo olisi loukannut Voldemortia ja erityisen pahasti ja Bellatrixille, jolle tosiaankin Voldemortin palveleminen oli jo pakkomielle se oli aina kova isku ja yleensä ne jotka sitä tekivät saivat surmansa samantien. ''Se et ollut SINÄ Albus, joka hänet päihitti!'' Lestrange huusi Albukselle, niin raivoisasti kuin vain kykeni tällä hetkellä, tuo olis tosiaan nyt osunut Bellatrixin erityisen arkaan paikkaan, hänen silmissään tuo loukkasi Voldemortia ja jokainen joka Bellan tunsi, ei sitä edes uskaltanut tehdä hänen kuullensa tai silmien alla jos hänellä vain oli sauva kädessään. ''Päiväsi alkavat olemaan lopussa, hän nousee, hänestä tulee mahtavempi kuin yksikään muu velho tai noita koko taikamaailman historiassa!''Bellatrix rääkyi kaltereidensa takaa Albukselle. Ankeuttaja ei viellä hieman kauempana kokenut tarpeelliseksi tulla puuttumaan tilanteeseen, ankeuttajathan eivät ole mitä hyvätahtoisempia olentoja mutta jotenkin ne eivät tosiaan uskaltaneet nyt tulla häiritsemään Albusta. Johtuneen varmaan muutama vuosi sitten tapahtuneista asioista kun Albus oli raivonnut heille enemmän kuin kellekkään muulle ja hätistänyt heidät kaikki pois Tylypahkan mailta.


''Lordi Voldemortin aika on tullut, hän ei koskaan kuole, hän ei koskaan ole lopullisesti poissa keskuudestamme!'' Bellatrixin ääni alkoi rauhoittua jo hieman, saattoi johtua siitä seikasta että ankeuttajien läsnäolo imi jälleen hänen tunteensa pois hänen päästänsä. Mutta kuitenkin hän puristi kaltereita nyrkkeihinsä ja tuijotti Albusta. ''Poika... joka elää, tulee kokemaan viimeisen hengenvetonsa viellä!'' Bellatrix sanoi kuin varoituksena Albukselle. Bellatrix tiesi jotenkin että kukaan ei enään kykene estämään heidän Lordinsa paluuta. Bellatrix tuijotti Albusta pistävästi ja myrkyllisesti. Tuo oli ensimmäinen ihminen jonka Bella näki melkein 15-vuoteen ja oli loukkaamassa hänen isäntäänsä. Mutta sitten ankeuttaja alkoi huomata jälleen Bellatrixissa tunteita ja se lipui tarpeeksi lähelle jolloinka Lestrangen kasvot kääntyivät kuin tahtomattaan ankeuttajan päätä kohti ja tämä söi Bellatrixin tunteita jälleen itseensä. Hetken kuluttua ankeuttaja päästi otteensa irti kun koki sen tarpeelliseksi ja Bellatrix kuin lyyhistyi enään vain roikkumaan vasten kaltereitansa, käsien heikossa otteessa. ''Albus...'' Bellatrix oli tällä hetkellä kuin kuollut jolla ei enään olisi mitään järkeä päässään. Ankeuttajathan eivät jakaneet suudelmia vangeilleen ellei nämä yrittäneet paeta ja se tapahtui todella, todella harvoin mutta aina välillä ne ruokkivat itseään imemällä vankien tunteita itseensä. ''...kauanko olen ollut täällä?'' Bellatrix näytti kuin seinään pysähtyneeltä ja rauhoittuneelta, tosin se johtui täysin siitä että ankeuttajat pisti äsken jälleen hänen päänsä täyteen synkkiä ajatuksia ja muistoja jonka varmaan Albuskin huomasi.

Dumbledoren huomautus sai Bellatrixissä aikaiseksi myrkyisän raivon, johon Albus vastasti rauhallisella katseellaan. Hän tiesi ettei itse ollut osallisena Voldemortin kukistumiseen, vaan kaiken oli tehnyt pieni Harry Potter. Rehtorin sanat olivat kuitenkin selvästi loukanneet kuolonsyöjää, eikä hän siksi nähnyt aiheeksi lähteä väittelemäänkään.

Aikaisemmin Bellatrixin julistuksia ei Dumbledore olisi ottanut kovin tosissaan - olihan nainen ollut samanlainen aina - mutta viime aikojen tapahtumien johdosta, Bellan sanat saivat rehtorin katseen terästäytymään. 'Pimeän Lordin noususta' hänelle väistämättä nousi mieleen viime vuodet, jona aikana Voldemort oli jo yrittänyt jo tapattaa Harryn; Mutta vain ilman fyysistä muotoa. Olikin siksi selvää että nyt oli jotain paljon pahempaa tekeillä. Ehkä Bellatrix todella tarkoitti, että Voldemort oli nousemassa - tällä kertaa fyysisenä itsenään. Ajatus sai Dumbledoren otsaan ilmestymään pohtivan ja syvän rypyn.

Dumbledore vastasi Bellatrixin myrkylliseen katseeseen rauhallisena ja itsevarmana, kallistaen hitusen päätään ja sanoen: "Miten usein kuolema meidät yllättääkää, Bellatrix, tavalla tai toisella. On kuitenkin selvää, että Tylypahkassa Harry tulee olemaan mitä mainioimmassa kunnossa." Dumbledore jätti kuitenkin sanomatta, että hän itse oli henkilökohtaisesti huolehtinut pojasta. Ja mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan, tulisi hänen rehtroina olla entistä valppaampi Harryn suhteen. Harry oli ehkä nyt turvassa, mutta kuinka kauan Tylypahkan turvan tuominen pystyttiin takaamaan? Kovat ja synkeät ajat olivat edessä, sen kykeni rehtori aavistamaan.

Bellatrix tuntui vaipuvan ilottomuuden ja tunteettomuuden tilaan, eikä rehtori ollut varma oliko Bellatrix kuullut hänen sanojaan. Hän ei pitänyt ankeuttajien läsnäolosta, mutta tiesi myös vallan hyvin sen ettei hän voinut estää niiden työtäkään, ja näin ollen rehtori tyytyi vain seuraamaan tilannetta sivummalta. Ilma tuntui viilentyneen ja muuttuneen painostavaksi julman olennon tehdessä työtään ja Albus huomasi, kuinka tunteet haihtuivat Lestrangen kalpeilta kasvoilta. Albus ei kuitenkaan varsinaisesti tuntenut sääliä Bellatrixia kohtaan, mutta siltikään hän ei voinut olla miettimättä ettei itse henkilökohtaisesti toivonut kenellekään samankaltaista kohtelua - ei edes kuolonsyöjille tai Bellatrix Lestrangille.

Pimeyden olennon tehtyä työnsä, ankeuttaja lipui tiehensä, saaden Dumbledorelta ruman katseen. Tämän jälkeen rehtori kääntyi takaisin Bellatrixin puoleen, kyykistyen kuolonsyöjän tasolle. Bellatrix oli nyt rauhallinen, lähes apaattinen ja näytti melkeinpä kuoleelta vahamaisine kasvoineen.
Dumbeldore pyrki hakemaan kuolonsyöjänaisen katseen itseensä ja huomasi tämän kasvojen olevan kiusatut, aivan kuin pitkästä painajaisesta heränneellä.
Bellatrixin kysymys sai Dumbledoren huokaisemaan raskaasti.
"14 pitkää ja piinattua vuotta", Dumbledore vastasi hiljaisella äänellä, kuin varoen puhumasta liian lujaa jotta Lestrange ei menisi rikki. Hän arveli että nainen varmasti järkyttyisi kuulemastaan, mikäli tilaltaan sellaiseen kykenee.
"Sinut lähetettiin Azkabaniin Potterien kuoleman jälkeen muiden kuolonsyöjien tavoin, ja siinä sinä vielä olet." Loppusanat eivät olleet varsinainen kehu, mutta jopa itse Dumbledoren täytyi myöntää Bellatrixin olevan käsittämättömän sitkeä ja vahva nainen. Hyvin harva jaksoi elää Azkabanissa edes paria viikkoa pidempää ilman toivoa. Bellatrix oli kuitenkin ollut poikkeus ja yllättänyt jopa taikaministeriön vahvuudellaan.

Bellatrix Lestrange pysyi hädin tuskin jaloillaan kaltereiden toisella puolella. Hän oli selvästi heikko, sen huomasi jo ulkonäöstä. Ja tietenkään se että ankeuttajille sattui aina välillä vain nälkä, ei auttanut asioita kun ne kiersivät sellejä syömässä kaikki mahdolliset iloiset tunteet kuin vain niitä vaistosivat Azkabanissa. Bellatrixin vasen käsi puristui selvästi hitaasti ja heikosti nyrkkiin ja takaisin ja hänen lihakset liikahtelivat hitaasti kun Lestrangen käsivarressa oleva pimeän piirto tummui, se poltteli hänen käsivarttaan mutta toisaalta oli totta että ainoastaan pimeän piirto hänen käsivarressaan oli pitänyt hänet hengissä. Se että Bellatrix kuolisi tänne, hänet haudattaisiin Azkabanin saarelle ja hän ei näkisi enään Voldemortia, ei naiselle tullut kuuloonkaan. Hän aikoi pysyä hengissä ja se että hän oli viimeiset 14-vuotta toistanut isäntänsä paluuta oli saanut hänet änkemään Azkabanin surkeaa ruokaa suuhunsa vaikka meinasi jokaisella kerralla oksentaa ne pihalle. Toisaalta hän oli jo tottunut Azkabanin huonoon ruokaan ja juomavaraan, ankeuttajat eivät suostuneet pitämään vankejaan hengissä kuin vain siksi että saivat syödä näiltä tunteita aina silloin tällöin ja se oli heidän tehtävänsä. Mieluusti ne varmaan suutelisivat kaikki vangit läpi, jos ministeriö vain antaisi niille luvan. Bellatrixilla ei oikeastaan ollut mitään tietoa, mitä oli tapahtunut viimeisen 14-vuoden sisällä ja vasta Albuksen kerrottua kuinka kauan hän oli sellissään istunut, se tuntui niin lyhyeltä ajalta ajatella. Hän luuli olleensa täällä jo paljon kauemmin, vähintäänkin 25-vuotta, aika Azkabanissa ei kulunut mitenkään nopeasti. Oikeastaan aika Azkabanissa kului vain itsekseen puhuessaan, välillä yrittäessään nukkua ja eläessään painajaista jatkuvasti ja päivittäistä taistoa pitääkseen itsensä hengissä sellissään.


Bellatrixin kasvoille levisi leveä virne, kuin hän olisi tyytyväinen jostain mutta hän ei saanut iloisia ajatuksia päähänsä vaikka kuinka yrittäisikin. Jotenka hymy oli vain ajattelua siitä että heidän Lordinsa palaisi, 14-vuotta, sen oli pakko tapahtua. Oliko hän tosiaan ollut täällä 14-vuotta? Ja hän oli edelleen hengissä, oli totta että tämän 14-vuoden aikana Bellatrix oli muutaman kerran nähnytkin kaltereidensa takaa miten ankeuttajat raahasivat jonkun elotonta ruumista sellistään. Uusia vankeja oli tietenkin tullut muutamia, ne olivat huutaneet pari päivää ja sitten vaienneet ja vaipuneet epätoivoon. Aina välillä Azkabanissa vain kuuli miten joku huusi kuin painajaisessa ja tekivät kuolemaa epätoivoissaan. Mutta tosiaan, Bella oli yksi niistä harvoista jotka eivät toivoneet kuolevansa tänne vain nukkuessaan, hän vain jaksoi taistella päivittäin päänsä sisällä pitääkseen itsensä elossa, taisteli sen eteen että pääsisi viellä ulos. Toisaalta mikäli joku saisi estettyä heidän Lordinsa nousemisen, tekisi Bellan paon mahdottomaksi. Ja hän ei istunut vain väliaikaista tuomiota, hän istui täällä elinkautista, ei koskaan pääsisi pois ellei pakenisi.


Sitten Bellatrix havahtui ajatuksisaan ja käänsi hitaasti mustien silmiensä katseen suoraan terävästi Albuksen silmiin. ''Sinä et tiedä Albus minkä kanssa lähdet tekemisiin..'' Bellatrixin hiljainen, lähes kuiskauksen kova ääni sanoi huulten välistä. Bellatrix muisti edelleen, minkälaista kauhua Voldemort oli viimeksi herättänyt. Ihmiset eivät uskaltaneet sanoa hänen nimeänsä, kaikki pimeät otukset olivat hänen puolellansa. Bellatrix oli elänyt 14-vuotta jatkuvasti pahimpien muistojensa seassa ja kaaoksessa päänsä sisällä mutta hän taisteli, ja jotenkin kun hän katsoi Albusta, hänen teki mieli hyökätä kaltereiden lävitse tuon kimppuun. Tuo ei tosiaan tiennyt että Voldemort ei antaisi itsensä kaatua jälleen, uudestaan. ''Luulisi sinun, saastaisen puoliverisen muistavan minkälaista kauhua hän kylvi, 14-vuotta sitten. Luuletko että se ei tapahdu enään uudestaan?'' Bellatrix ei pystynyt kunnolla luomaan mielikuvaa päähänsä, kun jättiläiset, ankeuttajat, ihmissudet, vampyyrit, kaikki mahdolliset otukset olisivat jälleen heidän kuolonsyöjiensä lisäksi hänen riveissään. Olisiko hänen herransa muuttunut ollenkaan 14-vuoden aikana? Millainen hän nykypäivänä olisi? Miten hän ottaisi Bellatrixin, hänet, Voldemortin parhaimman luutnantin vastaan 14-vuoden jälkeen? Bellatrix tunsi hetken lähestyvän, kun hän pääsisi pois täältä ja takaisin Voldemortin helmoihin. ''Ihmisiä tulee kuolemaan, vanhus. Enemmän ja raaemmin kuin viimeksi. Hänen vihansa on noussut korkeammalle...'' Bellatrix sai sanottua kylmien ja kalpeiden huultensa välistä.

Albus itse oli aina ollut hyvin jyrkästi ankeuttajia vastaan. Hänen mielestään Taikaministeriö oli tehnyt suuren virheen luottaessaan pimeyden olentoihin, sillä niiden aitoon lojaalisuuteen ei ollut luottamista. Cornelius Toffee oli kuitenkin jälleen kerran sulkenut korvansa, ja kieltäynyt kuuntelemasta järki puhetta - kuten aina. Mutta mikäli Dumbledorelta oltaisiin itse kysytty, olisi hän karkoittanut ankeuttajat kauas velhoyhteiskunnasta ja kieltänyt lailla Taikaministeriön kuritoimenpiteet, mitä kuoleman suudelmaan tuli. Hän ei yksinkertaisesti vain halunnut uskoa, että kuoleman suudelma olisi koskaan ollut mikään oikea ratkaisu. Ei. Kuoleman suudelma oli vain helppo tapa Taikaministeriöltä päästä eroon vaikeista vangeista ja uskotella muille, että asia oli hallinassa - ja juuri tällaista tapaa Dumbledore halveksi ja suuresti, sillä asioita ei koskaan tulisi lakaista maton alle.

Bellatrix Lestrangen kasvoille ilmestynyt hymy ei kuvastanut Albuksen mielestä iloa tai riemua, vaan mielipuolisuutta ja Azksbanin tuomaa syvää ja synkkää hulluutta. Näytti siltä, että noita alkoi palata takaisin omaksi itsekseen, mikä sai Dumbledorenkin odottamaan naisen seuraavaa siirtoa.

Bellatrixin sanat olivat varmasti osittain totta; Voldemort - mikäli tämä mahdollisesti uudestaan nousisi - tahtoi vamasti kostaa aikaisemman tappionsa ja Dumbledore itse kykeni vain kuvittelemaan, mitä pimeyden lordi seuraavaksi kykenisi tekemään. Toisaalta, Albus Dumbledore kuitenkin kyllä tiesi, minkä kanssa oli tekemisissä. Hän oli tuntenut Voldemortin pikku pojasta saakka ja vaikka siitä pienestä koulupojasta ei ollutkaan enää kuin vain haalea muisto jäljellä, saattoi Dumbledore silti sanoa tuntevansa Voldemortin.
Albus itse ei ollut koskaan pelännyt Voldemortia, eikä halunnut että muu velhoyhteisökään pelkäisi. Päinvastoin, vaikka entinen sota olikin jättänyt katkerat muistot useimpien mieleen, tulisi jokainen silti pysyä vahvana. Nimen pelon lietsonta ei auttanut asiaa lainkaa, vaan Albuksen mielestä jokaisen tulisi rohkeasti puhua Voldemortista tämän omalla nimellään. Jo pelkkä nimen vältteleminen kasvatti usein turhaa hysteriaa ja vain lisäsi turhaa pelkoa Voldemortia kohtaan, mikä oli velhon mielestä surullista ja väärin.

Dumbledore huokaisi raskaasti Bellatrixin sanoille, mutta ei kääntänyt arvioivaa katsettaan noidasta pois. Velho piti katseensa rauhallisena, ja sanoi:
"Juuri tämän vuoksi meidän kuuluukin valmistautua toiseen sotaan, Bellatrix. Enää emme pelkää isäntääsi, sillä hänkin on vain heikko ihminen, vaikka sinä kuinka niin meille uskottelisitkin."

Albuksen sanat, toisesta sodasta näyttivät siltä kuin Bellatrix olisi saanut elämän takaisin itseensä. Tuo saattoi hyvin tietää että nainen jolla oli pakkomielle tappaa ja kiduttaa ihmisiä, sota oli kuin taivasta. Ja sota Voldemortin puolella teki siitä vain paremman. Toinen sota... Bellatrixin silmät kiinnittyivät hänen pimeän piirtoonsa ja hänen suunsa oli ammollaan. Toinen sota, juuri mitä nainen oli odottanut nämä pitkät pitkät vuodet. Sitä että Voldemort nousisi jälleen ruumiiseensa, vapauttaisi heidät, ja aloittaisi uuden sodan. Ensimmäinenkin sota oli jo lähellä voittoa, kuolonsyöjät olivat niin lähellä voittaa sillä edes Feeniksin kilta ei kyennyt pysäyttämään heitä. Mikäli Voldemort saisi samanlaisen voiman jälleen puolelleen, he voisivat jälleen tavoitella sodasta voittoa. Feeniksin kilta tuhottaisiin sen jäsenien sukulaisia myöten, koko kilta tapettaisiin sukupuuttoon ja sen jälkeen olisi edessä vain taikaministeriö joka voitaisiin helposti hoitaa pois alta. ''Te häviätte, Albus.'' Naisen kolkko ääni totesi hiljaisesti haaleiden huulien alta. Bellatrix oli varma siitä että tämän sodan he voittaisivat, Voldemort ei antaisi itsensä kaatua uudelleen. Huhujen mukaan Voldemort oli kaatunut pienen pojan toimesta, miten vaikeaa uskoa! He olivat lähellä voittoa ja pieni poika pysäyttää koko homman kuin seinään! Toisaalta, nyt olisi aika. Hän ei istuisi täällä enään kauaa mätänemässä vaan pian hän voisi jälleen hengittää vapaana raitista ilmaa, Voldemortin uskollisena kannattajana. Ainoastaan se että pimeän piirto käsivarresta katoaisi saisi naisen uskomaan että Voldemort olisi lopullisesti kaatunut.


Bellatrix ei voinut kunnolla ajatella asioita järjestykseen nyt, hän oli jo liian sekaisin. Kuka voi tietää jos hän luuli tätäkin asiaa vain uneksi, että Albus ei oikeasti ollut tuossa. Se saattoi hyvin olla mahdollista, jotkut saattoivat jopa epäillä sen olevan totta. Bellatrix oli väsynyt, pää sekaisin täynnä ajatuksia ja hän eli vielläkin elämänsä kauheimpia hetkiä. Nainen ei vain jaksanut enään tätä, pariin kertaan hän oli käynyt lähellä kuolemaa kun ei ollut kyennyt syömään. Naisen silmät eivät meinanneet pysyä auki kun hän siirsi niiden kuolettavan katseen Albukseen. Bellatrix alkoi hiipua hiljalleen pois kaltereiden luota ja nilkutti omaan myttyynsä kivisen sellinsä nurkkaukseen. Hän alkoi jälleen mumista itsekseen jotain täysin omaa ja sekopäistä mistä ei oikeastaan saanut mitään selvää.

Dumbledore kykeni vain arvailemaan, mitä naisen päässä liikkui tuon suunnatessa intohimoisen katseensa pimeän piirtoonsa. Dumbledoren katse käväisi myös nopeasti jo toistamiseen pimeän piirrosa, ja näky muistutti rehtoria edelleen väistämättömästä. Tummentunut pimeän piirto oli kuin merkki nousevasta myrskystä.

Bellatrixin sanoihin Dumbledore ei vastannut mitään, vaan tämä vastasi noidan katseeseen ja seurasi rauhallisena, kun noita huoppui takaisin selin pimeimpään nurkkaan. Alkoi näyttämään siltä, että keskustelu heidän osaltaan oli jo käyty, eikä Dumbledore kykenisi enää imemään naisesta muuta tietoa. Bellatrix tuntui väsyneeltä, mutta samanlaiseksi Dumbledorekin tunsi itsensä; Azkabanissa vietetty lyhyt vierailu ja lähellä lipuvat ankeuttajat vaikutti väistämättä myös rehtoriin.

Dumbledore suuntasi Bellatrixiin vielä viimeisen arvioivan katseen, rypistäen pohtivana kulmiaan ennen kuin kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään hitain askelin pitkin Azkabanin käytävää kohti ulko-ovia.
Ulospäästyään Dumbledore törmäsi samaan ministeriöläiseen, joka hänet oli Azkabaniin johdattanutkin. Ministeriön velho näytti edelleen pelokkaalta ja tämä piilotteli itseään parin varjon takana kuin peläten ankeuttajien hyökkäävän koska vain kimppuunsa. Velho kuitenkin huomasi Albuksen tuota pikaa tämän ilmestyttyä, ja silmin nähden huojentui rehtorin näkemisestä.
"Joko olette valmiita?", ministeriöläinen kysyi.
Vastaukseksi Albus tyytyi vain nyökkäämään lyhyin sanoin: "Kyllä, olen minä."
Hetken ministeriöläinen näytti siltä, kuin aikoisi kysyä asiasta hieman tarkemmin, mutta nähtyään Albuksen silminnähden vakavan katseen, päätyi tämä kuitenkin pitämään suunsa kiinni.
Sen enempää kumpikaan mitään sanomatta he molemmat kaikkoontuivat jättäen Azkabanin myrskyt taakseen.
Mutta vielä illalla Tylypahkassakin Albus Dumbledore kykeni kuulemaan Bellatrixin aikaisemmat sanat korvissaan; Lordi Voldemortin toisen nousemisen aika oli tullut.

// Luulen, että tämä voisi olla tässä. Kiitoksia mielenkiintoisesta pelistä! :) //