Avunhuutoja ja Rohkeutta

Hunter hyppää messiin!

14.9.1991 Lauantai Kello on siinä 21.paikkeilla


Randa halusi sinä päivänä tutkia pihamaita ja sen ihania kasverja. .
Hänellä oli yllään vihreä lehtikuvioinen mekko, päässään hänellä oli sininahkainen abaya pinkillä pitsireunalla ja ruskea-musta kuvioinen viitta, sekä tietenkin musta huntu.

Hän oli syönyt tuntia aikaisemmin kevyen lounaan ja lähti sen jälkeen ulos. Hän ei voinut kuvitellakaan, sellaisen rauhan olevan kuin pihamaalla oli. Kotona hän oli viettänyt aikaa ulkona, mutta siellä ei ollut niin paljon ihania kasveja kuin Tylypahkassa. Hän tunteja viihtyi luonnossa.

Hän näki erään puun juurella kasvavan suoliljan, hän oli hämmästynyt, koska olisi olettanut tämän kasvavan suolla, kun hän meni lähemmäs, hän huomasi, sen olleen istutettu siihen. Hän katsoi sen kaunista sinistä sävyä ja veti sieraimiinsa sen hyvää tuoksua. "Ihana", hän huokaisi hiljaa ja jatkoi matkaansa.

Hän näki hiiriäkin ja pieniä lintuja, joille hän antoi siemeniä ja ne tulivat hänen kädelleen ja hän silitti niitä. Hän rakasti niin paljon eläimiä ja kasveja, että hän ei muuta elämäänsä olisi kaivannutkaan.

Hän jatkoi kasvien ja eläinten tutkimista ja näki toinen toistaan ihanampia kasveja, ja söpömpiä eläimiä hän oli niin niiden lumoissa, ettei huomannut kävelevänsä kohti kiellettyä metsää. Kun hän lopulta huomasi vain hämärän ympärillään, hän ei enää tiennyt mihin suuntaan lähteä.

Kello läheni yhdeksää ja eräs toinenkin pieni ihminen tallasi parhaillaan tuon metsän polkuja, tosin ei aivan niin vanhingossa. Oikeastaan täysin tarkoituksella. Siksi pojalla oli taikasauvansa mukana ja kädessä loistamassa laajalle loistavaa hyvin kirkasta valoa, ja hän käytti aktiivisesti sudenaistejaan välttääkseen pahimmat vaarat, mukaanlukien eksyminen tai liian syvälle metsään harhailu. Ryteikössä kun oli ilman sauvan valoa lähes säkkipimeää jopa laitojen lähttyvillä. Mistä sitä taikaolentoja pursuavasta metsistä tiesi jos vaikka syvemmällä sauvankaan valo ei enää auttaisi?

Hunter liikkui metsässä huomattavan luontevasti ollakseen kaupunkilaispoika suurkaupungin sykkeestä, mutta toisaalta olihan hän kasvanut lähes puolet tähänastisesta lapsuudestaan Skotlannin luonnonläheisemmillä seuduilla, vaikka sielläkin pikkukaupungiksi lukeutuvassa yhteisössä. Ja vieläkin hän matkasi lomien aikana usein takaisin sinne.
Ainoa ongelma tuntui nyt olevan ettei hän ollut pukeutunut kovin fiksusti metsäretkelle. Pojalla oli jalassaan sinivalkoiset skeittikengät joilla oli lähes tasapohjaisuudestaan ja hienoisesta jäykkyydestä johtuen hankalaa pitää tasapainoa juurakkoisemmissa ja kuoppaisimmissa kohdissa, sekä vaaleansiniset löydänpuoleiset farkut jotka tykkäsivät tarttua tuonne ja tänne, ellei sitten metsän puut olleet eläviä ja homma mennyt toisinpäin. Takkia hän ei onneksi ollut alkusyksyn ilmassa riesakseen tarvinnut, vaan hänellä oli valkoisen t-paidan yllä valkoisen ja tummannsinisen sävyin väritetty napitettava ruutupaita, jonka hihat hän oli käärinyt kyynärvarsiinsa asti.

Hän oli valinnut ensivierailunsa ajankohdaksi illan, koska jos nyt sattuisi käymään jotain, ainakin apu olisi lähempänä kuin keskellä yötä. Kaksi viikkoa Tylypahka oli pitänyt hänet niin kiireisenä ettei vekara ollut ehtinyt ajatella tämän alueen tutkimista. Nyt oli kuitenkin sen aika, ja hänellä oli jo muutama enemmän tai vähemmän pätevä totuudenmukainen selitys jos vahtimestari Voro tai joku muu ankea koulun tyyppi löytäisi hänet sieltä.

Ensinnäkin, oliko se nyt sitten reilua että koulu rakennettiin metsän laitaan ja sitten se metsä nimettiin Kielletyksi Metsäsksi ja vielä lätkäistiin sääntö että sinne ei saa mennä? Siis nehän suorastaan kerjäävät jokaisen vähänkään seikkailumielisen tai kapinahenkisen lapsen tai teinin pistävän nenänsä tänne! Ehkä professoireille nuoremman sukupolven koulutustakin suurempi ilo oli jälki-istuntojen jakaminen ja tupapisteiden riistäminen?
Noh, oli miten oli, kyllä tämä poika yhden tai pari jälki-istuntoa jaksaisi eikä hän niin välittänyt tupapisteistä. Tuskin ne ekan vuosikurssin pikkuisille mitään kovin kamalia jälki-istuntoja raaskisivat napsauttaa, joten reissu voisi olla sen arvoinen jos hän löytäisi täältä jotain jännittävää. Hunter ei siis ollut vaivautunut metsään muuten vain, vaan tutkiakseen löytyisikö sieltä lisämausteita käytännön piloihin ja niiden kehittämiseen. Tai ehkä jotain mikä parantaisi sudenmyrkkyjuoman makua mutta ei muuttaisi sitä tehottomaksi? Sitäkin litkua kun pitäisi taas kärsiä seitsemän pikarillista ylihuomisesta alkaen. Se lieni hänen ”paras” puolustuksensa täällä harhailuun.

Tarvoitteitaan pohtiessaa taikasauvan valokeila liukui välillä hieman sattumanvaraisesti paikasta toiseen, kunnes jotakin osui hänen jalkojensa eteen, jotakin massiivista mutta sen verran matalaa että ikäisekseen pienikokoinen tenava ei selvinnyt törmäyksestä kunnialla. Harhailu katkesi yllättyneeseen äännähdykseen ja ikävään mahalaskuun ei-niin-pehmeälle polulle. Eteen ilmestynyt este oli tuntunut jotenkin elävältä. Nopeasti poika käännähti ympäri ja nousi puoliksi istumaan nojatn maahan toisella kädellään, taikasauvaa pitelevän osoittaessa esteeseen. Kirkkaan valon lisäksi Hunterin varautuneisuus ja säikähdys olisi saanut siitä sekunissa ulos osittain hallitsemattomia kirouksia, mutta kohde osoittautui olemaan vain näennäisesti elävä. Se oli kuollut yksisarvinen.

Poika nousi polviensa päälle istumaan ja uteliain ilmein antoi valon käydä läpi koko olennon kehon. Se ei ilmeisesti ollut vielä kovin kauaa kuollut sillä se oli vielä melko nätin näköinen eikä lemunnut miltään. Jos olisi, hän olisi haistanut sen kompastumisen sijaan. Se oli vasta varsa ja sitä ei oltu vain tapettu – sen veri oli lähes täysin juotu. Mitä jokin ei ollut juonut, oli kuivunut maahan ja haavan ympärille. Ensimmäinen ajatus Hunterin mielessä oli, miltä yksisarvisen veri mahtoi maistua?

Hän tunsi kuinka moni kosketteli hänen ihoaan, kääntyili muttei nähnyt ketään. Hän otti hihastaan taikasauvansa. "Valois", hän kuiskasi ja sai sauvan päähän kirkkaan valon.
Käveltyään pitkän tovin hän tuli pienelle aukiolle, jossa oli pieni lampi.

Lammen reunalla oli yksisarvinen juomassa, mutta kun se huomasi Randan se juoksi nopeasti pois. Kauempana hän näki liikettä, mutta pelkäsi sen olevan Voro, niinpä hän juoksi puun taa piiloon. Nähtyään sen olevan jotain aivan muuta, hän säikähti enemmän. Se ei ollut mitään normaalia. Hän varovasti livahti pois ja yritti etsiä koululle johtavaa polkua.

Kun hän oli taas pitkän matkan taivaltanut, hän alkoi tuntensa olonsa epätoivoiseksi. Hän lysähti istumaan suuren kannon päälle ja alkoi toivoa, että edes Voro löytäisi hänet. Eihän hän kuitenkaan tahallaan ollut Kiellettyyn metsään mennyt vaan eksynyt sinne vahingossa. Sauvasta tuleva valo sai hänen mieltään vähän paremmaksi, mutta hänen sydämessään tuntui raskaalta. Entä jos joku hirviö söisi hänet elävältä?

Hän oli väsynyt, hän istuutui kannon viereen ja painoi päänsä kantoa vasten ja nukahti, kun hän havahti hän muisti sauvansa, jonka hän onneksi löysi kädellään kopeloituaan hetken läheltä. "Valois", hän kuiskasi ja lähti taas liikkeelle.
Hän kuuli kavion kopsetta. "Mitä sinä täällä teet?" kuului vihainen möreä ääni. Randa hätkähti ja tunsi pelon lävistävän kehonsa kun hän varovasti kääntyi. "Kentauri", hän kuiskasi hiljaa. "Niin olen, mutta vastaa kysymykseen!" tämä mörähti vihaisena.
"Voi anteeksi, minä katselin kukkia ja yhtäkkiä olin täällä ja sitten eksyin", hän sanoi purskahtaen itkuun ja jatkoi: "Ole kiltti ja neuvo minulle tie linnalle."
Kentauri katsoi tyttöä ja ojensi kätensä tälle.

Randa tarttui tämän käteen ja Kentauri käveli muutaman metrin hänen kanssaan.
"Näetkö tuon polun tuolla?", hän kysyi tytöltä.
"Näen", Randa vastasi.
"Kävelet sitä kunnes tulet valkoisen suuren puun luo. Huomaat sen kyllä. Siitä haarautuu vain kolme polkua, tänne, koululle ja vaaran kuoppaa. Keskimmäinen polku on sinun tiesi. Ja kun se polku haarautuu kahteen valitset oikean polun ja se menee koululle", Kentauri opasti.
"Kiitos kovasti", Randa aloitti ja jatkoi: "Mikä on nimesi?"
"Göstan", tämä vastasi äreästi, mutta laski kätensä tytön olalle ja sanoi: "Keskeltä ja oikealle."
"Kiitos Göstan", Randa sanoi, mutta huomasikin olevansa yksin, mutta lähti polkua kohti.
"Minä en saa unohtaa", hän mutisi kävellessään.

Jos vaikka eläimessä olisikin olut tuoretta verta jäljellä, hän ei uskonut että olisi sortunut maistamaan. Se ainoa kerta kun hän muisti muun kuin oman verensä suussaan, oli olut kamala kokemus sillä hän oli havahtunut siihen vasta kun täysikuun vaikutukset olivat ohi. Tietysti koira ja viattomuuden symbooliksi kutsuttu taikaolento olivat kaksi täysin eri asiaa, mutta veri oli silti aina verta. Houkutus olisi voinut olla suurempi lähempänä täysikuuyötä sillä silloin ja sitä alustavalla viikolla veri ei maistunut pahalta, ja hänen kohdallaan sudnemyrkky vain lievensi verenhimoa tasolle jolla se ei ollut vaarallista, eikä edes häiritsevää jos söi raakaa pihviä edes kerran sillä viikolla, mutta oli silti yhä olemassa. Mutta juuri nyt yksisarvisen veri jäi vain tarpeettoman ajatuksen tasolle, ja väistyi hyvin pian mielen taka-alalle sillä metän mystiset äänet tuntuivat voimistuvan. Tai ehkä hänestä vain tuntui siltä, kun tietoisuus ruumiin tuoreudesta alkoi rekisteröityä ja hän tajusi sen tappajan saattavan yhä lurkkia lähettyvillä. Mikä verenimijä sitten lienikään.
Hiljaa Hunter nousi jaloilleen ja taikasauvaansa puristaen kääntyi jatkamaan matkaansa, tähdäten hieman syvemmälle metsään. Osittain koska oli jo kyllästynyt sen laitaman tutkimiseen, ja osittain koska häntä kiinnosti minkä uhriksi tuo kaunis olento oli joutunut? Olisiko tässä metsässä samoilemassa vampyyrejäkin? Mitä muuten tapahtuisi jos ihmissutta pursaisisi vampyyri tai toisinpäin? Ei hän halunnut siitä henkilökohtaista havaintoesitystä, mutta sitä voisi kysyä jos törmäisi toiseen myyttisen olennon uhriin kuten hän. Vaikka poika luotti aisteihinsa ja ikäisekseen poikkeuksellisen korkeaan tasoon taikuudessa, hän ei aikonut pistää nenäänsä kovin syvälle pimeään metsään tällä kertaa. Parempi tutustua epäilyttäviin paikkoihin pikkuhiljaa.

Polulla pysyminen oli helppoa terävän pimeänäön turvin ja oletusarvoisesti hän pystyisi kyllä vainuamaan ihmiset koulun pihalla ja löytämään takaisin, mutta silti hän loihti matkan varrella osan kasveista kirkkaankeltaisiksi merkitäkseen reittinsä. Tämä ryteikkö kun oli tuntematon, ei sitä tiennyt vaikka se olisi puiden suhteen niinkuin Fangorn Tarussa sormusten herrasta, kirjassa jonka hän oli lukenut viime talvena. Oli miten oli, hän uskoi löytävänsä täältä ulos jotenkin, kun vain pitäisi päänsä kylmänä, tuli vastaan miten tahansa upea ja kiinnostava örkki.

Muutaman minuutin ja mutkan jälkeen, hän pysähtyi kuin seinään, kuullessaan lähistöltä ääntä joka oli epäilemättä lähtöisin jonkin lihaasyövän olennon aterioinnista. Poika siirtyi pois polulta, tiheämmän puuryhmittymän suojiin mihin hän juuri ja juuri mahtui juuttumatta kiinni, pienikokoinen kun oli. Sieltä hän yritti paikantaa äänen tarkemman sijainnin ja lopulta kurkisteli varovasti oikeaan suuntaan, muttei silti nähnyt siellä mitään liikettä. Ääni kantautui kuitenkin sen verran läheltä että hänen yövisiollaan ja näön kantavuudella otus olisi pitänyt näkyä. Hetken kuluttua äänet muuttuivat ja lähestyivät polulla jolta hän oli siirtynyt sivuun, ja tenavan jännitys laukesi helpotuksen ja pettymyksen sekaiseksi huokaukseksi. Se oli ilmiselvästi hevosen kavioiden kopinaa pehmeällä polulla, eli harmiton thestral. Tai, ainakin hänen tietääkseen Tylypahkan mailla elävä lauma oli hyvin kesytetty. Eri asia, jos hän olisi juuri sattunut törmäämään häiriintyneeseen yksilöön. Kai tässä loukossa sen asukkaatkin saattoivat seota. Eivät vaaralliset otukset yleensä ylimpiä ystävykiä keskenäänkään olleet.

Varovasti poika kömpi pois suojaisasta kolostaan ja seurasi polulla astelevan olennoa, tarpeeksi lähelle päästyään ojentaen vapaata kättään löytääkseen sen tarkemman sijainnin. Pojan käsi osui ensimmäisenä sen nahkaiseen, lepakkomaiseen siipeen mikä sai sen pysähtymään hieman varuillaan, mutta se ei reagoinut missään määrin aggressiivisesti tai epäluuloisesti, pojan olemus kuin säteili vain ja ainoastaan ystävällistä uteliaisuutta. Parin päivän päästä asia olisi saattanut olla toinen, kun eläimet alkoivat tavallista vahvemmin aistia suden hänen sisällään. Eivät tavalliset eläimet silloinkaan häntä uhkana kokeneet jos han vain joi sudenmyrkyn kuten piti, mutta kyllä ne tuntuivat tietävän että hän oli poikkeava.
Tänään kyseinen, koosta päätellen hyvin nuori thestral vain kääntyi tönäisemään poikaa lohikäärmemäiseltä tuntuvalla päällään ja kuulosti haistelevan häntä yhtä uteliaana kuin hän itse tunnusteli olennon luisevaa kehoa. Hetken Hunterin teki mieli lähteä pienelle lentomatkalle, mutta ehti jopa ajatella sen mahdollisia seurauksia kuten liukkaalsta selästä putoaminen korkealta, eksyminen jos ratsulle sattuisi jotain, tai koulun alueella nähdyksi tuleminen jos sattuisi lentämään metsän ulkopuolelle.
Parin yrityksen jälkeen hänen onnistu nousta sen liukkaaseen selkään ja saada juuri ja juuri pitävä ote sen tuuheasta harjasta ja jalkansa siipien taakse niin ettei muksahtanut alas, otuksen lähtiessää askeltamaan eteenpäin. Vaikka luinen keho olikin aika epämukava alusta, näkymättömällä olennolla ratsastaminen oli jännittävä elämys, varsinkin jos katsoi maahan ja yritti unohtaa allaan tuntuvan massan. Vielä hän joku päivä aikoisi kokeilla lentämistä!
Lähes haamumaisen olennon selässä ratsastuksen elämys sai pojan muistamaan asian jota hän oli näistä olennoista aina halunnut tietää; olivatko niiden, kuulema valkoiset ja pupillittomat silmät silti aineelliset vaiko vain valoenergiaa? Vekara nojautui makaamaan thestralin kaulaa vasten ja piti yhä tiukasti sen harjasta kiinni toisella kädellä, samalla kun kurkotti toisella varovasti kohti sen kasvoja. Hän ei enää muistanut edes tarkistaa mihin suuntaan otus oli lähtenyt saati sitten pitää silmällä reittiä.

Minun täytyy muistaa!
Ainoa ajatus takoi hänen päässään. Hän katsoi suuntaan mistä kuuli vielä kavioiden äänen. Käännyttyään kohti polkua hän lähti polkua kohti ja saapui lopulta valkoisen puun luo.

Randa yritti muistella, mitä Göstan-kentauri oli sanonut. "Keskimmäistä", hän mutisi ja lähti koulun suuntaan. Kylmät väreet lävistivät hänen kehoansa, hän pelkäsi kovin.
Hän kulki hitaasti polkua myöten. Vaikka taikasauvasta tuli kirkas valo, hän ei nähnyt kuitenkaan kiveä joka sai hänet kompastumaan. "Ai!" hän huudahti kun polvensa osui toiseen kiveen.
Randa piti kipeää polvensa ja keinutti itseään hetken, kunnes jomottava kipu laantui.

Noustuaan hän ontui eteenpäin, mutta tunsi kuitenkin lopulta näkymättömän esteen edessään. Hän kaatui taaksepäin, hänen sauvansa tipahti hänen kädestään. Nopeasti hän käsikopelolla löysi sauvansa ja kuiskasi: "Valois."
Hän näki edessään mustia riekaleita, kun hän kohotti katseensa hän näki jotain. Hän ei tajunnut näkemäänsä, näki vain verta tämän suusta.
Hän tuntui lamaantuneensa.

Pakene! Pakene!'
Hänen voimansa olivat kaikonneet lihaksistaan. Kuitenkaan hän ei tiedä mikä hänet nosti.
Hänen kätensä puristi taikasauvaa ja hän juoksi. Hän ei nähnyt eteensä.
"Apua! Apua!" hän huusi huonolla englanninkielellään.
Hän juoksi ja huusi. Hänen sydämensä tuntui pysähtyneen.
"Auttakaa!" hänen huutonsa kaikui kauas.

Yhtäkkiä hän tunsi tyhjää. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua hän tömähti kipeästi maahan.
Tietämättään kuinka, hän kääntyi nopeasti ja näki kaukana sen pelottavan. Hänen jalkaansa särki mahdottomasti. "مساعدة الرجاء مساعدتي!" hän huusi ääni pelosta väristen apua. Tajuamatta käyttävänsä arabiankieltä. Kipu hänen jalassaan oli sietämätön, se sekottui kovaan pelkoon. Tuo pelottava olento lähestyi häntä verenhimo silmissään.
"مساعدة الرجاء مساعدتي!" hän huusi vielä kerran ääni sortuen.
Hän painoi päänsä polviin. Hän rukoili Allahia, jotta tämä lähettäisi avun.

Hän ei ehtinyt selvittää silmien tapausta, kun kauempaa metsästä kantautui huutoa joka kuulosti kovin paljon avunhuudoilta, joskin ulkomaalainen aksentti oli niin vahva että saattoi se huutaa jotain muutakin. Thestral pysähtyi ja Hunter nosti päätään kuunnellakseen tarkemmin. Huutojen sävy oli niin hätääntynyt että ei siinä liikaa vaihtoehtoja jäänyt. Ilmassa oli seikkailun tuoksua!
”Vie minut tuon pulassa olevan luokse, se ei saa omia kaikkea jännitystä itselleen!” poika totesi innoissaan ratsulleen ja taputti kädellään sen näkymätöntä kaulaa, toivoen että se ymmärsi hänen sanansa, mikä kuulema oli joidenkin yksilöiden kohdalla mahdollista.
Ei-niin-valkoinen eikä komea ratsu lähti hyvin erikoisen 'prinssin' kanssa kohti neitoa pulassa, ja kääntyi muutamasta mutkasta Hunterin kuulostellessa ympäristöä siltä varalta että nuori ratsunsa ei olisikaan ymmärtänyt ja tarvitsisi fyysistä ohjausta. Kai nämä edes suurinpiirtein samoin toimivat kuin ponit joilla hän oli joskus vuosikausia sitten Skotlannissa päässyt ratsastamaan kerran tai pari. Ravin aikana oli pidettävä erityisen lujasti kiinni, varsinkin jos ei halunnut pudottaa taikasauvaansa sen enempää kuin itseäänkään.

Kaksikon päästyä avoimemmalle metsäalueelle, thestral alkoi läpsyttää suuria nahkasiipiään, selvästi peloissaan jostakin.
”Hei, hei, odota! Minun on ensin-” Hunter aloitti hieman hätääntyen, tajutessaan otuksen aikeet, mutta tämä oli jo noussut ilmaan ennen kuin poika ehti tehdä mitään muuta. Matalalennossa Hunter puristi tiukasti käsivartensa thestralin kaulan ympärille ja yritti pysyä kyydissä niin keskittyneesti, ettei edes ehtinyt miettiä miten hulvattomalta sen täytyi näyttää ulkopuolisen silmissä jos ei nähnyt itse ratsua. Silmänsä hän piti auki jotta ei täysin kadottaisi suuntaa, ja pudottautui lopulta sen selästä ennen kuin se ehti nousta puiden latvojen yläpuolelle. Rytinän ja lukuisten 'auts' ja 'ouh' äännähdysten saattelemana poika putosi puussa alaspäin, suojaten silmiään käsivarrellaan, kunnes sai kiinni tarpeeksi vahvasta oksasta. Kiinni pitäminen taikasauva toisessa kädessä oli sen verran hankalaa, että hän haki epätoivoisesti jalansijaa mikä oli edelleen kovin haastavaa tasapohjaisten ja jäykkien skeittikenkien kanssa. Lyhyen taiteilun ja ähkimisen myötä hän lopulta sai tasapainon ja alkoi etsiä helpointa reittiä maahan. Noin kymmenen metrin korkeudessa, alatuulessa, hän alkoi haistaa jotakin uutta ja vastenmielistä. Haju leijui samalta suunnalta mistä yhä kuului avunhuutoja.

Tenava tasapainoili hyvin vahvalla oksalla ja etsi tilannetta lehvistön suojissa. Ensin hänen silmiinsä ilmestyi täysin odottamaton näky; pikkutyttö arabivaatteissa. Ei olisi voinut olla kuulumatta vähempää tähän ympäristöön. Näky oli sen verta koominen että tämän perässä tulevasta karmeasta löyhkästä huolimatta Hunterin kasvoille levisi virnistys ja hän hörähti huvittuneena. Tuon tarinan hän halusi ehdottomasti kuulla. Miten kukaan tuon olemuksen omaava oli saattanut päätyä tänne?
Tyttö oli hänen muistaakseen puuskupuh samalta vuosikurssilta, mutta siihen se tietoisuus sitten jäikin, tämä kun ei ollut niitä puheliaimpia oppilaita tunneilla joita ei muutenkaan ollut paria enempää korpinkynnen ja puuskujen välillä vielä ollut. Siinä missä hän itse, jos ei keskittynyt tunnin aiheeseen, keskittyi enemmän omasta tuvasta saamien uusien kavereidensa kanssa enemmän tai vähemän tuntia häiritsevään säätämiseen, tai jonkun käytännön pilan valmisteluun. Hänellä ei ollut taipumusta tutustua hiljaisempiin koulutovereihin, varsinkaan eri tupien edustajien joukosta, paitsi ehkä valitessaan nämä jonkun pilansa uhriksi. Tai ehkä hän vain oli liian vilkas edes huomaamaan arkoja ja hiljaisempia yksilöitä, jos vaikka olisi muutoin saattanutkin tutustua.
Nyt ei kuitenkaan ollut pilailun aika, ja tyyppiä oli autettava.
Hän oli kyllä niin kaukana satuprinssistä kuin kuvitella saattoi. Ersimerkiksi, hänen päämotiivinsa tähän puuttumiseen oli se että tämä oli jännää ja hauskaa ja jossain siellä välissä häilyi se motiivi, että tämä oli oikein tehtty.
Eettisyys, komiikka ja muu henkevä väistyi ennätysvauhtia hänen mielestään, kun näköpiiriin osui tyttöä ilmeisesti jahtavaa lemukasa. Se vaikutti vampyyriltä, eli uusi haju oli kuolema.

Hunter puristi taikaauvaansa ja kyyristyi matalammaksi oksallaan, pysyen niin äänttömänä kuin mahdollista. Hän ei heti tehnyt mitään tilanteen eteen, vaan arvioi yleispätevästi vampyyrin olemusta – se ei vaikuttanut sellaiselta jota kiinnostaisi jutella myyteistä ja niiden sekoituksista. Sillä taisi olla mielessään vain punainen ruoka.
No, pääsisipä testaamaan mitkä keinot oikeasti tehosivat tuollaisen tappamiseen ja mitkä olivat vain tarua. Hän innostui tilanteesta koko ajan enemmän ja osittain jo unohti, että tarkoitus oli pelastaa joku eikä vain metsästää vampyyreitä.
Tuli! Se olisi helpointa järjestää näin aluksi!
”Sytyjo,” poika kuiskasi osoittaen sauvallaan alempana juoksevan vampyyrin perään. Ikävä kyllä verenimijä päätti juuri silä hetkellä liikkua silmää nopeammin ja Hunterin sauvan kärjestä lennähtänyt valo sytytti tuleen vain läheisen puun rungon.
”Ups...” vekara totesi ja irvisti tajutessaan, että tuli saattoi ehkä olla helpoin, mutta ei fiksuin valinta keskellä tuhansia puita.
Kavutessaan pikavauhtia alemmas, hän yritti samalla tähdätä palavaan puuhun vettä syöksevän loitsun. Kaiken elävän ja elävän kuolleen onneksi hän ei ollut loihtinut erityisen suurta tulta, joten vahvanpuoleinen vesiloitsu sammutti sen juuri ennen kuin liekit ehtivät rungosta nopeammin syttyviin lehtiin. Hunter huokaisi syvään helpotuksesta – ei ehkä olisi ollut hyväksi hänen Tylypahka-vuosilleen, jos hän olisi sytyttänyt metsäpalon sen laidalla ja joku saanut selville että hän oli ollut lähelläkään metsää tänään.

Maahan asti päsätyään, hän lähti juoksemaan vampyyrin perään, ankarasti pohtien mitä muita keinoja niiden niittaamiseen olikaan tiedossa. Auringonvaloa oli tähän tiheikköön kovin hankala järjestää, varsinkin kun päivä oli viimeksi katsottuna ollut pilvinen, mutta...teräviä puuesineitä oli kaikkialla ympärillä, jos vähän näki vaivaa. Se olisi myös ehkä jännittävin tapa, lähikontaktissa hirviöön.
Saavuttaessaan sen, hän näki taas vilauksen tyttölapsesta ja palasi todellisuuteen päänsä sisäisestä fantasiaseikkailusta.
”Estous!” poika huudahti vampyyrin perään ja tällä kertaa osui suoraan tämän selkään. Vampyyrin mustat nälkäiset silmät kääntyivät suoraan häneen, mutta poika ei kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Estoloitsu kun hidasti sen tavalliset liikkeet niin hitaiksi, ettei se ehtisi tarttua häneen. Paitsi jos se yrittäisi taas liikkua yliluonnollisella nopeudella, jolloin sen liike olisi luonnollia ihmisen nopeutta ja se saattaisi jopa saada saaliinsa kiinni niin läheltä. Sitä paitsi eihän tuo loitsu välttämättä kauaa kestäisi. Tuo oli yliluonnollinen olento joka saattaisi olla ratkaisevasti eri asia kuin tavallinen ihminen. Siksi Hunter juoksi sen ohi niin kovaa kuin jaloistaan pääsi, ja tytön luo ehdittyään tarttui tätä käsivarresta ja jatkoi matkaa mutkan taakse pienempää polkua eteenpäin.
”Seuraa minua,” hän kehotti tyttöä päästäessään hyvin pian irti tämän käsivarresta, mutta jatkaen juoksuaan ja heitti heidän taakseen vampyyriä kohti hidastavia loitsuja. Tainnutus ei tullut kysymykseenkään, koska käytännössä katsoen sillä ei olltu aivotoimintaa jota tainnuttaa, täyskangistuskaan ei inspiroinut sillä hän ei edes halunnut päästä vampyyristä eroon niin helpolla, mistä syystä hän taisikin valita vain estoloitsun äseken.
”Liikkumitor kuolitus!” Hunter huudahti tähdäten vampyyriin joka taisi olla jästi eikä ilmeisesti ollut huomannut mikä siihen oli iskenyt, ja siksi ei osannut varoa lapsen kädessä olevaa puuesinettä siinä mielessä että siitä saattaisi lentää haitallisia säteitä. Siitä pystyikö jästi lähestymään Tylypahkaa mistään suunnalta kuolemansakaan jälkeen, Hunter ei tiennyt, mutta oli tuo hammaspeikko kuka tai mikä tahansa, seuraavan kerran taakse vilkaistessaan Hunter totesi osuneensa sillä vampyyri pomppi typerän näköisesti jalat yhteen liimaantuneena, ja vain nälkä ja ärtymys taisi ajaa sitä eteenpäin yllättävän hyvällä tasapainolla.
Hetken kuluttua ilma alkoi tuntua niin tunkkaiselta ettei poika halunnut edetä enää yhtään jos ei olisi pakko sillä hänestä tuntui että suunta oli väärä. Hän etsi katseellaan sopivaa piiloa.
”Kiivetään tuonne, niin ylös kuin pääsee. Ehkä ehdimme tuulen yläpuolelle ennen kuin se pääsee tänne asti,” hän ohjasi pakoa, osoittaen kohti hyvin paksua puuta muutaman metrin päässä polun oikealla puolella.
”Mietitään sitten siellä mihin päin pitäisi jatkaa...” hän lisäsi lähtiessään itse loikkimaan pitkien juurakoiden ja epätasaisen maan poikki, työnsi taikasauvansa tilataialla laajentamaansa farkkujensa taskuun, ja kiipesi sitten varsin ketterästi ylös mainittua puuta.

Hän kuuli uutta ääntä ja nosti pelokkaan katseensa, hän näki puun tulessa. Oliko tuo kammottava otus sen sytyttänyt, kun hän näki hetken perästä pojan ja tämän vesiloitsun hän huokaisi helpotuksesta.

Kesti hetken ennenkuin poika pääsi hänen luokseen.
Randaa ei tarvinnut kahdesti kehoittaa liikkeellee.
Hän piti toisessa kädessä sauvaansa ja toisella hän nosteli helmojaan. Hänen pelkonsa oli kaikonnut melkein kokonaan tuon toisen tarttuessa häneen.

He juoksivat hyvän matkaa ja pysähtyivät hetkeksi, jos Randa ei olisi pelkänyt, hän olisi ehkä nauranut tuolle koomiselle näylle, tuo haiseva otus loikki heitä kohti kaukana.
Ylös kiipeäminen oli Randasta hyvä ajatus ja kun poika oli päässyt vähän matkaa, sujautti Randakin sauvansa sinne missä piti sitä, nahkanyöreihin jotka pitivät käsivarren sijoillaan.

Kotonakin hän oli paljon kiipeillyt puissa, sillä eihän muuten olisi korkeiden tiiliaitojen yli nähnyt. Hänen kätensä olivat vahvat ja hän kiipesi ketterästi kuin kissa puuhun, hänen sandaalinsa lipesi puuta vasten, mutta pysyivät onneksi jalassa.

Kun he olivat muutaman metrin nousseet kenties ennätysvauhtia ja löysivät hyvän paikan jossa istua, hän katsoi helpottuneena alas maahan, loikkiva hajuhaamu hyppi puun ohi kiukkuisena ja ärisi vihaisesti.
Randa huokaisi syvään helpotuksesta ja piti rungosta kiinni tiukasti.

"Kiitos kun autoit minua", hän sanoi huonolla englanninkielellään ja jatkoi: "Olin ihan varma, että jäisin sen lounaaksi."
Hän katsoi kostein silmin poikaa. Hänen silmistään heijastui helpotus ja suuri kiitollisuus.
"Mitäs nyt tehdään?" hän kysyi kun hajuhaamun ärinä oli vaimentunut.
"Sinähän olet se keppostelija", hän sanoi tunnistettuaan Hunterin, nimeä hän ei muistanut, mutta muisti elävästi sen kun tämä oli Susanille tehnyt pilan, joka sai Susanille kasvamaan parran. Hän purskahti kun ajatteli Susania ja tämän partaa.

Molempien sauvojen kadottua näkyvistä, heidän pakoaa valaisi vain kuun kalpea valo joka juuri ja juuri saavutti puun oksiston. Hunter kuitenkin yövisionsa ansiosta näki Randan kiipeämisen alusta asti, ja hän pysähtyi muutamaksi sekuniksi tuijottamaan epäuskoisena. Se oli enemmän kuin päinvastaista siitä mitä hän oli kuvitellut näkevänsä. Ei vain tämän kyseiseen toimintaan melko epäkäytännölliseltä vaikuttavan asun takia, vaan kun tämä oli tyttö. Toisaalta, eihän hänellä ollut aavistustakaan miten lapset kasvoivat siellä mistä lie tuo olikaan Britanniaan lennähtänyt. Sen avulla poika ei jäänyt ihmettelemään näkyä muutamaa sekuntia pidempään, vaan jatkoi ylöspäin, kohti himmeää valoa, saavuttaen Randan kanssa saman korkeuden melkolailla samoihin aikoihin.

Hän istui mahdollisimamn tukevasti puun oksan tyveen ja asetti toisn käsivartensa sen paksun rungon ympärille niin hyvin kuin pystyi, ja kaivoi toisella kädellään taikasauvan taskustaan, valmiiksi käyttöön, muttei sytyttänyt siihen valoa, jos he eivät olleetkaan tarpeeksi korkealla ja tuo otus haistaisi heidän verensä. Tosin, luulisi sen haisevan itse niin pahasti että...No, jospa jalkalukko kestäisi vielä ainakin hetken. Nyt kun oli tilaisuus seikkailla tällaisessa paikassa, sitä voisikin perehtyä ylilyuonnollisten olentojen ja taikuuden yhdistelmiin muidenkin kuin ihmissusien suhteen niin tällaisessakin tilanteessa tietäisi paremmin. Hän aikoi alkaa korjata tietoaukkoa vielä tämän viikonlopun aikana.
Poika teki parhaansa ollakseen nauramatta ääneen ja paljastamatta heitä, kun hän katsoi vampyyrin pomppivan ohi säälittävästi ja kiukkuisena, täysin arvokkuutensa menettäneenä. Itsehillintä sattui Hunterin vatsaan jossa nauru kupli ylitsevuotavasti. Onneksi Randa veti puhuessaan hänen ajatuksensa tilanteen komiikasta muualle ja poika sai syvään henkäistyään keskityttyä taas seuralaiseensa.

Kiitoksiin hän vastasi välittömällä ja lämpimällä, mutta hieman huvittuneella hymyllä josta saattoi todeta ettei hänen motiivinsa ehkä olleet kaikkein jaloimmat.
Kysymys siitä mitä seuraavaksi tehtäisiin ehti mietityttää häntä vain sekunin tai pari sillä sitä seurannut toteamus sai hänen sydämensä hypähtämään ilosta jännityksen sijaan. Vasta kaksi viikkoa uudessa koulussa ja jo nyt oppilaat alkoivat muistaa hänet tuon rakkaan harrastuksen tiimoilta.
Pojan hymy muuttui asteen ilkikuriseksi, ja tämän puuskupuhtytön läsnäolosta hänellekin muistui mieleen tuo kyseinen toinen puuskupuh jonka nimestä hän tosin ei ollut varma eikä niin välittänytkään. Hän oli valinnut tämän uhrikseen toissapäivänä, lorauttanut tämän kurpitsamehuun jotakin ja mietti nyt oliko juoma onnistunut. Sen olisi pitänyt kasvattaa uhrille koko kehon kattava apinan turkki muutamaksi päiväksi ja laittaa tämä välillä kesken puheen ääntelemään kuin apina.
Hän oli kevään ja kesän aikana kehittänyt omia liemiä pilailua varten jotta niihin ei olisi ainakaan täydellisesti toimivia vastalääkkeitä, paitsi aika. Mutta hän oli saattanut hyvin olla liian innokas kokeilemaan; vaikka hänellä saattoikin olla juoman mestarillinen valmistus isänäidin ja isän kautta vahvasti geeneissä, hän oli silti vasta aloittelija, hänellä ei ollut kauheasti aineksia ja noidankattilan mallikin oli aika vanha, isän Tylypahka-ajoilta. Taikasauvaa lukuunottamatta, isä ei ollut suostunut ostamaan Tylypahkan ostoslistassa lueteltuja ennen kuin aivan loppukesästä ja silloin hän oli jo hieman kyllästynyt juomien kehittelyyn siltä erää. Loitsiminen oli muutenkin paljon hauskempaa.
”Jep, minähän se,” Hunter totesi ylpeänä harrastuksestaan, mutta työnsi sen sitten toistaiseksi sivuun, antaen katseensa vaeltaa lähiympäristössä.
”Hoidetaan tuo luuseri pois päiviltä,” poika julisti itsevarmasti kuin ammattimaisinkin vampyyrinmetsästäjä, noustessaan seisomaan oksallaan ja etsi vampyyriä katseellaan. ”Aattele...jos me jätetään se henkiin, ja se tulee ensi yönä syömään sinut. Se on ihan selvästi mieltynyt itämaiseen vereen!” hän jatkoi, ja huitoi teatreelisesi taikasauvaa pitelevällä kädellään, ja huolestuneen sijaan kuulosti lähinnä innostuneelta. Hän maalasi kauhukuvia toiveissa ettei toinen vaatisi hänen tuhlaavan seikkailuaan koululle kiirehtimiseen. Sinne päin olisi tietysti fiksua lähteä, mutta ei hän aikonut sitä päätavoitteekseen ottaa.
Alueella ei enää haissut kuollut ruumis, mutta hän kykeni silti paikantaman sen hajun, Se vaikutti olevan jo noin kilometrin päässä, ilmeisesti päässyt irti jalkalukostaan kun niin pitkälle oli ehtinyt harhailla. Turha siis heidänkään oli tässä puussa kököttää vain odottamassa että se - tai jokin muu - löytäisi heidät.
”Mennään alas ja lähdetään silti tulosuuntaan,” Hunter siis totesi ja lähti kipuamaan alaspäin. Taikasauva kädessä kiipeäminen sujui hieman epävarmemmin, sillä sauvan katkeaminen olisi ollut aika ikävä takaisku. Pian hänen jalkansa kuitenkin tömähtivät pehmeään maahan ja matka jatkui kohti polkua ja sillä vasemmalle. Hän ei enää sytyttänyt sauvansa päähän valoa, sillä hänen jo muutenkin epätavallisen tarkan yövision omaavat silmänsä olivat jo tottuneet pimeään.

"Ho-hoidetaan?" hän änkyktti ja jatkoi: "O-osaatko tappaa?"
Hän kuitenkin totesi pian, että tuo vain uhitteli.
Haju hälveni piakkoin, hän juuri ja juuri näky kuun valossa pojan.

Tämä heilutteli sauvaansa mahtimaisesti, se näytti huvittavalta.
Randa katsoi alas, he olivat nousseet ehkä neljä tai viisi metriä, kuitenkin niin paljon, ettei hän nähnyt maata. Mutta kuitenkin seurasi poikaa alas. Kun hänkin pääsi maahan, lähti odottava poika tulosuuntaan.

Randa seurasi epävarmoin askelin poikaa, hän ei aikonut kadottaa tätä näkyvistään, sillä yksin hän pelkäsi suunnattomasti. Nyt hän vasta havahtui ajatukseen, että pelko oli täysin kaikonnut.
"Ku-kuule, osaatko sinä koululle?" hän kysyi päästyään tämän rinnalle.
Hän kyllä aavisti, että poika ei ollut innokas palamaan koululle. Päätellen siitä mitä puussa oli tapahtunut.
"E-ei ole pa-pakko, mutta ä-lä jä-tä minua yksin", hän sanoi lopulta takellellen, hän pidätteli itkua. Hän yritti olla rohkea, mutta äskeinen todellakin oli hänelle ihan liikaa.

Hunter tuijotti hetken vierellään astelevaa tyttöä arvioivasti. Tämä vaikutti niin avuttomalta että olisi varmaan lähes rikos jättää tämä yksin, kuolemantuottamus tai jotain. Sitäpaitsi, hänen ajatuksensa harhautuivat taas vakavista lapsellisille urille ja hänen kasvoilleen kohosi vino hymy; vampyyrinmetsästys oli hauskempaa kaksistaan, varsinkin kun toinen oli tyyppiä joka ei halunnut olla mukana.
”En minä sinua jätä,” poika siis totesi kääntäessään katseensa taas eteensä, ja viimeisimmän ajatuksensa takia innokas sävynsä oli kaukana tarinan sankarin romanttisesta julistuksesta.
”Ja keksin myös keinot koululle löytämiseen,” hän lisäsi itsevarmana ja suunnisti kohti aluetta jossa ilma olisi väljempää ja kuunvaloa enemmän.
”Mikä sinun nimesi on, ja miten edes olet täällä? Et vaikuta sääntöjenrikkoja-tyypiltä,” hän kysyi muina miehinä aivan kuin he kävelisivät vain koulun käytävillä sääntöjenvastaisesti yhdeksän jälkeen, ja vain sattui tapahtumaan jännittäviä asioita.
Mielessään hän kävi läpi mahdollisia vastauksia; erilaisia ihmisiä yleensä kiusattiin, ehkä eri elintavoista tulevan ja hyvin erilaisen ulkomuodon omaavan tytön pahaan paikkaan päätyminen liittyi sellaiseen? Tai ehkä tämä oli yrittänyt todistaa jotain jollekulle? Tai ehkä se vampyyri oli ihan oikeasti mieltynyt itämaiseen vereen ja kidnapannut tuon tyttelin ja raahannut tänne? Ehkä...

Hän huokaisi helpotuksesta, kun tämä poika tuntui tietävän kouluun tien.
" Olen Randa ja minä olin tutkimassa koulun ympäristöä ja huomaamatta kuljin tänne ja sitten minä eksyin", hän sanoi pojalle vastaukseksi murteellisella kielellään. "Mi-mikä sinun nimesi on? Sinä va-varmaan vain seikkailet?" hän kysyi takellellen ja murtaen hitaasti englantia.

Hän kulki muuten vaitonaisena pojan kintereillä ja koitti tarkkailla tätä, mutta oli hankalaa nähdä niin pimeässä. "Miten sinä näet täällä, hyvä jos itse huomaan sinun hahmosi", hän sanoi ihmetellen. Hän pohdiskeli oliko poika kenties joku yliluonnollinen, joka näkisi pimeässä, mutta pudisti ajatukselleen päätä, sillä tämä ainakin näytti ihan tavalliselta. Otettiinko tylypahkaan edes yliluonnollisia opiskelemaan. Tuskin.

Hän puristi sauvaansa ja yritti pitää ajatuksensa koossa, mutta pelkäsi vieläkin, ettei saanut ajatuksiaan kuriin. "Mi-missä päin koulu on?" hän kysyi pojalta ja yritti nähdä selkeämmin, mutta turhaan.

...vain yksinkertaisesti eksyi tänne. No, olisi se kai nolompaakin voinut olla. Mutta miten joku ei huomannut että harhaili koulun aukeilta alueilta tiheään metsään? Poika tuumi olevansa onnellisempi, jos ei kysyisi.
Nimitiedustelun myötä hänellä kävi mielessä kuinka jotkut oppilaat yrittivät yhä kutsua häntä nimellä Stephen, se kun oli tullut ilmi lajittelun yhteydessä. Listassa taisi lukea vain sukunimi ja virallinen etunimi, sillä hänen kutsukirje ainakin oli saapunut. Lopulta McGarmiwa oli kai muistanut että hänen keskimmäinen nimensä oli kutsumanimi ja jopa muistanut sen. Onneksi henkilökunta oli jatkossa ollut tarkempi silä muuten niillä olisi vaikeuksia saada hänet kuuntelemaan, hän kun oli tottunut toiseen nimeensä. Ei hänellä varsinaisesti mitään ensimmäistä nimeään vastaan ollut, hän vain piti toisesta nimestään hitusen enemmän, – ja oli 7-vuotiaana päättänyt että se olisi parempi nimi uudessa elämäntilanteessa. Hän kuitenkin arvosti sitä että isä oli päättänyt pitää alkuperäisen nimen mukana virallisesti, ajatuksella jos hän vaikka joskus muuttaisi mieltään, paluu takaisin olisi ongelmaton ja vaivaton.
”Hunter,” poika siis vastasi. ”Ja joo, seikkailen.”
Tilanteiden yhdistelmä sai hänet miettimään miksi Kiellettyä Metsää ei oltu jollain tavalla erotettu koulun maista? Tänne sitä vaan saattoi vahingossa harhailla tai tahallaan luvattomasti nenänsä pistää, noin vain! Eikö olisi säännön kannalta hyödyllistä harrastaa jotain suojaloitsun tapaisia? Taas yksi syy lisää hänelle ottaa tuo kielto melkein vitsinä.

Hän ei ollut edes huomannut kulkeneensa ilman sauvan valoa joten Randan kysymys tuli vähän puun takaa.
”Jaa...”, poika totesi siis hieman yllättyneen kuuloisena, mutta asia ei hämmentänyt pitkään eikä hän sytyttänyt sauvaansa valoa. ”Ennen kuin tulin tänne, minä käytin yliaistiloitsua joka terävöitti osan aisteistani. En tosin tiedä kauanko se kestää kerralla,” hän tarinoi muistaessaan kuulleensa sellaisesta loitsusta joskus, ja että sillä saattoi jopa loitsijan niin halutessa saada aistin jota ei normaalisti ole. Hän ei kyllä ollut lainkaan varma oliko sen osaaminen lähelläkään heidän ikäisten tasoa, edes niin lahjakkaiden kuin hän. Mutta onneksi tämä toinen ei tuntenut häntä joten silä ei olisi niin väliä.
Mitähän sivuvaikutuksiakin moisesta loitsusta saattaisi olla, varsinkin jos sitä intoutuisi käyttämään paljon? Väliaikainen sokeus tai kuurous? Puistattava ajatus. Hän tuskin päätyisi sitä oikeasti käyttämään, jos vaikka joskus menettäisikin suden sisällään. Kai normaaliinkin aistitasoon taas tottuisi. Eihän hän muutenkaan muistanut aistiensa terävyyttä suurimman osan ajastaan.

He saapuivat pian polunristeykseen.
Äskeisen valkoisen valheensa turvin Hunter uskalsi käyttää aistejaan hieman avoimemmin ja koulun sijainnin tullessa jälleen puheeksi, hän haisteli ilmaa hetken joka puolelta.
”Ilmavirtaa on enemmän joten ollaan varmaan ainakin lähempänä laitoja,” hän totesi pian sen minkä kuka tahansa olisi voinut haistaa. ”Minä myös merkitsin osan reitistä loitsimalla kasveja kirkkaankeltaisiksi, niin että sitten kun näet sellaisen niin ollaan varmaan oikealla suunnalla,” hän lisäsi, kuulostaen kuitenkin siltä kuin ajattelisi jotain ihan muuta kuin mistä puhui. Hän jätti mainitsematta että haistoi myös ihmisen niin vierellään kuin kaukana risteyksestä vasemmalle – siellä missä koulu oli. Sillä oikealla päin, parin kilometrin päässä, hän haistoi kuolleen ihmisen joka liikkui heidän suuntaansa.
”Mennään oikealle,” hän viittoi iloisesti Randaa poispäin koululta ja keltaisista kasveista, ja kohti jännempiä alueita.
Hän ei uskonut Randan täysin avuton kuitenkaan olevan. Olihan tuollakin taikasauva mukanaan ja varmana oli oppinut jotain PVS:n tunneilla.
”Kuule, mistä päin sinä oikeastaan olet? Luulin, että Tylypahka ottaa vain Britanniassa ja Irlannissa asuvia, mutta sinä et tunnu siltä. Vai onko perheesi vasta muuttanut tänne päin?” hän alkoi kysellä osittain aidosta mielenkiinnosta, mutta myös sillä että saisi tytön ajattelemaan jotain muuta kuin kauhukuvia.

"Yliaistiloitsu?", hän sanoi kysyvästi, vaikkei odottanutkaan vastausta.
Hän kulki pojan rinnalla, nyt kun kuu pilkisti vähän enemmän puiden lomasta, niin hänkin näki vähän paremmin.

Hän alkoi etsiä katseellaan keltaisia kasveja.
Kun he lopulta tulivat risteykseen, hän tunnisti paikan.
"Eikö tästä pitäisi mennä vasempaa haaraa pitkin?", hän kysyi ihmeissään, mutta oli lähes varma että oli väärässä, jos Hunteriksi esittäytynyt, kerta kehotti menemään oikealle.

Kun he lähtivät oikeaa haaraa myöten kävelemään Hunterin kysymys säikäytti Randan.
"No minä olen Saudi-Arabiasta, Dumbledore tuli sinne tapamaan minua ja vanhempiani ja lupasi ottaa minut Tylypahkaan", hän vastasi pojan kysymykseen. Hänen mieleensä palautui isän iskut ja potkut, ajatus sai hänen ihonsa kananlihalle.

Kun he olivat hyvän tovin kävelleet polkua, tunsi hän yököttävän hajun voimistuvan.
"Lä-lähtikö se otuskin koulua kohti?" hän kysyi ääni väristen.
Randa puristi sauvansa käteen ja alkoi miettimään loitsuja.

Hetken päästä hän näkikin tuon pelottavan otuksen, mikä oli hetkeä aiemmmin ahdistellut häntä. "Keholeijus", hän kuiskasi niin hiljaa, ettei kukaan sitä voinut kuulla. Loitsun voimasta tuo ahdistelija kääntyi nurinkurin roikkumaan nilkoista ilmaan. Sen kädet kyllä heiluivat säikähdyksestä.

No jaa, ehkä hän oli käsittänyt väärin tai sitten Dumbledore oli tehnyt jostain syystä poikkeuksen. Joka tapauksessa Hunterista oli ihan mukavaa että täällä oli eksoottisiakin tyyppejä jotka ehkä pysyisivätkin sellaisina.
”Sinnehän se...” poika mutisi kysymykseen vampyyrin suunnasta, ja valmistautui iskemään sitä jollakin tosi muhevalla kirouksella kun sen löyhkä lähestyi. Miten se sai ylipäätään mitään kiinni kun se ei yrittänyt peitellä luontaishajuaan millään?
Se, että hänen estouksen ja jalkalukonkin jälkeen Randa sai sen ansaan silkalla kehuleijuksella eikä se ollut edes ehtinyt hyökätä, sai Hunterin kannustavien sanojen esittämisen sijaan huokaisemaan syvään ja turhautuneena. Tämähän nyt oli jo ihan naurettavaa! Oliko tuo ollut joku aivovaurioitunut tyyppi eläessään, juuri juonut jotain huumattua verta, vai oliko nälkä vain tehnyt sen typeräksi? Hetken vekara seisoi siinä käsivarret ristissä rinnallaan ja katseli arvioivasti ilmassa roikkuvaa 'vaarallista vampyyriä'. Hänhän ei säälittävää, avutonta vampyyriä tappaisi. Asialle pitäisi tehdä jotain. Yhtäkkiä se puhui ja sai Huterin rekisteröimään ensimmäistä kertaa kunnolla, että se tosiaan oli joskus ollut tavallinen ihminen.
”Olen tappanut liian kauan auvttomia eläimiä ja jästejä!” vampyyri ärisi ja yritti epätoivoisesti yltää Randaan ja Hunteriin pitkäkyntisillä, likaisilla käsillään, mikä sai sen taas hetken heilumaan avuttomana ilmassa silä kaksikko oli aivan liian kaukana. ”Odottakaahan vain, kakarat, kyllä minä pari pientä taikovaa pentua hoitelen! Vien teidät kauas täältä ja tapan teidät hitaasti! Viime vuosisadalla söin teidänlaisianne nulikoita välipalaksi!” se uhosi kasvavalla raivolla ja pohti katkerana sitä noitaa joka oli armeliaan tappamisen sijaan lumonnut hänet unohtamaan alkuperänsä ja taikuuden tyystin ja hän oli vasta viime kuukausina alkanut heräillä todellisuuteen, mikä oli johtanut sen pikkuhiljaa kohti Tylypahkaa.

”Mahtavaa!” Hunter hihkaisi säteillen intoa nyt koko olemuksellaan ja heilautti käsiään kuin syleillen maailmaa, sauvansa päästä lennähtäen iloisia valkoisia kipinöitä. Vampyyrin raivo suli hetkeksi totaaliseen shokkiin ja hämmennykseen, tämä kun oli varmaan odottanut uhriensa juoksevan parkuen karkuun niin kuin silloin vanhoina hyvinä päivinä. Hunter ei vain juuri silä hetkellä osannut kuvitellakaan mitään hauskempaa kuin aiemmin vaarallinen vampyyri jolla oli vuosisadan patoutumat sisällään. Tästä voisi sittenkin vielä tulla jotakin!
”Hei, Randa, mitä sanot, annetaanko sille tilaisuus yrittää?” poika kysäisi osoittaen vampyyriä jo taikasauvallaan, mutta katsoi seuralaistaan syrjäsilmällä, ilkikurisen hymyn karehtiessa kasvoillaan.
”Ovat meinaan aika suuria sanoja joltakulta jonka pikkutyttö juuri-” hän jatkoi, mutta viimeinen sana hukkui vampyyrin koko alueen täyttävän raivoisan ulvaisun alle, sen heiluessa villisti ansatilassaan. Se sai Hunterin hieman varautuneeksi ja astumaan askeleen taaemmas, mutta pelätä hän ei osannut.

Hänelle oli väitetty että hänen rakkautensa kauhuun oli menossa liian pitkälle, mutta hänen mielestään ihmiset liioitetlivat. Vaarallisen tason rakkaudessaan ihmissusiin hän oli kyllä viime vuonna alkanut huomata, ja oppinutkin siitä, ja siksi ei nähnyt siinäkään enää mitään huolestuttavaa vaikka aikuiset väittivät näkevänsä. No, mutta tässä nyt ei ollut kyse ihmissusista joten vähät aikuisten mielipiteistä!

Randan iho oli aivan kanalihalla ja kylmät värit lävistivät hänen kehonsa kun tuo otus alkoi puhua kammottavalla äänellä.
"Hu-hunter, oletko aivan tosissasi?" hän kysyi pojalta tämän ehdotettua, että antaisivat otukselle mahdollisuuden syödä.

Toisaalta, jos minä keholeijuksen sain, niin kyllä kai minä karkuunkin sitä pääsen, olenhan minä juossut monta kertaa isääkin pakoon. Hän otti pari askelta taaksepäin ja sanoi: "Jos kuolen, palaan kummittelemaan sinulle."
Hänen äänensä oli jäätävän rauhallinen ja varma. Hän ihan säikähti miten hänen äänensä oli vahvistunut hetkessä.

"Sinulla ei kuitenkaan ole leninkiä vaan farkut", hän totesi pojalle ja piti käsiään puuskassa.
Hän yhtäkkiä huomasi kaiken pelon kaikonneen ja hän tunsi olonsa rohkeaksi. Keholeijus-loitsu sai hänen sydämensä paisumaan ylpeydestä, kyllähän hän loitsut osasi. Hän oli oppinut kaikki tähän astiset loitsut ensimmäisellä tunnilla.

Yhtäkkiä tuo vampyyri alkoi kiroilla Arabiaksi: "الشيطان النقانق!"
Randa katsoi järkyttyneenä tuota otusta ja kysyi Arabiaksi tämän syntyperää.

Se oli itseasiassa aika hyvä uhkaus, nähden siihen että se olisi täysin mahdollista ja luultavasti kaikki taikavoimaiset tiesivät että kuollessa sai valita jääkö haamuksi tänne vai jatkaako eteenpäin. Eikä edes hänenlaistaan kauhufania innostanut ajatus katkerasta koulutoverista haamuilemassa hänen niskassaan lopunikää, varsinkin kun velhoilla oli tapana elää ainakin tuplasti jästin vuosien verran. Mutta enemmän Hunteriin vaikutuksen teki totaalinen muutos tuon tyttösen olemuksessa, mikä lie senkin aiheuttanut. Poika kohotti kulmiaan hyväksyvästi, mutta seuraava kommentti leningeistä ja farkuista sai hänen mahassaan kuplimaan pari sukupuolilatautunutta piikittelyä.

Hän avasi jo suunsa lausuakseen pari hyvin valittua nälväisyä, kun vampyyri alkoi yhtäkkiä mokeltamaan jotain täysin käsittämätöntä ja pian Randa harrasti samaa. Sen siis täytyi olla arabiaa. Tilanteeesta huolimatta Hunter koki sen yhtä huvittavana kuin aina aasialaisia kieliä kuullessaan – miten mikään saattoi kuulostaa niin vähän puheelta? Varsinkin kiina kuulosti aika lailla omituisen vauvan ääntelyltä, eikä älyllisen kehittyneen ihmisen puheelta. Tämä ei nyt kuulostanut lähseskään niin naurettavalta, mutta silti.
”No, onko se kauan kadonnut isoisäsi vai mitä tuosta mongeruksesta pitäisi päätellä?” Poika kysyi pian jo ärtyen tilaan jossa ei ymmärtänyt sanaakaan ja tuijotti vuoroin Randaa ja vuoroin vampyyriä. Ei se ainakaan kovin sukurakas tyyppi ollut jos sukua sattuisikin olemaan. Kai kielen ymmärtämiseenkin joku loitsu olisi...Sillä hetkellä hän toivoi olevansa hieman vanhempi. Vaikka hän olikin tutkinut loitsukirjoja ja harjoitellut joitakin jo helmikuusta asti, ei hän silti läheskään kaikkeen hyödylliseen ollut vielä ehtinyt tai tullut ajatelleeksikaan perehtyä.

"Tu-tuota en sukulaiseksi kehuisi", Randa vastasi hämmästyneenä, luuliko tuo tosiaan, että tuo outo otus olisi sukulainen.
"Me-meidän kannattaa varmaan häipyä, se se ei lu-luvannut mitään hyvää", Randa alkoi jälleen änkyttämään.
"Se on katke-roitunut jollekin arabivelholle, joka toi sen tänne ka-ksisa-taa vuotta sitten", hän kertoi änkyttäen Hunterille.

Kun hän sai otukselta kysyttyä sukutaustaa, hän järkyttyi kuullessaan vastauksen.
"Se- se on se Saudiprinssi, joka katosi kaksisataa vuotta sitten mysteerisesti. Maailman lehdet kirjoittivat kiivaasti, mitä prinssille oli tapahtunut. Tiedätkö sinä siitä?" hän kysyi Hunterilta. Hän kyllä epäili, että poika olisi viittinyt tutkia satoja vuosia vanhoja artikkeleita.

"Mi-minä haluan tak-aisin koululle", Randa kuiskasi Hunterille. Hän todellakin halusi pois tästä paikasta. Tuo otus, ei ollut näköjään vuosiin saanut omalla kielellä puhua ja nyt se oikein huusi kirouksia ja manauksia.

"En halua toistaa tuon sanoja, mutta pois minä haluan", hän tarttui pojan käsivarresta pyytäen.
"Se kiroaa meitä, kamalia saudikirouksia. Usko minua, jos hän onnistuu, niin olemme sekopäitä koko loppuikämme!" Randa parkaisi lopulta. Hän laittoi kädet korviinsa. Nyt tuo otus huusi kurkku suorana saudikirouksia. Randa kyykistyi ja painoi päänsä polviin pitäen käsiä korvillaan.

Ääni oli sietämätön.
"Haluan pois. Haluan pois", hän kuiskasi kyynelten valuessa silmistä.
Hän oli joskus nähnyt isänsä kiroavan noilla kirouksilla, erään surkkiserkkunsa. Eikä isällä ollut edes sauvaa kädessään. Hän ei unohtaisi, sitä että isä ilman sauvaa sai kirottua sille tuskia ja lopulta tämä heitti henkensä kivuista.

Hän pelkäsi että tuo otus pystyisi samaan.
Vaikka se olikin yliluonnollinen, mutta hän ei tahtonut jäädä kokeilemaan sitä. Hänen pelkonsa palasi moninkertaisena.

Randa piti käsiään korvilla ja piti päätään polviaan vasten, kyyneleet kastelivat hänen leninkinsä. Hän tunsi jähmettyneensä pelosta.
"Kiltti, vie minut ko-ko-ko-ko-kouluun", hän kuiskasi ja tarttui Hunterin käteen peloissaan.

”No enpä ole,” Hunter totesi Saudi-Arabian historian mysteereihin. Hän ei ollut juuri koskaan keskittynyt koulun historiantunneilla ja historia oli vieläkin vähäisempi osa hänen vapaa-aikaansa. Parhaiten hän taisi muistaa maailmanhistoriasta velhojen sodan joka päättyi jotain kymmenen vuotta sitten. Siihenkin hän oli kiinnittänyt huomiota tähän mennessä vain siksi että taikayhteiskunnan puolella oli ollut mahdotonta käydä kuulematta aina jotain hössötystä Voldemortista tai Pojasta Joka Elää. Jostain syystä moinen titteli oli aina suuresti huvittanut Hunteria, ja lopulta kun hän oli ollut kuusivuotias, hän oli kysynyt ja isä ja äiti olivat selittäneet kenestä oli kyse. Sen suuremmin hän ei ollut tuotakaan historiaa jäänyt pohtimaan, mtä nyt oli pari viikkoa sitten lajittelun yhteydessä katsonut erityisen tarkkaan miltä se ihmepoika nyt sitten näytti. Joten ei liennyt mikään ihme jos kaksisataa vuotta vanhat uutiset olivat jääneet täysin pimentoon. Kuten useimmat lapset, hänkin tapasi elää nykyhetkessä.

Hän oli kyllä kuullut Randan varoittaneen ettei tämä kauan kadonnut prinssi ollut luvannut mitään hyvää ja olihan se nyt ollut itsestäänselvääkin, mutta silti 'kamalia saudikirouksia' oli vaikeaa ottaa tosissaan kun ei ymmärtänyt sanaakaan ja...jotenkin oli vaikeuksia vakuuttua siksikin että väittäjä oli tyttö...vieläpä tyttö joka kaikenlisäksi antoi enemmän kuin helposti vallan pelolle. Hunter ei hetkeen tehnyt muuta kuin katsoi maassa kyyristelevää Randaa ja syrjäsilmällä lähellä raivoavaa vampyyriä ja ajatteli miten ihan tällaista hän ei ollut odottanut ensivisiitiksi Kiellettyyn Metsään.

Hän ei kuullut Randan ääntä vampyyrin huudon alta, ennen kuin tyttö tarttui häntä kädestä, sillä vetäen hänen huomionsa ja hän poimi sudenkuulollaan mekkalasta vahvempana tytön puheen. Poika katsoi alas tähhän moninaisin ilmein. Hänen arvostuksensa tuota kohtaan oli tämän reissun aikana mennyt aikamoista vuoristorataa eikä hän oikein tiennyt mitä pitäisi ajatella.
”Äh, älä ala taas nyhveröksi,” Hunter ähkäisi ja veti kätensä irti. Oli tarpeeksi noloa olla seikkailemassa pillittävän tytön kanssa, ei siihen tarvinnut lisätä käsien hautomista.
Sitten hän nosti sauvakättään kohti yhä kovempaa karjuvaa vampyyriä ja lausui kirouksen joka sai vampyyrin vaikuttamaan pahoinvoivalta ja kohta jo oksentamaan iilimatoja. Ainakaan mitään kirouksia tuo ei saisi loppuun, kun ei saanut sanoja muodostettua pahoinvoinnin ja oksentelun ohessa.
”Noin,” Hunter totesi hilpeänä ja katsoi kuinka vampyyri suusta valui toisen kerran mustia iilimatoja tämän yrittäessä pysytellä asennossa jossa oli helpompaa oksentaa kuin pää alaspäin.
”Nyt se ei ehdi kirota enää mitään. Ja loppui se päätä särkevä karjuminen. Tosin...Luulen että olemme vieneet teidän prinssiltä juuri viimeisetkin arvokkuuden rippeet.” Poika pohti kun vampyyri mulkoili heitä suorastaan psykoottisen murhanhimoisesti yökkäystensä välissä.
”Aion päästää sen irti, koska sen tappaminen tuossa olisi ihan tajuttoman tylsää,” poika julisti katse tiiviisti vampyyrissä. ”Koulu on siitä edellisestä risteyksestä vasemmalle, siitä mistä käännytin meidät oikealle,” hän kertoi ja lisäsi sitten;
”Miten kovaa juokset mekossasi?”
Kysymyksen sävy oli hitusen piikittelvää mutta pohjimmiltaan ystävällinen silä eihän hänellä mitään henkilökohtaista tuota tyttöä vastaan ollut.
Hän ei jäänyt odottelemaan mitään kommentteja vaan lausui kehovapautusloitsun joka purki keholeijuksen ja saudivampyyri rysähti maahan iilimatojensa päälle ja oksensi uudestaan. Sitä Hunter ei enää todistanut sillä juoksi jo minkä jaloistaan pääsi, takaisin tulosuuntaan.

”Ei mennä koululle ihan vielä!” poika huusi juostessaan, ”Ei me oikeesti voida enää antaa sen olla. Jos sillä oli ensin vain nälkä, nyt tämä on varmana henkilökohtaista!” hän selitti ja virnuili saadessaan meieleensä Tappajahain kosto-elokuvan jonka iskulause oli 'This time...it's personal.'
Kun heitä ei seurannut sen enempää kuolleen ruumiin löyhkä kuin rähinä tai oksentelun äänikään, Hunter pysähtyi katsomaan taakseen toiveikkaana. Ehkä se oli vihdoin ottanut haastavamman taistelutaktiikan?
Kun siltä suunnalta kuului kavioiden kopinaa, poika alkoi epäillä että joku sabotoi hänen suunnitelmiaan.

Hän jäi odottamaan ja ilahtui nähdessään vampyyrin lähestyvän muutaman kymmenen metrin päässä, mutta sitten siinä olikin vain mahtava pölypilvi. Poika tajusi juuri ja juuri ajoissa maastoutua, vaikka olisi nuoli muutenkin tainnut lentää hänen päänsä ohi, sillä taakseen katsoessaan Hunter totesi sen osuneen läheiseen puuhun joka ei ollut suoralla linjalla häneen nähden. Vasta puista nuolta katsoessaan hän tajusi pölyn olleen kaikki mitä vampyyristä oli enää jäljellä. Syvästi pettyneenä hän kääntyi nopeasti nyt tyhjältä vaikuttavalla polulla suuntaan josta nuoli oli hänen missionsa tuhonnut.
”Hei, senkin puoliverinen poninkuvatus!” poika rähjäsi kiukkuisena, hyppien tasajalkaa toinen käsi nyrkissä ja heristi sauvakättään kentaurille joka laukkasi heitä kohti jousipyssyn kanssa, mutta ilman nuolta. ”Se oli minun saaliini!!” Hän valitti kädet puuskassa ja ylös kentauriin mulkoillen, tämän ehtiessä lähemmäs.
Kentauriherra puolestaan katsoi poikaa nenänvarttaan pitkin, jokseenkin hurjistuneen näköisenä sekin. Se näytti siltä kuin haluaisi läimäistä poikaa pitkin korvia, maahan ja talloa tämän muusiksi.
”Se oli ahdistellut laumaani jo päiväkausia,” kentauri totesi koleasti ja jatkoi hyvin kireään sävyyn. ”Ja katsokin että oli viimeinen kerta kun kutsut minua tai lajitovereitani puoliveriseksi!” se ärähti kasvavan vihan vallassa, mutta veti sitten syvään henkeä rauhoittuakseen, mitä auttoi äskeisen vampyyrin tuhoamisen tuoma tyytyväisyys.
”Saat anteeksi tämän kerran, koska olet vasta hyvin nuori varsa,” se murisi mutta mulkoili yhä pikkupoikaa kiukkuisena ja sai tämän ottamaan pari varautunutta askelta taaemmas. Olihan hän tuon sanavalinnan typeryyden tiennyt, ei nyt vain pettymyksessään sattunut muistamaan.
”Uh...Kiitos...” Hunter kommentoi epävarmaan sävyyn ja yritti väläyttää sille mahdollisimman viattoman hymyn ja otti pari askelta lisää taaemmas, sekä sauvakätensä taas valmiustilaan. Hän ei ymmärtänyt miksi kentauri sai hänet huolestumaan hengestään tämänkään vertaa, mutta psykopaattinen vampyyri oli vain innostanut kiusaamaan lisää. Ehkä tuossa muinaisen ihmisen ja hevosen sekasikiömäisessä ulkomuodossa ja kylmänrauhallisen uhkaavassa olemuksessa oli jotain mitä puhtaasti hirviömäinen olento ei onnistunut hänessä herättämään.
”Sopii silti poistua meidän metsästämme välittömästi ennen kuin muutan mieleni...” se lisäsi uhkaavaan sävyyn, kääntyi ympäri ja karautti takaisin laumansa reviiriä kohti. Se olisi tietysti voinut auttaa, mutta pojan loukkaus riepoi sitä sen verran, ettei se halunnut.

"Aika kovaa", hän vastasi pojan kysymykseen leningissä juoksemiseen.
Hunter livahti juoksuun, ja Randa lähti tämän perään täyttä vauhtia,ohittaessaan pojan hän näytti tälle kieltä, mutta pysähtyi kuullessaan kavioiden kapsetta.
Juuri ja juuri hän ehti laskeutua, ettei nuoli osunut häntä, se missä aikaisemmin oli ollut otus, siinä oli enää vain savua.

"Hunter!" hän huudahti tämän kutsuttua kentauria puoliveriseksi.
Kun Kentauri oli vihaisesti karauttanut tiehensä, Randa katsoi Hunteria kuun valossa.
"Miksi johdatit minut tahallaan väärään suuntaan?" hän kysyi.
Hänen katseensa leimusi kiukkua ja kyyneleitä. Näinkö vähän häntä arvostettiin, hän oli vain eksynyt, eikä halunnut itselleen ongelmia.
"Nyt kyllä saat johdattaa minut suoraan koululle, minä haluan nukkumaan", hän sanoi kiukkuisesti pojalle, vaikkei edes halunnut nukkumaan, hän halusi vain turvaan tästä kamalasta paikasta.

Hunter huokaisi helpottuneena, kun kentauri katosi horisonttiin, mutta sitten Randa hyökkäsi kyselemään kiukkuisesti. Miksi kaikki tässä metsässä olivat niin...negatiivisia? Ensin se verenimijäprinssi, sitten äskeinen kentauri ja nyt tuo tyttelli tuossa moittimassa menneistä. ...Joka muuten oli tainnut ehtiä hänen edelleen tuossa äsken juostessa? Mekossa?? Okei, jos joku ottaisi koskaan asiaa esille, sen voisi kuitata sillä tosiseikalla että toisin kuin Randa, hän ei ollut juossut koko aikaa henkensä edestä vaan oikein halunnut että vampyyri ei hukkaisi heitä. Sitä paitsi hän ei ollut tottunut juoksemaan metsässä vaan kaupungin kaduilla ja tasaisemmassa luonnossa. Ja hänellä oli vähemmän käytännölliset juoksukengät kuin Randalla ja...ja...Hän tempautui takaisin nykyhetkeen kun Randa käski hänen viedä tämän koululle. Äskeisen juoksutilanteen näennäinen nolous sai pojan anteeksipyynnön sijaan vetämään, melko pätevänkin kortin hihastaan kun hän käänsi katseensa Randaan, kätensä roikkuien rentona vierellään.
”Okei, okei! Vien sinut koululle. Mutta itsehän sanoit ekaksi ettei ole pakko, kunhan vain en jättäisi sinua yksin,” hän muistutti hieman ärtyneenä, kääntyi ympäri ja lähti askeltamaan polkua eteenpäin.
Eikähän hän ollut sanonut vievänsä toista heti koululle. Ja se vampyyri oli suuntaamassa koululle silloin kun Randa oli kysynyt asiasta. Se oli ollut tulossa heitä vastaan nimittäin. Tosin, Hunter itsekin alkoi huomioida nuo lieventävät asianhaarat vasta nyt, eli olisi surutta valehdellutkin jos sikseen olisi tullut.
”Katsos meidän iskä ja pikkusiskoni oppivat nopeasti että minun kanssa kannattaa valita sanansa tarkkaan, koska käytän epämääräisiä muotoiluja hyödyksi hauskanpidossa,” poika virnuili iloisesti tassuttaessaan tyynesti eteenpäin, kunnellen tarkkaan sivukorvalla ettei mikään kovin vaaralliselta vaikuttava hiiviskellyt lähellä.
Tosin, hän itsekin oli oppinut nopeasti mitä porsaanreikiä kannatti missäkin asiassa käyttää tai kannattiko lainkaan. 'Oikeastaan sinä sanoit' tai 'mutku et sanonut että' ei nimittäin aina riittänyt rangaistuksen välttämiseen. Päinvastoin välillä. Aikuiset eivät arvostaneet näsäviisastelua, ainakaan vakavissa tilanteissa. Mutta nyt porsaanreikä oli ollut suorastaan ammottava aukko joten ehkäpä Randa ei menisi kantelemaan tästä pikku seikkailusta opettajille. Syrjäsilmällä poika tarkasteli arabityttöä arvioivasti ja pohti pitäisikö sittenkin tehdä asialle jotain...

"Hyvä on jää tänne jos haluat, mutta nyt kerrot minulle, miten minä koululle pääsen", hän mutisi hiljaa.
Hän otti sandaalit jaloistaan, hänen jalkansa oli ihan rakoilla ja niihin koski kovasti.
Hän oli vihainen ja tuskissaan, hän ei enää halunnut mitään jännitystä vaan nyt hän oikeasti halusi päästä nukkumaan.

Kun hän lopulta lähti kävelemään kohti koulua hän vilkaisi taakseen jäänyttä poikaa, hän oli kiukkuinen ja väsynyt. Miksi tuo oli niin halpamainen häntä kohtaan. Hänen päivänsä ja iltansa oli ollut kammottava.

Randa ajatteli kertoa professori Versolle, että eksyi koulunmailta Kiellettyyn metsään ja että Hunter oli auttanut ja sen jälkeen tahallaan johtanut hänet harhaan. Eihän hän voinut eksymiselle ja toisen halpamaisuudelle mitään.

Hän yritti mennä oleskeluhuoneeseen ilman kohtaamisia, hän oli siihen liian kiukkuinen. Hän näki kauempana Voron ja livahti kulmasta nopeasti. Kun tämä oli kadonnut näkyvistä hän livahti sisään. Matkalla hän näki vielä Kalkaroksen, hän vain niksautti polviaan tämän kohdalla ja onnistui kuitenkin ilman ongelmia pääsemään lopulta vuoteeseensa.
Ennen nukahtamistaan hän vielä kirosi mielessään Hunteria, huomatessaan Susanin torkkuessa raapivan kutiavaa leukaansa, jossa oli parta.

Hmm...Ilmeisesti tämä oli sen verran vihainen, ettei tällä hetkellä kannattaisi edes yrittää sanoa mitään rakentavaa sovinnon tai 'sovinnon' merkeissä...ja voisi olla tämän rauhoittumisen kannalta parempi jos tämä ei joutuisi katselemaan häntä ellei olisi pakko. Vähän sama kuin niin kertoina kun pilailun kohteita kannatti vältellä jonkin aikaa...Eli hän päästi tytön jatkamaan matkaa yksin.
"No...Seuraavasta risteyksestä oikealle ja sen pätkän varrella pitäisi olla ensimmäinen kirkkaankeltainen kasvi. Joka tapauksessa käänny parin risteyksen päästä vasemmalle niin muutaman pian pitäisi jo näkylä koulun tornit puiden välistä. Älä käänny sillä polulla enää mihinkään vaikka polku näyttäisikin muurautuvan umpeen. Ei se niin ummessa ole ettei siitä läpi pääsisi. Eli seuraavasta risteyksestä oikealle, sillä polulla tokasta risteyksestä vasemmalle ja suoraan eteenpäin senkin jälkeen kun polku melkein hukkuu ryteikköön." Poika neuvoi pitkästi ja lyhyesti muistellen alkuperäistä reittiään ja haistellen missä päin oli eniten ihmisiä.
Sitten hän hidasti omaa kävelyään sen verran, että jäi jällkeen ja katseli Randan perään arvioiden niin kauan kun kykeni tämän horisontissa näkemään. Pitäisi kyllä varmistaa että tämä tosiaan selvisi koululle. Eihän sitä tiennyt miten hyvä tai huono muisti tuolla Randalla oli, varsinkin kiukkuisena ja luultavasti väsyneenä. Ei tuollainen pelkääminen voinut kovin mieltävirkistävääkään olla. Eikä hän halunnut tällä tavalla joutua vastuuseen kenenkään hengenmenosta.
Siksi Hunterkin päätyi kulkemaan suoraan koululle, tosin niin kaukana Randan jäljessä ette joutui tarkkailemaan kuulon ja vainun avulla. Metsän laidalla, kun ei olut enää mitenkään mahdollista että tyttö eksyisi uudestaan, hänkin päätti jättää tämänkertaisen seikkailun siihen ja suuntasi pihan yli kohti linnaa.
Kello oli jo lähemmäs kymmenen eli pian pihalla ei olisi enää kuin korkeintaan Voro ja Norriska, kun nämä olisivat saaneet ajettua viimeisetkin oppilaat sisälle kun nämä pakoilivat vahtimestaria ulkonaliikkumiskiellon jälkeen.
Kentaurinkin lieni parempi rauhoittua ennen kuin kohdattaisiin seuraavan kerran.