Disappeared from Morninside's street

Jacob, tule mukaan

12. Kesäkuuta 1991 Keskiviikko klo 13. paikkeilla


Eglentine olii jättynyt naapurin hoiviin, kun hän lähti tapansa mukaan töihin.
Talo oli suunniteltu jästien tapaan ja kaikki hänen tavaransa olivat yhdessä huoneessa taian takana, jotta kukaan jästi ei sinne pääsisi.
Perfektionismi vaati häntä järjestämään paikat ja viemään taikaesineet pois, ennen kuin naapuri tulisi.

Morningside's street oli aamu seitsemän aikaan tapansa mukaan rauhallinen. Vain muutama auto ja joitain lapsia äitien kanssa liikkeellä.
"Kas hei Amanda, mitenkäs sinä olet näin aikaisin hereillä?"Eglentine 9-vuotiaalta jästitytöltä hymyillen.
Tämä oli kiltti ja kävi joskus Eglentinen luona, äitinsä kanssa hoitamassa hänen kissojaan.
"Me mennään tänään mummolaan", tämä vastasi ja hymyili oikein leveästi.
"Sepä mukavaa", hän hymyili tytölle ja sanoi poistuessaan: "Viehän terveisiä heille ja äidillesi."
Hän nosti kätensä ja vilkutti kuin kuningatar tytölle, joka jäi hyppimään harakka-ruutua kadulle.


Työpäivä sujui oikein hyvin, lukuunottamatta muutamien nuorien noitien töppäystä. Hänen piti kahdessa jästipaikassa ja unhoituttaa erinäisiä loitsuja. Hän nautti työstään, sillä huvittavia kohteita oli joskus tarjolla.
Ja muutenkin hän nautti saadessaan tehdä kiinnostavaa työtä.

Tuona keskiviikkona, hän oli päättänyt paneutua pääosin paperitöihin ja suunnitelma onnistuikin. Sillä nuo kaksi työkeikkaa, eivät kestäneet kauaa.
Hän oli tyytyväinen saadessaan paperityönsä tehtyä hyvissä ajoin ja päätti lähteä aikaisemmin kotiin.

"Kas hei", hän sanoi eräälle noidalle, joka käytävällä tuli tervehtimään ja tiedustelemaan illan suunnitelmia.
"Ajattelin viedä äitini jästikonserttiin", hän vastasi hymyillen ja sipsutti pois pikaisesti sanoen: "Anteeksi, mutta ajattelin lähteä tänään aikaisemmin."


"Huhuu! Äiti! Tulin jo kotiin. Ajattelin, että", hän aloitti, mutta jäi ihmettelemään hiljaisuutta. Kissat tulivat häntä vastaan ja kerjäämään hellyyttä. Hän sipaisi jokaista hellästi ja meni olohuoneeseen, jossa ei ollut ketään. Eikä hänen äitinsä huoneessakaan ollut ketään. Hän huolestui ja lähti ulos. "Rachel!" hän huusi, kun näki tämän tulevan vastaan. "Missä äiti on?" hän kysyi huolissaan hoitajalta.
"Niin kun valmistin lounasta, hän pääsi livahtamaan ulos ja olen koko päivän etsinyt häntä", Rachel vastasi murheellisena ja jatkoi: "En voinut sille mitään."
Nuoren tytön kyyneleet pehmensivät Eglentinen sydämen. "No Rachel, älä itke, mene kotiin, minä lähden etsimään äitiä", tämä sanoi nuorelle jästille ja jatkoi: "Olen varma, että hän löytyy."

Eglentine lähti kohti kaupungin keskustaa kävelemään ja tutki jokaisen sivukadun matkalla. Hän tutki kaikki vähänkin oudommat paikat ja kysyi vastaantulijoilta, olivatko nämä nähneet hänen äitiään, mutta huonolla menestyksellä.

[Kun kerta kumpikin hahmoni on mukana, kirjoitan kummatkin samaan viestiin ja lähetän viestin kummalla milloinkin satun viestin aloittaan tai jotain.]


Kesäkuun iltapäivä oli alussa, ja kirkkaansininen poutataivas, 22 celciusta lämpöä sekä viileä kesätuuli tekivät siitä sään puolesta mitä miellyttävimmän – varsinkin maassa jossa sadepilvet viihtyivät niin kovin hyvin. Unelma-kesäsäätä tuntui arvostavan nekin joilla ei lomat olleet vielä alkaneet. Tai ainakin niin eräs pikkupoika päätteli, itse joutilaana nauttiessaan hotdogia puun katveeseen sijoitetulla valkoisella puupenkillä. Vekara oli vallannut koko kahden istuttavan penkin oikaistuaan siihen selälleen makoilemaan, ja seurasi muiden kaupunkilaisten menoa. Hunter oli pukeutunut varsin kesäisesti tummansiniseen hihattomaan paitaan ja vaaleansinisiin löysiin farkkuihin, kevyisiin valkoisiin lenkkitossuihin ja päässään nurinpäin valkoinen Puman lippalakki.
Moni aikuisista sen sijaan vaikutti siltä kuin olisivat toimistotyössä tai muussa yhtä kuolettavan kuivassa sisätyössä ja sen tähden matelivat niin hitaasti kuin kehtasivat sinne mihin sitten olivatkaan matkalla.

Poika oli helmikun lopulla täyttänyt yksitoista vuotta mutta kokonsa puolesta olisi voinut olla kahdeksan ja yhdeksän välillä, lopettanut neljännen koululuokan pari viikkoa sitten ja nyt täysin kesätunenlmissa. Tänä kesänä isä oli jakanut lomansa kahteen, kaksi viikkoa nyt ja toiset kaksi elokuussa jolloin he aikoivat viikoksi ulkomaille koko perheen kesken. Tänään oli isän ensimmäinen lomapäivä ja olisi tarkoitus viettää se kokonaisuudessaan isä-poika laatuajan parissa, samalla kun Freya vietti päivän samaisissa merkeissä äiti-tytär-suhteen tiimoilla. Huomenna taasen oli tarkoitus vaihtaa toisinpäin ja viikonloppuna karistaa kaupungin pölyt ja lähteä leirielämän pariin pariksi päiväksi koko joukolla. Kaikesta muusta Hunter oli innoissaan, paitsi huomisesta. Heidän äitinsä oli ollut suhteellisen paljon takaisin kuvioissa vähän päälle vuoden, mutta äiti-poika-suhde ei ollut liiemmin parantunut varhaislapsuuden ajoista. Oikeastaan päinvastoin, joskaan ei kovin dramaattisesti. Hunter oli kuitenkin suostunut tulevaan kahdenkeskiseen päivään vain siksi että kaikki kolme, äiti, isä ja pikkusisko olivat sitä pyytäneet.

Pullea ruskeavalkoinen pulu lennähti pojan pään viereen penkin käsinojalle, tepsutti levottomasti paikallaan ja äänteli tyypillisen suloisesti, kunnes sai tenavan huomion ruoan muodossa. Hunter kääntyi laiskasti vatsalleen ja alkoi murentaa hodarileivästään palasia maahan, penkin päätyyn. Muutamassa sekunissa penkin ympärille pyrähti ainakin kymmenen kaupunkikyyhkyä lisää ja pojan piti alkaa jo varjella evästään nälkäisimmiltä yksilöitä joille ei riittänyt vain murenat maasta.

Sillä välin noin kuudenkymmenen metrin päässä samaisella kadulla, piakkoin pyöreät neljäkymmentä täyttävä, pitkä mies jonotti pankkiautomaatille. Hänelläkin yllään kevyet siniset farkut, ruskeat kävelykengät ja osittain auki oleva ruskea nappipaita valkoisen ihonmyötäisen hihattoman pdian päällä. Siihen automaatille hän oli jäänyt vaikka siihen oli melkoinen tungos ja ilmeisesti se oli viimeisemmän kohdalla mennyt tyhjentymään rahoista ja nyt sitä täytettiin uudestaan. Seuraavaksi lähin automaatti oli hänen puolestaan turhan kaukana ja todennäköisesti yhtä haluttu kohde koska lähistöllä oli toritapahtuma. Eikä häntä haluttanut jättää poikaansa kovin pitkäksi aikaa yksin keskelle suurkaupunkia, ei vaikka tämä oli melko lähellä ja oli jo parin vuoden ajan kulkenut kaupungilla keskenään ikätovereidensa kanssa. Tyynenä ja rentoutuneena hän siinä siis vuoroaan nostoautomaatille odotti sillä tiesi poikansa kunnioittavan tiettyjä sääntöjä ja nykyisessä iässä jo pystyvän huolehtimaan itsestään melko pitkälle. Hän vain ei uravalintansa ja varsinkaan perhehistoriansa takia tuntunut kykkenevän koskaan täysin ravistamaan pois vähintään alitajuista huolta lastensa turvallisuudesta. Hän vain pakotti itsensä antamaan lapsilleen mahdollisuuden itsenäistyä suhteellisen normaalisti sillä ylisuojelevuus liiallisuuksiin mennessä ei varmasti olisi lainkaan hyvästä.
Ehkä tämä henkinen itsensä kanssa painiminen helpottuisi jos hänen vuosikymmeniä sitten kadonnut pikkuveljensä löytyisi ja olisi elänyt onnellisen elämän turvassa jossakin? Epätietoisuus oli varmistettua kuolemaakin pahempi. Virallinen poliisi oli julistanut tämän kuolleeksi kymmenisen vuotta sitten, mutta Jacob ei antanut sen häiritä omaa epävirallista etsiväntyötään, mitä hän oli huomannut harrastavansa alitajuisesti luultavasti tauotta ja tietoisesti aina kun jokin vaikutti vähänkään mahdolliselta jäljeltä.

Elämä oli kuitenkin jatkunut jo kauan kauan sitten, ja tänään oli yksi monista päivistä joina hän kykeni jättämään työt ja muut huolet sivuun ja omistautunaan täysin lapsilleen, ja keräämään heistä voimaa jaksaa tämän hullun maailman menoa. Toki hän voimaa perheestään sai joka ikinen päivä, mutta tällaisina päivinä se oli vahvistavampaa kuin arjen keskellä. Ja miten usein sitä tulikaan todenneeksi itsekseen, ettei lapset edes tajunneet elävänsä elämänsä parasta aikaa. No, ainakaan hänen kaksikkonsa ei ollut milloinkaan tuhlannut sitä.

Lucy jäi yksin miehensä kuoleman jälkeen huolehtimaan tyttärestään. Hän ei koskaan toipunut miehensä kuolemasta kunnolla. Iän myötä hän kuitenkin muuttui pikkuhiljaa. Hänen muistinsa alkoi heiketä, eikä tämä enää pärjännyt yksin.

Hän oli kiitollinen kun Eglentine otti hänet luokseen asumaan ja tytön kissat olivat terapeuttisia. Hän oli kuitenkin ikäisekseen hyvin liikkuva, vaikka särkyjä oli paljon. Hän viihtyi puutarhassa kukkien ja kissojen parissa.

Naapurin nuori emäntä, tuli päivittäin häntä auttamaan, sillä yksin hän ei voinut kaikkia toimiaan huolehtia, eikä Eglentinekaan tahtonut jäädä työstään vapaalle, vaan tarvitsi tätä, jotta jaksaisi arjen paremmin äitinsä kanssa. Heidän välinsä oli Lucyn mielestä olleet aina läheiset ja luotettavat.
Tytön noituus, ei lopulta häirinnyt äitiä yhtään. Höperö mummo kun oli, niin hänen puheensa noidista meni muilta jästeiltä vain ohi naureskellen.

12. kesäkuuta Lucy istui aamiaisella tyttärensä kanssa ja mainitsi tälle konsertista. Hän jumaloi oopperaa ja piti höperönä tytärtään hyvänä laulajana.
Häntä harmitti, tytön töihin lähtö, mutta ilahtui kuitenkin kun Rachel0 tuli tapansa mukaan hänen seurakseen.

Aamupäivä torkuilta herättyään hän siirtyi olohuoneeseen jossa Rachel oli järjestellyt tavaroita. Tyttö oli nyt lounasta valmistamassa. Hän tunsi olonsa tyhjäksi ja aikoi itse lähteä konserttiin, kun Eglentine ei ollut korviaan loksauttanut.
Hän puki vanhan risaisen takin päällensä, värinä oli räikeän sininen ja kirkkaanvihreän huivin hän kietoi päähänsä.

Hän kääntyi Morningside's streetiltä kohti Lontoon keskustaa jonne oli matkaa n.14 kilometriä. Hän nojasi norsunluiseen kävelykeppiinsä ja asteli verkkaisesti ihmisvilinään, jota oli yllättävän paljon liikkeellä.
Hän käveli melko nopeasti, ollakseen vanha. Hän otti tukea kävelykepistään, jota vain harvoin tarvitsi.

Lucy tahtoi konserttiin, mutta mihin suuntaan pitäisi mennä. Hän kääntyi kohti suurta puistoa, nähtyään siellä pienen suihkulähteen. Hän voisi siellä harkita mihin suuntaan lähteä.
Hän näki kahden istuttavan penkin ja siinä istui joku lapsi.
Hän meni penkkiä kohti ja hieraisi silmiään. Voiko se olla! Ei se voi olla, mutta kuka muukaan se olisi?

Hän asteli niin nopeasti kuin pystyi penkille ja vetäisi pojan syliinsä.
"Alfred! Löysinpäs sinut!" hän huudahti ihastuksesta.

****

Eglentine palasi kotiin, koska muisti, että jos tietäisi äidin asun, voisi hänet helpommin löytää ja katsoi naulakosta oliko äiti pukenut ulkovaatteita ja huomasi häpeäkseen että ne kamalat kirpparivaatteet olivat kadonneet. Hän häpesi äitinsä vanhojen vaatteiden keräämistä.

Hän lähti kadulta kohti keskustaa. Vaikka äiti oli hidas, oli hänellä silti miltei kolmen tunnin etumatka. Eglentine huolestui ja pelkäsi, että tämä olisi ryövätty. Hän piteli kättään rinnalla ja hengitti syvään. Hän kysyi vastaantulevilta olivatko nämä nähneet hänen äitiään, mutta edelleenkin vastaus oli kieltävä.

Hän oli kävellyt viitisen kilometriä kun vastaan tuli nuori mies joka kertoi nähneensä hänen kuvailemansa naisen. Eglentine lähti nopeasti nuorukaisen viittomaan suuntaan. Hänen jalkansa olivat turvoksissa, hän ei ollut aikoihin kävellyt niin nopeasti. Hän yleensä käytti taksia, mutta nyt jalkaisin oli paras, tosin myös raskain vaihtoehto.

Eglentine oli vielä hyvän matkan päässä keskustasta, Hän tunsi voivansa huonosti. Hän näki muutaman metrin päässä pienen viihtyisän kahvilan ja päätti siemaista kupin kuumaa ja käveli kahvilan ovelle ja tarttui oviripaan.

Hunter joka oli heittänyt puluparvelle kolmasosan hodaristaan, sai nyt keskittyä omaan osaansa rauhassa. Hän oli kyllä vilkaisten huomioinut kauempana kulkevan räikeisiin ja hieman yhteensopimattomiin väreihin pukeutuneen vanhan naisen, muttei välittänyt vanhusten tempauksista sen enempää, vaan keskittyi ateriaansa ja tulevan viikonlopun suunnitteluun.
”Aaaggh!” poika huudahti hetken kuluttua säikähtäneenä ja pudotti nakkisämpylänsä maahan, kun löysi itsensä jonkun syleilystä, jonkun joka ei todellakaan tuntunut tutulta. Koska tilanteessa ei ollut mitään uhkaavaa, ja se joku haisikin vanhalta, Hunter ei reagoinut muutoin kuin vilkaisemalla kuka häntä halaili.
”Äääh...” vekara äännähti tuskastuneena todettuaan sen olevan se hullusti pukeutuva mummeli. Miksi juuri hänen piti joutua höperön uhriksi? Tämä oli hyvin epämiellyttävä kokemus.
”Anteeksi nyt vain, rouva,” hän kuitenkin pyrki pysymään kohteliaana. ”Mutta päästäisittekö irti?” Hän pyysi irvistäen ja yritti vetäytyä pois tämän syleilystä.
”En tiedä kenen raukan nimi on Alfred,” poika jatkoi ajatellen ettei kukaan nykypäivän lapsi varmasti ilahtuisi moisesta typerästä nimestä.
”Mutta minä se en ainakaan ole!” Hän totesi painokkaasti päästessään vihdoin irti ja istahti takaisin penkille. Sitten hän tarkasteli vanhusta paremmin eikä voinut estää pientä vinoa huvittunutta hymyä kohoamasta kasvoilleen ja sillä hetkellä ruskealta vaikuttaviin silmiinsä nousevaa iloista pilkettä. Ehkä se Alfred oli kadonnut tahallaan joksikin aikaa? Ihan mukavaltahan tuo mummeli vaikutti, mutta jotenkin tuli mieleen ne varhaislapsuuden poskennipistelijänaiset joiden uhriksi hänkin oli varsin suloisen ulkonäkönsä takia joutunut useamman kerran.

Lucy hellitti otteensa pojasta, tämän alkaessa lievän rimpuilun. Hän ei tahtonut hukata enää Alfredia, joten hän piti tätä tiukasti silmällä.
"Kuules nyt Alfred, et sinä niin vain minulta enää karkaa, niinkuin äidiltä", Lucy sanoi ja pisti kätensä puuskaan. "Kyllähän sinä tiedät, että minä olen aina puolustanut sinua, kun isä suuttui. Sitä et voi Alfred kieltää" hän sanoi äänessä lievää takakireyttä.

Hän istui pojan vieressä, eikä tehnyt elettäkään siihen suuntaan, että olisi Alfredin jättänyt.
Lucy oli löytänyt kadonneen veljensä, tai niin hän ainakin luuli. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, että hänen veljensä Alfred oli kuollut 8-vuotiaana pudottuaan jokeen. Lucy oli tällöin ollut 13-vuotias ja masentunut täysin.

Nyt tuo vieras poika, oli palauttanut Alfredin hänen mieleensä. Tuo oli aivan hänen veljensä kaksoisolento. Hän oli varma, että veli oli ollut vain karkuteillä ja palannut takaisin.
Hän tarttui pojan ranteeseen, mutta irroitti kätensä saman tien. Hän istui hetken paikallaan ja nousi seisomaan sanoen: "Tule Alfred mennään kotiin, äiti on tosin poissa, mutta minä huolehdin tyttäreni kanssa sinusta. Voitko ymmärtää, sinusta on tullut enokin, eikös olekin kiva."

********
Eglentine oli kävellyt monta kulman väliä ja hänen jalkojaan särki mahdottomasti.
Hän tahtoi löytää äitinsä, hän ei ollut aikaisemmin kadonnut tällä tavoin.
Vastaantulijat eivät olleet nähneet hänen äitiään ja hänen sydämensä tuntui raskaalta. Hän piti kättään rinnalla, hän oli ihan puhki.

Vaikka hänen äitinsä oli omalaatuinen ja kummallinen, hän rakasti tätä hyvin paljon ja tämän katoaminen oli kamalinta mitä hän tässä tilanteessa pystyi kuvittelemaan.
"Anteeksi, oletteko nähneet tätä kuvassa olevaa naistaa?" hän kysyi eräiltä teinitytöiltä, jotka tulivat kikatellen vastaan.

Toisella tytöllä oli palava tupakka sormissaan. Haju oli kammottava.
Tyttö jolla oli tupakka, tumppasi sen heti maahan ja kysyi: "Anteeksi, mitä kysyitte?"
"Hei, mennään jo, bussi tulee", toinen yritti vetää kaveriaan pois röyhkeästi.
Tyttö jolla oli ollut tupakka katsoi Eglentinen näyttämää valokuvaa ja huitaisi kaverilleen kättä ja sanoi Eglentinelle: "Joo mä taisin nähä sen tuolla sivupuistos jotai 15 minee sit."
"Kiitos", Eglentine totesi ja lähti jatkamaan matkaa.

Mummelihan oli ihan kuutamolla...Voisi ehkä olla oikein antaa vanhusparan olla mutta toisaalta jos tämä oli päättänyt tuppautua seuraan, niin voisi kai tässä samantien vähän hauskaakin pitää tämän kustannuksella. Ennen kuin poika kuitenkaan ehti muodostaa tilanteen kokonaisuutta ja keksiä ensimmäistä pilailevaa kommenttia, vanhus tempaisikin hänet ylös ja halusi kiikuttaa 'sisarentyttären' luo. Mikä lie ryppykasa sekin varmaan jo oli.
”Hei, hetkinen!” Hunter totesi päättäväisesti, tattui vapaalla kädellään penkin käsinojaan estääkseen naista kuljettamasta häntä mihinkään (tuskin se nyt sentään kokonaista puistonpenkkiä jaksaisi raahata), ja katsoi arvioivasti ylös Lucyyn.
”Minun sisko täyttää tänä vuonna vasta yhdeksän ja on täysin lapseton, niin että jatka sen Alfredin etsimistä jostain muualta,” Hunter julisti jo huomattavasti epäkohteliaampaan sävyyn sillä tilanne ei enää huvittanut kovinkaan paljon. Ehkä oikeista perheenjäsenistään puhuminen saisi mummelin havahtumaan erehdykseensä.
Se Alfred oli selvästi tämän veli ja se oli varmasti ainakin tuollainen satavuotias kuin tämä höpsähtänyt nainen. Hänen mielestään kaikki kävelykeppien ja ryppyjen kanssa kävelevät olivat noin pyöreästi satavuotiaita.
”Vaikka suosittelisin ensin silmälasien uusimista...” poika lisäsi ja yritti tempaista rannettaan irti, pitäen itse tiukasti kiinni penkin käsinojasta. Mutta yllättävän tiukka ote oli mummelillakin ikäisekseen.
Hunter huokaisi turhautuneena. Taikasauvaa ei ollut mukana, eikä sem käyttö muutenkaan olisi viisain veto keskellä puistoa ellei olisi ihan pakko. Eikä nyt olisi. Voisihan tässä vaikka talloa tuon höyrypään varpaille, kun ei nyt ihan kävelykeppiäkään viitsisi potakaista tämän alta. Ei häntä huvittanut joutua vastuuseen vanhan rouvan loukkaantumisesta, vaikka tämä kuinka rieas olisikin...
Pojan ei kuitenkaan tarvinnut alentua minkäänlaiseen vanhuksen pahoinpitelyyn sillä silmäkulmastaan hän huomasi tutun hahmon kulkean heidän suuntaansa kauempana kadulla, heidän takanaan.
”Hei, iskä! Iskä!! Täällä joku kääkkä luulee minua kai satavuotiaaksi ja haluaa esitellä minut tyttärelleen!” Poika huudahti tämän suuntaan, jälleen osittain huvittuneen kuuloisena, ja olisi osoittanut Lucya mutta halusi yhä pitää kiinni penkistä.

Jacob joka oli katsellut tien toiselle puolelle, ei heti rekisteröinyt mitä ihmettä se poika siellä selitti, kunnes sitten käänsi katseensa tämän suuntaan ja totesi siellä tosiaan jonkun vanhan rouvan ilmeisesti tahtovan viedä tenavan jonnekin. Siinä tilanteessa Jacob ei jaksanut edes välittää että Hunter oli viitannut rouvaan varsin epäkunnioittavalla sanavalinnalla, (se oli pistänyt korvaan erityisesti koska se ei ollut Hunterin tapaista), vaan kulki viimeiset kymmenet metrit puolijuoksua. Ei tilanne tosin mitenkään vaaralliselta vaikuttanut, mutta häntä se ei silti huvittanut tipan vertaa. Tilanteen suhteellisen harmiton omituisuus sai hänet kuitenkin pysymään kohteliaana.
”Rouva hyvä, voisitteko selittää mistä tässä on kyse?” Jacob kysyi mahdollisimman ystävällisesti, mutta hyvin vakavana, päästyään kaksikon luo ja tarkasteli vanhaa naista arvioivasti.
”Mutta ensin, päästäkää irti pojastani.” Hän lisäsi heti kysymyksensä perään, arvioi yhä vanhuksen tilaa, ja laski kätensä tiukasti Hunterin olkapäille jolloin poika viitsi päästää irti penkistä. Miehen äänessä oli yhä rauhallinen, mutta määrätietoisen käskevä sävy, isän ja poliisin roolissa - vaikka jälkimmäisestä hän olikin virallisesti juuri nyt lomalla.

"Anteeksi herra, mutta mitä te sekaannutte tähän?" Lucy aloitti ja jatkoi: "Löysin rakkaan pikkuveljeni ja nyt te käskette jättää hänet."
"Poikanne?" hän totesi kauhistuneena.
Hän katsoi miestä järkyttyneenä, pitäen kuitenkin otteensa pojassa.
"En voi uskoa, te olette ryöstäny Alfredin", hän sanoi järkyttyneenä.

Hän siirtyi miehen vierelle ja kuiskasi tälle: "Minä suostun asian jättämään tähän, jos nyt päästätte Alfredin minun mukaani."
Hän naputti kepillään kiukkuisesti ja kääntyi pojan puoleen: "Alfred-kulta, onko tämä lapsenryöstäjä ollut ilkeä sinulle?"

Hän laittoi kätensä pojan poskiin ja jatkoi: "Minä ajattelin mennä oopperaan tänään, nyt sinä pääset myös sivistämään itseäsi, sillä lapsenryöstäjät harvoin sivistävät lapsia."
Lucy oli täysin muissa maailmoissa ja kuvitteli pojan tosiaan olevan hänen kadonnut pikkuveljensä.

"Alfred, nyt mennään pois", hän piti pojan kädestä ja yritti vetää mukaansa tämän.
Vaikka selkeää vastustusta olikin.

Vai että kadonnut veli? Ja vaikutti vielä siltä että nainen oli tosissaan menettänyt veljensä eikä vain vanhuudenhöperyyden vaivaama. Sen verran syvästi tämä tuntui luulevan Hunteria veljekseen - ei ilmeisesti ollut edes rekisteröinyt pojan kutsuvan häntä iskäksi peräti kahdesti, minkä olisi pitänyt vahvistaa hänen oma väitteensä ainakin jossain määrin. Toisaalta, eihän hänellä ollut aavistustakaan millainen persoona toisen veli oli.
Niin hyvin kuin Jacob kykenikin samaistumaan tämän vanhan naisen perhetilanteeseen ja koki syvää empatiaa tätä kohtaan, se ei saanut häntä hiukkaakaan poissaolevaksi tai perääntymään millään tavalla. Oli hän sen verta moneen vastaavaan tilanteeseen pitkän uransa varrella joutunut ja työnkuva oli vaatinut tunteiden hallinnan erityistä harjoittamista. Ja ennen kaikkea, nyt tilanteen välikappaleena oli joku joka oli – niin hurjalta kuin se jotenkin tuntui hänestä – jopa hänen veljeään tärkeämpi ihminen. Kaksi vuosikymmentä hän oli elänyt uskossa ettei kukaan koskaan voisi viedä hänen pikkuveljensä ykköspaikkaa hänen sydämessään, mutta sitten hän eräänä aamuna löysi itsensä synnytysosastolta pitelemässä sylissään vastasyntynyttä pientä poikaansa...eikä mikään maailmassa ollut koskaan tuntunut yhtä tärkeältä ja arvokkaalta. Ei ennen kuin pari vuotta myöhemmin, kun Freya tuli maailmaan ja jakoi tuon paikan veljensä kanssa.
Jacob siis huokaisi syvään eikä nytkään hellittänyt otettaan tuosta pojasta.

”Ei, ei hän ole ollut ilkeä,” Hunter vastasi tavoitellen vakaata ja hyväntuulista sävyä mikä oli kovin vaikeaa sillä hän inhosi sitä jos naiset hössöttivät hänen kanssaa tällä tavalla, oli kyse sitten höpsähtäneestä mummelista tai äidillisistä persoonista.
”Mutta ei hän minua edes vienyt,” poika lisäsi turhautuneena kun Lucy yritti taas kiskoa häntä mukanaan tällä kertaa kädestä pitäen, mutta nainen ei tuntunut edes kuuntelevan enää.

Sitten poika vaihtoi isänsä kanssa katseen ja Jacob päästi hänet kulkemaan vanhuksen rinnalla, kulkien itse muutaman askeleen näiden takana.
”Kuulkaa, rouva, minä taisin tosiaan erehtyä henkilöstä. Pahoittelen sekaannusta, mutta poikani on hyvin samannäköinen ja hänen piti odottaa minua tuossa penkillä,” mies puhui rauhallisesti ja ystävällisesti ja kaivoi samalla lompakkoaan farkkujensa taskusta.
”Pyytäisin että kuitenkin käytäisiin poliisiasemalla jos tämä Alfred tosiaan on ollut kateissa pidemmän aikaa. Minä olen poliisi, ja meidän täytyy saada tietää mitä hänelle todella tapahtui,” hän jatkoi vakavaan sävyyn, kävellessään Lucyn rinnalle tämän toiselle puolelle ja näytti tälle lompakossaan olevaa henkilöllisyystodistusta ja Lontoon poliisin virkamerkkiään. Tämän naisen veljen tilanne oli luultavasti jotain aivan muuta – (kuka muka oikeasti haluaisi antaa potentiaalisen ryöstäjän päästä kuin koira veräjästä, jos oikeasti olisi käynyt läpi pitkäaikaisen epätietoisuuden rakkaan ihmisen olinpaikasta?) - mutta oli miten oli, asia oli pakko selvittää virallisesti - ihan jo sen veljenkin takia. Jotain sille ilmeisesti oli tapahtunut. Sitä paitsi oli ilmiselvää ettei tämä vanhus ollut kunnossa jossa tämän sopisi harhailla yksinään kaupungilla. Joku – toivottavasti aiankin – ehkä jo etsikin tätä.
”Niin, sisko rakas, minulle tulisi paljon parempi olo jos käytäisiin poliisiasemalla! Mennään tämän poliisisedän kanssa sinne, haluaisin selittää heille mitä minulle tapahtui,” Hunter sanoi, jatkoi kävelyä Lucyn rinnalla, suuntasi koiranpentukatseen ylös tähän ja nyki tätä kädestä kuten oli pienempänä tehnyt kulkiessaan käsi vanhempiensa kädessä ja halutessaan jotain, ja kuten Freya oli pienempänä tehnyt hänelle kun hän oli ylpeänä isoveljenä kulkenut tämän kanssa kaupungilla.
Hän kuulosti hyvin vilputtömältä sillä 'sisko rakasta' lukuunottamatta, joka sana oli totta. Hän halusi tämän mummelin tajuavan ettei hän ollut mikään Alfred. Eihän sitä tiennyt vaikka törmättäisiin joskus toistekin, eikä häntä huvittanut joutua Alfredin rooliin enää ikinä. Lopuksi hän väläytti vielä suloisimman hymynsä, sillä hän ei halunnut että tämä tilanne etenisi liian dramaattiseksi. Jacobkin käveli yhä rauhallisesti Lucyn vierellä eikä tallettanut lompakkoaan vielä taskuunsa, siltä varalta että vanhus haluaisi tarkastella henkilöllisyystodistusta ja virkamerkkiä lähemmin.

Lucy vilkaisi miehen näyttämiä todistuskappaleita, mutta ei osannu yhdistää niitää mihinkään, kuullessaan, että poikakin tahtoi poliisiasemalle hänen huulilleen tuli itsevarma hymy. "Alfred, muisti alkaa selvästi palautua", hän sanoi hymyillen.

Mies joka oli tunkeutunut seuraan, oli hänelle aivan samantekevää, hän yritti unohtaa sen mielestään, oli vain pikkuveli, jota hän oli kauan kaivannut. Lucyn katse piti silmällä pientä poikaa, hän ei tahtonut hukata tätä.

Poliisilaitokselle meno tuntui järkevältä ja hän sanoi: "Onneksi hoksasin poliilaitoksen, ette te niin vähällä pääse", hän sanoi miehelle ja naurahti kylmästi.

******************
Eglentine oli väsynyt, hän oli jo toista tuntia etsinyt äitiä ja jalat olivat kipeät, hän käveli pienellä sivukujalla. Hänen kurkkunsa oli kuiva ja hän tahtoi juotavaa.
Hän näki hieman kauempana kahvilan ja aikoi ostaa kupillisen kahvia, ennen kuin jatkaisi matkaansa.

Hän alkoi astella nopeammin ja tarttui kahvilan ovenkahvaan, kuullessaan tutun kuuloista nalkutusta.
Hän kääntyi ja katsoi ympärilleen, kauempana hän näki häpeäkseen äitinsä, jolla oli riemunkirjavat kirpputorirääsyt päällään.

Hän huokaisi helpotuksesta ja meni tätä kohti.
"Äiti, luojan kiitos sinä olet elossa", hän sanoi helpottuneena.
"Äiti. Miksi sinä roikut ventovieraan lapsen kädessä?" hän kysyi huomatessaan Hunterin äitinsä tiukassa otteessa.

Eglentine katsoi äidin rinnalla olevaa miestä.
Hän painoi peukalollaa ja etusormellaan nenän varttaan ja tunsi häpeää.
Kun hän oli huokaissut syvään hän kysyi: "Mitä hän on tehnyt?"

Hän tunsi häpeävänsä syvästi. Toki hän rakasti äitiään hyvin paljon, mutta miksi hänen piti taas käyttäytyä tuolla tavoin. Eglentine huokaisi ja katsoi vuoroin miestä vuoroin äitiään.
"Äiti, päästä irti pojasta", hän sanoi tiukasti ja jatkoi: "Hän on varmasti niin fiksu, ettei katoa mihinkään."

Jacob talletti lompakkonsa takaisin taskuunsa, kurtisti kulmiaan ja vakavoitui, jos mahdollista, vieläkin syvemmin. Mitä pikemmin päästäisiin lähimmälle poliisiasemalle, sen parempi. Naisella oli selvästi pahoja vaikeuksia seurata tilanteita joten jos tämä ei saisi jotakuta toista vaaraan, niin vähintäänkin itsensä. Mutta ennen kaikkea, hän ei antaisi poikansa vahingoittua leikkimällä vanhuksen harhojen mukaan kovin kauaa. Jos muu ei auttaisi, taikuus olisi vaihtoehto. Onneksi hän kuljetti sauvaansa aina mukanaan.
Toistaiseksi kuitenkin vaikutti siltä, että tilanne eteni oikeaan suuntaan.
Mies huokaisi hieman rasittuneena Lucyn kommentin jälkeen.
”Eiköhän sitten mennä,” hän totesi ja viittasi kädellään parin korttelin päässä olevan poliisiaseman suuntaan.
Kai tällekin välikohtaukselle joskus vuosien päästä jaksettaisiin nauraa. Tai ainakin Hunter jaksaisi. Itsestään hän ei ollut lainkaan niin varma.

Pari kadunpätkää kuljettiin hiljaisuudessa Jacobin ja Hunterin puolelta. Jacob siirtyi kulkemaan kaksikon vierelle Hunterin puolelle, niin että poika jäi aikuisten väliin. Siitä olisi helpompi puuttua tilanteeseen, jos tarve vaatisi.
Hunter vaikutti pohtivan ankarasti miten saisi mummon irrottamaan otteensa. Hän ei ollut vuosikausiin viihtynyt kovin pitkään käsi edes kenenkään perheenjäsenen kädessä, joten tämä alkoi olla jo vähän liikaa. Kun poika vaikutti tosissaan aikovan talloa Lucyn varpaille koko painollaan, Jacob joka osasi lukea pojan elekieltä varsin hyvin, kosketti rauhoittavasti tämän niskaa.
”Ollaan ihan kohta perillä...” hän sanoi katsoen lempeästi alas lapseensa joka katsoi takaisin kyllästyneenä.

Yhtäkkiä joku puhui, ja ilmeisesti heistä. Jacob ja Hunter kumpikin käänsivät katseensa uuden äänen suuntaan.
”Luojan kiitos,” Jacob huokaisi turhautuneen ja helpottuneen sekaisesti ja pyöräytti silmänsä taivaisiin. Se, että joku oli alkanut puhutella tätä vanhusta äitinään ensimmäisenä eikä vanhus tuota tyttärenään oli oikein hyvä merkki siitä että tilanne alkoi ratketa eikä ollut vain vanhuksen uusi harha.
Tuon uuden naisen käskettyä äitiään päästää irti, Lucyn ote oli hellinnyt sen verran että Hunter sai tempaistua itse kätensä irti kun täydellisen turhautumisen nostama adrenaliini hieman auttoi. Saman tien poika siirtyi kauemmas mummelista, isänsä toiselle puolelle ja tarttui molemmin käsin tämän käsivarteen jottei mummolle jäisi vahingossakaan mitään jos se höyrypää päättäisi tulla perässä. Sieltä hän mulkoili höyrähtänyttä vanhusta ja yritti pitää oman versionsa tapahtuneesta mahassaan, koska se olisi luultavasti sillä hetkellä ollut kaikkea muuta kuin soveliaita sanavalintoja. Isä saisi hoitaa puhepuolen.
Syvään huokaistuaan Jacob vastasikin kysymykseen. Ei hän varsinaisesti töykeältä kuulostanut, mutta ei tavanomaisen kohteliaaltakaan.
”Äitisi on vakaasti sitä mieltä, että minun poikani on hänen pikkuveljensä Alfred ja minä lapsenryöstäjä,” Jacob sanoi vakavana, katse käväisten Lucyssä ja siirtyi sitten takaisin tämän tyttäreen.
”Hän yritti viedä pojan tuolta puistosta, kuulema sinua tapaamaan. Olimme viemässä äitiäsi poliisiasemalle ainakin kolmesta eri syystä...” hän jatkoi yrittäen pysyä rauhallisena. Jotenkin tilanteen laukeaminen sai hänen hermonsa kireämmäksi kuin hän oli sallinut niiden koko siihenastisen selkkauksen aikana olevan. Ei kuitenkaan olisi fiksua antaa liikaa tilaa negatiivisille tunteille, tilannehan saattoi olla viaton onnettomuus. Joka tapauksessa se oli vielä pahasti kesken ja vaikka hän olikin kesälomalla oleva poliisi, tunsi hän olevansa vastuussa kaupunkilaisten tekemisten valvonnasta aina tiettyyn pisteeseen asti.
Jacob kaivoi jälleen lompakon esiin, piti Lontoon poliisin virkamerkkiään Eglentinen nähtävänä ja toivoi sen pointin uppoavan tyttäreen paremmin kuin äitiinsä.
”Kertoisitko, kuinka hän päätyi kulkemaan yksin kaupungilla? Hänen harhaisuutensa ja tilannetajunsa on sitä tasoa että hän on vaaraksi sekä muille että itselleen.”
Siinä missä Jacob katsoi Eglentineen vakavan virallisen odottavana, Hunter joka yhä roikkui isänsä käsivarressa, tuijotti ylös naiseen tahattoman syyttävästi ja happamin ilmein. Oli varmasti tuon syy, että hän oli joutunut roikkumaan höynähtäneen kääkän käsipuolessa viimeksi kuluneet ikuisuudelta tuntuneet minuutit!

Eglentine katsoi poliisin virkkamerkkiä ja tunsi halua maan alle.
Hän hengitti syvään ja katsoi äitiään kärsivän näköisesti.
"Voi äiti", hän huokaisi. Hänen kasvonsa olivat punaiset häpeästä.

Hän katsoi poliisia pahoittelevasti.
"Suokaa anteeksi. Olin itse töissä ja hän karkasi kotihoitajalta, tämän valmistaessa lounasta", hän sanoi totuudenmukaisesti.
Hän laittoi kätensä puuskaan ja katsoi vihaisesti äitiään.
"Äiti, yritä ymmärtää, Alfred kuoli sinun ollessasi 13-vuotias. Ja tuo syytös lapsenryöstöstä on erittäin törkeä", hän sanoi kiukkuisesti.

Hän katsoi äitiään joka, näytti niin hauraalta poissaolevalta.
Eglentine siirsi katseensa poliisimieheen ja selitti: "Äidin pikkuveli hukkui 8-vuotiaana jokeen, äitini masentui siitä, eikä koskaan ole sitä osannut käsitellä."
Hän pudisti tuskaisena päätään ja sanoi: "Antakaa anteeksi, hän ei ole koskaan aiemmin käyttäytynyt tällä tavalla."

"Kunpa voisin vain unhoituttaa tämän pois mielistä", hän huokaisi niin hiljaa kuin pystyi, mutta huomasi, että nämä vieraat olivat kuulleet sen.
"Tarkoitan, tahtoisin tarjota teille kahvilassa mitä vain tahdotte, minun ainakin tekee mieli vahvaa kahvia", hän sanoi nopeasti ja kääntyi näyttämään 50-luvun kahvilaa takanaan.

Totuus Alfredin kohtalosta ja tämän sisaren tilanteesta sen suhteen sai Jacobin olemuksen pehmenemään, mutta ei hän silti ollut valmis koko juttua sivuun pyyhkäisemään noin vain. Hän kuunteli huolella loppuun. Hän ja Hunter olivat tosiaan laittaneet merkille Eglentinen käyttäneen varsin odotettavissa olleessa toteamuksessaan erikoisempaa muotoilua 'unhoituttaa' mutta se nyt ei tarkoittanu vielä varmaksi mitään, jotkut nyt vain puhuivat hieman oudommin kuin yleinen tapa oli. Joten sitä Jacob ei jäänyt sen enempiä pohtimaan, mutta katseli kaksikkoa hetken hiljaisena. Hän ei heti kommentoinut mitään kahvilatarjoukseen.
”Kovin traagista, ja minä ymmärrän kyllä...” mies totesi myötätuntoisen oloisena katse vanhuksessa, kunnes käänsi hetkeksi katseensa Hunteriin joka oli jo uskaltanut päästää irti hänen käsivarresta ja seisoskeli nyt itsekseen hänen vierellään peukalot farkkujensa taskuissa.
”Niin kai sitten...” Poika totesi yhä hieman ärtyneenä, mutta vilpittömän myöntyvästi ja katseli etäisen oloisena Eglentineä ja Lucya. Hänen myötätuntokykynsä oli hiipunut viime vuosien myötä, mutta hänkin oli niin perheläheinen että osasi hyvin kuvitella millaista mahtaisi olla jos Freya tai isä ottaisi ja kuolisi. Hän siirsi sitten katseensa Jacobiin.
”Ja minulle ainakin kelpaisi kahvilaherkut, iskä, mennäänhän?” Hunter lisäsi kepeämmin kun sai puhua isälleen ja ajatella jätti-isoa jäätelöannosta.
”Hmm...” Jacob vain hymähti tälle hetken neutraalein ilmein, kunnes vakavoitui taas ja nosti katseensa Eglentineen.
”Minä en välitä jos minua tahattomasti kutsutaan lapsenryöstäjäksi,” hän sanoi muistettuaan että toinen oli moittinut vanhusta kyseisestä asiasta. ”Mutta välitän senkin edestä siitä jos joku yrittää viedä poikani. Oli kyse sitten tahallisesta tai harhaisesta teosta.” Hän jatkoi, ja veti vaistomaisesti Hunterin kainaloonsa eikä pojalla ollut mitään sitä vastaan sillä hänellä oli yhä hieman epämukava olo äskeisen episodin jäljiltä. Jacob jatkoi asiaansa.
”Sekä yleensäkin siitä jos kaupungilla liikkuu harhainen vanhus. Sanoitte ettei hän ole koskaan ennen tehnyt mitään tällaista, joten pidättehän huolen että hänen hoitokeinojaan tehostetaan mahdollisimman pian. Ja että hän vihdoin ymmärtää ettei kukaan ole hänen veljensä. Jos tällaista tai vastaavaa pääsisi sattumaan uudestaan, seuraavalla kerralla äitinne ei ehkä olisi yhtä onnekas. Minä en tästä tällä kertaa varsinaista rikosilmoitusta aio tehdä, mutta virallinen raportti on tarpeen. Saisinko siis nimenne ja asuinpaikkanne? Kiitos.” Hän puhui tyynesti tallettaessaan lompakkoaan takaisin taskuunsa.
”Mitä kahvilatarjoukseenne tulee...” Jacob sitten totesi, katsellen Lucya arvioivasti.
”Meille se sopii kyllä, mutta en voi olla huomaamatta ettei äitinne ole reagoinut mitenkään mihinkään sen jälkeen kun tulitte vastaan. Oletteko varma ettei hänen olisi parempi päästä kotiin?”
Oli tämäkin ensimmäinen lomapäivä. Iso kuppi teetä ja hetken istuskelu olisi kyllä todella tarpeen.

Eglentine nyökkäsi ymmärtävästi.
Hän tunsi äitinsä ja näki tämän katsovan poikaa kyynel silmäkulmassaan.
Tämä kuitenkin heti havahtui kun kuuli kotiin lähdöstä.
"Eglentine, minä en suostu lähtemään kotiin vaan haluan oopperaan", hän sanoi topakasti tyttärelleen.
"Hyvä on äiti, mutta sitä ennen mennään tuohon kahvilaan, me kaikki tarvitsemme sitä todella paljon", hän sanoi rauhoittelevalla äänellä.

Eglentine katsoi tätä lempeämmin.
Hän oli Alfredin kuolemasta kuullut isoäidiltään, ei omalta äidiltään, tämä ei ollut koskaan halunnut ymmärtää sitä. Mutta nyt hän oli jotenkin outo, mutta kotiin ei auttanut lähteä, sillä äiti tarvitsi rauhoittavaa heti.

"Mennään nyt tuohon kahvilaan, minä tarjoan", hän sanoi ja avasi oven.
Kun he tulivat tiskille, hän sanoi Hunterille: "No niin nuorimies, ota mitä haluat ja niin paljon kuin haluat."
Hän hymyili nuorukaiselle lempeästi, pitäen äitiään kuitenkin silmällä tarkasti.
"Mitä te haluaisitte ottaa?" hän kysyi Jacobilta.

Lucy kuitenkin totesi väliin: "Minä tarvitsen vahvaa kahvia."
"Hyvä on äiti", hän sanoi tälle kuin äiti kärsimättömälle lapselleen.

Hän otti itselleen ja äidille kahvit ja pullaa ja tarjoilija kantoi jokaisen annokset pieneen ikkunapöytään, mihin nämä olivat käyneet istuutumaan.
Niin, tässä on minun yhteyskorttini.
Hän ei tullut ajatelleeksi, että siinä oli myös ammatin kohdalla unhoituttaja.

Kun hän oli kortin ojentanut väsyneenä poliisimiehelle Lucy sanoi tyttärelleen täysin muuttuneena: "Siinä on sinun ammattisi."
Lucy oli ylpeä, kun hänen tyttärensä oli noita, mutta jos ihan oudot jästit sen saisivat tietää, voisi siitä tulla ongelmia.
Kun Eglentine kuuli äitinsä lauseen hän siemaisi kahvia väärään kurkkuun ja alkoi yskiä nenäliinaansa.

Hunter meinasi tilata kuuden ison pallon jäätelöannoksen, kunnes Jacob huomautti että siitä voisi tulla mahanpuruja ja sitten he joutuisivat lähtemään kotiin kesken päivän, joten poika tilasi sittenkin vain kolmen pallon annoksen. Jacob otti aikomuksensa mukaan ison kupin minttuteetä ja ennen pitkää koko jätti-tilaus kiikutettiin valoisaan nurkkaukseen ikkunan lähellä.
”Kiitos,” Jacob sanoi ottaessaan käyntikortin vastaan ja yleisesti silmäistyään sitä. Hän ei olisi siinä tilanteessa edes noteerannut ammattia, jos siitä ei olisi noussut niinkin iso numero. Samasta syystä Hunter joka oli uppoutunut banaani-mansikka-lakritsa-jäätelönsä tuhoamiseen ennen kuin ehti edes kunnolla istahtaa alas isänsä viereen, nojautui nyt uteliaana kurkistamaan mikä mahtoi olla noin nolo ammatti. Pettymyksekseen kyse olikin vain taikayhteiskunnan ammatista. Pojan kasvoille kohosi silti aavistuksen ilkikurinen hymy jonka hän pyyhki kuitenkin pois hyvin nopeasti.
”Mikä siinä noin kamalaa on? Mitä ihmettä...” poika kyseli tavoitellen uteliasta olemusta, ja vilkaisi isänsä kädessä yhä olevaa käyntikorttia uudestaan muka tarkistaakseen mikä se sana olikaan, ”...unhoituttaja oikeastaan tekee?”
Sitten hän napitti lapsenomaisen uteliaana Eglentineen, lusikallinen jäätelöä unohtuneena puolimatkaan suuhunsa. Jacob katsoi syrjäsilmällä poikaa jonka tiesi varsin hyvin tietävän mitä unhoituttajat tekevät, ja hän yritti pitää huvittuneen hymyn poissa ja ilmeensä neutraalina. Hänkin oli utelias kuulemaan mitä toiset keksisivät tekosyyksi tällaisessa tilanteessa, eikä siksi viitsinyt heti paljastaa ettei tässä mitään vahinkoa ollut päässyt tapahtumaan. Joten lopulta sekä isä että poika tuijottivat Eglentineä ja Lucya mahdollisimman vilpittömän uteliaina, ja miettivät mahtoiko se mennä läpi höperölle vanhukselle ja tämän hätääntyneelle tyttärelle. Jacob vilkaisi vielä käyntikorttia ja talletti sen sitten toiseen farkkujensa taskuista.

Eglentine ajatteli, että paljastettu mikä paljastettu.
Hän katsoi ystävällisesti poikaa jonka silmät tuikkivat leikkisästi. Kahvilassa oli vain muutama asiakas, joten jos hän paljastaisi, voisi hän käyttää pikaunhoituttamista, mutta suurempi todennäköisyys olisi epäuskoinen nauraminen ja hulluksi leimaaminen. Joka ei olisi niinkään vaarallista.

Eglentine katsoi näitä vieraita ja sanoi salaperäisellä äänellä pojalle ja miehelle: "Minä olen noita. Hän ei odottanut reagtioita, vaikka katsoikin miestä.

Voisihan hän unhoituttaa näiden muistit, jos tilanne kävisi uhkaavaksi, toisaalta vain hän ja hänen äitinsä olivat vaarassa.
Hän sekoitti kuppiaan rauhallisesti ja katsoi miehen ja pojan reagtioita.

Se ei oikeastaan ollut yllätys, ottaen huomioon lastenmielikuvituksen. Hän oli oikeastaan hieman huvittunut. Hän taputti rauhoittavasti äitinsä tärisevää kättä ja kaivoi laukustaan rauhoittavia tippoja ja pisti muutaman äitinsä kuppiin.

Eglentinen tunnustuksen myötä Hunter ja Jacob katsoivat toisiinsa kulmiaan kohottaen, ja Jacobin harmiksi poika ehti avata suunsa ensimmäisenä, kun hän itse siemaili teetään huonossa välissä.
”Ai sellanen korvessa asuva, lapsia syövä syylänaama joka pukeutuu valeasuun kaupungilla? Mahtoikohan se Alfredkaan oikeasti huk-”
”Hunter.” Jacob keskeytti komentavaan sävyyn ja hieman ääntään korottaen, kääntäessään ankaraksi muuttuneen katseensa poikaan.
”Nyt menee liian pitkälle. Ja muutenkin, riittää jo.” Hän sanoi hieman lempeämmin, mutta tiukasti ja toruvasti kun Hunter katsoi takaisin, ja sen myötä nieli loput sanansa kirjaimellisesti, eli nilaisten tyhjää.
”Eh...Anteeksi...” poika sanoi puoliääneen ja väläytti Eglentinen suuntaan lammasmaisen hymyn ja keskittyi sitten suosiolla lappamaan jäätelöä suuhunsa. Jacob katsoi poikaa vielä hetken ajatuksissaan. Oli tietysti oikein hyvä että poika piti mielessään äsken viitattujen kaltaisten noita-akkojen olemassaolon, ja hän ymmärsi kyllä jos poika oli vielä ärtynyt vanhuksen tempauksesta ja halusi varmasti muutenkin pilailla heitä jästeiksi luulevan kustannuksella, mutta rajansa kaikella. Alfredin kohtalolla nyt ainakaan ei sopinut vitsailla missään tapauksessa.
”Niin, anteeksi,” mies sitten totesi omastakin puolestaan poikansa suuren suun takia, kääntäessään katseensa Eglentineen ja tämän äitiin.
”Hän innostuu joskus liikaa, kun saa tilaisuuden pilailla ihmisten kustannuksella. Varsinkin jos on ärtynyt näille jostakin.” Hän lisäsi ja vilkaisi poikaa joka alkoi näyttää tyytyväisemmältä kun sai ladattua itseensä sokeria. Yksi palloista oli jo kadonnut lautaselta. Jacob vilkaisi lähipöytiin joissa ei sillä hetkellä juuri ihmisiä ollut, ja nekin jotka olivat juttelivat itse keskenään niin keskittyneesti että tuskin kuulisivat vahingossakaan tämän pöydän keskusteluja, joka tosin silti tämän aiheen tiimoilta kannatti pitää mahdollisimman lyhyenä tai vähintää kryptisenä. Aika pitkällehän voisi kuvitella että puhuttiin murteilla kansallisuuksista ja kulttuureista, mutta silti.
”Elämme kyllä pitkälle jästityylisesti, mutta minun sukuni on täynnä puoliverisiä,” Jacob totesi puhuen äskeistä hiljempaa, selittääkseen että he olivat oikeastaan täysin tietoisia siitä mistä oli kyse.

"Lap-", aloitti hieman hämmentyneenä, mutta katsoi lempeämmin poikaa ja sanoi: "Ei, nuorukaiset ovat herkullisempia."
Hän hymyili pojalle. Kun isä vähän puhutteli poikaa, tämä pyysi lopulta anteeksi.
"Ei se mitään, ymmärrän minä sinun ikäisten mielikuvituksen ja sen tuoman vilkkauden", hän sanoi naurahtaen.

Kun mies paljasti heidänkin olevan velhotaustaisia hän huokaisi helpotuksesta.
"Eglentine, minä haluan oopperaan", Lucy sanoi yhtakkiä tiukasti.
"Rauhoitu äiti, me menemme kyllä oopperaan, mutta vasta iltanäytökseen", hän sanoi tälle kärsivällisellä äänellä.

"Olette kuitenkin jästiammatissa", hän sanoi miehelle hörpäten siemauksen kupistaan.
Hänen äänensä oli kysyvä, mutta hän lisäsi pahoittelevasti: "Anteeksi, ei ollut tarkoitus olla tungeksiva." Mitäpä se hänelle kuului, kyllä hän tiesi muutamia jotka elivät jästien parissa näiden tavoilla.

Hän hörppi kupistaan kahvia.

”Ette ole,” Jacob hymähti, ja mietti teetä hörppiessän miten perustella ammatinvalintansa ilman että menisi liian syvälle henkilökohtaisiin syihinsä.
”Perheeni on aina pitänyt juurensa vahvasti tässä yhteiskunnassa. Harkitsin kyllä vaikka mitä ja kävin meidän sisäoppilaitostammekin muutaman vuoden. Tulin kuitenkin tulokseen että maailman parantaminen on antoisampaa jästien keskeltä, joita kuitenkin on rutkasti enemmän.” Hän kertoili sitten, katse harhaillen välillä ikkunasta ulos kadun vilinään. Toisaalta, paljon olisi voinut tehdä myös taikayhteiskunnan leivissä. Sillä yksi noitien ja velhojen suurimmista ongelmista oli että sitä kuviteltiin olevansa niin kovin erilaisia jästeihin nähden. Jos taikayhteiskunta tajuaisi olevansa pitkälti aivan samanlaisia kuin jästit, ainoana erona että kykenivät taikomaan, ja että siksi oli täysin älytöntä juuttua menneille vuosisadoille ja yliampua salailun suhteen, niin sulautuminen ja salassa pysyminen olisi tuhat kertaa helpompaa. Se oli yksi asia maailmassa jota hän tuskin kykenisi parantmaan, ainakaan niin kauan kuin Toffee hallitsi taikaministerin paikalla. Vastuu jäisi tuleville sukupolville – jos tarpeeksi moni opettaisi lapsensa hyvin, muutos saattaisi alkaa jo Hunterin sukupolvesta.
”Minäkin aion Tylypahkaan lähinnä peruskokemuksen vuoksi. Minusta tulee oikeasti yksityisetsivä tai tutkimusmatkailija.” Hunter julisti kaksi ammattihaavettaan jotka olivat kestäneet pidempään kuin muutaman kuukauden.

"Aivan", Eglentine vastasi ja nyökkäsi hieman.
"Minua mietitytti kanssa, aikoinaan kumpi maailmaa vetää enemmän puoleensa. Lopulta päädyin äidin takia 50:50 ratkaisuun. Varsinkin nyt kun äiti, ei enää pärjää yksin, on paljon turvallisempaa, että asun hänen kanssaan", hän kertoi itsestään.

Eglentine pohdiskeli jästien ja noitien perusongelmia, kunnes Hunter ilmoitti itsekin hakeutuvan jästiammattiin ja käyvänsä vain hakemassa kokemusta Tylypahkassa.
"Se on hyvä, että tiedät mitä haluat", hän vastasi pojan tokaisuun hymyillen.

"Onko teillä muita lapsia?" hän kysyi Jacobilta ja jatkoi: "Ei toki tarvitse kertoa, mutta minä nyt vain olen tälläinen perhekeskeinen ollut aina ja tulen lasten kanssa toimeen."
Hän söi taas pienen pallan pullastaan ja vilkaisi äitiään, joka oli syventynyt pieneen kaupunkilehteen jonka oli jossain vaiheessa napannut viereisestä pöydästä.

Se oli niin typillistä äitiä, kun kiinnostus ei riittänyt, ryhtyi hän lukemaan, aivan kuin lapsi.

Vaikka Jacobilla olikin vaikeuksia luottaa ihmisiin lastensa tiimoilla, ja noin seitsemän vuotta rikosetsivänä siinä päteväksi muodostuen ja kahdeksan vuotta rikospoliisin muissa hommissa olivat muodostaneet hänelle vihollisia, oli hän vuosien aikana oppinut lukemaan ihmisiä sen verta hyvin ettei katsonut näitä kahta mitenkään uhkana.
”On minulla myös tytär,” hän siis vastasi tyynesti, muttei toki alkaisi tarinoimaan lapsistaan mahdottoman laajasti yhä ventovieraille.
”Onko teillä sitten lapsia?” hän kysyi vastavuoroisesti, Eglentinen todettua olevansa perheläheinen ja tulevansa hyvin toimeen lasten kanssa.
Hän vilkaisi Hunteria joka oli taas keskittynyt jäätelöönsä mikä oli selvästi tälle mielenkiintoisempaa kuin aikuisten seurasssa jutustelu, ja toki aivan ymmärrettävää. Miehen katse kävi lehteen tarttuneessa vanhuksessa ja hän aikoi kysyä miten tämä saataisiin ymmärtämään ettei Hunter ollut mikään Alfred, ja mielellään vihdoin sisäistämään veljensä kuoleman ylipäätään. Eihän toki ollut reilua naiselle itselleenkään elää tuollaisessa tilassa. Hän jos kuka tiesi olevan äärimmäisen tärkeää elämän jatkumisen laadun kannalta, että läheisen poismenon saisi käsiteltyä kunnolla. Hän oli ammatissaan nähnyt kaikenlaista. Ja missä hänkin olisi nyt, jos ei olisi pienenä käynyt surutyötä sitkeästi läpi vanhempiensa kuoleman ja veljensä katoamisen jälkeen? Ei ainakaan kutsuma-ammatissaan työskentelevä ja kahden onnellisen lapsen onnellinen isä.

Eglentine vastasi omaa perhettä koskevaan kysymykseen: "Minä olen vanhapiika."
Hän naurahti kenties hieman katkerasti, mutta lisäsi iloiseen tapaansa: "Ainoa lapseni on tämä äitihahmo."

"Eglentine, minä olen sinun äitisi, älä puhu tuohoon sävyyn", Lucy vastasi kipakasti lehden takaa.
Lucy ei oikeasti lukenut lehteä, hän oli tajunnut, että oli käynyt viattomien ihmisten kimppuun ja hän kokosi itseään ja mietti kuinka saisi korjattua tilanteen.

"En tiedä mikä minuun meni", Lucy aloitti Eglentinen yllätykseksi.
"Jokin vain tuossa pojassa on ihan samaa kuin Alfredissa", Lucy sanoi äänessään surua.
Eglentine ei sanonut mitään, hän tiesi että äiti oli päässyt vasta alkuun.

Lucy laski lehtensä ja kaivoi käsilaukustaan valokuvan, jossa oli kuva Alfredista.
"Katsokaa nyt, tuo ilme ja tuo profiili ja hiukset samanlailla sikinsokin", Lucy sanoi ja lisäsi: "Minä olen tuossa liian pyöreä, muttta Alfred on n iin suloinen."

"Äiti, ei heissä minusta ole mitään samaa näköä", Eglentine sanoi tylsistyneenä.
"Sinä et näekään sisintä, joka uhkuu kepposia", Lucy sanoi rauhallisesti ja pyyhki silmäkulmaansa.
Hän laittoi kuvan takaisin laukkuun ja otti lompakostaan 20 punnan setelin ja ojensi sen pojalle.
"Osta itsellesi jotain mukavaa, minä kun kidutin sinua niin paljon", Lucy sanoi pahoittelevalla äänellä.
"Niin totta vie kidutit", Eglentine mutisi hiljaa häpeää tuntien.
Lucy ei kuullut tyttärensä sanoja vaan hymyili pojan ilmeelle.

Jacob hymyili ja Hunter jopa naurahti vanhuksen reaktioon lapseksi vertailuun. Ja muutenkin tuo alkoi vaikuttaa kuin aivan eri ihmiseltä – täysin todellisuudessa ja järjissään olevalta ikäihmiseltä. Jacob pohti että kyseessä olisi voinut olla hetkellinen mielenhäiriö, mutta silti, toivottavasti asia ymmärrettäisiin tutkia - ja tilanne oli mennyt niin vakavaksi ja pitkälle että se virallinen raportti lieni paikallaan. Voisi tehdä sen vaikka jo huomenna, niin tämän ikävän episodin voisi jättää kokonaan taakse.
Kumpikin katsoi uteliaana kuvaa Alfredista ja totesivat mielessään saman kuin Eglentine oli todennut ääneen – Alfred ja Hunter olivat täysin eri puusta veistetyt, niin sanotusti. Kuvaa seuranneen sisimpään liittyvän kommentin myötä Jacob hymyili huvittuneena teekuppinsa takana ja Hunter joka oli kuvan nähtyään vaikuttanut siltä kuin alkaisi taas ärsyyntyä, suli sekunissa ilahtuneen sekaiseen hämmennykseen.
”Että oikein uhkuu? Ja minä kun kerrankin vain ruokin lintuja eikä pilailu ollut mielessäni millään tasolla...” hän sanoi puoliksi itsekseen, ja hymähti huvittuneena. Hän otti Lucyn mielipiteen kohteliaisuutena, vaikka se olikin aiheuttanut erittäin epämiellyttävän välikohtauksen. Unohtaakseen sen puolen hän siirsi katseensa sen helkutin Alfredin kuvasta viimeiseen jäätelöpalloon kipossaan.

Pojan katse nousi takaisin vanhukseen kun tämä alkoi puhua hänelle ostamisesta ja hän löysi itsensä kuvan sijaan tuijottamassa kahdenkymmenen punnan seteliä. Tenavan ilme venähti äskeistäkin hämmentyneemmäksi. Ei setelin suuruus itsessään hänelle maailmaamullistava näky ollut. Sellaisen hän oli kokenut jo vuosia aiemmin, kun hän oli Skotlannissa alkanut laulaa kadulla vain esiintymisen ilosta, mutta sitten ihmiset olivat alkaneet heitellä rahaa häntä kohti ja hänen eteensä oli kasaantunut peräti kaksisataa puntaa - ja vain neljässäkymmenessäviidessä minuutissa.

Hän ei kuitenkaan ollut alkanut harrastaa katulaulamista koska, kuulema rahan arvon ja vastuuntunnon opettamisen nimessä, hänen ei vielä sallittu hankkia saati käyttää suuria summia rahaa täysin mielivaltaisesti.
Eli kahdenkympin seteli oli hänelle silti merkittävän suuri ja tottakai hän halusi ottaa sen vastaan, hänellähän kestäisi yli kaksi kuukautta säästää tuollainen summa taskurahoistaan ja niinkin pian vain jos ei käyttänyt senttiäkään koko aikana. Ja totta tosiaan hän oli kärsinyt, mutta silti, setelin suuruuden takia hän hieman epäröiden vilkaisi isäänsä, rahaa ojentavaa Lucya, ja Eglentineä. Tällainen tilanne oli hänelle ihan uusi eikä hän tiennyt olisiko ollut soveliaampaa kohteliaasti kieltäytyä.
Jacob joka myös ajatteli setelin olevan suuri, ei kuitenkaan ollut varsinaisesti asiaa vastaan. Kokemus kun oli taatusti ollut pojalle todella epämiellyttävä ja jos tämä vanhus kerta halusi pyrkiä hyvittämään sen tällä tavalla, niin kukapa hän oli sitä estelemään. Mies ei sanonut mitään, mutta Hunter osasi vallan hyvin lukea isänsä ilmeitä, tuo vanhus vaikutti vilpittömästi haluavan antaa tuon setelin ja se...Egel...Egli-mikäsenytoli taasen kuulosti myös omalla tavallaan rohkaisevalta. Joten kun kellään ei tuntunut olevan mitään asiaa vastaan, poika otti setelin nopeasti ennen kuin vanhus muuttaisi mieltään. (Hän ei oikein luottanut siihen että tuo mummeli olisi kovin tasapainoinen persoona.)
”Eh...Kiitos...rouva,” Hunter totesi yhä hitusen hämmentyneenä, mutta välitön ilahtuneisuus ja kiitollisuus kuului ja näkyi sen läpi nyt varsin selkeästi. Väläyttipä hän vanhukselle suloisen hymynkin minkä jälkeen hän talletti setelin visusti farkkujensa taskussa pitämäänsä lompakkoon.
Hän ei halunnut tällä rahalla ostetun asian muistuttavan vain ja ainoastaan siitä inhottavasta välikohtauksesta, joten hän suunnitteli laittavansa sen säästöjensä joukkoon, jotakin oikein isoa hankintaa varten.
”Hyvin ystävällistä, rouva,” Jacobkin kiitteli Lucya.

// Lukijoille; Tuo katulaulu-tarina ei sitten ole mikään ylilyöntitempaus vaan Hunterin ulkonäön ja äänen antajalta lainattu tositarina, (mutta eri paikassa ja eri tilanteessa.) Jos kuuntelee tämän live-esiintymisen loppuun, voinee ymmärtää miksi. Declan on tuossa videossa 9v, (Hunter perheystävien häissä.)
Nyt, väärinkäsitysten välttämiseksi tahdon painottaa että Hunter ei ole väritetty versio Declanista vaan kuvitteellinen hahmo, eli ihan oma persoonansa kuvitteellisessa elämässä.
Minä en koskaan kirjoita fanfictionia oikeista ihmisistä. //

Eglentine hymyili pojalle ja sanoi ystävällisesti: "Olet totisesti sen ansainnut."
Pojan sujautettua rahan taskuunsa Eglentine vilkaisi äitiään, joka oli taas oma itsensä.
"Mutta palataksemme siihen 'erehdykseen' niin ymmärrät varmasti äiti, että meidän on parasta varata lääkärille aika tutkimuksia varten", hän sanoi hörpäten kupista kahvinsa loppuun.
Lucy katsoi hieman haikeasti tytärtään ja totesi lopulta: "Kaipa sitten niin, jos olet sitä mieltä."

Eglentine katsoi Jacobia ja sanoi ikään kuin tukea pyytäkseen: "Uskon, että tekin olette sitä mieltä. Kaiken tämän shown jälkeen."
Eglentine huokaisi lopulta helpotuksesta, sillä nyt äitikin todella tajusi, koska oli joku ulkopuolinenkin tutkimusten kannalla.

"Pidän huomenna tosiaan sen vapaa päivän ja otan yhteyttä kaikkiin tahoihin, että asiat saataisiin oikealle tolalle", hän sanoi lopulta. Hän siirsi katseensa pojan jäätelöannokseen joka oli miltei lopussa.

"Ottaisitteko vielä jotain?" hän kysyi hymyillen ja katsoi vuoron miestä ja poikaa.
Vastauksen saatuaan hän katsoi vielä miestä ja sanoi: "Tämä päivä on totisesti ollut rankka, meille kaikille." Hän siirsi katseensa Hunteriin ja totesi hymyillen: "Ja sinulle tämä on varmasti ollut epämukavaa." Hän tonki laukkuaan hetken aikaa ja taikoi pieneen medaljonkiin loitsun, ja ojensi tämän pojalle sanoen: "Vie tästä sisarellesikin raskaan päivän tuliainen."

Medaljongin kun avasi, siinä oli kuva Hunterista ja Lucysta. Kun medaljongin päällä olevaa ketjun pidikettä painoi, hyökkäsi Lucyn kuva Hunterin poskia nipistämään.

”Ehdottomasti. Mahdollisimman pian.” Jacob vahvisti, oikeastaan toistaen minkä jo sanoi ennen kahvilaan tuloa, mutta ehkä tämä vanhus ei sitä silloin kuullut.
Hän vain nyökkäsi kommentiksi rankkaan päivään – vaikka oikeastaan ennen tämän vanhuksen ilmestymistä, päivä oli ollut vallan mainio. Mutta turha tarttua yksityiskohtiin. Tuo välikohtaus kun oikeastaan vastasi kokonaisen päivän vastoinkäymisiä ja rasittavuutta.
”Ei kiitos,” Jacob ja Hunter totesivat sattumalta yhteen ääneen tarjoukseen lisätilauksesta.
”Joo, mutten minä nyt mitään henkisiä vammoja saanut...” Hunter totesi vähän huvittuneena, kun Eglentine jatkoi pientä hössötystä äitinsä tempauksesta. Vaikka toki hän arvosti sitä ettei asiaa aliarvioitu vähättelemällä. Vai aliarvioitiinko sittenkin jossain suhteessa?, pojan mielessä kävi ajatus, kun hän uteliaana otti vastaan medaljonkin ja avasi sen. Meinaan ei hän nähnyt siinä oikein logiikkaakaan, varsinkaan sisarelleen annettavaksi tarkoitettuna. Siis miksi ihmeessä hän haluaisi valokuvamuistutuksen tapahtuneesta ja vielä antaa sen siskolleen naurettavaksi? Medaljonki oli muutoin kyllä hieno ja tämä taikaesine kelpaisi mainiosti loitsujen harjoitteluun joten pojan ilme oli ensin lähinnä hölmistynyt ja sitten hyväksyvä kun hän sulki medaljonkin.
”Kiitos,” hän totesi ja päätti kohteliaisuuden nimessä myös olla tarttumatta asian epäloogisuuteen saati mainita ettei hänen siskonsa tulisi näkemään tästä esineestä vilaustakaan ennen kuin tuo valokuva olisi vaihdettu. Hän uskoi että sen enemäpää isä kuin hänkään ei välittäisi palata tapahtuneeseen sitten kun se olisi lopullisesti pois päiväjärjestyksestä. Samasta syystä Jacob ei kommentoinut medaljonkia muuta kuin pienellä huvittuneella hymyllä sitä katsoessaan.
”Iskä, mennäänkö jo?” Hunter kysyi valuessaan pöydälle puoliksi makaamaan, katsoi ylös Jacobiin ja kuulosti vilpittömänmaltamattomalta sillä häntä alkoi jäätelön loputtua kyllästyttää vanhojen naisten seura, niin mukavia kuin nämä olivatkin hänelle tässä istuskellessa olleet.
”Mennään vain,” Jacob vastasi pojalle osoitetun lempeän hymyn kera, laski tyhjentyneen teekupiinsa pöydälle ja nosti sitten vielä kysyvän katseensa vuoroin Eglentineen ja Lucyyn.
”Ellei teillä sitten ole vielä jotain mielessänne tämän välikohtauksen tiimoilta?”

Eglentine naurahti. Kyllä hän sen tiesi, ettei poika aikoisi sisarelleen tuollaista noloa asia mainostaa. Nämä kaksi olivatki jo varmasti lähtövalmiita.
Eglentine kirjoitti pikaisesti lapun, jonka ojensi pojalle sanoen: "Kehittelemäni loitsu tuohon medaljonkiin. Se on oikeastaa yksinkertainen, ja siihen käy myös jästikuvat."

Poika alkoikin olla jo valmis lähtöön, kukapa viihtyisi vanhojen naisten seurassa. Ainakaan kukaan Hunterin ikäinen.
"Ei meillä enää ole mitään", Eglentine sanoi.
Lucy heti näpäytti väliin: "Paitsi se ooppera."
Eglentine naurahti väkisin ja totesi: "No oli mukava tutustua, vaikka tämä tilanne muuten olikin hieman epämukava."

He nousivat ja Eglentine ojensi kätensä miehelle. "Anteeksi vielä kerran poika", Lucy sanoi ja pörrötti pojan tukkaa. Eglentine huokaisi ja pahoitteli vielä kerran tilannetta. "Hyvää vointia teille ja toivotaan, ettei tämä tilanne toistu."
"Se ooppera", Lucy sanoi vielä.
"Niin, no me menemme nyt ostamaan illaksi liput oopperaan", Eglentine sanoi ja pyysi myyjää tilaamaan taksin.

[kiitti hauskasta pelistä:]