Lonely for Christmas [FanFick/omia hahmoja]

Mikäli joku luki omasta esittelystäni että pelailin/pelailen semmoisella hahmolla kuin Will McDonnell ja että olen kirjottanut fickiä herraani liittyen niin tässä on nyt vähän miekkosen.. ehkä pahimmasta päivästä. Saattaapi olla että Willkin tähän peliin jossain vaiheessa tulee mukaan, mutta ei ainakaan ihan vielä.
Kommentit tervetulleita! (:
_____________________________
Ikäsuositus: pidetään se K11 (Harry Potter-elokuvatkin K11)
Kirjoittaja: DrRockter
Hahmot: Will McDonnell, Bryan Widing, Cornelius Toffee, Nelly McDonnell, Amalia McDonnell (Huom. Nelly McDonnell ja Bryan Widing eivät ole minun hahmojani.)
Milloin: 24.-25.12.1992
Tiivistys: Aurori Bryan Widing passittaa kuolonsyöjä Will McDonnellin Azkabaniin jouluaamuna 1992.

_____________________________
Lonely for Christmas

24.12.1992
Sinä yönä oli rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto. Lumi sateli hiljalleen jo valkealla verhottuun maahan. Pakkasta oli muutamia asteita ja tähdet yrittivät kurkkia taivaan pilviharson läpi. Kirkoissa laulettiin ylistystä ja punapukuinen, möhömahainen mies valkoisine partoineen vieraili jästien aattoyössä. Tylypahkassa Suuren salin seinät oli koristeltu erivärisin joulukoristein ja nurkissa komeili valtavat, taialla höystetyt joulukuuset. Velhoperheissä pienimmät lapset leikkivät lahjaksi saamallaan leluluudanvarrella ja vanhemmat kilistivät viinilasejaan toivotellen hyvää joulua. Joulun henki oli vallannut niin kodit kuin koulut ja työpaikatkin.
Lontoossa sijaitsi kuitenkin yksi koti, johon tuo hengen rauha ei ollut ylettynyt, vaikka kovin oli yrittänyt.

Olohuoneen nurkkaa koristi valtava kuusi, joka oli koristeltu palloin ja kynttilöin. Latvassa keinui tähti ja juurella muutamia, kauniita paketteja. Radiossa soi Kohtalottarien joululaulu Menninkäinen Jouluyönä. Keittiöstä levisi jouluruuan tuoksu, mutta ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin jouluinen. 12 vuotias noita istui olohuoneen sohvalla silmät lasittuneina. Hän yritti olla ajattelematta kaikkea mitä oli tapahtunut, mutta hänen pieni mielensä avasi aina sen luvattoman oven.
"Kulta, ruoka on valmista!" kuului keittiöstä hänen äitinsä ääni. Tyttö siirsi kiiltävät silmänsä keittiön suuntaan, muttei noussut. Hetken kuluttua hänen äitinsä, Amalia McDonnell ilmestyi olohuoneen oven suuhun pieni hymy kasvoillaan. Hymy oli aito, mutta samaan aikaan hyvin väkinäinen. Niinä aikoina ei ollut helppo hymyillä, ei edes omalle lapselleen.
"Tulehan nyt Nelly tai ruoka jäähtyy," hän sanoi ystävällisesti ja odotti että Nellyksi kutsuttu noita nousi ja lähti hänen peräänsä joulupöytään.
Joulupöydässä oli hyvin hiljaista ja todella vaivaantunut tunnelma. Aivan kuin äiti ja tytär eivät olisi edes tunteneet toisiaan. Nelly maistoi hieman kaikkea, mutta jouluruoka ei maistunut kunnolla. Hänen äitinsä pani tämän merkille, muttei uskaltanut sanoa mitään. Voi kumpa Luke olisi vielä täällä..
Luke oli Amalian aviomies ja Nellyn isä. Tämä oli töissä Pyhässä Mungossa parantajana, kuten isänsäkin oli aikanaan ollut. Philip McDonnell vaan oli nykypäivänä sairaalan vuoteessa eikä suinkaan enää se sama, taitava parantaja mikä hän oli joskus ollut. Eikä Lukekaan enää.. Luke oli kuollut. Muutama kuukausi takaperin eräs perheelle tuntematon jästi oli hyökännyt käsiaseen kanssa Luken ja Nellyn kimppuun aivan heidän kotipihassaan. Luke oli juuri ollut lähdössä heittämään tytärtään Tylypahkaan lähtevälle junalle, kun jästi asteli heidän eteensä ja ampui Lukea rintaan kolmasti. Luke kuoli välittömästi.
Amalia, Nelly ja Luken veli Will olivat pitäneet pienen muistohetken Lukelle kuukausi tapahtuneen jälkeen. Muita ei ollut saapunut, mutta eipä muita oltu kutsuttukaan. Amalian vanhemmat asuivat Ranskassa eivätkä näin ollen päässeet tulemaan Lontooseen. Willin ja Luken äiti taas oli kuollut ja isä tosiaan makasi tiedottomana Pyhässä Mungossa.
Hautajaisten jälkeen, Nelly oli lähtenyt Tylypahkaan toiselle oppivuodelleen ja palannut sitten joululomaksi kotiin. Joulu vaan ei ollut enää sama asia kuin ennen..

Amalian ja Nellyn koti ei ollut Lontoon ainoa, johon joulunhenki ei ollut päässyt iskemään. Tosin tähän toiseen taloon, joulunhenki ei ollut edes halunnut tulla. Talo sijaitsi Lontoon toisella laidalla eikä naapuruston jästit edes uskoneet että talossa enää kukaan asui. Siltikään, hyviä naapureita kun olivat, he eivät lähestyneet taloa koska luulivat että omistaja vielä jonakin päivänä palaisi. Outo ja synkkä mieshän tuo oli ollut, mutta silti olisi ollut mukavampi jos talo ei olisi ollut täysin autiona varjostamassa heidän mukavaa lähiötään.
Tosiasiassa talo oli ympäröity jästinkarkoitus-loitsulla, joka piti nuo ei-taikovat ihmiset poissa tontilta. He kyllä näkivät talon, mutteivät tosiaan uskoneet että siellä kukaan asui. Oikeasti se outo ja synkkä mies asui talossa edelleen, eikä hän ollut koskaan siitä lähtenytkään.
Sen oudon ja synkän miehen nimi oli Will McDonnell ja hän oli edesmenneen Luke McDonnellin veli. Mies, joka ei koskaan ollut pitänyt isoveljestään. Mies, joka oli pienestä pitäen halveksinut veljensä tapaa hakea huomiota vanhemmiltaan. Mies, joka oli 1.9.1994, tappanut ah-niin-täydellisen isoveljensä.
Will McDonnell oli kuolonsyöjä ja edelleen hän uskoi herransa lordi Voldemortin paluuseen kuin eiliseen päivään. Hän odotti ja odotti, mutta mitään ei ollut tapahtunut melkein kymmeneen vuoteen. Edellisen vuoden keväänä Tylypahkasta oli kuitenkin vuotanut tieto että hänen isäntänsä olisi havitellut viisasten kiveä, mutta epäonnistunut aikeissaan koska eräs tietty Harry Potter oli jälleen kerran pilannut hänen iltansa. Mutta Will McDonnell oli kokenut hyvin ristiriitaisia tunteita tuon tiedon jälkeen; hän oli ollut pahalla päällä herransa epäonnistuneen paluun takia, mutta silti niin onnessaan; hän oli ollut oikeassa! Lestranget olivat olleet oikeassa eivätkä nyt siis istuneet turhaan Azkabanissa. Voldemort eli ja oli yhä olemassa tuolla jossakin. Oli vain ajan kysymys.. Will oli sinä päivänä saanut uutta puhtia etsintöihinsä. Hän oli ollut jo muutamia vuosia täysin tyhjän päällä, luovuttaneena. Uskoen yhä herransa paluuseen, mutta silti niin epätoivoinen kun vuosien etsinnät eivät olleet tuottaneet tulosta. Nyt hän jatkaisi taas etsintöjä.. mutta ensin olisi käytävä läpi eräs ahdistava perheillallinen rakkaan Luken syntymäpäivillä.
Se perhepäivällinen muutti kaiken.
Will meni kuin menikin illallistamaan Luken, tämän vaimon ja tyttären kanssa Lontoon toiselle laidalle. Kaikki meni hyvin.. tai niin hyvin kuin tuollaiset päivälliset nyt voivat mennä, kunnes tuli puhetta Tylypahkan tapahtumista. Luke sen liiemmin kuin hänen pieni perheensäkään eivät tienneet Willin pimeästä puolesta, he eivät tienneet miehen kuuluvan juurikin niihin Voldemortin tukijoihin, jotka niin kiihkeästi halusivat herransa paluuta. Silloin Luke puhui paljon, liikaa. Hän sanoi ettei ollut koskaan uskonut Voldemortin paluuseen eikä uskonut vieläkään. Hän myös puhui kuolonsyöjistä ja niiden säälittävyydestä; kuinka jotkut menettivät järkensä Azkabanissa täysin turhaan ja jotkut riutuivat ulkomaailmassa odottaen jotakin, mikä ei koskaan tulisi tapahtumaan.
Will oli aina vihannut veljeään, mutta nyt ämpäri oli täyttynyt ja tulvinut reippaasti yli. Will pidätteli vihaansa sen illan, mutta päästyään kotiinsa, hän oli tehnyt päätöksensä.
Luke kuoli kaksi kuukautta myöhemmin omaan kotipihaansa komennuskirouksen alaisena olleen jästin toimesta.

Will istui nukkaisessa nojatuolissaan kaiken sen pölyn ja siivon keskellä. Hänen olohuoneensa ikkunassa oli kiven mentävä reikä ja lasinsirpaleet olivat levinneet pitkin olohuonetta. Ikkunasta tulvi kylmää ilmaa taloon, jota ei oltu lämmitetty sen jälkeen kun Will McDonnell jästien silmissä "muutti pois" talostaan. Will veti mustaa kaapuaan tiukemmin ympärilleen ja valui syvemmälle pieneen nojatuoliinsa. Hän toivoi koko ajan että vasenta käsivartta alkaisi polttelemaan, mutta käsivarsi oli yhtä kylmä kuin talokin.
Willin hidas, tasainen hengitys nousi höyrynä ilmaan. Hänen katseensa oli kiinnittynyt rikkinäiseen ikkunaan. Ulkona satoi suuria lumihiutaleita ja lähiön kirkosta kuului joululauluja. Will hymähti yrittäen vetää viittaansa tiiviimmin ylleen, mutta kylmyys löysi pienimmänkin raon ja tunkeutui sen kautta hänen sisimpäänsä.
Tuolin vieressä, harmaan pölyn peittämällä lattialla lojui yksinäinen joulokortti. Kortti oli itse tehty; se oli punaista kartonkia, johon oli liimattu tähtiä ja kultaisia ja hopeisia hileitä. Yläreunassa luki "Rauhallista joulua, Will!" ja kortin keskelle oli liimattu valokuva, jossa hymyili nainen ja ruskeatukkainen tyttö. He yrittivät selkeästi hymyillä rohkeasti, mutta silmät paljastivat surun kasvojen takaa. Kuva liikkui, kuten velhomaailmassa yleensäkin, mikä sai kuvan tuntumaan entistäkin teennäisemmältä.
Willistä kortti oli kaikin puolin kamala. Ensinnäkin joulu oli vain turha juhla ja toisekseen.. hän ei kestänyt surua noiden hymyilevien kasvojen takana. Hän ei katunut Luken kuolemaa missään muotoa eikä välittänyt pätkääkään Amaliasta, mutta Nellyn surulliset silmät iskivät häneen kuin puukko selkään. Luke oli jättänyt jälkeensä jotakin, millä kostaa Willin teot. Aivan kuin mies olisi tiennyt.. ja kaikista kamalinta tässä oli se, että Nelly oli jo aikaa sitten raivannut tiensä sedän sydämeen. Jos Will oli koskaan mitään vihannut niin kaikista eniten hän vihasi sitä että tunsi kiintymystä Nellyä kohtaan. Hän ei halunnut tuntea mitään, ei mitään. Silti hän tunsi ahdistusta ja kasvavaa vihaa katsoessaan joulukortin kuvaa.
Kylmä alkoi tosissaan hiipiä hänen ruumiiseensa. Hän ei enää tuntenut varpaitaan ja sormetkin olivat jo niin kohmeessa, ettei hän oikein uskonut pystyvänsä pitämään sauvaa vakaana jos sellainen tilanne tulisi. Asialle olisi tehtävä jotakin tai muuten joulu hautaisi hänet hänen omaan taloonsa.
Will päätti lähteä kävelylle saadakseen jäätyneet ruumiinosansa edes hieman lämpimämmiksi. Eikä ulkona ollut sen kylmempi kuin talossakaan, joten oli se ja sama missä hän kyhjöttäisi yönsä.

Will astui lumiseen ulkoilmaan vetäisten jälleen kaapua hieman tiukemmin ympärilleen. Hän vilkuili ympärilleen, mutta koska ketään ei näkynyt missään (kaikkihan olivat illastamassa perheidensä kanssa), hän asteli narisevan porttinsa läpi lähtien sitten suuntaamaan askeleensa huomaamattaan keskustaa kohti. Matka olisi pitkä, mutta hänellä oli aikaa.
Will ei oikein tiennyt kuinka kauan käveli eikä kiinnittänyt huomiota mihinkä päin hän oli menossa; hänen askeleensa veivät hänet lähelle Lontoon keskustaa.
Will heräsi ajatuksistaan juuri parahiksi hypätäkseen pois paukahtelevan poimittaislinjan alta. Bussi rymisteli sikinsokin pitkin katua ja lopulta pysähtyi Vuotavan Noidankattilan eteen. Will katseli kuinka iäkäs noita astui hoippuvana ulos bussista ja kantoi sitten matkalaukkunsa sisälle pubiin. Will pysähtyi katselemaan ympärilleen jästikadulla. Katu oli melkein tyhjä, muutamia takseja huristeli ohi ja joitakin jästejä asteli kadulla kotia kohti. Kauppojen näyteikkunat olivat täynnä joulukrääsää, joihin Will kiinnitti seuraavaksi huomionsa. Hän tuhahti hetken kuluttua katseltuaan jonkin jästilelukaupan ikkunassa pörhältävää joulujunaa. Punanuttuinen ukko valkean parran kanssa toivotteli hänelle hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta. Williä alkoi ärsyttää, mutta hän nieli tunteensa. Ei tänä yönä.
Will jatkoi matkaansa ja pian hän jälleen vajosi ajatuksiinsa. Hän oli tuhlannut jo liikaa aikaa omiin tarkoituksiinsa, hänen pitäisi heti huomen aamulla lähteä etsimään isäntäänsä. Kuinka hienoa olisikaan olla juuri se, joka auttaa hänet takaisin voimiinsa? Mitkään turhanpäiväiset joululahjat eivät vastaisi sitä kunniaa ja sitä arvostusta minkä hän osakseen saisi.
Mutta mistä hän voisi aloittaa etsinnät? Lordi Voldemort oli tavattu viimeksi Tylypahkassa, mutta tuskin tämä sinne oli jäänyt.. Ehkäpä kannattaisi kuitenkin aloittaa etsinnät pohjoisista? Entä mistä hän tunnistaisi herransa, jos löytäisi tämän.. Eihän Voldemortilla ollut aineellista ruumista. Toisaalta isäntä tunnistaisi kyllä hänet ja antaisi jonkin elonmerkin.
Äkkiä Will tajusi kävelleensä suoraan Pyhän Mungon eteen. Hän pysähtyi siirtäen katseensa punatiilisen rakennuksen ylimpiin ikkunoihin. Sovitus & Walelu Oy:n ikkunoissa ei palanut valoa, mutta Will tiesi että sisällä rakennuksessa oltiin kyllä joulun tunnelmassa. Sairaalan henkilökunta oli varmasti tänäkin vuonna valmistanut pitkäaikaispotilailleen jonkinlaisen joulujuhlan, johon omaiset saivat osallistua. Tänä vuonna Philip McDonnell olisi yksin, vaikkei sitä välttämättä tiedostanutkaan.
Will siirsi katseensa räpytellen ankarasti silmiään. Hänen isänsä oli ainoa ihminen maailmassa, joka oli koskaan ymmärtänyt häntä ja hänen tarpeitaan.. Ainakin ennen lordi Voldemortia. Taikaministeriön takia hänen isänsä oli menettänyt kirjaimellisesti kaiken; vaimonsa, lapsensa, muistinsa.. elämänsä. Samoin hänen perheensä oli menettänyt vanhempansa. Will punnitsi hetken menisikö sisään taloon, mutta päätti sitten ettei uskaltanut. Will ei ollut kertaakaan käynyt isänsä luona koko niinä 15 vuotena kun isä oli Mungon sairasvuoteessa maannut. Hän ei vain ollut uskaltanut, koska pelkäsi niin tuhottomasti sitä mitä sieltä löytäisi. Hän halusi muistaa isänsä hyväkuntoisena miehenä, joka pani perheensä aina itsensä edelle. Nyt kaikki oli muuttunut eikä Will uskonut että isä enää edes muistuttaisi sitä, mitä tämä oli joskus ollut.
Sen sijaan että Will olisi mennyt sisään, hän kääntyi ja lähti pois. Kaupan ikkunasta kuului jälleen hyvän joulun toivotukset. Will ärsyyntyi, vetäisi sauvansa esiin ja räjäytti mokoman punapukuisen partanaaman. Hän tuhahti ja jatkoi sitten määrätietoisin askelein kulkuaan.
Kukaan ei tuntunut huomanneen joulupukin räjähtämistä.

Jouluyö alkoi olla lopuillaan kun Will lopulta saapui Lontoon pohjoispuolella sijaitsevan hautausmaan kulmille. Hän tarttui kylmään rautaporttiin, mutta harkitsikin sitten uudelleen. Mitä hän sanoisi äitivainaalleen sinä yönä? Hyvää joulua, äiti? Olen pahoillani, äiti.. Voi kunpa olisit täällä, äiti. Minulla on ikävä sinua, äiti.. Tapoin Luken, äiti?
Will oli jo avannut porttia hieman, mutta sulki sen sitten astumatta hautausmaalle. Hän ei voisi kohdata enää äitiään niinkuin oli joskus voinut. Äiti oli aina ymmärtänyt häntä siinä missä isäkin, mutta Will ei uskonut että äiti sulattaisi enää tätä.. Eikä äidin välttämättä tarvinut koskaan tietääkään. Levätköön rauhassa uskoen parempaan huomiseen.
"Will McDonnell," kuului rauhallinen, hieman ivallinen ääni ja Will käännähti äkkiä ympäri tuijottaen mustaan kaapuun pukeutunutta miestä. Miehellä oli huppu päässä, mutta siitä huolimatta Will tunnisti toisen piirteistä kuka tämä oli. Hän naurahti hyvin kylmästi ja epäuskoisena.
"Enkö saa olla edes jouluna yksin ja rauhassa, Bryan Widing?" hän kysyi kuin ärsyttävimmältä koulutoveriltaan. Bryan Widing riisui huppunsa kuultuaan nimensä. Hetken miehet tuijottivat toisiaan Will epäuskoisena ja Bryan itsevarmana.
"Etkai tarkoita että tulit pidättämään minut jouluyönä?" Will kysyi turhautuneen kuuloisena. Bryanin kasvoille nousi pienoinen virne. Hän katsahti hautausmaan suuntaan.
"Kummallista," Bryan sanoi mietteliäänä, "aluksi luulin että menisit sille hautausmaalle, mihin Luke McDonnell on haudattu, mutta näyttävästi erehdyin.. Sinun pikku joulupukin räjäytys-temppusi paljasti aikeesi." Turhautunut ja epäuskoinen virne katosi Willin kasvoilta ja ne muuttuivat kylmäksi ja murhanhimoisiksi. Hän ei ollut odottanut edes pahimmalta vihamieheltään Bryan Widingiltä tuollaista suunsoittoa jouluyönä.
"Minulla ei ole mitään, miksi menisin sinne, Bryan," Will sanoi matalla äänellä, "luulisi sinunlaisesi aurorin tietävän sen." Bryan kohautti hartioitaan.
"Ajattelin että hakisit anteeksiantoa veljeltäsi.. etkä suinkaan äidiltäsi," Bryan sanoi yrittäen selkeästi ärsyttää Williä. Will ei tiennyt miksi, mutta ainakin Bryan onnistui aikeissaan.
"Kävitkö toivottamassa isällesi hyvät joulut?" Bryan kysyi, "kertomassa hänelle kuinka ylpeä hän voi pojastaan olla?" Samassa Will heilautti taikasauvaansa heittäen ilmoille kirouksen, jonka Bryan väisti ja kirous osui lyhtypylvääseen tämän takana. Lamppu rätisi ja sammui ja tolppa vääntyi ja kaatui Bryanin taakse.
"Olisi luullut että sinunlaisesi mies viettää aikaansa poikansa kanssa eikä suinkaan metsästämässä kuolonsyöjää jouluyönä!" Will vastasi tuleen samalla mitalla.
"Et siis edes yritä kieltää sitä, mikä olet," Bryan totesi kuin toivottaen hyvää päivänjatkoa kassaneidille.
"En!" Will ärähti, "en todellakaan! Sinä et saa minua, et koskaan. Ja lordi Voldemort tulee takaisin, on vain ajan kysymys.."
"Ei tule," Bryan vastasi kylmästi, "Hän ei tule koskaan takaisin ja sinä virut loppuelämäsi Azkabanissa.. joka ei muuten tule olemaan kovin pitkä ottaen huomioon sen, mitä olet tänä yönä käynyt läpi." Will heitti jälleen kirouksen ilmaan, muttei taaskaan osunut vaan kirous iskeytyi parkkeerattuun autoon, joka liikkui kirouksen voimasta kauemmas tielle.
"Kuinka uskallat varjostaa minua?!" Will sähähti, "kuinka kehtaat?! Jos aiot toimia, tee se ilman mitään varjostusleikkiä!" Will oli niin raivoissaan ettei hallinnut enää itseään. Hän oli päättänyt että antaisi joulurauhan sinä vuonna kaikille ja eläisi itsekin rauhaisan joulun, mutta nyt hänen oli muutettava suunnitelmiaan; Bryan saisi olla hänen uhrilahjansa paremmalle uudelle vuodelle.
"Crucio!" Will heilautti sauvaansa ja tätä loitsua Bryan ei ehtinyt väistää. Will tuijotti palavilla silmillään miestä, joka sätki maassa huutaen kuin hullu. Kipu oli sietämätön, Will tiesi sen. Hän muisti ne kerrat kun.. Eikä Bryan ansainnut yhtään vähempää. Kuolema olisi ollut turhan helppoa. Will vetäisi sauvansa pois ja Bryan lopetti sätkimisen rankasti huohottaen.
"Et tainnut ajatella poikaasi Leonardoa hyökätessäsi tänään minun kimppuuni?!" Will sähisi kuin myrkkykäärme, "minä jos kuka tiedän ettei ole hienoa elää ilman vanhempia! Voin toki armahtaa häntä, jos sinä niin.." Äkkiä ilmat katosivat Willin keuhkoista ja hän lennähti selälleen katuun. Hänen sauvansa lensi hänen kädestään ja iskuvoima taisi avata hänen takaraivonsa. Will pyrki pystyyn, mutta samassa toinen kirous iski häneen ja tiukat köydet kietoutuivat hänen ympärilleen, Hän ähki ja puhki, mutta köydet vain kiristyivät sitä mukaa kun hän yritti riuhtoa itsensä irti.
Äkkiä Bryanin hahmo piirtyi hänen yläpuolelleen taivasta vasten.
"Älä ikinä uhkaile poikaani," Bryan sähisi vähintäänkin yhtä vihaisena kuin Will hetki sitten. Will ei voinut muuta kuin tuijottaa vihaisena miestä, joka oli juuri sitonut hänet.
"Minä voitin, McDonnell," Bryan sanoi kylmällä äänellä, "ja sinä lojut Azkabanissa tästä yöstä eteenpäin, loppuelämäsi odottaen turhaan herrasi paluuta."
"Olet väärässä Bryan," Will murisi alkaen sitten nauraa kylmästi ja ilottomasti, "hän tulee takaisin! Sinä et ikinä voita! Lordi Voldemort tulee takaisin ja hän rankaisee niitä, jotka ovat häntä vastustaneet! Hän tulee takaisin ja palkitsee ne, jotka ovat häntä uskollisesti seuranneet.. Ei, Bryan, ei. Minä en viru loppuelämääni Azkabanissa.. Minä odotan, odotan sitä päivää kun herrani tulee meidät sieltä pelastamaan. Odota sinäkin, se on vain ajan kysymys.." Bryan potkaisi häntä kivuliaasti kylkeen ja kumartui hänen puoleensa.
"Sinä kuolet sinne viikossa, Will McDonnell," hän sähähti nousten sitten seisomaan ja kutsuen paikalle muita auroreja.
"Ja sinä joudut elämään itsesi kanssa tietäen että lähetit miehen kuolemaan," Will sanoi vielä maantasosta, "ja luota minuun, minä tiedän mitä se on." Bryan ei enää katsonut häneen vaan ohjasi paikalle saapuneet aurorit kuljettamaan Willin pois.
"Azkabaniin," Will kuuli Bryanin tuomion, "minä valmistelen hänelle oikeudenkäynnin.."
"Turhaa, Bryan!" Will sanoi kahden aurorin nostettua hänet ylös, "sinä tiedät sen!" Bryan vilkaisi häneen mitä halveksivin ilme kasvoillaan.
"Viekää hänet," Bryan sanoi ja aurorit kaikkoontuivat Will välissään.

Bryanin sanoista huolimatta, Williä ei kuitenkaan viety Azkabaniin. Bryan oli ottanut yhteyttä itseensä taikaministeriö Cornelius Toffeeseen heti Willin pidätyksen jälkeen ja jo muutaman pöllön jälkeen oikeudenkäynti oli päätetty pitää sinä aamuna. Toffee ei kovin mielellään olisi lähtenyt perheensä luota pitämään oikeudenkäyntiä, mutta hänestä oli tärkeää että Will McDonnell saataisiin vielä sen vuoden puolella Azkabaniin. Olipahan edes jotain saatu aikaiseksi sen vuoden aikana.
Will siis vietiin suorinta tietä Taikaministeriöön ja oikeussaliin, jossa hän odottaisi kiltisti taikaministerin saapumista Bryan Widingin ja niiden muiden aurorien vahtiessa häntä. Will katseli ympärilleen, hän oli ensimmäistä kertaa oikeussalissa. Sali oli pikemminkin kolkko ja pimeä tyrmä, jota valaisi muutama kämäinen soihtu seinillä. Tyhjät penkkirivit nousivat seiniä pitkin ylös, mutta ketään muita hänen ja aurorien lisäksi ei ollut vielä saapunut. Paksu ovi kolahti heidän takanaan kiinni ja Will istutettiin keskellä salia olevaan tuoliin. Hän ei vastustellut mitenkään, miten olisi edes voinut kun ne samat Bryanin loihtimat köydet edelleen pyrkivät kuristamaan hänet?
Bryanin istuettua Will tuoliin, hän poisti köydet mutta ennen kuin Will ehti edes venytellä, tuolin käsinojissa olevat kettingit sitoivat hänet jälleen paikoilleen.
"Oikeesti," Will murahti turhautuneena. Bryan vilkaisi häntä syrjäkarein.
"Joko pelottaa, Will?" hän kysyi. Will naurahti kolkosti, muttei vastannut. Ei, häntä ei pelottanut. Hän seisoi edelleen sanojensa takana; Voldemort pelastaisi uskolliset seuraajansa Azkabanista. Hänellä ei ollut mitää syytä pelätä.
Odottaminen oli pitkäveteistä ja tuntui kuin he olisivat odottaneet tuntikausia taikaministerin saapumista. Lopulta penkkien ylimmällä rivillä sijaitseva ovi kolahti auki ja sisään asteli mustaan työkaapuun pukeutunut pyylevä mies, Cornelius Toffee. Hänen perässään asteli punakaapuinen naispuolinen noita, jolla oli mukanaan pergamenttejä. Noita ei näyttänyt kovin iloiselta saatuaan joulupäivän aamuna kiireellisen työkutsun.
"Hyvin vaikeaa löytää työvoimaa tällaisena päivänä," taikaministeri sanoi anteeksipyytävään sävyyn osoittaen sanansa lähinnä Bryan Widingille. Tämä ei edes katsonut Williä, joka kohautti kulmiaan tympääntyneenä. Menisivät jo asiaan. Bryan kumarsi pienesti ja hyväksyvästi ministerille tämän puhuteltua häntä. Will tuhahti.
"Noniin aloitetaanpa saman tien niin pääsemme kaikki takaisin joulun viettoon," Cornelius Toffee sanoi istuttuaan eturivin keskimmäiseen, hieman muita ylempänä olevaan tuoliin.
"Rosela, ojentasitko.. kiitos," Toffee sanoi viereensä istuneelle noidalle, joka ojensi jo Williä koskevia papereita ministeriölle. Toffee tutki hetken papereita ja tuntui sitten olevan jälleen täysin perillä siitä, mitä oli meneillään. Hän kasasi paperit eteensä siistiksi nipuksi ja naulitsi sitten haukan katseensa ensimmäistä kertaa Will McDonnelliin.
"Will McDonnell," Toffee aloitti samaan aikaan ystävällisellä, mutta silti vihantäyteisellä ja kolealla äänellä, "teitä syytetään.. Veljenne Luke McDonnellin kylmäverisestä murhasta, lukuisten komennuskirousten langettamisesta niin jästeihin kuin velhoihinkin, kuudentoista kidutuskirouksen langettamisesta niin jästeihin, jästisyntyisiin kuin sinua vastustaneisiin velhoihin; mm. paikalla olevan ansioituneen aurorin, Bryan Widingin kiduttaminen kolme tuntia sitten. Lisäksi teitä syytetään seitsemän velhon, neljäntoista jästin ja yhdeksän jästisyntyisen velhon murhista. Nämä kaikki ovat tapahtuneet kuluneen 13 vuoden aikana eikä meillä ole syytä tuoda päivämääriä tänään julki. Kiellättekö näiden anteeksiantamattomien kirousten käytön?" Will tuijotti Toffeeta suoraan silmiin hetken ajan värähtämättäkään. Sitten hän kumartui hieman eteenpäin.
"En, teidän tuomariutenne," Will sanoi jokseenkin ivallinen sävy äänessään. Se punapukuinen noita kirjoitti kiivaasti pergamentteihin. Bryan vilkaisi Williä mitä suurin inho silmissään siirtäen katseensa sitten ministeriin. Toffee näytti huonovointiselta eikä selvästikään ollut odottanut moista vastausta. Hän siirsi katseensa jälleen papereihinsa.
"Ette siis kiellä tekojanne?"
"En."
Toffee kohotti katseensa papereistaan nojaten käsillään pöytäänsä.
"Anteeksiantamattomien kirousten lisäksi olen saanut käsityksen siitä, että te olette tiedät-kai-kenen uskollinen seuraaja?" Toffeen kysymys sai Willin naurahtamaan pilkallisesti.
"Herra tuomari on hyvä ja selittää tarkemmin kenestä on kyse," hän sanoi mitä viattomimmalla äänellä, "en oikein ymmärrä ketä haette takaa.." Tottakai Will tajusi ja tiesi kenestä oli kyse, mutta koska hän oli siinä tilanteessa jo niin pahassa liemessä ettei nähnyt syytä, miksi lähteä salista niin helpolla. Väri katosi Toffeen kasvoilta, vaikkei ilmekään ollut värähtänyt Willin tarkennuspyynnön yhteydessä. Hän veti syvään henkeä ja sanoi sitten.
"Oletko sinä, Will McDonnell, lordi Voldemortin seuraaja?" Sulkakynä tippui punapukuisen noidan kädestä ja hän vinkaisi pienesti. Aurorit katsoivat hieman hämmentyneen näköisinä toisiaan. Bryan Widing seisoi edelleen ilme peruslukemilla. Will vetäyty takaisin tuoliinsa istuen nyt selkä suorana.
"Kyllä," hän sanoi epäröimättä. Tästä vastauksesta Toffee tuntui menevän entistä enemmän hämilleen.
"Voin todistaa sanani, jos haluatte," Will lisäsi vilkaisten merkitsevästi vasemman käsivartensa suuntaan. Toffee katsoi puolestaan Bryania merkitsevästi ja mies nyökkäsi. Bryan käveli Willin luo, avasi sauvan heilautuksella vasempaa kättä pitelevät ketjut ja repäisi hihan pois Willin käsivarren päältä niin että..
"Pimeä piirto," noita vinkaisi pelokkaana. Will virnisti omahyväisesti. Bryan katsoi häntä jälleen halveksien ja irrottautui hänestä kuin toisella olisi jokin tarttuva tauti. Ketjut vetivät Willin paljaan käsivarren takaisin tuoliin.
"Te ette siis edes yritä puolustautua," Toffee sanoi pystymättä pidättelemään hämmästyneisyyttä äänessään, "ette yritä vedota komennuskiroukseen tai mihinkään muuhunkaan? Te myönnätte kaiken?!"
"Miksi kieltäisin mitään?" Will kysyi naurahtaen, "te suljette minut joka tapauksessa Azkabaniin! Sitäpaitsi kun lordi Voldemort palaa, hän antaa arvoa meille, jotka emme milloinkaan kieltäneet häntä!" Voldemortin nimen putkahdettua jälleen esiin, noita tipahti tuoliltaan. Toffeen suu vetäytyi suppuun ja aurorit liikahtelivat pienesti. Bryan Widing näytti siltä kuin räjähtäisi pian.
"Hyvä on," Toffee sanoi hetken kuluttua, "kerran olet tätä mieltä.. Turha pitkittää tätä oikeudenkäyntiä enää." Hän piti pienen tauon viitaten noidan kirjoittamaan tuomion ylös.
"Kuolonsyöjä Will McDonnell," Toffee aloitti, "tuomitsen sinut elinkautiseksi Azkabaniin syytettynä 31 ihmisen murhasta, kuudentoista ihmisen kiduttamisesta ja lukuisista komennuskirouksista. Sinulle ei anneta mahdollisuutta lieventää tuomiotasi millään tavoin; mitkään nimet tai hyvät teot eivät vapauta sinua." Toffee iski puunuijalla pöytään oikeudenkäynnin päättymisen merkiksi. Hän kääntyi sen punapukuisen noidan puoleen.
"Kutsu Azkabanin vartijat hakemaan tämä.."
"Herra taikaministeri," Bryan Widing puuttui puheeseen astuen muutaman askelen eteenpäin. Toffee kääntyi hänen puoleensa.
"Minä haluan toimittaa tämän miehen yksinoikeudella Azkabaniin," Bryan ilmoitti, "hän on tuottanut minulle niin paljon.. päänvaivaa että halun viedä asian päätökseen omakätisesti." Toffee katsoi Bryania hetken ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi.
"Viekää hänet suorinta tietä Azkabaniin."
"Kyllä, herra."
Toffee ja noita alkoivat tehdä lähtöä ja kaksi auroria tarttui Williin ja ketjut irtosivat. He iskivät kahleet tämän käsiin ja jalkoihin ja alkoivat kuljettaa häntä ulos päin siitä samaisesta ovesta, josta he olivat tulleet. Ovella Will kuitenkin pakottautui pysähtymään ja kääntyi vielä ministerin puoleen.
"Cornelius Toffee!" hän huudahti ja ministeri käänsi katseensa häneen. Will virnisti pienesti ja sanoi mitä vilpittömimmin;
"Rauhallista joulua ja parempaa uutta vuotta."