No one can know

//En ole vielä ihan varma päivämäärästä, mutta potterien kuoleman jälkeen heti//

Se päivä oli ollut ilon päivä jokaiselle velholle kautta Britannian. Kukaan ei kuitenkaan käsittänyt, miten hirveällä hinnalla pimeä Lordi oli kadonnut. Kukaan ei käsittänyt sitä tuskaa joka kaihersi Severusta. Hänen parast ystävänsä, hänen elämänsä rakkaus, oli kuollut. Lily Potter oli kuollut. Hän oli kuollut suojellessaan Potterin poikaa, Harrya. Sillä ei ollut mitään väliä elikö poika. Ei mitään merkitystä, sillä poika oli kuulemma ilmetty James. Eikä pimeyden Lordi enää tätä uhkaisi.

Severus oli pyytänyt Voldemortia säästämään Lilyn hengen, hän oli anellut Dumbledorea piilottamaan koko perheen, vain jotta Lily säilyisi hengissä. Hän oli ollut valmis tekemään mitä tahansa, jotta nainen olisi nähnyt seuraavankin aamunkoiton. Heidät oli kuietenkin petetty. Voldemort oli pettänyt lupauksensa, kuten Dumbledorekin. Lily ei ollut turvassa, vaikka molempien mahtavien velhojen oli tullut säästää noita.

Severus nousi hirviön portaikon mukana rehtorin kansliaan. Hän ei välittänyt koputtaa, hän oli pettynyt, hän oli murtunut. Hän vain halusi syyttää jotakuta. "Sinä sanoit, että pidät hänet turvassa!" Severus sanoi leväytettyä oven auki. Velhon kasvot olivat näyttäneet vanhentuneen muutamassa tunnissa. Mustat silmät olivat pohjattomat surusta. Selvää oli, että tämä oli surun murtama. Suurin osa varmaan oletti hänen surevan pimeyden Lordin perään. Severus vihasi Voldemortia tämän teon vuoksi. Pimeyden Lordi oli kuitenkin nyt poissa - kuten Lilykin. Hän ei enää näkisi naista. Hän ei välittänyt siitä, että tuo oli Potterin vaimo, niin kauan kun Lily oli vain onnellinen ja nauroi. Miten hän olikaan rakastanut sitä naurua.

Pitkä velho marssi kansliaan ja lyyhistyi lopulta rehtrin pöydän edessä olevaan tuoliin. Oli selvää, että Severus oli pitänyt tuskaisan ilmeen pois kasvoiltaan vain lujalla mielenhallinnallaan. Nyt se kuitenkin rakoili ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskaiseen ilmeiseen. Dumbledoren edessä hän ei enää pidättänyt tuskaansa vaan päästi äänen, joka muistutti loukkaantuneen eläimen tuskan ulvaisua ja hautasi kasvonsa käsiinsä painuen lähes kaksinkerroin tuoliin. "Luulin... että aioit... hoitaa hänet... turvaan", Severus nyyhkytti.

Dumbledore seisoi vakavana ja miettelinäänä työhuoneensa ikkunan edessä ikkunasta ulos katsoen. Suuri taistelu oltiin viimein voitettu, Voldemort oli kukistunut. Suuri ja kirkas tähdenlentojen kaltainen ilotulitus valaisi yöllistä taivasta monien velhojen ja noitien juhliessa vuosien pelon päättymistä. Vaikka yö olikin monille voitonjuhla, suru ja menetyksen tuska kirpaisi kuitenkin Dumbledoren sydäntä; vaikka Voldemort oli kukistunut, oli se kuitenkin vaatinut hintansa, Potterien menetyksen. Vain pieni Harry-vauva oli selviytynyt tuosta kohtalokkaasta yöstä, Voldemortin hyökkäyksestä pimeyden lordin loitsun kimpoutuessa lähettäjäänsä kohti.
Pottien menetys oli paitsi surullinen tragedia, tunsi Dumbledore myös olevansa jollakin tasolla murhasta myös vastuussa; hän oli luvannut monille, myös Potterien perheelle, pitää heidät turvassa. Toisin oli kuitenkin käynyt ja nyt sitä oltiin tässä.

Vasta joitakin aikoja sitten oli Dumbledore lähettänyt Hagridin tarkistamaan loput rauniot ja lähettämään pienen Harry-vauvan turvaan Likusteritielle. Tapahtuman jälkeen oli hän itsekin nähnyt talon rauniona ja tuo hirvittävä murhenäytelmä oli nyt piirtynyt vanhan velhon mieleen. Dumbledore huokaisi raskaasti, kääntäen selkänsä ilon ja juhlan täyttämälle taivaalle ja liukui hitaasti työpöytänsä äärelle. Hän katsoi vanhoja käsiään; ne eivät olleet riittäneet tällä kertaa kaikkeen.

Oven lennähtäessä raivoisasti auki, siirsi Dumbledore vakavana katseensa Severukseen. Niin, hän oli osannut odottaa miehen saapuvan, sillä kuten arvata saattaa oli myös Severus Kalkaros murtunut. Täysin.
"Severus, minä olen pahoillani", Dumbledore sanoi hiljaisesti ja katsoi nuorempaa velhoa surullisesti, "Minä todella luulin tehneeni kaikkeni mutta meidät petettiin."

Albus seisoi ikkunan vieressä. Jos Severus olisi ollut normaalissa mielentilassaan hän olisi ehkä huomioinut vanhuksen ilmeitä enemmän. Nyt hänen täytyi kuitenkin estää itseään tuhoamasta jotakin. Hänen koko maailmansa oli pirstaleina. "Sinun pahoittelusi eivät tuo häntä takaisin", Severuksen ääni katkeili välillä nyyhkytykseen.

Kuullessaan, että joku oli pettänyt Potterit, Severus vaikeni. Hän ei pitänyt minkään laista ääntä. Lopulta, velho kohotti kasvot käsistään. "Ei sillä ole enää väliä, he ovat kuolleet, pimeyden Lordi on poissa", Severus sanoi. Hän olisi voinut kanavoida vihansa petturiin. Etsiä tuon ja tappaa tuon, mutta hän ei jaksanut. Ei hänen elämällään ollut enää merkitystä. Pimeyden Lordin joukoissa hän oli ollut taitava, hänen kiehtomuksensa pimeyden voimiin oli suuri. Hän oli oppinut paljon. Hän oli ollut Pimeyden Lordin yksi suosikeista. Lilyn hengen ollessa uhattuna, hän oli kuitenkin tehnyt kaikkensa estääkseen juuri tämän. Nyt, hänellä ei ollut enää tarkoistusta. Oli hänellä sentään työ Tylypahkassa, mutta kuinka kauan? Hän saattaisi joutua Azkabaniin, kun kuolonsyöjiä alettaisiin napsia mukaan. Hän saattaisi sopia ankeuttajien joukkoon.

//Kauheen lyhyt mut on vaikeet sanoo viel mitään, paitsi että Sev parka//

Severus oli murtunut eikä ihmekään. Dumbledore katsoi miestä säälien surullisin silmin ja huokaisi miehen sanoille raskaasti kääntäen katseensa synkeänä pois ja nousi tuoliltaan ikkunan varjoon. Hän tunsi olevansa suuressa vastuussa Potterien menetyksestä, sillä kuten Kalkaros sen oli sanonut, oli hän lupautunut pitämään Lilystä perheineen huolta - mutta ei ollutkaan siihen pystynyt.

Vasta Dumbledoren seuraavat sanat olivat saaneet Kalkaroksen rauhoittumaan. Huoneen vangitsi hetken hiljaisuus.
"Niin, hän ja James luottivat väärään ihmiseen", Dumbledore sanoi raskaasti, "Aivan kuten sinäkin. Etkö toivonutkin että Voldemort säästäisi hänet?" Niin, Voldemort oli pettänyt Kalkarokselle suomansa lupauksen, hän oli tappanut Lily Potterin vastoin sanojaan. Dumbledore kääntyi Kalkarokseen päin, tarkaillen miestä hiljaa.

Dumbledore silmäili hetken Kalkarosta. "Hänen poikansa jäi henkiin", hän lopulta sanoi, "pieni Harry-vauva. Hänellä on täysin äitinsä silmät, ilmetyt, yhtä kirkkaat ja vihreät. Kai sinä muistat Lilyn silmien värin ja muodon?"
Dumbledore oli hetken hiljaa, antaen Severukselle hetken aikaa koota itseään enemmän. "Kadutko sinä Severus mitään?", velho lopulta kysyi, äänessään lievää ankaruutta, "jos sinä todella rakastit Lilya, todella puhtaasti sydämestäsi, on sinun seuraava tiesi tästä eteen päin selvä."

// Sanos muuta, Severuksen rakkaus Lilya kohtaan on kyllä yksi kirjan katkeransuloisimmista asioista. :/ //

Albus muistutti Severusta siitä kuinka tuo oli anellut Lordia säästämään Lilyn hengen. Velhon hengitys kiihtyi hieman. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, istui hiljaa ja tuijotti pitkiä laihoja sormiaan, jotka osasivat valmistaa mitä hienoimpia taikaliemiä maailmassa. Muistutus siitä, että Harry oli hengessä sai Severuksne nytkähtämään hieman, muttei juurikaan reagoimaan. Pojalla ei ollut hänelle väliä, kunnes Albus kertoi Lilyn silmistä. Severus kimposi ylös tuolista karjaisten: "ÄLÄ!" Velho kuitenkin lyyhistyi takaisin tuoliin ja mutisten sanoja poissa sekä kuollut. Eivät ne voineet olla Lilyn silmät, jotka olivat katsoneet hänen silmiään lukemattomat kerrat. Hän oli nähnyt niissä kaikki tunteiden skaalat, mutta nyt ne olivat sammuneet.

Albuksen ankara äänensävy olisi normaalisti saanut Severuksen terästäytymään, mutta nyt hän ei välittänyt. "Kadun vain sitä, etten itse ole kuollut", hän vastasi hiljaa. Ainakin silloin, hän ehkä voisi nähdä Lilyn uudelleen. Hän antaisi mitä vain, jotta näkisi yhden hymyn kareenkin. Severus painui niin ajatuksiinsa, että Albuksen sanat upposivat hitaasti. Lopulta nuori velho ymmärsi ettei hän ymmärtänyt mitä Albus haki takaa. "Mitä - mitä sinä tarkoitat?" Hän kysyi ja tuijotti valkopartaa hämmentyneenä.

Severuksen mielessä kaikki oli romahtanut. Jokainen tie ja polku oli poissa. Hänen jalkansa eivät kyenneet edes liikkumaan. Hän oli häkissä, surunsa kahlitsemana. James ei koskaan ollut pitänyt siitä, että Severus ja Lily olivat olleet ystäviä. Viimeisinä vuosina he olivatkin etääntyneet. Syynä oli osittain pariskunnan naimisiin meno ja heidän puoltensa erot. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö Severus olisi seisonut hiljaa talon ulkopuolella lukuisia kertoja nähdäkseen Lilyn onnellisena. Hän oli tarkoituksella jättänyt toisinaan sanomatta jotain pimeyden Lordille suojellakseen naista. Hän oli aina katsonut Lilyn perään. Nyt hänellä ei ollut ketään, kenellä olisi väliä. Severus oli vihannut perhettään aina, hän ei ollut ikinä ystävystynyt helposti sekä hän oli muutenkin hyvin sulkeutunut ihminen. Hänen mielensäkin oli kiinni muilta. Nyt tämä kaikki oli kuitenkin poissa ja hän oli Albuksen edessä vain hajanaisina paloina. Ihmetellen, kuinka velho kuvitteli, että hänellä olisi jokin tie.

//Minusta se on myös ehkä yksi kauneimmista//

"Mitä hyötyä siitä olisi kenellekään, Severus?" Dumbledore totesi miehen sanoille tämän toivoessa itse kuolemaa. Suurensuuri ilotulitus paukkui edelleen sateisella yötaivaalla luoden aina hetkellisesti värikkästä valoa rehtorin kansliaan.
Severus ei ollut ymmärtänyt Dumbledoren vihjettä tiestä, mikä sai rehtorin suuntaamaan terävän katseen nuorempaan velhoon. Tämä istuutui takaisin tuolilleen.
"Sinä tiedät tasan tarkkaan miten ja miksi hän kuoli", Albus sanoi katsellen Kalkarosta puolikuunmuotoisten silmälasiensa takaa vakavana, "Pidä siis myös huoli ettei hän kuollut turhaan ja autat minua suojelemaan Harrya." Dumbledore piti katseensa Severuksen murtuneissa silmissä kylmänä ja tiukkana. Mies oli musertunut ja palasina, mutta Albus myös tiesi että mahdollisuus siihen että Severus Kalkaros pakenisi takaisin kuolonsyöjien riveihin oli myös olemassa nyt kun Lily oli poissa. Toisaalta, Dumbledore myös tiesi sen että Severus rakasti aidosti Lilya ja olisi varmasti valmis vaalimaan Lilyn muistoa maailman tappiin asti - ja ainoa elävä muisto Lilystä oli Potterien perheen oma poika, Harry.
"Vaikka Pimeän Lordi onkin nyt poissa, hän tulee kyllä takaisin Severus", Albus jatkoi katseessaan edelleen samaa vakavuutta ja äänessään tiukuutta, "ja kuten tiedät, silloin Harry on suuressa vaarassa." Vaikka monet uskoivatkin Voldemortin kadonneen lopullisesti, oli Dumbledorella omat vahvat epäilyksensä. Ja mikäli hänen epäilyksensä osuisivat oikeaan, tulisi heidän olla tilanteen niin sattuessa valppaina ja valmiina. Voldemort oli saanut kuulla ennustuksesta, ja tämä varmasti uudestaan noustessaan pyrkisi toteuttamaan suunnitelmansa loppuun asti.

Severuksen kuolemalla ei olisi ehkä hyötyä, muttei harmiakaan. Hänet poltettaisiin ja heitettäisiin pois, eikä siihen osallistuisi varmaankaan ketään muistelemaan häntä. Albus alkoi kuitenkin puhua Lilyn pojan suojelemisen puolesta, johon Severus lopulta totesi: "Ei häntä tarvitse suojella! Pimeyden Lordi on poissa!" Kuolonsyöjiin Severus ei välttämättä enää haluaisi, sillä oli heidänkin syytään, että Lily - rakas Lily - oli kuollut. Toisaalta, Albuksen pelot olivat aiheellisia. Kuolonsyöjänä hän oli ollut vahva, hänen taitojaan oli arvostettu ja ei hän ollut mikään vuoden päivänsäde ehdokas. Lisäksi Voldemort oli Severuksen mielestä selvästi kuollut, Albus oli kuitenkin toista mieltä.

Rehtorin todetessa, että Pimeyden Lordi palaisi, Severuksen pää nytkähti. Mahtavan velhon viittaus Harryn vaaraan oli Severukselle syöpynyt mieleen. Ennustus, jonka hän oli kuullut oli sinetöinyt Pottereiden kohtalon. Severus pysyi vaiti hyvän aikaa. Hän tuijotti jonnekin ja kosketti kaapunsa taskua rinnan kohdalla, jossa oli Lilyn viimeisin kirje hänelle.
"Hyvä on. Hyvä on", Severus sanoi ja nousi tuolista näyttäen siltä, kuin olisi saanut itsensä hallintaan. Hän osoitti kuitenkin Albusta pitkällä luihulla sormellaan ja sanoi vaativalla äänellä: "Mutta älä koskaan - koskaan kerro kenellekkään! Kukaan ei saa kuulla tästä meidän lisäksemme! Vanno se Albus! Minä en kestä.. etenkään Potterin poika.. Minä haluan sanasi Albus". Severus oli tosissaan. Hän ei halunnut kenenkään pilkkaavan hänen rakkauttaan Lilyyn. Hän halusi haudata naisen kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessaan. Hän halusi säilyttää muistonsa, kuten sen kesäpäivän kun hän näytti Lilylle kuinka kukan nupun sai aukeamaan kämmenellä. Poika oli kuitenkin James Potterin. Hän uhraisi itsensä hetkeäkään ajattelematta, jos silä olisi merkitystä Lilyn muistolle.

Severus lopulta suostui Dumbledoren pyyntöön ehtona ettei rehtori kertoisi kenellekään Severuksen rakkaudesta Lilyyn.
"Vannon etten koskaan paljastaisi sinun parhaimpia puoliasi?", Dumbledore katsoi Kalkarosta kansian pöytänsä takaa huokaisten, "Jos niin vaadit..." Vaikka Severus Kalkaros oli varsinainen liero, mitä tuli tämän kuolonsyöjä taustaan ja kiinnostukseen pimeydenvoimiin, oli hän kuitenkin onnistunut myös tekemään vaikutuksen Dumbledoreen sinä kohtalokkaana yönä, kun tämä mateli takaisin rehtorin helmoihin anellen pelastamaan Potterit. Oli kuitenkin sääli sinällään ettei Severus Kalkaros ollut valmis käsittelemään tunteitaan, ja halusi vain kätkeä ne ulkopuolisilta. Rakkaus Lilyyn oli kestänyt vuosien tuomat kolhut, ja riuduttanut Severusta, mutta siltikin tämä halusi kätkeä kaiken, kuin mitään ei koskaan olis iollutkaan, piilottaa parhaimman puolensa, aidon rakkauden, mikä oli Dumbledoren mielestä suuri menetys.

Dumbledore oli hetken vaiti ja näytti pohtivan jotain, katsellen hajamielisesti pöytänsä kulmaa. Kansiassa oli täysin hiljaista lukuunottamatta sateen matalaa ropinaa ja ilotulitteiden satunnaista vaimeaa paukuntaa. Hetken päästä Albus kohotti katseensa.
"Hagrid lupasi viedä hänet perille", velho sanoi hetken päästä olettaen Kalkaroksen ymmärtävän ketä hän tarkoitti, "Pikku Whingissä on hänet ainoat sukulaisensa. Dursleyt. Muistathan sinä Petunian?"

Albus koetti vetkutella lupauksesta, mutta lopulta myöntyi, johon Severus vain nyökkäsi ilme tiukkana. Hän ei halunnut kenenkään ilkkuvan enää häntä ja hänen ystävyyttään Lilyyn. Kouluaikoina hän oli saanut tarpeeksi sontaa niskaansa ja kaiken lisäksi hän halusi vain puhtaasti unohtaa Lilyn. Tuska vain tuntui liian suurelta, jos hän joutuisi päivästä toiseen muistelemaan rakkauttaan muillekin.
"Niin on parasta Albus", hän vain sanoi ajatellen Lilyn muistoakin. Miten hyvältä näyttäisi ystävyys kuolonsyöjän kanssa.

Severus tuijotti yhteen hentoon laitteeseen hiljaisena. Hän ei enää itkenyt tai valittanut, muttei tuntunut olevan kokonaan läsnäkään. Vasta kun Albus kyseli petuniasta velho käänsi mustien silmiensä katseen vanhukseen. "Hän haukkui siskoaan luonnonoikuksi vaikka halusi olla samanlainen kuin me. Hänhän lähetti sinulle kirjeenkin, jossa aneli pääsemistä kouluun. Me emme ikinä tulleet toimeen petunian kanssa. Mikset anna poikaa hyvälle perheelle, joka arvostaa häntä ja opettaa hänet meidän tavoillemme? Petunia korkeintaan koettaa kitkeä hänestä taikuuden kateudellaan", Severus sanoi ja muisti yhä, miten Petunia oli hänelle rääkynyt heidän tavattuaan ensimäisen kerran. Se oli ollut kuuma kesäpäivä. Severus oli tarkkaillut sisaruksia jo pidemän aikaa ja lopulta hänen oli ollut pakko kertoa Lilylle, miksi tämä kykeni herättämään kukatkin loistoonsa. Ensitapaaminen oli kyllä mennyt pieleen, mutta onneksi Lily oli ollut kiinnostunut kuulemaan lisää taikamaailmasta.

"Mutta jos sinun on pakko viedä poika sinne, kerro Petunialle terveisiä minulta", Severus totesi ja hieraisi mustia hiuksiaan huokaisten. Hän voisi kasvattaa pojan, ellei pelkäisi olevansa toisinto omasta isästään. Lisäksi Severus tiesi joutuvansa pian oikeuteen teoistaan. "Lily... kun me olimme nuoria. Lily oli kiinnostunut ankeuttajista. Hän kyseli minulta tunteja niistä ja minä kerroin hänelle. Kerroin meidän maailmastamme. Siitä miten hänkin voisi lentää luudalla ja kerroin kaiken huispauksesta. Me makasimme erään lammen rannalla aina kun oli kuuma. Sinä kesänä se oli lähes ainoa asia mitä olikaan. Se oli minun paras kesäni", Severus sanoi ja näytti haikealta. Hän vihasi lapsuuttaan, kunnes Lily astui kuvaan. Isän riehuminen oli tuntunut siedettävämmältä kun siitä oli voinut kertoa jollekulle ja köyhyys unohtui kun Lily ei tuominnut hänen vaatteitaan. Sinä kesänä hän oli rakastunut ensimäisen kerran. Sitten oli tullut se törkeä, tärkeilevä ja itsekeskeinen Potter.

"Minä muistan Petunian lähettämät monet kirjeet varsin hyvin", Dumbledore sanoi, nyökäten lyhyesti. Petunia oli rukoillut monena iltana Dumbledorelta pääsyä Tylypahkaan.

Dumbledore oli varsin tietoinen, kuinka nihkeä perhe Dursleyt olivat. MacGarmiwa oli tarkkaillut perhettä koko päivän ja pyöristellyt myös Dumbledoren päätöstä antaa Harryn Petunian ja tämän miehensä hoiviin. Kalkaroksen ihmetys ei tullut siis yllätyksenä.
"Dursleyt ovat tällä hetkellä pojan ainoat sukulaiset", rehtori vastasi, "Se on hänelle paras paikka. Tämänkaltainen kuuluisuus sekottaisi pojan kuin pojan pään; maailmaankuulu jo ennen kuin osaa kevällä tai puhua. Hänen on kaikista parhainta kasvaa ensin rauhassa kaukana tästä kaikesta ennen kuin hän on itse valmis."
"Tulen kuitenkin pitämään huolen siitä, että Dursleyden tulee puhua Harrylle tämän todellisista juurista, kunhan poika kasvaa tarpeeksi ymmärtämään kaiken", vaikka Dursleyt eivät pitänee taikuudesta ja todennäköisesti yrittäisivät kitkeä myös Harrysta kaiken epänormaalin, oli Dumbledore kirjoittanut jo valmiiksi Petunialle kirjeen, jossa tämä vannottaa heitä pitämään huolen Harrysta parhaimmalla tavalla sekä kertomaan pojalle myös totuuden myöhemmin.

Severus ajatui muistelemaan Lilyn kanssa vietettyä yhteistä kesää. Dumbledore kuunteli velhon haikeata puhetta ja nyökkäsi tälle,hymyillen pienesti.
"Lily oli jo Tylypahkaan tullessaan kiinnostunut kaikesta mahdollisesta", rehtori hymähti lempeästi muistellessaan pientä punapäistä, 11-vuotaista tyttöä, "Tiedonjano hänellä oli hyvin suuri, ja 11-vuotiaaksi tytöksi hän oli merkillisen utelias."
Dumbledore muisti myös 11-vuotiaan Kalkaroksen. Hän muisti pienen ja hintelän pojan, jolta oltiin hyvä lapsuus viety jo kauan sitten. Lily olisi varmasti koulinut Kalkaroksesta kunnon ja hyvän miehen, elleivät asiat olisi menneet toisin.
"Ja juuri parhaimmat muistosi sinun on pidettävä mielessäsi vaikeimillakin hetkillä", rehtori muistutti Kalkarosta lopuksi, "Vaikka Lily on nyt poissa, elää hän kuitenkin sisälläsi yhtä vahvana liekkinä. Siitä sinun tulee ammentaa voimaa." Lilyn muisto tultaisiin muistamaan vielä pitkään jokaisen hänet tunteneen sydämessä.

Severus ei voinut olla tuhahtamatta tyytymättömän näköisenä. Hän ei olisi todellakaan halunnut poikaa Petunian kynsiin, muttei selvästikään voinut kääntää Albuksen päätä. "Toivotaan että hän kuuntelee sinua", velho vain totesi. Hän olisi mielellään nähnyt pojan jossain paremmassa kodissa, mutta kieltämättä suuri julkisuus voisi tehdä pojasta ylimielisen kuten isänsä. Severus saattoi vain toivoa, ettei Petunia iskisi kaikkea katkeruuttaan Lilyn poikaan.

Severus muisti hyvin lajittelun, jokainen velho ja noita muisti sen. Hän muisti kuinka pettynyt hän oli kuullessaan Lilyn päätyvän rohkelikkoon, mutta onneksi he olivat silti pysyneet ystävinä. Hän oli auttanut tyttöä paljon alkuun pääsemisessä. Severus oli tiennyt ehkä liikaakin taikuudesta lapsena ja hän oli ollut lahjakas, todella lahjakas. Hän oli keksinyt omia loitsujaan jo nuorena kun muut olivat vielä opetelleet perusteita. Jotain kai kertoi sekin, että hän oli Tylypahkan nuorin opettaja sen koko historiassa. Mutta silti Severus muisti parhaiten hetken, kun hän oli sanonut Lilya kuraveriseksi kun Potter oli häntä ensin nöyryyttänyt. Sitä tyttö ei ollut koskaan antanut anteeksi.
"Albus, en minä usko että voin ammentaa voimaa jostain, joka tuntuu musertavan minut", velho totesi hiljaa. Hän ei ikinä tulisi löytämään ketään Lilyn kaltaista, jonka hiukset tuoksuivat auringolta sateisenakin päivänä ja silmät olivat vihreää kuin nurmi sinä parhaana kesänä.

Hitaasti Severus suoristautui ja käveli katsomaan Tylypahkan tiluksia. "Koska sinä luulet, että he tulevat hakemaan minut azkabaniin?" mies kysyi rauhallisen oloisena. Hänellä ei ollut enää mitään menetettävää Lilyn kuoltua, joten ei hän välittäisi, vaikka joutuisi istumaan pidempäänkin sillä kirotulla saarella. "Uskollisimmat eivät varmasti hyväksy vielä Voldemortin kukistumista. He etsivät häntä. Minä tiedän että ainakin Lestrange ei ainna helpolla periksi", mies tuijotti ikkunasta ulos. Oli helpompaa puhua muusta kuin Lilystä. Hänen huomisensa ei näyttänyt liian hyvältä ja jotenkin se tuntui ansaitulta.

Severus Kalkaros ei ollut ensimmäinen, kuka kyseenalaista Dumbledoren päätöksen, mitä Harryn tulevaan perheeseen tuli. Muiden vastaväitteistä huolimatta rehtori kuitenkin tiesi tehneensä parhaan mahdollisen valinnan. Pojan ei ehkä ollut helppoa Dursleylla, mutta tähän asti se oli Harryn turvallisin paikka. Rehtori luotti siihen, että poika kyllä tulee kuulemaan tarinansa - jos ei Petunian suusta, niin jostain muualta aikanaan.

Omalta osaltaan oli varsin surullista kuinka ystävykset Lily ja Severus päätyivät eri tupiin. Se oli alkusoittoa vahvan ystävyyden päättymiselle, vaikkakin välien lopulliseen katkemiseen tarvittiinkin kuusi pitkää vuotta ja Severuksen vajoaminen väärään seuraan. Severus oli kuitenkin luihuinen, eikä lajitteluhattu koskaan ollut erehtynyt. Poika oli ansainnut paikkansa oikeassa tuvassa, mutta siitä huolimatta pieni ajatusleikki siitä, mitä pojasta olisikaan tullut, jos tämä olisikin päätynyt toiseen tupaan, kolkutteli rehtorin mielessä. Toisaalta, kohtalolle ei mahtanut mitään ja Dumbledore uskoikin, että aikanaan Kalkaros olisi kuitenkin lyöttäytynyt sille alueelle, jota häntä niin kiehtoi; pimeydenvoimiin.
LIly taas... Hän oli erilainen. Hän oli ansainnut täydellä sydämellään paikan rohkelikossa. Hän oli valovoimainen ja toi paljon hyvää monen elämään. Hän oli aito rohkelikko ja oli välittänyt myös erilaisesta Kalkaroksesta aidosti. Asiat olivat kuitenkin kehittyneet omia polkujaan, ja mikäli Dumbledorelta kysyttäisiin, olivat James Potter ja Lily todellinen pari. Se oli aitoa rakkautta ja parisuhde kuori ylimielisestä pojannulikasta todellisen, rohkean miehen.

"Synkemmältäkin pilveltä löytyvät kyllä kultareunukset", rehtori vastasi Kalkaroksen epäilevän ettei kykenisi ammentamaan voimaa Lilyn muistosta, "Aika kultaa kyllä muistot, Severus."

Seuraava aihe ja Kalkaroksen pohdinnat saivat Dumbledoren huokaisemaan raskaasti.
"Mahdollisimman pian", rehtori vastasi, ollen hetken vaiti ja silmäillen Severusta, "Ministeriö tulee kyllä yrittämään sinun passittamista Azkabaniin, mutta henkilökohtaisesti lupaan, että vaikutusvaltani alla niin ei tule tapahtumaan."
"Minä vannon, että tulen puolustamaan sinua oikeudenkäynnissäsi", rehtori sanoi vielä. Irkoroff oli omassa oikeudenkäynnissään paljastanut Severuksen kuolonsyöjätaustan. Dumbledore oli puolustanut miestä henkeen ja vereen, mutta siitä huolimatta hän tiesi, että Severuksen oli käytävä oma oikeudenkäyntinsä. Hän oli kuitenkin valmis olemaan miehen rinnalla ja valmis puhdistamaan Kalkaroksen maineen lopullisesti.
"Mitä luultavammin hyvin monet kannattajat viettävät hiljaiseloa heidän Herransa kukistettua, mutta olet oikeassa", Dumbledore sanoi vakavana, pitäen hetken tauon, "He eivät tule hyväksymään sitä. Mikäli Voldemort itse ei nouse takaisin valtaansa - mitä itse epäilen ja hyvin vahvasti - joukosta saattaa löytyä myös innostuneita seuraajia."
"Lestrangen tulevaisuus on jo selvä. Hän tulee viettämään lopun elämäänsä Azkabanin muurien sisäpuolella", Albus jatkoi, "Mutta voimme kuitenkin olla varmoja, että Voldemort ei le kukistunut lopullisesti. Hän täysin varma, että hän kyllä palaa ja silloin meidän on oltava valmiita."

Severuksen kasvoissa lihaskaan ei liikahtanut kun hän ajatteli kiinni ottoaan. Hän olisi voinut mennä azkabaniin lähes vapaaehtoisesti. Hän ei ollut antanut itselleen anteeksi ennustuksen kertomista. Se oli hänen elämänsä huonoin teko. Miehen käsi kohosi hieromaan kaavunhihan läpi pimeän piirtoa, joka oli jo nyt alkanut haalistumaan.
"Pimeyden Lordi ei ikinä kertonut meille kaikille salaisuuksiaan, kuten et sinäkään Albus. Jos joku haluaisi hänen paikalleen, hänen olisi oltava täydellinen enkä minä tiedä ketään, joka olisi noussut meistä hänen tasolleen", Severus totesi. Hän oli ollut yksi Voldemortin suosikeista. Ehkä Pimeyden Lordi oli nähnyt hänessä samaa kuin itsessään. Noita äiti, saastainen jästi isänä, joka oli saanut ainoastaan pahaa aikaan. Myös Severus oli harvinaisen lahjakas velho, vaikkei hän sitä aina ajatellut itsestään.

Albus oli varma Voldemortin palaamisesta, mutta Severus ei niinkään. Hän kuitenkin nyökkäsi osoittaakseen edes osittain kuuntelevansa. Mies nosti kätens hiuksiinsa ja juoksutti pitkiä sormiaan suortuvien välistä. Hänen olonsa oli kahtia repivä ja lopulta niin uupunut. Hän oli saanut suurimat sanomisensa sanottua ja yhtäkiä hänen rinnassaan oli ammottava aukko. Sitä ei voisi täyttää mikään.
"Sinulla on taatusti paljon järjesteltävää", Severus totesi ja käänsi selkänsä ilotulituksien värittämälle taivaalle. Miehen ilme oli sulkeutunut ja jokin oli selvästi vain kuollut miehen sisällä.
"Minunkin pitää järjestellä muutamia asioita, ennen kuin kotiini rynnätään", Severus totesi. Hän asui asunnossa, jossa hän oli kasvanut. Saman tehtaan varjossa, jossa hän oli opettanut Lilylle kaiken ja vakuuttanut, ettei tuon syntyperällä ollut mitään vaikutusta. Hän palasi sinne joka kesä, mutta ei ikinä kutsunut paikkaa kodiksi. Tylypahka oli hänen kotinsa.

Pienesti nyökäten Severus käveli ovelle, mutta kääntyi vielä katsomaan vanhaa miestä. "Muista Albus, ei sanaakaan, kenelekään", viimeistä sanaa painottaen Severus katosi ovesta. Epäröimättä hän kulki kohti Tylyahoa, mutta välittömästi Tylypahkan porttien ulkopuolella hän kaikkoontui asunolleen. Hän piilotti huolella keräämänsä pimeät salaisuudet sekä kirjeet, jotka hän osasi sanasta sanaan. Tämän jälkeen hän vain istui ja odotti.

Kun häntä seuraavana päivänä tultiin noutamaan kuulusteluihin, ei Severus silloinkaan laittanut vastaan ja hän näytti jopa ministeriön silmissä katuvalta. Muutamat ilkeämmät kielet tietenkin sanoivat hänen itkevän isäntänsä perään. Ei hän suoranaisesti katunut mitään muuta, kuin ennustuksen kertomista herralleen. Hän olisi minä hetkenä hyvänsä peruuttanut tekonsa, joka oli johtanut Voldemortin kukistumiseen vain saadakseen Lilyn takaisin. Severus käveli vapaana miehenä ulos kuulustelusta, paljon siitä kiitoksesta kuului kieltämättä Albukselle, mutta hän ei ollut vapaa.

//Katsoin, että voisi olla fiksua lopettaa Kerro toki kun haluat taas pelata Severuksella ja Albuksella//

Severus Kalkaros oli tehnyt virheensä. Dumbledore kuitenkin muisti sen erään yön, kun Kalkaros oli rientänyt hänen luokseen anoen anteeksi antoa. Vaikka rehtori ei pitänytkään siitä, mitä Severus oli aikoinaan tehnyt, luotti hän kuitenkin mieheen ja täten oli valmis pitämänä myös huolen ettei tämä joudu Azkabaniin. Dumbledore vielä tarvitsi Kalkarosta.

Dumbledore huokaisi Kalkaroksen sanoille synkästi. Severus oli osittain oikeassa. Voldemortin mahdollisen seuraajan tulisi olla vahva pimeyden velho. Dumbledore kuitenkin uskoi Voldemortin palaavan, janoavan kostoa.

Kalkaros alkoi tekemään lähtöä, muistuttaen rehtoria vielä lupauksestaan. Miehen lähdettyä Dumbledore seisoi hetken ikkunan edessä. Hän katsoi ilotulitusta taivaalla, mutta ei kyennyt yhtymään muiden riemuun. Ilta oli ollut pitkä ja se tulisi jatkumaan vielä. Hagrid oli jo hyvin varmasti matkalla Dursleylle ja rehtorista tuntui että myös hänen tulisi jo rientää paikalle Vaimea poksahdus täytti hetkeksi rehtorin seesteisen kanslian ja pian velho olikin jo poissa.

// Selvä! :) Kiitoksia pelistä! //