Friends from the shadows

// Otsikko vaihtui alkuperäisestä kokonaiskattavammaksi.
Sovittu peli siis! Wallace Meyorette tänne päin. ^^

Ajankohta: lauantai-yö, 18. huhtikuuta 1992, täysikuu.
Paikka: Coln Valley, Cotswolds, Gloucestershire, (Englanti). //


Perjantai-ilta oli viisi minuuttia sitten kääntynyt lauantain yöksi, ja Englannin kaunista maaseutua valaisi kirkas täysikuu lähes pilvettömältä taivaalta. Järvenrannalla sijaitsevassa maalaismökissä, kevyesti valaistun makuuhuoneen nurkissa pyöri isokokoinen musta sudenpentu. Se jolkotti jatkuvasti ikkunalta toisella ja kurkisteli niistä ulos levottomana.
”Et sinä osaa kävellä koiramaisesti,” vaaleahiuksinen 9-vuotias tyttö, Freya, totesi hetken tätä tarkkailtuaan vuoteeltaan huoneen toiselta puolelta, ja pyöritteli sormissaan koiran kaulapantaa jonka oli piruuttaan ostanut.
”Oletko varma ettet halua tätä kaulaasi?”
Susi joka oli juuri loikannut pienelle sohvalle ja noussut etutassujensa varaan ikkunalaudalle, käänsi sinisten silmiensä ärtyneen katseen virnuilevaan tyttöön ja näytti tälle vaaleanpunaista kieltään. Mainittu kaulapantakin oli vaaleanpunainen ja hän oli aiemmin päivällä todennut ällöttävän pikkusiskonsa kirjoittaneen siihen tussilla ”Fluffy”. Kyllä hän tuolla pimeässä kävisi isokokoisesta koirasta ilmankin moisia naurettavuuksia. Varsinkin niille jotka eivät ajatelleet sellaisia asioita kuin ihmissudet. Ja jotkut voisivat luulla että läheisestä villieläinpuistosta olisi karannut susi.
Sitä paitsi tällä kertaa hän tekisi parhaansa noudattaakseen sääntöjä, kun oli loputtomalla jankuttamisella ja vakuuttelulla saanut isän suostumaan tähän vapaaseen yöhön.
Juuri sitä hän nyt odotti kuin lintu häkissä.
Freya nakkasi kaulapannan pöydälle, käveli huoneen poikki ja kömpi sohvalle suden viereen, polviensa varaan ja nojasi ikkunalautaan ja jäi tuijottamaan kuuta samalla kun poika tiirasi tarkkaan pihamaalle. Freya ei enää muistanut iltaa jona tämä kaikki alkoi muuta kuin utuisena painajaisunimaisena muistikuvana muutaman hetken eikä paljonkaan mitään sitä ennen, joten hän ei osannut kuvitella elämää muunlaisena kuin se nyt oli.
”Hunter,” hän sanoi puoliääneen, katse yhä kuussa, ja poika reagoi nimeensä vain korvanheilautuksella, kunnes Freya kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja syleili kuin...veljeään.
”Ole varovainen,” tyttö pyysi tosissaan.
Tämä oli hieman hämmentävää sillä vaikkei hän ollutkaan viimeksi kuluneen parin vuoden aikana ollut niin hirveä pikkusiskolleen susiasioissa kuin aiemmin, eikä Freyakaan hänelle, hän oli kuitenkin kokenut tämän pitävän jonkinlaista etäisyyttä ja keskittyvän lähinnä kiusoitteluun.
Hunter henkäisi syvään, tyytyväisenä joskin hieman sekavana. Missähän hänen rakas perheensä nytkin olisi, jos se yö olisi saanut synkemmän lopun? Jos hän itse olisi ollut ainoa joka selvisi kotiin? Hän unohti levottomuutensa ja kärsimättömyytensä jäädessään miettimään sitä kaukaista iltaa jonka hän luultavasti muisti paremmin kuin sisko, sillä se oli kaikesta huolimatta yhä hänen milestään yksi hänen elämänsä parhaista illoista.

Sisarukset havahtuivat vasta kun mökin etuovi kävi. Freya joutui väkisinkin päästämään irti kun Hunter ponnahti neljälle tassulle ja kompuroi pois sohvalta sellaisella innolla että oikeastaan puoliksi putosi siltä, ja kipitti kohti eteistä niin että matot menivät rullalle. Puolimatkassa, keittiön kohdalla hän tervehti takaisin saapunutta isäänsä kirkkain silmin, iloisesti hymyillen ja kevein askelin pyörien tämän ympärillä yrittäen johdattaa tämän takaisin eteiseen – sehän meni ihan väärään suuntaa, ulko-ovi oli tuolla päin, sinne hänen piti päästä.

Jacob oli juuri palannut tarkistamasta että parin kilometrin alueelle asettamansa kaikenlaiset suojaloitsut toimivat ja ettei alueella ollut ketään epätoivottua. Se oli käynyt suhteellisen nopeasti erinäisten loitsujen ja ilmiintymisen avulla.
”Maltahan vielä,” mies totesi jokseenkin väsyneen kuuloisena ja katosi lasten makuuhuoneen puolelle, tervehti tytärtään lämpimällä hymyllä kulkiessaan huoneen nurkassa olevalle kaapille. Hän oli vasta neljänkymmenen, mutta usein tähän aikaan kuukaudesta tuntui kuin vuosia olisi ainakin kolme kertaa enemmän. Varsinkin viime joulun täysikuun episodin jälkeen. Hän oli todennut että pojalle oli pakko antaa näinä öinä niin paljon vapautta kuin mitenkään mahdollista, sillä muuten tämän lähes pakkomielteinen asenne tuskin koskaan lieventyisi. Toisaalta joulukuinen tapaus oli pakottanut häntä käyttämään poikaan lukitista mikä oli vahvistanut että tämä oli todella ymmärtänyt että asioiden oli muututtava. Nyt olisi siis suurin kysymys kumpi oli voimakkaampi; perherakkaus vai suden mukana kantama pimeys? Etenkin, kun pojan perusluonto oli monenlaista mikä ei lainkaan sopinut yhteen ihmissuden kirouksen kanssa.
Tätä yötä voisi pitää pätevänä testinä yhden jos toisenkin asian suhteen. Hän saattoi vain rukoilla ettei se jäisi viimeiseksi.

Jacob tapasi Hunterin istumassa ryhdikkäänä ja intoa uhkuen ulko-oven edessä, ja hän ei voinut olla hymyilemättä sille miten tämä saattoikin vaikuttaa jopa liikkumatta paikallaan istuessaan siltä kuin olisi lentoon lähdössä. Mies kyykistyi tämän eteen ja näytti kädessään olevaa nahkaista kaulanauhaa jossa roikkui sattumanvarainen messinkinen veromerkki.
”Siinä on sähköinen jäljitin joten pidä se kaulassasi jatkuvasti,” hän määräsi pujottaessaan sen sudenmutoisen poikansa pään yli tämän kaulaan. Hunter tuhahti hieman vastahakoisena vaikka olihan tämä nyt paljon parempi koiramainen yksityiskohta kuin varsinainen kaulapanta olisi ollut. Jos hän olisi voinut puhua, hän olisi luultavasti silti vängännyt vastaan, tämä esine kun poisti olennaisesti mielikuvitusleikkiä siitä että hän olisi villi ja vapaa ihmissusi erämaassa.
”Tarkistan sijaintisi vain jos et ole palannut sovittuun aikaan mennessä tai tapahtuu muuta hälyttävää, koska haluan luottaa sinuun,” Jacob jatkoi pörröttäen tämän kaulaa ja päälakea, yrittäen kovasti olla perumatta vapaayö-lupaustaan varsinkaan tässä vaiheessa. Heillä oli postipöllö mukanaan ja olihan noita jäljitysloitsujakin jonkinlaisia, mutta hän käytti mielellään kaikki mahdolliset keinot turvaverkoksi. Ja jäljittimen hankkiminen selittelemättä oli täysin mutkatonta ammatin puolesta.
”Olen suonjannut tuon jäljittimen loitsuin, ainoa millä se voi mennä rikki on sinun tai jonkun muun taikavoimaisen tarpeeksi vahva pelko tai vihaisuus. Mutta sitähän ei tapahdu, koska sinä olet hyvin varovainen ja kiltisti, eikö niin?” Hänen sävynsä oli lempeä, mutta ei jäänyt lainkaan epäselväksi ettei tämä ollut kysymys eikä pyyntö.
”Muistat säännöt, jos tapaat tuntemattomia – susi tai ei?” Hän lisäsi vähemmän lempeästi painottaakseen asian vakavuutta ja käänsi Hunterin kovasti ulko-ovelle päin etsiytyvän pään itseään kohti. Tämän silmistä näkyi innostuksen lisäksi myös rakkaus – ei suteen tai seikkailuun vaan häneen, mikä antoi lisäluottamusta siihen että tämä jäljellä oleva perhe olisi aamulla taas yhdessä. Hän syleili vielä susipoikaa tiukasti mutta hellästi, ja nousi sitten avamaan tälle oven.

Hunter puikahti ovenraosta kuistille heti kun juuri ja juuri mahtui, kipitti portaikon alas ja teki pari vauhdikasta kunniakierrosta pihanurmella ennen kuin lähti jolkottelemaan kohti mökin lähellä sijaitsevaa järvenranta. Mennessään hän katsoi vielä taakseen ovelle jääneeseen isäänsä ja totesi Freyankin ilmestyneen eteisen ikkunaan, heilauti heille häntäänsä ja kääntyi sitten täyteen juoksuun kohti tuntematonta. No, ainakin sen leikki olevan tuntematon. Oli hän jo kuluneen lähes viikon aikana ehtinyt tutkia tätä aluetta melko tarkkaan siltä osin mihin asti hänell oli lupa kulkea.

Huhtikuun puoliväli, kevät teki hurjaa vauhtia tuloaan, minkä myötä alueella liikkui monenlaisia pieneläimiä joita Hunter päätyi jahtaamaan aina kun silmiinsä jokin osui, joskaan ei saanut niitä kiinni sillä hänellä ei ollut liikaa mahdollisuuksia harjoitella metsästystä, ja suden vaistot eivät sen suhteen olleet täysin käytössä sudenmyrkyn takia. Ajan kanssa hän siksi kyllästyi jahtiin ja houkutus ulvoa kuuta kiusasi kamalasti, mutta se ei olisi lainkaan viisasta sillä ihmissudenmetsästäjiä saattaisi olla missä tahansa. Vaikka isä olikin suojannut alueen pahoja aikeita kantavilta ja ties miltä, tämä oli käskenyt pitämään matalaa profiilia. Houkutus mekastaa oli entistäkin suurempi kun joku naapuruston koira haukkui ja ulisi. Hunter yritti sulkea korvansa siltä ja keskittyä luonnosta nauttimiseen. Tassutellessaan kepeästi järven vedenrajassa tuulen synnyttämässä aallokossa, hän huomasi läheisessä pensaikossa mustavalkoisen kissan keltaisine silmineen. Se oli niin lähellä järveä että sehän suorastaan kerjäsi veteen heittämistä, eikös? Juonittelu oli kuitenkin turha sillä kissa sähisi raivoisasti jo vain hänen katsoessa tähän ja pinkaisi kohti läheistä metsikköä. Hunter pinkoi perään sillä arveli että kissa olisi helpompi saalis kuin pikkuiset villieläimet.
Kaksikon ajojahti jatkui murinan ja sähinän säestämänä, ja kesti monta minuuttia sillä kissa taisi tuntea ettei kyseessä ollut mikään tyhmä koira ja siksi se ei puihin pakoon kiipeillessään pysynyt niissä kauaa.

Lopulta kissa pujahti talon jalan alle turvaan ja alkoi naukua ja rääkyä siellä aivan kuin huutelisi sudelle verisiä loukkauksia nyt kun tiesi ettei peto pääsisi siihen kajoamaan. Hunter pisti kuononsa koloon josta katti oli luikahtanut ja sai päänsä juuri ja juuri puoliksi mahtumaan siitä ilman että juuttui kiinni. Poika alkoi kaivaa maata etujaloillaan, mutta se oli vähän liian kovaa jotta kuopan olisi saanut säällisessä ajassa tarpeeksi suureksi. Pian hän veti päänsä pois vinkaisten äänekkäästi sillä kissa oli raapaissut häntä kuonoon melkoisella voimalla. Ärtyneenä muristen Hunter pudisteli päätään ja alkoi sitten katsella ympärilleen, todeten kauhukseen että oli juossut monta sataa metriä luvallisen alueen rajan väärälle puolelle. Alue käsitti noin kolme kilometriä, mutta täyttä vauhtia pinkoessa se näytti taittuvan yllättävän nopeasti.

Kissa oli tunkeutunut jonkun naapurin ulkorakennuksen alle, hän totesi. Kävi kyllä mielessä että pitäisi suunnata välittömästi takaisin rajan toiselle puolelle, hänellä ei tosiaankaan ollut lupaa lähestyä naapurimökkejä...mutta mökissä paloi valo ja hän vainusi sen sisällä ihmisiä - lapsiakin!...ja kuten aiemmin ajateltu, hän kävisi varmasti isokokoisesta koirasta tai koirasudesta näin pimeässä vaikkei kaulassa roikkuvaa veromerkkiä kukaan näkisikään ilman lähempää tarkastelua...Hän kävi itsensä kanssa kiivaan väittelyn siitä miksi hän voisi tai ei voisi sosiaalisuuttaan tosi pikaisesti vilkaista mökin sisälle, ja ravasi tulosuuntansa ja pihan välillä, siinä samalla varmistuen ettei lähellä leijunut vähäisintäkään ihmisen hajua sisältä tulevaa lukuunottamatta. Lopulta uteliaisuus ja seikkailumieli voitti ja hän tassutti muina poikina ulkorakennuksen viertä kohti valoisaa ikkunaa. Ikkunan alla oli hutera jakkara joka takajaloille noustessa laittoi hänet juuri sen verran korkealle, että ikkuna osui hänen silmiensä tasalle. Etutassut seinää vasten, korvat päätä vasten luimussa, ja liikkumatta hän tarkkaili mökin elämää.

Ikkunasta näkyvä huone vaikutti makuuhuoneelta ja siellä oli hänen ikäiseltään vaikuttava vaalea tyttö. Tosi tutunoloinen sellainen. Hetken tarkkailtuaan hän tunnisti tämän oman vuosikurssinsa korpinkynneksi Tylypahkasta. Nimeä hän ei muistanut, mutta aivan varmasti se oli korpinkynsi! Pojan kasvoille kohosi susimainen virnistys. Jos hän oikein muisti, tämä tyttölapsi ei ollut niitä kaikkein likkamaisempia, mutta tyttö kuin tyttö...Niitä oli yleensä hauskaa kiusata.
Hunter vilkaisi tulosuuntaansa, haisteli taas ilmaa ja höristeli suippoja korviaan huolella. Mitään välitöntä vaaraa ei tuntunut olevan joten täytyihän tästä vahinkoharhailusta kaikki mahdollinen ilo irti ottaa. Mutta testataanpa uskoiko tuo nuori noita ihmissusiin näin täydenkuun yönä. Sitten hän voisi huomenna tulla tänne toteuttamaan toisen, luovan osan pilastaan...
Virnistys vain levisi hänen kasvoillaan ja jos hän olisi ollut ihmismuodossaan, hän olisi nauranut ääneen, pirullisesti. Nyt vain hänen silmänsä nauroivat, kun hän raapi ikkunaa voimakkaasti kynsillään, loikkasi pikavauhtia alas ja pinkaisi läheiseen tiheään pensaaseen piiloon. Tyttö kävi ikkunallaa. Tämän poistuttua Hunter hiipi matalana ja korvat luimussa hiljaa takaisin ikkunan alle, nousi varovasti jakkaralle ja kuunteli korviaan höristellen mitä ääniä seinän takaa kuului. Tyttö ei ollut ikkunan lähelllä ja puhui jotakin jollekulle joten hän uskaltautui kurkistamaan sisään uudestaan. Tyttö oli kääntänyt selkänsä sille joten Hunter käytti tilaisuuden raapia ikkunaa uudestaan, edellistä äänekkäämmin, ja loikkasi taas alas, mutta sillä kertaa jäi ikkunan alle aivan seinän viereen niin ettei häntä voinut ikkunasta nähdä ellei sitä avannut ja kurkistanut nimenomaan alas.

Tytön kävellessä takaisin ikkunalle, Hunter valmistautui loikkaamaan kohti tämän kurkkua pienen näykkäisyn kera, jos tämä aukaisisi ikkunan, mutta poika pyrki laskelmoimaan sen niin ettei aivan osuisi jos vaikka tytöllä olisi liian hitaat reaktiot.

Wally oli koko viikon ollut alueella Gianan kanssa ja oli päivisin käynyt hänen kanssaan pikkuretkiä. Nyt viimeisenä iltana, ennen muodonmuutosta, hän oli kuitenkin väsynyt, niinkuin aina ja oli omissa oloissaan. Eräs tuttu noita Clarisse, oli vuosia huolehtinut Gianasta, aina näihin aikoihin ja oli nytkin mukana. Niin no kyllähän Clarisse joinakin öinä hoiti myös Wallya, kun Giana oli jo unten mailla.
Heidän ystävyytensä oli lämpöinen ja luotettava.

Päivällä Wally oli käynyt kävelyllä ja haistellut ilmaa, pohtien saisiko olla rauhassa täältä, ettei metsästäjät olleet liikkeellä, kun h-hetki koitti, oli hän omassa huonessaan.
Giana oli Clarissen kanssa pelaamassa velhomonopolia, jonka Wally oli kehittänyt.
Tyttö oli syystäkin levoton, hän oli aina, kun isä muuttui. Hän ei ollut levoton isänsä vuoksi, vaan ilmapiiri oli kotona silloin aina hieman agressiivisempi.

Tyttö kyllästyi lautapeliin ja meni makuuhuoneseensa ja pomppi turhat energiat sängyllään ja sitten hän pötköili vuotellaan. Hän havahtui rapinaan ikkunalta ja meni katsomaan, muttei nähnyt mitään outoa.
Kun Wally tepsutteli huoneeseen tyttö katsoi ikkunasta. Mies tai susi isällisesti tönäisi tyttöä tassullaan. Clarisse tuli huoneen ovelle ja sanoi, että reppu on nyt pakattu.
Wally havahtui ikkunalla kuuluvaan rapinaan ja katsoi tyttärensä ohi, hän huomasi karvaisen koiran tai vastaavan hyppivän ikkunan takana.

Wally livahti ovesta ulos samalla kun Clarisse ja Giana lähtivät retkilleen vanhalla Ford-taunuksella, joka toimi niin ja näin.
Giana rutisti Wallya ja rapsutti korvan takaa ja kaulasta tuota tummanharmaan ja valkoisen sävyistä sutta.
Clarisse hoputti tyttöä, sillä matkaa olisi ollut useampi kilometri.
Giana painoi huulensa isänsä kuonolle ja sanoi: "Nähdään huomenna isä."
Mies nuolaisi tytön poskea ja heilutti häntäänsä iloisesti kun tyttö nousi vanhaan autoon.
Wally ei ollut iltapäivän jälkeen syömään ja nälkä kurni. Hän muisti miten hauskaa sutena oli kalastella kaloja, siinä saisi suden tarvitseman virikkeellisyyden ja samalla ruokaa, kun hän lähti kohti järveä hän kuuli rasahduksen ja kääntyi katsomaan ja vaistosi heti, että tämä on samaa linjaa ja toivoi, ettei vaikein tapaus. "Se olit siis sinä, joka siellä ikkunan takana hyppeli", hän sanoi rauhallisella äänellä.

Kun mitään ei tapahtunut, Hunter kyllästyi vaanimaan ja hypähti takaisin nähdäkseen mihin tyttö oli häipynyt. Hän ehti nähdä vilauksen tytöstä, pakatuista retkeilykapssäkeistä ja jostain koirasta, ja loikkasi samantien alas ja siirtyi vaanimaan talon etupuolelle. Ne olivat selvästi lähdössä retkelle. ...Keskellä yötä? Harmi, ettei hän voisi seurata näitä hämäriä hyypiöitä kovin kauas. Hänenhän ei pitäisi nytkään olla edes tässä. Siinä hän kuitenkin makasi haisevassa pensaassa muutaman kymmenen metrin päässä ovelta, ja odotti.
Vihdoin mökistä ilmestyi pikkutyttö, joka naikkonen ja niiden lemmikki joka yhtäkkiä näytti vähemmän koiralta.
Täysin liikkumatta Hunter katseli kun naiset kävelivät aautolle ja koiraeläin lähti toiseen suuntaan. Sen kuljettua läheltä Hunteeille varmistui ettei se ollut eläin. Ja ilmeisesti sillä oli jotain tekemistä noiden kahden kanssa. Hän odotti vielä hetken ja yritti sitten lähteä mahdollisimman äänettömästi auton käynnistymisen aiheuttaman melun varjolla. Toinen oli ilmeisesti havainnut hänet aiemmin, kun kiinnitti huomiota pieneen rasahdukseen.

Poika katsoi vaiti ja arvioiden häntä puhutelleeseen suteen. Se oli paljon isompi ja jo sillä varmasti aikuinen. Rauhallinen sävy ei luonut minkäänlaista uhkaavaa kuvaa, ja äänestä päätellen tämä oli vanha fossiili. Joten poika ei jaksanut ottaa sitä erityisenä vaarana, vaan vain hieman varautuneena pysyen, kääntyi mitään vastaamatta ja itsekseen hymyillen jolkottamaan auton perään joka juuri liukui pois pihatieltä. Hän joutui kiristämään vauhtiaan pian juoksuvauhtiin ja valmisteli loikkaa auton katolle enenn kuin vauhti olisi liian kova. Ihan vähän matkaa vain, sitten hän kääntyisi kotiin. Ne olivat ajamassakin suurinpiirtein oikeaan suuntaan. Matkan aikana voisi vähän pelotella niitä...Ajaisikohan ne ojaan jos hän ulvaisisi oikein antaumuksella auton katolla?

Wally huomasi jo suden koosta, että tämä oli lapsi, vaikkei saanutkaan vastausta, hän pudisti ymmärtäiväisesti päätään ja hymyili. Kun tuo toinen lähti vanhan Taunuksen perään, lähti myös Wally sen toisen perään. Hän aisti tuossa samaa luonnetta kuin Gianassa, mutta ei tahtonut ottaa riskiä.
Hän pääsi loikkaamaan takahutlarin päälle ja odotti mitä tapahtui.

Wally piti tuosta matkustustavasta, hänhän rakasti vauhtia. Yhtäkkiä vanha auto alkoi paukahdella pakoputkesta ja auto pysähtyi.
Wally kuuli kuinka Clarisse avasi konepellin ja käski Gianan odottaa autossa. Clarisse tuli vesipullon kanssa autosta ja säikähti auton katolla ollutta pentua. Wally loikkasi takahutlarin päältä ja meni rauhoittelemaan naista. "Tuo on sinun kavereita?" noita kysyi Wallylta. "Joo, on se", Wally sanoi ja heilutti häntää. Clarisse rauhottui, sillä susimainen Wally heilutti häntäänsä vain iloisesti, nainen meni laittamaan kylmää vettä keittimeen, jottei auto keittäisi niin pahasti.

Yhtäkkiä torven törähdys säikäytti Wallyn, mutta totesi sen olevan vain Giana, joka oli siirtynyt kuskin paikalle, painanut vahingossa äänitorvea ja avasi ikkunan. "Isä, tulitko sinä vielä saattamaan meitä", Giana kysyi hymyilen. Wally hyppäsi ovea vasten ja nuolaisi tytärtään poskesta. Hän laskeutui istumaan ja heilautti häntää. "Ku-kuka tuo on?" Giana kysyi hämmentyneenä kun pienempi susi onnistui yllättämään tytön. Giana ei kirkunut tai huutanut, oli vain hieman hämmentynyt.

Wally katsoi tytärtään hymyillen ja sanoi sitten pennulle: "Tyttö ei ole säikky, joten unohda säikyttelysi."
Wallyn ääni oli isällisen ankara, muttei vihainen vaan huvittunut.
Kun tytöt lähtivät jatkamaan matkaa, Wally kääntyi pentua kohdin ja kysyin: "Lähdetäänkö kalastamaan, minulle ainakin maistuisi ruoka."

Autolla oli jo sen verran vauhtia että Hunter oli pudota saman tien kyydistä ja toivoi vaihteeksi että muotonsa olisi hieman käytännöllisempi. No jospa se ei nyt kauhean nololta näyttänyt. Ennnen kuin hän ehti toteuttaa yhtä ihmissusielokuvien klisheetä, se toinenkin oli tunkenut kyytiin...ja siitä päätellen ei ehkä ollutkaan ihan niin hauras ja hidas fossiili kuin olisi voinut luulla. Hunter oli juuri loikkaamassa alas, kun se nainen kirkaisi hänet nähdessään. Poika tuhahti itsekseen, eihän hän ollut ulkonäöktään edes sellainen siisti hirviömäinen susi saati tehnyt mitään pelottavaa. Loikatessaan alas hän kuuli toisen suden väittävän heitä kavereiksi, eikä hän voinut olla miettimättä miksi?
Hän unohti sen ihmettelyn hetkeksi, kun hänen pilailumahdollisuutensa tuhottiin mitä tuohon tytteliin tuli, ainakin hänen lempiaiheensa – ihmissusien – tiimoilta. Kyllä hän vielä olisi rohkeankin onnistunut muuten säikyttelemään, mutta jos tämä tosiaan oli ihmissuden lapsi ja vielänoin läheisissä väleissä, niin turhaan siihen olisi aikaansa tuhlata.

Hunter oli juuri kääntymässä takaisin kotiinpäin, kun tämä vanhus ehdotti kalaretkeä eli vaikutti tosiaan haluavan kaveerata. Miksi? Okei, heillä oli tosi iso yhteinen asia, mutta silti. Tämä oli ihan eri juttu kuin Remus joka ei ollut halunnut häntä mukaan mihinkään, vain huolinut mukaan ja heillä oli ollut vaikka paljon, niin vähemmän, ikäeroa. Ja he olivat sentään jo esitelleet toisensa siinä vaiheessa kun mihinkään lähdettiin. Tässä hän ei ollut vielä sanonut yhtään mitään. Lisäksi hän pisti merkille, että toisen sävy ei kuulostanut kysyvältä.
Totki hänellekin seura kelpaisi, mutta ei hän nyt sentään noin tyhmä ollut, eikä enää niin sokaistuneen innokas täysikuulla.
”Okei, mutta mennään sitten tänne, täällä päin on hain kokoisia lohia,” poika vastasi kepeästi ja lähti ripeästi tassuttamaan takaisin samaa reittiä jota oli tullut. No, ainakin isoimpia mitä tuossa järvessä todennäköisesti voisi olla ilman taikuutta.
”Oletkos kauankin ollut susi?” Hän kysyi aluksi, kuunnellen vain puolella korvalla miettiessään mihin suuntaan kysymyksiä veisi.

Wallya huvitti toisen pentumaisuus, hän vaistosi tuossa lievää hämmästyneisyyttä jossain määrin.
Kun tuo kertoi hain kokoisista lohista, Wally purskahti kepeään nauruun, toinen oli selvästi, kuinka hän sen ajattelisi, todellakin lapsi.
No, Wally lähti pennun rinnalla jolkottamaan suuntaan, mihin tuo opasti. Ainakaan ei tulisi tylsää, hän pohdiskeli itsekseen. Minkäs sitä sosiaaliselle luonteellen voi.
Kun tuo kysyi kirouksesta, Wally pohdiskeli aikaa ja sanoi lopulta: "Yhdeksän vuotta tuli pari täyttäkuuta sitten, kun sain turkin."

Hän seurasi pentua ja kysyi lopulta: "Oletkos sinä milloin päässyt tähän jengiin?"
Kun hän oli hetken miettinyt, hän muisti, ettei ollut esitellyt itseään. "Olen muuten Wally, kukas sinä olet?" hän uteli pojalta ja lisäsi: "Ei toki tarvitse kertoa, jos pelkäät mainita sen." Wally hymyili mielessään, jos tuolla saisi kuulla pojan nimen, mutta toisaalta, ehkä tuo pelkäsi, ei vain näyttänyt sitä.
Wally tarkkaili pojan kokoa ja arvioi tämän olevan ehkä 9 tai 10-vuotias.
"Asutko täällä päin?" Wally kysyi, jotain kysyäkseen.

Wally tahtoi vähän kujeilla pennun kanssa.
Hän mietti, päänsä puhki jotain nerokasta, kunnes hän sai ajatuksen, mutta hän hylkäsi sen kuitenkin.
Lopulta hän kuitenkin pisti roolin päälle. "Hui!", hän huudahti ja sanoi rauhallisesti: "Etkö sä oo käyny pesulla? Sun hännästä on tippunu melkein kaikki karvat pois."
Hän näytti niin hämmästyneeltä ja järkyttyneeltä kuin vain kykeni ja odotti reagtiota.
Lopulta hän räjähti makeimpaan nauruun ja lähti juoksemaan lujaa. Samalla hän sätti typeryttään, eikö hän koskaan voisi olla vakava loppuun asti.

Hunterin korvat heilahtivat toiveikkaan ajatuksen myötä. 'Päässyt'? Mutoilu kuulosti lupaavalta jossain suhteessa. Hän kyllä piti kovasti Remuksesta, vaikkei oikeastaan tiennyt miksi, mutta samanhenkinen lajitoveri olisi myös tervetullut lisä...vaikka sitten aikuinenkin jos niikseen oli.
”Aika kauan sitten...” hän vastasi ympäripyöreästi ja vilkaisi välittömän uteliaana Wallyksi esittäytyvään vanhukseen. Oletukset pelkäämisestä saivat hänet vain luomaan toiseen pistävän katseen. Hänhän oli vain...varovainen tilanteessa josta opetettiin jo ennen kouluikää. Siinä oli ero pelkäämisen kanssa!
”Lomalla,” hän kommentoi jälleen lyhytsanaisesti asumiskyselyyn ja jatkoi sitten matkaa vaiti, tuttua polkua, katse tiiviisti tietyissä maamerkeissä. Toisen ottaessa puheeksi hänen häntänsä tilan, poika ei voinut olla kääntämättä katsettaan siihen salamana, mutta onneksi sille ei oltukaan tehty mitään loitsuja. Ei susimuodossa niitä pitäisi voidakaan, mutta ei hänkään vielä kaikkea tiennyt...Yhtä nopeasti hän käänsi katseensa takaisin kovaan ääneen nauravaan ja kauemmas juoksevaan vitsiniekkaan. Hunter kurtisti kulmiaan hämmentyneen, uteliaan ja ärtyneen sekaisena vaikkei se suden kasvoilla liiemmin näkynyt, ja pinkaisi tämän perään. Jossain muussa tilanteessa hän olisi saattanut selventää miksei hän oikeasti äsken ollut lankaan lentänyt, tai kehitellyt jo vastaiskua, mutta nyt se ei ollut tärkeintä. Vanhemman suden jalat olivat pidemmät, mutta hän oli kova juoksemaan harrastettuaan sitä suurissa määrin ihmismuodossaan jo yli vuosikymmenen.

Poika ehti Wallyn rinnalle siis varsin pian ja tuijotti uteliaana ylös hyväntuuliseen seuralaiseensa.
”Kalaa ja pilailua,” poika totesi väkisinkin hieman huvittuneena. Toinen oli tosiaankin kaukana Remuksen synkistelylinjasta.
”Mikäs siinä, mutta minä en jaksa kalastaa tai pilailla koko yötä,” hän totesi vaikkei ollutkaan ihan niin varma viimeksi mainitusta – se riippui kohteen kiinnostavuudesta, ”Niin että mitä muuta keksit ohjelmaksi?”

Wally tarkkaili samalla ilmastoa ja antoi aistiensa olla valppaina, samalla kun kuunteli pentua tarkasti.
Kun tämä mainitsi, ettei jaksaisi kalaa ja pilailua koko yötä, susimies purskahti jälleen nauruun. "Minä kun olen koko ajan ollut käsityksessä, että rakastat pilailua", hän lopulta sanoi, saatuan tasattua nauruaan.
Wally katsoi poikasutta ja hänen silmänsä tuikkivat nauravasti. Hän pohdiskeli mikä voisi olla pennusta hauskaa, tuo vaikutti kuitenkin sellaiselta, että hän nauttisi varmasti yhtäpaljon hurjista jutuista.

"No voisimmehan me vaikka tehdä pienen seikkailun", hän totesi ja lisäsi: "Selvitin ennen lomaani, että tuota isoa tietä myöten kulkee öisin karjankuljetusrekkoja. Jossain muutaman kilometrin päässä on maatila, joka kasvattaa kanoja ruoaksi. Jos sellainen sattuisi vastaan, voisimme yrittää napata kuormasta pari kanaa." Wally tarkkaili pennun reagtiota. Hän tiesi, että se tie oli aika lailla kuoppainen, joten rekat ei ajaisi siitä kovin kovaa vauhtia.
"Itse asiassa, minun tekisi mieli jo päästä vauhtiin", hän sanoi pennulle ja heilutteli häntäänsä innoissaan.
Hänellä oli harvoin täydenkuun seuraa ja hän oikeastaan piti tuosta pojasta, vaikkei tiennytkään hänen nimeään. Hän aisti pojassa olevan potentiaalia vaikka mihin, vaarattomaankin, hupiin.

Kun he olivat jonkin aikaa tallustaneet, Wally tunsi yhtäkkiä eräänlaisen sumuisen muurin, jonka läpi hän kulki. Ahaa, ei mikään tyhmä pentu, hän siis tahtoi varmistaa, etten ole pahaa lajia. Hänen vanhempansa ovat kyllä tarkkoja. Hyvä niin, ainakin hän tietää, etten ole pahantahtoinen.
Wally katsoi pentua ja kysyi lopulta: "Niin mikä nimesi olikaan?"

Hunter kuunteli kyllä, muttei heti reagoinut seikkailu-ehdotukseen, vaan odotti vain, seuralaistaan tarkkaillen. Suora kysymys sai poikkeuksetta välittömästi ajattelemaan todenmukaista vastausta, joten hän oli ajoittanut kysymyksensä niin että isän suojaloitsut, joita oli erilaisia muutaman kymmenen metrin matkalla, olisivat vaikuttaneet jos tuossa tyypissä jotain hämärää olisi. Hänelle oli selvitetty mitä ne olivat ja mitä tekisivät, ja hän muisti niistä useimmat joten kun mitään ei tapahtunut yli puolivälissä, hänen askeleensa keveni ja hän käänsi katseensa eteenpäin, alkaen pohtia ehdotettua seikkailua joka kuulosti vallan mainiolta.
Hännänpää heilahteli iloisesti sitä ajatellessa, mutta poika ei vastannut mitään. Sillä hän ei voinut olla muistamatta että iskä tuskin hyväksyisi sellaista, varsinkaan jos hän tappaisi sen kanan näin sudenmyrkyn vaikutuksen alla. Hän oli väitellyt asiasta, mutta hävinnyt toivottomasti. Ihmiset tappoivat eläimiä ei ollut riittänyt vakuuttamaan, koska ihmiset eivät yleensä tapa huvin vuoksi eivätkä varsinkaan syöneet niitä siltä seisomalta. Eikä ollut riittänyt mikään susiliittoinenkaan argumentti, oikeastaan päinvastoin ne olivat kummasti vain vieneet häneltä pisteitä.
Joulukuun täysikuussa paljastuneiden suunnitelmien jälkeen kielto oli laitettu ihan virallisesti sääntö-listalle mikäli hän tahtoi juosta vapaana. Hänen täytyi kyllä myöntää että tarpeeksi halutessaan hän pystyisi olla tappamatta eläimiä ja vain hippailla niiden kanssa, verenhimo ja metsästysvietti olivat juuri sen verran matalalla, mutta kun suden vaistojen seuraaminen oli vaan niin kovin kiehtovaa. Lisäksi oli siistiä kuinka tämä tartunta oli suonut hänelle teräsvatsan; raaka liha ja kaikki sellainen meni ilman että sitä sairastui missään määrin ihmismuotoonkaan palatessa. Sitä voisi joskus kokeilla täydenkuun viikon ulkopuolellakin, hän oli jo melkein unohtanut miten ällöttävää oli herätä sinä yhtenä täysikuun jälkeisenä aamuna suu täynnä koiran verta.
Ja...vaikkei se olisikaan pahinta laatuaan, varastamisestakin voisi tulla sanomista...Siitäkin oli viime lomalla puhuttu perusteellisesti...Mutta ei isä mitenkään voinut odottaa täydellistä käytöstä, niin että jotain hauskaa hän taatusti keksisi sen karja-auton kanssa mikäli sellaiseen törmäisi...'hmm...törmäisi...' Mutta millaisia tempauksia tähän vahingossa liian kauas harhailuun ja harmittomaksi todistetun vieraan seuraan jäämiseen voisi lisätä...? Hän tosissaan halusi osoittaa arvostusta luottamukseen jota oli saanut tämän vapauden muodossa...

Poika havahtui ankarista pohdinnoistaan vasta kun hiljaisuus rikkoutui uudella nimen tiedustelulla. Hän katsahti Wallyyn hieman sekavana, unohtaneena ettei ollut vielä kertonut sitä ja mietti samalla sanoisiko Stephen vai Hunter, sillä vaikkei tämä tyyppi olisikaan vaaraksi itse tänään, yksityisyydestä kannatti silti pitää kiinni tuntemattomien seurassa.
”Stephen,” hän vastasi lähes samantien ja kääntyi pienelle polulle joka kulki alemmas järven rantaan.
Virallinen etunimi tuntui jotenkin vähemmän yhdistettävältä kuin virallinen kutsumanimensä, varsinkin kun mahdollisia kirjoitustapojakin oli ainkain kaksi. Ei hän muuten jaksaisi jopa nimiasioissa varoa näin paljon, mutta häntä söi vieläkin hieman se miten pahasti oli huolestuttanut isän mitä tuntemattomien suhteen tuli ja miten kiittämätön oli ollut viime kerralla. Tällä kertaa sitä tekisi mielellään kaikkensa ollakseen mahdollisimman varovainen, sikäli kun ei sosiaalisuuttaan saanut itseään lähtemään kotiin. Tämä vastuuntuntoinen asennoituminen alkoi kyllä tuntua jo lähes fyysisesti rasittavaa, kun teki mieli heittäytyä yöhön niinkuin yleensä ja niinkuin vanha Wally tuossa...'Jaksaa, vielä jaksaa...', hän hoki mielessään, epäillen että oli haukannut liian ison palan vastuuta päättäessään jäädä. Tuo tyyppi tuntui sen verran samanhenkiseltä että tästä tulisi varmasti hauskaa joka tapauksessa...!
”No niin, seniori, täällä voit pestä kirppusi pois samalla kun minä kalastan meille järven suurimmat lohet,” poika ilmoitti virnistellen itsekseen astellessaan ranta-aallokossa syvemmälle ja tarkkaili herkeämättä pinnan alle. Hän ei ollut eläessään kalastanut susimuodossa, mutta ei se nyt niin vaikeaa voisi olla.

Wallylle ei ollut tullut sinänsä mieleenkään, että olisi kanat tappanut, olisi vain napannut ne ja ihan vain huvin vuoksi yrittänyt viedä ne sen maatilan lähettyville.
Pentu vaikutti jokseenkin hermostuneelta, Wally pohti olisiko tämä kenties rikkonut jotain vanhempiensa ohjetta ja silloin hän muisti sen selkeän rajan.
"Sitä taidettiin olla luvattomilla teillä?" hän sanoi vakavasti.
Kun poika vei hänet lohipaikalle ja alkoi kalastamaan, oli näky niin huvittava, että Wally purskahti heleään nauruun.
Hän huomasi, ettei poika ollut aiemmin kalastanut tässä muodossa.
Wally rykäisi ja marssi vesirajaan, hän oli täysin liikkumatta ja katsoi tarkasti, kunnes havaitsi ison lohen ja valpastui ja nosti etukäpälänsä koukkuun. Kun lohi oli sopivan lähellä se heilautti pikaisesti tassunsa vedestä ja kynsillä kouraisi lohen rannalle. Se hyökkäsi lohen kilppuun ja leikki sillä ensin hieman ennenkuin lopetti sen ja kysyi: "Tahdotko tämän?"
Se meni pojan vierelle ja sanoi: "Ole ihan paikallasi, kun näet saaliin nosta käpäläsi vedestä ja kun se tulee kosketusetäisyydelle, kynnet ulos ja kuopaset sen vedestä sellaisella voimalla, että saat sen rannalle."
Wally katsoi pojan kalastustekniikkaa hetken ja palasi syömään pyytämänsä lohen.

Pinnan läheisyydessä uiskenteli muutamia pienehköjä yksilöitä, sen verran lähellä rantaa että vesi ulottui Hunteria vain vatsan tasolle asti. Hän koetteli kaloja isolla tassullaan ja kahlasi niiden perässä, yrittäin saada ne uimaan rannan suuntaan. Yhden joutuessa tarpeeksi matalalle, hän loikki sen perään varmana siitä että saisi sen helposti kiinni vieläkin matalammassa vedessä, mutta totesi pian jahtaavansa liukasta ja villisti pomppivaa pientä kalaa ymprri ranta-aallokkoa sen verran riehakkaasti itsekin että vesi roiskui yli metrin ilmaan hänen ja kalan ympärillä. Tässä sai uutta kosketusta sanontaan 'kuin kala vedessä', hän ajatteli, se kun karkasi jatkuvasti juuri hänen hampaistaan ja hän riehuessaan liukasteli pohjassa satunnaisesti olevilla kivillä, kunnes eväkäs onnistui pyristelemään takaisin syvemmälle ja katosi kuun valaiseman järven syvyyksiin. Hunter loikki silti mukana ja pisti päänsä veden alle siltä varalta ettei se olisi ehtinyt liian kauas...muttei näki vain pyrstön vilahduksen. Pärskien hän nosti päänsä takaisin pintaan ja selvisi takaisin ranta-aallokkoon, puoliksi uiden, puoliksi kävellen sillä vesi oli siinä kohtaa juuri sen verran syvää ettei kumpikaan ollut yksinään täysin mahdollista.

Poika pudisteli enimmät vedet turkistaan ja pärski loput vedet sieraimistaan eikä välittänyt Wallyn hekotteluista. Tuskin tämänkään ensimmäinen suoritus oli kummoinen ollut...
Kyäähän hän oli arvellutkin että äskeinen tapa toimisi paremmin joella, mutta tulipahan nyt testattua järvelläkin. Hän kallisti päätään kiinnsotuneena kun Wally neuvoi itse valitsemansa tyylin. Kuunnellessaan poika katsoi ihmeissään vettä tippuvaa oikeaa etukäpäläänsä nostaessaan sen vedestä.
'Kynnet ulos?', hän toisti mielessään. Mitähän se tarkoitti? Eihän ne olleet missään sisällä alunperinkään, koiraeläimet kun eivät kynsiään pystyneet hallitsemaan. Tai ei hän tietysti tiennyt josko jotkut ihmissuden lajit pystyisivät, mutta hänen muotonsa oli tavallisen suden luokkaa joten hän ei ainakaan, ja Wallykin vaikutti saman lajin edustajalta. Hän päätti olla ihmettelemättä ääneen jottei suotta nolaisi itseään enempää kuin äskeinen kalastuskohtaus vaati.
Wallyn tyyli vaikutti kyllä tehokkaalta, hän totesi mielessään rekisteröidessään hieman jäljessä että tämä oli tosiaan saanut kiinni kalan ja jopa tarjonnut sitä hänelle. Tuo tyyli kuulosti kuitenkin aivan liian kissamaiselta hänen makuunsa, ja sitä paitsi syvällä ne isot kalat ui.
”Kiitos, mutta ei kiitos!” Poika totesi ja loikki energisenä takaisin järveen, sillä kertaa niin pitkälle että joutui kunnolla uimaan. Vesi oli vielä kamalan kylmää, mutta se ei saanut nyt häiritä. Hänen olisi pakko onnistua, ja mieluiten napata vielä paaaljon isompi kala kuin tuo kissasusi oli.

Uituaan ja kierreltyään vähän aikaa hän löysi kuun erityisen hyvin valaiseman kohdan jossa vilahteli välillä vonkaleita, syvällä, ehkä liian syvällä sukeltaen pyydystettäväksi. Onneksi kalat eivät kuuluneet luomakunnan älykkäisiin lajeihin joten ennen pitkää muutama ui lähemmäs pintaa noin metrin päässä hänestä. Yhden erehdyttyä tarpeeksi lähelle, hän yritti napata sen, ja saikin hetkeksi hampaiisiinsa mutta sai lopulta kitaansa vain likaista järvivettä. Kala karkasi takaisin syvemmälle ja Hunter kiirehti sen perään, taas pää veden alla sai hampaillaan kiinni sen pyrstän reunasta, mutta pinnalla sai todeta jääneensä yhä tyhjin hampain. Toisen kalan hän antoi uida vieläkin lähemmäs, seurasi sitä uiden ympyrää paikallaan, ja yritti kuunnella suden vaistoja jotka saattaiivat hyvinkin auttaa myös näin hillityllä tasolla.
Toinen eväkäs päätyi kuin päätyikin armotta pyristelemään suden kitaan, mutta se oli niin iso ja painava että kiinni pitäminen uimasyvyydessä oli vielä pieni haaste, joten Hunter lähti välittömästi suuntaamaan takaisin rantaan.

Musta turkki vettä valuen, jättikala kidassaan sätkien Hunter asteli pää pystyssä ylpeän näköisenä rantamatalikossa aina rantahiekalle asti.
”Mitäsh täshtä shanot? Vieläkhö thyydyt shintteihin?” Poika kysyi hampaidensa välistä upottaen ne syvemmälle kalaan, pysähtyi ja kun sen pyristely hiipui, hän pudotti sen eteensä ruohomättäälle. Vekara asetti toisen etukäpälän koko painollaan sen pyrstön päälle ettei se vahingossakaan pääsisi pomppimaan takaisin järveen samalla kun hän pudisti jälleen turkkinsa enimmistä vesistä pörhölle. Nuuki sitten hetken saalistaan, puri siltä pään irti, ja alkoi natustaa keskiosaa. Ei kestänyt montaa sekuntia kun poika sylkäisi kaiken suustaan ja huitaisi saaliinsa kauemmas, kuonoaan nyrpistellen.
Vaikka hänen vatsansa varmaan sietäisi kalan sisälmykset, maku ei ollut hurmaava. Lihaa ja verta hän himoitsi ruoaksi, ei suolia ja muita sisälmyksiä joita oli hieman hankalampi välttää kun ei voinut syödä veitsellä ja haarukalla vaan vain isoilla torahampailla. Kana voisi ehkä olla eri juttu, ällöt osat olisi ehkä helpompi välttää tai poimia erilleen kun otus oli kalaa paljon isompi. Ei hän tiennyt, ei ollut koskaan nähnyt kanaa teurastettavan. Ai että tekisikin mieli kokeilla, mutta...Ehkä olisi tulevaisuuden täysikuun vapauksien kannalta viisaampaa vain pilailla niiden kanojen kanssa jotenkin...ja ehkä juuri sitä Wally olikin ajatellut, tämä kun näin enemmän katsottuna vaikutti aivan liian vanhalta ja kesyltä mihinkään muuhun. Samanhenkisiä he tuntuivat olevan jossain määrin, mutta hänen mieltymyksensä taisivat liikkua hieman susimaisempia polkuja.
”Syötkö sinä tosiaan tuota kammotusta useinkin?” Poika kysyi mulkoillen kalaansa inhoten. Hän kyllä piti kalasta, mutta sushi ei kuulunut siihen listaan ja tämä monta astetta valmistamattomampi suolinen versio oli tuplasti ällömpää, ilmeisesti jopa täysikuun yönä. Raaka kala olikin ollut ainoa liha, ihmislihan lisäksi, joka ei sudenmyrkyn rauhoittamana erityisemmin houkutellut häntä, ja nyt hän oli varmistanut ettei menettänyt siinä mitään.

"Tekniikkasi on kuin onkin hyvä", Wally sanoi pojan lopulta saatua kalan.
Kun poika sylkäisi syömästään kalasta miltei kaiken pois, Wally vain hymähti.
Wally söi kalan ja kynsillään onnistui pahimmat suolet väistämään. Olihan hän jo muutaman vuoden aikana sitä harjoitellut.
"En minä lohta paljoa syy näinä aikoina, silloin tällöin, jos oikein nälättää", hän vastasi pennulle.
Hänen kurkkuaan kuivasi ja hän siirtyi takaisin vesirajaan ja lipitti vettä, jotta saisi kosteutta kurkkuunsa.
"Mitäs sitten tehtäisiin?" hän kysyi pojalta, hänellä ei ollut aiemmin täydenkuun aikaan seuraa ollut ja nytkin kyseessä oli lapsi. Onneksi tuo sentään oli jokseenkin samanhenkinen kuin hän. Mutta hän oli valmis mihin vain, mitä tuo ehdotti. Oikeastaan tuota täytyi vähän vahtiakin, sillä lapsen vanhemmat eivät varmaan tahtoisi pojan joutuvan pulaan.

//sori ku näin lyhyt//

”Lähdetään katsomaan millaisia kanoja kuljetetaan keskiyön jälkeen,” Hunter sanoi ja lähti jo hyvää vauhtia jolkottelemaan kohti seudun päätietä jota oletti mahdollisen karja-auton kulkevan. Kohta hän oli kiristänyt vauhtiaan juoksuksi, sillä se voisi hyvin olla sekuneista kiinni. Wallyn ehdotus oli kuulostanut siltä kuin täällä tosiaan saatettaisiin kuljettaa karjaa keskellä yötä. No, olivathan maatilat kai aika kiireisiä joskus...Hän ei niistä paljoa tiennyt, paljasjalkainen kaupunkilaispoika, Skotlannnissakin oli asuttu pienessä kaupungissa.
'Mutta olisipa siistiä jos se olisi jokin hämärähomma, tai mutanttikanoja tai jotain...' poika pohti ja virnuili itsekseen.
Lähempänä päätietä hänen eteensä hypähti puskan takaa kana. Ihan tavallinen valkoinen kana, ja sen perässä toinen. Ne kotkottivat keskenään äänekkäästi ja vaikuttivat tyytyväisiltä vapaana tepasteluun.
”Ei ne varmaan sentään kävele teurastamolle...” Hunter hymähti pysähtyessään hetkeksi niiden eteen, mielenkiintonsa säilyen kanojen tavanomaisuudesta huolimatta. Hän nuuhki ilmaa, siinä leijui isomman parven haju...ja ihmisverta. Hän ei voinut olla kuvittelematta ihmissyöjäkanojen hyökänneen karja-auton kuskin kimppuun. Voi, miksei elämä voisi olla kuin elokuvissa?
Jotain kuitenkin oli ilmeisesti sattunut joten hän suuntasi juoksuaskeleensa sinne mihin kuono näytti.

Vähän matkan päässä päätien varressa oli kaatunut karja-auto josta kanalaatikot olivat suurimmaksi osaksi pudonneet ulos ja linnut lähteneet litomaan. Osa parveili yhä auton lähettyvillä, mutta niitä oli niin vähän että moni oli varmasti lähtenyt seikkailemaan kauemmas. Poika ei kiinnittänyt niihin huomiota kuin vilkaisulla vaan suuntasi saman tien auton kuljettajankopille. Vaikka hän miten toivoi, siellä ei ollut tajutonta saati kuollutta ihmistä. (Oikean ruumiin näkeminen olisi varmaan siistiä!) Hän nuuhki auton sisältöä ja löysi sieltä verta muutamastakin kohtaa, muttei niin paljon etteikö kuski olisi todennäköisesti selvinnyt sieltä itse ulos.
”Kuljettaja on varmaan lähtenyt hakemaan apua,” hän totesi Wallylle jonka oletti olevan jossain lähettyvillä, muttei malttanut tarkistaa. Vekara touhotti vain etsivän leikkimistä ja tassutti auton ympärillä maata nuuhkien ja tarkkaillen.
”Hän on yrittänyt yhtäkkiä väistää jotakin tai jotakuta ja varmaan siksi kaatunut,” hän jatkoi, mutta alkoi luopua toiveista nähdä oikea ruumis, sillä niillä main maassa ei ollut verta, ja vain yhden ihmisen, tuon kuljettajan, tuore haju joten ilmeisesti yli ajettu tai melkein yli ajettu olento ei ollut ihminen.

Pentu näytti innostuvan kanojenkuljetuksesta, tai ainakin kanajahdista. Ja Wallylle kyllä sopi se, että lähdettäisiin tutkimaan mitä lajia tänä yönä kuljetettiin, mikäli tänä yönä kuljetettiin. Wally lähtikin jolkottamaan pennun perään hyvää vauhtia, olisi viisaampaa yrittää pitää silmällä tuota hulivilia, ettei sattuisi ongelmia. Mies piti aistinsa samaan aikaan valppaana kun haistoi, verta ja kanoja. Eikä mennyt aikaakaan kun jostain ilmestyi Leghorn-kana, mistäkö Wally sen tiesi, no hän oli joskus ihan tosissaan tutkinut kanarotuja, lapsena siis.
Wally purskahti nauruun, kun toinen hymähti ajatuksensa ilmoille. ”Jos sen tekisivät, niin olisivat kyllä varmaan aivopestyjä”, harmaaturkki vastasi tuolle ja lisäsi: ”Karja-autolle on sattunut jotain, meidän on tarkistettava, onko kuski kunnossa.” Niinpä niin, edes susimuoto, ei saanut parantajan ammattia kuriin, siis susijuoman alaisena. Wally otti juoksuaskelia sinne suuntaan, mistä haju voimistui ja näkikin kaatuneen karja-auton. Ensimmäisenä hän juoksi kuljettajan kopille ja totesi sen tyhjäksi ja tutkittuaan ympäristöä. Hän kuulikin Hunterin arvelun ja totesi: ”Ilmeisesti.” Hän kuunteli mitä toinen sanoi ja sai ajatuksen.


”No poika, nyt suden vaistot kehiin, jahdataan niin monta kanaa kuin ehditään, viedään ne samalla noihin häkkeihin ja lasketaan sitten kumpi saa enemmän”, Wally sanoi, ehkä jopa hieman innoissaan. ”Saamme samalla purettua susivaistoamme ja samalle autamme kokoamaan karjaa takaisin, mutta muista, jos aistit ihmisiä, kolme haukahdusta on varoitus, ja viivana takaisin mökeille”, Wally sanoi tiukasti.
Hän veti kuormasta neljä tyhjää häkkiä ja asetti ne maahan siististi. ”Oikeanpuoleiset on sinun ja vasemmat minun. Oletko valmis. N-Y-T nyt!” hän huudahti ja lähti jahtaamaan kanoja varsin innoissaan. Pian hän saikin jo ensimmäisen kanan ja vei sen häkkiin, ensimmäinen häkki täyttyi melko nopeasti ja näköjään penikkakin oli saanut jo aika paljon kanoja. Samalla kun Wally jahtasi kanoja, hän piti aistinsa valppaina, sillä ihmisten tulo, olisi riskaalia. Välillä hän veti pari häkkiä lisää pihalle ja alkoi taas jahdata kanoja. Hän nautti jahtihommasta, kerrankin jotain virikettä kunnolla ja vieläpä hyödyllistä.

Poika nosti kuononsa autonjäljistä keskittyäkseen Wallyn ehdotukseen. Se kuulosti varsin hauskalta ja tosiaan kaikinpuolin hyödylliseltäkin joskin hän ei jaksanut ajatella muuta kuin viihdepuolta. Vekara liikehti levottomana, ja vanhus oli sävystä päätellen kai sanonut perään vielä jotain tärkeää mutta poika rekisteröi kunnolla seuraavaksi vasta lähtömerkin lähestymisen ja siitäkin otti melkein varaslähdön.
Ensin hän keskittyi pyydystämään auton lähettyvillä rpäisteleviä yksilöitä, ja mekkala oli pian melkoinen kun avuttomat linnut tajusivat että jokin terävähampainen ja iso oli niiden perässä. Mutta vaikka hän oli jaloistaan nopea siinä missä kanat kömpelöitä ja hitaita ja yhteen häkkiin mahtui parhaimmillaan neljä lintua, hän huomasi pudottaessaan viimeistä kanaa toiseen häkkiin, että Wallyla oli jo kolmas täyttymässä. Saiko se isoon kitaansa jollain konstilla kaksi kerralla vai oliko pidemmistä jaloista noin paljon hyötyä? Poika tuhahti päättäväisenä ja kirmasi etsimään kauemmas ehtineitä lintuja.
Läheiselle sivutielle hän jäljitti yhden, mutta se ei ollut enää vapaa.
Noin 6-vuotias lettipäinen pikkutyttö seisoi keskellä tietä valkoinen tyytyväisenä paapattava kana sylissään, ja näytti siihen kovin ihastuneelta. Tyttöhän oli siinä suorastaan tarjottimella.
Poika hiiviskeli matalana varjoisten pensaiden takana ja heittäytyi suden vaistojen varaan...ihmissuden. Hän iskisi kuitenkin hampaansa vain tuohon kanaan. Niin olisi tarkoitus.
Kauempaa hän kuuli naisen äänen huutelevan jonkun tytön nimeä joten aikaa ei ollut hukattavana.

Pari varmaa askelta, ja Hunter loikkasi pensaan ja tytön selän takaa kovaäänisesti muristen ja etutassut tämän olkapäille iskeytyen, kaatoi tämän maahan.
”Äitiiiii!!!!” tyttö parkui läpeensä säikähtäneenä iskeytyessään murisevan olennon painon alla vatsalleen maahan samalla kun pitelemänsä kana lennähti otteestaan ja pyrähteli hädissään ja päättömästi kauemmas. Hunter seisoi yhä koko painollaan tytön päällä niin ettei tämä päässyt ylös, sillä hänelle tuli siinä vaiheessa vastustamaton halu kiusata tuota vähän enemmän. Wally voittaisi kanajahdin kuitenkin, ollen jo sen verran edellä.
Tyttö yritti paniikissa sätkiä pois suden – tai omissa silmissään koiran – alta ja kiljui yhä äitiään.
Pojan teki mieli näykkäistä tätä nenästä, mutta onneksi hän oli päässyt jahtaamisen makuun ja päätyi toisenlaiseen suunnitelmaan. Hän nousi tytön päältä päästäen tämän kompuroimaan ylös ja juoksemaan suuntaan josta kuului myös juoksuaskelia. Hunter loikki tytön perässä ja näykki tämän takin liepeitä ja housujen lahkeita, onnistuen repimään niitä aika lahjakkaasti sillä tyttö oli kauhusta kankea juostessaan. Hänen murinansa oli toki leikkisä, mutta ei se varmastikaan siltä kuulostanut hyökkäyksen uhrille mutta sehän tekikin tästä vain tuplasti hauskempaa.
Hupi loppui lyhyeen kun jokin iski häntä aika mojovasti päähän. Tytön äiti oli ehtinyt paikalle ja kiljui vähintään yhtä paniikissa ”IRTI!” kuin lapsensa parkui hätäänsä. Onneksi esine jolla tämän äiti häntä hutki oli pehmeä sateenvarjo, mutta Hunter katsoi silti parhaaksi pyrähtää kauemmas. Poika pyörähti kuitenkin ympäri ja päästi kaksikon suuntaan murinan, ja susimaisen ulvahtavan haukahduksen ihan vain piruillakseen. Hän kun laittoi merkille näiden huomanneen hänen kaulassaan killuvan veromerkin, mutta katsovan häntä oudosti. Eihän koirasudetkaan tosiaan tainneet liian paljon puhtailta susia muistuttaa, toisin kuin hän. Ja oli täysikuu.
Tytön äiti hössötti lapselleen siitä miten tämän ei pitäisi harhailla omille teilleen, maaseudullakin riitti vaaroja, ja muistutti tätä muutamia viikkoja aiemmin luetusta lehtijutusta jossa kaupungissa joku häiriintynyt koira oli raadellut jonkun lapsen sairaalakuntoon. Ilmeisesti nainen oli siis päätynyt realistisimman selityksen puolelle.

Hunter jätti kaksikon suosilla taakseen ja lähti kanansa perään joka oli ehtinyt jo varsin kauas rähinän keskeltä paetessaan. Muutamalla pontevalla loikalla hän sai sen kiinni ja nappasi kanan kitaansa, lähtien sitten energiaa ja tyytyväisyyttä uhkuen jolkottelemaan kohti karja-auton onnettomuuspaikkaa, villisti rpäistelevä ja huutava kana hampaissaan.
Vekara ei ehtinyt kuin puolimatkaan, kun joku naapuruston koirista ilmestyi pienempää polkua pitkin ja asettui hänen eteensä, muristen haastavasti. Se oli aikuinen saksanpaimenkoira, melkoilailla samankokoinen hänen kanssaan. Joko se halusi hänen kanansa tai sitten tapella, haistaen ettei hän ollut koira. Houkutus ottaa haaste vastaan tai puolustaa kanaansa kasvoi pojan mielessä kun hän muisti suden sisällään taannoin repineen yhden tuollaisen palasiksi vaikka oli silloin ollut paljon pienempi. Joten miksei hän onnistuisi nyt selättämään tuollaisen itse? Ei hän toki koiraa tappaisi, kunhan rähinöisi hieman harjoittaakseen kaikenlaisia tarioja tässä muodossa...
Joten Hunter pudotti rääkyvän kanan maahan, astui pari askelta saksanpaimenkoiraa kohti, korvat eteenpäin osoittaen ja kuono rytyssä muristen takaisin. Koira murisi yhä myös, mutta otti pari epäröivää askelta taaemmas, aavistaen ilmeisesti nyt senkin ettei tässä ollut ihan tavallinen susikaan...

Wally ei oikeastaan ollut hämmästynyt, kun tajusi, ettei pentu häntä kuunnellut pätkääkään ja otti pienen varaslähdönkin, hän kuitenkin päätti antaa pitää hauskaa, mutta samalla tarkkailisi valppaana tuota villiviikaria. Wally pyydysti kanan kerrallaan, onneksi hänellä oli pitkät koivet, niillä pääsi nopeasti ja olihan hän tosiaan vuosien aikana saanut jahti harjoitusta, että kokemusta siltäkin saralta oli. Voi kun hän olisi vain ajoissa huomannut sen lapsen, jota Hunter toisaalla jo kiusasi.
Wally kuitenkin havahtui naisen huutavan jotain tyttöä ja valpastui, se tästä vielä puuttui, että lapsia olisi lähellä. Hän saattoi vain toivoa, ettei poika liikaa innostuisi ja puraisisi vahingossakaan tyttöä, niinpä Wally jätti kanan niille sijoilleen ja lähti ääniä kohti. Wally oli kuulevinaan, hyökkäyksen äänen ja hän huusikin täyttä kurkua: ”Kunnolla poika!” Muttei hän voinut olla varma kuuliko tuo, lapsi kuitenkin huusi äitiään paniikissa ja Wally lisäsi vauhtia. Lopulta hän näki kuinka tyttö makasi maassa, pennun alla ja pentu selvästi kujeili, mutta päästi tuon kuitenkin ylös. Penikka näykki tytön vaatteita, eikä Wally voinut olla huutamatta: ”Nyt kakara lopetat tuon heti!” Se tietenkin kuulosti ihmisistä vihaiselta haukunnalta ja tyttö itkikin hysteerisesti juosteessaan äitinsä luo.
Wally naurahti hieman huvittuneesti, kun äiti mojautti Hunteria sontikalla päähän, saipa poika pientä opetusta, sentään pojan vanhemmat olivat laittaneet pojalleen veromerkin, eipä poikaa kovin heti ihmissudeksi yhdistä.

Wally seurasi syrjästä pennun toimintaa, sen jahti-into oli loppunut ja isänvaistot ja vahtivietti olivat täysissä voimissa. Hän antoi pennun jahdata kanoja, mutta itse hän kuitenkin tarkkaili tuon toimia. Hän seurasi kauempana Hunterin toimia ja liikkeitä, kun täysikasvuinen sakemanni hyökkäsi jostain esille. Pentu päästi kanan karkuun ja oli ilmeisemmin valmis tappeluun. Wally ei sitä kuitenkaan suvainnut vaan karjui: ”Nyt riittää poika! Mitäpä jos menisit vain pyydystämään kanoja, niinkuin alunperin oli puhe, saatat vielä voittaa." Viimeiset sanat Wally lausui jo rauhallisemmin, sen ääni oli ehkä hieman isällisen tympeä. Mutta saksanpaimenkoira, oli jo juossut karkuun tuossa välissä, eikä se edes ollut hyökännyt.

Hunter tuhahti, kun Wally ilmestyi rähisemään ja koira juoksi karkuun vastuksen alkaessa olla aivan liian ylivoimainen. Poika ajatteli ensin lähteä koiran perään, mutta jotenkin vaikutti siltä että tuo vanhus tulisi vain perässä. Mitä pahaa koiran kanssa tappelussa muka olisi ollut?
”Ilonpilaaja,” poika mutisi ärtyneenä ja lähti jolkottamaan takaisin päätien suuntaan. Hän oli kuin Wallyä ei olisikaan sillä tämä oli juuri lakannut olemasta hauskaa seuraa. Kaikki muu toiminta oli jo jättänyt kanajahtikilpailun varjoonsa eikä se kiinnostanut häntä enää tippaakaan. Nyt hän toivoi löytävänsä sen mitä kuljettaja oli väistänyt tai mihin oli osunut, jos sen avulla voisi vaikka järjestää pienen pilan kun tämä palaisi.

Saapuessaan puolijuoksua kaatuneen karja-auton tienoille, hän vainusi alueella enemmän verta kuin aiemmin. Kun auto tuli näköpiiriin, hän totesi suurimman osan hänen ja Wallyn keräämistä kanoista lojuvan kuolleena massa, raadeltuina. Naapuruston koira tai pari oli todennäköisesti ehtinyt paikalle, mutta häipynyt jo, ehkä vainuttuaan heidät. Verinen näky olisi voinut olla hirveä suuremmalle eläinten ystävälle, jopa lihansyöjille. Hunter ei kuitenkaan ollut erityisen syvästi eläinihminen, vaikka toki hän eläimistä piti. Hänen ajatukset alkoivat kuitenkin juosta aivan toisenlaisia ratojaja kun hän kulki raatojen välissä ja sai verta tassuihinsa.
Hän etsi tuoreimman ja suurimman verilätäkön, kastoi suuret etutassunsa siihen kunnolla ja loikki sitten kaatuneen auton tuulilasin eteen, alkaen kirjoittaa siihen kanojen verellä. Hän jatkoi määrätietoisesti vaikka välillä toivoikin että olisi ollut ihmismuodossaan jossa tämä olisi ollut paljon helpompaa, olisi saanut vaikka puristettua tuoretta verta kanoista lähemmäs tuulilasia. Nyt siitä jäi liikaa matkan varrelle vaikka kuinka yritti tehdä mahdollisimman isoja loikkia.
Lopulta tuulilasissa kuitenkin luki verisin kirjaimin, juuri ja juuri selkeästi:
HAVE YOU CHECKED THE CHILDREN?
Poika istahti tarkastelemaan lopputulosta ja heilautti häntäänsä tyytyväisenä. Lausahdus oli ikivanhasta kaupunkilegendasta, yhdestä hänen suosikeistaan. Siinähän miettisivät lopunelämäänsä oliko teurastuksen takana ihminen, eläin vaiko kenties ihmissusi? Ja jos niillä sattuisi olemaan lapsia, niille tulisi varmana kiire kotiin.

Hän aikoi viimeistellä pilan siirtämällä yhden erityisen pahasti raadellun kanan kuljettajan penkille – jotain mitä koira ei kovin todennäköisesti tekisi ellei kana olisi tapettu nimenomaan siinä – mutta juuri kun hän nosti yksilön hampaisiinsa, hieman kauempaa kuului ihmisten äänekästä keskustelua.
”Tuonne päin,” keski-ikäiseltä kuulostava mies huudahti ja joukko kuulosti lähenevän. Se oli takuulla kuljettaja, Hunter pohti sillä haistoi jonkun vastikään verta vuotaneen lähestyvän. Ja miehellä oli mukanaan paljon isompi porukka kuin mitä hän oli odottanut. Hän ei liikahtanutkaan vaan tuijotti äänien suuntaan, kananraato kidassaan ja höristeli korviaan. Niitä oli ainakin viisi kuljettajan lisäksi. Kaikki tietysti aikuisia.
Siinä samassa joukko ilmestyikin mutkan takaa ja Hunter teki päätöksen että siinä olisi liikaa riskiä, varsinkin tämän tilanteen keskellä. Hän pudotti kananraadon suustaan juuri kun yksi joukosta naulitsi katseensa häneen.
”Hei! Joku rakki on kanojen kimpussa!”
Muut käänsivät myös katseensa ja tuijottivat hetken uskomatta silmiään. Siinä oli melkoinen määrä teurastettua kanaa yhden koiran toimesta.
”Niitä on kaksi!” joku huudahti saatuaan näköpiiriinsä myös isomman, hopeanharmaan koiraeläimen. ”Sitä paitsi ne näyttävät susilta...” tämä lisäsi hieman epäröiden ja hidasti askeliaankin.
”Älä houri, ei niitä ole ollut Britanniassa vapaana moneen sataan vuoteen,” kuljettaja totesi omituisen tyynesti ja huitaisi kädellään toisen suuntaan. ”Ja tuolla pienemmällä on veromerkki. Selvästi jonkun lemmikki, ja minä selvitän vielä kenen. Joku saa maksaa...Varsinkin jos pitää sutta lemmikkinä,” mies puhisi vihaisena ja poimi maasta paksun oksan jolla puolustautua tai ajaa 'koirat' pois.
Hunter vlikaisi pudottamaansa kanaa samalla kun perääntyi hitaasti, ja murisi hiljaa, katse kuljettajassa, muttei paljastanut hampaitaan.
Mies ja apujoukkonsa kavahtivat kauemmas, kun hän teki äkkinäisen pyrähdyksen, vaikkei ketään kohti vaan kaatuneen auton luo ja loikkasi sen päälle, jääden siihen seisomaan katse tiiviisti yhä keppiä pitelevässä kuljettajassa. Mutta vain ohikiitäväksi hetkeksi. Hän halusi varmistaa että joku huomaisi tuulilasin tekstin ennen kuin mahdollinen sade huuhtoisi sen epäselväksi tai kokonaan pois, mutta ei antaa ilmi olevansa tavallista koiraa älykkäämpi olento.
Hän loikkasi alas auton toiselle puolelle ja pinkoi kohti pienempiä teitä ja polkuja.
”Paras painua kotiin, ukko. Täällä alkaa olla liian kuumat paikat,” vekara huikkasi hyväntuulisesti kulkiessaan Wallyn ohi.
Hänen olisi kyllä mentävä järven kautta, pestäkseen tassunsa. Ja muutenkin pidettävä huoli ettei kukaan seuraisi häntä, ei edes tai varsinkaan Wally. Tämä oli sentään käytännössä vielä täysin tuntematon.

Wally komensi penikkaa rauhoittumaan, sillä tuo tuntui vilkastuvan ylitsepaljon. Wally nuuhkaisi ilmaa ja hän haistoi enemmän verta ilmassa ja lähti pennun perässä takaisin päin, todetakseen järkyttävän näyn, että heidän pyytämänsä kanat oli kaikki raadeltu. Hän katsoi, mitä poika aikoi ja totesi tuon yrittävän saada aikaan kauhuleffatunnelmaa, väkisin Wally naurahti sille, kun tuo yritti verellä kirjottaa ikkunaan, muistivatko nuo tarkistaa lapsia välillä. Yhtäkkiä hän kuuli ihmisten ääntä, jotka tulivat lähemmäs. "Penikka palaa mökillesi!" Wally käski ja jäi harhauttamaan ihmisiä.
Kun jästit alkoivat olla kiusallisen lähellä, hän livahti karkuun ja kuuli jopa laukauksen, mutta ei onneksi saanut osumaa. Hän yritti etsiä pentua, kunnes näki tuon kauempana ja juoksi tuon rinnalle. "Sinua ei totisesti voi jättää yksin hetkeksikään, sinähän kokeilet kaikki kliseiset kauhueffektit", Wally sanoi huvittuneesti.

Wally vilkuili ympärilleen, kunnes raksahdus pysäytti häne, hän kuuli vielä vaimeaa kotkotusta ja kummallista vikinää, pian pusikosta ilmestyi aikuinen kettu kanan kanssa. Wally ei epäröinyt hetkeäkään, kun hyökkäsi ketun kimppuun. Kettu oli hetkessä ihmissuden kynsien ansiosta vainaja. "Sinä jatkat matkaa, minä palaan takaisin", Wally sanoi ja otti ketun hampaisiinsa ja lähti kantamaan tuota takaisin päin. "Katsokaa, koira on metsästänyt ketun, joka on ilmeisesti syypää kanojen raateluun", yksi miehistä sanoi muille. "Minä olinkin sitä mieltä, ettei se ollut mikään iso eläin, jota väistin", kuljettaja sanoi vuorostaan. Wally haukahti koiramaisesti pari kertaa ja laski ketun maahansa, ennen kuin lähti livohkaan. "Se toinen oli varmaan saman omistajan, ehkä toisen veromerkki on vain päässyt irtoamaan", joku sanoi muille ja lisäsi: "Kettuja voi olla lisää, mutta etsitään nyt eloonjääneet kanat."

Wallyn komentelu alkoi hieman ärsyttää. Juurihan hän oli ilmaissut aikeestaan palata mökilleen ja silti tämä koki tarpeelliseksi käskeä häntä palaamaan mökille. Ihan kuin tuolla olisi mitään määräysvaltaa muutenkaan...Ja vaikka hän rakastikin ihmissutena oloa, ei hän silti kauheasti arvostanut nimitystä 'penikka'. Olihan hän kuitenkin loppupeleissä ihminen.
Hän jatkoi juoksua ja ajatteli vain unohtaa koko tyypin, vaikka olikin ollut hauskaa saada seuraa ja seura oli ollut miellyttävää suurimman osan aikaa. Wally kuitenkin ilmestyi hetken päästä jostain takaisin eikä hän voinut olla hieman hymyilemättä tämän kommentille. Eihän kauhuefektejä voinut millään jättää väliin kun täydenkuunyö oikein tyrkytti mahdollisuuksia...Ei sillä että hän yleensä jättäisi niitä väliin minään aikana kuukaudesta.

Hunter ei huomannut kettua ennen kuin kuuli sen vinkaisevan. Kääntäessään katseensa hän hätkähti hieman todeten Wallyn ilmeisesti tappaneen sen, (moinen ei sopinut hänen saamaansa kuvaan tästä pyytämättä lapsenvahtia leikkivästä vanhuksesta), mutta pääsi tilanteen tasalle kun mies lähti takaisinpäin sen kanssa ja hän huomasi myös kanan jota kettu oli ilmeisesti jahdannut. Hän katsoi Wallyn perään, mietti sitä miten tuo oli nokkelaa mutta jokseenkin vesitti hänen tuulilasipilansa jonka tarkoituksena oli jättää tyypit ikiajoiksi epäilemään mikä kanat oli tappanut ja sen sellaista.
Poika tuhahti ja lähti pinkomaan oman mökin suuntaan ristiriitaisin tuntein.

Hän hiljensi vauhtia vasta järven kohdalla ja juoksi mahdollisimman pitkään pitkin sen rantavesiä, mikä jo itsessään pakotti hidastamaan. Lopulta hän siirtyi takaisin rannan puolelle, pysähtyi ja tutki tarkkaan tassujaan. Niissä ei näyttänyt olevan enää pisaraakaan verta joten poika lähti jolkottelemaan eteenpäin. Asian voisi tarkistaa uudestaan pihalampun valossa, hänen turkkinsa kun oli musta ja lähes sitä oli myös veren väri kuun valossa. Veriset tassut aiheuttaisivat taatusti vaateen lukilitiksen käyttöön ja sitä hän ei halunnut, jos sen mitenkään saattoi välttää. Se vaan tuntui niin hurjalta yksityisyyden rikkomiselta vaikkei mitään salattavaa olisikaan. Ja juuri siksi isä ei koskaan käyttänyt sitä etukäteen sopimatta. Kanoista hänen olisi kuitenkin pakko kertoa. Ne todennäköisesti pääsisivät viimeistään paikallisiin iltapäivälehtiin ja samoin kaksi suden näköistä koiraa ja kettu. Ja kaiken ison salaaminen olisi paistanut kilometrin päähän siinä missä isä oli muutenkin vähän turhankin hyvä jäljittämään mahdollisen valheen tai salailun merkkejä ihmisissä.
Pian taas täydessä juoksuvauhdissa hän pohti tyytyväisenä miten hänellä oli vielä monta tuntia aikaa miettiä kuinka kertaisi yön tapahtumat isälle niin ettei tämä suotta huolestuisi. Hän jaksoi juosta moista vauhtia varsin pitkään sillä hän juoksenteli ja oli ylipäätään aktiivinen ulkoleikeissä ihmismuodossaan. Tenava ei ollut edes tolkuttoman hengästynyt tavanomaista aktiivisemman yön jälkeen, joskin kalastus ja kanajahti oli ottanut osansa ja hän tunsi olonsa varsin vetämättömäksi saapuessaan tutun mökin pihaan.

Hän oli täysin unohtanut pihalampun sillä se ei syttynyt lainkaan, joten kuistille päästyään hän yritti vain raapia kauniin tummanruskeaksi maalattua ovea mahdollisimman varovasti ettei tuhoaisi sen pintaa, mutta niin että pyyntö päästä sisään kuuluisi. Varmuuden vuoksi hän haukahteli muutaman kerran kuuluvasti. Odotellessaan hän huomasi oveen sittenkin piirtyneen heikosti kynnen jälkiä. Hänen kyntensä olivat varmaan kuluneet jonkin verran joulukuun täydenkuun yönä ja tänä yönä, mutta ilmeisesti eivät tarpeeksi. Isä ei ollut koskaan halunnut leikata niitä koska se kuulema tuntui oudolta kun kyseessä ei ollut lemmikkikoira vaan oma poika susimuodossa, ja koska ei kokenut sitä muutenkaan tarpeelliseksi. Jäljet olivat kovin houkuttelevat...Poika nosti oikeaa tassuaan ja erotteli ”etusormensa” niin hyvin kuin suden anatomialla kykeni. Pilke sinisissä silmissään ja vaaleanpunaisen kielen pää pistäen esiin sivusta hampaiden välistä, hän alkoi taiteilla oveen lisää jälkiä. Pian oveen maalipintaan piirtyi pieni, mutta nimenomaan tarkastellessa huomattavan kokoinen pentagrammi. Siinä olisi hänen käyntikorttinsa tähän mökkiin.
Hän sai sen valmiiksi juuri ennen kuin Jacob kurkisti eteisen ikkunasta että sisään pyrkivä tosiaan oli perhettä, ja poika näytti siis vain viatonta ja uupunutta naamaa tämän suuntaan. Pientähän tuo oli ollut, mutta kyllä julkisen omaisuuden tahallisesta turmelemisesta silti vähän sanomista olisi tullut ja hän olisi todennäköisesti joutunut maalaamaan oven uudestaan.

”Oletpa sinä aikainen. Kello on vasta kaksi. Onko kaikki hyvin?” Jacob totesi avatessaan oven ja Hunterin pujahtaessa sisään mökin lämpöön ja vaikuttaessa silminnähden väsähtäneeltä.
Poika katsahti iloisesti ylös isäänsä ja heilautti terhakkaasti häntää, tassutellen sitten keittiön nurkassa seisovan pienen vesisaavin luo tankkaamaan kulunutta nestettä.
”Hyvä,” Jacob totesi helpottuneena, seuratessaan perässä ja kyykistyi tämän vierelle ottamaan ketjun ja jäljittimen pois pojan kaulsta. ”Ja tervetuloa takaisin,” mies lisäsi lempeästi ja suukotti hellästi pojan pehmeää päälakea samalla kun pörrötti tämän kaulaa.
Hunter lipaisi isänsä poskea ja tassutti sitten kohti hänen ja siskonsa makuuhuonetta, hipsi hiljaa nukkuvan siskonsa ohi, pysähtyi nostamaan hampaillaan puoliksi lattialle pudonneen peiton takaisin tytön ylle, ja suuntasi sitten oman vuoteensa luo.
Hän oli suunnitellut kukkua valveilla koko yön, mielikuvitusleikkien vaikka mitä, mutta nyt vuode kutsui vastustamattomasti. Pian siinä peiton alla, pää tyynyllä tuhisi ulkoisesti sudenpentu mutta untenmailla seikkaili pikkupoika joka kuvitteli olevansa klassinen kahdella jalalla kulkeva ihmissusi. Ainoa perusasia mitä hän ei kirouksessaan kovin suuresti arvostanut oli hänen suloinen tavallisen suden muotonsa. Hän odotti innolla myöhäisteini-ikää ja aikuisvuosia sen suhteen. Silloin hän voisi olla vaikka kuinka valtava, lihaksikas ja vahva. Hän voisi olla oikea tappaja...hänelle oli kaikkein tärkeintä että ulkonäkö vaikutti vaaralliselta katsojan silmässä.

Aamukuuden aikoihin unet häiriintyivät läpitunkevan sietämättömän kivun myötä. Auringonnousu oli häätämässä kaiken kuun tuoman pois tämän mukana. Hän oli ilokseen huomannut että jostain syystä muodonmuutos takaisin ihmismuotoon tapahtui hänelle nopeammin kuin muutos susimuotoon. Pian peiton alla makasi pieni mustahiuksinen poika, alastomana ja viluisena. Hän kääriytyi hetkeksi peittoon tiukemmin. Vaikka mökissä oli ihan lämmin, paksu turkki oli lämpöinen sekin ja yhtäkkiä kadotessaan tuotti pienoisen ongelman. Sillä hetkellä hän muisti olla erityisen kiitollinen siitä että hänellä oli paikka johon kömpiä aamuksi eikä tarvinnut herätä ties mistä pusikosta sydäntalvella tai kaatosateessa. Poika avasi lopulta silmänsä joissa oli kuten aina ihmismuodossaan, paksu raita vahvaa ja kaunista sinistä, iiriksen ympärillä vahvaa ruskeaa, ja loput vihreänharmaata sekoitusta. Huone oli vielä lähes täysin pimeä, auringonsäteet eivät yltäneet sinne ennen myöhäisaamua, mutta hän näki kaiken selkeästi.
Hän kurotti toisen kätensä vuoteensa viereen lattialle mihin hän oli vaatteensa pinonnut muodonmuutoksen aikana, ei vain siksi ettei hän halunnut niiden repeytyvän jopa loitsuilla korjaamattomiksi mutta häntä vaivasi aina sietämättömän polttava kuumuus suden tunnin lähestyessä minuuteissa. Hän ei yksinketaisesti kyennyt pitämään vaatteita yllään loppuun asti. Hän oli käynyt sen läpi aina yksin, lukuunottamatta toista täydenkuun yötään joka oli ollut ensimmäinen jolloin hän kävi muodonmuutoksen läpi täysin ihmismielensä kanssa. Kauhuun liittyvien asioiden kiehtovuudesta huolimatta se oli ollut pelottavaa, varsinkin kun hän oli ollut vasta 7-vuotias. Isä oli ollut hänen kanssaan sinä yönä, vielä pitkään muodonmuutoksen jälkeenkin.
Ei muodonmuutoksen katselu ollut millään tavalla muuttanut isän suhtautumista häneen, ei ainakaan negatiiviseen suuntaan...eikä häntä itseäänkään haitannut olla muutamaa hetkeä alastomana perheenjäsenen edessä, ei varsinkaan vanhempansa, mutta hän oli todennut muodonmuutoksessa olevan jotain sellaista minkä hän vain halusi kokea ylhäisessä yksinäisyydessä. Jotain siistiä. Ehkä se oli vähän myös sen sietämätön kivuliaisuus jota hän ei halunnut rakkaiden perheenjäsentensä joutuvan seuraamaan.

”Aaa, aamupalaa! Kiitos!” poika hihkaisi vääntäytessään kattolampun valaiseman keittiön puolelle jossa Jacob istui pöydän ääressä aamulehden takana, keittiötasoilla ja pöydällä yhtä jos toista aamiaistarpeita ja pöytä oli katettu kahdelle. Loma-aikoina hän ja Freya yleensä vetelivät hirsiä pitkälle aamuun, mutta isä oli tainnut jo oppia että täydenkuun jälkeisinä aamuina hän ei saanut unta kuuden jälkeen.
”Huomenta. Oliko hauskaa?” Jacob tervehti ja kyseli vilpittömän uteliaana, laskien lehden itsensä ja pojan välistä kun vekara istahti pöydän ääreen vastapäätä. Vaikka poika olikin viime lomalla aiheuttanut aika järkytyksen, hän oli jälkeenpäin saanut tuntuman että poika aivan tosissaan yritti muuttua mitä täydenkuun villitykseen tuli.
”Jep,” Hunter totesi iloisesti joskin miettivänä mistä aloittaa. Hän piti katseensa puuhissaan, kasasi itselleen valtavan voileivän hiljaisuudessa.
Jacob ei halunnut painostaa, vaikka paloikin halusta tietää miten poika oli saanut kulutettua itsensä lähes puhki parissa tunnissa keskellä maaseutua. Siis ilman että häiriköi ihmisiä. Poika oli toki varsin kekseliäs, mutta silti.
Hunter kaatoi vielä kuppinsa täyteen teetä ja haukkasi leivästään palasen jota mutusti rauhassa, kunnes lopulta puhui. Katseensa hän piti keittiötasolla olevissa ruokatarpeissa mutta pyrki pitämään äänessään sen että kyseessä oli harmiton tapaus.
”Minä...umm...minä tapasin suden,” poika sanoi ja haukkasi samantien valtavan palan leipää ettei joutuisi heti jatkamaan. Hän vilkaisi isäänsä vain sivusilmällä.
”Missä?” Jacob tiedusteli kuulostaen vakavalta, mutta uteliaalta ja vain asiaankuuluvan huolestuneelta. Jos kyseessä olisi ollut Remus, poika olisi sanonut Remus. Sen siis täytyi olla joku uusi tuttavuus.
Hunter piteli hengitystään hetken, miettien ankarasti kehtaisiko väittää että suojatulla alueella. Koska oliko sillä lopultakaan väliä kun Wally oli harmiton? Toisaalta hän halusi valehdella niin vähän kuin mahdollista. Oli tässä kahdentoista vuoden aikana ainakin sen verta opittu että valheella oli lyhyet jäljet ja sääntöjen rikkomisesta muualta kuuleminen oli huonompi juttu kuin tunnustus.
”No...minä saatoin...käväistä suoja-alueen ulkopuolella,” poika siis totesi ja oli aidosti pahoillaan. ”Mutta ihan vahingossa, vannon sen!” hän sitten lisäsi pikaisesti perään puolustuksekseen.
”Minä jahtasin jonkun kissaa niin innoissani että en yhtään huomannut miten kauas,” hän tarkensi eikä vieläkään halunnut antaa suun vuoroa.
”Olin kuitenkin tosi tosi varovainen heti kun huomasin sen enkä viipynyt siellä kauaa!”
Jacob kohotti vain kulmiaan, ilme vakavana, muttei sanonut vielä mitään. Heräsi kysymys miksei toinen ollut lähtenyt takaisin sillä punaisella sekunilla kun huomasi harhailleensa yli rajan, mutta ei hän ollut odottanutkaan ettei poika joitain virheitä menisi tekemään, ja pääasia olisi ettei mitään tahallisia tolkuttomia typeryyksiä ja että edes yritti tosissaan olla varovainen. Muun muassa siksi hän olikin tälle veromerkin ja jäljittimen mukaan laittanut, tietäen että varsinkaan täydenkuun yönä tämä ei parhaansakaan yrittäessään saisi pidettyä uteliasta ja sosiaalista luontoaan täysin erossa ihmisistä. Poika oli itse hakenut katsekontaktin ja vaikutti vilpittömältä joten hän antoi tämän jatkaa puheenvuoroaan.
”Minä tahdoin vain nopeasti vilkaista sen mökin ikkunasta ja lähteä sitten takaisin. Siellä sattui olemaan yksi tyttö Korpinkynnestä, minun vuosikurssiltani,” Hunter selitti saaden rohkeutta siitä ettei isä ainakaan vielä vaikuttanut mitenkään pettyneeltä tai vihaiselta.
”Tunnetko sinä sen tytön?” Jacob jatkoi yhtä vakavana.
”En oikeastaan. Joku neiti Meyorette, mutta en minä tyttöjen kanssa kaveeraa,” Hunter totesi hieman vastahakoisesti. Ei hän tyttöpöpöjä ollut kammonnut sitten seitsemännen ikävuoden jälkeen, ja saattoi joskus muuten vaan jutella jonkun kanssa, mutta ei hän vieläkään likkoja kaveriverkostoonsa kovin herkästi hyväksynyt.
”Mutta ennen kuin ehdin lähteä, törmäsin toiseen suteen joka paljastui sen tytön isäksi.”
”Ethän ollut tehnyt tytölle mitään?” Jacob kysäisi heti hieaman epäilevänä ja huolen kasvaessa selvästi. Hunter, käytännön pilailu ja tytöt. Vaarallinen yhtälö täydenkuun aikaan. Etenkin jos tytöllä oli ihmissusi-isä...
”Eijei, enhän minä,” Hunter kiirehti vakuuttelemaan, rikkoen hetkeksi katsekontaktin ja mielessään välähtäen se toinen pikkutyttö jolle sitten olikin tehnyt jotain ja hän yritti hurjasti työntää sen sivuun ettei vahingossa paljastaisi ilmeillään jotain. ”No joo, aioin kyllä ihan pikkuisen pelotella,” hän kuitenkin myönsi, väläyttäen isälleen pienen epävarman hymyn.
”Mutta en saanut mitään aikaan. Ei minulle mitään tapahtunut, äkä huoli,” poika vakuutteli siirtäen taas katseensa isänsä silmiin.
”Se toinen sanoi nimensä olevan Wally ja vaikutti kiltiltä. Pyysi minua mukaan kalastamaan. Minä lähdin kyllä ihan heti takaisin rajojen sisälle ja pyysin häntä seuraamaan minua. Kyselin jotain niin että sain hänet ajattelemaan aikeitaan oikeaan aikaan ja silti hän pääsi kaikkien suojaloitsujesi läpi.”
Jacob nyökkäsi rauhallisesti. Poika oli hienosti käyttänyt maalaisjärkeä ja nokkeluuttaan, mistä sai erityisen paljon plussaa tässä tapauksessa, täydenkuun yönä uuden ihmissusituttavuuden seurassa.
”Sitten...no...sen takia minä vähän niinkuin jäin hänen seuraansa,” poika jatkoi varovaisemmin ja laski katseensa voileipäänsä mutta unohtaen kokonaan syödä.
”Mutta en paljastanut mitään kovin henkilökohtaista, en edes kutsumanimeäni. Kerroin vain virallisen etunimeni,” poika vakuutteli vilkaisten isäänsä.
”Me kalastettiin vähän aikaa ja sitten törmättiin onnettomuuteen joutuneeseen karja-autoon. Kamalasti kanoja oli päässyt karkuun.”
Jacob kuunteli nyt niin suurella mielenkiinnolla ettei maailmassa muuta ollutkaan kuin Hunter ja tämän tarina. Hän ei halunnut vahingossakaan sivuttaa mitään yksityiskohtia. Hän oli jopa laskenut lehden pöydälle ja nojasi käsivarsiinsa.
”Wally ehdotti että kilpaillaan siitä kumpi saa enemmän kanoja kiinni ja takaisin häkkeihin. Että oltaisiin hyödyksi samalla kun pidetään hauskaa,” poika jatkoi.
Hän päätti pikakelata kanajahdin tapahtumien yli. Tällaisessa kohdassa oli helppoa jättää iso aukko herättämättä epäilyksiä.
”Lähdimme lopulta etsimään kauemmas karanneita kanoja ja kun palasimme, jokin oli teurastanut ne kaikki,” hän jatkoi.
”Mitä?” Jacob kysyi kiihtyen.
”Se oli kettu! Tai muutama kettu!” poika lisäsi hätäisesti ja nosti jälleen katseensa isänsä silmiin.
”Wally oli koko ajan seurassani,” hän vannoi, tosin tajusi vasta sitten että ei varsinaisesti ollut. Oli monta hetkeä kun hän ei ollut nähnyt Wallyä riehuessaan omissa puuhissaan. Mutta ei siinä niin kauaa ollut mennyt että Wally olisi yksin ehtinyt niin monta kanaa repiä, eikä Wally ollut missään määrin verinen ilmestyessään pilaamaan hänen koiratappelun mahdollisuutensa.
Jacob huomioi pojan katseessa käväisseen hetkellisen epäröinnin.
"Mahtoi se olla melkoinen näky...?" Jacob totesi johdattelevasti.
"Ei se minua kamalasti häirinnyt," Hunter totesi ymmärtäen mihin isä pyrki. "Tai siis ei se nyt ihan...no ne oli varmaan muutenkin menossa teurastamolle ja olen nähnyt sellaista teeveessä niin se ei ollut kamalan järkyttävää." hän tarkensi jottei antaisi itsestään sydämetöntä kuvaa.
”Mmh-hm," Jacob hymisi ja tarkasteli pojan olemusta arvioivasti.
"Mistä tiedät että se oli kettu?” hän sitten kysyi vaativaan sävyyn.
”No kun Wally ei ainakaan ollut verinen, ja kohta pian sen auton kuski ja muita ihmisiä ilmestyi paikalle ja siinä vaiheessa minä lähdin takaisin tänne päin,” Hunter selitti.
”Ne uskoi meidän olevan koiria ja syyllisiä. Wally tuli vähän matkaa samaan suuntaan ja törmäsi kettuun joka ahdisteli yhtä kanaa. Wally tappoi sen ja lähti viemään sitä takaisin.”
”Tappoi sen?” Jacob toisti äärimmäisen vakavana ja selvästi paheksuntaa äänessään. Hunter laski katseensa leipään jota hypisteli hieman hermostuneena.
”Niin, niin kai näyttääkseen niille ihmisille että me ei olla syyllisiä,” hän totesi, ja vilkaistessaan isäänsä ei ihan käsittänyt miksi tämä vaikutti siltikin varsin paheksuvalta.
”O-oletko vihainen minulle?” Hunter kysyi hiljaa.
”Ei, Hunter. En sinulle,” Jacob vastasi tyynnytellen ja pörrötti pojan sekaista mustaa tukkaa.
Hunterin kasvoille levisi suloinen mutta epävarma hymy sillä oli kuitenkin ilmiselvää että hän oli juuri sanonut jotain mistä isä ei yhtään pitänyt.
Jacob ei vain katsonut lainkaan asialliseksi että hänen lapsensa - varsinkaan tämän pojan - edessä tapettiin yhtään mitään hyönteistä sielullisempaa. Varsinkaan ihmissuden toimesta, varsinkaan sudenmyrkyn alaisena! Edes asiayhteys ei tehnyt siitä mitenkään soveliasta. Tämä Wally olisi aivan yhtä hyvin voinut jahdata tai kuljettaa sen ketun elävänä ihmisten luo, jos katsoi sen tarpeelliseksi, ja antaa ihmisten tehdä sille mitä tekivät kun Hunter ilmeisesti oli jo matkalla pois. Silloin ketulla olisi myös ollut mahdollisuus - loppujen lopuksi kettu ja mahdolliset kumppaninsa oli vain toteuttanut luontoaan.
Eikä ketun paljastaminen olisi muutenkaan ollut niin tarpeellista. Ensinnäkin susi pystyi juoksemaan paljon ihmistä nopeammin joten kaksikko olisi taatusti saanut eksytettyä nämä ja näin aamun tullen ihmsiten etsimät 'koirat' olivat kadonneet eikä siten ikinä löytyisi. Tietysti jos tämä Wally asui täällä päin, asia olisi toisin. Mutta siitä huolimatta, ne ihmiset olisivat todennäköisesti löytäneet sen ketun itsekin. Hän henkäisi syvään ja käänsi sitten huomionsa takaisin poikaan.
”Miltä sinusta tuntui kun hän tappoi sen ketun?” Jacob kysyi rohkaisevaan sävyyn, etsien katsekontaktia.
”Minä...en tiedä,” Hunter totesi ensin vilpittömästi ja olkiaan kohauttaen, eikä nostanut katsettaan. Ohikiitävän hetken mietittyään hän kuitenkin jatkoi.
”Hätkähdin hieman, kun en oikein odottanut että hän tekisi sellaista. Hän oli loppuajasta aikamoinen ilonpilaaja. Katsoi oikeudekseen leikkiä lapsenvahtia eikä antanut edes rähistä yhden koiran kanssa vähän aikaa.”
Jacob huomioi viimeisimmän positiivisena, mutta se ei mitenkään paikannut ketun tappamista pojan edessä.
”En tiedä,” Hunter toisti hieman ahdistuneena siitä ettei osannut vastata kysymykseen jonka koko olevan todella tärkeä.
”Hyvä on, hyvä on...” Jacob sanoi kuljettaen kättään lempeästi pojan hiuksissa.
”Puhutaan siitä myöhemmin,” hän sanoi, sävynsä täynnä huolta ja rakkautta.
”Okei,” Hunter vastasi ja antoi taas pienen epävarman mutta lämpimän hymyn.
”Ja sinä pidät visusti mielessäsi,” Jacob jatkoi lempeään mutta tiukkaan sävyyn, kääntäen pojan kasvot itseensä päin ja lukitsi katsekontaktin. ”Että mitään eläintä ei saa satuttaa kuin korkeintaan itsepuolustuksesi kyseistä eläintä vastaan.”
Tietenkin oli olemassa karjan ruoaksi tappaminen ja jotkut hyväksyttävät metsästyksen syyt, mutta tässä puhuttiinkin nyt Hunterista täydenkuun öinä ja muutenkin, ja tämä kyllä tajusi asiayhteyden.
”Kylllä, sir,” Hunter totesi ääni täynnä kunnioitusta, ja vaikutti ottavan asian tosissaan.
”Hyvä poika,” Jacob kehaisi lempeästi ja silitti poikansa ohimoa.
”Saanko vielä joskus juosta vapaana täydenkuun yönä?” Hunter siis rohkeni kysymään ja kastoi isäänsä toiveikkaana.
”Saat, joskaan et tietenkään edelleenkään kaupungissa,” Jacob vastasi tyynesti ja mietti hetken.
”Teit hyvin viime yönä. Oikein hyvin,” hän totesi, antaen vekaralle lämpimän hymyn. ”Ensi kerralla kuitenkin varmistan että et vahingossakaan pääse suojatun alueen ulkopuolelle.”
Hunter nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja alkoi vihdoin syödä aamupalaansa hyvällä ruokahalulla.
”Onko vielä jotain mitä minun pitäisi tietää?” Jacob kysyi ystävälliseen sävyyn. Hän tiesi että muotoilu antoi turhan paljon näkökulmaa, mutta tähän mennessä pojan käytös oli vaikuttanut tarpeeksi kunnolliselta ja hän halusi osoittaa pojalleen mahdollisimman paljon luottamusta.
”Ei,” Hunter totesi empimättä ja kepeään sävyyn, pitäen katseensa kaukaisuudessa. Eikä tarvinnut edes valehdella. Hänen mielestään isän ei pitänyt tietää muusta.

Jacob ei ihastunut ajatukseen että poika seurustelisi jokaisen vastaantulevan ihmissuden kanssa, mutta oli rauhoittavaa tietää tämän tosissaan nykyään yrittävän ja osaavan olla varovainen niiden kanssa, ja uskaltavan puhua hänelle näistä asioista. Sillä eihän hän mitenkään voisi poikaa kaikelta suojella tai estää tätä kohtaamasta muita kaltaisiaan. Ja kerran tulisi aika jolloin hänellä ei enää olisi oikeutta määrätä Hunterin menemisiä täydenkuunkaan yönä. Täten hän otti vastuun pojan kasvatuksesta ja hyvinvoinnista jatkuvasti äärimmäisellä omistautuneisuudella, niin että pelkäsi sen olevan Freyalta pois. Varsinkin, kun tämä poika ei ollut ihan tavallinen susien joukossa eikä todellakaan helpoimpia lapsia muutenkaan. Onneksi Freya oli todella helppo lapsi ja ikäisekseen kypsä, ja tuntui ymmärtävän veljensä vaatiman energian ja huomion. Silti hän koetti parhaansa mukaan jakaa itsensä mahdollisimman tasapuolisesti molemmille lapsilleen, ja kyseli välillä Freyalta tämän tunteista tilanteiden suhteen siltä varalta että tyttö vetäytyisi toissijaiseksi mitä hän ei todellakaan halunnut tämän olevan. Nyt tyttö kuitenkin nukkui joten tällä hetkellä asiat oli sen suhteen hyvin.
”Mutta vaikka tämä Wally olisikin vaaraton, kai sinä ymmärrät että et voi aina olla onnekas uusien ihmissusituttavuuksien kanssa?” hän jatkoi keskustelua, sävynsä syventyen jälleen vakavammaksi. Hän oli sanonut tämän jo Remuksen kohdalla.
Jacob oli vuosia sitten, Hunterin saatua pureman, käynyt läpi Taikaministeriön ihmissusirekisterin ja tarkisti sen ajoittain uudestaan, piti itseään ajantasalla. Se ei ollut herättänyt kysymyksiä, koska hän oli ammatiltaan rikospoliisi - vaikkakin jästien piireissä, ja hänen veljensä katoaminen oli todettu kaappaukseksi ja ainakin osittain taikayhteisön puolelta...ja maailmassa oli Fenrir Harmaaselkä yhteisöineen. Itse asiassa hän oli pelännyt pitkään että se oli juuri Harmaaselkä joka oli Hunteriin hampaansa iskenyt. Hän oli pitänyt poikaa silmällä melkein vuorokauden ympäri kuukausitolkulla - oli jopa pystynytkin koska oli silloin vielä pois töistä koti-isänä - ja vakavasti harkinnut uudestaan päästäisikö lapsiaan sittenkään julkiseen kouluun...mutta koska melkein puoleen vuoteen kukaan ei vaikuttanut uhkaavan poikaa, hän oli antanut itsensä uskoa että kyseisellä psykopaatilla ei ollut mitään tekemistä hänen lapsensa kohtalon kanssa. Harmaaselkä vaikutti kaappaavan puremansa lapset samantien, jos nämä halusi.
Hän ei tiennyt tiesikö Hunter Fenrir Harmaaselän olemassaolosta sillä hän oli päättänyt olla kertomatta siltä varalta että kauhua valtavasti rakastava viikari yrittäisi jäljittää tämän tai jotain muuta yhtä typerää. Mutta tottahan tenavan täytyi tajuta ettei vaaralliset sudet pelkissä elokuvissa ja kirjoissa seikkailleet. Olihan tämä pelastanut pikkusiskonsa yhdeltä, siltä jolta oli itse saanut pureman. Saattoi tietenkin olla että nuo muistot olivat piinaavuudessaan ja pojan hyvin nuoresta iästä johtuen painuneet hämärään tai muokkautuneet jotenkin tunnepohjaisesti. Etenkin kun tämä oli kantanut muistoja yksin kolme vuotta. Hän oli kuullut Freyan mukanaolosta vasta pari vuotta sitten, kun Freya oli itse kertonut...Olihan hän tietenkin yrittänyt jututtaa poikaa tuon yön tapahtumista monet kerrat jo heti sen jälkeen, mutta tämä ei ollut halunnut puhua siitä vakavasti. Oli liian pian innostunut kirouksestaan aivan liikaa.
”Joo,” Hunter mumisi suu täynnä ruokaa, nojasi toiseen kyynärpäähänsä, tuijotti hieman ajatuksissaan isänsä ohi ja kuulosti siltä kuin myöntyisi huomautukseen osittain vain sanoakseen sen minkä isä halusi kuulla.
”Hunter,” Jacob sanoi terävästi. ”Minä tarkoitan sitä.”
Poika nielaisi leipäpalan vaikeasti ja oli yhtäkkiä tiiviisti siinä hetkessä, koko yhteistyöhaluinen huomio isässään sillä tämän äärimmäisen ankara sävy ja läpitunkeva katse ei todellakaan jättänyt epäilyn varaa siitä etteikö tarkoittaisi. Ei tämä uhkaava ollut, mutta läsnäolo oli erityisen voimakas.
”Hunter, haluan muistuttaa, että sinä et ottanut puremaa vapaaehtoisesti, ja vaikka olitkin hyvin rohkea, oli sanoinkuvaamaton onni että sinä ja siskosi selvisitte hengissä,” Jacob jatkoi hieman lempeämpään sävyyn, mutta yhä voimakkaan tiukasti.
”Kyllä, sir. Muistan kyllä. Olen vastedes vieläkin varovaisempi,” poika vakuutteli hermostuneen kiihkeästi ja tuijotti isäänsä katse täynnä kunnioitusta ja jonkinasteista heräämistä. Hän oli tosiaan ehtinyt unohtaa viiden vuoden takaisen täydenkuun tunnelmat aika pitkälti ja elokuvat olivat tuntuneet vain mahtavalta viihteeltä, vaikkei hän montaa ollut onnistunut kokonaan katsomaankaan valvonnallisista syistä.

Jacob henkäisi syvään, nojautui tuolinsa selkänojaan, tarkasteli poikaa lempeästi ja antoi tilanteen tasoittua, miettien samalla seuraavaa siirtoaan.
”Mikä mökki se oli?” hän lopulta kysyi, rauhalliseen ja ystävälliseen sävyyn.
”Umm...” Hunter pohti ankarasti hyviä tunnusmerkkejä sillä ei muistanut mökin numeroa jos oli edes nähnyt sitä.
”Saanko etsiiä sen lukilitiksella?” Jacob ehdotti.
”Eh...Joo...okei,” poika vastasi yrittäen epäröidä mahdollisimman vähän. Häntä hermostutti päästää isä mieleensä kun oli jättänyt jotain kertomatta, jotain luvatonta, ja siksi ei kuitenkaan voisi olla ajattelematta sitä. Mutta ehkä hän onnistuisi ajattelemaan paljon voimakkaammin sitä mökkiä ja ehkä isä olisi niin kiinnostunut siitä ettei kiinnittäisi huomiota muuhun.
He lukitsivat katseensa, Jacob lausui loitsun ja hetken päästä sai napattua ajatusten ja muistojen hurjasta tulvasta hakemansa; Hunter jahtaamassa jotain kissaparkaa ja huomaamassa päätyneensä jollekin naapuruston mökeistä.
'Ajattele vain sitä Korpinkynnttä, ajattele vain sitä Korpinkynttä...', Hunter hoki mielessään, koska tuon tytön kanssa pilailu johti helposti muistoon siitä myöhemmin kuvioihin ilmestyneestä. Saattoi vain toivoa että isä oli jo ehtinyt muistoja sisältävään osaan eikä siis kuullut hänen senhetkisiä ajatuksiaan. Hitto että olikin tuskaa olla velho maailmassa jossa taikuuteen liittyi näin törkeän äärimmäisiä kykyjä. Hän tosissaan pelkäsi vapaiden öidensä puolesta jos isä noteeraisi sen pikkutytön jahtaamisen. Varsinkin kun lukilitiksella sai tulkittua oikein myös tunteita - ja hänestä se jahti oli ollut niin hauskaa ettei hän jaksanut ottaa sitä kovin vakavasti vaikka tiesi sen olleen väärin. Eihän hän tyttöön ollut koskenut päälle hyppäämistä enempää eikä aikonutkaan, mutta isä oli varsin tiukka mitä tuli hänen hampaisiinsa susimuodossa. Ja sen ipanan suhteen ne olivat louskutelleet tosi lähellä lihaa useampaan otteeseen. Itse asiassa nyt kun hän siinä taisteli oman mielensä kanssa epätoivoisesti salaillen, hän tajusi että kyseinen tempaus ei tosiaan ollut mitään pientä perheen täydenkuun sääntökirjassa. Ehkä se ei ihan 'teit hyvin' kehuja täysin peruisi, mutta selkäsauna siitä taatusti seuraisi. Ei ehkä enää paljon myöhemmin paljastuessa, jollain tavalla vanhentuneena rikkeenä, mutta nyt...
'Lopeta jo, lopeta jo...' poika hoki ja halusi epätoivoisesti katkaista katsekontaktin, mutta yritti parhaansa sillä ymmärsi miten tärkeää isälle oli löytää oikea mökki.
”Hyvä on,” Jacob totesi, siirtäen katseensa ikkunasta ulos, pikkuhiljaa valkenevaan aamuun.
”Hyvä on...?” Hunter kysyi tavoitellen mahdollisimman vahvaa ääntä, katsoi arvioiden isäänsä, valui asteen verran tuolillaan ja valmistautui juoksemaan karkuun.
”Tiedän missä päin se mökki on,” Jacob jatkoi rauhallisesti ja Hunter alkoi rentoutua.
Jacob oli saanut kiinni mökkimuistosta lähes välittömästi ja keskittynyt tyystin sen ympäristön havainnointiin. Millään muulla ei ollut väliä kuin tämän Wallyn tapauksen selvittämisellä joten hän ei ollut kiinnittänyt huomiota mihinkään missä ei näkynyt kahta sutta.
”Hienoa!” Hunter henkäisi helpottuneena ja kohensi asentoaan tuolillaan. Mielessään hän päästi sen f-sanan, toivoen että olisi vain ottanut sen hemmetin kanan ja jatkanut matkaansa. Entä jos isä päättäisikin jutella Wallylle niinkuin Remukselle?
”Entäs nyt?” poika uteli yrittäen piilottaa hermostuneisuutensa.
”Minä menen purkamaan suojaloitsut,” Jacob ilmoitti kääntäen katseensa poikaan joka jatkoi aamiaistaan aiempaa hieman haluttomammin.
”Paluumatkalla kuljen tämän Wallyn mökin ohi ja katselen paikkoja. Kun huomenna palaamme Lontooseen, otan selvää miehen taustoista.”
Hänellä oli jo nimi, Wally – todennäköisesti Wallace – ja todennäköisesti Meyorette. Mökin ympärisöstä saattoi etsivän silmin löytää vaikka mitä muitakin johtolankoja.
”Etkö aio jutella hänelle?” Hunter kysyi tuijotellen vuorostaan ulos ikkunasta, puoliksi syöty toinen leipä kädessään.
”En. Kertomasi perusteella hän ei vaikuta välittömältä uhkalta, varsinkaan kun hän ei ole nähnyt sinua ihmismuodossa. Mitä harvempi tietää että olet ihmissusi, sen parempi.”
”Niin joo...Tottakai,” Hunter kommentoi helpottuneena. Tavallaan hän itse kailottaisi mielellään maailmalle että oli ihmissusi, mutta toisaalta salassa pysymisessä oli ilonsakin, ja toki hän ymmärsi että se oli myös turvallisuuskymys ja juuri siksi kunnioittikin sitä. Se vaan, että täydenkuun viikolla se ei ollut täysin hänen käsissään. Ihmissusi tunnisti toisen silloin.
Jacob nousi pöydästä ja haki taikasauvansa oman makuuhuoneensa puolelta.
”Jos Freya herää ennen kuin palaan, sano hänelle että käskin pysyä sisällä,” hän sanoi palatessaan keittiöön. ”Se koskee teitä kumpaakin,” hän painotti tiukasti ja katsoi Hunteriin kulkiessaan tämän ohi.
”Ja ovea ette avaa kenellekään,” hän lisäsi päästyään sen luo. Hän aikoi lukita sen loitsulla niin ettei lukkoa saisi auki edes vaikeammilla loitsuilla.
”Selvä,” Hunter vakuutti kirkkain silmin. Juuri nyt hänellä ei ollut vähäisintäkään hinkua leikkiä sen enempää omalla kuin toistenkaan terveydellä, etenkään siskonsa.
”Minun pitäisi olla takaisin noin tunnissa,” Jacob ilmoitti, tarkisti eteisen ikkunoista ettei pihalla tai kuistilla näkynyt ketään odottamatonta ja avasi sitten oven.
”Ole kiltisti,” hän vielä kehotti, lempeästi ja enemmänkin tavasta kuin epäilystä ettäkö poika erityisesti tekisi mitään kiellettyä tai typerää tänään. Tällä oli ollut yllättävän ongelmaton viikko tähän mennessä ja toivon mukaan se venyisi koko loman mittaiseksi.
Hunter vain heilautti kättään väläyttäen isälleen lämpimän hymyn, ja sitten ovi jo sulkeutui.

Hunter huokaisi syvään ja vaipui tyystin omiin maailmoihinsa ammiaisensa ajaksi. Miten onnekas hän tosiaankin oli ollut, ihmissusielämässään ja jatkuvasti tämän perheen jäsenenä. Mutta hän ei voinut olla pohtimatta miten mielenkiintoista olisikaan törmätä uuteen ihmissuteen joka lomalla. Tosi epätodennäköistä, mutta sai kai sitä haaveilla. Mutta nyt toisen perheellisen ihmissuden tavattuaan hän alkoi ajatella miten mahtavaa olisikaan, jos joskus tapaisi toisen ihmissusilapsen? Todennäköisyydet olivat ehkä vieläkin pienemmät, mutta hän haaveili.


// Kiitos hauskasta pelistä, taas! Sori, että tää loppuvuoroni vähän kesti vaikka lupailin jo pari kertaa aiemmin...mutta kiesus, tästä tuli 6 ja ½ sivua pitkä...! xD //

// Eipä tuosta pituudesta mitään haittaa. Aika pitkähän se on, mutta eivät voi sua lyhyydestä nakata pihalle XD//

Wally oli tappanut ketun, tosin se kyllä tajusi heti, sen olleen pahakin erhe, sillä eihän hän tiennyt, miten toinen suhtautui ketun tappamiseen, vaikka se nyt olikin niitä kanoja tappanut.
Hän komensikin, ehkä turhan koiramaiseen tyyliin, Stephenin takaisin mökilleen ja lähti itse viemään kettua karja-auton luo, palaten sitten mökilleen täyttä vauhtia.
Wallylle oli jätetty ikkuna auki, josta se hyppäsi sisälle ja tepsutteli olohuoneeseen katsomaan tv:tä.
Hän nukahti jonkun nyyhkyleffan pariin 4 aikaan ja pari tuntia myöhemmin, raastava kipu herätti hänet. Miten tuskallista olikaan, kokea tuollainen muodonmuutos, mutta pian hän oli ihmismuodossa ja puki vaatteensa päälleen. Miten viluttikin aina niin mahdottomasti, kun turkki lähti päältä.

Wally siirtyi portaille istumaan ja odottamaan Clarissea ja Gianaa takaisin. Heidän oli tarkoitus tulla jonkun ajan päästä ja pian ajoikin vihreä ford-taunus pakoputki paukkuen pihaan. Clarisse astui autosta ulos ja istuutui Wally vierelle. "Yö ei mennyt ihan normaalisti", Wally sano ihiljaa. "Kerro vain", Clarisse sanoi ystävällisesti, hän kun näki miehen mieltä painavan jonkun asian. "Se kaveri", Wally aloitti, saaden Clarissen nyökkäämään.
Pian Wally kertoi kanoista ja ketusta, huokaisten syvään. "Miten minä olin niin typerä, että tapoin ketun, en minä yleensä niin tee", Wally kuiskasi vihaisella äänensävyllä. "Olin kaikkea muuta kuin, viisas aikuinen", hän jupisi itsekseen. Clarisse taputti miestä ystävällisesti olalle ja sanoi: "Ei aikuisuus ole sitä, että aina toimisi viisaasti. Joskus me tehdään väkisinkin jotain, jota kadutaan myöhemmin."
Wally hymähti Clarissen sanoille ja kysyi miten tähtitornin-retki oli mennyt.
"Niin, ei se meilläkään mennyt nappiin", Clarisse sanoi pahoitellen. "Jouduimme käymään erään lääkärin luona", hän sanoi surua äänessään. "Miten Giana voi?" Wally kysyi tarpeettoman kovalla äänellä ja painoi käden rinnalleen. "Onko tyttöni kunnossa?" Wally kysyi. "Elossa on, nukkuu autossa", Clarisse sanoi rauhoitellen, saaden Wallyn huokaisemaan helpotuksesta, mutta ääni oli vakava: "Kerro nyt, mitä tapahtui."

Samassa auton ovi pamahti kiinni ja Giana juoksi käsi paketissa isänsä syliin. "Isä!" tyttö huusi ja juoksi isänsä syliin. Wally painoi lempeän suukon tytön poskelle ja puristi tuon hellästi syliin. "Mikä käteesi on käynyt?" Wally kysyi lempeällä äänellä. "Kun sinä ja se toinen olitte poistuneet ja me päästiin sinne tähtitornille, ni ku ootettiin siinä pihalla, että se tornin ovi avattais, niin metsästä juoksi iso musta-valkoinen koira, joka puri mua käteen", tyttö sanoi hieman nyyhkien. "Onko se vieläkin kipeä?" Wally kysyi huolta äänessään, vaikka sen näki tytön katseesta. "On se vähän", Giana vastasi ja painoi päänsä isän syliin. Wally nosti tytön paremmin syliinsä ja nousi sanoen: "Mennään mökkiin." Sisällä he söivät aamupalan ja Wally vei unisen tytön takaisin vuoteeseen ja kun tuo oli nukahtanut, Wally tuli Clarissen luo olohuoneeseen. "Sen sanon, että se ei ollut koira, vaan aivan varmasti ihmissusi. Anna anteeksi, kun en ehtinyt reagoida ja mennä väliin. Se kaikki tapahtui niin nopeasti", Clarisse sanoi ääni väristen, hänestä tuntui, että oli pettänyt Wallyn luottamuksen. Wally ja Clarisse olivat olleet ystävinä vuosikymmeniä, Tylypahkasta asti ja heidän välillään oli ollut aina syvä luottamus. "Clarisse, en minä syytä sinua, tiedän että ne hyökkää nopeasti", Wally sanoi ja puristi ystävänsä halaukseen ja lisäsi hiljaa: "En vain olisi tahtonut, omalle lapselleni samaa kohtaloa, kuin itselleni."


//Joo ja kiitti hurjasti pelistä sullekin.//