This is love, this is life

// TrisjaPower, come here! Heitin vaan jonkun päivämäärän ja ajan tähän, sano jos se ei sovi. //

28/06/1994, kello 17 eteenpäin



Miten normaali sinkkumies olisi voinut päivän viettää? Juomalla kupposen kahvia ja lukemalla Päivän Profeettaa, niin se päivä lähti hyvin käyntiin aamuherätyksen jälkeen. Herätyskello oli jonkin tuntemattoman syyn takia jäänyt päälle ja herättänyt miehen puoli yhdeksän aikaan, joten päivä oli ollut vielä tuolloin melko avoin. Hän oli aamulla hetken aikaa katsellut maisemia ja lenkkeilijöitä, mitä hänen talonsa ympärillä pyöri. John oli ärtymykseensä sortunut juomaan neljättä kuppia kahvia, ennen kuin oli tajunnut käydä jaloittelemassa ulkona ja haukkaamassa happea. Aamu oli mitä tylsintä aikaa tiistaisin, kun mitään tekemistä ei tuolloin yleensä ollut. Tai ainakaan ei John mitään tiistaisin keksinytkään, muuta kuin kahvittelua ja lehtien lukemista.

Kellon lähestyttyä neljää iltapäivällä, John oli lähtenyt yksin Lontooseen. Hän oli käynyt jossain kaupassa katsomassa, tarvitsisiko hän itselleen uusia vaatteita, mutta oli tyytynyt nykyisiinkin. Hän palasi kaupasta ilman vaatteita ja oli lähtenyt kävelemään katua pitkin yrittäen välttää turhaa tungosta ihmisten keskellä. Mitä tylsempää voisi olla, kuin jäädä ihmisten keskelle muiden tönittäväksi? Ei mitään. Tai no ehkä ne mummon kertoman tarinat omasta lapsuudestaan, mitkä eivät hetkauttaneet kertaakaan Johnin mieltä tuohon aikoihin. Ei hän mitään edes muistiinsa pistänyt, vaan leikki sen maatilan kissan kanssa, josta oli tullut paras kaveri. Parikymppisenä sitten vasta John tajusi turinoiden merkityksen ja sen kaiken vaivan, mitä mummo käytti yrittäessään saada Johnin huomion itseensä. Pieni hymy levisi miehen huulille hänen ajatellessa asiaa perin pohjin. Että kun nolottaisi nyt mennä mummon eteen ja sanomaan ”Sori mummo, ei mua kiinnostanut.” Hän pudisti päätään yrittäessään saada mummoajatukset pois mielestään ja keskittyä katsomaan ympärilleen. Vihdoin muodostui hieman rauhallisempi ilmapiiri, kun John oli miltei joutunut juoksemaan ihmisjoukon lävitse.

John löysi itselleen pienen pylvään, mihin hän nojautui selällään. Hän veti taskustaan savukkeen suuhunsa ja sytytti sen. Tupakka maistui pienen hermostuksen kanssa samaan aikaan, kun ihmisjoukko oli ahdistanut liikaa Johnia. Hän katseli ympärilleen hermostuneena. Joitakin tuttuja kasvoja tuli näköetäisyydelle, joita mies ei vaivautunut tervehtimään. Hetkinen…? Oliko tuo se Sianpäässä tavattu lekuri…? Ja seurassa hänen tytär… kaunis tytär. John ei enää tiennyt mitä sanoa kuin tuijottaa ja tuijottaa. Hän lähti seuraamaan tyttöä kuin hai laivaa, mutta huomattavasti hitaammalla ja hiljaisemmalla tahdilla.

Giana oli herännyt kymmenen aikoihin ja hän oli varsin pirteä. Edellisiltana hän oli saanut isänsä tajuamaan, että uudet vaatteet olisivat isälle tarpeen. "Mitä jos mentäisiin ostoksille joku toinen päivä", isä sanoi tytölleen aamiaispöydässä. Giana haukkasi omenasta palasen ja katsoi isäänsä: "Hei oikeesti, sä tarviit uudet kuteet. Et sä voi noissa vanhoissa kulkee. Ite vielä kysyit multa, miksi naiset sua karttaa. Jos mä oisin joku vieras nainen, ni mäki pysyisin susta takuulla kaukana, noi sun vaatteet on vaan niin kuluneet", Giana toitotti isälleen ja alkoi valmistautua kaupunkireissulle.
Kun isä ja tytär vihdoin pääsivät metroasemalle ja liikkeelle, oli tyttö varsin innoissaan, kun saisi shoppailla, vaikkakin vain isälle vaatteita.

Kivasti siinä aamupäivä ja osa iltapäivästäkin kului.
Oli käyty jo puolen kymmentä vaatekauppaa ja parissa divarissakin ja jotain oli saatukin, mutta Giana pakotti isän vielä moniin kauppoihin. Eräässä kaupassa isä päätti kokeilla hawaiji-tyylistä paitaa ja kun tuo tuli sovituskovista, katsoi Giana järkyttyneenä isäänsä, kunnes purskahti nauramaan. "Et oo hei tosissas! Toi on ihan kauhee sun päälläs", Giana sai jotenkin naurun seasta sanottua. "Kiitos vain", Wally sanoi erittäin loukaantuneena ja vaihtoi paitansa. "Hei iskä. Sun täytyy ajatella hei vaatteillas, myös sitä, että sä oot mun iskä. Et kai sä halua mun häpeevän sua. Ethän?" Giana kysyi ja katsoi merkitsevällä ilmeellä isäänsä. "Olet oikeassa. En halua", isä myöntyi hymyillen. "Lähdetään jonnekin kahville. Mun pitää parin tunnin päästä mennä töihin", isä sanoi lopulta, kun he olivat jälleen päässeet kadulle. "Okei", Giana totesi ja lähti isänsä rinnalla kohti pientä kuppilaa.

Kun he lopulta tulivat kahvilaan, väsynyt Giana meni erääseen nurkkapöytään ostoskassien kanssa. "Mitä sä otat?" isä kysyi tytöltä joka kohautti vain harteitaan ja mutisi: "Kaakaota ainakin." Niin Giana ei ollut kahvinjuoja, toisin kuin isä. Wally poistuikin tiskille ja pian hän tuli tarjottimen kanssa, jossa oli kahvia, kaakaota, sekä makeat berliininmunkit ja lohipasteijat. "Jospa ne näillä saatais tankattua", Wally sanoi laskien tarjottimen pöydälle. "Lähdetkös kotiin samaa matkaa, vai jäätkö kaupungille?" Wally kysyi ja hörppäsi kahvia kupista. "Ehkä mä jään lukemaan sitä uutta kirjaa, jonka ostin sieltä ekasta divarista", tyttö totesi ja jäikin pian yksin, kun isä lähti ostoskassien kanssa sivukujalle, josta saattoi ilmiintyä kotiin.
Giana avasi kirjan auki ja syventyi lukemaan. Hänellä oli kuitenkin merkillinen tunne ja hän nosti kirjasta katseen ja etsi sitä, joka tuntui tuijottavan, mutta laski pian katseen takaisin kirjaan yrittäen syventyä, mutta se oli vain vaikeaa, mutta kiusallakaan hän ei nostanut katsettaan, vaikka ihoa kihelmöi jonkun katse.

Ei siinä kauaa tarvinnut Mayoretten perhettä pitkää matkaa seurata, kun hetken päästä John jäi seisomaan kahvilan etuoven eteen. Hetken aikaa hän empi, menisikö sisälle härnäämään kaksikkoa vai jatkaisiko matkaansa tupakka suussa ja kädet taskussa omaan kotiin. Ensimmäinen kuulosti paremmalta ja sen hän myös aikoi toteuttaa. Hän poltti vielä viimeiset savut tupakastaan ja tallasi sen maahan litteäksi. Hän astui jalallaan kahvilaan ovikello kilisten ja etsi katseellaan Mayorettet. Kun John onnistui saamaan silmänsä heidän suuntaan, hän piiloutui jonkun epämääräisen tuolin taakse stalkkaamaan isää ja tytärtä. Ei perhana kun John ei osannut kuvitella, kuinka kaunis sen lekurin tytär olisikaan voinut olla. Blondia hän olikin veikannut, mutta ei arvannut että noin blondia. Hän tuhahti itsekseen odottaen, että tyttö jäisi kohta yksin pöydän ääreen. Hetken aikaa John sai vielä odotella, ennen kuin Wally poistui tyttärensä luota. Hänen huulilleen ilmestyi pieni hymy, joka ilmestyi tyttöä katsellessa.

John lähentyi hitailla askelilla lähemmäksi Gianaa katsellen häntä edelleen. ”Mayorette”, hän sanoi aivan tytön takaa ja istuutui häntä vastapäätä. Ovelaksi muuttunut hymy ilmestyi nyt kasvoille ja sillä hän katsoi blondia. Mayorette ehkä, jos isänkin sukunimi oli Mayorette. Tai sitten tytöllä oli hänen äitinsä sukunimi, mitä sitten. Kunhan vain tyttö tunnistaisi nimen omakseen. Hän nojautui pöytää vasten kyynärpäillään ja yritti saada katsekontaktia aikaiseksi tytön kanssa. Hän nojautui toiselle kämmenelleen ja muutti hymynsä tarkoituksen iloisemmaksi. ”Mutta kuka Mayorette?” Etunimeä John kysyi ehkä hieman oudommassa muodossa, mutta kaipa siitä jonkinlaisen selvän kumminkin sai. John olisi voinut esittäytyä itse ensimmäisenä, mutta se ei kuulunut hänen tapoihinsa ennen kuin toinen kysyisi sitä.
”Onko mielenkiintoinen kirja?” John kysyi aivan tuttavuusmielessä nyökäten kirjan suuntaan. John itse ei ole koskaan ollut kova lukemaan, vaikka järki päässä liikkuukin. Hänellä vain ei ole mitään mielenkiintoa eikä motivaatiota lukemista kohtaan, varsinkaan romaaneista jos puhuttaisiin.

Mies viittoi tarjoilijan luokseen ja pyysi itselleen kupillisen kahvia, mitä hän oli jo aamulla juonut. Ei viides, vai kuudes, kuppi pahaa tehnyt. Se vain virkisti mieltä siihen asti, ennen kuin todella masennus iskisi ja alettaisiin miettiä sitä eksää menneisyydessään. Miksi hitossa se mies pyöri edelleen Johnin mielessä? Siitä oli ties kuinka monta vuotta, ehkä kymmenen, mutta John ei ole häntä vielä mielestään saanut pois. Kahvi tulikin sitten nopeasti nokan eteen. Hän alkoi pikkuhiljaa siemailla kahvia, joka oli vielä sen verran kuumaa, että kokonaista kulausta hän ei ottanut. ”Mä tunnenkin sun isäsi muutaman vuoden takaa”, John sanoi yrittäen edelleenkin saada tytön huomion kohdistuen itseensä. Ehkä kiinnostus heräisi siinä vaiheessa, kun sanottaisiin tuntevan tytön isä.

Isänsä poistuttua Giana yritti syventyä kirjaan, joka kahdesta syystä oli hivenen vaikeaa. Ensinnäkin, jonkun katse poltti tytön ihossa ja toiseksi, kirja oli tylsempi kuin mitä olisi kuvitellut. Tyttö yritti tosissaa keskittyä, vaikka katse ihossa poltti, ei hän nostanut katsetta kirjasta vaan selaili sen sivuja ja hyppi siinä eteenpäin. Hän oli kuulevinaan askeleita, muttei nostanut katsettaan, ennen kuin kuuli sukunimensä. Tyttö nosti katseen mieheen, joka oli istunut häntä vastapäätä, mutta laski sen melkein heti takaisin alas. Hänen katseensa kuitenkin nousi väkisin tuohon mieheen, joka ei ollut ollenkaan epämiellyttävän näköinen, vaan oikeastaan aika charmikas ja hyvännäköinen. Gianan poskille nousi sievä puna, kun hän laski taas katseensa kirjaan, vaikkei hän sitä lukenutkaan vaan selaili. ”Mutta kuka Mayorette?” kysymys havahdutti Gianan ja tuo nosti katseensä mieheen. Tyttö laski kirjansa ja hymyili yhtä ovelaa hymyä, kuin mies hetkeä aiemmin ja sanoi: ”Senhän sinä varmaan tahtoisit tietää. Voin harkita nimeni paljastamista, jos sinä teet sen ensin.” Lopulta tyttö sitten paljasti etunimensä: ”Giana.”

Kun mies uteli kirjan mielenkiintoa, tyttö tuhahti ja sanoi: ”Oletin sen olevan kiinnostavampi, mutta se onkin vain joku turhamainen roskaromaani.” Mutta tyttö nappasi kirjan takaisin käteen ja selaili vanhoja kuvia siitä, sillä kun kerran kirjasta oli kaksi puntaa maksanut, niin täytyi edes kuvat tutkia läpi. Välillä tyttö hörppäsi kaakaota mukista. Kun toinen kertoi tuntevansa hänen isänsä, tyttö nosti jälleen katseen mieheen ja sanoi: ”Jos olet kuin minä tai isä, niin silloin en ihmettele sitä.” Oikeasti Giana oli hyvinkin kiinnostunut uudesta tuttavuudesta, mutta hän yritti olla näyttämättä sitä vaikka hän kirjansa takaa vilkuilikin tuota, tosin hänen naamansa punoitti aina vain enemmän, kun hän huomasi, että vilkuilut huomattiin. Lopulta hän yritti esittää närkästynyttä ja kysyi: ”Mitä siinä toljotat minua, etkö ole ennen nähnyt jotakuta kirja kädessä?”