Kutsuit minua, herrani

25.5.1996, lauantai



Hirttivaarassa oli käynnissä lähes kaatosade, kuten tavallisesti. Pikkahan oli täysin synkkä ja ne ketkä eivät siellä koskaan olleet käyneet, jättivät käymättäkin. Oli jo lähes ilta, jotenka oli myös hämärää ja pimeää sadepilvien täyttäessä taivaan kokonaan ja ainoastaan välillä ukkosen tuottamat salamat toivat edes jotakin valoa hirttivaaran kaduille. Bellatrix Lestrange ilmiintyi suoraan Valedrojen talosta vähän matkan päähän. Häntä ei kiinnostanut pätkääkään se, että sade alkoi kastelemaan hänen hiuksiaan ja vaatteitaan vaan nainen lähti nopeasti marssimaan kohti Valedrojen taloa. Normaalisti taloa välteltiin, sillä epäiltiin että siellä kummittelee mutta naisella oli erittäin hyvä syy marssia sinne, hänen isäntänsä kutsui häntä ja yksi suurimmista virheistä oli antaa Lordi Voldemortin odottaa pitkään kutsun käydessä.


Polttelu pimeän piirrossa oli edelleen pistelevä mutta Bellatrix ei siitä välittänyt, hän kykeni jo näkemään sadepisaroiden takaa Valedrojen kaksikerroksisen, jo hieman ränsistyneen talon. Se, miksi hänen isäntänsä kutsui häntä oli viellä arvoitus ja sen hän saisi tietää vain menemällä sinne mihin häntä kutsuttiin. Bellatrix marssi niin nopeasti kohti Valedrojen taloa että oli ihme ettei hän jo liukastunut märkään nurmikkoon jonka sade oli tehnyt erittäin liukkaaksi. Se tuttu pieni valo näkyi jo talon ylimmän kerroksen ikkunasta, ja Bellatrix tiesi hyvin että siellä hänen isäntänsä oli.
Bellatrixin tummanruskeat hiukset näyttivät tässä pimeydessä läges sysimustilta ja hän joutui välillä haraisemaan märkiä hiuksiaan poi kasvoiltansa niiden tarttuessa ihoon.


Bellatrix saapui yllättävän nopeasti Valedrojen talon ovelle ja vetäisi sauvan vyöltänsä. Hän heilautti sauvaansa ja varmisti että kukaan ei nähnyt sitä, että hän seisoskeli siinä ja oli aikeissa mennä sisälle. Liian uteliaat ihmiset saattaisivat tungeksia nuuhkimaan... joka saattaisi olla ehkä ikävää. Bellatrix totesi, että lähettyvillä ei ollut yhtään ihmistä joka olisi nyt kyennyt näkemään hänet jotenka nainen tarttui pitkäkyntisellä kädellään oven kahvaan kiinni ja työnsi sen hitaasti ja narisevasti auki. Bella astui pikimmiten sisälle taloon ja vei sauvansa takaisin vyöllensä ja painoi oven nopeasti kiinni takanaan.
Nainen harppoi nopein askelein tuttuihin portaisiin ja alkoi kavuta niitä mahdollisimman nopeasti ylös, pelko siitä että hän oli antanut Voldemortin jo odottaa liian pitkään, oli suorastaan ahdistava.


Kuten aina, portaat natisivat uhkaavasti jokaisella askeleella jolla niihin astuttiin. Pian Bellatrix saapui portaiden yläpäähän ja haraisi märkiä hiuksiansa pois silmiensä edestä kun näki tutun oven sen synkän käytävän päässä... oven, jonne ei kenenkään koskaan kannattanut astua ellei Voldemort itse ollut sinne kutsunut. Nyt Bellatrix oli kuitenkin kutsuttu ja hän asteli ovelle, hänen saappaidensa korot pitivät kopisevaa ääntä vasten puista ja kulunutta lattiaa ja pian hän työnsi oven hitaasti auki edessään. Bellatrix astui nopeasti sisälle huoneeseen ja heti ensimmäinen asia mitä hän teki, hän kumarsi isännälleen syvään. ''Kutsuitte minua, isäntä.'' Bellatrix sanoi suorastaan palvovasti ja katseli ruskeilla silmillään herraansa.

Voldemort istui korkeaselkäisessä nojatuolissaan takan ääressä. Takan, jossa ei palanut tuli. Sisällä oli koleaa ja aavistuksen kosteaa, koska ulkona satoi vettä. Nagini tuijotti intensiivisesti pimeää nurkkaa ja yhtäkkiä jättiläiskäärme syöksähti pimeyteen. Kuului vinkaisu ja hiiri oli kadonnut. Hetken päästä Nagini luikerteli takaisin isäntänsä jalkoihin hyvin tyytymättömänä siihen ettei ollut saanut kunnon ruokaa hetkeen.
"Rauhoitu, Nagini," Voldemort kuiskasi rakkaalleen kärmekielellä, "Saat vielä tänään jotain parempaa."
Voldemortilla oli kädessään pikaisesti, mutta siististi kirjoitettu pergamentti jonka hän oli vasta jokunen hetki takaperin saanut pikapöllöllä. Hän oli saanut kirjeen suoraan ministeriöstä eräältä kansainvälisen velholiiton vakoojaltaan eikä pitänyt lukemastaan.

Voldemortilla oli suuri arvostus Bellatrix Lestrangea kohtaan ja hän piti sen naisen omaleimaisesta olemuksesta ja toimintatavoista. Mutta Bellatrix oli hänelle silti vain kuolonsyöjä siinä missä kuka tahansa muukin sillä erolla, että tuo tyri hyvin harvoin. Siksi tämä tieto että nainen oli hyökännyt Taikaministeriön syyttäjän, Leticia Mayerin kimppuun ilman hänen tietämistään tai suostumustaan, oli tullut aikamoisena yllätyksenä. Eikä hyvässä mielessä, koska Voldemort oli jo uhrannut ajatuksensa kyseiselle syyttäjälle ja pistänyt itseasiassa Bellatrixin miehen veljen ottamaan selvää naisesta.. Ja saamaan samalla tietoja, mitä hän ei muuten taikaministeriöstä ehkä saisi. Toistaiseksi asiat olivat menneet hyvin, mutta nyt Bellatrix oli mennyt puuttumaan asioihin. Se saattaisi hankaloittaa asioita paljonkin.

Nagini oli heistä kahdesta se, joka ensimmäisenä havahtui siihen että talossa oli joku. Tuo ilmoitti sähähtäen siitä herralleen ja pian Voldemortkin jo kuuli kiireistä kopinaa käytävästä ovensa ulkopuolelta. Oven narinan myötä joku astui huoneeseen ja Naginin olemus valpastui. Sanat kuullessaan, Voldemort nosti kädessään olevaa lappua ylemmäs muttei kääntänyt katsettaan paikalle saapuneeseen naiseen.
"Lue tämä, Bellatrix, ja kerro mitä ajattelet," hän sanoi rauhaisalla äänellä, jonka saattoi hänen tapauksessaan tulkita kahteen eri suuntaan.

// Sori että vastaus kesti näin pitkään, kesä vienyt liikaa aikaa mut pakotin itteni nyt varaamaa tähä muutama minuutin.


Bellatrix Lestrange kohotti ruskeiden silmiensä katseen kohti hänen herraansa kun tuo ojensi pergamentin palaa naiselle. Mitään kyselemättä, Bellatrix otti lapun itselleen vain siksi että Voldemort niin käski. Nainen rullasi pergamentin silmiensä eteen auki ja alkoi erittäin tarkkaavaisesti lukemaan pergamentissa olevaa tekstiä. Teksti kertoi hyvin, että Voldemort oli jo kuullut Bellatrixin hyökkäyksestä, ja ei tarvinnut olla tyhmä tajutakseen että hyökkäys oli ollut virhe: jos se ei olisi ollut virhe, hänen herransa olisi vain antanut asian olla eikä olisi kutsunut häntä tänne.

Bellatrix lipaisi kielellään huuliansa ja luki pergamentin tekstin jopa muutamaan kertaan erittäin tarkkaavaisesti lävitse, painaakseen jokaisen sanan muistiinsa, jos kuka tahansa muu olisi antanut Bellalle tämän pergamentin, hän olisi vain hymyillyt ja repinyt sen palasiksi. Bellatrix taitteli pergamentin sitten erittäin siististi samanlaiseen kasaan kuin mitä se oli kun se hänelle anettiin ja hän kohotti katseensa itse Pimeyden lordiin. Oli sanomattakin selvää, että Bellatrix oli tehnyt jotakin väärin, hän ei tiennyt mitä mutta virheen hän oli tehnyt kun hänet oli tänne kutsuttu. Tai oliko hän tehnyt virheen, vai olisiko hän saamassa tehtävää? Ken tietää, edes Bellatrix ei välillä saanut Voldemortista kunnolla selvää...

''Ajattelen, että olen tehnyt virheen, ja vastaanotan rangaistukseni siitä, herrani.'' Bellatrix sanoi Voldemortille ja kuin väkisinkin, hän kumarsi Lordilleen pienesti. Sen verran Bellatrix tunsi Voldemortia, että tuolta olisi aivan turhaa anella anteeksiantoa tai anteeksipyyntöä, ne sanat millä niitä aneltaisiin, olivat Voldemortille mitättömiä. Bellatrix oli valmis vastaanottamaan rangaistuksensa jokaisesta virheestä, kuten kaikkien kuolonsyöjien pitäisi. Bellatrix kuului siihen kastiin jotka ottavat rangaistuksen kuten pitääkin, eivätkä vikise ja piipitä anteeksiantoa, naisen mielestä ne jotka kerjäävät anteeksiantoa jokaisen virheen jälkeen, eivät ole täysin lojaaleja kuolonsyöjiä.