This is our time

// Hermione mukaan!

Tapahtuu: Su, 29.10.1989
16:00 eteenpäin

// Hunterin asu (ja pään ympärille kiedottava pitkä ja leveä punainen otsanauha. //


Merirosvolapsi, tai oikeastaan pikkupoika merirosvopuvussa–9-vuotias, mutta hädintuskin 7-vuotiaan kokoinen–juoksi energiaa puhkuen kapeaa katua kohti Kingly Courtin ostoskeskusta. Kello lähestyi neljää iltapäivällä, ja se jatkui pilvisenä ja sateisena mutta se ei paljasjalkaista lontoolaislasta haitannut tippaakaan, etenkään näin Halloween-viikolla. Hänen mielessään pyöri vain kurpitsat, karkit, kasvomaalaukset, ja kaikenmaailman kauhuaiheinen viihde jota ostari tänään lapsille tarjosi – ihan ilmaiseksi! Samankaltainen tapahtuma oli ollut jo aiemmin viikolla kotikaupungissa, Suttonissaä, ja hän oli järjestänyt itsensä siihenkin eikä silti kyllästyttänyt yhtään.
Alunperin suunnitelma oli ollut vain viettää päivä isän ja kummisedän kanssa muun muassa keilauksen merkeissä, mutta sitten hän oli kuullut tästä ja halunnut heilua täällä samalla kun miehet olivat keilaamassa.
Ihan siihen isä ei kuitenkaan ollut suostunut. Kuulema, vaikka hän oli juuri ja juuri alkanut osoittaa tarpeeksi kypsyyttä kulkeakseen kouluun ja sieltä kotiin ilman aikuisen valvontaa, se ei vielä tarkoittanut että saisi samoin pyöriä ostoskeskuksissa tai kaupungilla.
Monilla lapsilla olisi yllään Halloween-asu ja jokainen jolla oli, osallistui automaattisesti pukukilpailuun joka ratkeaisi kuudelta. Hän tosin ei edes haaveillut tänään mistään sijoituksesta sillä hänellä ei ollut aivan koko asua yllään. Siihen olisi kuulunut vielä zombieluuranko-naamio ja silmälappu, mutta isä oli käskenyt jättää ne tällä reissulla kotiin, koska ne haittasivat merkittävästi näkökykyä ja houkutus liikkua ne yllä olisi kuitenkin ollut liian suuri. Aattoiltana, tutulle lähiostarille saisi ottaa ne mukaan, mutta vetää ylleen vain valokuvia varten. Kotona leikeissä saikin sitten pitää niitä niin paljon kuin huvitti, kunhan oli varovainen. No, tänään hän oli muutenkin halunnut pukeutua vain tunnelman vuoksi niin ei haitannut vaikkei kokoninen ollutkaan. Ja pääasia oli että pääsi tähänkin Halloween-tapahtumaan ylipäätään. Tosin tässä oltiin varmaan lähinnä siksi että siskokin oli saanut luvan mennä pyjamabileisiin kaverinsa luo vaikka loma loppuikin huomenna. Joten hänellekin oli sitten sallittu jotain erikoista, vaikka olikin kyseenalaistettu lukeutuiko tämä oikeastaan sellaiseksi kun hän oli jo käynyt vastaavassa tällä viikolla.

”Hunter, hidastahan vähän. En halua joutua etsimään sinua heti ensimmäiäsenä,” pojan takaa kuului alle nelikymppisen miehen ääni, tämä kun ei viitsinyt juosta mutta tunsi poikansa joka saattaisi hyvinkin sortua karkaamaan omille teilleen kun kunnon Halloween-tunnelma avautuisi eteen.
”Mutta, mutta se on vain...” poika aloitti ja pysähtyi sitten haltioituneena katsomaan pihamaalle perustetun ostoskeskuksen Halloween-koristeluja ja siellä täällä näkyviä viihdykkeitä.
”...kolme kerrosta ja vieläpä noin selkeästi! Ei tuonne voi eksyä tai mitään!” Hunter intti, hyppi paikallaan ja kiskoi isäänsä hihasta, tämän ehdittyä hänen vierelleen.
”Saanhan? Enhän minä varsinaisesti olisi yksin kun sinä olet täällä,” hän jatkoi ja tuijotti anovasti ylös isäänsä. Toki hän rakasti viettää aikaa tämän kanssa ja haluaisi kyllä tehdä täälläkin jotain kahdestaan, mutta osan aikaa hän halusi olla ihan omissa puuhissaan.
Jacob katseli ympärilleen mietteliäänä, ostoskeskus oli iso, mutta tosiaan selkeämpi mitä hän oli muistanut – käytännössä katsoen jokaiseen kerrokseen näki täydellisesti joka puolelle. Pihamaalla oli pyhitetty kokonaan ostoskeskukselle, ja poika oli aina toiminut fiksusti mitä tuntemattomien ihmisten vaaroihin tuli.
”Hyvä on,” mies totesi vakavana ja hieman vastahakoisesti, mutta hoki mielessään että tämä voisi, tietyin ehdoin, olla ihan hyvä keino testata pojan valmius itsenäisempään toimintaan.
"Odotahan," hän jatkoi ja tarttui poikaa tiukasti käsivarresta sillä tämä oli suostumuksen myötä jo pyrähtämässä tiehensä, mutta hän ei ollut vielä lopettanut.
"Pysyt sitten tässä ostoskeskuksessa. Minä menen nyt tuohon kahvilaan," hän sanoi ja osoitti muutaman kymmenen metrin päässä ostoskeskuksen pihamaalla olevaa kuppilaa. "Tule siihen puolen tunnin kuluttua."
"Mutta eihän siinä ajassa ehdi mitään!" poika valitti ja katsoi ylös turhautuneena, vaikka oli kyllä kiitollinen jos sai edes sen verran aikaa.
"Sinä ehdit, joskus liikaakin..." Jacob totesi katsoessaan takaisin poikaan ja päästi tästä irti. "Mutta lähinnä nyt vain haluan nähdä että olet kunnossa," hän sanoi lempeästi.
"Okei. Mutta ei kai me lähdetä vielä silloin?" Hunter kysyi huolissaan.
"Jos kaikki on hyvin, niin ei."
"Kiitos!" poika hihkaisi ja pinkaisi kohti lähimpiä kakkoskerrokseen vieviä portaita.
Jacob lähti kahvilaa kohti, mutta katsoi vielä portaissa loikkivan vekaran perään toivoen parasta ja peläten pahinta. Poika ei vaikuttanut edes hitusen väsyneeltä vaikka he olivat olleet liikkeellä jo aamusta asti ja vain vähän aikaa Danielin luona. Luojan kiitos täysikuun viikko ei osunut Halloweenin kanssa samaan pakettiin tänä vuonna...Tosin, jos olisi osunut, hän ei ikimaailmassa olisi päästänyt poikaa tällä tavalla silmistään täällä.

Hunter tunsi olonsa rikkaaksi, villiksi ja vapaaksi samoillessaan ihmisiä vilisevän ostoskeskuksen käytävillä. No, viimeksimainittua hän oli vain näennäisesti, ja sitä edeltävää seikkaa olisi paras yrittää hillitä ihan itse, mutta rikas hän ainakin oli. Hän oli syntymäpäivästään lähtien alkanut vaihteeksi säästää, ja onnistunut kasaamaan tähän mennessä peräti kuusi ja puoli puntaa. Ikävä kyllä ne ei silti riittäisi läheskään kaikkeen mitä himotti ostaa, kuten Legon piraattisetin uutuusosa ja lisää Dinoratsastajat-toimintafiguureja, sekä uusia videpelejä...Toisaalta, kalleimmat kannattaisi jättää joululahjatoivelistalle.
Ja onneksi sentään Halloween-tapahtumat olivat ilmaisia.
Ympärilleen katseltuaan hän huomasi lelukapuan näköisen putiikin, joskin se vaikutti myyvän vain pehmoleluja. Hän suuntasi sille asian varmistaakseen.
Hetkeksi hän kuitenkin jäi katselemaan askartelukaupan sisällä sijaitsevan kasvomaalauspisteen läheisyyteen sattuessaan kulkemaan sen vierestä. Se saisikin olla seuraava etappi, hän totesi mielessään, kun nuori nainen joka ei ollut itse vaivautunut pukeutumaan, teki kuitenkin lapsille aika siistejä maskeja. Joku prinsessa-asuun pukeutunut ehkä 6-vuotias tyttö – jonka asuvalintaa Hunter oli ehtinyt hetken ihmetellä – sai melkoisen zombiemaalauksen kasvoilleen ja siten oli lopulta aika hauska kokonaisuus.
Paikalla oli sen verran jonoa että hän päätti sittenkin suunnata ensin lelukaupassa kohti.

/// Hermione tulee tämä asu päällään ostarille///


Hermione oli valinnut huolella halloweenasunsa. Vanhemmat jo huhuilivat häntä ulko-ovella. "Joo tulen!" tyttö huikkasi ja juoksi innoissaan portaita alas ja hymyili leveästi. Hänen etuhampaansa olivat tavallista isommat, ironista, koska hän juuri katsoi silmiin hammaslääkärivanhempiaan.
"Noniin lähdetään", hänen isänsä sanoi ja laittoi kätensä tytön olalle.

Keskustassa oli aikamoinen vilske. "Paljon upeita asuja", tyttö sanoi hymyillen. Hän kulki vanhempiensa kanssa hyvän aikaa. Aikansa talsittuaan hänen äitinsä muisti jotain. "Hermione, illalla on Esmen juhlat. Meidän pitää mennä isän kanssa hakemaan tarvikkeita. Ota tästä metrorahaa ja mene sitten itseksesi kotiin. Sinä olet iso ja viisas, tiedämme että pärjäät", hänen äitinsä sanoi ja ojensi seteliä. Tyttö pani sen taskuun ja hyvästeli vanhempansa ja lähti kiertämään ostaria.

Kierrellessään hän arvioi muiden lasten halloweenasuja.
"Hah sä oot piru, mä arvasin heti. Et voita", pieni ärsyttävä tyttö tuli yhtäkkiä inttämään. "Mä voitan, mä oon keiju", tyttö hihkui. Hermione kohautti vain olkiaan ja lähti jatkamaan.
Kun pieni tyttö ei jättänyt häntä rauhaan, Hermione suuttui ja silloin hän onnistui tekemään jotain. Olisi kuin saavilla pikkutytön päälle vettä kaadettu. Hermione katsoi hämmentyneenä kun tyttö alkoi itkeä hysteerisesti: "Äitii iso tyttö kasteli minut!!"
Väkijoukko katseli Hermionea ja pikkutyttöä ihmeissään ja Hermione yritti livahtaa pois, mutta törmäsi merirosvoasuiseen poikaan...

Piru oli niin räikeän punainen ja sen ja pienen keijun yhdistelmä niin hassu, ettei Hunter voinut leluhaaveissaankaan olla huomioimatta näiden kauempana kulkevien hahmojen sanailua. Tai oikeastaan vain keiju jankutti voitonriemustaan. Mikä tyttöjä oikein vaivasi? Halloween ei ollut keijujen ja prinsessamekkojen aikaa. Sen pitäisi olla vähintään jokin joka pystyi tappamaan ja jona voisi leikkiä verilöylyjä, kuten intiani tai cowboy...tai likkojen tapauksessa lehmityttö. No jaa...tytöt nyt olivatkin syntyneet tyhmiksi ja käyttivät kaikki tilaisuudet pukea ylleen typerät hörhelönsä, sopi sitten teemaan tai ei. Hän oli varma että sen prinsessankin zombikasvomaalaus oli ollut jonkun pojan idea. Toisaalta tuo keiju vaikutti 4-vuotiaalta, ei niiltä kannattanut odottaa fiksuja ajatuksia senkään vertaa kuin tytöiltä yleensä.
Hän kohautti olkiaan ja jatkoi matkaansa nopeammin, ajatellen kuitenkin vielä hetken miten haluaisi kyllä nähdä sen keijutytön ilmeen kuudelta kun pukukilpailun voittaisi joku mutanttialien tai vastaava.

Hän oli jo vajonnut takaisin haaveisiinsa, kun hän kääntyi käytävän kulmasta sille jolla lelukauppa sijaitsi, joten hän ei rekisteröinyt edes puoliksi juoksevaa, kirkuvan punaista pirua ennen kuin tämä oli jo törmännyt häneen. Kiitokseksi poika tökkäsi pirua miekallaan vatsaan. Ei liian kovasti, kunhan leikki. Ja se oli toki turvallinen leikkimiekka, hieman taipuisa ja pehmeä teräosa, mutta se näytti hyvältä mustan ja kullan värisen tyylitellyn kahvansa kanssa.
”Hei, ei ole pirullista juosta keijuja karkuun,” hän piikitteli, olettaen että toinen yritti paeta sitkeältä riesalta vaikuttanutta pikkutyttöä. Jos hän olisi pukeutunut piruksi, olisi ollut houkuttelevaa esiintyä sellaisena edes vähän muutenkin. Näin merirosvona tosin ei voisi heittäytyä liian syvälle rooliin, varastaminen kun ei tullut kysymykseenkään.
Sitten hän otti yleiskatsauksen tuohon varsin coolisti suunniteltuun kaapuun verhoutuneeseen törmäilijään ja totesi hämmästyksekseen tämän olevan tyttö.

Hermione oli taas onnistunut tekemään, jotain mikä oli selittämätöntä. Miksi hän oli sellainen kummajainen suuttuessaan. Tyttö tunsi mahassaan tökkäykseen. "Varo hei vähän sen tikkusi kanssa", Hermy sanoi kiukkuisena ja hieman hermostuneena.
Merirosvoasuinen poika, piti Hermionea outona, kun piru juoksi keijua karkuun.
"E-nhän minä keijua paennut, mokoma räkänokka. Mutta onnistuin taas jotenkin mokaamaan, enkä edes tehnyt tavallaan sitä", Hermione selitti.
Tyttö oli kieltämättä hämmentynyt, koska nuo hänelle sattuneet jutut olivat epätavallisia ja lähes mahdottomia, eikä niille löytynyt järjellistä selitystä, mutta aina suuttuessaan tapahtui jotain, tai kun oli oikein iloinen.

Hermione antoi pojalle mahdollisuuden nähdä, märän pikku keijun, joka itki. "En tajua, miksi minä onnistun tekemään jotain järjetöntä", tyttö sanoi ja huokaisi syvään. Minä olen superouto. Kamalaa, miksi juuri minun pitää saada aikaan jotain tuollaista?!

Hunterin teki Hermionen kiukuttelun myötä mieli tökkäistä pari kertaa uudestaan ja vähän kovemmin, ihan vain piruuttaan, muttei ehtinyt kun tyttö alkoi selittää ja kävi ilmi että tämä oli ilmeisesti jotenkin kastellut pikkukeijun läpimäräksi ja pilannut tämän puvun tai ainakin sen näyttävyyden. Vedellä, jos taaperon epäselvästä valituksesta sai oikein selvää.
"Koska olet tyttö," hän kommentoi viimeisimpään kysymykseen kuin se olisi itsestäänselvyys, vaikkei kysymyksen sävy vastausta ollut pyytänytkään, ja sai juuri ja juuri purtua kieltään niin että lisäsana 'tyhmä' jäi välistä. Olihan toinen sentään pukeutunut hienoon pirukaapuun eli ei tämä ihan tyhmimpiä tyttöjä voinut olla.
"Mutta mitä sinä oikeastaan teit, jos 'tavallaan et tehnyt sitä'?" hän uteli katsoessaan kauempana parkuvaa taaperoa ja ihmetteli miksi asiasta piti tehdä niin monimutkainen, joko tämä oli tehnyt sen - mahdollisesti jonkun toisen avustuksella, tai sitten ei.
Hän oli hädintuskin ehtinyt esittää kysymyksensä loppuun, kun yhä nyyhkivä keiju ja tämän äidiltä vaikuttava tomeran ja kiukkuisen oloinen nainen marssivat määrätietoisesti heitä kohti.
"Sinä siellä!" nainen huudahti tosin vain hieman ääntään korottaen, "Piruksi pukeutuminen ei tarkoita että voit tehdä muille mitä lystäät! Etenkään kiusata pienempiäsi!"
Ilmiselvästi tyttö oli äsken paenntu kyseistä tilannetta.
"Älä ole vauva. Vettähän se vain oli," Hunter sanoi Hermionelle, tarkkaillen tämän kasvoja huvittunut, vino hymy omillaan, joutuen katsomaan hieman ylös silä oma pituutensa ylti tyttöä juuri ja juuri olkapäiden tasalle.

"Se, että olen tyttö, ei voi olla se syy. Miksei muille tytöille tapahdu tälläistä?" Hermione mutisi pojalle. "Sain tyhjästä sille vesisuihkun", Hermione vastasi totuuden mukaisesti, vaikka tiesikin toisen pitävän häntä sen jälkeen joko friikkinä, niinkuin muutkin tai sitten alkavan nauramaan räkäisesti.
Kuitenkin pikku räkänokan äiti huomasi hänet ja tyttö kääntyi kiukkuisesti katsomaan raivovavaa naista. Hermione katsoi Hunteria ja mutisi: "Joo-o, vettä." "Minä en tehnyt mitään räkänokallesi!" Hermione lisäsi kiukkuisena ja sai toisen vesisuihkun aikaan, ihan tyhjästä.

"Eiii. Tää ei oo mun päivä", Hermione sanoi ja katsoi poikaa. "Näätkö, mä en tajuu miten tää kaikki tapahtuu", Hermione sanoi onnettomasti. "Miksi minulle käy näin? Ei muille tytöille käy", tyttö mutisi.
Tyttö pujotteli väkijoukkoon, kauemmas tuosta naisesta ja räkänokasta ja pysähtyi, vasta kun oli varma, ettei nuo olleet lähellä. "Tää eio mun päivä. Ei ollenkaan", hän mutisi ja pujahti johonkin puotiin.

Hunter kohotti kulmiaan selitykselle, ja pohti olisiko mielenkiintoisempaa jos tämä olisi sekopää vai jästisyntyinen noita? Seuraavassa hetkessä tilanne kuitenkin vahvistui, kun vettä tulvahti ihan oikeasti tyhjästä – tällä kertaa taaperon äidin päälle mikä sai Hunterin tyrskähtämään naurusta ja peittäämään suunsa vasemmalla, vapaalla kädellään. Naisen ilme oli valokuvan arvoinen, varsinkin kun siihen ydistyi tämän lapsen yhtä hölmistynyt ilme – ilmeisesti tämä ei omalla vuorollaan ollut ihan tajunnut mikä oli iskenyt.
”Äiti, äiti, se vesi tuli tyhjästä!” tyttö hihkui ja osoitteli päänsä yläpuolelle.
”Älä ole hupsu, sen täytyi olla jokin typerä vesi-ilmapallokepponen,” nainen totesi ärtyneenä kaikkeen, ja katseli terävästi ympärilleen etsien ilmapallon jäänteitä.
”Tai ehkä hän on räyhähengen riivaama? Onhan kohta Halloween,” Hunter ehdotti puolivakavaan sävyyn ja leveästi virnistellen, kun Hermione livahti karkuun ja naisen ilme muuttui hämmentyneeksi ilman jälkeäkään ilmapallon riekaileista.
”Haluan pois!” pikkutyttö parahti hädissään ja takertui äitiinsä tiiviimmin.
”Painu tiehesi siitä tai alan epäillä sinullakin olevan osasi tässä!” nainen tiuskaisi mulkaisten poikaa kiukkuisena.
”Enedestunnehäntä!” Hunter vakuutteli hätäisesti ja viattomin ilmein, virnuilunsa hyytyen ja nosti käsiään ilmaan samalla kun perääntyi muutaaman askeleen. Häntä ei huvittanut joutua minkäänlaisiin ongelmiin, varsinkaan syyttömänä, vain muutama minuutti sen jälkeen kun oli saanut luottamusta itsenäiseen liikkumiseen täällä.
”Äiti!!” tyttö alkoi hermostua tosissaan ja kiskoi äitiään käsivarresta.
”Mennään, mennään...” tämä myöntyi, ja nosti tyttärensä syliinsä kääntyessään hitaasti kävelemään toiseen suuntaan. ”Ostetaan sinulle uusi puku ja mennään johonkin toiseen ostoskeskukseen jossa ei riehu kurittomia kakaroita tai kummajaisia...”
Hunter puolestaan kääntyi nopein askelin tulosuuntaansa, etsimään jo näkyvistä kadonnutta tyttöä, toivoen kovasti ettei tämä olisi lähtenyt ostoskeskuksesta kokonaan. Hän ei haluaisi missata mahdollisesti lisää viihdyttäviä vahinkotaikoja. Hän itse oli oppinut hallitsemaan niitä omalla kohdallaan jo kauan ennen kuin aloitti valtion koulussa, olihan hän puoliverinen, ja päästetty kouluun vasta 7-vuotiaana - ihan muista syistä tosin. Tuolta tytöltä voisi irrota monta viihdyttävää tarinaa ja lisäksi tämän kanssa voisi hieman pilailla jos tämä oli noin temperamenttinen tapaus. Tämän puheista ja suhteellisesta rauhallisuudesta tilanteessa päätellen tällaista oli sattunut hyvinkin usein.

Tyttöä ei, tietenkään, näkynyt käytävillä joten hän tarkkaili jokaisen ohikulkemansa puodin näyteikkunoiden ja avoimien ovien läpi näkyisikö mitään räikeän punaista kaavun näköistä, samoin kerroksen toisella puolella joden läp hän näki myös tarkasti jos ihmisiä ei sattunut olemaan edessä. Sitten hän yritti hyödyntää tavallista korkeampia aistejaan, terästi kuulonsa niin että saisi poimittua tutun äänen satojen joukosta jos tyttö sattuisi puhumaan, mutta niin hyvää tuuria ei sentään käynyt. Joskin paikantaminen olisi silti ollut hankalampaa kuin täydenkuun yönä, kun ei voinut käännellä korviaan samalla tavalla.
Hajuaistin terävyydestäkään ei olisi nyt iloa, kun hän ei tosiaan tuntenut sitä tyttöä eikä tämän ominaishaju siis ollut tallentunut rekisteriin.
Noin minuutin kuluttua hän lopulta nappasi kerroksen toisella puolella keskikokoisessa puodissa liikahtavan tuttu hahmo, näkyipä osa pirunsarveakin. Hän juoksi sen luo niin nopeasti kuin kykeni ärsyttävän kapealla käytävällä ja yritti mennessään olla tökkimättä ihmisiä miekallaan.
Päästyään puodin luo, hän nosti katseensa sen nimikylttiin ja vilkaisi uudemman kerran näyteikkunan sisältöä ja huokaisi syvään. Oliko ihan pakko piiloutua juuri naisten ja tyttöjen myyvään liikkeeseen? Ei hän tuollaiseen yksin vapaaehtoisesti astuisi, ties vaikka joku kaveri sattuisi olemaan täällä ja näkisi.
Tyttö ehti kuitenkin kadota syvemmälle puotiin joten ikkunassa elämöinti ei vetäisi kuin korkeintaan myyjän huomion. Joten Hunter pakotti itsensä livahtanaab puotiin vähin äänin ja raivasi miekallaan tiensä varsin ahtaasti aseteltujen vaatetelineiden ja niihin todella huolimattomasti palautettujen iltapukujen välistä, kothi punakaapuista tyttöä.
”Varovasti sen miekan kanssa, poika, äitisi tuskin haluaa maksaa pilaantuneista puvuista!” myyjätär huudahti ystävälliseen mutta vakavaan sävyyn, kun huomasi Hunterin heiluvan huolettoman oloisesti eikä nähnyt tarkalleen kuinka aito ase oli kyseessä.
”Tämä ei ole metallia,” poika totesi vinon hymyn kera ja viilsi miekallaan lähintä kimaltevaa iltapukua johon ei tullut muutoin mitään jälkeä, mutta yksi pikkuinen koriste irtosi.
”Ups...” poika äännähti ja vetäisi miekkansa pikavauhtia selkänsä taakse ja väläytti myyjän suuntaan suloisen hymyn. ”Olen varovainen!”
”Jospa kuitenin poistuisit ennen kuin oikeasti tuhoat jotain,” myyjätär komensi kulmat kurtussa ja osoitti ovelle. Poika kun vaikutti vilkkaalta 7-vuotiaalta energisen olemuksen kera, eikä hän toivonut sellaista puotiinsa ilman aikuisen valvontaa.
”Mielelläni. Mutta tuo noita tuossa todennäköisempi puvunpilaaja on,” Hunter totesi vakavaan sävyyn, osoittaen sormellaan Hermionea. Hän ei kuitenkaan voinut olal virnistämättä muistolle äidin ja lapsen ilmeistä vesisuihkun jälkeen, ja ehkä nämä pohtisivat loppuelämänsä josko se outo tyttö olisi sittenkin riivattu.

"Minä en harrasta kepposia", Hermione mutisi, ennen kuin poistui paikalta. Hän sujahti pieneen naisten ja tyttöjen juhlavaate-liikkeeseen ja ihaili hienoja asuja. Tyttö ei kuitenkaan hoksannut, että tuo pienikokoinen poika olisi seurannut häntä.
Hän puikkelehti vaatehyllyjen välissä, katselemassa kauniita asuja.
Hän tosin vilkaisi välillä, ettei vain nainen ollut räkänokkansa kanssa seuranut, mutta onneksi ei sentään.

Hän useamman minuutin tutki vaatteita kun havahtui sanailuun. "Hei kääpiö, älä sotke mua sun sotkuihisi", Hermione kivahti kun poika totsi Hermionen ehkä pilaavan vaatteita ja hän lisäsikin: "Eikä minulla ole mitään miekkaa, niinkuin sinulle, tai yleensäkään mitään ylimääräistä, jolla saisi vahinkoa aikaan." Hermione nosti nokkansa pystyyn ja pujahti pojan ohi kaupasta ulos. Hän meni jonottamaan kasvomaalauksia, se kun maksoi vain punnan.
Puolen tunnin jonotuksen jälkeen hän sai asuunsa sopivan kasvomaalauksen. "Kiitos, se on tosi upea", Hermione sanoi hymyillen ja maksoi kasvomaalauksensa, kun hän huomasi Hunterin. "Kuule, varjostatko minua täyspäiväisesti?" hän kysyi, sillä oli ihan varma, että tuo poika seurasi häntä. Tyttö huokaisi syvään ja kysyi: "Haluat tietenkin pilkata minua kummajaiseksi?"

”Niin kun et sinä tarvitse!” poika huudahti nokkaansa nostelevan tytön perään ja olisi lisännyt jotain vastaavaa nimittelyä tämän pituudesta mikä oli ikäistään pidempi sillä eihän tuo voinut olla vielä yhtätoistakaan jos ei kerta tiennyt olevansa noita. Hän päätti kuitenkin jättää asian sikseen vaikka häntä hieman ärsyttikin toisen töykeä asenne muita lapsia kohtaan. Tyttö kun näytti suuntaavan kasvomaalauspisteelle eikä hän vieläkään halunnut nököttää paikoilllaan pientä ikuisuutta, ei edes jästisyntyisen noidan kanssa. Joten hän suuntasi puolestaan askeleensa alkuperäiseen kohteeseensa, joka tosiaan osoittautui pehmoleluille omistautuneeksi puodiksi. Siellä hänellä vierähti parikymmentä minuuttia, valikoima kun oli iso ja kiehtova, mutta hän ei löytänyt yhtään dinosaurusta tai sutta mistä olisi raaskinut maksaa niin suuria summia kuin puodin pitäjä kehtasi kiskoa.

Jacob istui alimmassa kerroksessa kahvilan ulkopuolella olevalla terassilla teekupin kera iltalehteä selaamassa, muttei ollut koko aikana saanut keskityttyä siihen katkottomasti. Vaikka hän kuinka tahtoi luottaa poikaansa, vuoden takainen muisto oli turhan tuoreena mielessä. Olihan poika läksynsä oppinut, sillä ei väliaikeinen erotus ja kunnon selkäsauna kuitenkaan ihan kevyet seuraukset olleet koulun juhlasalin polttamisesta, mikä oli puolivahingossa sattunut viime Halloweenina. Ei vekara siis tulipaloa tahallaan aiheuttanut, mutta oli kyllä ymmärtänyt pilansa riskit sitä säätäessään, ja aliarvioinut varokeinonsa. Hän ei vieläkään ollut ihan varma kuinka oli onnistunut puhumaan pojan erotuksen lopullisesta vain väliaikaiseksi. Tosin, koulun nykyinen rehtori oli aika mukava tyyppi jota moni koulun muista päättäjistä arvosti. Mutta silti. Ja hän tiesi pojan myös ymmärtäneen että luottamus oli vaikeaa voittaa takaisin...mutta kun tähän aikaan vuodesta oli hirveästi houkutteita ja inspiraatioita Hunterin kaltaiselle vekaralle sortua ties mihin.

”Hei, iskä! Iskä! Arvaa mitä!” poika hihkui jo kauempaa, heiluttaen miekkaansa hurjasti, lähestyessään terassia puolijuoksua. Jacob nosti katseensa, helpottuneena pojan innokkasta sävystä ja iloisesta olemuksesta jotka viestivät että kaikki oli hyvin, vaikka tämä olikin odottamattomasti melkein viisi minuuttia ajoissa.
”Minä tapasin jästisyntyisen noidan!” poika hihkui ja heilui energisenä, ”Hän ei tiedä olevansa noita. Voinko lainata taikasauvaasi?”
”Istuhan hetkeksi alas,” Jacob kehotti. ”Kelpaako kaakao?”
”Joo, mutta saanko sauvasi, saanhan?” poika jankutti istuutuessaan vastapäiselle tuolille.
”Et,” Jacob vastasi lempeään mutta jämäkkään sävyyn noustessaan itse ylös. ”Valtaosa täällä on jästejä enkä muutenkaan luottaisi taikasauvaa 9-vuotiaan käsiin ilman valvontaa,” hän jatkoi ja lähti kahvilan kassan suuntaan. ”Pysy siinä,” hän vielä käski taakseen katsahtaen.
Pari minuuttia myöhemmin hän palasi ison kermavaahdolla kuorrutetun kaakaon kanssa ja Hunter oli ehtinyt koota omasta mielestään hyviä vaihtoehtoisia ehdotuksia.
”Entä jos sinä loihtisit jotain todistukseksi?” hän heitti ilmaan ensimmäisen, ottaessaan kaakaon vastaan.
”Mietin tuossa asiaa tarkemmin ja tulin tulokseen ettei ole meidän paikkamme paljastaa hänelle näitä asioita. Emme tiedä hänestä tai hänen perheestään mitään, joten se olisi riski monella tapaa,” Jacob sanoi nojautuen tuolissaan taaksepäin ja katsoi pojan ilmeen synkistyvän turhautuneena.
”Mutta hän luulee olevansa kummajainen, eikö olisi reilua auttaa kun voi?”
Jacobin kasvoille kohosi pieni hymy, sillä hän oli viimeiset pari vuotta huomannut pojan myötätunnon kyvyn vieraita kohtaan hiipuvan pikkuhiljaa, täydenkuun asioiden tieltä. Tällaiset pienet hetket olivat helpottavia.
”Olisi, mutta tässä tilanteessa ehdottamasi tapa ei tule kysymykseenkään. Jos haluat yrittää auttaa häntä, voithan aina kertoa hänelle asioista, niin kuin olisit varmasti muutenkin tehnyt - kunhan et heittäydy turhan yksityiskohtaiseksi. Älä kuitenkaan pety, jos hän ei usko sinua. Onhan pian Halloween.”
Hän uakaltautui sallimaan suhteellisen avoimen löröpttelyn juuri siksi että vuodenaika tarjosi varsin hyvän suojan salaisuuksille, varsinkin jos ne tulivat lapsen suusta. Mutta poika saisi ihan aidosti tuntea olonsa hyödylliseksi sillä saattoihan asioista kuitenkin olla jonkinverran alitajuista apua jästisyntyiselle.
Hunter siemaili hetken kaakaotaan hiljaisuudessa, kunnes totesi puoliksi itsekseen, ”Kyllä minä hänet uskomaan saan vaikka olisi Halloween ja pääsiäinen yhtäaikaa...”
Sitten hän vain istui kaakaonsa ja suunnitelmiensa parissa hiljaa, ja Jacob nautti tuosta siunatusta hetken huolettomasta rauhasta.
”Voinko mennä taas? Haluaisin kasvomaalauksen,” Hunter kysyi, Jacobin mielestä aivan liian nopeasti kuluneiden minuuttien jälkeen.
”Mene vain,” hän lupasi, ”mutta palaa tähän viimeistään tunnin kuluttua, silloin alkaa moni perhekeskeinen puuha,” hän lisäsi. Oikeastaan hänen olisi tehnyt mieli kiertää itsekin joitain puoteja, mutta olisi paljon tärkeämpää että Hunter löytäisi hänet heti jos tarvitsisi.
”Joo!” poika hihkaisi ja kiirehti jo kohti toista kerrosta, unohtaen miekkansa pöydälle.

Hän saapui kasvomaalausjohoon juuri kun Hermione pääsi omalle vuorolleen ja itsekseen virnuillen poika mielikuvitteli olevansa maalaajan paikalla. Mitä kaikkea hupaisaa hän tuon äksyilijän naamaan maalaisikaan...
Hän havahtui ajatuksistaan Hermionen esittäessä vainoharhaiset mietteensä.
Poika hymähti huvittuneena, leveän hymyn levitessä kasvoilleen.
”Oikeastaan tulin hakemaan omaa kasvomaalausta,” hän vastasi ja samassa vilkaisi kylttiä puodin ovessa. ”Paitsi että se maksaa punnan. Lehdet siis valehtelivat väittäessään kaiken olevan ilmaista,” hän tuhahti. ”Ostoslistani on niin pitkä etten halua käyttää taskurahojani johonkin minkä joudun pesemään pian pois. Ei ole edes kameraa mukana,” hän totesi ja kohautti sitten olkiaan, kääntyen Hermionen puoleen.
”Ja ei, vaan haluaisin tarjota selityksen tapahtumille,” hän totesi käsiään levitellen. ”Et ilmeisesti kuullut mitä sanoin siellä puodissa,” hän totesi, sillä ei puoliverisyyttään ja taikuuteen tottuneisuuttaan osannut edes ajatella että 'noita'-nimitys voisi olla tässä vaiheessa jopa jästisyntyiselle noidalle sama kuin kummajainen.

Hermione oli ihan varma, että poika varjostaisi.
"Selitystä?", Hermione kysyi. "Eikö tyttö ja kummajainen olekaan ne syyt?" Hermione kysyi ja katsoi poikaa pistävästi.
Yhtäkkiä joku mies meni kasvomaalaajaan luo: "Minähän sanoin sinulle, että teet hommat ilmaiseksi, minä maksan sinulle palkan, eivät nämä täällä." "Ai sori, en tajunnu. Hei tyttö annan puntasi takaisin", kasvomaalaja huikkasi ja antoi Hermionelle punnan takaisin ja muutamale muulle. "Entä nämä, joiden maksajat on jo kadonnut?" kasvomaalaja osoitti purkkia, jossa oli muutama kymppi. "Ne menee hyväntekeväisyyteen", mies sanoi ja nappasi purkin ja marssi erään pöydän ääreen jossa kerättiin rahaa kehitysmaíden lapsille.
"Alaiseni otti erehdyksessä maksun maalauksista, eikä näitä voi palauttaa. Laitetaan kehitysmaiden lapsille", mies sanoi nuorelle naiselle.

Hermione tarkkili tilannetta tarkkaan. "Ne on kuin onkn ilmaiisia, mutta se selitys", Hermione käänsi huomionsa jälleen poikaan. "Selitä, haluaisin saada järkevän selityksen, mutta mistä tiedän, ettet käytä halloweenia hyväksesi ja naruta minua? Voiko vanhempasi sen selittää?" Hermione kysyi, sillä hän ei oikein täysin luottanut siihen, että saisi vakuuttavan selityksen.

Hunterkin tarkkaili tapahtumia ja pohti uudemman kerran kasvomaalausta, mutta päätti yrittää siihen vasta jos huomaisi hetken jolloin siinä ei olisi ”kamalasti” jonoa.
Hän käänsi katseensa alempaa kerrosta ja kahvilan terassia kohti, vaikkei isää siitä kohtaa näkynytkään, ja mietti hetken.
”Voisi, mutten usko että hän suostuu,” poika totesi hetken kuluttua, katse yhä terassin suunnalla. Hän oli saanut tunnun että hänkin oli saanut luvan kertoa näistä juuri siksi että oli Halloween-aika ja hän oli lapsi...Mutta ei se häntä haitannut, hän ottaisi mielellään haasteen vastaan.
”Et siis halua uskoa olevasi noita?” hän totesi kääntäessään katseensa Hermioneen. ”Olisitko muka mieluummin alien, riivattu tai hourupäinen?” hän kysyi kallistaen päätään oikealle, kädet selkänsä takana ja hymyili huvittuneesti, mutta sanavalinnoillaan tavoitellen uskottavuudelle jotain tasapainoa. Vaihtoehdoista hourupää oli ehkä noitaa uskottavampi selitys, mutta kuka nyt hullu haluaisi olla? Siitä hänelle johtui mieleen miten yksi syy miksi he eivät saaneet höpistä taikajutuista kovin paljoa avoimesti Halloweenin ja pääsiäisen ulkopuolella, oli kuulema juuri se että liiallisessa määrin se olisi huolestuttavaa asiasta tietämättömien aikuisten mielestä jopa rikkaan mielikuvituksen omaavan lapsen kohdalla.
Joten nyt hän kyllä käyttäisi tilaisuuden hyväkseen. Ei vain siksi että halusi oikeasti yrittää helpottaa toisen kummajaisoloa vaan kun taikayhteiskunnan jutuista puhuminen oli myös kivaa. Siihen kuului niin paljon kaikenlaista ettei sen kiehtovuus yhdeksässä vuodessa liiemmin ehtinyt hiipua.
Varsinkaan kun taikuus ei edes ollut kovin suuri osa hänen arkielämäänsä käytännössä, vaan se oli pidetty jossain erikoisen ja normaalin välillä. Heidän perheensä asui jästien tavoin, ja arvot ja kiinnostuksen kohteet olivat jästien yhteiskunnan mukaiset, ja kotona käytettiin taikaa harvoin. Kotona asioista sai kuitenkin puhua ihan niin paljon kuin lystäsi kunhan jästejä ei olltu paikalla, ja he kävivät välillä Viistokujalla ja Tylyahossa ja heillä oli taikavoimaisia ystäviä joten hän ja Freya saivat välillä kaipaamansa annoksen taikaa.

"Miksei suostuisi, jos hän tietää saman kuin sinä, niin kyllä minä taidan aikuista uskoa paremmin kuin sinua", Hermione sanoi ja katsoi tulkitsemattomalla ilmeellä poikaa.
"Onko hän jossain tuolla terassilla?" Hermione kysyi ja katsoi sinne, minne poikakin. Hän kuitenkin laski katseensa tuohon ja sanoi: "Anteeksi että kutsuin sinua kääpiöksi, minua vain potutti."

Yhtäkkiä toinen puhui noituudesta ja sai Hermione tirskahtamaan ja kysymään: "Noitako? Luuletko oikeasti, että uskon sinua?" Hermione kyllä naurahti ehkä hieman pilkallisesti, mutta silti hän alitajuisesti jäi sitä miettimään. Ehkä siinä oli järjellistä. "Eihän noitia ole olemassakaan", Hermione sanoi ja yritti vakuuttaa sitä itselleen.
Tosin ei Hermione tahtonut olla hullukaan, joten noituudessa voisi olla se syy, miksi tänäänkin oli vesi tullut tyhjästä.

"Oletko sinä sitten... Velho?" Hermione kysyi pitkän ajan kuluttua. "Jos aiot saada minut uskomaan, niin todista se", Hermione lisäsi. Hän tahtoi kyllä uskoa, mutta joku hänen sisällään kehoitti ajattelemaan järkevästi. Tytön katseesta näki, että hänen aivonsa kamppailivat kahden vaiheista. Uskoako? Vaiko ei?

Hunter vain kohautti olkiaan huolettomasti toisen anteeksipyynnölle. Ei moinen nimittely häntä vaivaamaan ollut jäänyt, eihän tuo suinkaan ensimmäinen lajiaan ollut. Monenlaista kuuli etenkin niiden keskuudessa jotka tiesivät hänen ikänsä. Mutta ennen kaikkea koska ei hän oikeasti missään kääpiön mitoissa ollut, ja pienikokoisuudesta yleensä oli joskus paljon hyötyä. Haittapuoliakin oli merkittäviä, mutta hän pyrki mieluummin keskittymään positiivisiin puoliin.
Ja ei, eihän tässä toki oltu luultu että jästisyntyinen uskoisi noituuteen noin vain, mutta juuri siksi vaihtoehtoja olikin ladeltu vertailtavaksi.
Hän antoi tytön hetken vaahdota epäuskoaan, vastaamatta tiedusteluun isänsä olinpaikasta vaan vain tarkkaili hiljaa kuinka vahvalta vastustelu vaikutti.
”Jep, ja niin on isänikin, ja äiti noita. Siskonikin melkein,” hän vastasi kirkkain silmin ensimmäiseen uksomiseen päin kallistuavaan kysymykseen. Todistevaade olikin sitten vähän hankalampi nakki, ja muistutti häntä ensimmäisestä kysymyksestä.
”Me ei saataisi puhua näistä jutuista avoimesti, koska meidän lakikirjoissa käsketään pysyä jästeiltä salassa. Siksi aikuisilta on turha kysyä,” hän selitti ja kuulosti omasta mielestään täysin uskottavalta, koska kaikki oli totta.
”Jästit ovat siis ihmisiä joilla ei ole taikavoimia. Kuten vaikka sinun vanhempasi,” hän lisäsi heti perään, ”Kuinka he muuten ovat selittäneet aikaansaannoksiasi? Tuskin nuo äskeiset ainoita on olleet,” hän tiedusteli sillä ei aivan heti saanut mieleensä mitään käytännön keinoa todisteeiksi ja toivoi löytävänsä toisen historiasta jotakin hyödyllistä. Samalla hän viittoi tyttöä seuraamaan ja poistui puodista. Hän lähti ympärilleen katsoen kiertämään kerrosta, toivoen että joku muukin velho tai noita olisi päättänyt tulla tänne avoimesti piilossa ja- No, se oli kyllä epätodennäköistä ja vielä epätodennäköisempää oli että sellainen lainaisi taikasauvaansa. Kaikki innokkaat ensimmäisen vuosikurssin oppilaatkin olivat visusti Tylypahkassa. Mutta tielle voisi osua muitakin mahdollisuuksia, jos pitäisi silmät auki.

Kun poika kertoi vanhempiensakin olevan noita ja velho, tyttö kohautti kulmiaan. "Eivätkö he voi sitten todistaa, että noitaväitteesi olisi totta?" Hermione kysyi pojalta. Vaikka tuo tuntui olevan ehdotusta vastaan, sen perusteella, mitä tuo sitten sanoikin, että oli kiellettyä.
Poika puhui jästeistä ja Hermione katsoi tuota ilmeellä, joka oli osoitettu "idiootille".

Kun Hunter lähti kiertelemään, lähti Hermione tuon perään, sillä asia vaivasi häntä todella paljon. "Hei, odota", piruasuinen tyttö huikkasi ja juoksi pienempänsä rinnalle. "Voitko jotenkin todistaa, että noitaväitteesi on tosi? Asia vaivaa mua tosi paljon, mutta en mä niin vain usko mitä tahansa noitastooreja", Hermione sanoi ja katsoi poikaa hieman anovasti.
Tyttö tahtoi sisimmässää uskoa noituuteen, mutta sehän ei ollut järjenmukaista, joten todisteita oli saatava.
Jos ei tuon vanhemmilta, niin pojalta itseltään. "Voisitko näyttää itse mitä pystyt taikomaan?" Hermione kysyi epäröiden.


//johan tuli pätkää...

”No kun en voi,” Hunter totesi tyttöön katsomatta, ”Opin hillitsemään vahinkotaikoja ajat sitten ja minulla ei ole omaa taikasauvaa vielä,” hän selitti ja tarkkaili samalla ympäristöä. Hän tiesi kyllä että jutun uskottavuus hiipui ehkä hieman tekosyiltä kuulostavienn totuuksien myötä, mutta toisaalta tuo tyttö vaikutti käytännössä katsoen jo uskovan, vaikka epäilikin. Kyse saattoi olla vain halun voimalla uskomisesta, mutta silti.
Kyllä hän vielä keinot keksisi, jos puhe ei tehoaisi, mutta ei ihan heti viitsinyt kovin tosissaan ideoida. Isä kun oli epäsuorasti mutta aika selkeästi kieltänyt tekemästä puhumista enempää, ja hän halusi tänään viimeiseen asti välttää pulaan joutumista.
Oliko jästien pakko olla niin paksukalloisia?
Hän siis päätti vielä yrittää, pysähtyi käytävän kulmaan ja risti kätensä rinnalleen, suuntasi katseensa taas hieman ylös Hermionen kasvoihin, omillaan haastava ilme.
”Et vastannut kysymykseeni. Että miten vanhempasi ovat selittäneet muille jästeille tuollaiset ja vastaavat tekosesi? Ja miten sinä itse selität ne, jos et taikuuteen suostu uskomaan? Vai oletko niitä tyhmimpiä tyttöjä jotka vain juoksevat ympäriinsä nyyhkien ja kysellen itseltään aivottomasti 'miksi minä'? Niinkuin äsken teit."

Piruasuinen tyttö seurasi poikaa tiiviisti ja pysähtyi, kun tuo jäi seisomaan hänen eteensä kädet ristissä.
"Sillä ei ole väliä miten he ovat selittäneet kaiken, mutta sillä on väliä, että minä alan uskoa sinua, sillä se kuulostaa tavallaan aika järjelliseltä, vaikkakin sinun suustasi", Hermione piikitti ja lisäsi: "Sitä paitsi, olet varmaan kuuro ja sokea, minä en nyyhkinyt ja juoksin vain siksi, etten antaisi suihkua vielä jollekin kolmannelle osapuolelle."

Kun poika ei suostunut Hermionelle näyttämään taikuutta, vaan iski syyksi, että hallitsee vahinkotaikoja. Tyttö alkoi pohtimaan, että silloin hänkin voisi siihen oppia. "Kuule sanoit, että olet oppinut hillitsemään niitä. Kerro miten?" Hermione pyysi tuolta neuvoa, hän ei tahtoisi enää sortua vahinkotempauksiin. Itse asiassa, hän piti sitä jo ihan järjellisenä ajatuksena, ja no aika kiehtovanakin ajatuksena, että olisi noita.