Back to the lord, my little prince?

[Tiistaina 27.6.1995, mukaan Kalkaros. ]

Oli synkkä ja myrskyinen yö.. No oikeastaan ei, vaan oli kaunis ja aurinkoinen päivä Pikku Hirttivaarassa. Tuuli kävi hiljalleen kylän laitamilla olevan hautausmaan läpi heilutellen harvakseltaan kasvavien puiden oksistoja. Linnut lauloivat ja villieläimet hiippailivat lähimetsässä joko saaliin tai ihanan, herkullisen juurakon perässä. Muutama pöllökin oli eksynyt taivasalle ihastelemaan niinkin kaunista päivää tosin pöllöthän nyt olivatkin ihan arkipäivää. Miten niin ne olivat muka yöeläimiä?

Pikku Hirttivaaran kyläläiset käppäilivät omilla asioillaan jääden joka toisessa kulmauksessa turisemaan jonkun naapurinsa kanssa. Kaikki tunsivat toisensa ja näin ollen et voinut välttyä juttutuokiolta.. Kannatti siis varata vähintäänkin se tunti ylimääräistä aikaa ostoksille. Jästit puhuivat säästä ja täti Martan oudoista juoruista ja tekemisistä. Kylässä asuvat velhot sensijaan jutustelivat yleensä lähinnä siitä, miten menninkäiset saisi leiriytymään vain ja ainoastaan jästien pihoihin.. Toistaiseksi vastausta moiseen kysymykseen ei ollut löytynyt.
Tänään puheenaihe oli kuitenkin aivan toisenlainen kuin yleensä, niin velhojen kuin jästienkin päivässä. Huhut kulkivat ihmisiä nopeammin. Jästit puhuivat hyvillä mielin uudesta naapurista, joka oli vihdoinkin ilmeisesti muuttanut tuohon kukkulalla sijaitsevaan vanhaan, isoon taloon. Onneksi niinkin vanha ja kunniakas talo sai vihdoinkin uusia asukkaita! Huolimatta siitä, mitä talossa oli joskus kymmeniä vuosia sitten tapahtunut..

Velhot ja noidat eivät kuitenkaan olleet yhtä positiivisella mielellä. Siinä, missä jästit luulivat uuden asukkaan katselevan öisin televisioa (mikä lie se semmoinenkin oli) yläkerran kammarissa, velhot näkivät selkeästi että taikuutta tuo sininen, välkehtivä valo selkeästi oli. Tämä taas herätti enemmänkin huolestuneisuutta kuin innostusta. Olihan yleisesti tiedossa että Tom Valedro Sr., talon entinen asukas, oli ollut jästi ja että tämä ja tämän vanhemmat oli murhattu avada kedavralla. Parin vuoden takaisten huhujen perusteella, Valedron poika olisi ollut.. noh, tiedät-kyllä-kuka! Ja nyt kun talossa oli jälleen elämää ja noinkin hämäräperäistä, velhot ja noidat eivät voineet muuta kuin olla erityisen varovaisia ja yrittää kaikin tavoin estää jästejä menemästä talolle tutustumaan uuteen naapuriinsa.. Ei ainakaan ennen kuin tämä "uusi naapuri" näyttäytyisi julkisesti Pikku Hirttivaaran kaduilla.. Vaikka sitten Hirtetyssä Miehessä!

Sellaista oli sen päivän puheenaiheet. Jästit olivat yhtä tyhmiä ja tietämättömiä kuten aina ja uskoivat tietenkin, mitä velhonaapurit (eiväthän he tietenkään tienneet näitä velhoiksi) sanoivat. Ei pitänyt mennä sörkkimään uusien asukkainen elämää ennen kuin nämä edes kunnolla kotiutuivat! Velhot nyökkäilivät hyväksyvästi, vaikka toivoivatkin syvästi ettei kyseinen asukas olisi tullut jäädäkseen..
Velhoilla oli kuitenkin hyvät syyt huoleensa ja kaiken lisäksi nämä syyt olivat hyvinkin todenperäiset. Taloon ei ollut muuttanut mikään uusi asukas, niinkuin jästit luulivat vaan tietenkin Valedron sukutaloon muutti tämän ainoa jälkeläinen. Toisaalta.. Voisihan joku tietenkin sanoa että naapuri oli "uusi", sillä eihän lordi Voldemort ollut varsinaisesti koskaan asunut isänsä katon alla.. Paitsi nyt kuluneen vuoden ja varmaan myös jonkin aikaa jatkossa.

Pitkä, valkoinen sormi pyyhkäisi pölykerroksen takan päältä. Sormi jätti siistin viivan harmaaseen tomuun. Riutuneen näköinen kalju mies hymähti tympääntyneenä katsellen punaisilla silmillään ympärilleen talossa. Yläkerta oli jokseenkin siivottu kiitos Matohännän ja Barty Crouch Jr.:n, mutta alakerta oli edelleen sankan tomukerroksen alla. Ulko-ovelta portaisiin kulki selkeä polku, joka oli muodostunut kuolonsyöjien ja Voldemortin itsensä kävellessä yäkertaan ja takaisin. Muuten talon alakerta oli lähes koskematon.
Asiallehan täytyisi tietenkin tehdä jotakin, eihän kukaan halunnut asua niin sotkuisessa talossa. Vaikka eihän Voldemort isänsä talossa kovinkaan paljoa aikaansa viettäisi nyt kun oli vihdoinkin saanut ruumiinsa takaisin.
Voldemort liikkui talossa hitain ja äänettömin askelin, kuin varjo. Hän pysähtyi pölyisen peilin eteen ja huomasi kerroksen läpi hyvinkin elävännäköisen miehen tuijottavan häntä takaisin. Voldemort hymähti kuvajaiselleen. Hän oli, jos mahdollista, paremmassa kunnossa kuin koskaan aikaisemmin.
Voldemort jatkoi talon tutkimista. Alakerran olohuone oli räjähtänyt. Ei nyt kuitenkaan aivan kirjaimellisesti, mutta melkein. Sohvaa oli ikäänkuin raadeltu, sen sisukset tursuivat ulos pitkistä viilloista. Hyllykössä olleet valokuvat olivat tippuneet lattialle ja särkyneet. Nyt niitäkin peitti se samainen pölykerros. Takassa ei ollut ollut tulta moniin, moniin vuosiin.
Voldemort katseli hetken huoneeseen verestävillä silmillään. Hän näki tapahtumat kuin filminä silmiensä edessä. Hän tappoi isänsä, saastaisen isänsä ja tämän vanhemmat, omat isovanhempansa.. Juuri tuossa samaisessa huoneessa yli viisikymmentä vuotta sitten. Voldemort hymähti kylmästi muistaessaan isovanhempiensa pakokauhuiset katseet tajutessaan poikansa kuoleman.
Voldemort kuuli lattialankkujen narinaa yläkerrasta ja tämä ääni palautti hänet takaisin muistoistaan. Hän katsahti kattoa kohti, hymyili ja lähti sitten kapuamaan portaita yläkertaan.
"Nagini," hän tervehti valtavan kokoista, sysimustaa käärmettä.. joka vastasi hänelle mitä suurimmalla kiintymyksellä. Voldemort istui takan edessä olevaan nojatuoliin ja Nagini luikersi tuoli selkänojalle. Voldemort heilautti sauvaansa ja samassa takkaan syttyi valkea.
Oli kummallista ajatella että vasta alta viikko takaperin hän oli ollut vain henkirikko siinä samaisessa tuolissa, riippuvaisena kaikista ympärillään olevista.
Vielä uskomattomampaa oli ajatella että juuri Matohäntä oli hänet löytänyt ja palauttanut ruumiiseensa..

[Here I come!]

Hiljaisen metsä kylpi auringon valossa ja kätki sisäänsä monia luonnon eläimiä ja näiden ääniä. Kaikki oli tavanomaista ja rauhallista, eikä mikään poikennut normaalista lämpimästä kesäpäivästä. Idyylin rikkoi kuitenkin yllättäen pienen poksahduksen saattelemana ilmestyvä hahmo. Tämä yllättävä tyhjästä ilmaantuminen tapahtui aivan metsän laitamilla, mutta kuitenkin tarpeeksi kaukana kylästä, jottei jästit näkisi ilmiintymistä. Täyteläisen vihreän maiseman sekaan ilmestyi pitkä, musta hahmo, joka seisoi hetken liikkumattomana paikallaan kuin patsas. Muutaman hengenvedon jälkeen Severus Kalkaros lähti liikkumaan ripein askelin kohti kylää ja siellä sijaitsevaa vanhaa kartanoa, Valedrojen kotia, tarkoituksenaan mennä tapamaan pimeyden Lordia. Severus ei ollut uskaltanut ilmiintyä yhtään tämän lähemmäs taloa sillä hän ajatteli tarvitsevansa vielä hetken lisää ajattelu aikaa. Pienen kävelymatkan, jonka aikana hän voisi rauhoitella itseään ja keskittyä siihen, että osaisi esittää asiansa varmasti ja herättämättä epäilyksiä.

Matka metsän laidasta kukkulan laella sijaitsevaan taloon tuntui hyvin pitkältä, mutta samalla miehestä tuntui kuin hän lähestyisi kohdettaan ahdistavan nopeasti. Severus oli pukeutunut täysin mustaan ja hän käänsikin monen ihmisen pään edetessään kylän halki. Hänestä varmasti monet kuiskuttelisivat takaa päin. Utelisivat ja juoruaisivat vielä useamman päivän. Kummasta, vieraasta ja uhkaavan oloisesta miehestä, joka vieraili heidän uuden naapurinsa (jota kukaan ei ollut edes vielä nähnyt) luona. Kylällä varmasti alkaisi kiertämään hyvinkin villejä huhuja tästä uudesta, tuntemattomasta asukkaasta, mutta sitä Severus ei jaksanut miettiä sillä se ei ollut hänen pään vaivanssa mitä jästit ajattelisivat pimeyden Lordista. Mies kuitenkin veikkasi ettei jästien mielipide hetkauttanut myöskään Voldemortia suuntaan tai toiseen.

Severus kulki polkua pitkin rinnettä ylös tarkkaillen samalla kiivaasti taloa siirrellen katsettaan ikkunasta toiseen. Hän mietti, tietäisikö kukaan hänen saapumisestaan. Näkisikö joku hänen tulonsa nyt jo vai tulisiko se täytenä yllätyksenä kun hänelle avattaisiin ovi. Severus ei osannut sanoa kumpi olisi parempi vaihtoehto. Hän ei myöskään osannut arvioida yhtään miten hänet edes otettaisiin vastaan. Siitä oli niin monta vuotta kun pimeyden Lordi oli viimeksi ollut voimissaan. Kaikki oli päättynyt silloin kun Lily oli murhattu... Murhattu vaikka Lordi oli luvannut hänelle -- Luvannut säästää naisen hengen. Severuksen sisällä kouraisi jokin vihan, surun, ikävän ja petetyksi tulemisen tunteiden sekoitus. Sitä oli vaikea selittää miltä se tuntui, mutta mies ei antanut itseään jäädä vellomaan siihen tuntemukseen vaan ryhdistäytyi nopeasti. Oli ollut Voldemortille aivan oikein, että tämä oli menettänyt voimansa ja ruumiinsa niin säälittävällä tavalla. Mitäs oli tappanut Lilyn.

Severus pysähtyi talon oven eteen ja huokaisi syvään työntäen samalla pois mielestään kaikki turhat ajatukset. Nyt hän ei saannut mokata. Hän oli tullut voittamaan Voldemortin luottamuksen itselleen ja soluttautumaan uudelleen tämän riveihin, ja miehen piti saada itsensä kuulostamaan tarpeeksi vakuuttavalta. Saada kuulostamaan siltä kuin oikeasti haluaisi palvella taas Lordiaan. Mies kohotti kätensä hitaasti ovea kohti ja kopautti sitten muutaman voimakkaan iskun oveen. Tämän jälkeen hän otti askeleen taakse päin ja jäi hieman levottomana odottamaan vastausta.

Äkkiä alakerrasta kantautui napakka koputus, joka sai sekä Voldemortin että Naginin kääntämään katseensa portaiden suuntaan. He kuuntelivat hetken, mutta kun mitään ei kuulunut, Voldemort nousi ylös. Kummallista. Yleensä tulijat koputtivat ja astelivat sitten sisään.. Eivät kai kyläläiset jo ole saanut ahaa-elämystä tulla katsomaan uutta asukasta? Voldemort ei olisi välttämättä halunnut ruveta murhatöihin niin äkkiä, sillä hänellä ei oikein toistaiseksi ollut muutakaan kokoontumispaikkaa. Turhan huomion herättäminen kyläläisten murhaamisella olisi ollut vain ja ainoastaan typerää.

Sen sijaan että Voldemort olisi astellut portaiden kautta alakertaan, mies kävelikin ikkunaan joka näytti etupihan ja näin ollen myös etuoven. Hän kumartui lähemmäs lasia ja samassa hän huomasi portailla täysin mustiin pukeutuneen, mustahiuksisen miehen. Hetken aikaa Voldemort vain tuijotti näkyä, sillä hän ei ollut olettanut Severus Kalkaroksen saapuvan hänen puheilleen niin pian.. tai niin myöhään. Hän hymähti pienesti. Mitähän miehellä oli mielessään? Tuliko tämä kenties paasaamaan hänelle siitä, kuinka hän petti lupauksensa ja tappoi sen saastaisen kuraverisen silloin Godrickin notkossa.. Voldemort pudisti pienesti päätään ja kääntyi sitten Naginin puoleen.
"Käy ottamassa vieraamme sisään, Nagini," hän sähisi kärmeskielellä ja käärme vastasi nyökkäämällä. Se laskeutui tuolin selkänojalta alas ja luikersi äänettä portaisiin ja portaat alas.
Voldemort odotti hetken aikaa, asteli sitten takaisin takan ääreen ja istahti tuoliinsa ryhti suorana ja arvokkaana. Sitten hän kohotti sauvansa ja heilautti sitä pienesti.
Ulko-ovi aukesi naristen. Nagini odotti varjoissa ja kun se näki Kalkaroksen, käärme hyökkäsi eteenpäin uhkaavana, sähähti kerran ja luikersi sitten takaisin yläkertaan kuin kertoakseen tulijalle missä hänen isäntänsä odotti tätä.
Voldemort jäi odottamaan takkatulen ääreen miettien ahkerasti, mikä toi Kalkaroksen hänen puheilleen sinäpäivänä.. jos uskollisuus niin miksei toinen ollut saapunut hänen luokseen hautausmaalle? Jos taas Lily niin.. Mitä mahdollisuuksia Kalkaros uskoi omaavansa pimeyden lordia vastaan?
Nagini luikersi takaisin portaat ylös ja Voldemortin tuolin luo.
"Severus Kalkaros," se sähähti hänelle, "on toivotettu tervetulleeksi taloomme."
"Kiitos, Nagini," Voldemort sähähti vastauksesi siirtäen sitten katseensa liekkeihin.

Severus vaihteli painoaan jalalta toiselle odottaessaan jonkun vastaavan hänen koputukseensa. Häntä hermostutti todella paljon, mutta varmaan vielä enemmän häntä ärsytti se, että hän ei pystynyt olemaan rauhallinen. Tosin tuskin kukaan pystyisi olemaan kovinkaan rauhallinen odotellessaan kohtaamista pimeyden lordin kanssa. Varsinkin kun lordi oli mitä luultavimmin vihainen. Tai ainakin enemmän vihainen kuin iloinen. Mies sai kuitenkin lohtua ajatelessaan, ettei varmasti kovinkaan moni muukaan Kuolonsyöjä tainut olla erityisen rohkea edes silloin kun he menivät tapaamaan lordia heti kutsun käydessä hautausmaalle. Severus toivoi, että ainakin Malfoy olisi saanut kuulla kunniansa. Mies ei ollut koskaan pitänyt Luciuksesta kovinkaan paljon, koska tämä käyttäytyi usein hyvin pröystäilevästi ja kuvitteli olevansa jotain suurtan. Olihan se ihan kunnioitettavaa, että tämä oli onnistunut soluttautumaan ministeriöön ja Voldemort varmasti hyötyi näistä tiedoista, joita Malfoy sai ministeriöstä kaivettua. Severuksen toivo nojasi kuitenkin sen varassa, että lordi arvostisi enemmän kätyriä, joka pääsisi lähelle Dumbledorea ja tämän tietoja. Olihan Dumbledore paljon läheisemmissä väleissä itse Potterin kanssa toisin kuin ministeriö. Tämä asema saattaisi olla jopa ainoa syy, jolla tavalla Voldemort hänet huolisi riveihinsä uudelleen.

Severus hätkähti hieman huomatessaan oven aukeavan viimeinkin. Hetkessä hän onnistui rauhoittumaan, mutta samassa hän joutui uuden yllätyksen kohteeksi kun valtava, tumma käärme hyökkäävän hätä kohti. Mies kavahti kauemmas vaistonvaraisesti ja kohotti kädessään pitämänsä taikasauvan, mutta ennen kuin enntti tehdä minkäänlaista suojausloitsua, hän onneksi tajusi käärmeen olevan Nagini. Kaiken lisäksi käärme oli keskeyttänyt hyökkäyksensä ja sähähti nyt häijyn kuuloisesti tuijottaen julmila käärmeen silmillään miestä. Severus laski sauvakätensä alas ja astui sitten auenneesta ovest sisään samalla kun käärme kääntyi ympäri ja lähti luikertelemaan portaita pitkin yläkertaan.

Severus seurasi käärmettä sopivan välimatkan päästä. Vanhat portaat narisivat lähes joka askeleella, ja ikkunoista heijastuvassa auringonvalossa näkyi kuinka pöly leijaili ympäriinsä. Pitkien portaiden loputtua Severus sapui viimein yläkerran käytävään, josta hän näki avonaisen oven yhteen huoneeseen. Mies suuntasi askeleensa kohti sitä huonetta ja hengitti viellä muutaman kerran syvään toivoen kiivaan sydämentykytyksensä laantuvan hieman. Jännitys tuntui jokaisessa lihassa juuri sillä hetkellä. Hetkellä, jolloin odotettu hetki oli aivan käsillä eikä vielä tiennyt millaisen vastaanoton hän saisi. Mies uskoi rauhoittuvansa kyllä viimeistään siinä vaiheessa kun keskustelu saataisiin hyvin käyntiin, varsinkin jos se tapahtuisi ilman ongelmia, mutta vielä tällä hetkellä hän oli hyvin jännittynyt.

Viimein Severus astui huoneeseen ja heti hänen silmiinsä osui nojatuolissa ylväänä istuva lordi Voldemort. Elävänä ja täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Tai ehkei sittenkään. Tuo ilmaisu taisi olla täysin väärä. Lordin ruumis oli rappeutunut, kalpea ja hoikka, ja sielukin varmasti oli hyvin kärsinyt. Näistä asioista huolimatta mies oli silti pelottava ja tavallaan kunnioitusta herättävä näky.
"Pimeyden Lordi" Severus avasi keskustelun hiljaisella ja vakaalla äänellä. Siitä taidosta mies piti itsessään. Vaikka hänen sisällään kävisi millainen tunnemyrsky tahansa, hän osasi pitää ulosantinsa tyynenä ja hallittuna.
"Olen syvästi pahoillani, että tulen vasta tässä vaiheessa." mies jatkoi puhumista ja mietti hetken alkaisiko hän samantien selittämään syytä hautausmaalta poissaololleen vai odottaisiko ensin Voldemortin vastausta hänelle. Muutaman sekunnin harkittuaan mies päätti valita jälkimmäisen vaihtoehdon ja katsoa millä mielellä lordi oli.

Hetken kuluttua portaista alkoi kuulua katkonaista narinaa ja selvästikin Severus Kalkaros oli lähtenyt kipuamaan yläkertaan Naginia seuraten. Askelten äänet katosivat portaiden jälkeen. Tuo hiljaisuus tuntui ikuisuudelta vaikka tosiasiassa se oli ehkä viitisentoista sekunttia. Hetken päästä ovelta kuului hiljainen, mutta kuitenkin kuuluva ääni. Severus Kalkaros oli astunut huoneeseen ja puhutteli nyt pimeyden lordia. Voldemortin ilme ei värähtänytkään eikä tämä toisen puhuessa kääntänytkään katsettaan toisen suuntaan. Nagini sen sijaan tuijotti miestä herkeämättä.

"Oletko?" Voldemort sanoi hitaan pahaenteisesti Severuksen pahoiteltua myöhäistä saapumistaan. Nagini säesti hänen sanojaan vihaisella sähähdyksellä. Sanansa myötä mies kääntyi vihdoin tuolissaan nauliten katseensa saapujaan. Kalkaros ei ollut muuttunut vuosien varrella juurikaan. Tämä huokui edelleen mustaa olemustaan, hyvin itsevarmana. Oli kuin Voldemort olisi tavannut miehen vasta eilispäivänä vaikka tosiasiassa heidän edellisestä tapaamisestaan oli jo kolmetoista vuotta. Vuodet olivat ilmeisesti kohdelleet miestä hyvin.. Ehkä turhankin hyvin. Olihan mies kuitenkin toiminut opettajana Tylypahkassa monet vuodet, Albus Dumbledoren silmien alla..
Voldemort nousi seisomaan tuolistaan katse tiiviisti Kalkaroksessa. Hänen ilmeensä ei viestinyt jälleennäkemisen riemua sen enempää kuin vihaakaan; tietynlainen pettymys paistoi kyllä hänen silmistään. Voldemort otti muutaman askeleen Severusta kohti.
"Huhut antavat minun ymmärtää jotakin aivan muuta," Voldemort totesi kuin itsekseen kohdistaen sanansa kuitenkin nimenomaan tälle miehelle, joka oli saapunut Dumbledoren helmoista hänen eteensä anelemaan armoa ja anteeksiantoa. Liekö toinen ansainnut moiset? Voldemort ei kuitenkaan ollut tunnettu kärsivällisyydestään tai anteeksiantavaisuudestaan.

Severuksen seisoi ovenpielessä katsellen nojatuolissa istuvaa miestä. Voldemort ei edes vaivautunut vilkaisemaan hänen suuntaansa hänen saavuttua sisään huoneeseen. Severus yritti pitää katseensa tyynenä, mutta hänen silmänsä harhailivat ehkä turhankin useasti käärmeeseen, joka katse oli nauliintunut häneen. Naginin tuijotus ahdisti hieman ja sai miehen olon tuntumaan entistä levottomammalta. Viimein kuitenkin Voldemort kääntyi katsomaan saapujaa samalla kun hän kyseenalaisti miehen pahoittelut. Nagini sähisi vihaisesti ja sai Severuksen värähtämään aivan aavistuksen verran. Miehellä ei oikeastaan ollut mitään käärmeitä, saatika muitakaan elämiä vastaan mitään, mutta jotenkin Nagini oli poikkeus. Se sai varmasti jokaisen kavahtamaan pelosta.

Severus kokosi jälleen itsensä ja vastasi lordi Voldemortin punertavien silmien katseeseen ilmekään värähtämättä vaikka hänen sisällään velloi edelleen jännitys. Mies ei osannut lukea Voldemortin katseesta mitään, joten hän ei pystynyt vielä olettamaan mitä oli tulossa.
"Huhut antavat minun ymmärtää jotakin aivan muuta," Voldemort totesi. Severuksen katse ei kuitenkaan edes värähtänyt, hän oli odottanutkin jotain tämän suuntaista. Lordi tiesi varmasti, että Severus oli tehnyt töitä Tylypahkassa. Olihan mies aloittanut siellä työskentelyn jo vähän ennen kuin Voldemort oli surmannut Potterit ja tuhonnut ruumiinsa siinä samalla. Tämä kuitenkin voisi kääntyä Severukselle eduksi, jos hän vain osaisi olla tarpeeksi vakuuttava ja saisi Voldemortin uskomaan itseään.
"Sinä iltana kun kutsuit meidät kokoon, olin Dumbledoren seurassa Tylypahkassa," Severus aloitti "Varmaankin tiesit sen. Minun piti silloin tehdä nopea ratkaisu ja päädyin siihen tulokseen, että olisi parempi jäädä sinne. Ja kun yrityksesi surmata Potter epäonnistui, olisin varmasti jäänyt kiinni Dumbledorelle. Eikö teistäkin ole parempi, että teillä on yksi alaisista soluttautuneenä Tylypahkaan Dumbledoren luottopiiriin?" mies lopetti ja jäi odottamaan Voldemortin seuraavaa siirtoa. Hänestä tuntui kuitenkin, ettei lordi näin helpolla häntä päästäisi. Tämä tuskin menisi näin yksinkertaisesti läpi.

Voldemort tuijotti tiiviisti Kalkarosta toisen selitellessä sitä, miksei tullut paikalle hänen syntymäpäivänään. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään, mutta punaisissa silmissä paloi pienimuotoinen ärtymyksen kipinä.
Voldemortin ensimmäinen ajatus toisen selityksistä oli että valitsiko mies Albus Dumbledoren hänen sijastaan? Sinänsä niinkin vääristynyt ajatusmaailma kuin Voldemortilla olikaan, hän pystyi kyllä ymmärtämään toisen pointin mikäli asia tosiaan olisi niin että tämä oli kokonaan vaihtanut puoltaan. Hän ymmärsi sen syyn osittain, mutta sitä hän ei tulisi koskaan ymmärtämään että joku hylkäisi hänet kuraverisen tappamisesta. Ja vielä kun Voldemort armollisena ruhtinaana oli ollut valmis säästämään tuon ainoan kuraverisen, mutta Lily Potter oli ollut eri mieltä.. Eli oliko se oikeastaan edes Voldemortin itsensä syy että Lily Potter sai surmansa sinä yönä?
Toinen ajatus ei sinällään ollut edes ajatus.. Pikemminkin kasvava viha ja kuvotus tuota hänelle niin paljon uskollisuutta vannovaa miestä kohtaan. Sanat .."kun yrityksesi surmata Potter epäonnistui.." saivat aikaiseksi ensimmäisen ilmeen kalvakan miehen kasvoilla. Hänen silmissään oleva kipinä roihahti hetkiseksi liekkeihin ja kapeat huulet vetivät viivoiksi. Kuinka toinen uskalsi kyseenalaistaa häntä? Kuinka tuo mies uskalsi muistuttaa häntä uudesta epäonnistumisestaan?! Ja vielä seisoi siinä ja pyyteli anteeksi poissaoloaan! Voldemort oli vuosia takaperin luottanut Kalkarokseen enemmän kuin useisiin muihin kuolonsyöjiinsä, mutta nyt noiden äskeisten sanojen jälkeen hän ei enää tiennyt halusiko luottaa.. Halusiko hän edes tuollaista ihmistä sisäpiiriinsä? Miestä, joka niin kovin rakasti jästisyntyistä ja joka kaiken lisäksi vielä..
Kolmanneksi ajatukseksi kuitenkin nousi hyväksyntä toisen ajatuksille siitä, että olisi parasta jos Dumbledoren sisäpiirissä olisi joku luotettava tuomassa hänelle tietoja tapahtuvasta. Osuihan toinen oikeaan. Se todella oli erityisen tärkeää että Voldemortilla olisi joku Tylypahkassa aivan Dumbledoren silmien alla ja silti niin piilossa..
Mutta oliko se mies severus Kalkaros?

Uskomatonta, kuinka paljon erilaisia ajatuksia Kalkaroksen muutama pieni, viaton lause aiheuttikaan Voldemortin pääkopassa. Niin risririitaisia. Toisaalta Voldemort halusi.. ainakin vähän.. antaa anteeksi toiselle tämän poissaolon, sillä selkeästi siihen oli jokin oikea syy. Mikäli toinen siis puhui totta. Mutta että Dumbledoren seurassa Tylypahkassa.. Et onnistunut tappamaan Potteria.. Dumbledoren luottopiiriin..
Kalkaros oli kuitenkin viettänyt kuluneet kolmetoista vuotta Dumbledoren viitan suojissa kaukana Azkabanista ja ankeuttajien aiheuttamasta kidutuksesta.. Jos Kalkaros oli edelleen uskollinen Voldemortille niinkuin kiven kovana väitti.. Niin miksei mies ollut yrittänyt etsiä häntä? Hmph.. Edes kesälomilla?!

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Voldemort viimeinkin liikahti hieman palaten sitten lähelle tuoliaan. Hän nosti mietteliäänä pitkät sormensa silittelemään Kalkarosta tuijottelevan Naginin päälakea.
"Hän valehtelee," Nagini sähähti. Voldemort katsahti käärmettä muttei vastannut. Lopulta hän käännähti Kalkaroksen puoleen.
"Oli suunnitelmasi mikä tahansa," hän sanoi jäätävällä äänellä, "miten oletat minun voivan luottaa sinuun.. kaikkien näiden kolmentoista vuoden jälkeen?" hän piti pienen tauon survaisten katseensa jälleen syvälle Kalkaroksen lukemattomiin kasvoihin.
"Kolmetoista vuotta, Severus," hän sanoi, jos mahdollista, entistäkin jäätävämmällä kuiskauksella, "kolmetoista vuotta sinä vaikenit Dumbledoren silmien edessä etkä edes.. krhm.. lomillasi suvainnut etsiä minua? Mikä se sellainen uskollinen kuolonsyöjä on, joka ei yritä löytää herraansa?" Voldemort puushkahti turhautuneena. Hän tunsi nousevan raivon mielessään ja ruumiissaan. Yrityksesi surmata Potter epäonnistui.

Severus nielaisi äänettömästi katsellessaan Voldemortin reaktiota miehen aikaisempiin sanoihin. Lordin epäonnistumisen mainitsemin taisi olla suuri virhe ja teki tästä suostuttelusta varmasti vaikeampaa. Ei Severus tosin ollut odottanutkaan, että tämä olisi ollut yhtään helpompaa, mutta olisihan hänen pitänyt tajuta lordin suuttuvan tuollaisista sanoista, jotka vähäksyivät tämän suuruutta. Severuksen olisi selvästi pitänyt keksiä jokin parempi ilmaisu, mutta sille nyt ei voinut mitään. Hänen täytyi vain jatkossa olla huolellisempi sanojensa kanssa. Mies seisoi hiljaa paikallaan vakavin ilmein katsellen Voldemortia, jonka silmät tuntuivat liekehtivän. Hetki tuntui kesätävän ikuisuudelta, ja mustanpuhuva mies ei voinut muuta kuin vain aavistella mitä hänen edessään istuvan, suuresti pelätyn velhon mielessä liikkui. Vaikka Severus kuinka yritti mielessään asettaa itseään lordin paikalle ja yrittää selvittää mitä tunteita tai ajatuksia hänellä itsellään olisi, hän ei saanut minkäänlaista järkevää tai hyödyllistä mielikuvaa itselleen. Hän ei voinut nyt muuta kuin yrittää olla mahdollisimman tyyni ja harkita sanansa viisaasti. Sekin oli kuitenkin suhteellisen vaikeaa, sillä hän ei pystynyt suunnittelemaan sanomisiaan etukäteen sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä miten Voldemort reagoisi kulloinkin.

Severus hätkähti hieman kun hiljaisuus katkesi käärmeen sähinään. Nagini ja Voldemort vaihtoivat näköjään muutaman sanan käärmeskielellä, ja Severusta ahdisti hieman se, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä mistä nuo kaksi juttelivat. Tämän jälkeen Voldemort puhui. Hän huomautti pahankuuloiseen sävyyn siitä, ettei Severus ollut viitsinyt etsiä häntä sen kolmentoista vuoden aikana, jonka Voldemort olisi ollut kateissa. Severus oli osittain ollut osannut odottaa tätä kysymystä ja hän toivoi vastauksensa tyydyttävän Voldemortia. Hetken mies muotoili sanojaan suussaan.
"Mutta lordini, miten ihmeessä olisin voinut etsiä teitä kun se Dumbledoren saasta vahti minua tauotta," Severus tuhahti ja nyrkisti nenäänsä sanoessaan Dumbledoren nimen kuin osoittaakseen syvää halveksuntaa kyseistä henkilöä kohtaan. "Meni hyvin monta vuotta ennen kuin hän alkoi luottamaan minuun. Siihen saakka se vanhus vahti lähes jokaista liikettäni ja olisi varmasti huomannut, jos olisin etsinyt teitä." mies piti pienen tauon puheessaan korostaakseen sanojaan ja jatkoi sitten:
"Aioin lyöttäytyä Dumbledoren sisäpiiriin ja toivoin jonkun muun luottohenkilösi etsivän sinut minun sijastani. Jonkun sellaisen, jota ei vahtisi niin tarkkasilmäinen velho tai noita niin kuin Dumbledore. Joku kuolonsyöjistäsi, kuten vaikka Lucius." mies lopetti puheensa painokkaasti ja toivoi sanojensa nostattavan hänen asemaansa vähän paremmaksi Voldemortin silmissä. Severus toivoi myös, että Luciuksen mainitseminen siirtäisi Voldemortin vihan enemmän hänestä Luciukseen. Malfoyhan oli aikoinaan ollut Voldemortin suuri ja innokas kannataja, mutta heti lordin luuhistuisen jälkeen luikkinut taikaministeriön helmoihin ja uikuttanut olleensa vain komennuskirouksen alaisena.

Kalkaros yritti puolustautua vetoamalla Dumbledoreen. Voldemort tuhahti Kalkaroksen mainittua tuon kyseisen äijänkäppyrän. Dumbledore oli tarkka ja arvostettu ja taitava.. Olihan Kalkarosta varmasti syynätty enemmän tai vähemmän näiden vuosien aikana.. mutta että 13 vuotta? Kai niinkin korkea-arvoisella miehellä kuin Dumbledore olisi muutakin tekemistä noin monen vuoden aikana kuin pelkästään juomamestarinsa kyylääminen.. Voldemort halusi, ihan oikeasti halusi uskoa Kalkaroksen puhuvan totta mutta silti jokin veti häntä kauemmas toisesta. 13 vuotta!!!
Kalkaros vetosi myös siihen että uskoi muiden luottokuolonsyöjien etsivän Voldemortin puolestaan ja mainitsipa toinen myös Lucius Malfoyn. Jos Voldemort olikin tuhahtanut pienesti Dumbledoren noustua keskustelussa esiin, nyt hän naurahti jokseenkin kylmän pilkallisesti.
"Älä naurata minua, Severus," Voldemort vastasi kepeän oloisesti, "et sinä saa minua uskomaan että tosissasi uskoit Luciuksen lähtevän minun perääni sen jälkeen mitä hän oli tehnyt Godrickin notkon illan jälkeen." Voldemort katsahti Kalkarosta.
"Kyllä, minä tiedän Severus," hän sanoi rauhallisen tasaisella äänellä, "tiedän että jälkeeni jäi vain muutama kuolonsyöjä, jotka oikeasti halusivat löytää minut.. meivät jopa Azkabaniin puolestani epäonnistuttuaan. Tiedän myös että Lucius perheineen hyppäsi saman tien takaisin ministeriön puolelle.. ja sinä pääsit Albuksen siipien suojaan." Voldemort asteli piironginkaapille ja nosti muutaman viinilasin pöydälle ja nappasi punaviinipullon.
"Ja sitten Orave, vanha kunnon Orave löysi minut ja.. toi minut takaisin," Voldemort puhui, "toi takaisin Lontooseen.. Takaisin sivistyksen pariin. Harmillista että epäonnistuimme viisasten kiven kanssa. Ehkä pienen avun kanssa olisimme onnistuneetkin.." Hän katsahti merkitsevästi Kalkarosta ja jatkoi sitten pullon etiketin tutkimista.
".. ja sitten, voitko kuvitella.. Matohäntä auttoi minut kaikista teistä kuolonsyöjistäni takaisin." Jälleen vilkaisu Kalkarokseen ja pullon avaaminen.
"Hyvä on," hän sanoi hetken mietittyään, "jos.. Huom. jos minä hyväksyisin anteeksipyyntösi ja luottaisin jälleen uskollisuuteesi.. Niin mitä minä käytännössä siitä hyötyisin?" Hän kaatoi isältään.. hmh.. perittyä viiniä laseihin ja ojensi toista Kalkarosta kohden.
"Hyvinpä muistutit minua etten onnistunut tappaa sitä Potterin poikaa," hän sanoi, "ja nyt ehdotat minulle että voisit tuoda minulle tietoja.. Lily Evansin pojasta, jotta voin lopettaa hänen sukunsa. Saattaa suvun unohduksiin, nythän heidät muistetaan vain sankareina.. En ymmärrä sinua Severus. Mitä sinä haet takaa? Mitä sinä haluat?" Voldemort hörppäsi sivistyneesti viinilasistaan ja hymyili hetken jotenkin vääristyneesti. Hän tiesi osuvansa arkaan paikkaan. Lily Potter oli aina ollut Severukselle hyvinkin kivulias paikka.. Miten mies reagoisi keskusteluun, se ratkaisisi nyt aika paljon.

Voldemort naurahti kylmästi Severuksen mainittua Luciuksen ja totesi sitten, ettei Severus tosissaan voisi uskoa luulleensa Luciuksen lähteneen etsimään häntä. Tummanpuhuva mies tyytyi nyökkäämään lähes huomaamattomasti sillä hän ei uskaltanut sanoa Voldemortin kommenttiin mitään. Mies tyytyi vain katselemaan hiljaisena kun pimeyden lordi siirtyi tuolistaan piirongin eteen ja alkoi kaatamaan punaviiniä kahteen lasiin. Tämän jälkeen mies otti puheeksi Oraven sekä Matohännän. Severus hengitti hitaasti ja tasaisesti pitäen itsensä tyynenä. Hän oli arvellutkin, että ainakin Oraven tapaus otettaisiin puheeksi. Mies ei kuitenkaan vielä saanut puheenvuoroa, sillä Voldemort jatkoi udellen mitä hyötyä Severuksesta hänelle voisi nyt olla. Voldemort ojensi myöskin toisen lasin Severukselle ja tämä asteli varmoin askelin niin lähelle lordia, että ylsi helposti ottamaan lasin vastaan. Hän kuitenkin jätti hörppäämättä siitä ajatellen sen olevan töykeää antaa lordin odottaa vastausta.

Ohikiitävän hetken ajan Severus pohti mitä kaikkea vastaisi ja mitkä asiat sivuuttaisi, mutta päätti sitten selitellä hieman Oravenkin tapausta.
"Oraven aikana minulla oli aika sidotut kädet Tylypahkassa ja olen pahoillani siitä. Dumbledore epäili sinun pyrkivän käsiksi kiveen ja taustani takia, olin myös tarkkailtavana. En myöskään heti tiennyt, että Orave oli sinun palveluksessasi silloin. Hämäsihän hän Dumbledoreakin ja pääsi opettajaksi. Yritin kyllä tehdä parhaani vaikkei se ollut ollenkaan tarpeeksi. Olen pahoillani siitäkin etten toiminut paremmin silloin." Severus selitti rauhallisesti, mutta mahdollisimman vakuuttavalla äänellä yrittämättä kuitenkaan kuulostaa ollenkaan uhmakkaalta. Enemmän ehkä pahoittelevalta. Se oli todella vaikeaa ja epämääräisten sekunttejen ajan silloin tällöin mies mietti oliko tässä mitään järkeä. Vaikka Voldemort uskoisi häntä ja hyväksyisi hänet jälleen riveihinsä, Severus joutuisi jatkossakin kaiken aikaa keskittyä ja miettiä sanansa tarkaan. Tehdä suunnitelmia ja peitellä jälkiään. Siinä olisi jaksamista kerrakseen.

Severus onnistui juuri ja juuri hillitsemään itsensä Voldemortin mainitessa Lilyn nimen ja vieläpä hänen omalla sukunimellään... Lily Evans. Tunnekuohu vyöryi Severuksen sisällä, mutta mies onnistui piilottamaan sen sisälleen ja taltuttamaan tunnteet nopeasti. Nyt rauhoitu. Keskity. mies soimasi itseään sulkien hetkeksi silmänsä.
"Minä haluan eroon siitä räkanokasta," mies aloitti pienen hetken jälkeen kun Voldemort oli kysynyt mitä tämä oikeasti halusi, "Vihaan sitä poikaa. Hän pilaa Lilyn maineen ja muiston ärsyttävällä pikkuvanhalla kukkoilullaan. Aivan kuten hänen typerys isänsä. Haluan päästä eroon jokaisesta, joka kantaa Potter-nimeä. Haluan, että te saatte voittamattoman maineenne taas takaisin ja haluan, että kaikki palaa taas siihen millaista oli ennen. Haluan taistella teidän rinnalla ja saada ihmisiltä kunnioitusta." mies nyrpisti nenäänsä osoittaakseen Voldemortille tuntevansa syvää halveksuntaa Pottereita kohtaan. Sitten mies siirsi tumman katseensa lähintä ikkunaa kohti ja katseli hetken ulkona näkyvää kesäistä, kirkasta ilmaa.
"Ja mitä te minusta hyötyisitte," Severus käänsi katseensa nyt takaisin Voldemortiin ja hymyili aavistuksen verran kolkkoa, vinoa hymyä, "Saisitte sisäpiirin tietoa Potterin liikkeistä ja tietoa Dumbledoren ajatuksista ja tekemisistä. Se hölmö vanhus uskoo edelleenkin, että olen hänen puolellaan, ja nyt kun te olette jälleen palanut, Feeniksin Kilta kootaan varmasti uudelleen ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä minäkin voisin päästä siihen mukaan. Tämä olisi teille ainutkertainen mahdollisuus. Kun Dumbledore luottaa minuun, niin silloin myös kaikki muutkin luottavat." miees jatkoi tuijottaen tummilla silmillään Voldemortia. Severus tunsi edelleen suurta jännitystä kehossaan eikä voinut muuta kuin toivoa, että saisi Voldemortin pikkuhiljaa uskomaan häntä. Voldemortista oli kuitenkin lähes mahdoton osata tulkita mitkä sanat ja eleet tämä otti loukkauksena ja mitkä taas ei. Severus rupesi pohtimaan oliko tuo velho mennyt vain enemmän sekaisin näiden kaikkien vuosien aikana.

"Miten Dumbledore.." Voldemort aloitti mietteliäänä kuunneltuaan Severuksen selitykset sille, ettei tämä ollut puuttunut muuta kuin negatiiviseen sävyyn Oraven viisasten kivi-yrityksiin.
"Miten hän vieläkin epäilisi sinua.. Vaikka niin monet vuodet olet häntä uskollisesti palvellut," Voldemort haki ääneensä tietynlaista viatonta ihmettelyä, vaikka ajatuksissaan hän olikin edelleen sitä mieltä ettei Kalkaro9s puhunut totta. Kalkaros olisi voinut olla puuttumatta Oraven tekemisiin muutama vuosi sitten, mutta silti tämä esti tehtävän etenemisen kaikin mahdollisin tavoin.. Olikin että mies ei ollut tiennyt Oraven todellisia päämääriä.

Jokin Kalkaroksen äänessä ja käytöksessä totisesti muuttui puheen siirtyessä Oravesta Lily Evansiin ja tähän.. Harry Potteriin. Mies puhui Potterista ääni vihaa tihkuen, mikä teki nyt ensikertaa Voldemortiin jonkinlaisen vaikutuksen. Mies tosiaan taisi vihata poikaa oli tämän äiti sitten kuka tahansa. Mies väitti haluavansa eroon pojasta ja nyt kun oli aikaisemmin ollut puhetta Oravesta, Voldemortin ajatuksiin nousi väkisin se yksi huispauspeli muutamia vuosia takaperin ja tämä peli oli otettava nyt esiin.
"Hienoa Severus," Voldemort sanoi hymyillen pikaisesti, "sait minut vakuuttuneeksi että vihaat Harryä.. Mutta miksi sitten pelastit hänet Oraven kynsistä tämän ensimmäisen luokan huispausottelussa? Mikset vain antanut hänen murskata poikaa.. Ei edes Dumbledore olisi moista onnettomuutta pystynyt mitenkään sysäämään sinun niskoillesi. Olisit ihan hyvin voinut antaa asian olla ja edetä omalla painollaan.. mutta sinä puutuit ja pelastit pojan hengen vaikka niin koville väität vihaavasi häntä."

"Kyllä.. Tarvitsen Kiltaan uuden kätyrin nyt kun.. Noh, nyt kun Matohäntä on ikäänkuin tarpeeton," Voldemort sanoi ja Nagini katsahti häntä sähähtäen.
"Mutta ymmärtänet että haluan vakuuden siitä että sinä varmasti olet täydellisesti minun," Voldemort sanoi ja Nagini kääntyi nyt katsomaan Severusta, "sillä minulla.. kuten sinullakaan, ei ole varaa virheisiin. Ei enää toista kertaa."
"Piirto kädessäsi ei nykypäivänä merkitse mitään, koska tuo sama merkki on niin monella petturillakin," Voldemort lisäsi, "vain harvat pysyivät uskollisina ja minun on nyt ensisijaisesti selvitettävä ketkä. Kaikki alkaa ikäänkuin alusta ja siksi myös piirto on ansaittava uudestaan."

[Hihiii viimein terveenä ja takaisin pelien parissa ^^]

Severus vahtoi painoaan jalalta toiselle vilkuili kiinnostuneen oloisena synkää huonetta miettien samalla miten vastaisi kaikkein vakuuttavimmin Voldemortin epäilyksiin.
"Dumbledore on aina ollut hyvin varovainen luottohenkilöidensä suhteen, varsinkin minun tapauksessa, koska olen 'entinen' kuolonsyöjä" mies aloitti ja painotti 'entinen'-sanaa osoittaakseen sen niin, että hänen luultiin entiseksi kuolonsyöjäksi, joka olisi muka kääntänyt selkänsä Voldemortille.
"Ajatelkaa itsenne sen vanhan kääkän asemaan. Kai itsekin olisitte varovainen, jos joukossanne olisi entisiä vastapuolen edustajia ja tilanne olisi sellainen, että olettaisitte vihollisenne yrittävän päästä käsiksi johonkin omaisuuteenne. Niinkuin viisasten kiven tapauksessa. Vaikka Dumbledore minuun jo silloinkin luotti, hän totta kai pisti minut tarkkailuun." mies jatkoi selitystään ja asteli sitten hitain askelin ikkunan luokse ja katseli hetken ulos aurinkoista maisemaa.
"Dumbledoren luottamuksen saavuttamiseksi olen joutunut tekemään paljon kaikenlaista vastentahtoisestikin. Harry Potterin luutaonnettomuuden torjuminen oli vastenmielinen, mutta välttämätön teko. Potter tuskin olisi kuollut pudotessaan luudalta, sillä paikalla oli paljon taitavia velhoja, jotka olisivat osanneet vaimentaa putoamista, ja vaikka ei olisi ollutkaan, sairaanhoitajamme Tylypahkassa on alansa parhaimpia. Poikaa tuskin olisi saatu hengiltä sillä konstilla ja siitä olisi seurannut vain suuri selkkaus ja asiaa olisi tutkittu varmasti niin kauan, kunnes se olisi selvinnyt." Severrus käänsi selkänsä ikkunaruudulle ja siemaisi viimeinkin aavistuksen verran viiniä, joka maistui oikeastaan yllättävän hyvälle. Pistävän lämmin maku ja kiehtovan kitkerä jälkimaku sopivat keskustelun henkeen mitä loistavimmin. Kuinka oivallinen valinta Voldemortilta, tosin Severus ei osannut arvioida oliko lordi valinnut viinin tarkoituksella vai sattumanvaraisesti. Hän ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi oliko toinen suurikin viinien ystävä. Tosin Severus hieman epäili pystyisikö Voldemort nauttimaan enää mistään maallisista mielihyvistä.

"Teen mitä tahansa todistaakseni uskollisuuteni, lordini." Severus sanoi tyynenrauhallisesti Voldemortin miettiessä, miten tämä voisi todistaa olevansa uskollinen. "Koko nuoruuteni koulussa odotin vain pääsyä teidän riveihinne enkä ole koskaan ajatellut minkään muunlaista elämää. En edes halua muunlaista elämää." mies vakuutteli pysyen edelleen täsyin vakaana säilyttäen tyylikään tyyneytensä, josta hänet jo aika yleisesti tunnetiinkin.

[Jeejee, ihanaa : D]

Voldemort kuunteli jälleen rauhallisena ja ilmeettömänä mitä toisella olisi vastattavana. Sinänsä toisen sanat olivat aivan samoja kuin muiden hänen luokseen palanneiden, anteeksiantoa kinuavien kuolonsyöjien. Ainoa eroavaisuus tuntui olevan se, että taikaministeriön paikalla oli Albus Dumbledore. Severuksen lopetettua selityksensä, Voldemort mietti hetken.
"Kyllä, minä ymmärrän täysin Dumbledoren ajatukset!" hän sanoi ääntään aavistuksen korottaen, "ymmärrän että hän on varovainen. Ymmärrän paremmin kuin hyvin.. Meidän tilanteemme eivät ole niin erilaiset kuin luulisi. Siksi minunkin täytyy olla erityisen varovainen. Samasta syystä." Voldemort piti hienoisen tauon tasaten taas äänensävynsä.
"Minullakin on.. omia asioita, joita pitää suojella samalla lailla kuin Dumbledore pyrki suojaamaan viisasten kiven," Voldemort sanoi silitellen jälleen Naginin päälakea kuin Naginilla olisi jokin suurempi merkitys. Tosiasiassa hän tietysti tarkoitti hirnyrkkejään, muttei missään tapauksessa halunnut Kalkaroksen tietävän niistä.. Ei ainakaan vielä.

"Ei, Potter ei välttämättä olisi kuollut," Voldemort myönsi, "eikä pointti edes ole hänen kuolemassaan tällä hetkellä vaan siinä että sinä estit minua vahingoittamasta poikaa, Severus. Saanen ilmaista pettymykseni? Millään noista puolustussanoistasi ei ole mitään merkitystä. Ne eivät muuta mitään. Pysyn edelleen kannassani; sinun ei olisi tarvinut tehdä mitään. Dumbledore ei olisi mitenkään voinut syyttää sinua tapaturmasta."
Voldemort siemaisi viiniä katsellessaan ikkunan luo siirtynyttä Kalkarosta. Viini ei maistunut hänen suussaan miltään, mutta hän joi sen kuin nauttisi sen mausta. Mikään ei enää maistunut miltään.

Lopulta Severus lupautui tekemään mitä tahansa todistaakseen uskollisuutensa.
"Mitä sinä sitten tekisit?" Voldemort kysyi, "esimerkiksi?"

Severus nosti aavistuksen verran kulmakarvojaan kun Voldemort alkoi puhumaan hänen omista asioistaan, jotka tarvitsivat suojelua. Samalla mies kosketti jättiläiskäärmeensä päätä ja Severus mietti liittyisikö Nagini jotenkin näihin asioihin, joita Voldemortin pitäisi suojella. Mutta miksi käärme olisi niin tärkeä? Kyllä Severus tiesi, että Voldemort oli käärmessuu ja oli muutenkin tainut kiintyä hyvin paljon tuohon kyseiseen eläinlajiin ja varsinkin tuohon Naginiin. Varmasti Voldemort haluaisi suojella lemmikkiään kuolemalta, mutta eikai se nyt voinut olla verrattavissa Viisasten kiveen? Esineeseen, jolla saisi ikuisen elämän. Käärme tuskin oli mikään voimanlähde Voldemortille. Oikeastaan Severus ei tiennyt tekikö käärme mitään muuta kun luikerteli välillä katselemaan ympäriinsä ja toimi eräänlaisina varasilminä ja tiedustelijana Voldemortille. Sekä tietenkin pelotteli muita velhoja ja noitia. Severus ei osannut arvata mihin Voldemort viittasi niillä omilla asioillaan, mutta ei mies kyllä epäillyt hetkeäkään etteikö sellaisia asioita lordilla olisi.

Voldemort kysyi nyt mieheltä mitä tämä tekisi todistaakseen uskollisuutensa. Tämä pani Severuksen miettimään kuumeisesti vastausta. Mies oli toivonut Voldemortin itse heittävän jonkin idean ilmoille, mutta ehkä sittenkin näin päin olisi parempi. Sillä jos Voldemort olisi ehdottanut jotain aivan mieletöntä, miten Severus olisi siitä sitten onnistunut luikertelemaan johonkin toiseen tehtävään.
"Mitäkö minä tekisin osoittaakseni uskollisuuteni?" Severus kysyi retoorisesti pelatakseen aikaa ja asteli sitten hetken edestakaisin pientä rinkiä huoneessa. Miehen aivot raksuttivat minkä kerkesivät ja hänen päähänsä pälkähti toinen toistaan vain huonompia ideoita. Tappaisin jonkun killasta? Äh no ei todellakaan, Dumbledore ei varmasti suostuisi siihen senkään uhalla ettei saisi minua Voldemortin riveihin. Tappaisin jonkun muun jossain määrin merkittävän velhon tai noidan tai vaikka jästin? Ei, ei. Ei Dumbledore antaisi minun tappaa ketään. Ja jos jäisin siitä kiinni, joutuisin varmasti Azkabaniin. Voldemortilla tuskin on ministeriössä vielä niin suurta valtaa, että saisi minut vapautettua. Jos hän edes haluaisi vapauttaa minua.
"Mitäs sanot... Jos pitäisimme teidän ja kuolonsyöjien kesken pienet jästinkiduttajaiset. Niin kuin ennen vanhaan?" Severus ehdotti. Sen hän voisi kyllä tehdä, mutta riittäisikö se vakuudeksi Voldemortille. "Vai kaipaatko jotain juuri henkilökohtaista tekoa minulta? Voisin hankkia teille mahdollisimman pikaisesti jotain tietoa Dumbledorelta. Sanotte vain mitä haluatte tietää." mies rupesi korjailemaan aikaisempaa ehdotustaan ja teki tuon tiedonhankinta tarjouksen. Nyt häntä kuitenkin rupesi hieman mietityttämään olisiko ensin vain pitänyt kuunnella Voldemortin vastaus ensimmäiseen ehdotukseen. Jos se vaikka olisi riittänytkin. Severus soimasi itseään hiljaa mielessään. Nyt ei paranisi antaa otteen lipsua. Hänen oli keskityttävä.

Voldemort katseli jälleen rauhallisena ja ilmeettömänä toisen mietiskelyä ja kävelyä ympäri huonetta. Hän ei ilmaissut mitenkään mitä hänen päässään liikkui.. Ei sinänsä. Ei hänen päässään sillä hetkellä liikkunutkaan mitään muuta kuin odotus siitä, mitä toinen mahtaisi sanoa.
Lopulta Kalkaros ehdotti jästien kidutus-kestejä, mikä sai Voldemortin naurahtamaan pilkallisesti. Oliko toinen tosissaan? Niinkuin ennen vanhaan. Ennen kuin Voldemort kuitenkaan ehti naurahduksensa lisäksi mitenkään ilmaisemaan ajatuksiaan toisen ehdotuksesta, Kalkaros olikin jo lisännyt jotain muuta.. Mutta yhtälailla ennalta-arvattua.
"No jotakin henkilökohtaisempaa, kyllä!" Voldemort sanoi toisen lopullisen ehdotuksen jälkeen, "ei sinänsä, kyllä jästinkiduttajaisissa oli omat puolensa mutta ne ovat, niinkuin sanoit, ennen vanhaan. Nykyään moiselle ei tunnu oikein olevan aikaa eikä tarvetta.. Mutta jälkimmäinen ehdotuksesi kuulostaa mielenkiintoisemmalta." Voldemort mietti hetken. Tietoja Albus Dumbledoresta.. Mitä tietoja hän sillä hetkellä tarvitsi? Hän oli tullut takaisin vasta muutama päivä takaperin eikä ollut edes liiemmin ehtinyt uhrata ajatustakaan tälle kyseiselle ukolle.. Ei ainakaan ennen tätä iltaa. Toki hän oli ihan syntymäpäivänsä iltana kironnut Dumbledorea kovaan otteeseen varmana siitä että Harry Potter olisi jälleen takaisin Tylypahkassa moisen äijän siipien suojissa.. Muttei kauaa.. Mutta mitä Kalkaros voisi selvittää hänelle? Hänhän tiesi että Dumbledore oli Tylypahkassa ainakin lukuvuoden loppuun saakka ja varmasti toinen menisi heti kättelyssä myös ministeriön puheille. Sekä varmasti järjestäisi jonkinlaisen vartion Potterin pojalle.. Ja varmasti kaikille muillekin koulun oppilaille jos vain kykenisi. Nämä kaikki asiat Voldemort kuitenkin pystyi jo ainakin arvaamaan, joten ei niitä tarvinut alkaa kyseenalaistamaan.
Mutta sitten Voldemort keksi jotakin, mitä Kalkaros voisi kysyä. Voisi selvittää.. Mutta hän ei itse vielä tiennyt miten todistaisi toisen sanat todeksi tai valheeksi. Mutta sinänsä, eipä moinen ollut hänen ongelmansa.
"Selvitä minkälaisiin toimenpiteisiin Dumbledore on alkanut," Voldemort sanoi lopulta, "ja tällä tarkoitan tietenkin Feeniksin Kiltaa. Jos hän on aikeissa perustaa Kilta uudelleen, hanki tiesi kiltaan ja selvitä sen päämajan sijainti. Tuot sitten nämä tiedot minulle." Voldemort piti hetken tauon siirtäen pistävän katseensa Kalkarokseen.
"Ja Severus, muista että sinun täytyy todistaa väitteesi todeksi joten varaudu siihenkin."

[Jos Seve nyt lähtee selvittelemään asioita (miten ikinä pelaatkaan) niin mehän voidaan jatkaa tässä samassa topicissa peliä sitten siitä kun Kalkaros tulee tuomaan tietoja?]

[Joo niin voisi tehdä. Saisi sitten taas enemmän särmää tähän peliin ettei vain rupea junnaamaan paikallaan (:]

Severus oli nyt tyytyväinen siitä, että oli ehdottanut heti perään jotain muuta, eikä jättänyt jästi asiaa roikkumaan sillä Voldemort oli suhtautunut ehdotukseen hyvin pilkallisesti. Lordi kuitenkin kuulosti suhtautuvan enemmän myötämielisesti jälkimmäiseen ehdotukseen tietojen hankkimisesta. Severus risti kädet rintansa päälle ja jäi odottamaan toisen seuraavia sanoja. Mies kävi päässään jälleen vaihtoehtoja siitä mitä tietoja Voldemort tahtoisi häneltä saada ja kuinka paljon Severus itse voisi edes kertoakaan paljastamatta liikaa, mutta kuitenkin niin, että saisi Voldemortin vakuuttuneeksi uskollisuudestaan.

Lopulta Voldemort kertoi mitä tahtoi Severuksen selvittävän. Asiat liittyivät enimmäkseen Feeniksin kiltaan ja tilanne tuntui viimein alkavan raukeamaan. Hetken mies mietti mitä hänen nyt kannattaisi sanoa, mutta suhteellisen nopean ajatustyönsä tuloksena hiljaisuus ei ollut onneksi kovinkaan pitkä.
"Voin sanoa jo tässä vaiheessa lähes varmasti, että Feeniksin kilta ollaan jälleen kokoamassa," Severus aloitti, "Muutamat vanhat jäsenet ovat kyllä kuolleet tai menettäneet järkensä..." hän piti tässä painokkaan tauon nyt aavistuksen verran hymyillen häijysti toisella suupielellään viitatessaan viimeisimmällä sanomallaan Longbottomn pariskuntaan, jotka Lestranget ja Kyyry jr. olivat kiduttaneet sairaalakuntoon.
"Vanhoja jäseniä on vielä kuitenkin jonkinverran elossa ja heidät nyt luultavasti kootaan hetimiten kokoon. Muuta en osaa vielä sanoa sillä tässä tosiaan on mennyt vasta muutama päivä teidän paluunne jälkeen. Mutta lupaan selvittää Dumbledoren tämänhetkiset suunnitelmat ja palata luoksenne niin nopeasti kuin vain mahdollista. Heti kun olen saanut tarvittavat tiedot." Severus puhui vakaalla ja mahdollisimman rehellisen kuuloisella äänellä katsoen samalla Voldemortia suoraan silmiin kuin todistaakseen olevansa tosissaan. Tässä taisi olla ensimmäinen vaikea osuus jo lähes takana. Tämän jälkeen hän voisi hetken rauhassa suunnitella Dumbledoren kanssa mitä kaikkea voisi paljastaa killan toiminnasta Voldemortille. Sen jälkeen pitäisi vielä raportoida asioista Voldemortille ja saada tämän hyväksyntä.
"Jos teillä, lordini, ei ole enää muuta niin poistuisin nyt samantien toteuttamaan minulle antamaanne tehtävää." Severus totesi kumartaen hieman Voldemortia kohti hyvästiksi.

[Jos sulla on vielä jotain lisättävää tähän peliin niin kirjoita vaan, mutta jos tämä "osio" oli tässä niin jatketaan sitten vaikka siitä suoraan siitä kun Severus on tulossa takaisin tietojensa kanssa. Jos se olisi vaikka viikkoa myöhemmin tai jotain?]

Kalkaros vastasi jo saman tien Voldemortin käskyihin, mikä sai Voldemortin hieman katumaan käskyn antamista. Toisaalta saihan hän jo nyt tietää killan toiminnasta, mikä oli hyvä asia, koska mitä nopeammin sitä parempi. Feeniksin Kilta oli siis jo käytännössä pystyssä.. Kalkaros selitti selityksensä Killan sen hetkisestä tilanteesta ja lupasi ottaa selville Dumbledoren senhetkiset suunnitelmat. Voldemort nyökkäsi hyväksyvästi. Severus pyysi lupaa poistua ja toisen pieni, arvostava kumarrus säväytti Voldemortin sielunrepaletta.
"Hyvä on," toinen sanoi, "mene ja ilmoita kun olet saanut tarpeelliset tiedot. Palaa sitten tänne niin katsotaan."

[Nyt tuli lyhyt pätkä, mutta joo. Palaa Seven kanssa viikon päähän.. tai milloin Seve nyt sitten palaakaan kuvioihin. ]