Amicus Carrowin juhlat

[Eli Yuki tänne näin, ohoi! Toivottavasti kelpaa ja alku sopii suunitelmaan. *wirn*]

(Kesällä 1991. Yuki, mikä olikaan tarkka päivämäärä?)

"Yksi, kaksi, kolme...", Flora mutisi ja heitteli kalkkunanpalasia leipänsä päälle. Tytön kasvoilla oli nyrpeä ilme, joka kieli usein jonkin asteisesta ärsyyntymisestä tai – mikä pahempaa – tytön suurehkon ylpeyden kolhiintumisesta. Normaalisti virnistelevä suu oli vetäytynyt happamaan ilmeeseen ja tyttö mulkoili tuon tuostakin seinällä olevaa kelloa, joka lähenteli pian puolta kolmea. Juhlat alkaisivat kolmelta. Flora tuntui samalla tajuavan, ettei hän ollut vielä pukenut mitään päällensäkään.
"Äiti!" tyttö karjaisi ja tunki yhdellä kertaa puolet valmistuneesta kalkkunaleivästä suuhunsa.
"Flora, älä huuda, sitä varten on kotitontut", hänen isänsä, Aron, totesi ja vilkaisi tyttöä Päivän Profeettansa takaa. Flora nielaisi mahtavan äänen säestykselle voileipänsä puolikkaan ja katseli isänsä rypistyneitä kulmakarvoja.
"Niin, mutta kun sinä tunnut aina unohtavan, ettei meillä enää ole kotitonttuja", tyttö vastasi purevaan sävyyn ja pyyhälsi ulos keittiöstä. Floraa hermostutti.

"Äiti!" hän karjaisi uudelleen ehdittyään heidän pienehkön asuntonsa olohuoneeseen, joiden ikkunoiden takaa heijastui samankaltaisia asuntoja, joissa toisissa asui jästejä ja toisissa puhdasverisiä velhoja. Kaikista fanaattisimmat puhdasveriset heidän asuinalueellaan olivat yrittäneet tehdä kaikin keinoin selväksi, että vaikka asuivatkin jästien keskuudessa, he eivät kuitenkaan arvostaneet taikomatonta verta. Niinpä tonteille oli viritelty kaikenlaisia jästeille näkymättömiä halventavia tekstejä ja sen sellaisia. Heidän talonsa pihalla ei sellaisia ollut, mikä sai Floran usein miettimään, miksi asia oli niin? Toisaalta juuri nyt tyttö oli liian kiireinen miettimään mitään sellaista. Portaikosta kuului ääntä ja vaaleatukkainen nainen tupsahti näkyviin. Hän oli Floran äiti, Regina, joka näytti väsyneeltä ja kalpealta velhomaailman vaatteissaan. Florasta tuntui hassulta katsella äitiä viitassa ja kaavussa, kun hän oli tottunut näkemään äitinsä enemminkin tavallisissa jästivaatteissa.
"Flora, montako kertaa pitää sanoa, että älä huuda. Tulet ylös sanomaan, jos sinulla on asiaa. Ja kulta pieni, miksei sinulla ole vielä päällä?" nainen kysyi ja näytti entistä väsyneemmältä. Floran kasvot vetäytyivät happamempaan ilmeeseen hänen kuunnellessa äitinsä toruja ja välttyäkseen vastaamasta hän hotkaisi loput leivästä ja seurasi mukisematta äitinsä perässä yläkertaan.

Regina käveli pienen huoneen ovelle ja nykäisi sen auki.
"Vaatteesi ovat tuossa sängyn päällä", hän sanoi viitaten keveään kesämekkoon. Flora katsahti äitinsä ohitse huoneeseen ja 11-vuotiaan tytön silmissä pilkahti ilo, hänen nähdessään kauniin vaatekappaleen. Yhtäkkiä edessä olevat juhlat tuntuivat jo paljon kiinnostavimmilta. Toisaalta, jossakin tytön mielen perukoilla jäyti ikävä ajatus siitä, kuinka paljon tuo merenvaahdosta kootuin koristein näköinen ja sinitaivaanvärinen mekko oli mahtanut maksaa. Hänen äitinsä otsien rypyistä päätellen paljon, joten tyttö käveli varoen ihanuuden luokse ja kosketti sen pintaa. Se tuntui juhlavalta. Floran mielestä tilanne oli niin arvokas, ettei hän viitsinyt rikkoa sitä puhumalla. Hän ei siis myöskään nähnyt hänen äitinsä huulille leviävää lempeää hymyä.
"Pue se nyt päälle", Regina sanoi hiljaa ja sulki oven perässään.

Hetken kuluttua Flora astui ulos huoneesta ja pyöri onnellisena mekossaan, jonka kangas hulmahteli. Sielunsa silmin tyttö näki itsenä suurelle nurmikentälle seurustelemaan juhlaväen kanssa. Hän oli menossa ensimmäistä kertaa ilman vanhempiaan sukujuhliin. Siinä missä uudenlainen vastuu ja vapaus viehätti häntä, oli tyttö myös hieman peloissaan – Carrowien suku oli suuri, ja hävettävää kyllä, tyttö joutui myöntämään, että häntä pelotti samalla vähän. Onnekseen Flora ei joutuisi kuitenkaan menemään sinne yksin vaan hänen sisarensa, Hestia, tulisi mukaan.

Tyttö asteli yläkerran ikkunalle ja katsahti ulos aurinkoiseen kesäpäivään. Aurinko helotti taivaalla ja loi säteitään tytön vieressä olevaan peiliin, joka heijasti sivuprofiilin ikäisekseen pienehköstä tytöstä (Flora venähti vasta myöhemmin) jonka siniset silmät säihkyivät paksun tummanruskean otsatukan takaa. Vielä muutamaa viikkoa aiemmin Floran hiukset olivat lainehtineet pitkinä lapaluille asti, mutta sitten tyttö oli vain yksi päivä tarttunut saksiin ja leikannut hiuksensa lyhyiksi poikahiuksiksi. Se oli tuonut paremmin esiin tytön korkeat poskipäät, mutta samalla aiheuttanut ikävää närää kotona. Isänsä, Aronin, mielestä Flora näytti liikaa pojalta, mutta tehty mikä tehty. Flora kopisteli matalissa valkoisissa kengissään siskonsa huoneen ovelle siinä toivossa, että Hestia olisi siellä.
"Hestia! Oletko jo valmis?" hän huudahti.

[[Täältä tullaan (: Tarkka pvm taisi olla kesä-heinäkuun vaihde, niin vaikka 30.6.1991 Ja aloitus oli mitä mainioin ]]


Hestia oli päättänyt ottaa pienet päiväunet ennen lähtöä, sillä hän oli nukkunut edellisenä yönä todella huonosti ja heräillyt vähän väliä hiestä märkänä. Aamupalallakin hänen kätensä olivat tärisseet jopa niin kovaa, että hän oli onnistunut pudottamaan kurpitsamehunsa syliinsä. Syy kaikkeen jäännittämiseen oli tietenkin tämänpäiväinen sukukokous, johon Hestian oli määrä osallistua, ei vanhempiensa, vaan pelkästään kaksoissisarensa Floran kanssa (mikä oli huojentavaa). Hestialla ei ollut selkeää kuvaa muusta suvustaan, sillä aina kun hän kysyi isältään mm. Carrowien suvun ympärillä leijuvista kytköksistä pimeyden voimiin, hän sai lähinnä murahduksia tai hiljaisuuden vastaukseksi. Heidän äitinsä ei ollut yhtään sen helpompi tapaus, tämä vain vaihtoi puheenaihetta niin, että Hestia ei kyennyt palaamaan kysymykseensä... No turha sitä oli enää spekuloida; puolen tunnin päästä hänelle selviäisi kuitenkin asioita omasta suvustaan, enemmän jopa kuin hän ehkä haluaisi tietää.
Herätyskello soi noin puoli kolmen aikaan ja Hestiasta tuntui että hän ei ollut kerennyt edes ummistaa silmiään. Hän olisi herännyt myös ilman kelloa, sillä hän kuuli alakerrasta siskonsa huutavan äitiä, ei yhden, vaan kaksi kertaa. Hetken Hestia makasi aloillaan ja tuijotteli tyhjyyteen ja keräsi rohkeutta. Hitaasti Hestia alkoi vetää ihanaa tumman vihreää peittoaan pois päältään ja nousi sängystä. Regina oli tuonut hetkeä aiemmin Hestian emeraldin vihreän juhlamekon huoneeseen. Mekko oli asetettu tuolin selkänojalle odottamaan. Hestia kosketteli sen silkkistä pintaa ja hetken kuluttua hän olikin jo pukenut sen ylleen. Hän piti kyseisestä mekosta kovasti eikä suostunut oikeastaan enää käyttämään muita.

Hestia asetteli, juuri ja juuri olkapäille yltäviä, tummia hiuksiiaan ja teki pieniä kohennuksia vielä ohuisiin silmien rajauksiinsa. Hän näytti suht hyvältä, vaikkakin oli tosiaan nukkunut vain silmällisen viimeisen vuorokauden aikana. Hän otti parkettilattialta vielä tumman vihreät juhlakengät, joissa oli vaaleat kukkakoristeet ja asetti ne sukattomiin jalkoihinsa. Sitten hän oli mielestään valmis. Hän toivoi ettei ollut liian huomiota herättävä vihreässsä asussaan. Toivottavasti he olivat jossain missä olisi paljon nurmikkoa, jotta hän katoaisi taustaan... Hestia läiskäisi itseään kevyesti poskelle. Nyt lopetat tuollaisen ajattelun ja menet pitämään hauskaa, Florahan tulee kuitenkin mukaasi, joten et ole yksin!, hän yritti motivoida itseään ja vetäisi syvään henkeä. Ehkä hän selviäsi ja saattaisi jopa nauttia olostaan juhlissa.

Vain sekunteja myöhemmin Hestia kuuli nimensä huudettavan oven toiselta puolelta. "Tullaan" Hän vastasi siskolleen ja vilkaisi viimeisen kerran peiliinsä ja avasi sen jälkeen valkoisen oven. "Valmi... VOUW" Hestian silmät laajenivat ihastuksesta nähdessään siskonsa edessään, uskomattoman hieno mekko. Regina oli ilmeisesti halunnut Floran näyttäytävän edukseen muun suvun seassa. Hestia ei pystynyt nostamaan aluksi katsetaan pois häikäisevän kauniista mekosta ja kokeili heti vaistomaisesti sen pehmeää pintaa hellästi kädellään. Häntä alkoi itseään melkein kaduttaa ettei toivonut uutta mekkoa. "Näytät säkenöivältä. Tuon on täytynyt maksaa omaisuuksia." Hestia totesi hetken ihastelun jälkeen. Tällä kertaa hän ei voinut moittia siskonsa pukeutumista mitenkään, tai että Regina ei osannut ostaa kauniita vaatteita.

"Tytöt! Teille tulee kohta kiire!" Aron huusi alakerrasta. Hestia huokaisi, "Eiköhän mennä, ehkä siellä on jotain kuuluisuuksia" Hestia sanoi toiveikkaana. Hän ei itseasiassa kyllä tiennyt kovin montaa, saatikka että olisi tiennyt että heidän suvussaan olisi julkkiksia. Hän meni edeltä alakertaan, jossa heidän vanhempansa odottivat jo hymyilevin kasvoin, mutta olisiko ilmeissä ollut myös hieman huolestuneisuuttakin? Reginan silmät säkenöivät kun hän näki tyttäriensä astelevan portaiden alapäähän. "Näytätte todella upeilta! Tosin jos teidän pituuskasvunne jatkuu samanlaisena joudumme kesän lopulla ostamaan teille uudet mekot... Mutta menkäähän nyt pitämään hauskaa. " Regina totesi ja suuteli molempia tyttöjä hellästi otsalle. Aronkin näytti hymyilevän, "Pitäkää hauskaa, mutta katsokaa hieman toistenne perään.. Porttiavain on tämä kynttelikkö tässä" tämä sanoi hieman varovaisemalla äänellä ja näytti tytöille maassa olevaa hopeista kynttelikköä. Hestia katsoi vanhempiaan ja hymyili näille ikäänkuin hiljaiseksi kiitokseksi ja sen jälkeen Floraa. "Jos olet valmis niin.." Hän sanoi.

[[Ajattelin että porttiavaimella olisi helpointa mennä, toivottavasti tämä sopii?]]

[Hyvä hyvä, lisäilen tuon päivämäärän aikajanalle! Kiitos samoin oli tuo sinun jatkosi, ihanaa kuvailua! Ja porttiavain sopii mitä mainioimmiten, itse ajattelin ensin hormipulveria, mutta porttiavain sopii paremmin kuin hyvin. ]

Flora naputteli hermostuneena valkoista ovenkarmia. Tyttö katsahti siistimättömiin kysninauhoihinsa ja punastui – että pitikin pureskella hermostuneena kynsiään. Ärtyneenä tyttö puristi kätensä nyrkkiin ja tunki ne puuskaan rinnalle. Mitä järkeä oli näyttäytyä hienossa mekossa, jos tyttö sen sisällä oli kuin jokin ryysyläinen, Flora totesi mielessään pilkaten itseään. Samassa hän kuuli kuitenkin Hestian huutavan, että tämä oli tulossa.
"Hyvä", Flora ehti juuri sanoa ennen kuin tummahiuksinen Hestia tupsahti ovesta ulos. Siskon ilmeestä päätellen tämä piti Floran mekkoa ihastuttavana, mikä oli omiaan nostamattamaan tytön mielialaa edes hitusen.
"Eikö se olekin kaunis? Kangaskin on niin keveä!" Flora hihkaisi takaisin, mutta älysi lisätä heti perään, että sisko pesi hänet kuitenkin mennen tullen tälle täydellisesti sopivalla vihreällä mekolla.
"Lisäksi sinä olet niin pitkäkin verrattuna minuun. Ei ole kiva jäädä tuollaisen kaapin varjoon. Takuulla kaikki serkkupojat huomaavat heti sinut", Flora nauroi, mutta loi samalla kateellisen katsahduksen siskoonsa. Mitään mainittavaa pituuseroa tytöissä ei ollut, mutta Flora pelkäsi jäävänsä pienikokoiseksi. Sitten hän ravisti päätään kevyesti ja huomasi olevansa yksinomaa iloinen kauniista sisarestaan. Ja Flora kun niin rakasti kaikkea kaunista.

Aina oli päiviä ja hetkiä, jolloin sitä tuli toivoneeksi olevansa ainut lapsi. Saisi vanhempien kaiken huomion ja hellyyden itselleen. Ei olisi ketään määräilemässä yhteisten tavaroiden tai vaatteiden käytöstä. Mutta toisaalta, kun Flora oikein tarkasti asiaa mietti, sisko ja vieläpä kaksoissisko toi elämään niin paljon muutakin sisältöä kuin jakamattoman huomion puutteen. Siskon ansiosta Floralla oli aina joku jolle puhua asiosta, joita ei välttämättä vanhemmilleen halunnut kertoa. Kun oli sisar, ei tullut yhtään tylsää hetkeä. Aina keksi jotain hauskaa tekemistä, ja jos olisi ainut lapsi, päivät kuluisivat melko varmasti tylsyydessä. Kyllähän kaikki lahjoista ja huomiosta pitivät, mutta ei makeaa mahan täydeltä (tämä oli muuten Floran mielestä yksi käsittämättömimmistä sanalaskuista). Riitti kun kerran vuodessa muistettiin lahjoin syntymäpäivän merkeissä. Toisaalta, jos asiaa vielä tarkemmin mietti, siskon ansioista hän oli jo saanut parhaan lahjansa: ystävän joka ei hylkäisi vuosienkaan varrella. Tai ainakin Flora niin hartaasti toivoi.

Isän huuto alakerrasta havahdutti tytön mietteistään ja hänen otsalleen ilmestyi pari ryppyä. Kohta se olisi menoa se. Hestia huokaisi toiveikkaana, että ehkä juhlissa olisi jonkin sortin kuuluisuuksia.
"Sitä en ihmettelisi ollenkaan. Katso nyt, mistä isäkin on geeninsä saanut. Niin mahtavat viikset ovat varmasti periytyneet joltakin kuuluisalta velholta, joka möhli jonkin loitsun kanssa", Flora totesi kuivakasti ja seurasi siskoansa alakertaan. Vanhempien loistavat kasvot katselivat heitä ja rehellisesti sanoen, Flora ei ihan voinut samaistua siihen tunteeseen, jota olisi ehkä kuulunut tuntea. Jokin vanhempien kasvoissa ei ollut kohdallaan. Regina mainitsi jotakin tyttöjen pituudesta, johon Flora huitaisi närkästyneenä vastaukseksi, että hän ei ainakaan aikonut jäädä sellaiseksi tapiksi, mutta antoi äitinsä kuitenkin suudella häntä otsalle.

Sitten eteen tuli se pelottavin vaihe. Vanhemmat toivottelivät heille hauskaa iltaa ja isä oli näyttänyt miten porttiavain toimii. Flora nielaisi ja huomasi käsiensä eksyneen puuskasta jälleen pureskeltavikseen.
"Flora, älä pureksi kynsiäsi", Aron komensi ja rypisti kulmiaan. Isä ei pitänyt siitä, kun joku ei keskittynyt ohjeisiin. Flora lopetti kynsiensä nakertamisen ja katsoi siskoonsa, joka hymyili vanhemmilleen, jonka jälkeen kääntyi jälleen Floran puoleen.
"Jos olet valmis niin..." Hestia sanoi ja Flora nyökkäsi.
"Kolmannella?" Flora kysyi ja puri huultaan niinkuin aina pienenä tyttönä oli tehnyt. Hän huomasi sivusilmällä vanhempien huolestuneet ilmeet ja isän taikasauvan heilahduksen, kun hän aktivoi porttiavaimen.
"Yksi... Kaksi..." Flora sanoi ja ojensi sormensa kohti kynttelikköä.
"Kolme", tyttö kuiskasi ja tökkäsi sormensa hopeiseen jalkaan.

Jokin nykäisi kovaa tytön navan tienoilta ja samassa hän muisti huutaa vielä vanhempiensa perään: "Ei violettia!" Millä hän tarkoitti kaavun väriä, sillä vanhemmat lähtisivät ostamaan tytöille koulukaapuja. Vanhempien kasvot puuroutuivat vinhaksi pyörteeksi ja hetken verran Flora oli varma, että hän tippuisi harmaana kieppuvaan tyhjyyteen, kunnes hetkeä myöhemmin hän mätkähti koko sinisessä olemuksessaan vihreällä nurmelle.
"Ei mikään maailman kaunein laskeutuminen, nuori neiti", jostakin yläpuolelta kuului kopea ääni.

[[Huh, hyvä että kelpasi, kamppailin hetken noiden kahden välillä ja päädyin lopulta porttiavaimeen, kun ajattelin sen olevan hieman juhlallisempi. Ps nauran edelleen täällä tuolle " (tämä oli muuten Floran mielestä yksi käsittämättömimmistä sanalaskuista)" ja "Niin mahtavat viikset ovat varmasti periytyneet joltakin kuuluisalta velholta, joka möhli jonkin loitsun kanssa" ]]


Hestia nyökkäili hyväksyvästi, ihasteltuaan Floran mekkoa, siskonsa todettua kankaan olevan keveää. Muutenkin mekko vaikutti sopivan oikein hyvin kesäjuhliin. Hestia punastui ja nolostui Floran todettua Hestian olevan pitkä, verrattuna siskoonsa, ja että 'serkkupojat' huomaisivat hänet. Itseasiassa Hestian teki mieli melkein parkaista. Jos Florakin oli sitä mieltä että hän tulisi erottumaan joukosta, niin hän joutuisi kaikkien silmäparien tutkailtavasti. Pieni epätoivoinen ilme käväisi hänen vaaleilla kasvoillaan. Hän oli aikaisemmin pitänyt itseään yhtä pitkänä, kuin siskonsa. Mutta nyt tarkemmin katseltuna;: herran jumala, hänhän oli varmaan puoli senttiä pidempi.. Tai niin Hestia hädissään kuvitteli. Totta kai hän sitten erottuisi massasta, ei hitto.

Hetken aikaa Hestia kamppaili tälläisten tunteiden kanssa, kunnes 'läimiäisi' itseään mielessään. Hän oli päättänyt tänään pärjätä, ja niin hän myös aikoi. Aronin huuto lopulta keskeytti kaikki ylimääräiset ajatukset ja heittäpä Flora vielä kommentin Aronin viiksistä. Saaden Hestian purskahtamaan nauruun ja unohtamaan hetkeksi kaiken jännittämisen. Tästä hän piti juuri eniten siskossaan: Flora sai hänet helposti nauramaan ja hyvälle tuulelle. Hestia piti Floraa jonkilaisena 'turvana' tai piilopaikkana kun muu maailma oli pelottava tai julma, niin hän pystyi turvautumaan siskoonsa ja tämä sai Hestian taas hyville mielin. Toivottavasti Florakin tunsi edes jossain määrin samoin.
Heidän vanhempansa latelivat ohjeita ja onnen toivotuksia. Aron käski Floraa jättämään kyntensä rauhaan. Ilmeisesti myös Hestian siskoa jännitti, mikä oli tietenkin aivan ymmärrettävää. Ei ollut helppoa mennä sukujuhliin josta ei etukäteen tiennyt oikeastaan mitään ja heidän vanhempansa eivät tulisi mukaan, vaan olisivat Viistokujalla hommaamassa koulukaapuja tyttärilleen. Tämä harmitti hieman Hestiaa, sillä hän olisi halunnut olla mukana valitsemassa ensimmäistä kaapuaan... Mutta toisaalta hän luotti Reginan arvostelukykyyn ja siihen että tämä tiesi mikä olisi tyttärensä mieleen.
Reginakin kommentoi vielä tyttöjen pituuksia, jolloin Hestia päästi alitajuisesti vaimean parahduksen. Hän ei halunnut kasvaa ikäryhmänsä pisimmäksi. Silloin hän näkyisi kaikkialle ja kaikki näkisivät hänet. Se olisi piinaavaa, Hestia ajatteli mutta Reginan lempeä ja rohkaiseva katse, sai kuitenkin palautettua Hestian rohkeuden.

Floran nyökäyttyä olevansa valmis ja ehdotettua kolmeen laskemista Hestia nyökkäsi ja ojensi kätensä valmiina tarttumaan kynttelikköön. "Yksi, Kaksi.. Kolme!" Hestia työnsi sormensa kynttelikön pinnalle ja tunsi ikään kuin nykäisyn vatsastaan. Onneksi hän ei ollut syönyt aamulla mitään vaikeasti sulavaa. Hän kuuli siskonsa huudon "Ei Violettia!" ohjeiksi heidän vanhemmilleen ja sen jälkeen matkanteko olikin pelkkää kieppumista ja heilumista... Kunnes se loppui ja Hestia tunsi mätkähtäneensä vehreälle nurmelle. Vastaleikatun nurmen tuoksu valtasi hänen sieraimensa ja hän nosti katseensa hitaasti. Aluksi hänestä tuntui että hänen silmänsä pyörivät vieläkin ja häntä huimasi. Mutta sitten hän näki siskonsa muutaman metrin päässä itsestään ja jonkun tummapukuisen miehen Floran edessä.

"Ei mikään maailman kaunein laskeutuminen, nuori neiti" mies sanoi Floralle varsin koppavasti. Hestia käveli lähemmäksi siskoaan ja miestä, joka näytti olevan suurinpiirtein Aronin ikäinen mutta tämä omasi vain tummemmat piirteet ja näytti siltä kuin mies olisi ollut tappelussa useammin kuin lääkäri suosittelee (mikä velhojen tapauksessa on aika monta). "Ensimmäistä kertaa porttiavaimella matkustamassa? Ensi kerralla suosittelen käyttämään jalkoja laskeutumiseen" mies jatkoi koppavasti ja naurahti kolkosti.
Hestia käveli siskonsa viereen "Oletko kunnossa?" hän kysyi hiljaisesti toivoen että mies ei kommentoisi ehkä typerää kysymystä mitenkään... Eikä huolta oikeastaan ollut. Mies vain katseli tyttöjä hetken ja avasi sitten taas koppaavaa olemustaan myötäilevän äänen. "Olen Christian. Te olette varmaan Aronin ja Reginan pennu erh.. Nuoret?.. Niin arvelinkin, seuratkaa minua". Hestialla ei kestänyt kauaa todeta itselleen, että hän ei pitänyt miehestä. Christian näytti hieman heidän isältään, joten ehkä tämä oli Aronin veli tai serkku? Mistäpä noista tiesi, ehkä mies esittelisi itsensä kohta paremmin.
He olivat tulleet jonnekkin vihreälle nummelle, ilmeisesti vain pienen matkan päähän juhlista, sillä musiikki ja puheensorina kantautuivat heidän 'laskeutumispaikalleen'. Hestia katseli ihmeissään ympärilleen, nummelle oli pystytetty telttoja ja katoksia ja juhlapöytiä, tanssilattia oli, lukemattomia koristeita roikkui telttojen ja katosten välillä ja kukkia oli paljon. Oli vaikea kuvitella että paikalla olisi oikeasti yhtään kuolonsyöjää tai muutakaan pimeyden velhoa. TUskinpa vain he tällaisissa paikoissa olisivat. Läsnäolevat noidat ja velhot loivat heihin kiinnostuneita katseita ja lähes poikkeuksetta jokainen suu alkoi aina heidän ohituksensa jälkeen supattaa jotain muille lähellä oleville.

Hestia käveli siskonsa kanssa Christianin perässä yhteen teltoista, jossa olivat pienet soihdut valaisemassa muuten pimeähkö telttaa. "Kas niin, toivottavasti nautitte olostanne... Maistakaapa viiriäistä metsästin ne itse tänään" Christian totesi virnuillen ja jätti tytöt sitten keskenään. Hestia katseli miehen menoa ja kääntyi sitten siskonsa puoleen.
"Pelkkä 'Tervetuloa' olisi riittänyt. Kuulitko miten hän nimitti meitä 'pennuiksi!? Ihme hyypiö! Todellakin toivon että hän oli se velho joka möhli jonkun loitsun kanssa. Tai jos ei ole vielä möhlinyt niin pian möhlää" Hän totesi lähes vihaisena, viitaten siskonsa vitsiin Aronin viiksistä, ja katseli sitten hetken muita noitia ja velhoja joita paikalla oli. Supatus näytti laantuneen hetkeksi, mutta osa hieman ikävämmiltä näyttävistä velhoista näytti mulkoilevan heitä tauotta. Kieltämättä he eroittuivat varsin hyvin värikkäine mekkoineen, mutta Hestiaa alkoi arveluttamaan, josko se oli ainoa syy miksi heitä mulkoiltiin.

Mustelma. Tai ainakin kaksi. Flora tunnusteli varoen takalistoaan juuri kun kuuli tuon koppavan äänen yläpuoleltaan. Tyttö naulitsi siniset silmänsä ylös ja loi mahtavan mulkaisun tylyihin kasvoihin – tajuten siinä samassa, ettei hän voisi tehdä niin. Tyttö miltei kiljaisi säikähtyneenä omasta typeryydestään ja tajusi vasta, kuinka tyhmältä hän mahtoikaan näyttää sinisen mekko levällään ympärillään, kuin riikinkukon pyrstö. Flora kompuroi vaivoin seisaalleen ja pudisti muutaman ruohonkorren mekkonsa helmasta. Mies, joka nyt katseli heitä, muistutti hermostuttavan paljon isää. Tämä mies tosin oli tummempi ja hänen nenänsä oli useaan kertaan murtuneen näköinen. Vaikuttava ilmestys kerrassaan, Flora tuumasi, mutta hillitsi vain vaivoin ikävän väreen kulun selkäpiitään pitkin. Jokin niissä tummissa silmissä vaaniskeli. Ne olivat pelottavan tyhjät, mutta taisivat kätkeä alleen kaikenlaista julmaa. Tyttö ei halunnut tietää enempää vaan kuiskasi vastauksen sisarelleen: "Olen. Mutta takamukseni ei", hän lisäsi voihkaisten ja loi surullisen katseensa hieman ryttääntyneeseen mekon selkämykseen.

Mies esitteli itsensä Christianiksi ja Flora huomasi pitävänsä hänestä sitä mukaa vähemmän, mitä enemmän hän puhui. Miehen mainitessa heidän vanhempansa Flora nyökkäsi lyhyesti, mutta ei katsonut miestä varsinaisesti silmiin. Heidän lähtiessä kulkemaan Christianin perässä kohti juhlapaikkaa, Floran käsi eksyi salavihkaa tavoittelemaan siskonsa kättä. Tuntuisi turvallisemmalta kulkea käsi kädessä. Pian näkyviin tupsahti ensimmäinen harjakattoinen teltta, jonka jälkeen seurasi monta muuta, toinen toistaan loisteliaampia telttoja ja katoksia, joiden alle oli koottu juhlapöytiä, joiden sisällöllä olisi ruokittu pieni armeija. Floran silmissä välähti, kun hän huomasi herkkuja notkuvat vadit ja tyttö maiskautti huuliaan tyytyväisenä. Ehkei juhlissa olisikaan ihan niin kamalaa. Sitten hän huomasi muut juhlavieraat ja ympäröivän nummen keinotekoinen loisteliasuus katosi.

He olivat vaikuttavia. Hiljaisia ja ryhdikkäitä ihmisiä. Mutta ei se heidän ulkonäkönsä Floraa mykäksi vetänyt – vaan heistä uhkuava ilmapiiri. Vaikka he tuntuivat keskittyvän rupatteluun, Flora olisi voinut vannoa, että jokainen läsnäolevista havaitsi heidän saapuneen, ja ettei kukaan läsnäolijoista juurikaan pitänyt heistä. Hestia sanoi hänelle jotakin Christianista, joka oli kävellyt kauemmas heistä, ja Flora vilkaisi miestä uudelleen. Tyttö säpsähti. Miehen tummissa silmissä oli liikahtanut jotakin, mutta hän käänsi katseensa kiireesti muualle, huomatessaan Floran katselevan häntä. Mies jutteli nyt jollekulle arvokkaan näköisellle vanhalle velholle.
"Tiedätkös, Hestia, joskus sitä tajuaa olevansa ihan väärässä paikassa", Flora kuiskasi, vaikkei tiennyt, miksi puhui hiljaa ja katseli ilkeitä kasvoja ympärillään. Tyttö antoi katseensa pyyhkiä suoria rivejä ihmisiä, kunnes ne osuivat ensimmäiseen heitä lämpimästi tapittavaan silmäpariin. Flora huokaisi helpotuksesta ja osoitti pientä vaaleahiuksista tyttöä siskolleen.
"Katso!" Flora kuiskasi ja osoitti selvästi innostuneena pientä tyttöä, mutta kun hän käänsi katseensa takaisin tyttöön, tämä oli jo poissa.

Iltapäivän auringonvalo porotti jostakin nummen eteläisten kukkuloiden takaa. Se heitti kauniita varjoja teltoista ja valui maata pitkin kuin tummat öljytahrat. Flora seisoi jähmettyneenä ja katseli onttona siihen suuntaan, jossa oli nähnyt ne ensimmäiset ystävälliset kasvot. Paikassa oli jotakin aavemaista ja tyttöä värisytti. Tavallisesti hän olisi jäänyt ihastelemaan kauniita varjoja maassa, mutta nyt jokin tuntui ajavan häntä eteenpäin. Flora ikäänkuin etsi turvaa loputtoman synkästä kasvomerestä. Ehkä olisi paras ajautua virran vietäväksi ja antaa sen heittää sinne, minne se tahtoi. Jos on kohtalo, minun kohtaloni yksi koetinkivistä on tässä, Flora pohti ja kulki katse kaarevien ripsiensä takaa maassa.

"Oletko sinä Aronin ja Reginan lapsi?" vanha nainen kysyi. Flora oli huomaamattaan kulkeutunut edemmäs pöytien reunustamaa riviä ja hätkähti. Tytön silmät ponnahtivat ylös maasta, kun hän katseli ryppyisiä kasvoja. Hän tuntui hukanneen sanansa.
"Oletko?" nainen kysyi uudelleen ja vihreät silmät välähtivät. Flora aukaisi suunsa hämillään ja hänen rintaansa tuntui kuristavan. Missä Hestia oli?
"Olen", Flora sanoi pienellä äänellä ja puristi kätensä nyrkkiin. Vihreissä silmissä tanssi tuli. Tytön katse oli porautunut naisen silmiin, jotka olivat yhdet kiehtovimmista, mitkä hän oli koskaan nähnyt. Niissä oli jotakin mystistä. Mikä ihme saisi aikaan tuollaisen leiskunnan silmissä... ellei sitten jokin vahva tunne?
"Mitä siinä tollotat vielä, mene leikkimään ikäistesi kanssa, pikkutyttö", nainen puuskahti äkäisesti ja sanakaan sanomatta Flora riensi kauemmas pöydästä sininen mekko kahahdellen. Mutta mielessään Flora kihisi uteliasuudesta, jännityksestä ja pelosta.

Vähän matkan päässä teltasta Flora näki värikkäämpiä mekkoja ja sieltä suunnalta kuului pilkallista kiljahtelua. Tyttö lähestyi joukkoa ja huomasi sen sisältävän pääosin hänen ikäsiään tyttöjä ja poikia. Muutamalla vanhemmalla pojalla oli jopa oikea luudanvarsi, joilla he mahtailivat nuoremmilleen. Flora pysähtyi vähän matkan päähän heistä ja tunnisti oitis sen saman vaaleahiuksisen tytön. Heidän katseensa yhtyivät hetkeksi, mutta pikkytyttö käänsi oitis katseensa pois ja vältteli Floran katsetta. Järkytyksekseen Flora huomasi, että pikkuinen oli itkenyt.
"Hei, Jill, varo!" joku vanhempi poika huudahti ja syöksyi vain tuuman päästä Jilliksi kutsutun pikkutytön päältä. Tyttö kumartui hädissään ja nyyhkäisi säikähtäneenä.
"Äiti ei tainnut oikein tykätä siitä, että menit katsomaan niitä jästinrakastajia?" joku toinen huusi pilkallisesti ja Jill laski katseensa maahan. Flora seurasi mykkänä etäämmältä ja kaipasi Hestiaa.

Se turvallisuuden tunne, mitä Hestia oli tuntenut kävellessään käsikkäin Floran kanssa, oli kaukana poissa ja Hestiaa alkoi hieman jo pelottaa sukulaistensa epäystävälliset kasvot. Hestialle eivät jääneet yhdetkään kasvot erityisesti mieleen, sillä poikkeuksetta niistä kaikista uhkui samanlainen pelottava arvokkuus. Hänestä tuntui että hän tuijotti loisteliaaseen maiseemaan, jota peitti tumma epämiellyttävä massa. Selvää oli että Floraa ja Hestiaa eivät olleet mitenkään erityisen tervetulleita.
Floran kuiskaus väärässä paikassa olemisesta, oli lähes sanasta sanaan samaa, mitä Hestia oli ajatellut. Hestia vastasi vain vain vaimealla "mm"-äännähdyksellä, sillä hänestä tuntui, ettei hän saisi sanottua mitään. Pelkäsi hän myös sitä, että jos hän avaisi suunsa, joku ilkeä velho kuulisi hänen sanansa. Yhtäkkiä Flora huudahti "Katso!" ja osoitti vaaleahiuksiseen pikkutyttöön pienen matkan päähän. Hestia huomasi tytön viattomat silmät ja pieni hymy levisi hänen kasvoilleen. Tämä ystävällisyyden hetki ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä ilmeisesti tytön äiti kantoi pienokaisensa pois lähes samantien, kun tyttö oli ottanut katsekontaktin kaksosten kanssa.

Hestia voihkaisi ääneen. Hänestä tuntui että jokainen sekunti juhlissa kasvatti muiden vieraiden pelottavuutta, ja toisaalta, jokainen hetki, minkä hän vietti juhlissa, sai hänet katumaan entistä enemmän lähtemistä. Kaiken lisäksi hän oli eksynyt Florasta. Hän oli pikkutytön näkemisen jälkeen vain jotenkin joutunut pienen ihmismassan mukaan ja ajautunut toiseen telttaan. Hän yritti olla mahdollisimman huomiota herättämätön, mutta hänestä tuntui että minne tahansa hän menikin, hänen menoaan seurasi ainakin tusina silmäparia. Hänellä oli hyvin piinaava olo, kun hän asteli kevyellä nurmikolla yrittäen löytää siskoaan pelottavasta ihmismassasta.
Hän katseli varsin juhlavia ja kauniita koristeita ihmeissään. Pienoiskokoisia huispaajia ja ties mitä taikaolentoja lenteli ilmassa ja jättivät jälkeensä monivärisiä valojuovia. Kynttelikköjen ja öljylamppujen sisällä oli myös värisuihkua ja ilmeisesti jotain pieniä eliöitä, joiden nimiä Hestia ei tiennyt. Aukeiden alueiden päällä risteili ihania vaaleita kangasverkostoja, joiden päällä oli ties minkälaista kukka-asetusta. Toisenlaisissa juhlissa hän olisi varmasti jäänyt ihastelemaan kauniita koristeita pitkäksi aikaa, mutta nyt hän ei uskaltanut jäädä liian pitkäksi aikaa paikoilleen.
Hestiasta alkoi tuntua että hän oli kadottanut siskonsa lopullisesti. Hän lopetti lopulta ympäriinsä kävelyn ja istuutui alas yhdelle monista juhlatuoleista. Hän ei sen suuremmin enää kiinnittänyt huomiota ympäröiviin ihmisiin, sillä ne kaikki olivat aivan yhtä epäystävällisen oloisia. Hän halusi vain löytää Floran. "Kas vain. Eikös se ole Aronin tytär?" Hän kuuli ikävän tutun miesäänen vierestään ja hätkähti. Christian oli jonkun noidan kanssa hänen takanaan ja katselivat Hestiaa ikävällä tavalla. "Joko maistoit viiriäistä? Voisinkohan seuraavaksi suositella sinulle jotain juomista? Mistäs ne jästit oikein pitävätkään??" Christian sanoi ja nauroi kolkosti sanojensa perään. Hestia tunsi kämmenpohjiensa hikoavan ja hänelle tuli yhtäkkiä todella tukala olo. "Ihana mekko. Jästitekoa olenko oikeassa? Maksoi varmaan omaisuuden" Noita Christianin vieressä tokaisi ja nauroi. Hestia nousi nopeasti ylös ja lähti kävelemään äkkiä pois, jättäen toiset nauramaan pöytään.

Hestia käveli rivakasti telttojen ohitse piittaamatta enää tuntemattomien ilkeistä kasvoista. Hän halusi vain nopeasti löytää siskonsa ja päästä pois näistä ikävistä juhlista. Samassa hän huomasi kuitenkin sen vaaleahiuksisen pikkutytön, jonka oli nähnyt Floran kanssa aiemmin. Tyttö oli Hestian ikäisten lasten seurassa, ilmeisesti Hestian serkkujen, tai niin hän oletti. Ehkä he tietäisivät missä Flora oli.
Hitain askelin hän käveli nuorten porukkaa kohti ja päästyään melko lähelle, hän huomasi että pikkutyttö näytti siltä, kuin olisi itkenyt. Hestia kuuli juuri sopivasti sanan "Jästinrakastaja" ja pysähtyi oitis aloilleen. Nopea pysähtyminen tarttui ilmeisesti yhden nuoren sivusilmään ja Hestia huomasi kaikkien porukan katseet itsessään. Yksi hieman pidemmistä ja oletettavasti vanhemmista pojista astui hieman lähemmäksi Hestiaa. "Kas kas... Olinkin haistavinani törkyä lähistöllä. Olisihan minun pitänyt arvata että se oli Jästien hajua.. Kuinka te siedätte asua niiden keskuudessa?? Paitsi tietenkin jos olette itse aivan yhtä rääsyläisiä" Poika sanoi todella pilkkaavaan äänensävyyn ja pojan porukka nauroi yhteen ääneen. Sellaista ilkeyttä Hestia ei ollut aikaisemmin kuullutkaan. Hän ei tiennyt mikä kaikilla täällä oli jästejä vastaan. Ja toisaalta, haisiko hän oikeasti Jästiltä? Ei hän ainakaan ollut huomannut.
"A-a-anteeksi, mutta olettekohan mahdollisesti n-n-nähneet minun siskoani?" Hestia kysyi heiveröisellä äänellä, joka katosi lähes kokonaan poikien naurun alle. Ehkä olisi vain pitänyt poistua paikalta. Äsken puhunut poika hiljeni ja osoitti kädellään selkänsä taakse. "Jos se on samanlainen jästien kanssa kaveeraaja, niin se oli ainakin hetki sitten tuolla päin. Toivottavasti löydät sen, niin ovat kaikki likatahrat sitten samassa paikassa" Poika sanoi ja sylkäisi Hestian eteen maahan. Hestia ei sanonut enää mitään vaan lähti nopeasti pojan osoittamaan suuntaan. Toivoen löytävänsä nopeasti Floran.

Lopulta hän näkikin siskonsa ja ampaisi juoksuun tätä kohti, huudahtaen nopeasti "Flora!!" ja lähes syöksyi siskonsa kaulaan. "Täällä on aivan hirveitä ihmisiä." Hestia totesi heti vapautettuuaan siskonsa halauksesta. "Voi miten suloista. Kaksi jästien ystävää löytävät toisensa ilkeiden sukulaisten seasta. Melkein liikutun" Ilkeä naisääni kuului Hestian selän takaa. Kaksi heidän ikäistään tai hieman vanhempaa tyttöä seisoi heidän edessään ikävät ilmeet kasvoillaan. Tästä ei hyvää seuraisi...

Flora oli katsellut sivusta helpottuneena, kun Hestia oli vaeltanut paikalle emeraldin vihreässä mekossaan. Sisko ei kuitenkaan ollut ilmeisesti huomannut häntä vaan jäänyt vaihtamaan muutaman sanan toisten kanssa. Flora seisoi hermostuneena paikallaan ja yritti kuikuilla tapahtumia, mutta huomasi vain yhden pojan sylkäisevän Hestian eteen. Floran suonissa kiehahti. Tyttö veti syvään henkeä ja hänen olemattomat kyntensä porautuivat syvälle hänen kämmeniinsä. Sisko juoksi hänen luokseen ja ryntäsi hänen kaulaansa. Flora oli liian vihainen sanoakseen mitään, mutta halasi vapisten sisartaan.
"Tuo poika maksaa vielä! Onpa huonoa käytöstä. Mitä ihmettä hän oikein sanoi sinulle?" Flora ehti kysyä, ennen kuin uusi, ikävä ääni keskeytti hänet. Pitäen sisartaan kädestä Flora kääntyi hiljalleen katsomaan.

"Kas, uusia tuttavuuksia", Flora totesi kuulostaen vihaiselta. Jollekin oli maksettava toisen pojan röyhkeä ele Hestiaa kohtaan. Flora silmäili kahta tyttöä, jotka olivat heitä korkeintaan vuoden vanhempia. Hänen siniset silmänsä siristyivät ja suu vetäytyi mutruun. Minkä takia kaikki tuntuivat haluavan vain haastaa riitaa heidän kanssaan?
"Kylläpä osuit naulan kantaan – ilkeitä te juurikin olette", Flora jatkoi samalla äänensävyllä ja puristi hieman lujemmin sisarensa kättä. Tytöt katsoivat toisiaan ja tirskahtelivat. Se kuulosti ärsyttävältä ja Flora olisi antanut mitä hyvänsä voidakseen vaimentaa heidät.
"Tiedätkö mitä, senkin haiseva pikku jästinrakastaja?" toinen tytöistä sanoi ja astui eteenpäin vihaisena. Jos Flora olisi ollut kissa, hänen karvansa olisivat varmaan nousseet pystyyn.
"Enpä taida tietää, tai sen puoleen kyllä välittäkään", Flora kivahti. Nauru heidän ympärillään yltyi ja Flora joutui astumaan yhden askeleen syrjään pikkukiven lentäessä tuuman päästä hänen päänsä vierestä.

Takana olevat pojat ja pienemmät lapset nauroivat. Heidän joukkonsa tuntui koko ajan lähestyvän ja hoilottivat jotakin, mikä kuulosti suunnilleen tältä: "jästinrakastajat, jästinrakastajat, jästinrakastajat...". Huuto koveni ja koveni heidän ympärillään ja lapset lähestyivät. Floran sisintä kylmäsi. Toinen vanhemmista tytöistä tarttui hänen kauniin sinisen juhlamekkonsa rintamuksesta kiinni ja paiskasi hänet kauemmas Hestiasta ja lähemmäs loilottavaa joukkoa. Jos paniikki tytössä olikin alkanut vähäisenä alkoi se nyt kasvaa yhä suurempiin ja suurempiin mittoihin. Jostakin lensi toinen kivi, joka osui tällä kertaa tyttöä kasvoihin. Flora kiljaisi ja horjahti, minkä seurauksena päätyi polvilleen maahan.
"No, mikä on, jästinrakastaja?" eräs pojista kysyi ja virnuili yhä leveämmin ja leveämmin.
"En minä ole jästinrakastaja!" Flora huusi kauhuissaan ja tunsi olonsa niin nurkkaan ajetuksi, kuin vain voi tuntea. Joka puolella häntä ympäröivät ilkeät kasvot, jotka nyt katselivat toisiaan epäuskoisina.
"Sanoitko, ettet muka ole jästinrakastaja?" kova ääni kysyi tytön takaa, mikä sai Floran käännähtämään nopeasti ympäri. Toinen tytöistä lähestyi häntä jälleen.

Vihreä ruoho olisi tuntunut milloin vain paremmalta. Se olisi voinut tuntua pehmeältä ja hyväilevältä. Mutta kun makasi maassa koko lailla avuttomana poski vasten ruohoa, olisi silkkisinkin nurmimatto tuntunut karvaan pistelevältä.
"Lopettakaa! Minä olen puhdasverinen!" Flora kiljui aina, kun lapset tuntuivat lähestyvän häntä uudelleen. Aikaisempi viha oli väistynyt pelon tieltä. Tyttö tunsi itsensä avuttomaksi ja olisi varmasti pillahtanut itkuun, jollei olisi hävennyt niin paljon. Aikansa Floran nöyryytyksellä huviteltuaan tytöt vihdoin komensivat muita jättämään maassa makaavan sinimekkoisen tytön rauhaan. Flora makasi silmät ummessa ruoholla ja veti ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa. Hetken kuluttua hän avasi silmänsä ja katsoa tapitti mustaa kenkäparia.
"Nouse ylös", ylhäältä kuului käskevä ääni.

Flora vapisi kiireestä kantapäähän noustessaan ylös tutisevien jalkojensa varaan. Hän katseli nyt silmiensä väliin osoittavaa sauvankärkeä, joka lennähti samassa takana olevaa joukkoa kohden. Mies sanoi jotakin toisille lapsille, joiden joukon etunenässä seisoivat ne kaksi tyttöä. Flora pakotti itsensä lopettamaan vapinan ja yritti rauhoittaa pamppailevaa sydäntään. Mies kääntyi jälleen Floraa kohden. Kiitokset, jotka tyttö oli juuri ollut lausumassa takertuivat puolimatkalla hänen kurkkuunsa. Ilme miehen kasvoilla oli juuri yhtä inhoava, kuin lastenkin kasvoilla oli ollut. Flora katseli jähmettyneenä miehen kasvoja.
"Minä olen puhdasverinen", Flora sanoi sitten hiljaa, ikään kuin puolustellen.

[Toivottavasti ei mennyt liioitteluksi tuo lasten "hyökkäys"? *wirn*]

[[Ehei haittaa, juuri loistavan lisän toi peliin Eniromaista :> ]]

Hestian sisällä velloi monelaisia tunteita irrauduttuaan Florasta. Päälimmäisinä pelon lisäksi, olivat viha ja jopa pieni paniikki oli iskeä hänen päälleen. Onneksi hän oli sentään löytänyt siskonsa. Flora kysyi että mitä poika oli mahtanut sanoa Hestialle aikaisemmin, mutta Hestia ei ennättänyt vastaamaan, kun ilkeä naisääni keskeytti heidät. Flora saisi vastauksensa epäilemättä tuota pikaa. Flora hoiti vastaamisen, sillä Hestian kaikki energia meni jo itkun pidättämiseen ja eihän edes olisi vastannut tytöille. Flora kuulosti hyvin vihaiselta. Toivottavasti he selviytyisivät, hän tunsi siskonsa sen verran hyvin, että kohta tytöt saisivat samalla mitalla takaisin. Hän tunsi Floran otteen koventuvan ja Hestian vapaa käsi alkoi lähes täristä pelosta. Tytöt eivät näyttäneet olevan moksiskaan Floran kommenteista, tirskuivat vain ja Hestian olisi kovasti tehnyt mieli mottasta jompaakumpaa, mutta hillitsi itsensä.

Toinen tytöistä haukkui Floraa jästinrakastajaksi ja astui hieman lähemmäksi kaksosia. Hestiankin ote Floran kädestä alkoi tiukentua, sitä mukaa, kun tuntematon tyttö lähestyi. Tyttö ei kerennyt kuitenkaan jatkaa, eittämättä nokkelaksi aikomaansa kommenttia, kun Flora vastasi jo tytölle, toteavansa ettei välitä tietää. Hestia nyökkäsi tälle ja veti kasvoilleen vihaisen ilmeen, siinä määrin kuin pystyi. Ei häntäkään kiinnostanut toisen tytön mielipiteet heistä. Ja toisaalta hän halusi näyttää olevansa täysin siskonsa rinnalla. Floran kommentilla ei kuitenkaan ollut aivan haluttu lopputulos, sillä nauru heidän ympäriltään yltyi yltymistään ja lensipä heitä päin jopa pieni kivikin. Väkivaltaiseksihan tämä alkoi mennä. Vaikutti siltä että heidän 'rakkaat' serkkunsa ja ties mitkä sukulaiset aikoivat antaa heille opetuksen. Hestia kuuli varmasti aivan yhtä hyvin kuin Florakin "jästinrakastajat" hoilotuksen ympäriltään ja muutama pojista lähestyi kaksosia.

Sitten Hestialla ei ollutkaan enää selkeää kuvaa mitä tapahtui. Hän tunsi otteensa Florasta irtautuvan, kun hänen siskonsa revittiin uudesta mekosta pois hänen luotaa ja hän tunsi itseään selvästi voimakkaammat käsivarret tarttuvan takaapäin, ensin hänen hiuksistaan, sitten rintakehän päältä ja hänet vedettiin maahan. Hän kuuli siskonsa kiljahtavan ja yritti pyristellä käsiä vastaan, mutta turhaan, pojan ote oli liian voimakas. "Päästä irti!" Hestia rimpuili ja huusi pojalle, mutta tämä lähinnä naureskeli ja pakotti Hestian katsomaan, kun Floraa kiusattiin ja nöyryytettiin. Se kuitenkin loppui melko nopeasti, Hestia erotti vain sanan "Puhdasverinen" ja tunsi kuinka häntä kiinni pitäneen pojan ote höllentyi kuin taikaiskusta. Hestian ei tarvinnut edes pyristellä vapaaksi, vaan hän vain irtautui pojasta. Hän katsoi Floran suuntaan ja näki aikuisen mustapukuisen miehen tuijottavan hänen siskoaan. Mies oli vetänyt taikasauvansa esiin ja osoitti sillä Floraa. Hestia kuuli miehen käskevän muiden lasten painua pois ja nämä tekivät niin ilman minkäänlaista vastarintaa tai edes epäkunnioittavaa katsetta näyttäen.
Hestia käveli lähemmäs siskoaan, mutta ei uskaltanut tehdä mitään. Mies oli kuitenkin täysikasvuinen. Flora sanoi miehelle olevansa puhdasverinen, mikä ei aluksi aiheuttanut miehessä mitään reaktiota mutta pienen hetken päästä mies naurahti, "Teidän verenne on tahriintunut, kun olette eläneet niiden jästien keskuudessa. Olette verenpettureita ja sellaisia emme Carrowien suvussa pitkään katsele! Jos ette olisi alaikäisiä olisitte kärsineet tuhat kertaa pahemmin, kuin äsken." Mies totesi julmasti ja piti taikasauvansa edelleen osoitettuna Floraan. Hestia oli pysähtynyt vain puolen metrin päähän Floran taakse, eli siihen pisteeseen mihin oli ehtinyt, ennen kuin mies oli avannut suunsa.
Aikaisemmin Hestialle ei ollut valjennut kuinka pitkälle ihmiset saattoivat mennä puhdasverisyytensä ja jästeihin suhtautumisensa kanssa, mutta selvää oli, että he oli nyt tekemisissä yhden ääripään edustajan kanssa. Mielipuolisiahan miehen väitteet olivat, mutta ei Hestia uskaltanut sitä äänen sanoa. "Minä olen puhdasverinen, Amicus Carrow. En ole ollut jästien... tai sanotaan enää elossa jästien kanssa tekemisissä. Te olette vain puhdasverisen velhosuvun häpeäpilkkuja, jotka tahrivat olemassaolollaan sukumme maineen ja lopulta koko puhdasverisyytemme on vaarassa, jos antaisimme sen tapahtua" Amicus jatkoi inhon suorastaan tihkuessa miehen jokaisesta sanasta. Hestia keräsi sen verran rohkeutta että uskaltautui kömpimään siskonsa rinnalle ja jäi polvilleen ruohikkoon miehen eteen. Amicus osoitti nyt taikasauvallaan vuoroin Floraa, vuoroin Hestiaa, "Mitä minä tekisin kanssanne?" mies pohti ääneen sauvankärjen hitaasti liikkuessa oikealta vasemalle ja vasemmalta oikealle. Hestia ei uskaltanut sanoa mitään hän, vapisi kuin haavanlehti miehen edessä, mutta siskonsa vierellä. Hitaasti hän alkoi hakea kädellään siskonsa kättä. Onneksi hänellä oli sisko.

[[Hui, kuinkahan käy? Toivottvasti tuo, että mies on Amicus, sopii sinulle?]]

[Hyvä hyvä, sitä oli vain sen verta hauska kirjoittaa etten sitten raaskinut enää leikata sitä poiskaan – olipa turhan dramaattista tai ei. Ja sopii eniromaisesti minulle, että tuo mies on Amicus. Pelimme on tosiaan saanut synkkiä käänteitä, mikä on minusta ihanaa, mutten ehkä voi sanoa samaa Floran ja Hestian puolesta. *wirn*]

Flora tunsi, kuinka Hestia liikahteli hänen takanaan, mutta tyttö ei uskaltanut kääntää päätään siinä pelossa, että kasvoistansa muutaman tuuman päässä oleva sauva päättäisi yhtäkkiä omistajansa tahdosta räiskäyttää jonkin karmean taian ilmoille. Kyllä tyttö sentään sen verran piti kasvoistaan, ja tahtoi vastedeskin katsella niitä peilistä ilman huolta itsensä sekoittamisesta Pyhän Mungon taikavahingot ja -vammat osaston potilaisiin. Siinä Flora siis seisoi ja antoi katseensa singahdella sauvan kärjestä miehen kasvoihin, joihin ne pysähtyivät miehen aloittaessa puhumisen.

Ensiksi Flora ei ollut käsittää, mitä mies oli juuri sanonut. Kevyen naurahduksen saattelemana mies oli tullut juuri todenneeksi, että heidän, Flora Carrowin ja Hestia Carrowin veri oli tahriintunutta. Tytön leuka loksahti auki ja miehen mainitessa heidän olevan lisäksi verenpettureita, hän suorastaan typertyi. Kuinka ihmeessä he saattaisivat olla jotakin sellaista? Hehän olivat aina eläneet hyvin ja rauhaa tahtoen. Eivät he olleet tahalleen valinneet minkäänlaisia puolia tai vain jonakin päivänä päättäneet elävänsä sellaista elämää, mitä he nyt elivät. Flora oli kasvatettu niin, ja nyt mies hänen edessään käytännössä katsoen ilmoitti Floran sekä hänen perheensä olevan mätäpaiseita koko sakki ja toivotti heidät hiton kuuseen sukua häpäisemästä. Sitten Flora suuttui ja napsautti leukansa kiinni. Mitä tuo mies oikein itsestään luuli? Seisoi siinä mahtailemassa. Kaiken lisäksi hän oli juhlien järjestäjä.
"Hittoako tulit sitten meidät tänne kutsuneeksi", Flora ehti äyskäistä ennen kuin tajusi, että oli tekemässä ison virheen. Tyttö sulki suunsa ja värähti tuulen porhaltaessa hänen lyhyiden niskahiuksiensa lävitse.

Jossakin takana Hestia liikahteli eteenpäin ja hamuili kädellään Floran kättä. Flora ojensi kätensä enemmän kuin hyvillään ja puristi sitä tiukasti katsellessaan sauvan heiluvan vuoroin Hestian suuntaan ja vuoroin hänen suuntaansa. Amicukseksi itsensä esitellyt mies pohti, mitä oikein tekisi tyttöjen kanssa ja Floran mieleen räiskähti tusina nenäkkäitä vastauksia, joista jokaisen hän hylkäsi. Sauva ja aikuinen mies sen varressa tuntuivat hiukan isolta suupalalta. Laumasta lapsia hän olisi vielä selvinnyt, mutta taikasauvalla varustettu täysikasvuinen...

Floran katsellessa sauvaa, hänen mielensä valtasi suunnaton halu omistaa itsekin tuollainen tikku. Kuvitelmissaan hän oli voittamaton. Niin kauan kuin Floralla olisi sauva ei kukaan satuttaisi häntä tai hänen siskoaan. Tytön pieneen mieleen tupsahti palava kiihko – hän tahtoi tuollaisen itselleen. Sinisiin silmiin syttyi maaninen katse, kun tyttö seurasi sauvan liikettä katsellaan. Antakaa minulle sauva niin opettelen taikomaan. Antakaa minulle aikaa niin opettelen kostamaan. Antakaa minulle kosto, niin tyydytän janoni, Flora tuumi ja nosti palavat silmänsä ylös miehen kasvoihin.
"Tai jospa sinä antaisit meidän vain mennä. Mitä pahaa me olemme tehneet? Kukaan ei valitse, vaan kohtalo kuljettaa. Ei ollut meidän valintamme syntyä juuri isällemme ja äidillemme", Flora sanoi hiljaa ja hänen sydäntään kirpaisi, kun hän halvensi vanhempiensa kunniaa. Syvällä sisimmässään hän pyysi anteeksi heiltä ja jatkoi sitten, tajuamatta kuulostavansa varmaankin sangen pikkuvanhalta.
"Me olemme kuitenkin puhdasta velhoverta, tämän suvun vesoja. Voimme yrittää parhaamme täyttääksemme suvun kunnian. Olen pahoillani jos... olen pahoillani jos olemme-", Floran sanat takkuilivat ja tuntuivat tarttuvan kurkkuun. Ei hän ollut pahoillaan mistään. Huomaamattaan hän puristi sisarensa kättä lujempaa.

[[Kyllä harvinaisen synkkä peli tuli 11-vuotiaille tytöille .. No eivätköhän nuo toivu kun saavat turvaa toisistaan (: ]]

Hestia ei ollut kuullutkaan, että veri voisi 'tahriintua' tavalla, miten Amicus oli juuri kuvaillut. Sehän oli täysin naurettava väite! Jästit olivat ihmisiä siinä missä puhdasveriset noidat ja velhotkin. Hestia ei kuitenkaan avannut ajatusmaailmaansa sen enempää; hän arvosti omaa ja siskonsa elämää liikaa, että olisi alkanut oikomaan aikuisen sauvallisen miehen ajatuksia. Lopulta väittely, jos sellaista edes olisi syntynyt, olisi mennyt Eipäs-Juupas-tyyliseksi väittelyksi, jossa lopulta olisi käynyt huonosti. Hestian ei auttanut sillä hetkellä kuin toivoa että selviäsi henkiriepunsa kanssa pois juhlista ja mieluiten siskonsa kanssa. Hänen ei auttanut kuin kuunnella, kun mies pilkkasi koko hänen perhettään, niin paljon kuin se kirpasikin, ja istua siskonsa vierellä. Flora sensijaan pisti kampoihin, kyseenalaistaessaan Amicuksen kutsun alkuperäisen tarkoitusperän. Hestiakin nosti uteliaan katseensa mieheen, joka näytti hetken mietiskelevän mitä vastaisi Floran, kenties retoriseksi tarkoitettuun, kysymykseen. Floran kysymys oli Hestiankin mielestä aiheellinen, mutta ehkä tässä tilanteessa suun kiinni pitäminen olisi ollut fiksumpaa. Ajatuksissaan Hestia läimäisi itseään kovaa otsalle, etteivät he vain olisi joutuneet ojasta allikkoon.

Amicus katseli heitä hetken ja päästi sitten pienen "tsot tsot"-äänen. "Sinullahan on sisua, ainakaan isältäsi et ole sitä perinyt. Toivoin alunperin hänen tulevan paikalle, mutta hän jänisti tapansa mukaan... Joudun siis tyytymään teihin." Mies totesi ilkeästi ja maiskutteli kieltään etuhampaitaan vasten, näyttäen melkein nälkäiseltä sudelta, joka oli jo ottanut saaliinsa kiinni ja yritti nyt päättää mistä päästä aloittaisi syömisen. Heti Floran käteen tartuttuaan, Hestia odotti kirouksen lentävän päin näköä, mutta Amicus hillitsi ainakin toistaiseksi itsensä. Taikasauva tosin pysyi tyttöjen kasvojen edessä. Hestialla oli ollut jo lasten ivailussa kestämistä, mutta aikuisen miehen häijyt kommentit hänen perheestään tuntuivat todella pahalta. Ajatuksissaan hän toivoi olevansa niin voimakas että voisi suojella siskoaan, vaikka haastamalla Amicuksen kaksintaisteluun, mutta mitä mahdollisuuksia hänellä oli, eihän hänellä ollut edes taikasauvaa... Hän kirosi heikkouttaan.

Flora ehdotti että mies vain antaisi heidän mennä rauhassa. Hestialla oli omat epäilyksensä tämän idean suhteen, mutta ei kai heillä enää muutakaan mahdollisuutta ollut, kuin rukoilla mieheltä että saisivat lähteä. Floran argumentit olivat kuitenkin järkeenkäypiä; hittoako he pystyivät vaikuttamaan vanhempiinsa tai sukuunsa? Yhtä hyvinhän he olisivat voineet olla vaikka Amicuksen siskoja. Amicuksen kasvoilta paistoi yllättyneisyys, kenties tuo ei ollut odottanut moista sisua Aronin lapsilta, kuten itse sanoi, tai sitten tuolla oli vielä omatunto ja kahden pikkutytön häpäisy olisi ollut vastoin sit. Todennäköisin vaihtoehto oli kuitenkin se, ettei mies ollut odottanut noin järkeviä kommentteja 11-vuotiaalta.
Amicus tuhahti näille sanoille, mutta antoi Floran jatkaa.. Floran lause kuitenkin keskeytyi, ja Hestia tiesi tasantarkkaan minkä vuoksi; mitä syitä heillä oli muka olla pahoillaan? Anteeksi ettemme toteuta odotuksiasi sukulaistesi suhteen?.. Järjetöntä.
"Eikö suvun kunnia tahriinnu kahden alaikäisen tytön pahoinpitelystä? Olemme korkeintaan pahoillamme siitä ettemme voi vielä haastaa sinua mitenkään!" Hestian sanat lensivät hänen huuliltaan automaattisesti ja hän läiskäisi oitis vapaan kätensä suunsa eteen. Hitto.. hän ajatteli tuskissaan, mutta tunsi syvällä sisällään myös ylpeyttä. Hän ei olisi uskonut pystyvänsä edes avaamaan enää suutaan.
Amicus katsoi Floraa ja Hestiaa kiinnostunein silmin ja Hestiasta näytti että miehen sauvakäsi alkoi laskea hitaasti. "Olisi vastoin kunniaani murhata kaksi alaikäistä noitaa, ennen kuin nämä edes ovat saaneet omia taikasauvojaan. Se olisi raukkamaista muutenkin.. Mutta kun olette vanhempia, en ole näin armollinen teitä kohtaan. Kun näen teidät seuraavan kerran, voimme kaksintaistella, sillä arvaan teidän janoavan kostoa, jos ette vielä niin kenties myöhemmin... Menkää nyt hittoon pihaltani." Amicus sanoi lannistuneena, miehellä taisi sittenkin olla vielä omantunnon ripeet tallella. Hestian katse kääntyi oitis hänen siskoonsa ja hänen vetisistä silmistään loisti kiitollisuus. "Ainiin.. sanokaahan terveisiä Aronille." Amicus totesi vielä ilkeä hymy huulillaan ja lähti kävelemään takaisin telttoja päin.

Hestia oli edelleen paikoillaan ja katseli kun miehen musta kaapu katosi yhteen teltoista. "Flora Oletko kunnossa?" Hän kysyi pienen hetken kuluttua kääntäen katseensa siskoonsa. Ainakin Floran mekko oli pahasti kärsinyt, ja niin oli kyllä Hestiankin. Mutta ainakin heillä oli vielä henkiriepunsa, mistä saattoi olla kiitollinen.

[Niin niin, onneksi saavat! Tosiaan pelon tahrittamaa peliä, mutta mikäs tässä? Musta on tosi hauskaa pelailla tätä! :DD Anteeksi muuten tämä vastauksen viipyminen.]

Pieni tyttö vapisi suuttumuksesta ja tukahdutetuista tunteista. Jos hän olisi ollut koira hän olisi jo loikannut edessä seisovan miehen kurkkuun käsiksi. Flora pusersi vapaan kätensä nyrkkiin ja puri huultaan. Oli hankalaa vain seistä siinä aloillaan, kun toinen kyseenalaisti hänen isänsä urheuden. Jos Floralta olisi kysytty hän olisi haastanut miehen siinä paikalla kaksintaisteluun, mutta toisaalta, hän oli vain 11-vuotias pieni, sauvaton tyttö, jolla oli kaikki edessä ja kaikki menetettävänään. Siskokin. Niinpä Flora joutui vain tyytyä kuuntelemaan miestä ja toteamaan, ettei tällä hetkellä todellakaan ollut mikään unelmien kaksintaistelukumppani. Vastapuoli olisi todennäköisesti räjähtänyt nauruun hänet nähdessään, ottanut Floran haasteen sitten kunnianloukkauksena ja Floran ärsyttämänä sitten nirhannut tytön, ennen kuin hän olisi edes ehtinyt viskata kiven puolikastakaan. Kaikesta päätellen Hestia tunsi vieressä koko lailla samankaltaisia tuntemuksia, mikä antoi Floralle rohkeutta.

Amicuksen pysähtyessä kuuntelemaan Floran ehdotusta ja keskenjääneitä pahoitteluja jostakin, tytön mieli kävi yhä matalammaksi. Mitä mahdollisuuksia meillä oikeastaan on enää päästä täältä ehjinnahoin kotiin, Flora mietti mielessään ja tunsi samassa kevyen sykkeen nenässään. Ainiin, enhän minä enää olekaan edes ehjä, Flora totesi ja koetti kädellään nenäänsä, joka tuntui lämpimältä ja märältä. Siihen iskeytynyt pikkukivi oli aiheuttanut ikävää jälkeä. Myöhemmin kotona Flora oli huomannut nenän nahan rullautuneen hieman siitä kohtaa, johon kivi oli osunut, ja että kivi oli raapinut koko lailla komeat naarmut hänen nenäänsä ylipäätään. Mekkokin taisi olla tuhruinen, josta Flora oli vielä enemmän pahoillaan. Kuinka pitkä aika siitä oikein oli, kun äidin kasvoilla oli paistanut ilo ja ylpeys hänen katsoessaan kahta tytärtään sievissä juhlamekoissaan? Siitä tuntui olevan ikuisuus.

"Eikö suvun kunnia tahriinnu kahden alaikäisen tytön pahoinpitelystä? Olemme korkeintaan pahoillamme siitä ettemme voi vielä haastaa sinua mitenkään!" Flora kuuli Hestian huudahtavan yllättäen. Tyttö käänsi hämmästyneet silmänsä siskoonsa ja tunsi ylpeyden pistoksen. Minun siskoni. Hestia tosin taisi itse säikähtää sanojaan, sillä hän läiskäisi oitin käden suunsa eteen. Flora sen sijaan pukkasi kevysti tyttö kylkeen ja vinkkasi hänelle silmää varoen visusti, ettei Amicus huomannut. Hestian rohkeus sai Floran nostamaan leukaansa muutaman tuuman ylemmäs ja hänen ryhtinsä paranemaan. Hitto vie, me tosiaankin laitoimme tuolle ukkorähjälle kampoihin, Flora totesi ilahtuen suunnattomasti mielessään. Mikään ei ollut pahempaa, kuin hävitä ja Flora inhosi häviämistä. Voittoon keinolla, millä hyvänsä, tuntui olevan eräänlainen äänetön Floran motto. Ehkä juuri tämä oli yksi syistä, jonka takia Tylypahkan lajitteluhattu myöhemmin sijoitti Floran juuri luihuiseen.

"Olisi vastoin kunniaani murhata kaksi alaikäistä noitaa, ennen kuin nämä edes ovat saaneet omia taikasauvojaan. Se olisi raukkamaista muutenkin.. Mutta kun olette vanhempia, en ole näin armollinen teitä kohtaan. Kun näen teidät seuraavan kerran, voimme kaksintaistella, sillä arvaan teidän janoavan kostoa, jos ette vielä niin kenties myöhemmin... Menkää nyt hittoon pihaltani", Flora kuuli Amicuksen sanovan ja oli aistivinaan miehen äänessä lannistuneisuutta. Ja sekös jos mikä nostatti tytön mielialaa. Ensinnäkin mies oli avoimesti tarjonnut hänelle tilaisuuden tasata tilit, jonka lisäksi hän oli todennut, että he varmaan haluaisivat kostoa. Hestiasta Flora ei tiennyt, mutta ainakin hän itse tahtoi palavasti päästä myöhemmin mittelemään voimiaan miehen kanssa. Floran mielen sokaisivat jännittävä odottava tulevaisuus ja sen mukanaan tuoma pelon säväys. Tyttö voihkaisi hiljaa – olisinpa jo kyllin vanha. Kaikki mikä odotti tulevaisuudessa sai väreiden jonon juoksemaan pitkin Floran selkää. Tuntematon, edessepäin oleva elämä tuntui palavalta. Hän halusi saada sen käsiinsä nyt.

Tosin oli asioita, jotka tulisi hoitaa ensin, että ehtisi elävänä kokemaan hurjan elämän. Ja noita asioita oli esimerkiksi itsensä ja rakkaan sisarensa hoitaminen pois siitä kirotusta paikasta. Amicus pyysi vielä välittämään terveiset Aronille, jolloin Flora tunsi pimahtavansa ja karjaisi mahtipontisella äänellä perään, että ihan varmasti kertoisivat rakkaat terveiset. Karjuttuaan keuhkonsa siltä erin tyhjiksi Flora huohotti ja kääntyi siniset silmät salamoiden siskoaan kohden. Hestia kysyi, oliko hän kunnossa. Flora oli juuri aikeissa nyökätä, kun hänen kylkeensä pisti. Jokin potkuistakin oli tainnut osua kipeästi.
"Olen minä ihan okei. Nenässäni on tosin jonkilainen haava ja auh... minun kylkeen sattuu", Flora vikisi ja silmien palava katse sammui säälittäväksi.
"Entäs sinä, eikai sinuun sattunut?" tyttö kysyi ja katsoi siskoaan huolissaan. Sitten hän katsahti taakseen ja huomasi väen kerääntyvän telttojen ulkopuolelle. Osa katseli heitä ilkeästi ja osa tutkimattomin ilmein. Flora nielaisi ja alkoi toivoa, ettei olisi huutanut niin kovaan ääneen.
"Kuule, Hestia, meidän on varmaan parasta poistua", Flora mumisi ja suuntasi askeleensa kohti ulos vievää porttia. Eihän heillä ollut porttiavainta eikä liioin takkaakaan – oli pakko yrittää jalan jonnekin.

[Niin, miten on? Jatkuuko peli vielä, vai onko ainakin juhla-osio tyttöjen osalta nyt ohi? Voihan olla, että kotimatkaa ja kotiin paluuta olisi vielä kiva pelata tämän saman pelin tiimoilta? (:]

[[Ei haittaa mitään vaikka vastauksia menee muutamia päiviä... Sitten kun vastauksia saa odotella viikkotolkulla, niin sitten se jo hieman harmittaa ... Ja minusta olisi myös todella mukavaa jos jatkaisimme tätä vielä. Täytyyhän siskosten päästä vähän 'purkautumaan' kokemastaan, muillekkin siis kuin karjua Amicuksen selälle(nauroin tolle kohdalle ääneen täällä ) Ja mielenkiintoista selvittää kuinka neitokaiset pääsevät takaisin kotiinsa ]]

Jos Hestian varsin räikeä purkautuminen Amicukselle, ei saanut tyttöä itseään tuntemaan oloaan kovinkaan itsevarmaksi, niin ilmeisesti Floraan hänen huutonsa oli tehnyt vaikutuksen. Hestia tunsi kevyen kosketuksen Floran puoleisessa kyljessään ja vilkaisi juuri sopivasti siskoaan nähdäkseen tämän silmän vinkkauksen. Pieni hymykare levisi Hestian huulille siskonsa eleen vuoksi. Hestia tunsi täysin uudenlaista kiintymystä siskoonsa; he olivat yhdessä vastustaneet varsin tyrannimaista aikuista, joka uhkasi avoimesti heidän henkeään. Tätä päivää hän ei unohtaisi koskaan, eikä vain sen vuoksi että juhlissa oli ollut kamalaa, vaan myös sen vuoksi, että vasta nyt hän ymmärsi kuinka tärkeä Flora oikeasti olikaan hänelle ja kuinka paljon hän tästä oikeasti välitti.

Amicus myönsi lopulta ettei alaikäisten surmaaminen kuulunut hänen illan suunnitelmiinsa (tai ehkä oli kuulunut, mutta ei enää) ja kehoitti vielä heitä painumaan pois hänen juhlistaan. Niin no, tilanteen huomioonottaen, olisikin ollut naurettavaa odottaa ystävällistä 'Kiitos kun kävitte, toivottavasti nähdään pian uudestaan'- tervehdystä. Hestia ei ollut uskoa silmiään, kun Amicuksen selkä katosi telttojen suojiin. Hestia janosi kyllä kostoa, ja toivoi että jonain päivänä voisi taistella Floran kanssa miestä vastaan, sillä olihan mies haastanut heidät molemmat. Flora ilmoitti vielä tulisesti, että varmasti toivottaisivat terveiset perille. Onneksi Amicus ei enää kääntynyt takaisin ja ilmoittanut muuttaneensa mielensä. Hestia sai pitkästä aikaa taas kunnolla henkeä. Hän päästi helpottuneen huokaisun ja kääntyi siskonsa puoleen kysellen tämän vointia.

He olivat todella selvinneet tilanteesta ja vieläpä suhteellisen hyvässä kunnossa, vaikkakin molempien varsin kauniit mekot olivat pilalla ja Floran kasvoissa oli ruhjeita ja kylkikin oli ilmeisesti kipeänä. Hestia katsoi huolestuneena siskonsa nenässä olevaa haavaa. Se ei onneksi näyttänyt syvältä, mutta kivi oli kuitenkin tullut aika kovaa, joten epäilemättä siihen sattui. "Olen ihan kunnossa fyysisesti, henkisesti en niinkään" Hän vastasi surullisena. Epäilemättä Florakin henkinen puoli oli kokenut kovia ja tiesi mistä sisko puhui. "Sääli mekkoja" Hestia totesi vielä, katsoen omaa mekkoaan, jossa oli nyt muutama repeämä helmassa ja olipa selkäpuolelle tarttunut likaakin. No saivatpahan he sentää säilyttää henkensä, siitä jos mistä piti olla kiitollinen.

Hestiakin huomasi myös ihmisten tulevan ulos teltoista ja ilmeet kielivät että siskokset eivät enää olisi tervetulleita takaisin. Noh, eipä Hestia olisikaan enää halunnut palata. Flora totesi että heidän olisi parasta lähteä, ja tälle Hestia nyökkäsi hyväksyvästi. "Olet oikeassa. Mennään kun vielä omin jaloin päästään." Hän totesi ja lähti kävelemään siskonsa mukana poispäin teltoista ja kohti porttia, josta pääsi pihalle. Hestia ei uskaltanut avata suutaan enää pihamaalla ollessa, mutta heti kun he saivat itsensä pois kammottavasta pihasta hän kääntyi siskonsa puoleen uudestaan. "Mutta millä me pääsemme kotiin?.. Minä en tiedä yhtään missä olemme tai missä suunnassa koti on." Hän voihkaisi ja tunsi epätoivon pistoksen sisällään. Pieni hiljainen kyynel valui hänen vasemmasta silmäkulmastaan, mutta hän ei vaivautunut edes pyyhkäisemään sitä pois. Se sama heikkouden tunne, mitä hän oli tuntenut ollessaan Amicuksen armoilla, palasi hiljalleen hänen ylleen.

Tuskinpa he voisivat mennä takaisinkaan kysymään, olisiko jollakulla mahdollisesti ylimääräinen porttiavain heidän kotiinsa, tai että voisivatkohan he käyttää hormipulveria tai saada luutia lainaan, jos edes osaisivat lentää. Oli siis melko selvää, että heidän oli käveltävä ainakin jonkin matkaa, ehkä he törmäisivät johonkuhun, joka osaisi auttaa.

Hestia katsoi ympärilleen, varjostaen kädellään silmiään. Aurinko oli jo laskussa, mutta sen säteet olivat kuitenkin kirkkaat. Seutu ei näyttänyt mitenkään hirvittävän vilkkaalta, muutamia peltoja ja nummia jäi heidän vasemmalle puolelleen, johon myös tie päättyi, joten siihen suuntaan ei kannattanut lähteä. Oikealle tie jatkui mutta asutusta oli hyvin harvakseltaan. Hieman kauempana laskevan auringon säteiden alta, Hestia oli näkevinään usempia kattoja, kenties jonkilainen kylä. Epäilemättä velhokylä, sillä tuskinpa Carrowit asuisivat jästien keskuudessa.
"Ehkä tuolta kylästä löytyisi apua? Tai ainakin kahvila, josta voisimme kysyä neuvoa ja ehkä jotain syötävääkin" Hestia ehdotti toiveikkaana. Nyt vasta hän tajusi kuinka nälkä hänen oikeasti olikaan. Hän kun oli itsepintaisesti kieltäytynyt syömästä tuhtia aamiaista, toivoen saavansa juhlissa syödä niin paljon kuin jaksoi... Mutta näin ei sitten aivan ollutkaan, joten käytänössä hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Ja ehkä pieni naposteltava saisi heidän ajatuksensa pois kammottaviksi muuttuneista juhlista ja suvusta. Ja epäilemättä heidän mielensä paranisi ihan vaikka vain kuumasta kaakaosta.

[[Täytyy kyllä yhtyä tuohon, että tätä peliä on tosi kiva pelata Keksin tuon maisemakuvauksen aika nopeasti päästä, niin jos haluat lisätä jotain niiin ole toki hyvä. Florahallahan saattaa olla tarkemmat silmät tai vastaavaa ]]

[Nonniin, hyvä jossei haittaa, koska mulla tosiaan on nyt ollut viime aikoina hankaluuksia saada aikaiseksi näitä peliviestejä, niin multa on vienyt aina muutaman päivä näiden vastausten kirjoittamisen kanssa. Aina oon alottanu, mutta sitte iskeny paniikki, etten saakaan hyvää viestiä aikaiseksi ja oon vaan möngertäny pois kirjotusohjelmasta ja keksiny jotaki muuta. Tosin en ajatellut antaa sun kuitenkaan odottaa näitä vastauksia viikkotolkulla, sillä –kuten itsekin sen totesit– se on harmittavaa. Yritän nyt vielä tämän loppulomani aikana kuitenkin vastailla paremmin. *hymy* Joo, hyvä hyvä, jatketaan ihmeessä, tämä on mukava peli ja on ihanaa saada tytöt saatettua kotiin asti. Ja tuo sinun maisemakuvauksesi oli oikein mainio!]

Se oli suuri, jylhä portti. Tummat kaaret korottuivat korkeuksiin ja raudan kylmä hehku ei lämmennyt. Portti aukesi keskeltä ja sen taotut kiemurakuviot muodostivat käärmemäisiä hahmoja. Hahmojen päät tuntuivat hipovan ylimpiä kaaria ja yhden käärmeen kieli lipoi saranoita. Laskevan auringon säteet heittivät portista synkkiä varjoja maahan. Se oli kiehtova portti ja Flora olisi varmasti jäänyt tutkimaan sitä paremmin – ellei olisi pelännyt viivyttelen aiheuttavan vielä ihmeellisellä tavalla puuttuneiden kirousten satelua heidän niskaansa. Niinpä tyttö loppujen lopuksi tunsi vain suurta helpotusta ottaessaan sen askeleen, joka vei hänet ulos siitä portista. Päänsä sisällä häntä huimasi. Hestian hetki sitten lausumat sanat: Olen ihan kunnossa fyysisesti, henkisesti en niinkään, pyörivät hänen päässään. Flora mietti. Mitä sellaista maailmassa voisi tulla vastaan, että 11-vuotias tyttö joutui toteamaan niin? Mikä sellainen seikka oli, joka väänsi heidän turvallisesta maailmastaan pelottavan ja vieraan. Tuntui karmivalta ajatella, että toinen joku voisi olla onnellinen selvitessään fyysisesti kunnossa, mutta henkisesti riekaleina. Itsestään Flora ei ollut niinkään varma. Hän oli loukkaantunut saadessaan iskun kasvoihinsa ja hänen kylkeensä oli potkittu, niin, että nyt siihen koski kun hän hengitti. Mutta henkisesti hänen koko maailmansa oli vain siististi revitty kahtia ja hänelle oli todettu, ettei se kelvannut. Siinä, ole hyvä, uusi ajattelutapa. Hyväksy se tai kuole mielipiteidesi tähden. Florasta tuntui iljettävältä, kun hän mietti, kuinka lähellä kuolemaa hän ja hänen sisarensa olivatkaan oikeastaan käyneet – ja kaikki vain mielipiteiden tähden. Siitä hetkestä pitäen Flora päätti vakaasti, ettei enää koskaan lausuisi ääneen omaa mielipidettään jos se poikkesi liialti toisten näkemyksistä. Syvällä sisimmässään hän voisi olla mitä mieltä haluaisi, mutta jos seuraukset sen ääneen lausumisesta olivat tälläiset, ei Flora halunnut ottaa turhia riskejä. Jokin hänen sisällään oli muuttunut, mutta samalla päätös toi mukanaan sanattoman rauhan ihan vain siitä tiedosta, ettei hänen tarvitsisi kertoa kellekään.

Hestian ääni keskeytti tytön mietinnät ja hän hätkähti säikähtäneenä. Sisko kysyi, että miten he pääsisivät kotiin jolloin Flora katsahti ympärilleen, ja oli juuri avaamassa suunsa vastatakseen, että "porttiavaimella tietysti", kunnes hän muisti. Epätoivo sai Floran hartiat lysähtämään ja koko tytön voihkaisemaan.
"Voi, Hestia, minä en tosiaankaan tiedä", Flora ulvahti ja tunsi ensimmäistä kertaa halua pillahtaa itkuun. Hän huomasi Hestian kasvoille hiljalleen noruvan kyynelen ja tunsi itsensä voimattomaksi. Flora mätkähti istumaan hiekkatielle ja kietoi kätensä polviensa ympärille jääden katselemaan tyhjin silmin eteenpäin. Hänen edessään lainehti kultaisena hehkuva pelto. Tuuli viisti pellon pintaa pitkin saaden korret heilumaan, kuin aallot merellä. Pellon takana avautui vihreänä nummi, jonka taakse kohosi toinen nummi. Niiden takana Flora oli havaitsevinaan lisää kultaista tuiketta, joten hän oletti siellä olevan myös pellon. Tyttö huokaisi raskaasti ja välittämättä enää mekostaan heittäytyä selälleen pölyiselle tielle. Tässä vaiheessa oli aivan se ja sama, menikö mekko vielä hieman likaiseksi – sitä ei voisi kuitenkaan enää käyttää. Tummien ripsiensä takaa Flora katseli sinitaivasta ja ensimmäinen kimaltava kyynel vierähti hänen poskelleen, josta tyttö pyyhki sen oitis häpeissään pois. Hänen likaiseen kämmenselkäänsä jäi tahmainen jälki. Flora kuuli Hestian toiveikkaan äänen yläpuolelta ja käänsi hiukan päätään viistoon nähdäkseen sisarensa paremmin. Lämmin olo ailahti tytön lävitse. Tuntui turvalliselta, kun Hestia oli siinä. Se tuntui vähän samalta, kuin joku hengittäisi kylmästä paleleviin käsiin talvella. Siitä tuli lämmin olo.

Hestia ehdotti toiveikkaan kuuloisena, että ilmeisesti hänen näköpiirissään olevasta kylästä, saattaisi löytyä apua ja ainakin kahvila, ehkä. Silloin Floran vatsa murahti vaativasti ja tyttö aavisti sisarensa aivojen askartelevan melko varmasti saman asian parissa. Hänellä oli kiljuva nälkä, ja kun hän muisti, kuinka hetkeä aiemmin hän oli vielä istunut kotinsa keittiössä mätkimässä jostakin syystä kiukkuisena kalkkunanpalasia leivällensä, hänen vatsansa murahti uudelleen.
"Minulla on nälkä", Flora totesi ja käänsi katseensa takaisin taivaaseen. Sitten hän ähkäisi ja ponnisti itsensä ylös astellen sisarensa vierelle. Totta tosiaan, auringon takana näytti siintävän kylä. Talojen harjakatot tuntuivat kutsuvilta ja Flora reipastui.
"Tule, mennään katsomaan", hän sanoi hiljaa ja lähti marssimaan lievästi alaspäin viettävää tietä. Tienvierustaa reunustivat villinä kasvavat kukat. Flora pysähtyi ja valitsi huolella yhden kukan, josta hän ei ollut varma, mitä lajia se mahtoi olla, mutta piti sen violettia väriä kauniina. Hän ojensi sen sisarelleen.

[[Joo ota vain aikasi noiden vastausten kanssa. Kun sun vastaustenkin laatu on noin erinomaista, niin maltan hyvin kyllä odottaa Mullakin on, varsinkin kirjoittamisen aloittaminen, välillä tosi hankalaa.. Ja teen just tollein että saatan aloittaa hieman ja sitten se tyssähtääkin :/ Mutta hyvinhän tämä näyttää etenevän, joten no worries ]]

Vaikkei Flora asiaa mitenkään kommentoinutkaan, niin Hestiasta tuntui että myös hänen siskonsa oli paitsi fyysisesti, niin myös henkisesti ollut tai oli vieläkin todella kovilla. Hestian pään täyttivät Amicuksen sanat veren puhtaudesta ja kaikki loukkaukset heidän perhettään kohtaan. Hestia ei ollut aikaisemmin kuullut mitään niin vihan ja halveksunnan täyttämiä sanoja, kuin juuri aiemmin. Tuntui uskomattomalta, kuinka pitkälle omat mielipiteet saattoivatkaan viedä; Jopa kahden sukulaistytön murhaan. Hestia tunsi sisällään aina pistoksen jatkossakin, kun ajatteli kyseisiä hetkiä Amicuksen puutarhassa. Nyt hän yritti toistaiseksi parhaansa mukaan taistella kaikkia ikäviä ajatuksia vastaan ja miettiä sensijaan, kuinka he pääsisivät siskonsa kanssa parhaiten kotiinsa.

Heti portista pääsemisen jälkeen ja esitettyään varsin epätoivoisen lausahduksen kotiin pääsemisen suhteen sisarelleen; ei Florallakaan ollut ainakaan heti vastausta. Hestialla ei ollut mitään tietoa, mihin heidän porttiavaimensa oli jäänyt, tai että toimisiko se edes enää. Hän kuuli Floran epätoivoisen ulvahduksen ja sivusilmällään hän näki sisarensa lyhistyvän hiekkatielle istumaan. Hestian pää kääntyi automaattisesti siskonsa suuntaan, muun vartalon seuratessa perässä. Hän meni polvilleen maahan siskonsa eteen, antaen pienen kyynelten virran kulkea rauhassa poskillaan. Hän tunsi selässään mukavan lämmittävän säteilyn, ja tiesi sen tulevan auringon viimeisistä säteistä. Emme voi tässäkään yötä viettää, hän ajatteli itsekseen, samalla kun Flora meni selälleen maahan, enää välittämättä mekosta. Tosin, eipä Hestian ensimmäisenä ajatuksenakaan enää ollut, että "Voi voi, sinne meni uusi mekko" ja olisi itse tehnyt samoin, ellei hänen kotiin pääsy halunsa olisi ollut niin suuri. Hän näki myös siskonsa poskella kyyneleen ja päätti että jotain olisi tehtävä; joten hän esitti toivekkaan ehdotuksensa läheiseen kyläntapaiseen menemisestä. Floran katse kieli, että tämä piti ajatuksesta ja Hestian poskille levisi pieni toiveikas hymy. Ainakin hänellä oli siskonsa, vaikka kaikki muu näyttikin hyvin epätoivoiselta sillä hetkellä.

Hestian hymy vain laajeni, kun hän kuuli siskonsa vatsan murahtavan. Ilmeisesti heillä oli sillä hetkellä samat tarpeet. Hestia ei ollut huomannut oman vatsansa murinaa, mutta nyt kun kuuli siskonsa vatsan ääntelevän nälästä, huomasi hän omansakkin tekevän samoin. "Minulla on nälkä", Hestia kuuli Floran toteavan. Hestia nyökkäsi, nousten samalla jaloilleen "Niin minunkin. Ensi kerralla, kun menen juhliin, syön varmasti ennen lähtöä ja syön sitten vaikka uudestaan juhlissa" Hän totesi, tuntien syyllisyyttä, kun oli aamulla rähjännyt äidilleen, joka oli lähes pakottanut hänet syömään aamupalaa. Kyllä äiti tietää, Hestia totesi itselleen, eikä aikonnut enää jatkossa valittaa äidilleen ruuasta tai sen määrästä.

Flora totesi, jo selvästi reippaammalla äänellä, että mennään katsomaan kylää. Eikä Hestialla todellakaan ollut mitään tätä vastaan, mitä nopeammin sen parempi. Hän halusi päästä, varsin pelottavan oloisen, portin näköpiiristä pois. Niinpä hän lähti siskonsa vierellä tallustamaan kohti kylää. Oikeastaan hän jollain omituisella ja kahjolta kuulostavalla tavalla nauttikin tilanteesta. Hän oli kokenut Floran kanssa jotain, mikä ei unohtuisi varmasti heidän koko elinaikanaan. He kävelivät vierekkäin loivaa tietä alaspäin. Heidän molemmilla puolillaan kasvoivat vehreät nummet ja monenvärisiä, kauniita kukkia. Hestia arveli sisarensa pitävän tälläisesta paikasta, sillä hän tiesi että Flora osasi löytää kauneutta kaikkialta ja kaikesta. Se oli ihailtavaa ja se sai Hestian sillä hetkellä hymyilemään ja jopa hänen surulliset kyyneleensä, vaihtuivat onnen kyyneliin, kun Flora tarjosi hänelle kauniin violetin värisen kukan, joka tuoksui edelleen raikkaalta, ikään kuin aamukaste ei olisi hävinnyt siitä mihinkään ja mitkään saasteet eivät olisi vaikuttaneet siihen. Sen lehdet olivat upean symmetriset, ja ihailtavan avoinna, ollakseen jo melkein ilta-aika.
"Voi Flora!! Se on ihana" Hestia huudahti, heti kun oli haistanut kukkaa ja halasi siskoaan innostuneena. Uskomatonta että Flora oli osannut valita kaikkein kauneimman kukan. Hestia pohti hetken miltä he mahtoivat näyttää; molemmat olivat varsin pölyisiä ja likaisia, Floralla oli jopa pieniä haavoja, silti molemmat näyttivät kutakuinkin onnellisilta ja heillä oli maailman kaunein kukka (ainakin Hestian mielestä.). Hestia ihastui lopulta kukkaan niin paljon, että piti siitä hyvää huolta ja laittoi sen Lajittelupäiväksi päähänsä koristeeksi.
Hestia mietti miten korvaisi siskonsa kauniin eleen, sillä hän ei millään olisi osannut valita yhtä hienoa kukkaa. Ja olisi tuntut omistuiselta antaa samanlainen vastalahja.

Yhtäkkiä, pienen kävelyn jälkeen, Hestian valtasi halu laulaa hieman, vaikkei hän sinänsä ollut hyvä laulaja, mutta hän muisti hyvin kuulemansa, joten hän hallitsi aika monen laulun sanat ulkoa. Ja kun kuulijoitakaan ei ollut muita kuin hänen siskonsa, hän myös uskalsi laulaa. Hän ajatteli sen ehkä hieman keventävän entisestään tunnelmaa ja toisaalta nälkäisenä matkustaminenkaan, etenkään jalan, ei ollut ainakaan Hestian lempipuhaa. Siitä hän keksi myös valita laulunsa aiheen: Matkaaminen. Hän tiesi sopivan laulunkin aiheeseen. Vaikkakin se oli melko lyhyt, mutta kaunis. Hän aloitti varsin varoivaisesti ja hiljaisesti, herkällä äänellä laulunsa, kulkien kuitenkin edelleen kylää kohti siskonsa vierellä:

"Takaa vuorten ja satain penikulmien,
varjoihin maisemien julmien.
Kunpa äänesi kuulla nyt saisin,
pimeyteen sitä päin hamuaisin.
Kunpa äänesi kuulla nyt saisin,
suuntaan sen läpi yön vaeltaisin."

Hestia lopetti ja käänsi pikkaisen punastuneet kasvonsa siskoonsa päin. Hän ei ollut ennen laulanut kenenkään kuullen yksin, sillä hän oli varsin ujo persoona. "Ei aivan yhtä kaunis kuin tämä kukka, mutta menetteli" Hän totesi naurahtaen laulunsa perään. Ehkä Flora osasi arvostaa sitä eri tavoin, kuin hän itse.

[[Kivasti olit tuota tietä kuvaillut niin oli helppo kuvitella tytöt sen varrelle kulkemaan Ihana oli tuo Floran kukka-ele, sai Hestiankin heittämään ujoutensa hetkeksi pois ]]