Upon my end shall I begin

// Sovittu topic. Pelaamassa vain DrRockter ja minä. (Matohäntä ja Barty Sr. ovat niin epäsuosittuja hahmoja, että päätimme jakaa ne keskenämme tämän pelitopicin ajaksi sen sijaan, että odottaisimme mahdollisesti loputtomiin pientä ihmettä. Matohäntä ja Barty Sr. ovat siis silti vapaita hahmoja haettavaksi.

Pelitopicin ajankohta: Sunnuntai-ilta, 28. elokuuta 1994.

Tiedoksenne: Minun hahmoja (Barty Crouch Jr., Draco Malfoy ja Stephen Hunter King) saa yhteisessä pelitopicissa autohitatata kysymättä etukäteen melkein miten vain haluaa - siis myös satuttaa. Paikasta toiseen liikuttaa saa toki vain koskemalla häneen omalla hahmollasi ensin. Mitä ei saa tehdä kysymättä ensin ovat: ei saa tappaa, ei tuottaa pysyvää vammaa, eikä puhua sen suulla tai päättää sen reaktioita. Muutoin siis vapaat kädet kyselemättä, mutta tietty jos sitten jostain syystä pyydän muokkaamaan pois, niin on muokattava. //



Barty Crouch istui talonsa keittiön pöydän ääressä valtavan paperikasan takana. Ne olivat tärkeitä työasioita, mutta hän saattoi miettiä vain miten järjestäisi poikansa turvallisuuden jatkossa ja silti käydä töissä kuten tähänkin asti. Ehkä kotitontun erottaminen ei ollutkaan niin hyvä idea, kuin se oli vaikuttanut stadionilla. Viikonloppu alkoi vedellä viimeisiään, mikä vain lisäsi miehen stressiä. Hän ei kerta kaikkiaan voisi lähteä aamulla töihin—ei nyt, kun tiesi pojan kykenevän vastustamaan komennuskirousta. Miesparka oli äärimmäisen väsyneen ja hermostuneen oloinen.

Olohuoneen sohvalla sen sijaan lojui selällään ja laiskan rennosti hänen 31-vuotias poikansa äärimmäisen levollisen ja huolettoman oloisensa. Sitä vain ei kukaan nähnyt, sillä tämä oli—kuten tavallista—näkymättömyysviitan alla. Juniorin ajatukset risteilivät Voldemortin löytämistä koskevien päiväunien ja muutaman päivän takaisen huispauksen MM-kisan muistojen välillä. Lähinnä hän muisteli sitä autuasta hetkeä, kun hän oli päässyt loitsimaan Pimeän Piirron stadionin raunion ylle. Ei hänellä ollut aavistustakaan olivatko ne uskottomat pelkuripetturit edes tappaneet ketään, mutta olivatpahan ainakin saaneet ajattelemisen aihetta muun yhteiskunnan mukana.

Hän ei edes huomannut kotitonttu Winkyn poissaoloa, vaikka oli viettänyt melkein jokaisen hereilläolohetkensä sen seurassa viimeisten kahdentoista vuoden ajan. Sillä toisin kuin vuosia sitten, nykyään hän ei enää edes yrittänyt ajatella mitään muuta, kuin Voldemortia ja fantasioitaan saada kuolonsyöjä-uransa todella alkuun. Millään muulla ei ollut enää väliä, sillä oli äärimmäisen epätodennäköistä, että isä enää milloinkaan päästäisi häntä näiden seinien ulkopuolelle. Eikä yksi Pimeän Piirron loihtiminen ei ihan ollut sen arvoista pisemmän päälle. Komennuskirous toki piti hänet vapaana huolesta ja tuskasta, mutta jatkuvasti viitan alla nysvääminen ja sisäilman hengittäminen ei silti ollut mukavaa. Hän tarvitsi edes unelmansa sietääkseen sen.

Talo oli täysin hiljainen, lukuun ottamatta keittiön oven yläpuolella tikittävää seinäkelloa. Hetken kuluttua sen kuitenkin rikkoi ulko-ovelta kuuluva koputus. Barty harkitsi hetken olla kuin ei olisikaan ja keskittyä vain ratkaisemaan perheongelmansa—tuskin ovella työasia sunnuntaina kuitenkaan olisi. Hän tuli kuitenkin tulokseen, että pieni tauko tekisi vain hyvää—ehkäpä jopa pieni kierros korttelin ympäri. Ovella notkuvan kenet-lie voisi pyytää palaamaan asiaan seuraavana päivänä. Juniorkin kuuli koputuksen haaveidensa keskeltä, mutta oli pakotettu reagoimaan siihen varsin passiivisesti. Hän ei voinut halutessaankaan muuta kuin pysyä näkymättömyysviitan alla, nousta ylös, siirtyä olohuoneesta talon takimmaiseen huoneeseen ja pysyä aivan vaiti. Hän ei kuitenkaan ehtinyt poistua huoneesta, sillä hän oli rekisteröinyt jonkun ovella vasta, kun isänsä oli avaamassa sitä.

Bartyn avattua oven, Barty Junior tuijotti uteliaana sen suuntaan. Vaikkei hän nähnyt kuka vierailija oli ja tämän ääni oli vain hyvin etäisesti tuttu... tapahtui jotakin, joka Juniorin mielessä oli hänen elämänsä suloisin ja parhain hetki...

Jossain kaukana kumahtelivat kirkonkellot kaksitoista kertaa kertoakseen Lontoon asukeille kellon olevan jo sen verran paljon että jokaisen työssäkäyvän ihmisen olisi jo syytä olla unten mailla valmistumassa seuraavaan päivään. Jos Bart Crouchkin olisi kuullut tuon kellon, hänen elämänsä ei ehkä olisi muuttunut niin radikaalisti kuin se tämän yön jälkeen olisi muuttunut.
Crouchien taloa nimittäin lähestyi mustaan viittaan pukeutunut lyhyt, hieman tukevahko hahmo. Mies tuntui säikkyvän pienintäkin rasahdusta ja nuo kirkonkellot tuntuivat saaneen miehen lähinnä hermoromahduksen partaalle.. vaikkei kelloilla itsellään ollut mitään tekemistä hänen hermostuneisuutensa kanssa. Syy siihen löytyi harmaasta kääröstä, jota mies kantoi mukanaan.
Kukaan, jolle olisi annettu edes pieni mahdollisuus olla kajoamatta kääröön, ei olisi vapaaehtoisesti siihen kajonnut. Matohännällä vaan ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kanniskella tuota möykkyä mukanaan kunnes käärön sisällä oleva olento antaisi uuden käskyn. Matohäntä yritti olla onnellinen tehtävässään ja ennen kaikkea hän halusi olla. Hänellähän olisi aikanaan hyvinkin suuri osa hänen herransa syntymäpäivillä.. Ja mies todella halusi uskoa että hänen uhrautuvaisuutensa palkittaisiin tuolloin.
Hermostuneisuus kuitenkin näkyi huolimatta Matohännän yrityksistä eikä tuo käärössä oleva otus pitänyt siitä. Itseasiassa otus, joka joskus oli tunnettu nimellä Voldemort, vihasi Matohännän kosketusta vähintäänkin yhtä paljon kuin Matohäntää puistatti koskea häneen. Voldemort vain tiesi ettei hänellä itsellään olisi mitään muuta mahdollisuutta selvitä ja palata takaisin voimiinsa.. Hän oli täysin riippuvainen Matohännästä ja tietyssä mielessä Matohäntä oli hyvin riippuvainen hänestä.

Äkkiä Matohäntä pysähtyi vinkaisten epämääräisesti, hieman rottamaisesti. He olivat saapuneet kadulle, jonka varrella sijaitsi tuon arvovaltaisen Barty Crouchin talo. Julkikuva kieli yksinasuvasta, työlleen omistautuneesta miehestä mutta onneksi Voldemort tiesi paremmin.
"Mitä nyt, Matohäntä?" kääröstä kuuluva sihinää muistuttava ääni kysyi raskaasti. Matohäntä hätkähti isäntänsä puhuteltua häntä. Hän ei kai koskaan tottuisi siihen.
"H-Herrani," Matohäntä änkytti epätoivoisesti, "E-Eikö j-joku muu ku-kuitenkin kävisi P-Potterin sijasta?" Seurasi hyytävä hiljaisuus. Matohäntä tiesi vastauksen kysymykseensä ilman että Voldemortin tarvitsi hänelle edes vastata. Hän oli kysynyt, anellut samaa asiaa jo niin monta kertaa.. ja aina vastaus oli ollut kieltävä. Tosiasiassa tällä hetkellä Matohäntää pelotti enemmän kuin koskaan.. Hän joutuisi kohtaamaan kuolonsyöjän.. ja vielä Voldemortin itsensä sanojen mukaan yhden uskollisimmista. Hän, Matohäntä, ei ollut kovin arvostettu niissä piireissä ja siksi pelkäsi.. Mitä jos tämä kuolonsyöjä ottaisi hänen paikkansa? Mitä jos kaikki hänen tekemänsä uhraukset olisivat.. olisivat olleet turhia?
Voldemort ei jaksanut kuluttaa kallisasvoista energiaansa vastaamalla Matohännälle. Hän huokaisi syvään.
"Sinä teet niinkuin minä käskin," Voldemort kuiskasi kylmällä äänellä, "ja sen jälkeen olet hiljaa kunnes käsken sinun jälleen puhua."
"K-Kyllä h-herra..."
"Nagini," Voldemort sähähti kärmeskielellä ja heidän takanaan olevista puiston puskista kuului hiljainen sähähdys vastaukseksi ja samassa suuri, musta käärme luikersi heidän luokseen. Matohäntä jäykistyi pelosta eikä kyennyt edes siirtämään katsettaan vaan tuijotti siinä vapisten paikallaan.
Kääröstä tuli esiin harmaa, luonnottoman pitkäsorminen, verestävä käsi joka liikkui hitaasti koskettamaan paikalle saapunutta käärmettä. Nagini nousi tervehtimään isäntäänsä ja Voldemort sai koskettua tämän päälakea.
"Mennään," hän sähähti Matohännälle, joka otti ensimmäiset askeleensa hyvin vastahakoisesti. Nagini laskeutui takaisin maatasolle ja luikersi Matohännän rinnalla kohti Crouchien taloa.
"Taikasauva, Matohäntä," Voldemort huomautti kun he pääsivät rapulle. Matohäntä kohotti taikasauvansa oikealla kädellään ja koputti kolmasti oveen.

Hetken oli aivan hiljaista ja tuntui kuin kukaan ei tulisikaan avaamaan ovea. Se olisi ollut hyvin sääli. Onneksi hetken kuluttua kuului ääniä ja oven lukkoa räplättiin auki. Sitten ovi avautui.
"Komennu!" Matohäntä loihti saman tien kun oviaukkoon oli ilmestynyt arvovaltainen, vanhempi herrasmies. Loitsun osuttua kohteeseensa, Matohäntä astui taloon Nagini perässään. Voldemort kohotti hieman kasvojaan kääröjen seasta katsellen punaisilla silmillään ympärilleen.
"Missä olet, Junior?" hän kysyi hitaalla, väsyneellä äänellä kuitenkin niin kovaa että sanat varmasti kantautuisivat hänen kuolonsyöjänsä korviin. Hetken Voldemort odotti, muttei kuullut mitään muuta kuin Matohännän kiivaan sydämentykytyksen korvansa juuressa sekä Naginin laahaavan liikehtelyn lattianraossa.
"Matohäntä," hän sähähti ja miesparka säpsähti, "käske Crouchin ottaa näkymättömyysviitta pois poikansa päältä ja kumoamaan komennuskirouksen vaikutuksen." Matohäntä kohotti hieman värisevän kätensä ja teki työtä käskettyä.

Barty astui hymyillen sivuun ja päästi kaksikon käärmeineen sisään, aivan kuin nämä olisivat vanhoja hyviä tuttavia tulossa teelle. Edes karmiva, kääremmäinen ääni oudosta nyytistä ei aiheuttanut muutosta. Mies vain seisoi ovella, pidellen sitä auki, ja odotti kuunnellen keskustelua. Hän ei tajunnut sihisevän äänen puhuvan hänestä, ja reagoi vasta Matohännän toistaessa sanat ja hänestä alkoi tuntua mitä miellyttävimmältä idealta suoda pojalleen täydellinen vapaus.
"Junior, tulehan tänne", hän sanoi kävellessään keittiöön hakemaan taikasauvaansa. Hän ei edes etsinyt katseellaan poikaansa, sillä hän ei ollut vielä keksinyt keinoa paikallistaa tätä ilman Winkyä. Junior seurasi yhtä huolettomana ja uskoi näkevänsä unta--vain niissä hän oli tähän asti kuullut Voldemortin äänen, kuten nyt. Matohäntä tosin oli uusi hahmo... Ja koko tilanne oli uusi. Unelta se silti tuntui, mistä syystä hän ei ollut edes ajatellut vastata Voldemortin huhuillessa häntä.

Näkymättömät askeleet kuuluivat, kun hän asteli isänsä perässä keittiöön ja jäi sen oviaukolle, johon Bartykin oli pysähtynyt. Mies otti taikasauvansa keittiötasolta, kohottaen samalla toisen kätensä, jolla hän näytti tarttuvan tyhjään ilmaan. Tyhjän paikalla seisoi pian toinen mies, joka ilmeni muutoin terveen ja hyväkuntoisen oloisena, mutta shokeeraavan kalpeana versiona siitä nuoresta miehestä kolmetoista vuotta aiemmin. Hän oli pukeutunut siisteihin vapaa-ajan vaatteisiin: mustiin farkkuihin, mustiin miesten kenkiin, luonnonvalkoiseen t-paitaan ja tummansiniseen, puuvillaiseen kauluspaitaan, jonka napit olivat auki. Hänen kasvonsa olivat yhtä poikamaiset, mutta juuri nyt niitä miehistivät keskiruskea parransänki ja ohuet viikset. Hänen hiuksensa vaikuttivat siltä, kuin ne olisi vastikäänleikattu tavallisimpaan tyyliinsä. Kolmentoista vuoden takaista tyyliä ei ollut motivaatiota vaihtaa, kun vietti kaiken ajan piilossa maailmalta. Hän tuijotti uteliaana ja huolettomana ovelle päin, edelleenkään tunnistamatta sillä seisovaa kuolonsyöjätoveriaan.

Kun Barty osoitti häntä taikasauvallaan ja lausui purkuloitsun, Juniorin olemus muuttui hetken uniseksi, kunnes hän silmiään räpytellen katsoi ympärilleen ja mietti miksi seisoi tyhjänpanttina keittiön oviaukolla, ja ennen kaikkea mitä oli tullut tekemään sinne ja mistä oli tulossa. Varsin nopeasti, hänen olemuksensa muuttuen koko ajan valppaamaksi, asiat alkoivat muotutua selkeiksi hänen utuisissa, kauan uninuneisaa aivoissaan. Hänen katseensa siirtyi olohuoneessa Matohäntään ja sitten vieressään hyväntuulisena, mutta tyhjänpanttina seisovaan isäänsä. Se vahvisti isän avanneen oven, hänen kuulleen oikeasti sen kirotun sanan 'komennu', ettei tämä ollut unta, ja sitten-- ja sitten hiljaisuus rikkoutui Juniorin hiljaisesta naurusta, joka koveni hetki hetkeltä, kunnes se täytti huoneen. Se kuulosti aluksi kimeältä, ja kumpuavan sydämen pohjasta aivan uudella sävyllä: se huokui psykoottista, sadistista nautintoa. Se oli, jotain, mitä ei milloinkaan olisi kuultu pojasta, joka tuossa talussa alunperin oli asunut.
"Vihdoin saat maistaa omaa läkettäsi! Katsotaanko kuinka sinä selviät kaksitoista vuotta?", hän henkäisi naurunsa lomassa. Barty ei ehtinyt vastata, kun poika Juniorin sisällä yhdistyi siihen, mikä hänestä oli tullut. Hänen sinisenharmaat silmänsä olivat kylmät ja niissä kiiluva kostonhimo ja psykoottinen nautinto omasi vain pienen kipinän aitoa poikamaista ilkikurisuutta takanaan, kun hän käänsi katseensa taas vierailijaan, joita hän sillä hetkellä kuvitteli olevan vain yksi.
"Laita se tekemään jotain todella nöyryyttävää-- tai lainvastaista ja pimeää taikuutta! Laitalaitalaita!", hän hihkui Matohännälle ja hyppi paikallaan innosta. Käsiään hän myös taputti yhteen kuin lapsi syntymäpäiväjuhlissaan. Kasvoillaan oli yhtä leveä virnistys, mutta se oli kaukana lapsenomaisen viattomasta.

"Odota...!", hän yhtäkkiä huudahti, yhä huokuen hilpeyttä ja järjettömyyttä, mutta huomattavasti vakavoituneena--aivan kuin jotain paljon tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa olisi iskeytynyt hänen tajuntaansa. "Matohäntä, eikö vain? Miten sinä täällä olet?" hän kysyi, lähestyen Matohäntää hiljaa.
"Ja kuulinko äskettäin isäntämme äänen kutsuvan minua? Missä hän on? Et kai sinä ole löytänyt häntä? Et ole saanut löytää! Minä olen uneksinut siitä kaksitoista vuotta!! Se kunnia kuuluu minulle!!" Juniorin sävy muuttui lause lauseelta kiihtyneemmäksi ja vakavammaksi. Hänen olemuksensa ei kuitenkaan vaikuttanut millään tapaa uhkaavalta, sillä hän tiedosti olevansa ainoa joukosta, jolla ei ollut taikasauvaa, edes käden ulottuvilla. Katse hänen silmissään oli nyt täynnä huolta ja pelkoa. Oliko hänen kaikkein suurin unelmansa riistetty häneltä--taas?

Voldemort ei saanut kääröstä käsin katsettaan niin paljoa käännettyä että olisi nähnyt mitä tapahtui, hänen täytyi vain luottaa siihen että Matohännän loihtima komennuskirous ja sitä seurannut toimintakäsky saisi Crouch vanhemman tekemään juuri niinkuin hän halusi. Toisaalta, miksei saisi? Kai Matohännän tapainen surkimuskin saisi edes yhden komennuskirouksen onnistuneesti toimimaan.. Olihan tuo nyt saanut kadunkin räjähtämään vuosia aikaisemmin? Ellei sitten ne vuodet rottana olleet heikentäneet tämän taikavoimia.
Matohäntä kuitenkin näki kaiken mitä tapahtui. Hän ei liikahtanutkaan, sillä ei uskaltanut. Voldemort oli kieltänyt häntä puuttumasta asioihin ilman erillistä käskyä, joten hän tyytyi seuraamaan tilannetta sydän hakaten ja kylmät hikipisarat ostalla valuen. Hän yritti kaiken aikaa vakuutella itselleen että kun tuo hänen kollegansa heräisi komennuskirouksesta, tämä olisi vain kiitollinen pelastumisestaan.. ja että hän olisi turvassa niin kauan kun Voldemort oli hänen kanssaan.
Crouch vanhemman asteltua keittiöön, pakokauhu alkoi raivata tietään Matohännän mielessä. Mitä jos hänen loitsunsa ei toiminutkaan? Mitä jos Crouch hakisi sauvansa ja kiroaisi hänet siihen paikkaan?! Mitä jos tuo vain esitti.. Niin monet vuodet Matohäntää oli haukuttu surkimukseksi ja edelleen hän muisti Siriuksen viimeiset sanat ennen pakenemistaan.. ja parin kuukauden takaisen jälleennäkemisen, että Matohäntä alkoi jo uskoa itsekin olevansa täysi luuseri. Tai mitä sitä enää edes uskomaan, hänhän oli totaalinen surkimus. Joten miksei loitsu olisi epäonnistunut..
Matohännän onneksi loitsu toimi kuitenkin moitteettomasti ja pian keittiön oviaukossa seisoi yhden miehen sijaan kaksi. Kivi ei suinkaan tippunut Matohännän sydämeltä, sillä nythän hän joutuisi kohtaamaan ensimmäistä kertaa vapaan kuolonsyöjän. Eikä hän voisi tehdä mitään puolustautuakseen tai saisi Voldemortin vihat niskoilleen..

Voldemort kuuli askelia, hetken hiljaisuuden ja tämän jälkeen kimeää naurua, joka sai hänet itsensäkin hymyilemään pikaisesti. Matohäntä oli onnistunut, Crouch Jr. oli vapaa ja selkeästi hyvin onnellinen tilanteen muuttumisesta tähän suuntaan. Hetken aikaa mies kuulosti Voldemortin mielestä siltä ilkikuriselta, nuorelta pojalta jonka hän oli vuosia, vuosia takaperin lähettänyt taikaministeriöön nuuskimaan.. Ehkä hieman turhan sekavalta siihen verrattuna, mutta muuten äänensävystä oli kuultavissa jotakin tuttua. Sekavuuden voisi laittaa vuosien vankeuden piikkiin.
Äkkiä nauru ja ilakointi kuitenkin loppuivat kuin seinään. Matohäntä ei vieläkään liikahtanut mihinkään saatika sanonut mitään Juniorin puhuteltua häntä. Sisimmässään hän halusi ottaa askeleen taaemmas, perääntyä lähestyvän kuolonsyöjän tieltä.. Mutta Voldemort pelotti enemmän.
"Rauhoitu, Junior," Voldemort sanoi hyvin väsyneen kuuloisella, käärmemäisellä äänellään kohottaen hieman kättä viestittäen siten Matohännälle että halusi tämän muuttavan hänen asentoaan niin että hän näkisi Juniorin kasvoista kasvoihin. Matohäntä teki jälleen niinkuin hänen herransa häntä käski ja nosti käärön parempaan asentoon värisevillä käsillään.
Voldemort tuijotti nyt suoraan Junioria verestävillä, punaisilla silmillään ja viirumainen suu kohosi irvistyksen kaltaiseen hymyyn hänen nähdessään pitkästä aikaa uskollisen kuolonsyöjänsä.. joka vielä hankkisi hänelle hänen elämänsä takaisin..
"Matohäntä löysi minut, kyllä," Voldemort sanoi raskaasti huomioimatta enää Matohäntää mitenkään, katse nyt tiiviisti Juniorissa, "mutta en antaisi hänelle minkäänlaista kunniaa siitä. Hän ei minua koskaan etsinyt."
Matohäntä liikahti sanojen myötä hyvinkin rauhattomasti, mutta Voldemort ei tähän kiinnittänyt huomiota. Ei moinen rotta kehtaisi paeta.
"Kerro minulle, Junior," Voldemort sanoi hengittäen raskaasti, kuin olisi kuoleman kielissä.
"Miten olet voinut?" kysymys oli tuttavallinen, kuin kaksi parasta kaveria näkisivät toisensa ensimmäistä kertaa vuosiin. Tosiasiassa Voldemortia ei kiinnostanut miten toinen oli voinut, mutta koki tarpeelliseksi kysyä sitä. Jossakin muistin laitamilla hän vielä tiesi että Junior kaipasi jotakuta osoittamaan itselleen hyväksyntää.. ja että huomiota antamalla, Voldemort varmistaisi että Junior oli edelleen hänen ja varsinkin nyt kun kaikki oli niin paljon kiinni tämän seuraavasta vuodesta. Hänen täytyi olla varma.

Jälleennäkemisen edetessä, Barty keittiön ovella ei voinut kuin seisoa ja seurata kohtausta. Hän ei ehtinyt tajuta, mikä häneen oli iskenyt, joten hän ei osannut taistella kirousta vastaankaan. Hän saattoi vain katsoa hymyillen, kuinka hänen perheensä hajosi lopullisesti, kuinka vuosien rakkaus ja suojelu valui kuin hiekkaan, näennäisen merkityksettömänä. Vain kipu ja tuska puuttuivat tuosta hetkestä—ne löytäisivät vielä tiensä.. mutta aivan liian myöhään.

Junior rauhoittui kuullessaan tuon tutun—nykyään hänen mielestään kauniin—äänen uudestaan. Se puhutteli häntä nimellä, jolla vain ne, joita hän rakasti ja jotka olivat joskus rakastaneet häntä, olivat häntä kutsuneet. Se moninkertaisti Juniorin jo ilmankin vahvan kiintymyksen. Silti hänen katseessaan ei ollut tippaakaan kiintymystä, kun hän laski sen äänen lähteeseen. Hän ei voinut sille mitään. Silloin viimeistään hän oli varma, ettei nähnyt unta. Hänen silmänsä laajenivat hetkeksi kauhistuneena ja hämmentyneenä—miten Pimeyden Lordi oli päätynyt tuollaisen inhotuksen muotoon? Mikä tuo edes oli? Se näytti avaruusolennon ja ihmisen risteytyksestä syntyneeltä epäsikiöltä. Suorastaan kuvottavalta. Sekin näkyi hänen kasvoiltaan ja järkyttyneestä katseestaan, kun hän nosti sen Matohäntään, Voldemortin kertoessa tämän löytäneen hänet, muttei antavansa siitä kunniaa. Syystä miksi, Junior olisi oikeastaan halunnut mulkaista Matohäntää myrkyllisen halveksuvasti, kuten kaikkia niitä, jotka olivat olleet vapaina, mutteivät etsineet isäntää. Mutta yllätys ja kuvotus isännän ulkonäöstä oli sillä hetkellä vahvempi tunne. Asianlaita ei ehkä olisi ollut niin paha, jos hän olisi koskaan villeimmissä unissaankaan kuvitellut Voldemortin saattavan näyttää nykyään miltään muulta kuin omalta karismaattiselta itseltään…saati sitten tuollaiselta niljakkaalta, kippuraiselta hirviömöykyltä!

Voldemortin jatkaessa puhumista, tämän tuttu ja väsynyt ääni kuitenkin totutti Juniorin tilanteeseen ainakin päällisin puolin. Hän alkoi jopa tuntea sääliä isäntäänsä kohtaan, mutta piilotti sen parhaansa mukaan. Tuttavallinen lähestymistapa auttoi myös asiaa. Junior vetäisi henkeä hiljaa, syvään, ja sulki silmänsä hetkeksi. Käsillään hän teki pienen rauhoitu-kaikki-on-hyvin –eleen ja hoki sitä itselleen mielessään. Hän oli yhä selkeästi hämmentynyt näkemästään ja lopulta hypisteli sormiaan kuin 5-vuotias lapsi jonkin kiduttavan houkuttelevan edessä. Hänen teki tuskaisen paljon mieli koskettaa tuota kammotusta, jonka sisällä hänen rakas isäntänsä eli, mutta se ulkokuori aiheutti hänessä yhtä vahvaa tarvetta juosta ennätysvauhtia huoneen toiselle puolelle. Hän palvoi ääntä, mutta inhosi ruumista. Koottuaan itsensä noin viiden sekunnin sisään, hän aukaisi silmänsä ja katsoi Voldemortia yhä ilmiselvällä ’what-the-hell’ –olemuksella, mutta suhteellisen ongelmitta—inho oli hetkeksi kaikonnut mielen takamaille.
”Öh…”, hän äännähti yrittäessään vastata tuttavalliseen kysymykseen, jonka hän harhaisesti kuvitteli edes jossain määrin kiinnostavan kysyjäänsä. ”Hädin tuskin siedettävästi … Koti on ollut Azkabania miellyttävämpi, mutta tyhjä elämä ja oman mielensä vankina olo on ollut tuskaista. Olen pystynyt ajattelemaan vain etsiväni teitä, voimatta tehdä mitään…”, hän puhui puoliksi itsekseen, katseensakin muuttuen hieman poissaolevaksi.

Palatessaan nykyhetkeen, hetken hänen katseensa paloi vain kiintymystä ja iloa, aivan kuin hän katsoisi rakkaisiin, kauan kadonneisiin kasvoihin.
”Voi, herrani, kuinka olenkaan unelmoinut tästä päivästä!”, hän hönkäisi paatoksella, putosi polvilleen Matohännän ja möykyn edessä, katsoessaan iljettävää möykkyä Matohännän sylissä. ”Toisin kuin eräät…”, hän lisäsi myrkylliseen sävyyn nostettuaan ensin murhaavan katseensa Matohäntään. Kuulosti siltä, kuin asia olisi hänelle harvinaisen henkilökohtainen.
”Tarvitsen taikasauvan—Matohäntä, anna sauvasi!” Junior julisti kiihtyneenä. ’Haa!’ hän ajatteli. Nyt hän saisi rangaista Matohäntää kaikkien niiden pettureiden edestä, joiden perään lähtemisen Winky oli estänyt huispauskisoissa!

Voldemort katsoi tummanverestävillä kasvoillaan Junioria tämän tuijottaessa häntä kauhistuneena.. tai sitä, mikä sillä hetkellä oli olevinaan hän. Voldemort oli itse elänyt niin kauan ruumiittomana ja milloin minkäkinlaisessa ruumiissa että oli ehtinyt jo tottua kauhistuneisiin, sääliviin katseisiin, mutta ei silti itsekään kyennyt vielä hyväksymään itseään sellaisena kuin sillä hetkellä oli. Hän ymmärsi täysin tuon Juniorin kauhistuneen reaktion, mutta oli hyvillään huomatessaan Juniorin hyväksyvän asian jokseenkin nopeasti. Tai ainakin hyväksyvän niin hyvin kuin voi.. Tuskin kukaan pystyi hyväksymään Voldemortia sellaisessa ruumiissa, oli tämän puolella sitten tai ei.
Voldemort oli kuitenkin oppinut ajan myötä olemaan kiitollinen edes siitä vähästä mikä hänestä oli tullut, sillä jos hän olisi kuollut, hän ei voisi enää palata mutta kaikeksi onneksi.. Hän oli varautunut jopa siihen kaikista pahimpaan. Nyt hän voisi palata takaisin, eikä kukaan enää kyseenalaistaisi hänen valtaansa.
Juniorin vastattua Voldemortin kysymykseen, Voldemortin kasvoille nousi jälleen se tuttu, enemmän irvistystä kuin hymyä muistuttava ilme. Juniorin poissaoloisuus sai Voldemortin huolestumaan, ei pojan takia vaan oikeastaan oman itsensä takia. Toinen tuntui pettyneen itseensä pahimman kerran.. Ja moinen pettymys olisi tietenkin korjattava, jotta tämä voisi taas mitä suurimmalla innolla leikkiä Voldemortin uskollisinta koiraa.
"Ajatuksesi ja toiveesi löytämisestäni lämmittävät mieltäni," Voldemort sanoi ponnistellen, jotta saisi edes sanat suustaan. Puhuminen oli niin vaikeaa nykypäivänä.
"Ja uskon että olisit etsinyt minut," Voldemort sanoi kähisten, "jos vain olisit kyennyt." Voldemort ei valehdellut. Hän oikeasti uskoi että jos joku olisi hänet etsinyt niin se mies seisoi siinä hänen edessään. Kaikista niistä ihmisistä. Koskaan, ei yhtä ainutta kertaa Juniori ollut tuottanut hänelle pettymystä sinä aikana kun oli ollut hänen riveissään.. Tosin tuo aika oli ollut hyvin lyhyt jos ei noita kolmeatoista vuotta otettu lukuun. Juniori oli kuitenkin onnistunut niiden muutamien kuukausien aikana vakuuttamaan Voldemortin uskollisuudestaan.. Ja toisaalta. Eipä vapaalla jalalla ollut ketään muuta luotettavaa, kokeempaa kuolonsyöjää, joten pakkohan Voldemortin oli kääntyä juuri Juniorin puoleen.

Äkkiä Juniori vajosi polvilleen Voldemortin eteen ulvoen kuinka oli odottanut sitä päivää tapahtuvaksi. Voldemort oli enemmän kuin hyvillään tästä kiintymyksen osoituksesta, koska.. Noh, itsekeskeinen ihminen kun oli, hän oli kaivannut edessään polvistumista ja siten sitä kunnioituksen saamista. Ei ollut Matohäntä hänen edessään edes päätään nyökännyt kumarruksen suuntaankaan..
Juniorin siirrettyä murhaavan katseensa Matohäntään, mies ei voinut enää itselleen mitään vaan astui yhden hätäisen askeleen taaemmas. Mies julisti haluavansa Matohännän taikasauvan, mutta ennen kuin Matohäntä ehti edes harkita mitään, Voldemort puuttui asiaan.
"Ei, Junior," hän sanoi käskevästi ja jatkoi sitten tyynellä, väsyneellä äänellä; "Minä tarvitsen jonkun huolehtimaan itsestäni kunnes saan ruumiini takaisin."
"Mutta totta on," Voldemort jatkoi pidettyään lyhyen tauon keskittyen vain hengittämiseen, "sinä tarvitset sauvan, mutten voi antaa sinulle Matohännän sauvaa koska muuten jäisin itse sauvatta." Puhuminen vei voimia ja voimia ei ollut rajattomasti. Voldemort sulki hetkeksi silmänsä ihan vain levätäkseen hetken, jotta pystyisi antamaan Juniorille tämän Tylypahkaa koskevan tehtävän.
"Nyt sinä ajattelet että sinä pitäisit minusta parempaa huolta kuin Matohäntä," Voldemort sanoi hetken päästä pitäen edelleen silmiään suljettuina, "olen samaa mieltä.. Mutta minulla on sinulle tärkeämpi tehtävä, jota en voi ihan kenelle tahansa antaa.. Oletko kuullut kolmivelhoturnajaisista?"

Juniorin murhanhimoinen katse muuttui kylmän pettyneeksi, mutta ei hän tietenkään riistänyt Matohännältä taikasauvaa. Hän kuunteli tarkasti ja tuli paremmalle tuulelle heti, kun kuuli isännän suunnitelleen hänelle tärkeämpää tehtävää, minkä tavoitteen hän saattoi jo perustavanlaatuisesti arvatakin. Hän laski pehmenneen katseensa alas punasilmäiseen möykkyyn, tämän esittäessä kysymyksensä.
”Kyllä. Isän olisi tarkoitus toimia yhtenä sen tuomareista”, hän totesi tyynenä, aimo annos uteliaisuutta mukana.
”En tosin tiedä onko asianlaita muuttunut nyt, kun Winky ei olisi enää ollut kuvioissa”, hän jatkoi muistaessaan nyt, miksei ollut nähnyt kotitonttua viime aikoina. Isä oli kertonut vapauttaneensa sen. Niin, käyttänyt oikein nättiä sanavalintaa, mutta Junior oli varma, ettei prosessi ollut yhtä miellyttävä, miltä sen sai kuulostamaan. Isä oli muuttunut vuosien varrella jossain määrin ja tilanne stadionilla oli varmasti ollut aikamoinen. Junioria harmitti, että hän oli itse viettänyt sen tajuttomana.
”Todennäköisesti ei ole muuttunut. Isä on aina keksinyt keinot…”, hän lisäsi perään mietteliäänä, katseensa siirtyen vaistomaisesti Barty vanhemman suuntaan, ja heti kun se kohtasi tämän, Juniorin kasvoille levisi jälleen kylmän katkera ilme.
”Mitä tekemistä kolmivelhoturnajaisilla on…ongelmanne kanssa?” hän sitten vaihtoi aiheen takaisin omasta mielestään olennaisempaan—varsinkin kun hän ei lainkaan käsittänyt miten turnajaiset auttaisivat ketään tai mitään. Kysyessään hänen katseensa vaelsi yhä avoimesta ulko-ovesta ulos yön pimeyteen. Raikas alkusyksyn öinen tuulenvire puhalsi siitä sisään ja kevyesti hänen kasvoilleen. Lopulta hänen kasvoilleen ja silmiinsä syttyi toiveikas, selkeästi lapsenomainen innostus: pääsisikö hän ehkä seuraamaan kolmivelhoturnajaisia? Se olisi mielettömän siistiä! Sen siunatun hetken aito Barty Junior oli pinnalla, eikä hän hetkeen muistanut kenen kanssa edes puhui.

Juniori vastasi myöntävästi Voldemortin uteluihin, mutta toisen isästä puhuminen sai Voldemortin havahtumaan enempi jo aikaisemmin toki tiedostettuun ongelmaan. Hän ei vain ollut tullut ajatelleeksi että Barty Sr. tuomaroisi kisoissa, mikä ehkä vaikeuttaisi asioita hieman. Hän oli kyllä laskeskellut että Crouchia olisi helppo pitää silmällä jos tämä kävisi normaalisti töissä, mutta että Tylypahkassa aivan Dumbledoren nenän alla..
Barty Sr:n asiaa mietittäisiin kuitenkin vasta myöhemmin, koska nyt ei ollut aikaa moiseen. Tylypahkan pikajunan lähtöön ei kuitenkaan ollut enää montaa päivää ja siinä junassa Juniorin pitäisi istua.. ja vielä oli paljon tehtävää ennen sitä.

"Yksi kysymys ensin, Junior," Voldemort sanoi aukaisten silmänsä ja tuijottaen nyt hyvin tiiviisti Junioria koska seuraava kysymys vaati täydellistä vastausta tai muuten Voldemortin täytyisi alkaa kehitellä uutta suunnitelmaa vai muuttaa vanhaa suunnitelmaa.
"Sinä tiedät että luotan sinuun enemmän kuin moniin muihin kollegoihisi," Voldemort sanoi rahisten, "mutta haluan kysyä sinulta.. kuinka pitkälle olet valmis menemään vuokseni? Oletko valmis riskeeraamaan kaiken puolestani?"

Junior jäi tuijottamaan ulos ja miettimään mistä kaikesta Voldemort mahtoi edes puhua? Mitä hänellä oli laittaa panokseksi peliin muuta kuin oma henkensä? Se oli toki äärimmäisin mahdollinen riski, mutta isäntä ei ollut kysynyt sitä. Joten tarkoittiko tämä jotain muutakin? Koska hänen viaton puolensa oli sillä hetkellä ollut pinnalla, hän alkoi automaattisesti miettiä elämäänsä taaksepäin etsiessään vastausta kysymyksen tarkoitukseen, voidakseen vastata itse kysymykseen. Hän kuitenkin huomasi menneisyyden olevan aikamoista sumua ja jopa osittain aukkoinen, aivan kuin katselisi muunneltua muistoa ajatuseulassa. Mutta se oli vain Azkaban ja kaksitoista vuotta komennuskirouksen alla avoimien haavojen ja vahvistuvan pakkomielteen kera. Hän muisti hetken äitinsä, isänsä ja ystävänsä aikoina, kun kaikki oli ollut vielä hyvin…tai se oli enemmänkin syvä tunne, kuin elävä muisto. Tämä nosti hänen kasvoilleen katkeransuloisen kaipuun tunteen--mutta moni tuoreempi ja siten vahvempi muisto ja tunne jyräsi sen alleen armottomasti: oikeudenkäynti…Ankeuttajat…huutamista kylmässä pimeydessä…kuolemista yksin…hän ei vain pystynyt muistamaan mitä hän oli huutanut… Loputtomilta tuntuvat vuodet neljän seinän sisällä… Junior alkoi voida pahoin ja se näkyi. Loputtomat vuodet ilman Voldemortia…sitä ainoaa henkilöä, jonka hän välittömästi muisti hyväksyneen hänet ja arvostaneen häntä...

Hän yritti muistella syytä tähän tuskaan…Iltaa Longbottomeilla. Oliko se joskus kaduttanut häntä? Hänestä tuntui etäisesti siltä, mikä saikin hänet naurahtamaan ääneen, epäuskoisena ja hiljaisesti. Juuri nyt, kun hän muisteli tuota iltaa hän uskoi liittyneensä joukkoon suurella riemulla ja olleensa jopa Bellatrix Lestrangeakin viileämpi niin sanotussa oikeudenkäynnissä. Mutta hän todella ajatteli niitä tunteja tuskansa syynä, ei oikeudenkäynnin tapahtumia. Hän ei vain nähnyt sillä merkitystä. Hänen katseensa oli kulkeutunut jälleen isäänsä, joka nojaili ovenkarmiin, odottaen kärsivällisesti lisäohjeita. Junior mietti miten olisi nyt kuollut, jos tuo mies ei olisi pelastanut häntä Azkabanista. Vaan oliko siitä seurannut mitään muuta hyvää, kuin tämä ilta? Ei, hän ei saanut ajatuksiaan kunnolla kasaan, eikä lopulta enää välittänyt yrittääkään. Syvin tunne oli tärkein, ja se oli tuolla hetkellä, ettei hänellä ollut muuta merkittävää riskin alaisena, kuin oma henkensä, tai ainakin, ettei millään muulla kuin elämänmuutoksella ja Voldemortin palvelemisella ollut väliä. Myös vuosien mittaan kasvanut kunnianhimo voimistui tuon kyseenalaistamisen myötä—hän halusi muodostua Voldemortille ehdottomasti rakkaimmaksi ja läheisimmäksi palvelijaksi--läheisemmäksi, kuin oma poika. Hän ei kestäisi enää yhtään pettymystä, siltä jota palvoo. Niin, hän tiedosti palvovansa Voldemortia ja oli ylpeä siitä—aivan kuin oli ennen isänsä suhteen.

”Kyllä, herrani”, hän vihdoin totesi tyynesti, katseensa yhä isässään, kunnes käänsi sen takaisin möykkyyn, jonka ulkonäön kuvottavuutta hän ei enää edes huomannut. Jatkaessaan hänen äänensä täyttyi kiintymyksestä ja kunnianhimosta. ”Teen kaiken voitavani, jotta tavoitteenne toteutuu. Annan henkeni, jos se auttaa teitä. Toivon vain, ettei sitä tarvita, koska haluan palvella teitä ikuisesti.” Hänen katseessaan oli jäljellä vain palava tarve todistaa itsensä, saadakseen jotain syvää, jotain todellista…jotain tuskan lievittävää ja tyhjyyden täyttävää.

Voldemort jäi rauhassa odottamaan vastausta kysymykseensä antaen Juniorille kaiken tämän tarvitsevan ajan miettiäkseen oikeaa vastausta. Voldemort oli hyvillään siitä ettei mies vastannut saman tien suuntaan tai toiseen, koska yleensä niin nopeat päätökset tehdään vain mielistelyn takia eikä niinkään tosissaan. Ja Voldemort halusi että Juniori olisi tosissaan ja tietäisi mihin ryhtyisi, koska tätä tehtävää ei voinut jättää kesken. Jos ja kun Juniori suostuisi tekemään hänen käskynsä mukaan, hän tekisi sen loppuun asti. Siksi oli tärkeää että mies olisi ajatellut asiaa eikä rynnännyt suin päin mukaan. Harkitun päätöksen jälkeen olisi helpompaa pitää kiinni tehtävästä.
Ja tämä oli juurikin yksi niistä asioista, mistä Voldemort Juniorissa piti. Ei esim. Matohäntä olisi koskaan harkinnut mitään vaan antoi yleensä aina vastauksen saman tien. Siksi Voldemort ei tuohon rotan ketaleeseen niinkään pystyisi koskaan luottamaan. Ei ainakaan samalla tavalla kuin Junioriin.

Lopulta Juniori vastasi myöntävästi siirtäen katseensa Voldemortiin, joka katsoi tyytyväisenä takaisin. Tuskin tyytyväisyys toisen karuilta kasvoilta mitenkään näkyi, mutta sisimmässään mies oli kuin olikin tyytyväinen. Olihan hän saanut haluamansa vastauksen ja vielä pitkän harkinnan jälkeen.
"Olet taitava velho, Junior," Voldemort sanoi suunpieli hieman nytkähtäen, "juuri sen takia luotan näin tärkeän tehtävän juuri sinulle. Kiitän uskollisuudestasi."
"Kolmivelhoturnajaisilla on oleellinen osa minun.. ongelmani ratkaisussa," Voldemort sanoi lopulta siirtäen katseensa takaisin Juniorin kasvoihin, "samoin sinulla. Haluan että menet tänä vuonna Tylypahkaan ja hoidat asiat niin että Harry Potter ottelee turnajaisissa.." Jälleen pieni hengittelykatko, jonka aikana Voldemort ehti jo ajatella että Matohäntä saisi pian juottaa hänelle lisäravintoa. Ravinto tuntui sillä hetkellä kuitenkin vähän vähemmän tärkeältä seikalta kuin Potter, joten Voldemort jatkoi vielä;
"Potterin täytyy turnajaisten päätteeksi päätyä Pikku Hirttivaaran hautausmaalle. Tarvitsen häntä.. uudelleen syntymisessäni."

Kehujen ja kiitoksen myötä Junior huokaisi onnellisena. Ja kuullessaan suunnitelman pohjan hän suorastaan huokui intoa. Tulevaisuus vaikutti hänen silmin valoisalta ehkä ensimmäistä kertaa hänen elämässään.
”Wow”, hän henkäisi, mässäillen hetken kuulemallaan. ”Tehdä kaikki tuo—ja tietenkin salassa—aivan Dumbledoren nenän alla? Mahtava haaste!”, hän hihkaisi ja ponkaisi ylös. Hän ei edes huomannut polviensa kipeytyneen, kun hän alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin keskellä olohuonetta, jatkaen innokasta höpötystään.
”Kaikkien näiden tuhlattujen vuosien jälkeen tämä on unelmien täyttymys niin monella tavalla, etten osaa edes laskea!”, hän hehkutti heiluttaen käsivarsiaan, melkein kuin lentoon lähdössä olisi.
”Haasteista puhuen, minua houkuttaa nyt ihan tuhottomasti käyttää hyväkseni Pimeyden Voimilta Suojautumisen professorin viran kirousta”, hän jatkoi käydessään läpi kaikkea, mitä oli kuullut ja lukenut Tylyypahkan uutisista, ”Dumbledore on pyytänyt Alastor Vauhkomieltä PVS:n opetttajaksi tänä vuonna! Saisin taas kiusata Vauhkomieltä, joka edelleen on jostain syystä isäni ystävä, joten olen tuntenut hänet myös näinä kirottuina vuosina. Ja olen erityisen lahjakas näyttelijä myös.” Hän ei muistanut, oliko koskaan maininnut näyttelijäntaitojaan isännälleen, mutta nyt sillä ei ollut hänelle merkitystä. Hänellä ei ollut mitään salattavaa.
”Uskon totisesti, että saisin aitiopaikan Tylypahkassa kaikessa suhteessa, jos ottaisin Vauhkomielen paikan!” Junior paasasi, ylitsevuotava itsevarmana paistaen kaiken innostuksen läpi. Hän oli jo kerran huijannut Vauhkomieltä—hän ei epäillyt hetkeäkään etteikö onnistuisi jopa kaappaamaan tämän… jos nyt vaikka joutuisikin pyytämään apua joltakin niin vastenmieliseltä, kuin Matohäntä.
”Mitä sanotte? Sopiiko tämä suunnitelmaanne?” hän kysyi, pysähdyttyään tuijottamaan möykkyä Matohännän sylissä, kuin pieni lapsi, joka kysyi lupaa lähteä yksin huvipuistoon.

Juniori näytti innostuvan asiasta aivan perinpohjin, sillä mies pongahti saman tien ylös lattiatasosta ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.. Puhuen yllättäen Vauhkomielestä. Mikä sattuma Voldemortin ja Juniorin saattoi aina yhteen juuri Vauhkomielen merkeissä? Hetken ajan Voldemortin mielen laitamilla häälyi kuva siitä illasta kun Juniori oli liittynyt hänen riveihinsä.. ja seuraavan päivän Profeetan otsikoista, jotka huusivat Vauhkomielen tuhottoman suuresta mokasta liittyen aurorioppilaitokseen.
Mielikuva sai Voldemortin hetkeksi kuvittelemaan miten olisikaan käynyt, jos hän ei olisi koskaan kuullut ennustusta eikä olisi näin ollen koskaan mennyt Pottereille.. Ministeriö olisi varmasti kaatunut aivan pikapuolin, koska hänellä oli niin tasokas vakooja pelissä.
Mutta sitten kaikki oli murentunut käsiin yhden pirun Potterin takia.. ja nyt hän makasi siinä pystymättä tekemään mitään itse, käärössä jota kantoi se sama mies, joka hänelle kertoi Pottereiden olinpaikan.
Olisiko se tosiaan ollut sen arvoista? Olisiko poika oikeasti muuttanut mitään? Estänyt hänen nousuaan? Oliko kaikki riippunut vain yhdestä virhearvionnista?

Juniorin kysymys palautti Voldemortin ajatuksistaan takaisin tähän hetkeen ja siihen tilanteeseen. Vauhkomieli. Se mies tosiaan oli avain kaikkeen.. Tai ainakin siltä tuntui. Hän ei ollut yllättynyt siitä että Juniori otti Vauhkomielen puheeksi, päin vastoin. Hän oli itsekin kuullut että Dumbledore oli pyytänyt kyseistä exauroria opettamaan Tylypahkaan.. Varmaan juuri turnajaisten takia. Vahtimaan ettei mitään pahaa tapahtuisi.
Näin ollen Voldemort oli jopa hieman varautunut etukäteen Juniorin ehdotukseen ja käskenyt Matohännän valmistaa kattilallisen monijuomalientä suunnitelmaa varten. Eihän kattilallinen riittäisi kuin hädintuskin alkuun, mutta sekin oli jo jotain.
"Hienoa, Juniori," Voldemort kähisi hymähtäen, "hienoa.. Ajattelin samaa itsekin ja tämän takia käskin Matohännän valmistamaan monijuomalientä sinua varten.. Matohäntä." Matohäntä pyöri hetken tietämättä oikein mitä tehdä. Selkeästi monijuomaliemi haluttiin esiin, muttei hän mitenkään voinut saada sitä samalla kun piteli herraansa. Voldemort ärähtikin toiselle että laskisi hänet läheiseen nojatuoliin ja hyvin, hyvin varovaisesti Matohäntä sitten tekikin niin kaivaen sitten pullollisen monijuomalientä esiin ja ojensi sen tärisevin käsin Junioria kohden.
"Enää puuttuu pala Vauhkomieltä," Voldemort sähisi nojatuolista käsin, "ja tietenkin oikea Vauhkomieli pitää saada pois tieltä.. Eikä tuo liemi riitä kovinkaan kauaksi aikaa joten olisi syytä alkaa heti työstämään lisää kun se vain on mahdollista."

Juniot otti Matohännältä pullon vastaan ja hypisteli sitä innoissaan, katse tiiviisti pullossa. Mielessään hän jo viiletti Vauhkomielen kotikulmilla suorittamassa tehtävän mitä ihmeellisimmillä tavoilla—yksin. Hänen oli kuitenkin pakko palata todellisuuteen hyvin pian. Hän huokaisi tyytyväisenä ja nosti hymyilevät kasvonsa pullosta ensin Matohäntään ja sitten Voldemort-möykkyyn nojatuolilla.
”No, aikaa Vauhkomielen kidnappaamiseen on kolme päivää. Siis kaksi enemmän, kuin tarvitsen”, Junior virnisti hilpeänä. ”Matohäntä varmaan auttaa mielellään?”, hän sitten virnisti pirullisesti kollegansa suuntaan, ollen ilmiselvää, että tämä oli pahimman luokan pelkuri, ja tietäen, että Vauhkomieli oli Britannian pelätyin aurori. Kukaan tämän eläkkeelle jäämisen jälkeen ei ollut yltänyt samalle tasolle.

Junior asetti liemipullon olohuoneen pöydälle ja asteli kevyesti Voldemortin nojatuolin vierelle. Hän alkoi hetki hetkeltä tuntea olonsa henkisesti vahvemmaksi ja vanhaksi itsekseen—tai siksi, millainen kuvitteli aina ennenkin olleensa.
”Vauhkomielestä ei kannata huolia—laadin kyllä suunnitelman sen laholatvan nappaamiseksi. Matohännän animaagimuodosta saattaa olla paljonkin iloa…”, hän totesi viimeisen lauseen ’paras-olisi’ –sävyyn, katsahtaen Matohäntään vaihteeksi murhaavasti. Edes kunnia Isännän uudelleen syntymän mahdollistamisen luottohenkilön osasta ei täysin eliminoinut hänen halveksuntaansa kaikkia vapaita kuolonsyöjiä kohtaan.
”Isäntä, haluatte siis Potterin pojan kolmivelhoturnajaisten ottelijaksi ja viimeisenä päivänä Pikku Hirttivaaran hautausmaalle. Viimeinen koetus on labyrintti. Se tarjoaa monia jännittäviä mahdollisuuksia…”, Junior puhui mietteliäänä, viimeisen lauseen itsekseen. Hän kyykistyi nojatuolin viereen ja nojautui rennosti sen käsinojalle, ja laski leukansa käsivarsiensa päälle.
”Seuraavista päivistä tulee kutkuttavan mielenkiintoisia… Melkein yhtä mielenkiintoista kuin varsinainen Tylypahkaan soluttautuminen… Siitä tulee niiin hauskaa…!” Vaihteeksi ilkikurinen virne käväisi tämän nuoren miehen kasvoilla.

”En tuota pettymystä,” hän lisäsi pari astetta vakavampaan sävyyn, tosin sama virne huulillaan ja katsellen möykkyä syrjäsilmällä. Hän alkoi kuitenkin saman tien ajatella taas vakavasti, monijuomaliemipullon osuessa hänen silmiinsä.
”Tarvitsen Matohännän ja tämän sauvan lisäksi itsekin sauvan, sitten kun vierailemme Vauhkomielen luona. Ajattelin vuorostani takavarikoida isäni sauvan, kuten hän teki minulle pieni ikuisuus sitten…”, hän jatkoi ja pian hänen mielessään kaikui ’…en voi antaa sinulle Matohännän sauvaa, koska silloin jäisin itse sauvatta…’
”Isäntä… Missä luulette oman taikasauvanne olevan?”

Voldemortin tyytyväisyys tai Juniorin innokkuus eivät kumpikaan olleet vaikuttaneet Matohäntään positiivisesti. Tai hetken ajan hän oli kuvitellut saavansa edes jonkinlaista kiitosta herransa mainitessa monijuomaliemen ja hänen ojennettua se Juniorille.. Mutta se kuvitelma oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Nyt kun Juniori kohdisti sanansa Matohäntään pyytäen tätä auttamaan, Matohäntä nytkähti hermostuneesti. Tai ei tuo oikeastaan ollut pyyntö vaan pikemminkin uhkaukselta kuulostava käsky. Ainakin Matohännän korvissa. Hän ei missään tapauksessa, ikinä, lähtisi tuon kuolonsyöjän matkaan vapaaehtoisesti.. Eihän hän tiennyt tuosta mitään, oli ensimmäisen kerran kuullut tuon olemassaolosta vasta Berta Jorkinsilta..
Matohäntä vilkuili tuon kysymyksen myötä herraansa pallotellen katsettaan vähän väliä Juniorin suuntaan kuin pyytäen äänettömästi neuvoja isännältään. Voldemort oli kuin Matohäntä ei edes olisi paikan päällä, kuten aina.
"Tottakai hän auttaa," Voldemort vastasi Juniorille siirtäen katseensa nyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Matohäntään, "toki hänkin haluaa nähdä minut voimissani jälleen. Eikö vain Matohäntä?"
"T-totta k-kai, h-herrani," Matohäntä sanoi kyyristyen kuin suojatakseen itseään iskulta, "o-len i-iloinen kun s-saan.. o-olla h-hyödyksi."
Voldemort tuhahti halveksuvasti Matohännän suuntaan vastaamatta mitään, koska ei uskonut tipan tippaa toisen tarkoittavan sanojaan. Matohäntä oli juuri niitä ihmisiä, jotka vaihtoivat puolta heti kun kokivat toisen puolen paremmaksi oman itsensä kannalta. Matohännän tapauksessa tämä ei vain käynyt päinsä, koska tämä toinen puoli ei enää haluaisi häntä puolelleen. Ei mistään hinnasta.. ja tavallaan Voldemort ymmärsi syyn.

Juniorin vakuutellessa ettei Vauhkomielen nappaamisesta koituisi mitään vaivaa eikä Voldemortin kannattaisi edes vaivata päätään moisella sivuseikalla, Voldemort nyökkäili pienesti kääröstään käsin. Hän ei kyllä täysin voinut olla kantamatta huolta Vauhkomielestä, koska kyseessä oli sentään hän ja hänen elämänsä ja tulevaisuutensa. Kuka tahansa olisi huolissaan moisesta seikasta jos se omalle kohdalle sattuisi. Mutta jos Matohäntä olisi sanonut nuo samat sanat, Voldemort olisi lähinnä pelännyt kuollakseen.. Mutta Juniorin sanottua ne, hän tunsi pienen rauhallisuuden jossakin sielun palasensa sopukoissa. Se ei kuitenkaan poistanut huolta, mutta sitä hän ei nyt sanoisi Juniorille. Ehkä toinen toimisi paremmin ja vakaammin jos uskoisi Voldemortin luottavan tähän sataprosenttisesti?
Juniorin puheet labyrintistä olivat kuin piste iin päälle ja suunnitelma ja koko viimeisen koetuksen tapahtumat alkoivat jo muotoutua ihanaksi mielikuvaksi Voldemortin ajatuksissa. Vuosi hänen pitäisi vielä odottaa ja sitten hän saisi sekä ruumiinsa, että kostonsa..
"Mihin tuo labyrintti tähtää?" Voldemort kysyi Juniorilta toisen jo innostuttua iloitsemaan tulevista päivistä ja Tylypahkaan soluttautumisesta.

Kun sauvasta tuli puhetta ja Juniori lateli itsestäänselvyyksiä siitä kuinka hän tarvitsi sekä Matohännän että tämän sauvan lisäksi myös itselleen sauvan, Voldemortin niskavillat (jos niitä olisi ollut) nousivat pystyyn. Ei, hän itse ei jäisi enää sauvatta. Ei enää ikinä. Se pelko ja se turvattomuuden tunne tälläisessä ruumiissa, sitä hän ei enää kestäisi.
Ilmeisesti Juniorikin oli tajunnut tämän, sillä toisen seuraava kysymys koski nimenomaa Voldemortin itsensä sauvaa. Niin.. missä oli Voldemortin sauva? Missä se oli ollut kaikki nämä vuodet? Lojuiko se edelleen Pottereiden talon raunioissa Gorickin notkossa vai oliko ministeriö kenties löytänyt sen ja tehnyt siitä jonkinsortin turistinähtävyyden.. Vai oliko kilta kenties tuhonnut sen löydettyään sen Pottereiden murhapaikalta?
"En tiedä," Voldemort vastasi ilmeettömällä äänellä, "enkä muista.. Mutta niin kauan kun olen sauvatonna, Matohäntä ei vie omaansa pois lähettyviltäni." Jos Voldemort ei olisi ollut niin älyttömän ruma ja muistuttanut lähinnä niljakasta savimöykkyä, joku olisi voinut ehkä nähdä miehen silmissä ja reaktiossa jonkinlaisen puolustusmekanismin. Ehkä jopa pelon tunteen, mutta nuo kaikki hävisivät kaiken sen sieluttomuuden ja vuosien kadotuksen alle.

”No, minä tiedän. Voin hankkia sen takaisin milloin vain haluatte,” Junior totesi tyytyväisenä itseensä, katsellen kääröä nojatuolilla. Aihe sai hänet taas huomaamaan miten epäluonnollinen otus Voldemort oli näinä päivinä. Välttääkseen inhon nousemista pintaan, hän päätti palata ajassa taaksepäin. ”Kun Pottereiden talo räjähti, ministeriö lähetti aurorijoukon tutkimaan raunioita—ja minä vaadin päästä mukaan. Aluksi aurorit keskittyivät lähinnä varomaan teitä, isäntä, ja suojelemaan sitä ainoaa elossa olevaa Potteria. Minä keskityin etsimään merkkejä siitä, mitä oli tapahtunut, koska tunsin että ette ollut enää lähellä tai voimanne oli heikentynyt. Olin siellä yhä, kun Hagrid haki vauvan pois, vaikka olin jo löytänyt taikasauvanne, mikä vahvisti tunteeni, että jokin oli mennyt ilmeistä pahemmin pieleen. Kun palasimme ministeriölle, piilotin sauvanne sinne—toiveissa palauttaa se teille pian.” Junior kertoi ylpeänä, joskaan se ei kuulunut hänen äänestään—hän vain tunsi sen. Hän piti pienen tauon ja huokaisi sitten.
”Siitä tuntuu olevan elinikä. Saisinko palauttaa sen tänään? Kiinnostaisiko visiitti Taikaministeriöön? Kuulin kyllä kysymyksenne labyrintistä. Voisimme samalla hioa nerokasta Tylypahka-suunnitelmaanne?” hän kyseli isännältään äänensä toivoa täynnä. Hän paloi halusta lähteä ulos talosta ilman, että kukaan kontrolloi hänen tekemisiään…no, ainakaan samalla tasolla, kuin ennen.

Juniorin seuraavat sanat saivat Voldemortin melkein unohtamaan hengittämisen sillä hetkellä kun mies ne sanat sanoi. Hän tuijotti vaitonaisena Junioria punniten nyt ensimmäistä kertaa puhuiko mies totta. Mikäli ei puhunut niin moinen vitsi olisi jo niin huono ettei sitä voisi antaa anteeksi edes sille kaikista luotettavimmalle kuolonsyöjälle. Onneksi mies jatkoi ennen kuin Voldemort ehti sen kummemmin toisen sanoja epäilemään. Hänen sauvansa olinpaikka oli siis tiedossa. Jos Voldemortin riutunut sydän olisi jaksanut lyödä kiihkeämmin, sen se varmasti olisi tehnyt.
Voldemort kuunteli tiiviisti Juniorin selitystä sauvan kohtalosta. Viisas poika! Taas yksi asia, minkä takia Voldemort arvosti Junioria juuri niin paljon kuin vain sielunpalasena kykeni. Poiketen monista muista kuolonsyöjistä, Junior osasi ajatella. Laskea yhteen yksi plus yksi ja vielä menettämättä hermojaan.
Voldemort olisi vielä suuressa kiitollisuuden velassa tuolle miehelle, kun tämä kaikki olisi ohi. Kun Potter vihdoin olisi poika, joka kuoli. Kun hän itse olisi jälleen täysissä ruumiin voimissaan, kuolemattomana..
Se että sauva oli taikaministeriössä oli tietenkin oma harminsa. Ehkä olisi ollut parempi jos Juniori olisi piilottanut sauvan vaikka kotiinsa.. Voldemort ei kyennyt itse mihinkään ja sillä hetkellä ministeriöön marssiminen tuntui jokseenkin riskialttiilta. Ilmeisesti Matohäntäkin oli käsittänyt saman asian, sillä tämä huomautti asiasta vapisevalla äänellään. Voldemort mulkaisi tätä harvinaisen halveksuvalla katseella ja miesparka hiljeni.
"Kenties ulkoilma tekisi hyvää itsekullekin," Voldemort vastasi Juniorille, "mutta minun on saatava ravintoa ennen sitä ja lisäksi jonkun on jäätävä vahtimaan isääsi."
Matohännän huomautus oli saanut Voldemortin tuntemaan että häntä pidettiin heikkona sen takia mikä hänestä oli tullut. Tätä hän ei tietenkään halunnut, joten hänen olisi pakko osoittaa oma vahvuutensa lähtemällä Juniorin kanssa käymään ministeriössä. Sitäpaitsi kyseessä oli hänen taikasauvansa ja ajatus siitä että sauva palaisi omistajalleen sinä iltana antoi Voldemortille enemmän voimia jaksaa tämä pienoinen reissu. Sitäpaitsi olihan hän tehnyt pidemmänkin matkan jokunen aika takaperin.
"Matohäntä, lypsä Nagini," Voldemort käski Matohäntää, joka säpsähti pahimman kerran. Kuten aina niiden parin tunnin välein kun tuli sen aika.
"Nagini, rakkaani, tarvitsen ravintoa," Voldemort lisäsi kärmeskielellä sohvan luona makaavalle jättiläiskäärmeelle. Käärme nousi sihisten lattiatasosta ja siirsi katseensa Matohäntään.
"Nopeasti sitten Matohäntä," Voldemort käski siirtäen sitten katseensa Junioriin.
"Elän Naginin myrkyllä, se pitää minut.. elävien kirjoissa," Voldemort selitti hieman ajatellen kuitenkin nyt enemmän sauvansa olinpaikkaa kuin lypsämisoperaatiota, "kerrohan mihin päin ministeriötä piilotit sauvani?"

Juniorin sydän hypähti ilosta. Hän pääsi ulos, isäntänsä kanssa ja tekemään jotain jännittävää, hyödyllistä ja isäntäänsä miellyttävää. Ilta sen kuin parani. Hänen katseensa seurasi lattianraosta ilmestyvää, valtavaa käärmettä, jonka paikallaoloa hän ei ollut aiemmin huomannut. Nyt se hypnotisoi hänet hetkeksi—lähinnä, koska hänellä oli mielikuva paljon pienikokoisemmasta Naginista. Hän tuijotti käärmettä ja mietti kuulemaansa. Jos Voldemort eli käärmeen myrkyllä, isännässä ei mitä ilmeisimmin ollut enää yhtään ihmistä jäljellä. Mikä tuo möykky sitten oli? Pitkästä aikaa hän mietti myös, miksi Voldemort ei ollut kuollut?
”Se ei ole kaukana”, hän vastasi poissaolevana, pohtien enemmän Voldemortin olemassaolon arvoitusta, kuin taikasauvan olinpaikkaa.
”Muutin sen muotoa ja tein siitä osan Taikaveljeyden lähdettä eteishallissa. Arvelin sen olevan ainoa asia siellä, johon kukaan ei kajoaisi. En halunnut pitää sitä kotona—oli liian mahdollista, että se olisi kadonnut tai hävitetty. Kuvittelin voivani pitää sitä silmällä ministeriössä, kunnes palaisitte tai löytäisin teidät. Vaan sitten kaikki menikin kammottavasti pieleen…”, hän kertoi yhä osittain poissaolevana, sillä hänen ajatuksensa vaelsivat siihen iltaan, kun Lestranget saapuivat. Hänestä tuntui, että hän oli unohtanut jotakin tärkeää, liittyen viimeiseen lausahdukseensa—mutta koska kaikki tärkeä oli paikalla juuri nyt, hän ei yrittänyt muistella tarkemmin. Lisäksi Matohäntä lypsämässä myrkkyä jättiläiskäärmeen hampaista oli tavattoman kiehtova näky, jota hän unohtui hetkeksi seuraamaan.
”Matohäntä ja Nagini jäävät kai vahtimaan isää”, hän totesi pian. ”Heidän täytyy kyllä piiloutua jotenkin ja käskeä isä käyttäytymään, kuin kaikki olisi normaalisti, siltä varalta, että joku Taikaministeriöstä keksii ilmestyä paikalle”, hän jatkoi ja tajusi vasta sitten, että ulko-ovi kannattaisi ehkä sulkea. Ylimääräiset kuulijat voisi tietysti aina tappaa, mutta miksi tehdä asioista monimutkaisempaa, kuin oli pakko? Joten hän nousi ylös ja asteli eteiseen sulkemaan oven.

”Riskittömintä varmaan olisi käyttää tuota monijuomalientä ja muuntautua isäksi matkan ajaksi, mutta kieltäydyn ehdottomasti ottamasta hänen ulkomuotoaan, puhumasta hänen äänellään ja teeskentelemään olevani hän”, Junior jatkoi sulkiessaan oven. Hänen äänensä oli niin täynnä syvää halveksuntaa ja inhoa, että se oli lähes käsin kosketeltavaa. Kuulosti siltä, kuin edes Voldemort ei saisi puhuttua häntä tekemään niin. Junior asteli isänsä luo happamin ilmein ja riisti tämän taikasauvan haltuunsa nopealla eleellä, kuin haluten kauemmas miehestä mahdollisimman pian. Barty ei voinut kuin tyynesti seurata poikansa menoa.
”Aion käyttää tuota saakelin näkymättömyysviittaa”, hän totesi, osoittaen taikasauvalla lattialla lojuvaa viittaa, ja lausui sanattoman kutsuloitsun. Viitta leijui hänen käsiinsä, kun hän asteli taas nojatuolin viereen ja istahti sen käsinojalle.
”Tästä lienee hyötyä läpi lukuvuoden, vaikka mieluiten unohtaisin koko rievun olemassaolon”, hän totesi nyrpistäen nenäänsä. Hän piteli viittaa käsivarren mitan päässä itsestään, kuin sillä olisi räjäytetty tusina hajupommeja. Ei viitta miltään lemunnut, se oli vain Juniorille vankeuden konkretisoituma—eli viimeinen asia, jota hän halusi raahata mukanaan vapauteen.

Sitten kauhukuva iski hänen mieleensä. Mitä, jos lähteelle kuitenkin oli tapahtunut jotain? Ei hän toki sellaisesta ollut lukenut, mutta kahdentoista vuoden aikana oli tapahtunut paljon—varsinkin muutaman viime vuoden. Häneltä oli saattanut mennä jotain ohi. Entä, jos reissu olisi turha ja isännän sauva lopullisesti kadonnut? Junior liikahti levottomasti paikallaan. Isä ei ollut puhunut asiasta koskaan. Olisiko isä maininnut asiasta? Lopulta hän tuli tulokseen, että olisi. Isä oli ottanut tavaksi pitää hänet ajan tasalla velhomaailman uutisista—siis kaikesta, millä ei ollut mitään tekemistä Voldemortin tai pimeyden voimien kanssa, mutta joilla oli jotain merkitystä yhteiskunnan kannalta. Junior henkäisi saadessaan takaisin hetkellisesti kadottamansa mielenrauhan. Hän veti viitan takaisin syliinsä ja jäi odottelemaan lähtöhetkeä. Innostus alkoi taas hiipiä hänen olemukseensa. Vapaus. Oliko maailmassa suloisempaa sanaa? Todellista vapautta hän tuskin saisi enää koskaan, ja edes näennäistä hän joutuisi odottamaan vielä vuoden, mutta jo nykyinen oli kerrassaan taivaallista.

Juniorin kerrottua sauvan olinpaikan, Voldemort nyökkäsi pienesti. Sekin vaati siinä tilanteessa jo tarpeeksi paljon voimia, joten hän ei kommentoinut asiaa mitenkään. Hän uskoi että Juniori tietäisi kuinka tyytyväinen hän oli tämän käytökseen.. Tai jos ei tiennyt niin viimeistään vuoden kuluttua Juniori saisi palkintonsa kaikesta siitä vaivannäöstä. Mikäli kaikki siis sujuisi niin hyvin kuin Voldemort oli päässään suunnitellut. Ja miksei sujuisi?
Juniori ehdotti tai pikemminkin päätti itse jättää Matohännän ja Naginin pitämään silmällä isäänsä. Jos Voldemort olisi ollut täysissä voimissaan, mies olisi ehkä jaksanut kyseenalaistaa Juniorilta sen, kuka tässä huoneessa teki päätökset ja ketkä vain seurasivat käskyjä. Nyt hän oli kuitenkin liian väsynyt alkaakseen huomauttelemaan moisista seikoista ja sitäpaitsi hän tiesi ettei Juniori kyseenalaistaisi hänen auktoriteettiään.
Hänen ulkomuotonsa taisi taas kerran puhua hänen puolestaan ja häntä vastaan.

Juniori oli kadonnut hetkeksi Voldemortin näkökentästä ja hetken päästä hän kuuli oven kolahtavan kiinni. Tosiaan, eipä ollut tullut mielen viereekään että ovi oli ollut koko sen ajan auki. Ei oven sulkeminen sinänsä ollut edes Voldemortin asia, koska eihän hän siihen olisi mitenkään pystynyt vaikuttamaan.. Matohäntä sen sijaan olisi saanut olla huolellisempi..
Juniorin jatkaessa puhumistaan, tämä palasi takaisin Voldemortin näkökenttään ja tämä seurasi katseellaan kuinka Juniori otti isänsä sauvan Crouch vanhemman yhtään estelemättä. Juniori noukki myös näkymättömyysviitan maasta ja hänen äänensävynsä kertoi sellaista tuskantäyteistä tarinaa että kenen tahansa sydän olisi hypähtänyt säälistä ja myötätunnosta. Sääliä Voldemort ei tietenkään tuntenut eikä varmaan tosissaan pystynyt olemaan myötätuntoinenkaan. Jokin voima sai hänet kuitenkin nyökkäämään ja vastaamaan toiselle lupauksella.
"Kun tämä on ohi, Junior," hän sanoi yskäisten, "vakuutan että sinun piileskelysi on ohi ja saat kulkea kaduilla vapaana.. ja samaan aikaan hyvin kunnioitettuna ja arvostettuna miehenä." Edes teennäisen hymyn kohottaminen noille rujoille kasvoille tuntui sillä hetkellä liian vaivalloiselta, jotan Voldemortin kasvot pysyivät väsyneen ilmeettöminä hänen puhuessaan.

"H-Herrani," Matohäntä kumartui Voldemortin puoleen pienen purkin kanssa. Purkissa oli Naginin hampaista lypsettyä myrkkyä ja Voldemort käänsi katseensa rakkaaseen lemmikkiinsä kiittäen tätä kärmeskielellä. Sen tehtyään hän hoputti Matohäntää antamaan ravinnon, jotta he pääsisivät lähtemään. Matohäntä kurotti vapisevilla käsillään purkin Voldemortin suulle ja kallisti sitä, jolloin Voldemortin mitään-maistamaton suu täyttyi tuosta normaalisti niin kitkerän makuisesta nesteestä. Voldemort ei kuitenkaan maistanut mitään vaan joi myrkyn kuin se olisi ollut ravinteikasta vettä.
Purkin tyhjennyttyä, Matohäntä astui askeleen taaemmas. Voldemort tunsi energian palaavan ruumiiseensa myrkyn alkaessa vaikuttaa. Lämmin aalto puski hänen riutuneen ruumiinsa läpi ja muutti hänet kerta heitolla virkeämmäksi ja valppaammaksi.
"Olen valmis, Junior," hän sanoi miehelle siirtäen sitten katseensa vielä Matohäntään ja Naginiin. Naginille hän antoi ohjeet ystävällissävyisellä kärmeskielellä ja ohjeet kuultuaan, Nagini katosi sohvarykelmän sekaan piiloutuen, kuten Juniori oli hetki sitten maininnut.
"Sinä Matohäntä käsket Crouchia käyttäytymään normaalisti kuin mikään ei olisi vialla.. ja pysyt itse näkymättömissä. Vaikkakin sitten rottana jos ei muuta," Voldemort sähähti Matohännälle.
"Lähdetään," Voldemort sanoi katse Juniorissa, mutta ajatuksissaan hän oli jo ministeriössä oman sauvansa luona..

Lupaus täydellisestä vapaudesta, arvostuksesta ja kunnioituksesta, toi onnen kyyneleen Juniorin silmäkulmaan. Hän pyyhkäisi sen pois ja koko syvän rauhan ja levon tunteen, jollaista komennuskirouksen alla ei milloinkaan voisi tuntea. Lähdössä hän veti näkymättömyysviitan ylleen ja sitten poimi käärön nojatuolilta, kuin maailman kallisarvoisimman olennon ja piilossa kanssaan viitan alla, kantoi tämän ulko-ovelle suojelevan oloisena.
”Isäntä, uskotko, että Matohännän komennuskirous kestää? Pitäisikö hänen varmistaa, ettei isä lähde kenenkään matkaan, jos nyt käy niin huono tuuri, että joku yrittää hakea hänet jonnekin? On toki yö, mutta huomenna on työpäivä ja isä on täysin omistautunut työlleen… ja ennen kaikkea, hän on erittäin voimakastahtoinen ja taikavoimainen…”, Junior sanoi kävellessään ulko-ovelle ja katsoi selkänsä taakse arvioivasti Matohäntää, joka ei enää voinut nähdä heitä. Junior viipyi siinä käsi oven kahvalla hetken aikaa ja katseli ympäri huoneistoa, varmistaen itse, ettei unohtanut mitään tärkeää, mitä tarvitsisi reissun aikana.

Lopulta hän avasi oven ja astui siitä raikkaaseen yöilmaan. Viitta oli kevyt, kangas hengitti, ja sen läpi näki melkein kirkkaasti. Hän veti syvään henkeä. Vaikka hän oli hengittänyt raikasta ilmaa viimeksi kolme päivää sitten, tuntui siltä, kuin siitä olisi vähintään kolme vuotta. Hän asteli hitaasti pihapolkua pitkin portille, avasi sen ja sulki perässään. Siitä paikasta hän olisi voinut kaikkoontua ja ilmiintyä Taikaministeriön eteen, mutta hän päätti kävellä ainakin osan matkaa, ja toivoi, ettei Voldemortilla olisi mitään sitä vastaan. Hän ei kuitenkaan kysynyt tämän mielipidettä--lähti vain hiljakseen kävelemään.
”Labyrinttissä…” hän aloitti saman tien, ”on tarkoitus löytää oikea tie sen keskelle, jossa Kolmivelhopokaali odottaa. Ensimmäinen pokaaliin koskeva, on turnajaisten voittaja. Labyrintti muuttuu itsestään vähän väliä ja on täynnä vaaroja ja haasteita,” hän kertoi mietteliäänä. Hänen luovaa ajattelua häiritsi hieman ajatus siitä, miten siistiä olisi, jos hän itse pääsisi ottelijaksi. Se kuitenkin auttoi myös. Hän madalsi ääntään siltä varalta, että lähettyvillä olisi muita.
”En itse voi astua labyrinttiin sisään, eikä ottelijaa voi valmistaa siihen etukäteen, joten ottelijan hengissä pitäminen sen aikana tulee olemaan aikamoinen haaste. Pitäisikö hänet hankkia luoksesi jotenkin kesken labyrinttikoetuksen?”
Jopa kaikkien vuosien jälkeen ja ajatuksissaan, hän tuntui löytävän tien Taikaministeriötä kohti kuin olisi käynyt siellä viimeksi vasta eilen.

Voldemort katsoi kuinka Juniori vetäisi näkymättömyysviitan harteilleen kadoten hetkessä sen alle. Äkkiä näkyämättömät kädet tarttuivat Voldemortiin ja nostivat hänet varoen viitan sisään.
Juniorin lausuttua tosiasioita isästään ja Matohännän kyvykkyydestä, Voldemort nyökkäsi pienesti osoittaakseen olevansa samaa mieltä. Juniori kääntyikin parahiksi katsomaan isäänsä ja näin ollen myös Voldemort kääntyi niin että näki Matohännän vaikkei tuo häntä nähnytkään.
"Matohäntä," Voldemort sanoi kimeällä, voimakkaalla äänellä, "käske Crouchin pysyä tämän talon sisäpuolella.. ja jos joku tulee koputtelemaan ovelle niin käske hänen keksiä jokin tekosyy miksei voi lähteä tämän mukaan." Matohäntä värisi kuullessaan isäntänsä äänen jostakin näkymättömistä, mutta nyökkäsi ja teki kuten oli käsketty. Voldemort katsahti Juniorin kasvoja yläpuolellaan.
"Jos jokin menee pieleen niin Nagini varmistaa," hän sanoi vakuuttelevasti. Enemmän hän käärmeeseensä luotti kuin kehenkään muuhun elolliseen olentoon.
Nagini tuijotti Crouch senioria sohvan alta kiiluvilla, keltaisilla silmillään.

Juniori aikoi nähtävästi kävellä ministeriöön, mikä ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto. Taikakonstein matkustaminen kun tuntui vievän älyttömästi voimia vaikkei Voldemortin itse voimia liiemmin tarvitsisi käyttääkään. Se oli silti hänestä hyvin rasittavaa siinä sen hetkisessä ruumiissaan ja oli siksi suhteellisen iloinen että Juniori oli päättänyt kävellä.
Se entinen Voldemort vuosia takaperin olisi ehkä voinut ajatella että myös Juniori nauttisi kävelyretkestä niin kauan kestäneen vankeutensa päätteeksi, mutta tämä ruma möykky ei lähes täysin tunteettomana olentona kyennyt moiseen.
Pian Croucheilta lähdön jälkeen, Juniori alkoi selittämään kolmivelhoturnajaisten viimeisestä koetuksesta, labyrintistä ja Voldemort tyytyi kuuntelemaan ja miettimään asioita. ".. Ensimmäinen pokaaliin koskeva, on turnajaisten voittaja."
"Ei," Voldemort sanoi Juniorin päätettyä palopuheensa. Hän mietti hetken ja jatkoi sitten vasta;
"Riittää että hän pääsee loppuun saakka," Voldemort käänsi jälleen hieman katsettaan ylös päin sinne missä Juniorin silmät sijaitsivat, vaikkei hän niitä siitä kulmasta käsin nähnytkään.
"Koska.. Koska pokaali on porttiavain," Voldemort lisäsi, "siinä tapauksessa sinun ei tarvitse kuin.. huolehtia että Potter on ensimmäinen joka koskee pokaalia." Voldemort ei tarkalleen ottaen tiennyt Potterista juuri mitään muuta kuin että tämä oli estänyt hänen paluunsa nyt kolme kertaa ja aina mukana oli ollut enemmän tai vähemmän onnea. Hän ei oikeastaan tiennyt oliko Potter edes hyvä velho vai vaan sattumalta onnekas. Hän ei siis voinut tietää kuinka vaikeaa Potteri voittajaksi avittaminen tulisi olemaan, mutta se ei oikeastaan ollut hänen päänvaivansa. Kai Juniori keinot keksisi.

Voldemortin alkaessa vastata Junior kääntyii kadun kulmasta pienemmälle kadulle, joka johti ydinkeskustaan. Näkymättömyysviitasta ja vuorokauden ajasta huolimatta, hän halusi käyttää syrjäisempiä reittejä. Aina oli joku liikenteessä ja nämä jutut eivät sopineet ylimääräisille korville--ei edes näkymättömän puhumana. Reittivalinnan lisäksi hän päätti vielä heilauttaa kädessään olevaa taikasauvaa, heittäen sanattoman loitsun, minkä myötä salakuuntelu oli mahdotonta.

”Selvä,” Junior totesi tyynesti hetken hiljaisuuden jälkeen. Häntä harmitti, ettei saanut nopeutettua tehtäväänsä edes vähäsen, muttei valittanut, sillä ymmärsi, että kaiken oli tapahduttava mahdollisimman huomaamattomasti. Jos joku muu ottelija voittaisi, Potteria alettaisiin etsiä mahdollisesti ennen kuin hän saisi toimitettua tämän labyrintistä hautausmaalle… Olisi kuitenkin kaksin verroin vaivaa pitää muut irti pokaalista ja juonia Potter ansaan kesken koetuksen… Voldemortin idean yksinkertaisuus vaikutti toimivan mitä parhaiten.
"Eli minä kidnappaan Vauhkomielen, esitän häntä Tylypahkassa ensi lukuvuoden ajan, laitan Harry Potterin nimen Liekehtivään pikariin, muutan pokaalin porttiavaimeksi jossakin sopivassa välissä, ja autan Potterin turnajaisten läpi voittajana…ilman, että kukaan tajuaa minun auttavan,” hän summasi suunnitelman pähkinänkuoreen.
”Unohdinko jotakin?” hän kysyi. Tuossakin oli jo pirusti juonittavaa ja tehtävää, mutta mikäs sen mukavampaa kahdentoista hyödyttömän ja suhteellisen tylsän vuoden jälkeen? Juuri nyt kaikki vaikutti vain hauskalta, mutta vuosi tulisi olemaan rankempi ja haastavampi, kuin hän osasi kuvitella.
”Haluatteko minun raportoivan suunnitelman etenemisestä vuoden aikana--tai käyvän luonanne lomilla? Vauhkomielen osassa, lomien aikana, voisin hyvin pitää yhteyttä isääni, herättämättä epäilyjä,” hän jatkoi. Ydinkeskusta näkyi jo horisontissa.

Juniorin latelema suunnitelma pähkinänkuoressa sai Voldemortin jälleen ajattelemaan sitä ihanaa päivää kun hän viimein palaisi takaisin ruumiiseensa ja.. saisi vielä Potterin saman tien käsiinsä näyttääkseen maailmalle ettei tuollaisella pojalla ollut mitään muuta kuin onnea viime kerralla.
"Et tainnut," Voldemort vastasi pojan kysymykseen, "ainakaan päällisinpuolin." Suunnitelma tuntui yksinkertaiselta ja toimivalta, mutta jotenkin Voldemort uskoi ettei mikään tulisi olemaan niin helppoa ja toimivaa kun asiaan liitettäisiin ministeriön turvatoimet.. Ja Albus Dubmledore.
Ennen kuin Voldemort ehti Dumbledorea ottaa puheeksi, Juniori oli ehtinyt kysyä kysymyksensä raportoinnista. Voldemort keskittyi hetkeksi miettimään vastausta tuohon. Dubmledore ja ministeriön turvatoimet haittaisivat ainakin tätä puolta suunnitelman toteenpanossa..
"Tietysti haluaisin olla ajantasalla siitä, mitä Tylypahkassa tapahtuu," Voldemort sanoi, "mutta raportointi on tehtävä niin ettei kukaan tajua sitä. Ministeriön turvatoimet ovat varmasti parhaat mahdolliset kun kyseessä on näin laaja kansainvälinen tapahtuma.. Tässä tapauksessa mieluummin raportoit harvoin tehden sen huomaamattomasti.. kuin usein ja holtittomasti."

"Luultavasti tiedätkin," Voldemort aloitti hetken kuluttua, "että Durmstrangin rehtori Igor Irkoroff kuuluu kuolonsyöjiin.. Tai kuului, keneltä ikinä haluaa kysyä. En kuitenkaan luota häneen, enkä halua että sinäkään luotat. Se mies on piikki lihassani." Voldemort ei ollut varma kuulemastaan, koska oli vuodet elänyt sivistyksen ulkopuolella. Irkoroffista hän oli kuitenkin kuullut sen verran että tämä oli pettänyt hänet ja antanut julki kuolonsyöjien nimiä päästäkseen itse vapaaksi.
"Älä kuitenkaan tee hänelle mitään," Voldemort sanoi muistaen äkkiä Juniorin myrkkyä tihkuvan äänensävyn tämän puhuttua Matohännälle.
"Hän saa kyllä sen, mikä hänen osakseen kuuluu, kun tämä kaikki on ohi.." Voldemort sanoi hymyillen hieman, ".. ehkä annan uskotuimman kuolonsyöjäni antaa petturin kuulla kunniansa kun tulee hänen palkkionsa aika." Voldemort vilkaisi merkitsevästi Junioriin.

Junior päätti olla yhteydessä vain joillakin lomilla ja silloinkin kaikki olosuhteet huomioon ottaen. Oli mahdotonta sanoa nyt, mitä vuosi toisi tullessaan—Dumbledore oli kuitenkin mahtava velho ja kolmivelhoturnajaiset suuri, kansainvälinen tapahtuma. Hetkeksi hän ehti hukkua ajatuksiinsa, unelmoimaan tulevasta vuodesta. Irkoroffin nimi kuitenkin pudotti hänet pilvistä. Hän muisti varsin hyvin tuon päivän. Irkoroff oli ollut yksi niistä, joille ei oltu suotu oikeudenkäyntiä. Vaikka Junior olikin melko vakuuttunut siitä, ettei kukaan muu, kuin Voldemort tiennyt hänestä, hän oli jännittänyt mahtaisiko Irkoroff kuitenkin… Varmuuden vuoksi hän ei ollut edes mennyt yleisön joukkoon. Joskus hän mietti, olisiko ollut parempi, jos Irkoroff olisi tiennyt hänestä? Jos hän olisi jäänyt kiinni ennen Longbottomeiden tapausta? Mitkä asiat olisivat nyt toisin?

Juuri nyt hän kuitenkin kuunteli tarkkaan, mitä isännällään oli sanottavana Irkoroffista. Hän ymmärsi täysin, miksei voisi tehdä Irkoroffille mitään, mutta silti se kouraisi syvältä ja inhottavasti. Tunne kaikkosi kuitenkin hetkessä, Voldemortin vihjattua, että hän saisi lopulta kostaa isäntänsä puolesta. Hän vilkaisi alas varmistuakseen, että tämä tosiaan puhui hänestä. Sairas hymy levisi hänen kasvoilleen, kun hän siirsi katseensa takaisin tiehen. Mielessään hän kävi jo läpi mitä kaikkea tekisi sille petturille… Kuolema olisi liian lempeä rangaistus. Kidutuskirouksella toki olisi osansa, mutta sekin tuntui tylsältä,,,

Kidutuksen ja kuoleman pohdinta sai hänet taas miettimään sekä Voldemortin, että omaa kohtalokasta iltaansa. Hänen ilmeensä vakavoitui. Hetken hän oli vaiti, astellen verkkaalleen eteenpäin. Hän halusi tietää, miksi he olivat nyt tässä. Miksi hänen piti hiipiä Taikaministeriöön salaa. Hän saapui ydinkeskustan valoihin, ihmisiäkin oli nyt enemmän, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, sillä hän luotti täysin loitsuunsa.
”Isäntä…?” hän aloitti, ”kaikella kunnioituksella—olen vain utelias ja ymmärrän, jos ette halua tai voi kertoa—mutta mitä oikeastaan tapahtui sinä iltana Pottereilla? Ja… kuinka ette kuollut, vaan päädyitte…öh…mikä tämä nykyinen kehonne sitten onkaan…?” hän uteli, katsoen kysyvästi alas möykkyyn.

Hetken kuluttua kaksikko saapui keskustaan, lähelle taikaministeriön sisäänkäyntejä. Voldemort katseli ympärilleen ajatuksissaan. Jos kaikki olisi aikoinaan mennyt hyvin, hänen ei tarvitsisi kulkea ministeriön ovista kuin varas yöllä. Jos kaikki olisi hyvin, ministeriö olisi tälläkin hetkellä hänen valtansa alla eikä sen takia kukaan enää vastustaisi häntä.
Jos onni ei olisi kääntynyt Voldemortia vastaan Pottereiden murhayönä, voisi olla jopa niin ett' kaikki olivat jo hyväksyneet hänen valtansa ja velhojen maailma olisi niin toisenlainen. Eivätkä nämä kurjat jästit astelisi vapaina pitkin katuja siinä missä velhojen ja noitien täytyi piileskellä.
Eikä kukaan epäilisi hänen valtaansa ja voimiaan. Kukaan ei edes muistaisi Pottereita ja niiden kurjaa poikaa.. Kukaan ei edes uskaltaisi muistaa moisia häntä vastaan nousseita verenpettureita.

Juniorin sanat palauttivat Voldemortin hetkeksi takaisin ajatuksistaan ja hän kuunteli hiljaa mitä toisella oli sanottavaa. Hän ei edes yrittänyt katsoa toista, koska kaikki ylimääräinen liike aiheutti ylimääräisiä.. sydämentykytyksiä?
Juniori kyseli siitä illasta, siitä kohtalokkaasta illasta kaksitoista vuotta takaperin. Mitä oli tapahtunut? Miksei isäntä ollut kuollut? Jälkinmäiseen kysymykseen Voldemort tiesi vastauksen, muttei missään tapauksessa voisi kertoa tuota vastausta kenellekään. Ei edes niinkin luotettavalle kuolonsyöjälle kuin Juniorille. Kenenkään ei pitäisi koskaan tietää totuutta, kaikkien pitäisi uskoa ettei Voldemort kuollut koska hän oli ja on jotain suurempaa. Jotain, mitä ei yksinkertaisesti voi tuhota, koska hän palaisi aina vain uudelleen jos olisi tarvis.
Mutta ensimmäinen kysymys. Mitä tapahtui Pottereiden yönä? Sen Voldemort voisi ehkä kertoa Juniorille. Kyllähän hän sen tiesi. Se oli jotain niin vastenmielistä, mutta samaan aikaan niin loogista että Voldemortin olisi pitänyt ottaa se asia huomioon. Mutta miten hän selittäisi sen Juniorille ilman että mies pitäisi häntä ajattelemattomana.
"Lily Potter," Voldemort lopulta kähähti hyvin halveksivaan ääneen, "hän antoi henkensä poikansa puolesta ja teki näin ollen pojalleen tietynlaisen suojakilven, jota en ollut ottanut huomioon." Voldemort ei jostain syystä voinut puhua suoraan rakkaudesta. Eikä hän halunnutkaan.
"Mutta kaikki muuttuu kolmivelhoturnajaisten päätteeksi," Voldemort sanoi vilkaisten Junioria liikuttamatta päätään, "silloin suojakilpi murtuu ja.. minä voin kostaa eikä kukaan enää epäile minua." Voldemort sulki hetkeksi silmänsä vaipuen taas ajatuksiinsa.

Junior muisti joskus kuulleensa sanonnan, ettei ollut suurempaa rakkautta, kuin kuolla toisen puolesta, ja hän oli joskus arvostanut äitinsä tekoa – ehkä jopa tuntenut kiitollisuutta kaikesta jo silloisesta tunnekylmyydestään huolimatta, mutta vuodet olivat hukuttaneet kaiken positiivisen alleen. Nyt hän pystyi vain miettimään miten siistiä olisi, jos äitinsä uhraus olisi suonut hänelle suojan ankeuttajia vastaan. Se nyt oli kuitenkin äärimmäisen epätodennäköistä, niiden hirviöiden ollen jokseenkin eri asia, kuin kirous. Sitä paitsi hänen äitinsä oli muutenkin kuolemassa, toisin kuin kai Lily Potter. Hän ei kuitenkaan kauaa pohtinut rakkausasioita saati omaa perhettään, kun Voldemort sai hänet taas mielessään hekumoimaan tulevaa vuotta ja varsinkin sen päätöstä.

Mutta mitä, oliko joku muka epäillyt Lordi Voldemortin mahtavuutta jossain suhteessa? Uskomatonta, niin uskomatonta, että hän ajatteli sen olevan vain isäntänsä harhaluuloja, muttei hän tietenkään harkinnutkaan kommentoida moista. Toisin kuin hänen vääristynyt muistinsa väitti, hän itse oli uskonut jopa Voldemortin paluuseen Azkabanissa vain, koska Bellatrix uskoi siihen niin aidosti. Oliko asia sitemmin muuttunut, hän ei tiennyt, sillä oli päässyt sieltä pois varsin pian. Senkin hän muisti, että oli ollut kuolemaisillaan siinä vaiheessa, muttei lainkaan sen johtuneen siitä, ettei Voldemort ollut hänelle läheskään yhtä tärkeä, kuin oma perheensä. Hän oli ollut niin kauan poissa ankeuttajien läheltä ja niin kauan pakkomielteisesti fantasinoinut Voldemortin paluusta ja oman suhteensa lähentämisestä tähän, ettei enää muistanut mihin muistoon ankeuttaja hänet aina heitti.
”Hmmh…” hän siis vain hymähti saamaansa tietoon ja käveli loppumatkan hiljaisuudessa, syvissä mietteissä joista suurin osa koski viimeksi puhuttua, kolmivelhoturnajaisia ja sitä, miten hän luotsaisi Potterin pojan niissä voittajaksi.

Hän oli niin mietteissään, että aiheutti huomaamattaan pari läheltä-piti-tilannetta lähes törmätessään pariin ohikulkijaan ydinkeskustan alueella jossa miljoonakaupunkina riitti aina porukkaa keskellä yötäkin. Kohtalo vaikutti kuitenkin olevan hänen puolellaan. Muutaman minuutin kuluttua he saapuivat Taikaministeriön eteen ja Juniori havahtui nykyhetkeen. Sen enempiä pohtimatta tai viivyttelemättä hän kiersi rakennuksen taakse josta oli viimeksikin aina sisään astunut.

Ennen työskentelyään hän oli käyttänyt vieraiden sisäänkäyntiä, mutta loppukesästä ja syksyn 1981 hän oli kulkenut töihin aina isänsä kanssa ja käyttänyt henkilökunnan vähemmän valvottua sisäänkäyntiä rakennuksen takana. Onneksi isä oli opettanut tarvittavan loitsun myös hänelle ja loitsinut hänenkin sauvansa toimimaan sisäänkäynnin avaimena, siltä varalta, etteivät he aina pääsisikään lähtemään yhdessä. Käytettävä loitsu kun oli käyttäjänsä itse kehittelemä ja oletusarvoisesti onnistui vain hänen omalla sauvallaan.

Astellessaan pienelle kujalle Juniori saattoi vain toivoa, ettei isäukko ollut ehtinyt vaihtaa loitsua hänen pikku tempauksensa jälkeen huispauksen MM-kisoissa. Ei niistä kai ollut kuin pari kolme päivää…? Juniorin ajantaju katosi hyvin nopeasti nykyään. Toivon mukaan hän saisi elämän syrjästä kiinni kunnolla ennen kuin hänen pitäisi esittää Vauhkomieltä. Tosin, sen tyypin sekopäisyys varmaan oikeuttaisi moniin asioihin…mutta mistä sitä tiesi, vaikka Dumbledore tuntisi Vauhkomielen jopa paremmin, kuin heidän perheensä? No, oli kisoista miten kauan tahansa ja oli loitsu ehditty vaihtaa tai ei, kokeilla kannatti aina. Jos tämä onnistuisi, niille jäisi tietysti jälki siitä, että Barty Crouch oli käyttänyt tätä sisäänkäyntiä ja milloin, mutta voisihan Matohäntä käskeä ukkoa keksimään uskottava syy siihen, vaikkei tällä ollutkaan muistikuvaa siellä käymisestä.

Juniori vilkaisi ympärilleen, ettei näköetäisyydellä ollut ketään, sillä hän joutui paljastamaan kätensä ja taikasauvan näkymättömyysviitan alta, jotta homma toimisi ja muutenkin tämä aiheuttaisi hämmennystä, jos ovi avautuu, mutta kukaan ei avannut sitä. Jännittyneenä, mutta keskittyen hän napautti isänsä taikasauvalla kolmea tiettyä tiiliskiveä tietyssä järjestyksessä (toivoen muistavansa sen oikein) ja lausui sanattoman loitsun. Muutaman sekunnin kuluttua Juniori oli vetänyt kätensä takaisin piiloon ja tiilet alkoivat siirtyä ja niiden muassa lukuisat muutkin tiilet niiden ympärillä, avaten seinään aikuisen mentävän aukon. Mies astui sisään varovasti ja äänettömästi ja katseli tarkkaan ympärilleen. Pieni huone, johon sisäänkäynti johti, oli tyhjä. Tähän aikaan yöstä olisikin ollut törkeän huono tuuri, jos siellä olisi joku ollut, sillä moni suosi pääsisään –ja uloskäyntiä.

Hän hiipi huoneen varsinaiselle ovelle ja avasi sen hitaasti raolleen, kurkistaen siitä ulos ja heitti loitsun jolla varmisti oliko sillä muita juuri sillä hetkellä. Ei ollut, joten hän avasi oven rohkeammin ja asteli käytävälle. Hetken hän seisoi siinä miettien ankarasti missä päin se päähalli taas olikaan tästä kulmasta etsiessä. Muisti pätki ja ajatus välillä muutenkin enemmän improvisointia vaativissa tilanteissa, ja oli jo ihme, että hän oli tänne asti selvinnyt näin sujuvasti. Hänhän oli saanut ajatella normaalisti ja vapaasti vasta jotain tunnin verran, vietettyään kaksitoista vuotta komennuskirouksen alla autuaan huolettomana ja kevein mielin, mutta kammottavan rajoitetun ja psyykkisesti stressaavan elämän keskellä. Jos hänellä ei olisi ollut setä Voldemort sylissään motivaationa pyrkiä mahdollisimman virheettömään ja sujuvaan toimintaan, hän olisi saattanut antaa itsensä reagoida ympärillään tapahtuviin asioihin vapaammin, mikä taas tarkoittaisi täyskaaosta, epäluontevaa ihmisten joukossa kuljeskelua ja sitä, että hän vetäytyisi muutamaksi viikoksi lähinnä erakoksi.

Pian hän valitsi vasemmalle vievän reitin ja päätyikin päähalliin, tosin ei niin lähelle Taikaveljeyden lähdettä, kuin olisi halunnut. Ja eteishallissa parveili ihan liikaa ihmisiä. Nyt oli sunnuntai, hyvänen aika! Eikö niillä ollut elämää? Sen hän ymmärsi, että isänsä oli roikkunut täällä tuhottoman paljon viime vuosikymmenen aikana, kun tämän oli pitänyt olla, kuin ei mitään sitoumuksia mihinkään muualle olisikaan. Ja hänellä itsellään ei ollut vaihtoehtoja. Mutta entä nämä muut? Pah, tuhlasivat elämäänsä täällä… Juniorin teki mieli kedavraa muutama ohi kulkeva siitä hyvästä, mutta sai juuri ja juuri hillittyä halunsa. Lattialle hengettömänä toinen toisensa perään lakoava ihmisjoukko ei ehkä ollut kovin fiksu näky aiheuttaa edes rauhan ajassa. Siitä hän kuitenkin alkoi pohtia jonkin sortin harhautusta, jotta saisi mahdollisimman esteettömän tien suihkulähteelle.

Siinä hieman kesti, sillä hän ei halunnut riskeerata reissua hätiköidyillä päätöksillä, varsinkin, kun ajatus ei tosiaan raksuttanut muutenkaan normaalia tahtiaan ja tavoitteen ollen näin lähellä. Kovin montaa loitsua, herjaa tai kirousta hän ei voisi heittää tai muuten joku vielä huomaisi tyhjästä sinkoilevat valonsäteet, hän pohti. Täysin improvisoitujen loitsujen muistelukin oli haaste, sillä tämä oli ensimmäinen kerta sitten vangituksi tulemisensa, kun hänellä oli edes taikasauva kädessään, jos ei MM-kisojen pimeän piirron loihdintaa laskettu. Hänellä ei siis ollut ikuisuuksiin mitään syytä ajatella muuta kuin anteeksiantamattomia. Eikä niistä kannattaisi kuin korkeintaan komennuskirous…ja se oli hänelle käsitteenäkin juuri nyt niin vastenmielinen, ettei hän uskonut saavansa sitä ainakaan onnistuneesti itsestään irti. Ja hän halusi eteishallin tai edes lähteen lähiympäristön mahdollisimman tyhjäksi. Ja sen pitäisi olla jotakin mikä ei millään tapaa liity pimeään taikuuteen, vaikka sen harrastaminen olikin hänelle mieleisintä.

Hänen mielessään pyörivät auttamatta jästien rikoselokuvien ja poliisisarjojen juonikuviot sillä hän oli katsellut niitä ja vastaavia varsin paljon viime vuosina. Mutta jos tästä alkaisi tehdä turhan monimutkaista, oma nokkeluus saattaisi osua omaan nilkkaan. Sellaisesta oli kyllä hyvin mieleen jääneitä muistoja varhaislapsuudesta. Ministeriössä kuppaamisesta hän sai mieleensä erään perin ärsyttävän, potentiaalisesti vaarallisen ja hyvin tunnetun loitsun.

Kun kukaan ei ollut liian lähellä suihkulähdettä, hän heitti päähallin lattiaan ikitarttumisloitsun. Kukaan ei uskaltaisi astua ulos kengistään, kukaan uusi ei uskaltaisi astua halliin ja kestäisi hetken ennen kuin nämä saisivat kutsuttua pätevää apua muista kerroksista. Todennäköisesti jollakulla täällä loitsujenkehitysosastolla oli jo vähintään jonkinlainen versio tätäkin loitsua vastaan, niin ettei sunnuntaityöskentelijöiden kengät ikuisuutta eteishallia koristaisi. Taian vaikutuksesta siis jokaisen hallissa kävelevän jalat juuttuivat paikoilleen. Onneksi kukaan ei juossut tai kävellyt liian nopeasti, niin kukaan ei lentänyt nenälleen ja ikitarttunut lattiaan myös ihostaan, vaikka osa olikin lähellä sitä kohtaloa. Juniorille se toki olisi ollut vain ilo. Mutta hänen päämielenkiintonsa oli nyt suihkulähteessä. Omiin jalkoihinsa hän loihti vuoron perää liukastusloitsun mikä kumosi ikitarttumisen ja näin ollen, kun hän laski jalkansa lattialle, hän pystyi kävelemään siinä täysin normaalisti muiden äänekkäästi kirotessa ja hätäillessä hänen ympärillään ja turhaan yrittäen loihtia kenkiään irti lattiasta.

Junior talletti taikasauvan farkkujensa taskuun (jonka hän oli matkan aikana suurentanut tilaloitsulla.) Rauhallisesti ja vakaasti hän käveli suorinta tietä Taikaveljeyden lähteelle, kulki hieman kumarassa sen ympäri, kuljettaen kättään sen leveän reunan alapuolella, kuin jotakin etsien. Lopulta hän kyykistyi lähteen vierelle, ja asetti Voldemort-käärön varovasti aivan viereensä lattialle, niin että tämä oli yhä visusti hänen kanssaan piilossa viitan alla. Hän oli autuaasti unohtanut juuri langettaneensa lattiaan ikitarttumistaian. Hänen onnekseen siihen tarttuisi vain käärö, eikä Voldemort itse ellei tämä alkaisi heilua kovin hurjasti. Hän otti jälleen taikasauvan esiin ja sanattoman loitsun kera tökkäsi reunan alla, jalustan pystysuoraan sivuun loihdittua pientä laattaa, joka ilmeni lähinnä hieman tummentuneena kohtana jalustassa. Hän piti pienenä ihmeenä, jos kukaan oli koskaan edes alitajuisesti huomioinut sitä. Laatta työntyi hieman ulospäin ja hänen vedettyään se täysin irti, lähteen jalusta muuttui täysin normaaliksi. Laatta toisessa kädessä hän napautti sitä taikasauvalla muodonmuutosloitsun sanattomasti lausuen. Hetkessä laatan sijasta hän piteli kovin tutun näköistä taikasauvaa. Hän mietti kannattaisiko avata suunsa vasta ulkona, mutta eteishallissa oli sellainen möykkä päällänsä jo siinä vaiheessa, ettei kukaan varmaan kiinnittäisi huomiota edes normaaliin puheääneen.

”Pystyttekö pitelemään sitä yhtään?” hän kysyi kuiskaten ja mahdollisimman kohteliaaseen sävyyn tarjotessaan sauvaa alas Voldemortin luo, sillä Voldemortin kädet vaikuttivat varsin haurailta ja hyödyttömiltä, mutta tämä todennäköisesti silti haluaisi hypistellä taikasauvaa, varsinkin omaansa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hän katseli käärön sisältöä yhä hieman ihmeissään, sillä hän ei käsittänyt miten suuresta velhosta saattoi tulla tuollainen. Tippaakaan inhoa hänen olemuksessaan ei enää ollut – olento oli hänelle nyt vain kuin äärimmäisen ruma sylihauva jonka sisällä hänen isäntänsä jostain syystä joutui elämään.