Upon my end shall I begin

Voldemort ei reagoinut Juniorin hymähdykseen millään muotoa saatika mahdollisesti edes kuullut sitä. Hän oli liian uppoutunut muistelemaan sitä kultaista seitkytlukua, jolloin hän viimeksi oli ollut voimissaan. Kuinka kaikki oli ollut niin lähellä ja sitten.. Tuli se yksi yö ja yksi ainoa virhearviointi, joka kaatoi kaiken. Nyt niin ei tapahtuisi. Hän saisi sauvansa takaisin tänä yönä, kiittäisi Junioria esimerkillisestä toiminnasta ja.. Pian hän saisi sekä ruumiinsa että voimansa takaisin.. Kostoa unohtamatta. Harry Potter. Vuosi eteen päin ja kaikki olisi taas kuin ennen. Tai ei olisi, vaan paremmin.

Voldemort havahtui ajatuksistaan heidän saavuttua sivukujalle ja Juniorin pysähdyttyä tiiliseinän eteen. Voldemort katseli kääröstään käsin kuinka Juniori naputteli taikasauvalla seinämää, johon pian aukeni miehen mentävä aukko. Tyytyväinen hymy kohosi Voldemortin kasvoille hänen tuijottaessaan oviaukosta sisään. Kaikki tuntui sujuvan niin ihanteellisen hyvin, mutta.. Eipä Juniori ollut koskaan tuottanut hänelle juuri minkäänlaista pettymystä. Miksi siis tänäänkään. Siksihän hän alunperin olikin kääntynyt juuri Juniorin puoleen. Tuo oli lojaali ja luotettava kuolonsyöjä ja siksi paras tähän tehtävään.. ja nyt vielä kun tuo oli paljastanut tietävänsä hänen sauvansa olinpaikan. Pelastanut sen raunioista..

Voldemortin ja Juniorin saavuttua Taikaministeriön päähalliin, Voldemort kohotti katseensa kääröstään. Halli oli niin valtava.. ja aivan samanlainen kuin vuosia sitten. Yhtä mahtipontinen ja hieno.. ja yhtä täynnä väkeä kuin aina. Juniorikin tuntui huomanneen tämän ja tiesi sen olevan ilmeisen haitallista heidän tehtäväänsä ajatellen. Voldemort ei kuitenkaan kommentoinut asiaa mitenkään vaan odotti tyynen rauhallisena siellä käärössään. Hän halusi nähdä miten Juniori tälläisessä tilanteessa selvisi, koska pitihän hänen olla varma että tämä nykypäivän Juniori osaisi hommansa yhtä loistokkaasti kuin se Juniori 1980-luvulla.
Ilmeisen mielikuvitusrikas ajatuksenjuoksu Juniorilla oli edelleenkin, sillä hetken päästä Voldemort todisti hyvinkin laajaa ikitarttumistaikaa, joka kattoi käytännössä koko hallin lattian. Voldemort kohotti kulmaansa lievästi yllättyneenä tästä loitsuvalinnasta ja hetken hän ehti jo miettiä kuinka typerä ajatus tämä olikaan ollut. Moinen ajatus kuitenkin katosi hänen ajatuksistaan Juniorin lähdettyä talsimaan suihkulähdettä kohdin taikoen jokaisella askeleellaan jonkinlaisen vastaloitsun. Voldemort oli jälleen hyvillään.

Patsaan luona Voldemort taas ei ollutkaan enää yhtä hyvillään, koska ennen kuin hän ehti asiaa sen kummemmin ajatella tai ennen kuin hän ehti edes säikähtää; hän itse makasi patsaan juurella.. liimautuneena ikitarttumistaian ansiosta lattiaan. Kuinka nöyryyttävää!
Voldemort sähähti itsekseen ärtyneenä tilanteenmuutoksesta ja hyvinkin pettyneenä Juniorin ajatuksenjuoksuun, mutta jätti jälleen kommentoimatta huomattuaan jotain mielenkiintoisempaa. Juniori puuhasteli jonkun laatan parissa ja pian tuosta laatasta kuoriutui hänen oma sauvansa. Se hetki oli täysin verrattavissa siihen kun isä näkee pitkästä aikaa kauan kadoksissa olleen lapsensa. Hänen sauvansa, siinä hänen ulottuvillaan. Juniorin tarjottua sitä hänelle, Voldemort ei edes kuullut tuon kysymystä. Hän näki vain sauvansa ja tarttui pitkillä ja luisevilla sormillaan sen varteen. Hän puristi tiukasti ja sauvan siihen kasvojensa eteen.
Hetken ihasteltuaan kaunista sauvaansa, Voldemort kuitenkin palasi rytinällä takaisin nykyhetkeen ja iskosti pistävän katseensa Junioriin.
"Crouch," hän sanoi pistävästi eikä tällä kertaa puhutellutkaan Junioria tuttavallisesti kuin yleensä. Sukunimen käyttö tässä tilanteessa saisi tuoda esiin hänen pettymyksensä.
"Huomaatko tässä kuviossa nyt mitään väärää?" hän kysyi nyökäten merkitsevästi ympärillä seisoskeleviin ja panikoiviin ihmisiin.. jotka olivat liimautuneita lattiaan. Taikaministeriön asiaa ratkomaan kutsutut velhot seisoskelivat jo lattian ulkopuolella ja miettivät kuumeisesti miten ratkaista tämä ongelma. Nyt jos nuo ratkaisisivat, Voldemort vapautuisi mutta toisaalta.. Sitten heidän paljastumisensa olisi vain ajan kysymys.
"Ikitarttumistaika, Crouch?" Voldemort valoitti hieman pystymättä piilottamaan ärtymystä äänessään. Juniori saisi keksiä jotakin.. ja pian.

Juniori ehti jo mielessään hehkuttaa omahyväisesti menestystään, kun isäntänsä sitten vihjaili, että olisi tapahtunut jokin virhe. Kysyttäessä nuori Crouch nosti katseensa taikasauvaansa pitelevästä lordista heidän ympärilleen, muttei nähnyt mitään väärää. Ikitarttumistaian kirjaimellisesti tultua mainituksi, seesteinen hymy miehen kasvoilta hiipui järkyttyneeseen ilmeeseen. Saattoi nuori kuolonsyöjä kalvetakin hieman, mutta sitä ei tarkkasilmäisinkään olisi kyennyt toteamaan hänen muutenkin maidonvaksi kalvenneelta iholtaan. Hän ei lyhyeen hetkeen kehdannut vilkaistakaan takaisin alas vaan pohti ankarasti seuraavaa liikettään. Lopulta hän käänsi katseensa takaisin Voldemortiin.
"Eh...vain satavuotistarttumistaika...", hän totesi suhteellisen tyynesti ja anteeksipyytävän hymyn kera ja varovasti otti tämän taiksauvan tämän hauraista kätösistä parempaan talteen. Se nyt vielä puuttuisi, että isäntänsä lisäksi myös tämän taikasauva tarttuisi lattiaan ikuisiksi ajoiksi, sillä tottakai se oli ikitarttumistaika. Toisin väittäessään Juniorin sävy ei tietenkään ollut tuppaakaan vinoileva tai muutakaan vastaavaa sillä se oli tarkoitettu lähinnä valkoiseksi valheeksi ja sen lievempää vaihtoehtoa hän ei olisi uskottavasti voinut heittää, pitäydyttyään itse astumasta lattialle normaalisti.
"Ei huolta, isäntä. Tämä on vain ihan pikkuinen takaisku...", mies totesi paljon tyynemmin ja itsevarmemmin laittaessaan tämän sauvaa taskuunsa ja kaivaessaan isänsä sauvan takaisin käteensä, ja tajutessaan, että oikeastaan vain Voldemortin asuttama kääreliina oli tarttunut lattiaan. Luojan kiitos, ettei siinä ollult reikiä tai mitään. Kai?! Eihän hän ollut kääröä tutkinut! Tosin, jos Voldemort olisi tuntenut tarttuneensa ihostaan lattiaan, äskeinen kommentti olisi varmaan ollut jotain aivan muuta sävyä...

Junior katseli vielä ympärilleen kuin etsien vastausta ongelmaansa, mutta kaiken aivotyön hän teki täysin omissa maailmoissaan. Hän ei kuvitellutkaan tosissaan kantavansa Voldemortia ilman jonkinlaista käärettä. Tämä haluaisi varmasti säilyttää kaikki mahdolliset arvokkuuden rippeensä ja siihen saattoi hyvin liittyä se miten lähelle palvelijansa päästi. Vaikka keho olikin mutanttivauva, tämä oli käytännössä katsoen alaston ilman käärettä. Ja ei sillä, ettäkö häntä itseäänkään olisi houkutellut koskea kyseiseen mutanttimöykkyyn vaikka sen sisällä kuinka olisi rakas isäntä. Mutta voisiko käärön monistaa ilman, että kloonikin tarttuisi lattiaan? Ja kanako se edes kestäisi? Noloa, jos se häviäisi ilmaan kesken kotimatkan. Ja tässä oli ihan tarpeeksi nolausta muutenkin. Hänen farkkujensa taskutkin olivat onnettoman tyhjät. Ainoaksi turvallisimmaksi vaihtoehdoksi vaikutti jäävän muodonmuutosloitsu. Hän olisi taidoiltaan pystynyt muuttamaan Voldemortin muotoa melkeinpä miksi tahansa, mutta sulaa hulluutta ellei suorastaan itsetuhoistahan sellainen tempaus olisi ollut. Eli se ei käynyt hänen mielensä vieressäkään. Vaan hän, todettuaan pitävänsä yllään tummansinistä nappipaitaa jossa oli edessä tasku, repäisi tuon taskun irti ja suoritti loitsut siihen. Hetkessä kangaspalan koko kasvoi moninkertaiseksi ja sitten sen koostumus alkoi muuttua samaksi, kuin Voldemortin nykyinen kääre.

Sitten tulikin se vaikein osuus. Saada Voldemort uuteen kääreeseen ilman, että kangas koski lattiaa tai joutuisi avaamaan nykyistä käärettä täysin, ja ilman, että itse menetti tasapainonsa siinä taiteillessaan. Lopulta hän päätti monistaa Voldemortin alkuperäisen kääreen niin, että ne muodostivat tämän kummallekin puolelle suojakerroksen jolle hän itse saattoi polvistua ja sitten varovasti ja hitaasti kääriä Voldemortin uuteen kankaaseen. Nostaessaan tätä ylös lattialta, hän siirsi jalkansa liinojen päälle, jottei tarttuttaisi vuorostaan omia kenkiään kohtaan jossa äsken seisoi. Lopulta hän seisoi kunnialla ongelmasta suoriutuneena, jälleen Voldemort kääreissä sylissään. Tosin, hänellä ei ollut kovin kunniakas olo moisen huolimattomuuden jälkeen, vaikka siihen olikinn hänestä riippumaton syy.

Taas liukastustaikaa käyttäen hän astui pari askelta liinoilta pois, kohti ovea jolta oli tullut. Hän kääntyi miettimään mitä tekisi liinoille. Polttaminen kävi mielessä, mutta se herättäisi liikaa huomiota, ja kuitenkaan hän ei kokenut mielekkääksi jättää enempää jälkiä kuin oli aivan pakko. Muodonmuutostaiasta ei olisi iloa silä se saattaisi raueta ennen kuin esineet huomattaisiin. Hän ei myöskään voinut muutta niitä näkymättömäksi, koska lopulta löytyessään se herättäisi epäluuloja ja tutkimuksia. Joten, hän päätti jättää ne siihen sellaisenaan, mutta puhdistusloitsulla sormenjäljet ja muut vastaavat niistä hävittäen. Nyt, jos jotakuta kiinnosti suihkulähteeltä löytyviä liinoja syynätä, niistä ei pitäisi löytyä mitään todisteita Voldemortin saati Crouchin pojan puoleen. Itse asiassa luultavasti kuviteltaisiin jonkun asettaneen ne siihen suojaksi jollekin tärkeälle esinelle, ikitarttumistaian riivaamalla lattialla.

Päästyään takaisin käytäville ja kauemmas Taikaministeriön keskuksesta ja varmistuttuaan loitsun avulla, ettei ketään ollut kuuloetäisyydellä, Junior vihdoin puhui hiljaa vaikkei uskonutkaan minkään puolustuspuheen kuittaavan tätä mokaa täysin unohdetuksi. Se ei kuitenkaan ollut hänen päähuolensa.
"Tuota...Toivottavasti luotatte siihen, etten tee moisia virheitä Tylypahkassa," nuorukainen totesi yhä hieman anteeksipyytävä sävyä äänessään, katseensa tiiviisti ympärillään, ettei törmäisi mahdollisesti vastaantuleviin, päähalliin kiiruhtaviin ministeriöläisiin.
"Varmasti komennuskirouksen puuduttamat aivoni toimivat vanhaan malliin, kunhan vapautta on ollut vähän enemmän kuin tunti..." hän lisäsi hieman ahdistuneena. Niiden oli pakko ja pian, koska huippuaurori Alastor Vauhkomieli täytyi onnistua kidnappaamaan jo parin päivän sisään ja siinä jos missä ei ollut varaa pienimmällekään virheliikkeelle. Ja jos sellainen sattuisi, se ei todellakaan saisi olla hänen vaan Matohännän syytä...Ehkä hänen kannattaisi viettää mahdollisimman paljon aikaa ulkona ja aina kun mahdollista, ilman näkymättömyysviittaa niin, että aivot rekisteröisivät radikaalin elämänmuutoksen mahdollisimman nopeasti ja terävästi. Junior rentoutui kunnolla vasta päästyään ulkoilmaan samaisesta sisäänkäynnistä kuin oli sisään astunut. Silti, olisi ehkä riskittömämpää...ehkä...
"Voisinko kaikkoontua kanssanne ja ilmiintyä kotiovelleni?" hän tiedusteli toiveikkaana, rpävarmana siitä miten isännän nykyinen olomuoto kestäisi ilmiintymistä.