Little by little

Rabastan nyökkäsi Letician kysymykselle ja käänsi itsekkin katseensa tuohon hetkeksi. Ainakaan hän ei ollut kenenkään pöllöä kiusannut vuosiin, mutta voisiko sitä sanoa olevansa viisaampi kun nykyään pöllöjen sijasta kidutti ihmisiä.
" Tai ehkä en väitäkkään. Voiko kuolonsyöjää koskaan väittää kovin fiksuksi?", tuo vastais lopulta Letician kysymykseen kysymyksellä. Ilman minkäänlaista suunnittelua oli ollut ehkä tyhmä lähteä ja Rabastania hiukan pelotti,että tuo menisi tyrimään kaiken jollain harkitsemattomalla letkautuksella. Voldemort tuskin olisi kovi nsuopea jos hän palaisi uudelleen tyhjin käsin.. ilman mitään uutta tietoa ja edistymistä.

Miehen oli pakko vilkuilla välillä ympärilleen koska ei kuolonsyöjän ollut ollenkaan turvallista kekkaloida niin valoisalla niin lähellä ministeriötä ja Raba toivoi Letician huomioineen myös sen seikan. Jos hän olisi Voldemortin hommien takia paikalla miksi hän riskeeraisi hommansa sillä, että näyttäyi näin lähellä paikkaa josta kulki moni muukin ministeriöläinen. Rabastan kiskoi villapaitansa hihoja käsiensä suojaksi ja rutisti kätensä nyrkkiin puristaen samalla villapaidan hihansuut kiinni ja toivoi siten pitävän edes hiukan tuulta ulkona paitansa sisuksista.
" Sinä et kertonut meidän tapaamisesta", tuo sanoi käveltyään jonkin aikaa vain hiljaa Letician vierellä. Rabastan oli ollut niin varma, että hän joutuisi harhuttamaan muutaman aurorin matkallaan kotiin, mutta ei. Ketään ei ollut ilmeisesti ollut tietoinen hänestä.

Rabastan oli vastannut Letician kysymykseen kysymyksellä ja nainen hymähti nyt pienesti kohauttaen hartioitaan vastaukseksi. Kuolonsyöjäkysykset olivat, hupaisaa kyllä, olleet aina hänelle vaikeampi kysymys. Nyt hänen teki kuitenkin tuhottomasti vastata kieltävästi Rabastanille, mutta hillitsi itsensä. Turha sitä nyt oli riitaa alkaa väen vängällä haastamaan.. Niinpä Leticia tyytyi vain tuohon vaitonaiseen olkien kohautukseen, joka ei sanonut oikeastaan juuta eikä jaata koko kysymykseen.
Miettiköön toinen omassa päässään mitä mieltä hän mahdollisesti oli kuolonsyöjien aivokapasiteetista.

Hetken aikaa he vain kävelivät hiljaisina ja Leticia alkoi jo miettiä kuinka karkottaisi toisen kintereiltään ennen kuin paljastaisi tälle missä päin Lontoota hänen talonsa sijaitsi.. Toisaalta Rabastan nyt oletettavasti tiesi sen jo kiitos parinkin päivän pituisen vahtaamisen. Ehkä Letician pitäisi joskus liittää takkansa hormiverkkoon niin työmatkatkin sujuisivat helpommin ja turvallisemmin? Toisaalta kävely ja busseilla kulkeminen pitivät kuntoa enempi yllä..
Rabastan rikkoi lopulta hiljaisuuden kysymyksellä, joka ei kuitenkaan varsinaisesti ollut kysymys. Leticia ei katsonut Rabastania tuon sanojen myötä, sillä tämä puhui totta.. Hän ei jostain syystä ollut eilen töihin mentyään tehnyt ilmoitusta havainnostaan. Niin.. miksi ei? Oikeastaan Letty ei seuraavana päivänä ollut enää edes ajatellut koko asiaa, koska kasaantuvat työt olivat vieneet kaiken hänen huomionsa heti aamusta käsin.
"Et sinäkään kironnut minua," Leticia vastasi katsahtaen sitten Rabastania, "mutta voin minä toki ilmoituksen tehdä heti maanantaina kerran ihan vaatimalla vaadit.." Letician ääni oli vakava, mutta tosiasiassa toinen vain piruili. Eihän hän missään tapauksessa voisi enää maanantaina tehdä ilmoitusta! Hänenhän pitäisi kertoa että oli nähnyt Rabastanin jo kahdesti.. ja vielä ilmoitusta tekemättä.

Rabastan kumartui nappaamaan tien runasta käsiinsä pienen kasan lunta ja väänteli sitä nyt käsissään vaikka näpithän siinä vain entisestään jäätyivät. Tuo nyt vain kaipasi jotakin tekemistä käsilleen siinä hiljaa astellessaan eikä kääntänyt katsettaan tällä kertaa naiseen tuon vastatessa hänelle miksi ei ollut antanut häntä ilmi muille, mutta naisen tokaistessa, että voisi sen toki tehdä jos hän halusi käänsi mies nopeasti katseensa.
" Ei! Ei kiitos.. ei tarvitse", mies sanoi ja huitoi kädellään ilmaan tehostaakseen sanojaan eikä ollenkaan tajunnut varoa askeliaan siinä naiselle puhuessaan. Astuessaan lumen peittämälle jäälle mies ensin horjahti vain hiukan ja näytti hetken siltä kuin tuo olisi säästynyt kaatumiselta, mutta sen sijaan että tuo olisi saanut jalkansa pitävälle maalle mies liukuikin hetken matkaan tietä eteenpäin ennen kuin menetti tasapainonsa ja syöksyi lumiselle tielle pää edellä. Kaiken päätteeksi miehen muovaama hieno lumipallo oli lennossa livennyt tuon kädestä ja tömähti nätisti Rabastanin omaan niskaan.

Kuolonsyöjä retkotti hetken maassa kiroten ennen kuin kampesi itsensä takaisin jaloilleen ja puisti hiukan lunta paidaltaan. Tämähän tästä oli vielä puuttunut kun ei muka tarpeeksi ollut kylmä. Vaatteitakaan ei voinut tietenkään jästien nähden alkaa kuivattelemaan.
" Että inhoan talvea..", tuo mutisi kulmat kurtussa ja kiskoi kätensä takaisin hihojensa suojaan vaikka lumiset hihat tuskin olivat enää niin lämpimät kuin aikaisemmin. Siinä vielä itseään pudistellessaan mies huomasi pohtivansa miten se, että hän oli kuolonsyöjä vaikutti niin paljon kaikkeen hänen elämässään. Jos hän olisi ollut aivan tavallinen katujen tallaaja olisi hänelle ojennettu käsi udeltu eikai vain ollut käynyt pahasti?
Mutta kun olit kuolonsyöjä sitä toivottiin vain, että toivottavasti löit pääsi niin kovaa ettet ylös nousisi. Aika karua.. kun otettiin huomioon semmoiset kaverit kuin esimerkiksi Malfoy jotka vain sanoivat olevansa uskollisia, mutta teot sanoivat muuta.. moneen junaan heitäkin oli mutta silti jokainen tungettiin siihen samaan ' hullu murhaaja' - muottiin. Rabastan ei kuitenkaan laittanut pahakseen moista , ei tosiaankaan.. koska hän ei ollut mikään seinäruusu Malfoy vaan antoi tekojensa tosiaan puhua puolestaan.

Leticia katsoi toista jälleen kulma merkitsevästi koholla toisen vastatessa hänen ehdotukseensa kiellellen.
"No voivoi.. Ehkä minun sitten pitäisi vain.." Mutta lausettaan Leticia ei saanut loppuun kun jo Rabastan oli kadonnut hänen viereltään ja lentänyt nurin muutaman metrin päähän. Letty kauhistui tietenkin ensitöikseen kun toinen lensi nurin, mutta muistettuaan jälleen kuka tuo oli ja millä asialla tuo todennäköisesti oli.. Hän tyytyi olemaan hiljaa. Kuitenkin toisen kaatumisen myötä hän pysähtyi varoen, sillä hänenkin kenkänsä tuntuivat nyt hyvinkin epävakailta. Ei pitäisi kulkea korkokengillä keskellä talvea.
Nyt kun Letty tiedosti kuinka liukkaalla seisoikaan, kävelystä tuntui tulevan kertaheitolla mahdotonta. Hänen jalkansa tuntuivat jäykistyneen ja askeleet olivat nyt hyvin, hyvin pieniä ja varovaisia.
Rabastan oli jo jaloillaan ja mutisi kuinka vihasi talvea. Leticia kohautti jälleen olkapäitään.
"No ei se nyt niin paha ole," Leticia sanoi vilkaisten toista mutta kääntäen sitten pikaisesti katseensa takaisin jalkoihinsa, "parempi tämä kuin se toissapäiväinen.. Jos jotain vihaan niin--..." Äkkiä Letician jalka lipesi ja tuntui kuin maa olisi äkkiä alkanut liikkua. Tosiasiassahan hän itse liikkui ja jos olisi ehtinyt, hän olisi kiittänyt sitä ettei ilkkunut Rabastanille tämän kaatumisesta.
Pienen älähdyksen ja kiljahduksen sekaisen äännähdyksen myötä Letty yritti hakea tukea jostakin, mutteihän keskellä katua mitään tukipylväitä ollut!
Onneksi jonkun kädet nappasivat hänet kiinni kesken ilmalennon.

Rabastan ei viitsinyt kovin suuria askelia enää ottaa ja jäikin lähinnä seuraamaan miten Leticia koitti korkkareillaan päästä pienin askelin jatkamaan matkaa ja vielä ilman kaatumisia. Rabastan ktönäisi jalallaan hiukan lunta syrjään ja huomasi tien tosiaan olevan liukas ja jöinen pitemmältäkin matkalta.
Oli kuin olisi jollakin jääkentällä astellut. Kiljahdus naisen suunntalta sai Raban kuitenkin kääntäämään nopeasti katseensa takaisin ja tuo sai vain huomata Letician vuorostaan liukuvan nyt jäätä pitkin ja olihan se ollut melkein odotettavissa, että noilla kengillä tuo jossakin vaiheessa tällä tiellä menisi nurin..
Rabastanista tuo näytti aluksi kovin huvittavalta hapuillessaan ilmaa ja ilmeisesti etsien jotain mistä napata kiinni ettei kokisi samaa kuin kuolonsyöjä aikaisemmin, mutta eihän lähellä ollut mitään mistä saada otetta.

Rabastan astui nopeasti askeleen lähemmäs ennen kuin ehti ajatella kunnolla ja nappasi Letician kiinni ennen kuin tuo ehti mätkähtää maahan. Mies liukui itsekkin siinä samalla hiukan takse päin, mutta sai pidettyä sekä itsensä, että naisen pystyssä.
" Varovasti.. täällä on todel-", Rabastan oli ottanut askeleen päästääkseen kummallisesta asennostaan takaisin seisomaan kunnolla ,pidellen edelleen naisesta kiinni jotta tuo ei vain kaatuisi, mutta koska he olivat molemmat liukastelleet lumen jo pois niiltä kohdin miehen kenkä ei tavoittanut muuta kuin pelkkää hiekoittamatonta jäätä sai tuo kokea sen saman kauhun hetken uudelleen kun tajuaa kaatuvansa ja tiennyt itkeäkkö vai nauraa koska tämä alkoi olla jo aivan liian koomista. Rabastan oli siinä alas mätkähtäessään tullut kiskoneeksi myös syyttäjän jaloiltaan. Oli siinäkin pelastaja.

Leticia oli hyvinkin yllättynyt että Rabastan oli vaivautunut ottamaan hänet kiinni ja estänyt siten hänen ilmalentonsa. Harvoin kuolonsyöjältä odotettiin moista käytöstä, mutta kai sitä nyt ehkä.. Ehkä pitäisi ennakkoluuloista luopua. Ei hän silti luottanut Rabastaniin yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, mutta kai tuo nyt kiitoksen ansaitsisi.
Leticia ehti jo hengähtää ja huokaista helpotuksesta luultuaan että oli selvinnyt kiitos Rabastanin, mutta muutaman sekunnin kuluttua tyttö löysi itsensä maasta Rabastanin vierestä. Ilmeisesti jää oli petollisuudessaan vetäissyt Rabastanilta jalat alta toistamiseen kiitos jonkun, joka oli jälleen kerran törmännyt häneen. Tällä kertaa tosin tahattomasti. Noh ainakin pudotus oli ollut suht pehmeä ottaen huomioon että Rabastan oli omalla kropallaan estänyt häntä kolahtamasta suoraa päätä maahan..

Letty oli kuitenkin yltäpäältä lumessa ja pipo oli lentänyt maahan laskien hänen pitkät, tummanruskeat hiuksensa vapaalle. Leticia heitti hiukset pois naamaltaan ja yritti kömpiä pystyasentoon edes jossakin määrin. Eihän sekään tietysti mitään helppoa noilla korkkareilla ollut. Hän vilkaisi vieressään makaavaa epäuskoista Rabastania ja hetken kuluttua hän ei voinut enää muuta kun hymyillä.
Kuinka typerää.

Leticia otti tukea ensin maasta ja sitten lähimmästä lyhtypylväästä ja kampesi itsensä jaloilleen ottaen sitten pikaiset, varovaiset harppaukset vähän tukevammalle maalle. Sitten hän kääntyi Rabastanin puoleen ja nyt ensikertaa hän hymyili aidosti ja jotenkin anteeksipyytävästi. Hän kurkotti ojentamaan kätensä Rabastanille, jotta voisi nyt vuorostaan auttaa tämän jaloilleen.
"Ei talvessa mitään vikaa ole," hän toisti saman mitä oli sanonut ennen ilmalentoa, "mutta pidän silti enemmän kesästä."

Oli tosiaan hiukan hölmö olo. Hän oli toistamiseen jo maassa ja oli vielä kiskonut Leticiankin mukanaan. Miehen teki mieli takoa päätään vasten allaan olevaa jäätä ihan kuin se jotenkin olisi tehnyt hänestä jotenkin järkevämmän tai vähemmän kaatuilevamman. Kummallekkaan ei kuitenkaan ollut tainnut käydä sen pahemmin, muuta kuin että naisen pipo oli pudonnut, koska Raba huomasi naisen vierellään koittavan päästä jaloilleen ja hyvin tuo siinä onnistuikin lyhtypylvään avustuksella. Leticia tuntui pääsevän lopulta jopa pitävälle maaperälle ja hymyili sitten Rabastanille. Todellakin hymyili ..eikä hymy ollut mikään pilkallinen hymy ja tuo ele sai miehen hiukan hämilleen. Ei hänelle ollut kukaan suonut hymyä ikuisuuksiin. Koko touhu meni vain vielä oudommaksi kun Rabastan huomasi naisen ojentavan kättään hänelle auttaakseen hänet ylös.

Rabastan vain hetken tuijotti naisen kättä ja ennen kuin tarttui tuohon kääntyi mies nappaamaan Letician vihreän pipon päänsä viereltä ja nousi sitten naisen avustuksella jaloilleen ja varoi todella mihin jalkansa iski enen kuin oli varma, että maa jalkojen alla piti.
"No ehkä talvessakin on ne hyvät puolensa", Rabastan sanoi kiitettyään hiljaa naista ja pudisteli toisen pipoa lumesta.
" Hyvät puolet on tasan se, että pääsee sisälle lämpimään juomaan teetä", mies jatkoi ja ojensi naiselle tuon putsattua pipoa. Tunnelma oli selvästi muuttunut hiukan siitä mitä se oli ollut ennen kaikkea liukastelua.

Rabastan tuijotti siinä hetkan Letician kättä ja tytöstä alkoi jo tuntua typerältä. Onneksi mies kuitenkin hetken kuluttua tarttui tarjottuun käteen ja Leticia auttoi hänet ylös. Tai no suurimman osan Rabastan taisi kuitenkin tehdä itse, koska eihän Letician kokoinen nainen korkkareissa jäiselä tiellä kovinkaan paljon voinut auttaa. Jos tarkkoja oltiin niin hänen avun tarjoamisensa saattoi jopa enemmän hankaloittaa Rabastanin ylös nousemista kuin helpottaa sitä..
Rabastan kuitenkin kiitti Leticiaa ja antoi toiselle tämän päästä lentäneen pipon takaisin. Letty hymähti hieman hämillään hänkin ja otti pipon vastaan, muttei kuitenkaan laittanut sitä takaisin päähänsä. Kastelisi vain hiukset ja lunta oli sitäpaitsi jo sen sisälläkin.. Eikä matka kotiin onneksi enää ollut kovin pitkä.
Rabastankin tuntui lopulta löytäneen talvesta jotakin hyvää ja tämän sanottua mietteensä ääneen.. Sanat tuntuivat siinä hetkessä niin epäkuolonsyöjämäisiltä kuin vain voi. Toki kuolonsyöjätkin joivat varmasti teetä.. kuka nyt ei juonut? Mutta nyt kun toinen sanoi sen ääneen niin se tuntui vähintäänkin yhtä hämmentävältä ja maahan pudottavalta kuin parin päivän takainen 'herrani'-sanan käyttö.
Kun puhe siirtyi teen juontiin, se vain sai Letician hieman varuilleen. Hän siirsi katseensa pipoonsa näpistellen sitä käsissään samalla kun mietti miten hänen piti tulkita toisen sanat. Mikäli Rabastan nyt luuli että tuo äskeinen liukastelu-hetki olisi mitenkään muuttanut mitään, mies saisi kyllä huomata olleensa väärässä. Ehkä tapahtuma oli jotenkin muuttanut heidän tilannettaan kepeämpään suuntaan, muttei poistanut edelleenkään sitä tosiasiaaa että Leticia jutteli kuolonsyöjän eikä tavallisen ihmisen kanssa. Eikä hän mitenkään voisi kutsua kuolonsyöjä luokseen teelle! Sehän olisi melkein kuin pettäisi killan..
"Hmmh," Leticia vain hymisi hymyillen pikaisesti katse luotuna edelleen pipoonsa. Lopulta hän tunki pipon laukkuunsa ja jokseenkin vaivaantuneelta tuntuneen hetken jälkeen hän sanoi;
"Ja onhan talvi ihan nättiä aikaa," hän sanoi kuin jatkaakseen talven hyvien puolien luettelemista. Nyt hän vaan tunsi itsensä aivan älyttömän typeräksi.

Oli hassua miten se viaton lausahdus teen juomisesta oli saanut aikaiseksi niin painostavan hiljaisuuden vaikka hetken tunnelma olikin ollut aika kepeä. Rabastan vain seurasi naisen pipon hipelöintiä ja tuolla meni hetken tajuta mistä tässä mahtoi olla kyse ja ymmärtäessään mies naurahti kepeästi. Olihan hän tosiaan märkä ja kylmissään ja tee jos mikä olisi tehnyt nyt todella taikoja, mutta ei hänkään ollut odottanut, että tulisi saamaan kutsun teelle noin vain pienen luistelu reissun jälkeen. Nainen tuntui menneensä todella vaivaantuneeksi ja lopulta tuo samalla kun lykkäsi piponsa laukkuun totesi, että olihan talvi nättiä aikaa. Rabastan nyökkäsi ja katseli samalla ympärilleen kuin varmistuakseen moisesta. Lumi kyllä sai maisemat näyttämään kauniilta.
"Totta.. kyllä sitä jokainen vuoden aika osaa tuoda esille oman kauneutensa", kuolonsyöjä sanoi katse lumisissa puissa. Hänestä tuntui, että hänen olisi vielä jatkettava siitä tee asiasta joten laski katseensa alas.

"En mä odottanutkaan, että olisit mua kutsumassa teelle. Hyvin ymmärrettävää", tuo sanoi ja kohotti kätensä haromaan hiuksiaan. Ei hän tietenkään olisi kieltäytynyt jos olisi tarjoutunut. Sehän olisi vain tietänyt sitä, että hän olisi varmasti pian saanut ongittua jotakin semmoista selville mistä kertoa Voldemortille. Rabastan kääntyi ympäri ja huokaisten totesi vielä etteivät kuolonsyöjät tainneet olla niitä ihanne kutsu vieraita kellekkään ja kysäisi sitten jatkaisivatko he matkaa. Aivan kuin he olisivat olleet vain koko ajan menossa samaa matkaa jonnekkin ennen välikohtausta.
" Parempi, että saatan jotta joku on ottamassa kiinni kun liukastelet. Tiedän kuitenkin missä asut joten ei tarvitse ainakaan sen takia kieltäytyä"

Rabastanin jatkettua teeasiasta, Leticia naurahti hieman keventääkseen tunnelmaa vaikka tunsikin itsensä edelleen harvinaisen tyhmäksi.. ja vielä tyhmemmäksi sen jälkeen kun Rabastan oli todennut ääneen juuri sen asian mitä hän oli miettinytkin! Jokin pienen pieni osa Leticiaa olisi halunnut korjata ettei tähän asiaan liittynyt mitenkään se että Rabastan oli kuolonsyöjä.. mutta 90 prosenttiä hänestä huusi että ei saa valehdella. Eli toisin sanoen Rabastan oli kuin olikin oikeassa. Ei kukaan normaali ihminen saatika kuolonsyöjiä vastaan tappeleva ihminen halunnut kuolonsyöjää olohuoneeseensa. Sehän nyt olisi aivan järjetöntä.
Rabastan oli kuitenkin kysynyt Lettyltä jatkaisivatko he matkaansa ja nyt Leticia käyttäytyi jo ehkä hieman aikuisemmin päästyään äskeisen, hetken kestäneen teinityttö-vaiheensa läpi. Hän tyytyi nyökkäämään toiselle ja lähti sitten kävelemään jälleen eteenpäin kotia kohti.
Rabastanin letkautus hänen liukastelustaan sai pienen virneen nousemaan väkisinkin tytön kasvoille. Hän katsahti Rabastania jälleen kerran kulma hieman koholla.
"Äläs yhtään irvaile siinä," hän sanoi ja jos he olisivat olleet ihan oikeasti kavereita, hän olisi luultavasti lyönyt toista leikkisästi olkapäähän. Nyt hän tyytyi kuitenkin vain virnistimään.
"Sinä tässä kaaduit kahdesti, saanen huomauttaa!"
Leticia pudisti päätään laskiessaan katseensa jälleen vaistonvaraisesti katuun. Ihan vain varmistaakseen ettei jää pääsisi jälleen kerran yllättämään heitä. Jos hän toistamiseen kaataisi Rabastanin, hänen olisi kyllä melkein pakko tarjota toiselle teetä.
Joten parempi vaihtoehto oli tietenkin varmistaa tien kunto kunnolla ettei pääsisi liukastelemaan ja kaatamaan epämieluisia kuolonsyöjiä lumihankeen.

Letician suostuttua jatkamaan matkaa lähti rabastan astelemaan tuon vierellä nyt kuitenkin paljon varovaisempana. Oli hän sentään jotakin oppinut niistä kaatumisista. Tee asiakin oli saatu hyvin hoidettua ja hän saisi luultavasti juoda teensä tästäkin lähin itsekseen ellei sitten jollakin keikalla iskisi uhrinsa eteen kupillista teetä ja pakottaisi tuota mukavaan teehetkeen hänen kanssaan ennen kuin ryhdyttäisiin murhahommiin.
" Harmi vaan, että jos minä kaadun tästä vielä niin sinun on aika turha olla ottamassa koppia", Rabastan sanoi ja tuon suupieli nyki hiukan. Eipä hänkään kuitenkaan kummoinen pelastaja ollut ja varmaan lentäisi taas perästä uudelleen jos koittaisi olla avuksi.

Rabastanista oli hetken jo tuntunut siltä kuin hän olisi ollut aivan tavallinen kaveri vain juttelemassa vanhan tutun kanssa mukavia ja pitämässä hauskaa. Kuolonsyöjän velvollisuudet olivat hetkeksi unohtuneet ja tuntui kuin ne koskaan enää vaivaisi häntä..
Mitähän hänestäkin olisi tullut jollei hän olisi koskaan valinnut ruveta kuolonsyöjäksi? Hän ei ollut oikeastaan koskaan ennen moista ajatellut kun kaikki oli kuin valmiiksi kirjoitettu hänelle valmiiksi.. piti vain lukea tarkkaan ja tehdä niin kuin oli saneltu.
" Mulla ei ollu koskaan vaihtoehtoja.. siis siihen, että mitä teen koulusta päästyäni", Rabastan äkkiä paljasti ajatuksensa eikä se edes tuntunut hänestä omituiselta. Olihan Leticiakin kertonut hänelle harkinneensa kuolonsyöjäksi ryhtymistä.
"Sä kun kerroit.. mitä nyt kerroitkaan siellä Viistokujalla. Ei mua ole tähän pakotettu .. ei munkan perheeni väkisin musta halunnut sitä mitä olen nyt, mutta en vaan jotenkin koskaan miettinytkään muita vaihtoehtoja", Rabastan selitti ja raapi samalla niskaansa katse tiessä. Kaikki mitä hän sanoi oli kyllä totta, mutta hän jätti mainitsematta ettei katunut päätöstään. Vaikka hänen valintansa nyt eväsikin ne kivat teekutsut.

Rabastanin kommentti kiinniottamisesta sai Letician naurahtamaan ja tyttö katsahti jälleen Rabastania voimatta nyt enää vastustaa kiusausta.
"No jos sinä kaadut niin minä juoksen karkuun," hän sanoi, "tai vaihtoehtoisesti jämähdän paikoilleni kuin tatti koska en uskalla enää ottaa askeltakaan jotten itse olisi nurin." Hänellä oli koko ajan jonkinsortin kestohymy kasvoillaan eikä hän oikein tiennyt miksi. Ehkä heidän tämä yhteinen kokemuksensa oli saanut jonkin heidän välillään helpottumaan.. edes vähän.

Hetken aikaa kaksikko vain käveli vaitonaisena, kunnes Rabastan jälleen kerran rikkoi hiljaisuuden. Toisen alettua puhumaan jokseenkin räjähdysalttiista aiheesta, Letty piti katseensa koko ajan tiessä. Vasta tämän mainittua hänen sanomisensa, Letty kohotti katseensa toiseen. Hänen mielestään kaikille annettiin aina mahdollisuus tehdä jotakin muuta ja tehdä oikeat päätökset. Ehkei hän kuitenkaan sanoisi sitä Rabastanille.. Toisaalta hän ymmärsi toisen kannan ja toisaalta taas ei. Se että toinen oli ilmeisesi vapaasta tahdostaan liittynyt Voldemortin joukkoihin ja vielä teki sitä hommaa täysillä tänäkin päivänä.. Se oli ehkä se suurin syy miksei Leticia voinut olla täysin rentona toisen seurassa. Eikä toinen tuntunut ainakaan äänestä päätellen katuvan mitään. Leticia kuunteli kuitenkin hiljaa ja häntä ärsytti nyt oma ymmärtäväisyytensä. Hän saattaisi olla täysin samassa tilanteessa kuin Rabastan, jos perhe olisi ollut vähääkään erilainen.. Tai jos Tylypahka olisi kestänyt vuoden pidempään.
"Hmmh.. Miksi sinä tälläisiä asioita kerrot?" hän kysyi hetken päästä Rabastanin lopetettua sepostuksensa. Hänestä oli jotenkin vaikea uskoa etteivätkö Rabastanin vanhemmat olisi pakottaneet tätä tekemään juuri niinkuin teki.. Ja jos niin olisi ollut asian laita niin ehkä Leticia olisi jossain tapauksessa ymmärtänyt paremmin ja ehkä jopa onnistunut hyväksymään toisen ihan.. ihan omana itsenään eikä murhaavana ja kiduttavana kuolonsyöjänä.

Nyt kun hän asiaa ajatteli niin eihän hän edes tiennyt mikä Rabastanin rooli Longbottomien murhayönä oli ollut.. Ainakin mitä Leticia oli lehdistä lukenut ja mitä oli työnsä puolesta oppinut tietämään niin.. tämän veljen vaimohan se suurimman osan ilmeisesti oli tehnyt. Eihän asiasta mitään juurikaan tiedetty, koska mitään oikeudenkäyntiä ei oltu järjestetty.
"Kerran nyt puhutaan näinkin suoria asioita," Leticia sanoi äkkiä katsoen Rabastania hetken silmiin, "niin kerros nyt mitä Longbottomien.. Longbottomien kidutusyönä tapahtui? Mitä sinä teit?" Eihän kuolonsyöjä välttämättä totta puhuisi.. ja tuskin puhuisikaan jos puhuisi ollenkaan. Aina kannatti kysyä..
"Ja nyt kysyn tämän ihan Lettynä enkä syyttäjä Mayerinä," Leticia lisäsi.

Rabastan oli saanut rauhassa sepustaa asiansa eikä Leticialla ollut asiaan kummempaa kommentoitavaa edes. Tiedä sitten mitä tuo päänsä sisällä ajatteli juuri kuulemastaan mutta muuta tuo ei tehnyt kuin ihmetteli miksi hän tuolle edes semmoista kertoi. Mies kohautti olkiaan hiukan osaamatta itsekkään sanoa miksi oli niin tehnyt ja tokaisi sitten kai jutelleensa vain lämpimikseen ja olihan nainen itsekkin paljastanut jotain niin ehkä hänkin halusi jotain kertoa. Rabastan ei kuitenkaan ollut odottanut Letician menevän niin pitkälle kuin udellakseen siitä illasta mistä hänetkin tunnetiin ja kuullessaan Longbottomien nimen hän käänsikin katseensa Letician antaen tuon kuitenkin puhua loppuun. Itesehän hän oli aloittanut puhumaan omista kuolonsyöjä jutuistaan.
Leticia vielä tarkensi, että ihan itsenään kyseli ei työnsä takia, mutta silti asiasta puhuminen hiukan epäilytti Rabaa. Olihan juttu kuitenkin vanha, mutta edelleen hänen kuuluisi istua tuomiotaan juuri sen illan tapahtumien takia ja jos hän nyt menisi kertomaan yksityiskohtaisia asioita Longbottomien kidutus kekkereistä olisi syyttäjällä kasa tietoja joista muutkuin paikalla olleet tietäneet.

" Longbottomit?", Rabastan aloitti ja mies näytti edelleen siltä että kamppaili sen kanssa kertoisiko mitään vai pysyttelisikö hiljaa, mutta lopulta tuo näytti tehneensä päätöksensä ja käänsi katseensa naiseen.
"Mitäkö tapahtui.. no herra ja rouva Longbottom saivat kokea hyvin tuskallisen kidutus maratonin ja kiitos tästä kuuluu lähinnä Bellatrixille se nainen kun pitää semmoisesta ja kuten varmaan tiedät kyseinen nainen on naimissa veljeni kanssa ja Bellalle ei paljoa sanota ei kun tuo ehdottaa lähtemään mukaan semmoiseen touhuun", Rabastanista olisi ollut oikein mukava syyttää koko touhusta vain ja ainoastaan veljensä vaimoa, mutta he olivat kaikki olleet siellä ja tehneet osansa vaikka Bellatrix olikin suurimman kunnian vienyt.
".. En voi sanoa seisoneeni vain paikallani ja tuijottaneeni kuin se kaikki tapahtuu silmieni edessä. Vaikka olinkin mukana lähinnä siksi etten uskal- pystynyt! pystynyt sanomaan ei Bellalle tein minäkin siellä oman osani", mies jatkoi katsomatta enää Leticiaan. Ei hän hävennyt sitä, että oli ollut mukana .. eipähän paljoa mitään ollut edes paikalla tehnyt, mutta häntä hävetti se ettei hän uskaltanut sanoa ei sille naiselle.

Saman tien kun Rabastan aloitti Longbottomeista puhumisen, Leticia jo katui kysymystään. Ei hän ollut halunnut udella yksityiskohtaisesti mitä oli tapahtunut vaan pikemminkin halunnut varmuuden siitä ettei Rabastan olisi niin paha ihminen kuin minä tätä pidettiin. Hän sai kuitenkin vastaansa aikamoisen selonteon. Rabastanin kuvaillessa Longbottomien kidutusmaratonia hyvin tuskalliseksi, Letician sisimmässä muljahti ikävästi. Hän siirsi katseensa pois Rabastanin katsoessa häneen ja jatkoi kävelyään hyvinkin vaitonaisena soimaten itseään koska oli mennyt kysymään tuon kysymyksen.
Mutta pahinta kaikesta oli se että Rabastan myönsi tehneensä oman osansa kidutuskarkeloissa. Toki tämä sanoi tehneensä pienen osan, mutta.. Teki kuitenkin. Sanoipa toinen senkin että Bellatrix oli tehnyt suurimman osan ja tähän Leticia oli kaikki nämä vuodet uskonutkin.
Jos hän olisi ollut syyttäjä jo silloin viisitoista vuotta takaperin, hän olisi kyllä vaatinut näille kolmelle Lestrangelle sekä sille Crouchin pojalle oikeudenkäyntiä. Harmi ettei hän ollut siihen aikaan vielä edes harjoittelija. Hänen edeltäjänsä ei kuitenkaan ollut ollut yhtä armelias eikä itse herra Crouchkaan, joka silloin hoiti tuomarin tehtäviä. Tuskin nykyinen tuomari Boneskaan olisi yhtään suopeampi.
"Minä.. Minä.. Anteeksi että tulin kysyneeksi," hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän vilkaisi Rabastania pikaisesti kuin yrittäen etsiä jotakin merkkiä tämän mielentilasta. Toinen oli selkeästi kiihtynyt puheensa aikana, mutta.. Hmmh.. Muttei silti ollut raivostunut. Joku muu kuolonsyöjä olisi varmaan jo repinyt Leticialta pään irti moisen asian kyselemisestä.
"Ei ole minun asiani udella tuollaisia asioita," Leticia sanoi pahoitellen, "Minä vain.." Leticia piti tauon miettien tarkasti seuraavia sanojaan.
"Halusin vain jotenkin.. tietää minkälaisen ihmisen kanssa olen tekemisissä tällä hetkellä, " hän sai lopulta sanotuksi ja siirsi hieman jopa surumielisen katseensa hetkeksi Rabastaniin ja sitten pois.
"Ja niinkuin sanoin.. En todellakaan kysynyt sitä ammatin puolesta vaan nimenomaan.. omana itsenäni."
Samassa Leticia huomasi tulleensa jo samaan kortteliin, missä hänen talonsa sijaitsi. Ihan huomaamattaan hän oli kävellyt Rabastanin seurassa koko matkan Ministeriöltä tänne saakka..

Rabastan ei ollut nostanut katsettaan enää tiestä ja mies lähinnä pohti oliko nyt pettänyt toverinsa kerrottuaan Leticialle Longbottomeilla tapahtuneesta. Eihän hän kuitenkaan ollut maininnut muiden kuin omansa ja Bellatrixin osuudesta joten tuskin kukaan hänelle katkera olisi jos saisi tietää. Bellaa kun oli vain ylpeä saadessaan sen suurimman kunnian hommasta.
Sen nuoremman Crouchin osuus hommaan oli häneltäkin hiukan unohtunut joten tuosta olisi ollut edes paljastettavaa, mutta veljensä nimeä hän varoi mainitsematta. Rodolphukselle hän ei menisi minkäänlaisia harmeja aiheuttamaan!
" Ei se mitään.. ", Rabastan vastasi Letician pahoitelessa uteliaisuuttaan ja pudisti päätään hiukan. Ei häntä oltu pakotettu kertomaan mitään tuolle joten turhaan pyyteli anteeksi. Itse hän oli halunnut jakaa osan illan tapahtumista naisen kanssa.

Rabastankin huomasi heidän päätyneen jo melkein perille kohotettuaan katseensa ja tiesi heidän matkansa olevan lopuillaan. Hän huomasi sivusilmällä miten Leticia kääntyi vilkaisemaan häntä samalla kun sanoi halunneensa vain tietää millaisen ihmisen kanssa oli tekemisissä. Mies tyytyi pysymään hiljaa ja jatkamaan vain matkaa Letician kotitalolle. Niin millaisen ihmisen kanssa?
Mies pysähtyi sen talon eteen jota oli muutama päivä takaperin vielä tarkkaillut ja käänsi katseensa Leticiaan.
" No mihin päädyit? Millainen ihminen minä olen", Rabastan kysyi vaikka vastaus luultavemmin oli sitä tavallista mitä kuolonsyöjistä yleensä sanottiin.

Rabastan selkeästi tiesi kuin tiesikin Letician kotitalon, koska mies pysähtyi aivan hänen ovelleen. Leticia nousi ne muutamat pienet portaat aivan ovelleen kaivaen avaimensa esiin. Rabastanin kysyttyä hänen mielipidettään, nainen kääntyi katsomaan toista samalla kun availi ovensa lukkoja.
Leticia hymähti pienesti miettien hetken vastausta, jota hänellä ei edes ollut. Koska oli ilmeisestikin pahoittanut toisen mielen hetki sitten, myönsi tämä sitä tai ei, Letician naisellinen puolisko pakotti hänet sanomaan jotain mukavaa vaikkei toisessa tilanteessa olisi säästellyt sanojaan kertoessaan kuolonsyöjille mitä nämä hänen mielestään olivat. Toisaalta ei Letician tarvinut alkaa valehtelemaan, koska ensinäkin hän puhui hyvin ympärpyöreästi ja toisekseen Rabastan oli hänestä sitä, mitä hän sanoikin sanoessaan;
"No olet.. erilainen," hän totesi vienosti hymyillen, "siis.. no ei minulla nyt ole liiemmin vertailukohteita mutta olet erilainen.. hänen seuraajakseen." Leticia jäi roikkumaan ovenrakoonsa punniten katoaisiko sisälle lämpöseen ja jättäisi Rabastanin ulos norkoilemaan niinkuin oli suunnitellutkin.. vai pitäisikö hänen sittenkin pyytää toista teelle? Olihan rupattelutuokio ollut tähän asti suhteellisen mukava (jos ei otettu huomioon äskeistä keskustelua Longbottomeista). Ja ehkä heillä kummallakin oli jotain opittavaa toisistaan.. Tai lähinnä Lettyllä kuolonsyöjistä ja Rabastanilla ministeriöläisistä.

Onneksi Letician ei kuitenkaan tarvinut tehdä päätöstä itse, sillä huomasi kauhukseen että tietä pitkin lähestyi hänen kollegansa töistä. Ja ilmeisesti tuo mieskollega oli juo huomannutkin hänet, koska tervehti jo kaukaa käden heilautuksella. Ilmeisesti Leticia oli unohtanut jotakin töihin.
"Sisään siitä!" hän sähähti tarttuen Rabastanin käsivarteen ja, uskomatonta kyllä, vetäisi tämän yllättävän voimakkaasti sisälle taloon astuen itse vielä ulos talosta tervehtimään kollegaansa. Hän tosiaan oli unohtanut jotakin papereita töihin, mitkä piti palauttaa täytettynä seuraavana aamuna.. ja yllättäen paperit koskivat mitäs muutakaan kuin Azkabanista paenneita kuolonsyöjiä.
Leticia piti ovea kiinni takaansa yrittäen esittää jokseenkin kiireistä. Mutta tottakai tuo kollega oli nähnyt myös Rabastanin joskin niin kaukaa ettei ollut tätä tunnistanut. Luojan kiitos. Mies kyllä uteli kovaan ääneen mikäs mies siellä Lettyn talossa oikein hiippaili ja Leticia irvisti takaisin hieman vaivaantuneena. Mies sanoi 'ymmärtäneensä' mistä oli kysymys, iski Lettylle silmää ja kaikkoontui.
Leticia huokaisi helpottuneena toisen katoamisesta ja paineli sitten sisälle taloonsa.

Rabastan ei saanutkaan kuulla olevasa iljettävä, sekopää.. ja mitä kaikkea sitöä yllensö kuulikaan vaan nainen sanoi hänen olevan erilainen. Mies kohotti katseensa kysyvä ilme naamallaan, mutta ei Leticia sanonut enää sen enempää kuin että hän vain oli erilainen.. erilainen kuin Voldemortin kannattajat yleensä.
Pieni tyytyväisyyttä osoittava hymähdys karkasi mieheltä ja tuo harkitsi pitäisikö hänen vain tästä astella taas tiehensä, jotta naisen tatrvitsi vsten tahtoaan häntä kutsua sisään.. kun näytti niin miettivän tuokin mitä tekisi. Kuitenkin joku muu oli päättänyt asiat heidän puolestaan.

Kauempaa kuului tervehdys joka oli osoitettu Leticialle. Rabastan tuskin ehti edes kääntämään katsettaan tuohon huitojaan kun häntä tartuttiin jo käsivartesta ja kiskaistiin kohti taloa ja sisätiloja. Rabastan ei kauheasti ehtinyt edes miettiä vastusteluja kun tajusi jo olevansa sisällä Letician kotona ja naisen itse olevan ulkona juttelemassa ilmeisesti työtoverilleen.
Ainakin jotakin jostakin papereista nuo kuulostivat puhuvan. Mies käänsi katseensa ovesta asuntoon ja hymyili pienesti kuullessaan ulkona olevan miehen utelevan mitä miestä Leticia oikein siellä piilotteli. Voi kun olisikin vain tiennyt.. siinä olisi ollut miehelle kummastelemista. Leticia kuului kuitenkin hoitavan asiat miehen kanssa nopeasti ja astelevan lopulta itsekkin sisälle taloon.
" Voinko mä nyt pitää tätä sisään heittoa kutsuna sille teelle?", mies kysyi huvittuneena.

Astuttuaan sisään, hän kuuli ensimmäisenä Rabastanin utelevan oliko tämä nyt tulkittavissa teekutsuksi. Leticia hymähti vilkaisten sivusilmällään kollegaltaan saamia papereita, jotka saadessaan hän oli ensitöikseen huomannut nimet Lestrange, Lestrange, Lestrange.. Paperit siis ilmeisesti antoivat jotakin tietoa Rabastanistakin.
"Ei," Leticia sanoikin tiukasti heittäen paperit teksti alas päin läheiselle pöydälle, "ehkä joskus toiste mutta nyt ei ole oikein.. sopiva hetki." Leticia olitti tiukan einsä jälkeen saada äänensä painottumaan lähinnä sellaiseksi, millä seliteltiin yleensä parhaille kavereille. Syytä tähän hän ei tiennyt. Ehkä hetken takaisesta pahimman laatuisesta, loukkaavasta kysymyksestä oli jäänyt jokin pieni möykky vaivaamaan hänen omaatuntoaan. Järki kuitenkin käski heittämään kuolonsyöjän pihalle hänen talostaan ja mieluiten mahdollisimman vähin äänin. Mikäli tuo nyt enää suostuisi lähtemään.
Leticia huokaisi, avasi oven jälleen kerran ja katsoi merkitsevästi Rabastania. Hän ei pahoitellut, muttei uskonut tuon sitä odottavankaan. Olihan kyseessä kuitenkin kuolonsyöjä.

Rabastan sai kieltävän vastauksen kysymykseensä eikä mies alkanut inttämään vastaakaan. Leticia teki tarpeeksi selväksi, ettei nyt ollu kaikkein parhain hetki juoda teetä ja naisen niin sanottua tuo heitti kädessään olleet paperit pöydälle. Harmi vain, ettei Rabastan kääntyessään niitä katsomaan voinut tietää mistä oli kyse koska nainen oli ne heittänyt tekstit alaspäin. Rabastanin teki mieli kurkottaa ja kääntää pinon ensninmäinen paperi nähdäkseen mitä noissa oli, mutta pakotti kääntämään katseensa pois niistä jottei kiusasu olisi liian suuri.
Ne olivat kuitenkin Letician työasioita.. mutta juuri siksi ne häntä kiinnostivatkin. Hän ei ollut saanut naisesta irti mitään sellaista joka olisi ollut kertomisen arvoista Voldemortille, mutta ei päivä silti ollut hukkaan mennyt. Leticia oli jopa suonut hänelle hymyn jos toisenkin ja se jos mikä merkitsi ettei hän ollut vain joku kuolonsyöjä.. kaiken päälle nainen oli piilottanut hänet kotiinsa tuon työtoverilta. Vaikka ehkä enemmän itsensä takia olisi tuo silti voinut pistää pystyyn shown jossa hän olisi näyttänyt siltä kuin olisi pahan teossa paikalla.
" Ymmärrän", Raba sanoi ja vilkaisi pikaisesti vielä papereiden suuntaan kuin todetakseen tuolla kai olevan työkiireitä ja asteli sitten ulos ovesta jota Leticia piti hänelle auki.

28.1.1996, sunnuntai

Sunnuntai aamu oli mitä kaunein ja toi hyvin esille sen hyvän puolen talvesta. Aurinko paistoi ja muutama lintukin visersi jossain lähistöllä. Ainut tahra tässä pirteässä tammikuisessa aamussa oli aivan liian aikaisin ylös itsensä kammennut Rabastan. Oli hyvin outoa, että mies oli ylipäätänsä noussut sängystä ja varmasti tuo olisi nukkunut iltaan asti ellei tuolla olisi ollut hommia hoideltavana. Olisihan hän voinut hoitaa velvollisuutensa koska vain milloin vain kun itselle sopi, mutta hänen oli mietittävä hiukan myös vahtaamansa syyttäjän aikatauluja.
Viikonloppuisin tuo ei ollut töissä joten hänestä oli ollut vielä perjantai illalla oikein mainio idea lähestyä naista uudelleen sunnuntaina. Kuitenkin valvottujen öiden takia aamuherääminen ei ollut tuntunut kovin mukavalta, mutta siinä hän nyt kuitenkin talsi tietä pitkin. Rabastan oli melko varma, että hänen päänsä räjähtäisi vielä ennen kuin hän olisi perillä.. aurinko sai lumen kimmeltämään päätäsärkevän kauniina ja kirkkaana eikä mies voinut oikein minnekkään katsoa ilman, että tuntui siltä että kohta sokaistuisi!

Rabastan melkein juoksikin loppumatkansa kädellä silmiään varjostaen ja harmitteli vain kun ei ollut kiskonut kaapua päälleen niin olisi sanut hupun päähän suojaamaan tältä kirkkaudelta. Seisahtuessaan lopulta Mayerin ovelle mies vilkaisi nopeasti ikkunoihin ja mietti mahtoikohan tuo olla edes hereillä ja kuinkahan innoissaan mahtoi olla kun kuolonsyöjä oli tällä kertaa päättänyt tulla ihan kotiovelle asti.
Hän kyllä pitäisi nyt päänsä jotta saisi edes aamukahvia.. voisi vaikka tarjoutua keittämään sitä jos oltu vielä ehditty, mutta hänen olisi nyt päästävä etenemään asioissa edes hiukan ennen kuin kohtaisi isäntäsä taas. Mies kohotti kätensä ja kolkutti oveen napakasti.

Leticia oli tutkinut koko perjantai-illan ja lauantain kollegaltaan saatuja papereita, muttei ollut oppinut niiden avulla tuntemaan Rabastania yhtään paremmin. Hän oli sataprosenttisen varma että Rabastanin historiassa oli muutakin kuin pöllöjen kynimistä ja Longbottomien kiduttelua, mutta eipä ministeriö ollut suvainnut ottaa siitä selvää! Tämä oli juuri niitä huonoja puolia siinä kun heitettiin ihmisiä Azkabaniin ilman oikeudenkäyntiä. Sysättiin ongelmat eteenpäin luullen että ne siten katoaisivat! Yritettiin luistaa töistä..
Leticia oli kyllä sinällään huojentunut ettei löytänyt mitään Longbottomien kiduttamista pahempaa asiaa Rabastan Lestrangen mustalta listalta ja saatuaan käsiinsä vielä tämän veljen ja veljen vaimon paperit, Leticia oli melkeinpä tyytyväinen verratessaan papereita keskenään. Saipa tyttö varmistuksen sillekin ettei Rabastan ollut kuin muutaman vuoden häntä vanhempi siinä missä tämän veli vaimoineen oli yli kymmenen vuotta. Huomasipa hän ajattelevansa jo että jos uusi oikeudenkäynti (tai ylipäätään edes se ensimmäinen!) tulisi niin hän osaisi ehkä ajaa asiansa hieman paremmin kuin edeltäjänsä.

Leticia oli kuitenkin niitä ihmisiä, jotka käyttivät viikonloppunsa sillä kaikista parhaimmalla mahdollisimmalla tavalla; nukkumalla. Niinpä Rabastanin koputettua napakasti hänen oveensa, Leticia pongahti sängystään istuma-asentoon hiukset silmillä ja silmät kiinni.
"Mitä helv-.." tämä kurotti katsomaan herätyskelloa, joka kertoi olevansa hieman yli yhdeksän aamulla. Leticia heitti hiukset pois silmiltään ja lagasi hetken. Hän voisi vain jatkaa uniaan ja olla kuin ei olisi kotona.. Mutta sitten koputus kuului uudestaan.
Sen on parempi olla tärkeeä, Leticia ajatteli, nousi ylös ja heitti mustan, polviin ulottuvan aamutakkinsa ylleen. Sitten hän lähti hiippailemaan kylmää lattiaa pitkin paljailla varpasillaan, meni rappuihin ja sitä kautta ulko-ovelle.
Järkevämpi olisi ehkä avannut oven vasta katsottuaan ikkunasta, mutta ei sellainen tullut edes Letician mielen viereen näin aamulla.
"Ei jumankauta," hän mutisi avattuaan oven ja tajuttuaan kukahan se siellä oven takana olikaan. Leticia haroi automaattisesti hiuksiaan hieman paremmin vaikkeivät nuo kiharat olleet harjaa vielä sinä aamuna nähneetkään.
"Ei voi olla totta," Leticia mutisi tuijottaen epäuskoisesti Rabastania ovensa raosta, "mitä sinä nythaluat?" Leticia veti ovea hieman kiinnemmäs jottein liikaa kylmää ilmaa vuotaisi sisään. Ei hän ovea sulkenut, koska jäi itse siihen väliin norkoilemaan.

Rabastan oli joutunut koputtelemaan vielä uudelleen , koska sisältä ollut kuulunut minkäänlaista liikettä ja mies ehti miettiä mahtoikohan Leticia olla kotona. Mies oli jo kohottanut käden koputtaakseen vielä kerran enen kuin luovuttaisi, mutta yllätykseksi ovi aukenikin ja oven suuhun ilmestyi hyvin väsyneen näköinen nainen tukka aivan sekaisin. Hän oli ilmeisesti herättänyt tuon unilta. Leticia ei myöskään kuulostanut siltä, että olisi ollut kovin innoissaan hänen näkemisestään näin aikaisin aamulla.. tai tuskin tuo olisi ollut sen iloisempi vaikka hän olisi paikalle tullut vasta illalla.
" Huomenta.. näytät aika rajulta", Rabastan toivotti huomenensa ja kohteliaasti päätti myös kehua naisen ulkonäköäkin ensin tietenkin huvittuneena katsastettuaan naisen hemaisevan aamu lookin. Ei voinut enää enempää näyttää siltä, että oli juuri saanut itsensä ylös sängystä, mutta mitäs Rabastan oli tässä nauramaan kun oli syypää.

Mies tarttui oven reunaan ja kumartui lähemmäs Leticiaa tuon udeltua mitä hän oikein halusi tällä kertaa.
"Sanoit viimeks ettei ollut hyvä hetki jäädä.. joten tulin nyt", mies sanoi viattomasti hymyillen kuin Letician lausahdus olisi ollut ilmiselvä kutsu änkeä sitten myöhemmin sille teelle. Rabastan kuitenkin sen kummempaa kutsua sisään odottamatta livahti naisen käden alitse ja kääntyi ympäri sisälle päästyään. Tuo virnisti hiukan ja kohotti kätensä niskaansa ja lupasi nopeasti keittävänsä naiselle aamukahvit jos tuo ei heittäisi häntä nyt pihalle.

Leticia hymähti puoliunisesti toisen kehuessa hänen ulkonäköään, mutta odotti yhä vastausta kysymykseensä jotta pääsisi mahdollisimman nopeasti takaisin nukkumaan.. tai ainakin sisätiloihin.
Lopulta Rabastan vastasi että koska perjantaina hänen ei ollut sopivaa jäädä niin mies ilmoitti tulleensa nyt. Leticia yritti heti aamusta ymmärtää tarkalleen ottaen mitä toinen tarkoitti ja ennen kuin tyttö ehti mitään vastaamaan, Rabastan tunki hänen käsivartensa alta sisälle taloon.
"Heiheihei!" Leticia älähti varoittavaan sävyyn tajuttuaan tilanteen. Hän kääntyi ympäri Rabastanin suuntaan, mutta Rabastan lupautui keittämään hänelle aamukahvit mikäli toinen ei nyt heittäisi tätä pihalle. Leticia punnitsi hetken vaihtoehtojaan, muttei lopulta pystynytkään kieltäytymään kahvista. Ainahan oli mukavaa jos joku keitti aamukahvit.. vaikka keittäjä olisi ollut itse Voldemort.
Jos tarkkoja oltiin.. niin se sitten vasta hauskaa oliskin ollut.

"No hyvä on," Leticia lopulta myöntyi ja sulki oven perässään jottei pakkanen söisi häntä elävältä.
"Keittiössä on kahvinkeitin ja kahvia siinä yläkaapissa ekalla hyllyllä," Leticia huokaisi alistuneena hieroen unisia kasvojaan ajatukset käyden edelleen hyvin hitaalla, "ja parempi keittää hyvät kahvit. Minä menen nyt pukeutumaan." Sen sanottuaan Leticia palasi yläkertaan meneviin rappuihin ja lähti kiipeämään niitä ylös ajatellen koko ajan ettei tajunnut enää mitään, mitä hänen elämässään tapahtui. Missä välissä hänen talostaan oli tullut kuolonsyöjien vakiokuppila?

Rabastan vain katseli ympärilleen naisen tajuttua hänen änkeneen sisälle pyytämättä, mutta onneksi hänen tarjouksensa keittää kahvit tehosi eikä Leticia kuitenkaan viskannut häntä ulos talostaan. Rabastan hymyili mielessään nerokkuudelleen. Kukaan ei kieltäyisi aamulla kahvista .. varsinkaan jos ei tarvinnut itse vaivautua sitä keittämään.
"Hienoa.. yläkaappi siis. Et tule pettymään, tulet saamaan elämäsi parasta kahvia!", Rabastan huikkasi Leticialle tuon jo todetua menevänsä pukeutumaan sillä välin.
Mies odotti, että Leticia oli kadonnut näkyvistä ja kääntyi sitten vilkaisemaan sille pöydälle jolle nainen oli perjantaina työpaperinsa viskannut, mutta eivät ne siinä enää olleet ja olihan mies vähän aavistellutkin että tuskin tuo oli jättänyt työjuttujaan leviäksi pitkin kotiaan.
Samalla kun Rabastan suuntasi askeleensa keittiöön mies katseli hiukan ympärilleen talossa .. ei vain siksi, että saattaisi bongata nuo perjantaiset laput vaan myös ihan uteliaisuudesta. Kenellekkään ei kyllä jäänyt epäselväksi, että talossa asusti nainen ja melkein hän osasi arvella, että nainen asui yksinään koska missään ei ollut oikein semmosita joka olisi viitannut parisuhteeseen.

Keittiökin oli siisti eikä Rabastanin ollut vaikea löytää kahvia kaapista kun tuntui, että kaikki vain oli niin hienosti paikallaan eikä typerästi sikin sokin. Niin kuin hänellä. Muutenkin koko paikka huokui outoa kodikkuuta jota Rabastan oli huomannut tuntevansa aikaisemmin vain käydessään vanhempiensa luona. Asiaan saattoi tietysti vaikuttaa se ettei hän muistanut käynneensä kenenkään naisen asunnossa aikoihin ja kuolonsyöjä kavereiden rotiskot olivat sitten omalla kolealla tavallaan kodikkaan kivoja.
Raba avasi kahvi purkin ja kurkisteli sen sisään. Kahvikin vaikutti olevan jotakin hienoa laatua tuoksusta päätellen tai voihan olla, että se tuoksui hyvältä siksi että sitä säilytettiin hyvin.. kuivassa ja pimeässä. Saatuaan kahvinkeittimeen vedet ja porot tuo vielä napsutti keittimen päälle ennen kuin kääntyö nojailemaan keittiötasoon. Kahvinkeitin aloitti hiljaisen hurinansa ja pian jo keittiön täytti valmistuvan kahvin tuoksu. Hemmetti.. tässähän tunsi itsensä melkein normaaliksi ihmiseksi . Huomamaattaan Rabastan oli taas unohtanut miksi oli paikalle edes tullut.

Leticia löysi itsensä tuijottamassa peiliin epätoivoinen ilme kasvoillaan. Hän tarttui ensitöikseen hiusharjaansa ja alkoi kammata hiuksiaan pohtien mitä ihmettä sitä laittoi päälle. Jos olisi ollut normaali sunnuntai, hän olisi varmaan kävellyt koko päivän aamutakissaan. Nyt hänellä oli kuitenkin aamukahvivieraita ja vielä miespuolisia. Leticia naurahti ajatukselle itsekseen. Ihan kuin hän olisi lähdössä johonkin.. kotonaanhan hän oli ja sai pukeutua miten halusi.
Mutta kai sitä nyt ihmiseltä piti kuitenkin näyttää. Niinpä Leticia kävi yläkerran kylppärissä pesemässä kasvonsa, muttei suostunut meikkaamaan. Sen sijaan hän palasi kasvojaan kuivaillen huoneeseensa ja avasi vaatekaappinsa oven. Siinä missä muu talo oli melkein kuin siisteyden perikuva, hänen vaatekaappinsa tursusi vaatteita eikä suinkaan mitenkään siististi. Leticia kuitenkin tunsi kaappinsa sisällön sen verran hyvin että löysi sieltä aina etsimänsä. Sitä voisi ehkä sanoa hallituksi kaaokseksi?
Letty veti mustat housut jalkaansa ja heitti vaalean topin ylleen. Vetäisi pikaisesti vielä sukat, jottei varpaat enää jäätyisi kylmällä lattialla.. ja katsahti vielä peiliin. Noh, näytettiin sitä nyt enemmän ihmiseltä kuin hetki sitten.

Letician palattua jälleen kerran portaisiin, häntä vastaan tuli lumoava kahvin tuoksu, joka väänsi hänelle väkisinkin hymyn kasvoille. Ehkeivät aamut olleetkaan niin pahoja. Letty laskeutui portaat alas ja asteli keittiöön huomaten Rabastanin seisoskelemassa kahvinkeittimen vieressä. Letty vilkaisi valuvaa kahvia ja käveli jääkaapilleen.
"Hmmh.. Otatko mitään kahvin kanssa?" hän kysyi, mutta vastausta odottamatta hän latoi leivät, voit, leikkeleet, juustot, kurkut, tomaatit ja salaatit pöytään. Sitten hän nappasi vielä maitopurkin ja muropakkauksen iskien ne nyt pöydällä vallitsevaan hallittuun kaaokseen. Vielä muutama kahvikuppi, pari lusikkaa ja lautaset mikäli toinen söisi muroja.
Hänet olisi tietysti syöty konkurssiin tämän aamun jälkeen. Eihän hän tiennyt millaista sapuskaa Azkabanista karannut kuolonsyöjä oli viimeaikoina syönyt.
"Noh, mitä Voldemortille kuuluu?" Leticia kysyi kuin kyselisi parhaimman kaverin poikaystävästä tietoja. Hän vilkaisi Rabastania samalla kun ojensi tälle kahvikupin ja istuutui itse omansa kanssa pöytään odottelemaan sitä kahvia.

Rabastan ei viitsinyt lähteä harhailemaan pitkin taloa vaikka tuo halusikin vielä löytää ne paperit vaan jäi paikkoilleen siihen kahvinkeittimen vierelle odottamaan juoman valmistumista. Kauaa ei Leticiakaan lopulta tarvinnut odottaa vaikka hän olisi olettanut niin.. ainahan naisia sai odottaa oli kyse mistä vain? Nainen oli saanut itsensä niinkin nopeasti ihmisen näköiseksi ja näytti aivan siltä kuin kuuluikin näyttää sunnuntai aamuna.
Ei liian tälläytyneeltä vaan sopivan rennolta mutta silti hyvältä. Rabastan väisti nopeasti pois kahvinkeittimen tieltä ja istahti alas pöydän ääreen jotta ei olisi Letician jaloissa tuon alettua iskemään kaiken laista pöytään. Leipien ja täytteiden vallatessa pöytää Rabastan tajusi olevansa oikeastaan tosi nälkäinen. Kaiken sen ruuan näkeminen tuntui vain lisäävän nälkää entisestään ja oli hankala pitää kätensä kurissa jotta olisi noin vain iskenyt kiinni.
Saadessaan vielä lautasenkin eteensä Rabastan oli pyörtyä onnesta. Hänkö tosiaan saisi kunnon aamiaista? Mies muistanut koska olisi viimeksi muuta syönytkään kuin vanhentunutta leipää ja sen aamuinen aamiainen vaikutti aivan juhla-aterialta hänen tavalliseen aamiaiseensa verrattuna.

Leticia sai kaiken pöytään ja uteli kuin se olisi ollut aivan tavallista, että mitä Voldemortille mahtoi kuulua? Nainen iski hänelle vielä kahvin ennen kuin istui itsekkin alas. Rabastan ei heti vastannut mitään koska oli liian haltioitunut siitä ruuasta ja kurkotti vain maidon itselleen kaataakseen siitä kahviinsa.
"Pakko tunnustaa etten tiedä", Rabastan sanoi todenmukaisesti ja ryhtyi kasamaan itselleen siinä puhuessan leipää.
"Mulla ei ole ollu mitään asioita Voldemortille eikä ole ollenkaan suotavaa häiritä herraa ilman järkevää syytä .. ja minun ainakaan toheloituania sinun kanssasi", mies sanoi ja loi nopean hymyn naiselle siinä leivän kasaamisen ohella ja saatuaan mielestään leivästä näyttävän ja maukaan tuo iski kiinni. Hän ei halunnut kertoa miten pettynyt häneen oltiin kun hän ei ollut näinkään yksinkertaista hommaa saanut hoidettua ja oli parempi olla puhumatta syyttäjän varjostus keikasta enempää ettei vahingossa tulisi lipsauttaneeksi mitään. Varsinkaan sitä miten hän oli lupautunut vahtaamaan naista korvaukseksi aiemmasta epäonnistumisestaan.
"Voldemort kyllä pitää huolen että epäonnistujat saavat muistaa virheensä pitkään.." , tuo kuitenkin vielä pienen olankohautuksen kera tokaisi ja hörppäsi kahviaan.