Little by little

Toisen vastattua ettei tiennyt mitään Voldemortista, Leticia katsahti Rabastania kysyvästi. Rabastanin kaadettua maitoa kahviinsa, Letty vuorostaan nappasi maitopurkin lirauttaen itselleenkin tilkan. Rabastan puhui yllättävän rennosti Voldemortista ilmeisesti, ainakin toisen sanoista päätellen, hänen herransa ei ollut ollut mitenkään iloinen Letician saatua hänen vakoojansa kiinni. Leticia oli oikeastaan hyvillään tästä. Olipahan ainakin tuottanut harmia pimeyden lordille.. ja vielä siten että oli yhä elävien kirjoissa! Siinäpä asia, mistä voisi olla ylpeä.
Mutta jos Leticialla olisi ollut mitään aavistusta siitä, kuinka Voldemort sitten rankaisi seuraajiaan virheistä, tuskin tyttö niin tyytyväinen itseensä olisi ollut. Eihän hän nyt edes kuvitellut että kuolonsyöjiä kidutettaisiin tai muutenkaan sen kummemmin pahoinpideltäisiin Voldemortin toimesta. Hän jotenkin mielsi kuolonsyöjänä olemisen tietyllä tavalla työksi siinä missä muutkin.. Vaikka toki se työ kesti 24/7 loppuelämän ajan eikä eroamisen mahdollisuutta ollut.

"Vai niin," Leticia sanoi kasaten itselleenkin leivän kaikilla mahdollisilla päällepistettävillä. Hän hörppäsi kahvistaan katsahtaen mietteliäänä Rabastania.
"Ja sinä sitten tulit tänne vain juomaan kahvini ja syömään ruokani ilman että Voldemort on tietoinen tästä asiasta?" tyttö kysyi todeten samalla mielessään että Rabastan oli täyttänyt lupauksensa hyvästä kahvista. Ehkei kahvi parasta mahdollista ollut, muttei siitä liiemmin moitittavaakaan löytynyt.
"Mun on ehkä turha kysyy sun kuulumisias ku kyttäsit mua viimeks perjantaina.. tai en tiedä, ehkä olit ikkunani takana eilenkin," Letty totesi hymähtäen ja puraisi leivästään.

Rabastan tarttui muropakettiin seuraavaksi ja ravisteli lautaselleen murokikkareita joiden sekaan mies lorautti hiukan maitoa. Hän kohotti katseensa lautasesta Letician puhuessa vuorostaan ja nyökkäsi kun tuo ihmetteli ettei Voldemort tiennyt hänen olevan täällä kahvittelemassa.
"Voldemort ei varmistkkaan olisi ollut mielissään jos olisin käynyt kysymässä lupaa tulla kahville, mutta tuskin olisi iloinenkaan jos tietäisi", tuo vastasi ja tarttui lusikkaan jonka pian upotti murojen sekaan.
".. mutta ehkä tämä on kaiken sen rankaisemisen arvoista.. jos jään kiinni", Rabastan lisäsi vielä hiukan ohimennen ja tukki sitten suunsa muroilla jääden rouskuttelemaan niitä. Hänen oli annettava naiselle kuva siitä, että Voldemort oli todella pettynyt häneen eikä hänen annettaisi missään tapauksessa puutua syyttäjää koskeviin tapauksiin. Varmasti kuitenkin aavisteli, ettei Voldemort varmaan tuota kokonaan rauhaan jättäisi vaikka ei naista hengiltä tahtonutkaan. Rabastan pyyhkäisi nopeasti suupieltään kämmenselkäänsä pyyhkäisten maitoa naamastaan ja jatkoi taas hiljaisena ja tyytyväisenä syömistään.

" Ei en ollut", Raba sanoi saatuaan suunsa ja lautasensa tyhjäksi. Kauaa ei ollut miehellä mennyt murojen popsimiseen. Tuo nojautui nyt paremmin vasten tuolinsa selkänojaa ennen kuin tarttui kahvikuppiinsa tuo kiskoi sen paksun mustan villapaidan päältään. Sisällä oli alkanut tulla aivan liian kuuma tai sitten hän oli vain rehkinyt niin syödessään, että paita kävi niin tukalan kuumaksi. Rabastan laski paitansa viereselle tuolille ja kurkotti sitten kupin käsiinsä.
"Eilen minä.. nautin sivistyneesti tuliviskiä ja sammuin ennen auringon nousua", mies vitsaili ja kohotti kupin huulilleen. No hän oli nauttinut tuliviskiä.. mutta ei kovin sivistyneesti ja oli hän torkahtanut jo ennen puoltayötä.

Leticia tuijotti toista tämän latoessa muroja lautaselleen. Ei murojen takia vaan sen, mitä Rabastan oli juuri sanonut. Voldemort siis rankaisisi tätä jos tietäisi hänen vierailleen Letician luona? Ja juuri hetki sitten mies oli sanonut että Voldemort hoiti seuraajiensa rankaisemisen niin ettei niitä heti unohdettu..
Leticia ohitti kaiken muun kuulemansa pelkällä hymähdyksellä, koska nuo muutamat sanat olivat jymähtäneet hänen mieleensä odottamaan vastauksia.
"Miksi sinä sitten tulit?" Leticia pamautti, koska halusi tosiaan kysymykseensä vastauksen, "olisithan sinä muualtakin saanut kahvia ja vielä ilman että Voldemortin tarvitsisi sinua rangaista.. Miksi siis juuri tänne?"
Leticia hörppäsi jälleen kahvistaan katse tiiviisti Rabastanissa.

Napakka koputus ikkunaan sai Letician kääntämään katseensa äänen suuntaan ja hän huomasi pöllön ikkunalaudalla päivän lehti koivessaan.
"Irti pöllöstä, Rabastan," Leticia sanoi suoden Rabatsanille pienen, piruilevan hymyn ja nousi sitten päästämään pöllön sisään. Hän antoi pöllölle muutaman pöllönamin laatikosta ja kiitti tuota lehdestä. Pöllö vilkaisi Rabastania jotenkin häijysti ja lehahti sitten takaisin taivaalle. Eivät pöllöt ihan tyhmiä olleet, mutta onneksi nuo eivät osanneet kommunikoida ihmisten kanssa.
Leticia avasi lehden etusivun ja heitti sen pöydälle lueskellen siinä samalla otsikkoja läpi. Harvoin hän aamulla luki lehteä.. Oikeastaan pöllö onnistui tuomaan päivän lehden hänelle aina silloin kun tämä oli aamiaispöydässä, oli sitten mikä vuorokauden aika tahansa.
"Ihmeellistä, ette ole etusivulla," Leticia sanoi naurahtaen pienesti huomatessaan ettei yhtä ainoaa murhaa tai kidutusta saatika muutakaan mainintaa kuolonsyöjistä ollut päässyt sen aamun otsikoihin.

Rabastan naputteli sormellaan kahvikuppinsa kylkeä ja pysytteli hiljaa vaikka Leticia olikin juuri tivannut häneltä miksi hän istui juuri tuon luona kahvilla vaikka hän kiinni jäädessään saisikin tuntea sen nahoissaan. Mies pohti sopivaa vastausta ja koitti näyttää mahdollisemman vaivaantuneelta naisen udellessa tuollaista. Hän vaihtoi hiukan asentoaan ja laski kuppinsa vasten pöytään.
"Sinun seurassasi olen voinut olla oma itseni.. en kuolonsyöjä Lestrange vaan.. Rabastan. Pelkkä Rabastan", mies päätyi lopulta vastaamaan ja raapi leukaansa hermostuneesti naurahtaen. Ei hän valehdellut niin sanoessaan mutta ei se myöskään ollut se hänen pääasiallinen syynsä olla siellä tai ylipäätään syy siihen miksi hän naisen kimpussa roikkui.
Rabastan laski katseensa kuppiinsa ja seuraili kupissa tapahtuvaa pyörteilyö hänen hiukan liikutellaan kuppia käsissään.

Koputus ikkunaan sai Rabastaninkin havahtumaan ja tuon nähdessä ikkunan takana pöllön mies ei ehtinyt edes kissaa sanomaan kun Leticia jo käski pirullisen hymyn kera pysymään häntä erossa tuosta otuksesta. Pöllö olisi kyllä ihan hyvin voinut menettää muutaman sulan kun oli noin tuuheassa kunnossa ja ehkä pöllö osasi lukea ajatuksia kun kääntyikin mulkaismeaan pahasti Rabastanin suuntaan popsittuaan pöllönamit ja katosi sitten taas ikkunasta taivaalle. Rabastan huokaisi pettyneenä ja käänsi katseensa Letician saamaan lehteen.
"Eikö olla?", mies epäuskoisena kysyi ja kumartui hiukan lähemmäs nähdäkseen lehteä ja sai tosiaan huomata ettei kuolonsyöjät olleet saaneet itseään ja saavutuksiaan sen päivän lehteen.

Rabastan vaikutti vaivaantuneelta Letician kysyttyä mitä nyt oli kysynyt. Tällä kertaa Leticia ei kyllä antaisi itsensä pahoittaa mieltään toisen vaivaantuneisuuden takia, koska nyt oli kysymys hänestä itsestään eikä suinkaan Longbottomeista niinku muutaman päivän takainen vaivaantuneisuus. Hänellä oli oikeutensa kysyä se kysymys.
Rabastan vastasi jokseenkin yllättävällä tavalla sanoen että vain Letician seurassa toinen pystyi olemaan oma itsensä. Eikö tämä sitten kuolonsyöjäkavereidensa seurassa voinut olla pelkkä Rabastan? Noh, ei ilmeisesti.. Toisaalta miksi tuo saattoi hänen seurassaan olla normaali? Hänhän oli heitellyt jos jonkinnäköisiä kuolonsyöjiä Azkabaniin uransa aikana ja jos sille päälle sattuisi niin kyllä hän tuonkin takaisin passittaisi ilman sen suurempia tunnontuskia..
Tai niin Letty ainakin yritti itselleen vakuutella. Tosiasiassa hän oli ehkä jo nyt päästänyt Rabastanin liian lähelle itseään passittaakseen tämän Azkabaniin. Tiesihän hän tuosta ukosta jo nyt enemmän kuin.. kuin yhdestäkään työkaveistaan! Tosin töissä hän ei liiemmin tutustunut kehenkään kun töissähän tehtiin töitä.. eikä kukaan nyt oikein mielellään luihuisen kanssa työskennellyt varsinkaan näinä aikoina kun kaikkia luihuisia pidettiin vähintäänkin Voldemortin kannattajina ellei seuraajina. Oli Lettykin saanut töissä oman osansa luihuisuudestaan.

Rabastankin tuntui olevan ihmeissään etteivät he olleet päätyneet sen lehden etusivulle ja mies kurkottikin katsomaan lehteä lähempää. Letty tyrkkäsi lehteä vähän toisen suuntaan katsoen hetken aikaa Rabastania tämän lukiessa lehteä. Nyt kun hänen mieleensä alkoi mahtua muutakin kuin pelkästään Rabastanin kuolonsyöjyys, hän huomasi ihmettelevänsä ettei ne kuluneet vuodet Azkabanissa olleet jättäneet havaittavia merkkejä toisen ulkonäköön. Hiuksetkin olivat yllättävän hyvässä kunnossa ottaen huomioon että mies oli ollut vain muutaman viikon vapaalla jalalla. Eikä tuo nyt muutenkaan pahemman näköinen ollut.. Yleensä etsintäkuulutus-kuvissa möllisteli vain joitan rumia psykopaatteja.. Nyt kun Leticia sitä puolta ajatteli niin ei muistanut että olisi nähnyt Rabastanin kuvaa etsintäkuulutuksissa. Ei ainakaan tuota hänen edessään lehteä tutkiskelevaa Rabastania.
Leticia huomasi hymyilevänsä pienesti ja sen tajuttuaan hän veti hymyn pois kasvoiltaan katsahtaen tyhjentyneeseen kahvikuppiinsa. Sitten hän vilkaisi kahvipannua kohden ja nousi hakeakseen lisää kahvia.
"Otatko santsikuppia?" hän kysyi Rabastanilta kierrettyään pöydän toiselle puolelle, tämän viereen, jossa myös kahvipannu sijaitsi.

Rabastan nappasi lehden paremmin itselleen Letician työnnettyä sitä häntä kohden ja mies levittikin lehden auki eteensä. Muille ehkä se oli iloinen uutinen, ettei mitään kamaluuksia ollut sattunut, mutta Rabaa asia ihmetytti suuresti. Hänellä oli olo kuin häneltä pimitettäisiin jotakin. Täällä hän sai istua kahvilla Letician kanssa ja olla olevinaan kuin milläkin tärkeällä tehtävällä samalla kun kuolonsyöjä kaverit rellestivät jossakin! Huomaamattaan mies rutisti lehden sivua hiukan liian lujaa rutistaen lehden reunan ryttyyn.. ehkä häntä tosiaan rankaistiinki ja hänen annettu toimia oikeissa hommissa?
Letician kysymys santsikupista sai miehen hätkähtämään ja tuo käänsi nopeasti katseensa naiseen samalla irroittaen otteensa lehdestä ja sivusilmällä haivaittuaan aikaan saannoksensa suoristi sivua nopeasti katse kuitenkin naisessa ja tuon kädessä olevassa kahvipannussa.

Raba vain nyökkäsi ja ojensi kuppinsa lähemmäs jotta siihen olisi helpompi kahvia kaataa. Niin äkkiä kuin miehen ärtymys oli kasvanut oli se myös laskenut. Leticia oli jotenkin palauttanut miehen takaisin maan pinnalle vain kysymällä tahtoiko hän lisää kahvia ja niin oli hyvä molempien onneksi.
Mies jäi kupin sijasta tapittamaan Leticiaa ja hymyillen ihmetteli mielessään miten olikaan kehdannut aamulla tokaista tuon näyttävän rajulta? Silloin se oli kuulostanut hyvältä kohteliaisuudelta kun mies yleensä moisia jaellut, mutta nyt siinä katsellessaan naista aamuinen kommentti tuntui jopa hiukan nololta. Rabastan oli jo avaamassa suunsa korjatakseen erheensä, mutta ei saanut mitään sanotuksi vaan jä tyhmänä siihen suu puoliksi avonaisena katseleman Leticiaa.

Leticia kaatoi Rabastanille kahvia ja huuhteli sitten tyhjentyneen pannun. Siinä touhuillessaan pannun parissa, toinen ei edes huomannut selkäänsä nauliutunutta katsetta. Heitettyään vanhat kahvinporot roskikseen ja asetettuaan puhtaan pannun takaisin paikoilleen, Leticia kääntyi ja huomasi samassa Rabastanin katseen. Toisen ilme hämmensi Leticiaa kahdestakin systä. Ensinäkin hän oli itse tuijottanut toista hetki takaperin miettien tuon ulkonäköä, joten tottakai hän ensitöikseen oletti toisen ajattelevan samaa asiaa. Toisekseen Rabastanin suu oli jäänyt typerännäköisesti auki, mikä sai Letician katsomaan häntä kysyvästi. Sitten hän vilkaisi itseään kuin tarkistaakseen mitä toinen oikein tuijotti.
"Onks mulla hiuksissa jotain vai mitä sä siinä tuijotat?" hän kysyi koskettaen hiuksiaan palaten samalla kahvikuppinsa kera takaisin aamiaispöytään.

Leticia hörppäsi kupistaan ja siirsi lopulta katseensa ulos ikkunasta Lontoon lähiökadulle. Muutamia ihmisiä tallusteli edestakaisin koirineen ja elämä tuntui olevan mallillaan. Nyt kun lehtikään ei ollut tuonut vaihteeksi mitään huonoja uutisia, ajatus Voldemortista ja kuolonsyöjistä tuntui jotenkin kaukaiselta. Sitäpaitsi siinä kun aurinko paistoi kirkkaasti taivaalta niin eihän sitä edes voinut ajatella mitään kovin pahaa tapahtuvaksi. Rabastankaan ei sillä hetkellä tuntunut kovinkaan vaaralliselta vaikka toinen kuolonsyöjä olikin. Nyt kun Leticia tuli taas ajatelleeksi tarkemmin toisen ammatinvalintaa, hän vilkaisi huomaamattomasti Rabastanin käsivartta. Toinen oli heittänyt villapaitansa hetkeä aikaisemmin pois päältään ja siinähän se piirto nyt sitten oli varomattomasti kaikkien nähtävillä. Letty katseli sitä hetken sivusilmällä ja totesi ettei tatuoinnissa itsessään ollut mitään pahaa.. Se oli itseasiassa loppupeleissä aika hieno. Omalla tavallaan. Se, mihin se liittyi ei sitten ehkä ollutkaan niin hienoa. Tai eihän Leticia tiennyt.
Leticia ei kuitenkaan kommentoinut asiaan mitenkään vaan siirsi katseensa takaisin ikkunaan hörpäten kahvistaan mietteliäänä. Hän ihan oikeasti joi aamukahvia kuolonsyöjän kanssa.

Yleensä Rabastanin kuului vain irvailevan muiden ulkonäköä ja kehuvan lähinnä vain itseään, mutta hän teki sen kyllä ihan syystäkin! Hän nyt vain sattui olemaan paremmin selvinnyt Azkaban vuosistaan kuin suurin osa kohtalotovereista. Hänen kasvoilleen oli ilmeisesti jäänyt se typerä ilme vielä Letician kääntyessä häntä kohden koska nainen katsoi takaisin hyvin kysyvästi ja utelevan oliko hänen hiuksissaan jotakin kun mies silla tavalla tapitti ja Rabastan pudisti nopeasti päätään. Kahvikuppi kourassaan tuo kääntyi istumaan taas Leticiaan päin, mutta sama tuijottelu vain jatkui miehen kyllä suljettua jo suunsa kun saanut mitään sanoneeksi.
Ehkä hän voisi koittaa rikkoa jäätä heidän välillään vielä hiukan lisää vaikka kaikki saattaisi yhtä hyvin kääntyä päälaelleen. Kuitenkin jokainen askel lähemmäs naista tiesi aina enemmän ja enemmän tietoja...

"Se mun aamuinen komenttini oli aika harkitsematon tai ehkä sitä ei voi edes odottaa viimeiset vuodet Azkabanissa istuneelta mieheltä parempaa, mutta nyt kun olen tarkkaillut ja miettinyt haluan sanoa, että näytät oikein kauniilta", Rabastan kuuli itsensä sanovan ja melkein itsekkin epäili oliko tosiaan itse juuri lausunut nuo sanat eikä tuskin jäänyt huomaamatta miten hämilleen mies meni omista puheistaan.
Hetkeen tuo ei tiennyt mihin suuntaan katsoa ja mitä oikein tehdä! Hän ei voinut käsittää menneensä juuri noinkin pitkälle vain jotta saisi ongittua hiukan jotakin tietoja syyttäjältä kun samat tiedot ihan takuulla voitaisiin saada muualtakin tai hän voisi vain kiduttaa naista kunnes tuo puhuisi suunsa puhtaaksi. Miksi hän istui siinä leikkimässä jotakin unelmien poikamiestä teko hymy naamallaan ja esittämässä niin kovin kohteliasta ja väärin ymmärrettyä kuolonsyöjää?

Rabastanin lopulta pakotettua itsensä kääntämään katseensa uudestaan pöydän toisella puolella istuvaan naiseen hänen oli pakko myöntää itsellen jotain sellaista mistä hän ei voisi koskaan kenellekkään kertoa. Hänestä tuntui koko ajan vain enemmän siltä kuin tämä esitykseksi tarkoitettu käytös ei enää ollutkaan niin paljoa näyttelemistä kuin hän itselleen koitti väittää.
Rabastanin tajuntaan iski taas ajatus niistä papereista.. hän oli taas unohtanut ne!
Miehellä oli ollut niin mukava istua siinä aamiaisella vailla mitään murheita ja hymyillä. Hymyillä oikein leveästi vastaukseksi aina kun sai itse hymyn osakseen. Eivätkä ne hymy olleet olleet mitään tekohymyjä..
Rabastan tunki nopeasti lisää leipää suuhunsa jotta pysyisi vaihteeksi hiljaa.

Huvittunut hymy kohosi Letician kasvoille toisen puhuessa aamuisesta kommentista. Letty ei ollut edes muistanut koko kommenttia, koska oli vielä tuolloin ollut enemmän zombi kuin ihminen. Nyt kun Rabastan mainitsi asiasta, kommentti kyllä palasi hänen mieleensä. Tosin Rabastanin viimeisest sanat saivat Letician melkein tukehtumaan kahviinsa. Kyllähän hän itsestään pitävänä naisena tiesi olevansa nätti, mutta silti tilanne oli jotenkin hämmentävä. tai no jos tarkkoja oltiin niin kaikkihan siinä aamussa oli hyvin hämmentävää.
"Eh, no kiitti," Leticia sanoi hymähtäen hieman. Joku muu olisi ehkä punastunut moisista kehuista mutta ei tämä nainen. Kyllä hän häkeltynyt oli, muttei mitenkään vaivaantunut saamistaan kehuista. Enemmän häntä mietitytti se, miksi ihmeessä Rabastan moisia asioita ääneen laukoi. Leticia ei enää meinannut yhtään uskoa että toinen olisi mitenkään niin hullu kuolonsyöjä kuin kaikki muut, mutta nyt väkisinkin mieleen tuli että toinen halusi kehumalla saada hänet uskomaan juuri siten, miten hän nyt uskoikaan. Vaikeasti selitettävää, mutta Leticia uskoi nyt ainakin hetkellisesti toisen uskovan että kehut auttoivat häntä uskomaan niinkuin uskoi.. Eli Rabastan halusi hänen ajattelevan niin kuin ajatteli. Kuinka kieroa. Eikä Leticia sillä hetkellä tiennyt mitä tässä nyt pitäisi uskoa.. Joten helpompi oli vain kohauttaa olkapäitä moiselle uskoako vaiko eikö-löpinälle.
Hän oli nätti, tiedosti sen ja hänestä oli kiva saada kehuja.

Juotuan santsikuppinsakin, Leticia tuijotteli hetken tyhjentynyttä kuppia miettien mitä sitten tekis saatika sanoisi. Hän voisi ajaa kuolonsyöjän ulos talostaan sinä silmänräpäyksessä kun toinen tyhjentäisi kuppinsa eikä hän olisi enää mitään lupauksia velkaa toiselle. Päinvastoin Rabastan oli hänelle aamiaisen velkaa, mutta sitä tyttö ei kyllä ääneen sanoisi. Ei hän halunnut olla toisen kanssa enää missään tekemisissä. Parempi kuin toinen vain katoaisi ja palaisi sinne herransa hoiviin ja jättäisi hänet rauhaan..
Vai halusiko hän oikeasti sitä? Jos nyt unohdettiin se tosiseikka että Rabastan oli yksi pahamaineisimmista kuolonsyöjistä ja keskityttäisiin muihin asioihin.. Niin olihan toisen kanssa ollut ihan mukava jutella nyt.. noh.. nyt kolmena kertana viikon sisällä. Tosin ensimmäinen kerta ei ollut ollut niin muava. Perjantai oli.. omalla sarkastisella tavallaan ollut oikeastaan aika hauska. Ja tämän aamuista kahvihetkeä voisi ehkä jopa luonnehtia rentouttavaksi. Ja jos tilanne olisi ollut toinen ja Rabastan olisi ollut vaikka lohikäärmeen kesyttäjä sen sijaan että oli kuolonsyöjä niin.. Leticia kielsi itseään ajattelemasta eteenpäin. Mikään, mitä Rabastan oli sanonut tai tehnyt ei poistanut sitä seikkaa mikä tämä oikeasti oli. Miksi siis edes jossitella?

"Noh, mitäs on päivän suunnitelmissa?" Leticia kysyi laskien tyhjän kuppinsa vihdoin pöydälle. Ei hän toista heti voisi ruokapöydästä pihalle heittää. Se olisi epäkohteliasta jopa kuolonsyöjää kohtaan. Eikä Rabastan ollut uhkaava ainakaan sillä hetkellä niin antoi tuon nyt istuskella siinä jos halusi. Sitäpaitsi Leticia oli työpaikallakin tehnyt asiat harvinaisen selväksi sillä saralla ettei halunnut mitään työhön liittyvää sunnuntaihinsa. joten ei työtoveritkaan löytäisi tänään Rabastania hänen luotaan.

Rabastan pudisti leivän muruja rinnuksiltaan ja koitti näyttää siltä kuin olisi hyvinkin uppoutunut puuhaansa. Leticia oli kiittänyt kehuista ja asia oli jäänyt siihen. Rabastanin oli kuitenkin vaikeampi saada asiaa pois omasta päästään vaikka kuinka yritti itselleen sanoa, että se voitaisiin jo unohtaa ja jatkaa eteen päin. Kahvi hupeni miehen kupista nyt nopeasti kun mitään sanottavaa oikein ollut ja tuli keskitettyä kaikki ajatuksensa vain siihen, että saisi kupin nopeasti tyhjäksi. Mies lykkäsi tyhjän kupin kauemmas itsestään ja siveli käsivarttaan mietteliäänä. Hän ei ollut vielä saanut mitään aikaiseksi, mutta silti miehestä tuntui siltä että hänen olisi parasta vain napata paitansa ja poistua vähin äänin talosta.. kuitenkin joku pieni järjen ääni käski olla tekemättä sitä.

Miehen sormet hivelivät hitaasti käsivarren tatuointia tuon kääntäessä katseensa ikkunaan ja kohautti vain näkyvästi olkiaan Letician kysymykselle. Mitä suunnitelmia kuolonsyöjällä muka voisi oli? Sunnuntai päivällinen perheen luona? Pienet pyhäpäivän kidutuskekkerit? Kysymys oli ollut typerä kun otti huomioon kenelle se oltiin osoitettu ja siksi mies tyytyikin vain olan kohautiksiin jottai ei vastaisi mitään näsäviisasta.
"Entä itse.. tapana tavata perhettä sunnuntaisin?", mies kysyi kääntämättä katsettaan ikkunasta ja lopetti piirrtonsa hipelöinnin sulkien nyt vain kätensä sen ympärille kuin haluten äkkiä pitää sen piilossa katseilta.

"Äh," Letty vastasi toiselle kättään heilauttaen, "en minä jaksa perhettä joka sunnuntai nähdä.. Vaikka äitini kyllä melkein joka sunnuntai soittaa ja kyselee tulenko päivälliselle. Yleensä tykkään vaan olla kotona sunnuntaisin.." Taaskaan sanoilla ei sinänsä ollut mitään järkevää selitystä, miksi hän moisia asioita kertoi. Eihän Rabastankaan ollut mitään kunnollista vastausta antanut.
Leticia kohautti harteitaan nousten pöydästä. Hän alkoi keräillä ruokia takaisin paketteihinsa ja latomaan niitä takaisin jääkaappiin ja muutenkin omille paikoilleen. Hän huuhteli sekä oman että Rabastanin kahvikupit ja jätti ne toistaiseksi lavuaariin. Hän pesisi astiat sitten myöhemmin. Lopulta hän otti vielä oman, puhtaan lautasensa ja laittoi sen takaisin kaappiin. hän oli jotenkin kokonaan unohtanut murojen olemassa olon ja syönyt aamiaiseksi vain leivän ja pari kuppia kahvia. yleensä hän söi kunnollisen aamiaisen, jolla jaksoi reippaasti yli puoli päivää.. Kummallista.
"Mä käyn nyt veskissä," Letty ilmoitti astellen sitten eteiseen ja yläkertaan johtavien portaiden ohi vessaansa. Itseasiassa nyt kun asiaa tarkemmin ajatteli niin olisihan sitä ehkä voinut käydä äidillä syömässä iltapäivällä kun tuo aamiainen jäi niin vähäiseksi.. eikä sitä millään jaksaisi ruokaakaan alkaa vääntämään.

Rabastan nousi hänkin pöydästä huomatessaan Letician tekevän niin. Hänenkin ehkä tekisi hyvää joskus käydä vanhemmillaan, mutta aina hän keksi itselleen jonkin verukkeen jolla lykätä vanhempiensa tapaamista. Vaikka hänellä olikin hyvät välit noihin ei hän silti halunnut rampata noiden luona. Ehkä kuitenkin olisi hyvä käydä näyttämässä naamaansa kun oli taas vapaana ja nuo varmasti asiasta tiesivätkin jo..
Mies nappasi oman paitansa tuolin selkänojalta ja siirsi tuolin lähemmäs pöytää ennen kuin väisti Letician tieltä jättäen kaiken siivoamisen naisen huoleksi. Hän olisi kuitenkin vain laittanut kaiken väärään paikkaan ja aiheittanut kaaoksen.
Pöydän tyhjennyttä aamiaistarpeista nainen ilmoitti poistuvan vessaan johon Rabastan tyytyi vain nyökkäämään, mutta kuitenkin hiipparoi perästä keittiön ovelle katsomaan mihin suuntaan Leticia lähti. Rabastan tajusi oitis, että tässä olisi ehkä hänen ainoa tilaisuutensa saada takaisin kunnon kuolonsyöjän maineensa!

Rabastan poistui keittiöstä heti kun kuuli vessan oven sulkeutuvan ja vilkuili ympärilleen. Eteisessä hän ei ollut papereita nähnyt ja taisi olla liian suuri riskiä lähteä tutkimaan yläkertaa.. Leticia tuskin aikoi jäädä vessaan asumaan. Mies pyöri hetken ympyrää kunnes äkkäsi olohuoneen ja muutamalla nopealla askeleella siirtyi sen puolelle. Samalla kun tuo penkoi olohuonetta katseellaan koitti mies kuunnella josko Leticia oli poistumassa. Lopulta mies huomasi paperi pinon. Siinä ne olivat siistissä nipussa olohuoneen sohvpöydällä. Niin näkyvällä paikalla, että Rabastan tunsi itsensä jopa typeräksi kun ollut heti tajunnut katsoa pöydän suuntaan. Miksi Leticia oli niitä piilotellutkaan kun olettanut kenenkään niitä havittelevan?

Kiireesti mies syöksyi pöydän luokse ja nappasi paperit käsiinsä. Ne olivat täynnä tietoja kuolonsyöjistä jotka olivat paenneet tammikuun alun joukkopaossa. Rabastania ei kiinnostnut lukea tovereidensa saavutuksista ja mies kävikin jokaisen paperin läpi vain nähdäkseen keiden nimiä papaereiltä hyppelisi. Niistä jos mistä olisi edes jotain hyötyä ja hän voisi vihdoin hyvällä omalla tunnolla kohdata Voldemortin edes tämän pienen informaation turvin. Miehen selaaminen kuitenkin keskeytyi äkkiä tuon nähdessään oman nimensä paperissa ja sen alla liuta ties mitä kamaluuksia jota hän oli elämänsä aikana saanut aikaan. Tietenkään siinä ei ollut kaikkea.. eihän ministeriäö voinut millään tietää niistä kaikista. Hetken hänen teki mieli tunkea paperi taskuunsa, mutta mitä hän olisi sillä tehnyt? Mihin hän sitä tarvitsi.. ja Leticia oli kuitenkin jo sen lukenut joten nainen varmasti tiesi nyt hänen saavutuksistaan enemmänkin.
Raba jätti paperipinon pöydän kulmalle yhtä nätisti kuin se oli ollutkin ja poistui eteiseen kiskoen samalla villapaitaa takaisin päällensä. Hänen aikansa lähteä oli tainnut tulla ja Leticia tuskin laittaisi edes pahakseen jos hän lähtisi vähin äänin. Mies avasi ulko-oven ja vilkaisi vielä vessan suuntaan ennen kuin asteli ulos ja sopivan paikan tullen kaikkoontui.

[Ja jälleen siirrymme ajassa eteenpäin viikon verran.. Eli lauantai 3.2.1996!]

"Ei nyt Hugh," Leticia sanoi, "emme poikka jäätelöbaarissa.. Jos et satu huomaamaan niin täällä on pakkasta ja talvi! Ei talvella syödä jäätelöä.. kaakaot voimme käydä myöhemmin juomassa."
"Mutta.."
"Ei muttia," Leticia sanoi, "lupasin viedä sinut keinumaan ja mitä äitisikin sanoisi jos tietäisi että syöt kylmää jäätelöä keskellä talvea." Leticiaa puistatti jo ajatuskin kylmästä jäätelöstä keskellä talvea, joten hän ei missään tapauksessa suostuisi antamaan periksi tässä asiassa. Hugh, hänen siskonpoikansa, oli yleens se ainoa poika maailmassa, kuka sai hänen päänsä kääntymään, mutta ei tässä asiassa. Neljä vuotiaan silminhän ulkosalla oli kuin kesä.. Tai ehkei, mutta Leticia oli varma siitä etteivät lapset tunteneet kylmyyttä. Hän itse värisi jo valmiiksi, mutta koska oli luvannut viedä pojan leikkikentälle niin hän veisi. Miksei kukan voinut ajatella vanhempia tai vähintäänkin viattomia tätejä tälläisissä asioissa! Jos leticia saisi päättää, hän rakennuttaisi jonkin kahvilan leikkikentän viereen, jonne lapsien kaitsijat voisivat mennä lämmittelemään.
Hetken kuluttua kaksikko saapui leikkikentän portille ja Leticia kumartui siskonpoikansa puoleen.
"Muistathan käytöstavat Hugh," hän sanoi vakavalla äänellä, "ei mitään sanaa mistä?"
"Ei mitään sanaa noidista tai velhoista," Hugh sanoi lapsenäänellä. Leticia hymyili toiselle ja nyökkäsi hyväksyvästi. Hän suoristautui ja avasi portin, jolloin tuo nelivuotias poika jo paineli leikkimään jästilapsien kanssa. Letty katseli hetken toisen menoa ja asteli sitten itse tyhjille keinuille. Penkit olivat jo varattuja, joten hän istuisi keinussa niin kauan kuin voisi.. Jos joku lapsi tulisi pyytämään päästä keinuun niin sitten asia tietysti muuttuisi.

Rabastan kiskoi takkinsa kauluksia paremmin. Kyllä miehellä oli päällään takki. Lopulta tuo oli alentunut hankkimaan moisen koska ,kaapu päällään herätti aivan liikaa huomiota niin kuin oli herättänyt ikävä kyllä silloinkin kun oli vain villapaidassa ulkona. Pakostakin hän joutui välillä poistumaan ulos noutamaan jotakin eikä sillon halunnut muiden tuijottelevan. Oikeastaan tuo oli nytkin vaivautunut ulos kotoaan vain koska maito oli päässyt vanhentumaan. Kahvin sekaan oli maidon seasta tipahdellut vain homeisia kokkareita ja oksennus ei ollut ollut kaukana miehen nähdessä kahvin homeklimppien sekotuksen. Joskus sitä vain toivoi, että eläisi naisen kanssa.. vaan sen takia ,ettei maito pääsisi vanhentumaan!
'Muistathan käytöstavat Hugh..', tuttu ääni sai Rabastanin höristämään korviaan ja kääntämään hiukan päätään. Mies huomasi oikealla puolellaan lastenleikkikentän ja aidatun alueen sisällä kävi aikamoinen vilske jästilasten touhutessa kaikkea mahdollista ja pitäen vanhempansa kiireisinä. Hän ei ollenkaan ollut tajunnut kävellessään niin liiki moista paikkaa. Kuitenkaan lapset eivät olleet saaneet miestä kääntämään katsettaan vaan joku aivan muu ja tuon katse viisti pitkin aitaa kunnes pysähtyi portin luona seisovaan liiankin tutuksi tullesseen naiseen ja.. pieneen poikaan? Syyttäjä Mayer ei ollut hänelle mitään lapsesta maininnut, mutta ehkä tuo oli poikaa suojellakseen jättänyt mainitsematta lapsen. Kuitenkin tämä vaikutti hyvin omituiselta.. eihän Mayerin kodissa ollut näkynyt yhtään mitään muksuun viittaava.

Rabastan oli Leticiaa seuraillessaan peruuttanut läheisen puunrungon taakse ja naisen sijasta katseli pojan menoa noiden asteltua portista sisään aidattuun puistoon. Heidän viime kertaisesta tapaamisestaan oli kulunut jo ainakin viikko ja hänen osaltaan tuo tapaaminen oli lopulta päättynyt oikein hyvin.
Rabastan oli jopa päättänyt pitää hiukan taukoa Mayerin jutun kanssa, mutta kai hän voisi mennä tervehtimään kun kerran vahingossa näin oltiin törmätty? Olisi kuitenkin aikavaromatonta pelmahtaa leikkikentälle kun koskaan tiennyt oliko siellä sattumoisin muutakin taikaväestöä..
Rabastan pudisti päätään ja poistui puun suojista. Hän oli valmis ottamaan sen riskin.. olihan hän niitä jo muutenkin ottanut tuon naisen kanssa joten yksi lisää ei haittaisi yhtään.

Portin sijasta Rabastan kapusi aidan ylitse saaden osakseen pari paheksuvaa katsetta aidan vierustalla seisoskelevilta äideiltä, mutta noista välittämättä mies asteli kohti keinuja jonne Letici oli hetki sitten istahtanut. Mies istahti mitään sanomatta viereiseen keinuun ja potkaisi itselleen hiukan vauhtia.
" Et maininnu mitään lapsesta"

"Hugh, varovasti nyt sen liukumäen kanssa!" Leticia huuteli vähän matkan päässä liukumäen portaita pitkin kapuavalle siskonpojalleen. Ei liukumäessä muuten mitään ongelmaa olisi ollut mutta kun samoilla portailla tuntui olevan kymmenen muutakin saman ikäistä lasta.. Mutta eipä Letician sanoja tietenkään otettu kuuleviin korviinkaan kun paikalla oli niin monta muutakin samanikäistä lasta.. ja vielä useita poikia, joiden edessä piti tietenkin esittää kovempaa kuin olikaan. Varsinkin kun Hugh kuitenkin tiedosti että muut olivat jästejä ja hän velho (ei Letty-täti mitään arvokysymyksiä pojalle koskaan opettanut, ei..).

Äkkiä Letician sydän taisi jättää yhden tai parikin lyöntiä väliin kun hänen vierestään kuului tuttuakin tutumpi ääni. Aluksi ääni tosin säikäytti hänet, koska Leticia ei ollut kuullut saatika huomannut jonkun tulleen viereiseen keinuun. Hän käännähti nopeasti katsomaan tulijaa, joka oli todennut ettei tämä ollut puhunut mitään lapsesta. Pieni ärtymys nousi Lettyn mieleen heti kun hän näki tuon miehen taas kerran siellä missä hänkin. Sitäpaitsi toinen oli vain kadonnut hänen luotaan viime kerralla. Ei sinänsä, hyvä asia vain että häipyi ilman että tarvitsi alkaa pihalle heittämään.. Mutta olisi toinen silti voinut kertoa lähtevänsä.
Sitäpaitsi nyt kun Hugh oli paikalla niin Letty ei tuntenutkaan oloaan levolliseksi Rabastanin seurassa vaan pikemminkin hyvin varuillaan olevaksi. Hänen mieleensä nousi väkisinkin selkeä kuva pimeästä piirrosta toisen käsivarressa.
"Miksi minä mitään lapsista olisn puhunut?" Letty puolestaan vastasi kysymykseen kysymyksellä. Mikäli mies oli vaihteeksi vakoilemassa häntä niin tämä varmasti jo tiesikin Hughista ja väistämättä saisi kohta tietää kun poika juoksisi hänen luokseen äkättyään että hän puhui jonkun miehen kanssa.
Selkeästi poika oli tullut äitiinsä siinä suhteessa.
"Olet ilmeisesti saanut hankittua talvitakin," Leticia huomautti huomatessaan jotakin uutta toisessa.

Rabastan viisti jalkaansa pitkin maata ja potkaisi välillä itsensä taas uudelleen liikkeelle katse luotuna siihen muksuun jonka kanssa Leticia oli tullut paikalle. Hän kuuli naisen esittävän hänelle vastakysymyksen ja tuo käänsi katseensa liukumäellä sähläävästä lapsi jengistä keinussa istuskelevaan naiseen.
" Se nyt vain on semmoinen asia mistä yleensä kerrotaan.. ei äidit muusta puhu kuin lapsestaan, mutta .. ehkä muksu ei olekkaan sinun ", Rabastan vain totesi ja nojasi päänsä vasten keinun metallikettinkiä. Hän oli kyllä selvillä Letician perheestä, mutta tuolta oli mennyt jossain kohtaan ohi aivan lapset. Kuitenkaan vaihtoehtoja ei ollut kovinkaan paljon, koska lapsi tuskin oli se Letician pikkuveli.. aivan liian nuori.
Mies käänsi hiukan katsettaan nojaillen kuitenkin vielä keinun ketjuun ja naurahti hiukan kun pari jästi poikaa päätyivät törmäämään toisiinsa laskettuaan aivan peräkkäin alas liukumäestä. Parkuhan siitä vain syntyi ja nopeasti liukumäen alapäähän oli rynnännyt molempien penskojen äidit lohduttamaan ja torumaan jälkikasvuaan.

"Tajusin lopulta että mielummin pidän tätä kuin tulen kipeäksi.. ", Rabastan sanoi Letician huomattua hänen takkinsa. Flunssa ja kuume olisivat kaataneet hänet moneksi viikoksi sänkyyn ja hän olisi vain turhautunut jos joutuisi jäämään kotiin potemaan nuhaa.
Rabastan irroitti äkkiä kätensä keinun kettingeistä ja läimäytti kämmenensä yhteen.
" Tuo on se sun siskos lapsi! Muistinhan..", mies sanoi kuin hän olisi juuri oivaltanut vastauksen johonkin päivän polttavimpaan kysymykseen.

Leticia käänsi katseensa pois Rabastanista tämän todettua jotakin siitä kuina äidit eivät muusta puhuneetkaan kuin jälkikasvustaan. Leticia katseli nyt itse Hughia, joka oli liukumäkivuorossa. Tämä laski nätisti alas kuin mikäkin sankaripoika. Onneksi Alison ja Justin olivat kasvattenaat pojan noinkin hyvätapaiseksi.. Leticia ei ehkä itse olisi kyennyt samaan tai ei ainakaan uskonut siihen. Kyllä hän tuli toimeen Hughin kanssa, muttei tosiaan voinut koskaan kuvitellakaan olevansa itse mitenkään kovin hyvä äiti. Varsinkaan kun Alison tuntui olevan äitien äiti..
Leticia katsahti Rabastania pikaisesti tämän naurahdettua jollekin ja Leticia käänsi tämän jälkeen katseensa samaan suuntaan, mihin mieskin katsoi. Liukumäessä oli jotkut pojat törmänneet ja itkivät nyt äideilleen tapahtunutta.. Ja Rabastan nauroi? Leticia tuhahti itsekseen. Ei ihme ettei Lestrangeilla ollut muksuja.

Rabastan selitti myös takistaan kuinka mieluummin piti sitä kuin tulisi kipeäksi. Leticia nyökkäsi poissaolevasti siirtäen katseensa jälleen jaloistaan takaisin Hughiin, joka nyt paraikaa puhui joidenkin poikien kanssa hiekkalaatikolla.
Vasta kun Rabastan huudahti muistaneensa että kyseessä oli Letician siskon lapsi eikä suinkaan hänen omansa, Leticia käänsi jälleen katseensa tähän. Hetken hän vain katsoi jokseenkin ilmeettömänä ja siirsi sitten katseensa taas pois päin.
"Joo no.. muisteleppas vielä nimi niin voit jo kutsua itseäsi Voldemortin eliittivakoojaksi," Leticia tokaisi hieman nihkeään sävyyn. Huoli Hughista oli yhtäkkiä kasvanut valtavaksi ja hän ihan oikeasti jännitti siinä tilanteessa vain koska Rabastan oli hänen kanssaan. Eihän kuolonsyöjästä koskaan tiennyt mitä tämä keksisi.. Varsinkin kun toinen oli alunalkean lähetetty maanittelemaan hänet puolelleen siinä onnistumatta. Eihän sitä tiennyt vaikka toinen aikoisi kiristää häntä Hughin kustannuksella.. Sitä Letty ei kestäisi. Toisaalta jos Rabastan koskisi Hughiin sormen päälläänkään aikeinaan vahingoittaa poikaa niin Leticia hakkaisi tämän maanrakoon vaikka ilman sauvaa.

Leikkipuisto osottautui paljon mielenkiintoisammaksi paikaksi kuin Rabastan oli osannut odottaa. Kaikkia niitä kinaavia ja toisiaan töniviä lapsia oli oikein ilo seurata ja syntyihän puistossa suurempaakin draamaa kun joku hiekkalaatikolla sattui nappaaman lapion suoraan toisen kädestä! Rabastan ei ollut koskaan ehtinyt miettimään hankkivansa itse lapsia, mutta ei hänellä ollut mitään noita pikku terroristeja vastaan. Puhdasverisenä kun oli ei hän tietenkään halunnut sukunsa sammuvan, mutta olihan hänellä isoveli jolla vielä sattui olemaan vaimokin. Kuitenkin ajatus Bellatrixistä äitinä puistatti miestä mutta onneksi Bella oli keskittynyt enemmän Voldemortin palvomiseen kuin perheenperustamiseen.
" Toivottavasti mulle ei koskaan siunaannu veljenpoikia tai tyttöjä. Lupaan ilmiantaa ne kieroutuneet yksilöt heti jos tämmöinen erehdys pääsee käymään. Kukaan ei kaipaa uusia Bellatrixejä tähän maailmaan", mies vitsaili koittaen letkautuksellaan keventää hiukan tunnelmaa ja toivoi ettei hänen perheensä mainitseminen vain pahentaisi tilannetta!

" Hugh.. kuulin kun huusit sille", Rabastan sanoi ja totesi toden totta olevansa oikein super vakooja! Vakooja joka osasi päntätä taustatiedot, mutta saanut sitten mitään aikaseksi muuten. Vaikka Leticia tuntui olevan kovin varautunut koitti Rabastan olla välittämättä siitä. Tottahan se oli, että hänen olisi helppo käyttää lasta hyväkseen jos halusi kiristää Leticiaa ja varmasti tuo pelkäsi siskonpoikansa puolesta enemmän kuin itsensä. Rabastan , vaikka hullu olikin, ei niin alas vajoaisi, että laittaisi pikku nassikan kärsimään perheensä takia. Äh, olkoon autuaan tietämötön maailman pahuudesta kun vielä ollut sitä joutunut kokemaan.
" Taitaa Lestrangen suku loppua minuun ja veljeeni. Eikö ole hienoa.. yksi kuolonsyöjä suku vähemmän?", mies jatkoi edellisestä aiheestaan ja naureskeli itse omalle jutulleen vaikka hetki sitten oli pitänyt sukunsa sammumista vakavana asiana.

Niin varuillaan kuin Leticia olikin, Rabastanin letkautus uusista Bellatrixeista sai hänet naurahtamaan pienesti. Totta. Kukaan ei kaipaisi uusia Bellatrixejä kiduttamaan viattomia ihmisiä.. Toisaalta jos keneltä tahansa puolueettomalta velholta tai noidalta kysyttäisiin niin ei kukaan varmaan halunnut ylipäätään kuolonsyöjiä lisää. Pitäisi ehkä siis olla melkein onnellinen että nuo keskittivät ajatuksensa tappamiseen eivätkä perheiden perustamiseen..

No tiesihän Rabatsan tietenkin poja nimen, mutta vetosi siihen että oli kuullut Letician huutavan tälle hetkeä aikaisemmin. Perustelut oli pakko hyväksyä, koska Leticiahan tosiaan oli maininnut pojan nimen juuri hetkeä ennen kuin Rabastan oli aiheuttanut hänelle sydänhalvauksen. Silti Leticia ei saanut päästään pois ajatus siitä että Rabastan oli vain tehnyt työnsä edes alustavasti hyvin eli opetellut ulkoa kaiken mikä häneen liittyy. Eihän Letician pitäisi toista tästä asiasta sättiä.. Työtäänhän toinen vain teki siinä, missä Leticiakin. Ja tiesihän Leticiakin päällisinpuolin kaiken Rabastanistakin. Tai no murto-osan, koska edellinen syyttäjä oli tyytynyt keräämään muutamat jutut talteen, koska mitään oikeudenkäyntiä ei järjestetty.
"Ei puhdasveristen sukujen sammuminen ole koskaan hyvä asia," Letty vastasi toiselle katsoatta tähän. Leticia seisoi sanojensa takana. Hänestä jästeihin ei pitänyt sekaantua, koska nämä olivat ihan oma asiansa ja niiden elintavatkin poikkesivat jokseenkin velhojen elintavoista.. Vähän niinkuin nuo olisivat täysin oma lajinsa. Toisaalta jästisyntyinen velho oli velho siinä, missä muutkin.. Noh, Letician ei onneksi tarvinut liiemmin miettiä suvun jatkamisen velvoitetta muussa määrin kuin että pitäisi Hughin hengissä.
"Olenhan minäkin puhdasverinen kuten tiedät," Letty huomautti vielä, "eikä meidän kahden arvomaailma ole niin erilaisia kuin ehkä pienessä päässäsi kuvittelet.." Totta tämäkin. Letty suostuisi jopa käyttämään anteeksiantamattomia kirouksia, jos siitä olisi jotakin hyötyä. Harmi vain ettei ollut ellei tietentahtoen halunnut tuhota uraansa ja elämäänsä.

Rabastanin vitsailu oli ilmeisesti saaneet Letician edes hiukan rentoutumaan ja tuon yllätteen sanoessa ettei puhdsveriste nsukujen sammuminen koskaan ollut miköön hyvä asia sai Rabastanin hymyilemään hiukan. Vai oli nainen sitä mieltä vaikka osa näistä puhdasverisista suvuista sattui olemaan aikatavalla samanlaisia kuin hänen. Sukuja joissa lapsen päähän taottiin pienestä pitäen oikeita arvoja eikä mitään poikeamia sallittu tai olit saastainen verenpetturi.
Leticia muistutti häntä vielä siitä, että olihan tuo itsekkin puhdasverinen ja lisäsi vielä etteivät heidän arvomaailmansa kovin paljoa pokenneet toisistaan.
"Sinun ei kuitenkaan tarvitse miettiä suvun jatkamista", mies mutisi viitaten samalla Hughin suuntaan ja ihmetteli miks keskustelut Letician kanssa aina olivat mitä kummallisemmista aiheista. Hänelle olisi koskaan tullut mieleenkään alkaa jauhamaan jostain suvun jatkamisest edes veljensä kanssa ja siinä hän nyt selitti moisesta naiselle jota hädintuskin tunsi.

Rabastan käänsi katseensa jalkoihinsa ja liu'utteli niitä pitkin jäätä ,joka oli muodustunut keinun alle. Miten hän aina sai itsensä miettimään millaista elämä olisi ilman tätä .. kuolonsyöjä juttua juteltuaan Letician kanssa. Naisen seura teki selvästi hallaa hänen hyvin alkaneelle uralleen eikä Voldemortkaan varmaan pitäisi jos saisi tietää hänen kuolonsyöjänsä kuluttavan työaikansa pohtimalla miksi oikein oli sitä mikä oli kun olisi voinut ajan käyttää paljon kehittävämmin?
" Mutta mäkin kuitenkin olen kuolonsyöjä ja meidän kuten monen muunkin puhtaan suvun tapana on ollu niin turvaudutaan järjestettyihin avioliittoihin", mies sanoi eikä ollenkaan kuulostanut iloiselta. Hän ei olisi toivonut veljelleen jotakin paljon prempaa kuin Bella.

"No mutta sinäkin lapsen isänä voisit varmasti vaikuttaa siihen millaiseksi pentusi kasvatat," Letty huomautti toisen puhuessa järjestetyistä avioliitoista, "ei siitä tarvitse tulla kuolonsyöjää vain koska sinä olet.." Eikä kuolonsyöjille varmaan ole mitään tarvetta enää silloin, Letty lisäsi mielessään, muttei sanonut sitä ääneen koska nyt jos koskaan hän halusi pitää Rabastanin suhteellisen rentona ja hyvätuulisena. Paitsi Hughin takia, myös muiden paikallaolevien lapsien ja näiden vanhempien takia.

Äkkiä Hugh näytti huomaavan tätinsä ja tämän seurassa olevan miehen ja pian poika pinkoikin lumisen kentän halki Letician luo. Leticia pysäytti keinunsa pojan tullessa luokseen.
"Noh, mitäs läksit?" Letty kysyi pojalta rapsien tämän piposta ja hartioilta lumia veke. Hugh katsoi silmät pyöreinä Rabastania, hymyilin hieman vaivaantuneen lapsen hymyä ja kääntyi tätinsä puoleen.
"Noh?" LEticia naurahti yrittäen kuulostaa lapsen silmin kepeämmältä kuin mitä oikeasti oli. Ehkä heidän pitäisi vain lähteä kotiin..
"Joko lähdetään vai? Onko kylmä?" Leticia huolehti yrittäen samalla ehdottaa poistumista, mutta eihän Hugh tietenkään ollut samaa mieltä hänen kanssaan. Tuo pudisti päätään ja katsahti taas Rabastania. Leticia tunsi jotenkin velvollisuudekseen esitellä miehen pojalle, koska selkeästi Rabastan kiinnosti neljävuotiasta.
"Äh, Hugh tässä on.." Leticia piti tauon katsahtaen Rabastania mietteliääänä. Rabastan varmaan tiesi tasan tarkkaan mitä hän ajatteli eikä Leticia uskonut että toinen itsekään mielellään oikeaa nimeään paljastaisi. Olihan tuo kuitenkin vankikarkuri..
"Tässä on Oliver," hän sanoi Hughille kohauttaen kulmiaan merkitsevästi Rabastanille. Esiteltyään Hughin, Leticia nosti pojan istumaan polvelleen.
"Hänkin on töissä.. ministeriössä," Leticia selitti pojalle, jonka uteliaisuudella ei varmaankaan ollut rajoja.
"Moi," Hugh sanoi katse tiiviisti Rabastanissa. Leticia hymyili tälle pikausesti katsoen nyt Rabastania hieman huolestuneena. Mitenköhän toinen tähän reagoisi..

Rabastan ei oikein tiennyt mitä olisi vastannut. Olihan se totta ettei hänen koskaan tarvisi kasvattaa muksujaan niin kuin hänet oli kasvatettu. Onneksi miehen ei tarvinnut, edes miettiä mitään vastausta kun paikalle päätti juosta tuo Letician siskonpoiika. Poika oli varmaan utelias tietämään kenen kanssa tuon täti oikein mahtoi jutella ja päättänyt pelmahtaa paikalle.
Leticiasta kuitenkin olisi varmaan ollut parempi jos poika olisi pysynyt muiden lasten seassa eikä juossut paikalle.. niin lähelle kuolonsyöjää ja mies kuulikin Letician vihjailevan pojalle josko olisi aika lähteä kotiin. Muksu oli tullessaan hymyillyt Rabastanille sillä tavanomaisella lasten tavalla hymyillä vieraille ihmisille. Poika ei tainnut pelätä häntä, mutta miksi tuon tarvitsikaan kun oli täti siinä turvanaan. Olihan tuon helmoista turvallista tarkkailla.

Leticia esitteli hänet pojalle Oliverinä luoden samalla Rabastaniin katseen josta mies kyllä tajusi, ettei pojalle voinut häntä esitellä edes etunimelta. Rabakin tiesi sen verran, että lapset jos ketkä olivat kovia juoruamaan ja poika varmasti ilmottaisi kotona äidilleen oitis Leticia-tädin uudesta kaverista. Vaikka poika tiennyt mitään tietäisi vanhemmat varmasti yhdistää nimen kuolonsyöjään.
Hän sai pian kuulla olevansa myös töissä ministeriössä ja poika näytti kyllä uskovan mitä tuolle kerrottiin ja miksi ei olisi uskonut?
"Terve.. Hugh", Rabastan tervehti takaisin pojan moikattua häntä ja laski katseensa poikaan eikä oikein tiennyt mitä nyt. Kuuluiko lapsia kätellä? Rabastan piti kuitenkin kätensä visusti omassa sylissään koska pelkäsi menettävänsä ne jos liikauttaisi sormeaankaan nyt. Vaikka Leticia ei ollut pojan äiti oli tuo silti varmasti valmis puolustaan lasta kuin hevoskotka emo.
"Tulitkos tarkistamaan kenen miehen kanssa se täti oikein juttelee?", mies kysyi eikä vilkaissutkaan Leticiaan.
".. ei taida Leticia-tätiä paljon näkyä miesseurassa ?", tuo vitsaili pojalle vaikka ei hän tietenkään tiennyt neiti syyttäjän yksityiselämästä mitään .

Se että Rabastan ylipäätään vastasi Hughin tervehdykseen hämmensi Leticiaa hieman. Ei hän ollut olettanut että tuo sen enempää poikaa huomioisi.. Varsinkaan kun ei toinen kai ollut ollut ekemisissä lapsien kanssa luoja ties koska. Varmaan viimeksi ollessaan itse lapsi.. Tai mistäs Leticia sitä tiesi, mutta ainakin miehellä ei tainnut suvussa liiemmin lapsia pyöriä. Ja Leticia ei edes halunut tietää saatika kuvitella mitä tuo mies olisi tehnyt muiden lapsien seurassa..
Leticia tuijotti mitään näkemättömin silmin Hughia Rabastanin puhuessa pojalle ja hän hymyili koko ajan, koska ei halunnut missään mielessä huolestuttaa poikaa. Vasta kun toinen kysyi pojalta enemmän tädin yksityiselämästä, Leticia kohotti katseensa Rabastaniin. Eihän Hugh voinut mitään mistään tietää, koska eihän Leticia koskaan heti ensitöikseen vienyt mahdollisia miesystäväkandidaatteja esiteltäväksi siskonsa luo.. Varsinkaan siskonsa luo. Tosin Hugh vastasi silti osuvasti totuuden myötäisesti pyöritellessään päätään. Leticia naurahti hieman vaivaantuneena ja hoputti sitten Hughin takaisin leikkimään.
Letcia katsoi pojan menoa ja suoristui keinussaan katsahtaen pikaisesti Rabastania. Totuuden kuulee lasten suusta vai miten se sanonta meni? Sitä Leticia ei kyllä Rabastanille sanoisi tai saisi varmaan loppuelämänsä kuulla siitä.. Tosin hänellä ei ollut aikomustakaan katsella toisen naamaa enää kovin kauaa. Jos tuo ainainen vahinkotörmäily ei alkaisi loppumaan niin Letician olisi melkein pakko ilmiantaa toinen saadakseen itselleen rauhan.

"Kysyn tämän nyt taas kerran," Leticia sanoi hetken kuluttua kääntäen katseensa tyhjyydestä suoraan Rabastanin silmiin, "mitä sinä oikein touhuat? Sanot ettet ole.. hänen asiallaan mutta silti tuntuu etteivät nämä jatkuvat törmäämiset ole mitään vahinkoja."

Hugh, utelias ja sosiaalinen poika kun oli, oli päättänyt pistää tädin uuden poikaystävän tulikokeeseen. Nimenomaa tulikokeeseen. Hän pyöritteli lumesta pienen pallon ja viskasi sen Rabastania kohden haluten tietää mikä tuo mies oli olevinaan. Voi pienen pojan uteliaisuutta..
Jos äiti vain tietäisi kenen seurassa poika sillä hetkellä oli, Leticia saisi niin kovan selkäsaunan ettei sitä ihan hevillä unohtaisi.

Hugh pudisteli hiukan päätään vastaukseksi Rabastanin kysymykseen ja mies vilkaisi nopeasti Leticiaa. Kyllä ne muksut tiesivät. Leticia laski pojan alas ja patisti tuon takaisin leikkimään muiden lasten kanssa. Rabastan itse katseli pojan menoa, mutta Letician noustessa itsekkin ylös keinusta nosti mies katseensa tuohon. Tunnelma oli kuin hän olisi saamassa jonkin vuosisadan saarnan.
Rabastan katui kuitenkin siinä samassa, että oli kääntänyt katseensa naiseen. Tuo tuijotti häntä suoraan silmiin eikä mies kehdannut väistää katsetta vaan kohtasi sen urheasti vaikka moinen olikin hyvin ahdistavaa.

Leticia esitti hänelle kysymyksen jonkä tuo oli hänelle esittänyt jo viikkoa aikaisemminkin eikä hänen vastauksensa ollut ilmeisesti ollut ollut tarpeeksi kun kysymys piti esittää uudelleen. Rabastan nousi itsekkin ylös, koska hänestä oli nöyryyttävää katsella ylös naiseen ja seisahtui tuon eteen jatkaen sitä tuijotus kilpailua.
" Mä kerroin sulle jo miksi", tuo aloitti, mutta se tuskin riittäisi jos Leticia tivasi häneltä samaa asiaa toistamiseen.
".. Siinä oot kuitenkin oikeassa ettei nä ole vahinkoja. Se on vaan niin että mä haluan nähdä sua ja -" , Rabastanin selittäminen keskeytyi ikävästi lumipallon tömähtäessä miehen käsivarteen. Mies kääntyi hitaasti katsomaan suuntaan josta pallo oli lentänyt ja ilman katsomattakin hän olisi voinut arvella kenen tekosia tämä oli ollut. Rabastan pudisti lunta takiltaan ja käänsi selkänsä Leticialle jotta olisi Hughia kohden ja virnisti pojalle huvittuneena.
" Jonkun sietäs saada lumipesut tuosta hyvästä..", mies uhkaili ja kumartui jo nappaamaan kourallisen lunta maasta.
" Mutta luulen, että nuorempana juokset niin kovaa ettei tämmöinen vanhus saa kiinni?", tuo jatkoi ja oli hiukan hyvilläänkin pojan teosta. Näin oli saanut hiukan lisä aikaa miettiä vastausta Leticialle.

Rabastan vastasi urheasti Letician tuijotukseen eikä tyttökään kääntänyt katsettaan. Rabastanin noustua myös keinusta, Leticia joutui tosin kohottamaan katsettaan jälleen kerran ylös tuohon päätä pidempään mieheen. jotenkin toinen tuntui nyt olevan jotenkin lähempänäkin kuin koskaan aikaisemmin.. Jos ei lukuun otettu sitä heidän ensitapaamistaan jolloin Letician nenä oli ollut ehkä kymmenen sentin päässä miehen nenästä.
Leticia alkoi jo tympääntyä ainaiseen yllättymiseen, mitä tuli miehen puheisiin. Toinen ei saanut sanotuksi sanomisiaan loppuun, mutta tarpeeksi kuitenkin. Kesken lauseensa toisen olkapäähän kuitenkin iskeytyi pieni lumipallo ja näin ollen katsekontakti rikkoontui kummankin osalta heidän käännettyä katseensa kohtaan, johon pallo oli osunut. Rabastan kääntyi ympäri ja Leticia siirtyi hieman sivummalle nähdäkseen itse paremmin.
"Hugh!" Leticia sanoi puoliksi toruen, puoliksi hieman säikähtäneenä. Poika vain nauroi ja teki jo toista lumipalloa. Leticia vilkaisi Rabastania hieman säikkynä toisen uhattua poikaa lumipesulla. Rabastan oli kumartunut tekemään lumipalloa ja uhkauksensa myötä jokin muljahti jälleen kerran ikävästi Lettyn mahassa. Hänen siskonpoikansa lumisodassa kuolonsyöjän kanssa.
"Rabastan," Leticia sanoi laskien kätensä toisen olalle kuin pyytäen tuota antamaan asian olla. Hugh oli kuitenkin jo poikamaisia kolttosiaan tekemässä ja seuraava pallo osuikin Letician käteen eli Rabastanin olkapäähän. Leticia vetäisi kätensä pois kääntäen katseensa Hughiin, muttei ehtinyt sanoa mitään kun toinen jo heitti jälleen palloa Rabastania kohden. Letician sydän pamppaili pahemmin kuin olisi tarvis ja siitä syystä tyttö astelikin nopeasti Hughia kohden, mutta poika lähti nauraen juoksemaan karkuun.
"Hugh hei, iha totta!" Leticia huusi pojan perään, mutta eihän tuonikäinen taaskaan häntä kuunnellut. Jos ei Alison alkaisi takoa pojan päähän enempi järkeä ja sitä että tätiäkin piti totella, se saisi kyllä viedä jälkikasvunsa itse ulos tästä lähin..