Salaisuus paljastuu

Rabastan kuuli Willin naurahtavan ja hän varmasti näyttikin säälittävältä siinä hangessa. Edes ylös päässyt! Willin asteltua siihen näkyville käänsi Raba katseensa tuohon katsellen miestä takaisin mitään sanomatta. Willilläkään tuntunut enää olevan mitään sanottavaa. Kuullessaan oman nimensä äänsi tuo katseensa ohi Willin ja huomasi Letician ovella. Tuo oli siis päässyt jo jalkeille. Willkin oli kääntynyt ja siinä samassa jokin loitsu oli singonnut Lettyn suunnalta kohti Williä, mutta mennyt ohi. Rabastan toivoi vai netteivät Letician harhaloitsut häneen iskisi.
Willille tämä tuntui lopultakin riittävän ja tuo kääntyi vielä häntä kohden todeten, että he näkisivät pian ja kaikkoontui sitten paikalta juuri sopivasti väistääkseen Letician loitsiman uuden kirouksen. Mies kampesi lopulta itsensä hiukan ylös lumesta Willin kadottua ja saatuaan voimia kerätyksi ja Leticia jo juoksi hänen vierelleen utelemaan oliko hän kunnossa ja tarttui sitten hänen käsivarteensa auttaakseen ylös. Kiitollisean tästä mies nousi ylös lumesta Lettyn avustuksella.
" Voin ihan hyvin", tuo sanoi sylkäistyään verta suustaan lumelle. Olihan hän voinut huomattavasti paremmin ennen Willin pikku visiittiä, mutta mitäs pienistä... hän kohotti kätensä, sipaisi Letician päätä ja mutisi tuon lyöneen päänsä varmasti aika lujaa. Rabastan asteli takaovelle ja sisälle rikkoituneesta ovesta. Ensinmäisenä tuo katseli ympärilleen kiivasti sauvaansa etsien koska muistanut yhtään minne se oli lentänyt ja lopulta kun huomasi sen takan edustalla kävi mies noutamassa sen taskuunsa.
" Will tietää.. niin pian tietää Voldemortkin", mies sanoi ja kiskoi käsi täristen vasemman kätensä paidan hihan ylös ja jäi tuijottamaan piirtoaan kuin se voisi ihan niillä sekunneilla alkaa polttelemaan merkiksi siitä, että herra halusi tavata hänet.

Rabastanin vastaus ei liiemmin vakuuttanut Leticiaa, mutta eipä nainen siihen mitään mennyt vielä sanomaankaan. Hänen kysymyksensä oli oikeastaan ollut aika typerä. Ei Rabastan tietenkään voinut kovinkaan hyvin tämän kaiken jälkeen. Pitikö sitä nyt edes kyseenalaistaa? Ja.. ja kaikki oli oikeastaan Letician itsensä syytä. Hänen olisi pitänyt toimia vikkelämmin alunalkaenkin eikä ajautua taas saamaan McDonnellilta turpaan.. Tai kaikista pahinta tässä nyt oikeastaan oli se ettei hän ollut saanut kuin muutaman naarmun ja Rabastan sen sijaan oli yltäpäältä veressä.
Leticia hymähti hieman päätään pudistellen Rabastanin todettua että hän oli varmaan lyönyt päänsä aika pahasti. Hän olisi halunnut vastata ettei se haitannut tai että oli ihan kunnossa, mutta nuo kumpikin tuntuivat sillä hetkellä niin vääriltä. Todellakin se haittasi että hän oli lyönyt päänsä ja mennyt tajuttomaksi! Jos hän ei olisi, hän olisi voinut ehkä tehdä asialle jotain eikä noiden kahden tappelu olisi.. olisi ehkä mennyt niin pitkälle.
Rabastanin lähdettyä takaisin sisään, Leticia katsahti tuota hieman huolissaan ja lähti sitten perässä tajuttuaan että hänen varpaansa tekivät paraikaa paleltumiskuolemaa.
Leticia sipsutteli sisälle varoen astumasta lasinsirujen päälle ja kun hän lopulta oli sisätiloissa ja pystyi taas seisomaan ja kävelemään normaalisti ilman lasinsirujen vaaraa, hän huomasi Rabastanin tuijottelevan käsivarttaan ja toteavan Voldemortin saavan tietää kaiken ihan.. pian. Letician sisuksissa muljahti. Jos hän olisi saanut Willin tainnutettua niin hän hän olisi voinut pidättää tuon ja lähettää Azkabaniin.. Eikä tuosta olisi ollut mitään harmia enää..
Leticia riensi Rabastanin luo vastaamatta ja kehotti häntä istumaan siihen hänen sohvalleen. Nyt ei ollut oikea aika miettiä Voldemortia.. Nyt piti selvittää kuinka pahasti Rabastania oli ylipäätään sattunut. Ehkä.. Ehkä veri oli vain.. ehkä se sai hänet uskomaan kaikista pahinta ja todellisuudessa Rabastan olisi jotakuinkin kunnossa.
Leticia heitti märät sukat pois jaloistaan samalla kun juoksi yläkertaan hakemaan sidetarvikkeita ja haavan puhdistusaineita.

Hetken päästä Leticia palasi alakertaan käsissään kaikkea mahdollista haavoihin liittyvää. Hän laski tavarat siihen olohuoneen pöydälle ja istahti siihen Rabastanin viereen alkaen kostuttaa pumpulipalloja haavojen puhdistusaineilla. Hän ei oikeastaan edes tiennyt oliko miehellä varsinaisesti haavoja juurikaan, mutta.. se tuntui kaikista oikeimmalta asialta tehdä. No.. ainakin se käärme oli tuota purrut jos ei muuta.

Letician kehoitettua häntä istumaan sohvalle mies kiskois hihansa ales ja nopeasti naiseen vilkaistuaan siirtyi istumaan sohvalle. Tuo laski kätensä syliinsä ja väänteli niitä siinä hermsotuneen oloisena. Hän ei halunnut kohdata Voldemortia jos Will kertoisi tuolle.. tämä oli heidän molempien loppu! Miten hän oli saattanut saattaa Letician tällaiseen vaaraan! Rabastan nojautui vasten sohvan selkänojaa ja koitti rauhoitellla itseään. Kyllä hän jotain keksisi...hän keksi aina, mutta tällä kertaa hän ei uskonut Voldemortin paljoakaan kuuntelevan hänen selityksiään ja varmasti tuo uskoisi mitä Will tuolle sepustaisi. Letician kadottua yläkertaan kohotti Rabastan kätensä kasvoilleen ja pienikin tötäysy nenään sai miehen älähämään ja kiroamaan sen Willin.
Leticia palasikin takaisin mukanaan sidetarpeita ja muuta mistä varmaan uskoi olevan hyötyä, mutta eihän hänestä verta vuotanut muualta kuin naamasta ja sitä tuo ei sitoisi umpeen!
" Eikai tuo kirvellä?", hän kysyi katse Letician pumpulitupoissa ja kavahti jo hiukan kauemmas tuosta. Aineen hajukin sai miehen jo voimaan pahoin.
"Mä olen hei ihan kunnossa.. et sä voi mun naamaani sitoa siteisiin!", tuo sanoi ja pyysi jos Letty vaikka hakisi vain pyyhkeen hänelle jotta saisi jotakin estämään veren valumista pitkin kämppää ja siinä puhuessaan tuo pyyhkäisi nenästään vuotavaa verta taas hihaansa. Hän oli niin kovin hienosti taas laittautunutkin ihan Letician takia ja kaikki oli pilalla.
" Eteisessä on kauppakassikin.. jos viitsisit käydä sen tyhjentämässä jääkaappiin", hän vielä sanoi ja halusi tehdä selväksi ettei kaivannut Letician holhoamista.

"No ei se nyt.. ainakaan paljoa kirvele," Leticia sanoi hymähtäen hieman.

"Sä et ole kunnossa," Leticia vastasi katsahtaen Rabastania tuon inttäessä ettei tuon naamaa voisi sitoa, "sä oot yltä päältä veres. Ketä sä yrität huijata?" Leticia myöntyi kuitenkin Rabastanin pyyhepyyntöön ja haki keittiön kaapista keittiöpyyhkeen ja pakastimesta yhden hernepussin, jonka hän kietoi pyyhkeeseen.
"Paina tällä sitä nenääsi," Letty sanoi ja antoi kylmän pussin toiselle, "niin se verenvuoto lakkaa." Leticia istahti takaisin siihen sohvalle ja levitteli jo yhtä sideharsoa niin että sen saisi helposti sitten käyttöön. Rabastan kuitenkin vetosi eteisessä oleviin kauppakasseihin.
"Ne saa olla siellä," Leticia vastasi tiukasti, "ne ehtii kyllä laittaa jääkaappiin kohta.." Leticia sanoi ja veti Rabastanin oikean käden syliinsä tutkien tuon kämmenessä olevaa haavaa hetken. Hän otti yhden pumpulitukon ja pyyhki verta haavan ympäriltä ensin ennen kuin alkoi varsinaista haavaa putsaamaan.
"Nyt kirvelee jos on kirvelläkseen," Letty varoitti ja hellästi sitten tuputti haavaa puhdistusaineella.
Hetken päästä Leticia huokaisi pienesti ja kohotti katseensa puuhastelun lomasta Rabastaniin.
"Mä oon pahoillani tästä," hän sanoi ja laski katseensa taas haavaan, "mun ois pitäny saada se mies Azkabanii ni mitää.. vaaraa ei ois.."
Saatuaan haavan ja kämmenen puhtaaksi, Leticia heitti käytetyt pumpulitupot yhtene läjään ja nappasi sitten pöydältä hetiptop-putellin kaataen sitä hieman haavaan. Tämän jälkeen hän alkoi sitoa Rabastanin kämmentä avaamallaan sideharsolla.

Rabastan uskonut sanakaan siitä ettei muka kirvellyt. Niin ne aina sanoivat, että istuttaisiin kiltisti paikallaan odottamassa sitä tuskaa. Miksi noiden tökättejen piti olla sellaisia? Niidenhän piti auttaa .. haavaa puhdistumaan ja sitten ne olivat tuollaista helvetillistä litkua mikä tuntui syöpyvän haavoista läpi! Hänen pyydettyään sitä pyyhettä Leticia jätti pumpulinsa ja katosi keittiöön noutaamaan sitä miehelle. Tällä välin Rabastan nappasi sen puhdistusaine putelin käteensä ja koitti lukea sen kyljistä kerrottiinko siinä ehkä jos tämä olisi jokin super uutuus joka ei ehkä aiheuttaisi kirvelyä, mutta turhaan!
Hetken mies katseli ympärilleen ja mietti voisiko piilottaa sen vaikka sohvan väliin, mutta Leticia ehtikin jo takaisin ja nopeaan mies iski pullon takaisin pöydälle ja otti vastaan letician tuoman pyyhkeen jonka sisään tuo oli tunkenyt jonkin pakastepussin.
Rabastan kiitti ja painoi pyyhkeen varovasti vasten nenäänsä ja irvisti hiukan.
Hemmetti kun teki kipeää, mutta se kylmä pakasepussi pyyhkeensisällä teki kyllä hyvää ja hän toivoi sen jäädyttävän hänen nenäsä kokonaan jotta hän tuntisi mitään. Nenään jomotti, mutta Raba pysyi hiljaa tästä asiasta. Leticia huolehti hänestä jo tarpeeksi muutenkin.. ja mitä Will ja Voldemortkin mahtaisivat sanoa kun hän joutui ilmestymään paikalle kauniisti paikattuna.. ja Will vain ehkä oli hiukan verta pyyhkinyt.
Mahtoikohan se mies osata tehdä niille sormilleen mitään? Ajatus siitä, että Will olisi loppuelämänsä kaksi sormea murtuneena sai Raban hiukan hymyilemään, mutta se hymy hyyti nopeaan kun Letty tarttui hänen käteensä ja ilmoitti, että jos kirvelisikin niin se kirvelisi sitten nyt.
Kauhuissaan mies seurasi miten se pumpuli lähestyi hänen kämmentään ja kun kostea pumpuli laskeutui vasten hänen kämmentää huudahti mies ja koitti kiskoa kättään Lettyn otteesta.
" Vai vähän!", mies huudahti ja sanoi naisen olevan aivan hullu! Oliko pakko tunkea sitä tököttiä kun se aiheitti vain lisää tuskaa. Ihan kuin tässä jo muutenkin kärsittäisi tarpeeksi. Siinä kuitenkin kirjotessaan miten Leticia oli inhottava kiduttaja tuo ei edes huomannut enää kirvelyä ja Leticia sai haavan puhdistettua.

Rabastan hiljeni heti kun Leticia avasi suunsa ja kertoi oelvansa pahoillaan ettei ollut Williä saanut Azkabaniin ja Rabastan pudisti hiukan päätään.
"Ei sille mitään voi.. mä kyllä hoidan asian jotenkin..", hän sanoi ja seurasi miten Letty pinosi ne pumpulit pöydälle ja vilkaisi kämmentään. Joko se oli ohi?
Saatuaan vielä jotakin muuta litkua kädelleen Leticia kietaisi käden siteisiin ja mies kiitti hiljaa. Pakkohan hänen oli kun nainen oli noin nähnyt vaivaa.

Leticia ei ottanut Rabastanin kirouksia kuuleviin korviinsakaan vaan tiukensi otettaan miehen kädestä, jottei tuo saisi riuhdottua itseään irti. Okei.. Ilmeisesti tuo tökötti sitten kirveli. Hän oli toivonut ettei se kirvelisi. Hänellä ei itsellään ollut ollut kokemusta siitä, koska oli ostanut putelin vasta vähän aikaa sitten.. Edellinen oli loppunut silloin.. viime kerralla.

"No.. sitä ei tarvitsisi enää hoitaa muuten kuin.. heittämällä sen ilman oikeudenkäyntiä Azkabaniin," Leticia mutisi Rabastanin vastattua. Hän oli aina ollut sitä mieltä että jokainen ansaitsi oikeudenkäynnin ja ilmeisesti tehnyt sen asian selväksi Rabastanillekin. Will oli oikeastaan ensimmäinen ihminen, jonka hän heittäisi Azkabaniin ilman oikeudenkäyntiä.. Kai hänen sanansa olisi riittänyt.

Saatuaan haavan sidottua, Leticia tarttui Rabastanin takkiin ja auttoi sen pois miehen päältä. Samaan syssyyn hän napitti vielä tuon verisen kauluspaidankin auki ja riisui senkin päästäkseen käsiksi siihen käärmeen puremaan. Purema ei onneksi ollut sisältänyt mitään myrkkyä, mikä sinänsä oli aika ihmeellistä.. Kuitenkin iso käärme ollut asialla ja kaikkea, mutta ilmeisesti Will ei ollut saanut aikaseksi myrkyllistä käärmettä. Luojan kiitos.
Leticia nappasi kulmat kurtussa vielä yhden puhdistusaineella kostutetun tupun ja pyyhki sillä taas verta olkapäästä.
"Ja taas kirvelee," hän sanoi tiukentaen jo valmiiksi otetta miehen kädestä ja puhdisti sitten tuon puremahaavan. Se ei vuotanut enää, joten ei se sidettäkään tarvitsisi.. Mutta voisihan siihen laittaa siltä varalta että se alkaisi vuotamaan.. Haavoista kun ei koskaan tiennyt. Niinpä Leticia tiputteli muutaman tipan hetiptopia puremaankin ja sitoi sen sitten pienesti.
"Miten.. Miten se sun nenäs voi?" hän kysyi seuraavaksi nostaen vihdoin taas huolestuneen katseensa Rabastanin kasvoihin. Ainakaan verta ei näyttänyt enää tursuavan liiemmin.

" Vai ihan ilman oikeudenkäyntiäkin. Jopas.., mutta olen kyllä samaa mieltä. Mitään oikeudenkäyntiä se ei ansaitsiskaan", Rabastan tuhahti ja oli hassua kuulla Letician olevan sitä mieltä, että joku passitettaisiin vankilaan ilman oikeudenkäntiä kun tuo oli aika hyvin ilmaissut hänestä miten jokainen ansaitsi oikeudenkäynnin.
"Mutta en usko, että se aikoo jäädä kiinni ja joutua uudelleen vankilaan", hän sanoi ja veti hetkeksi pyyhkeen naamaltaan ja soi nopean hymyn Leticialle. Se nyt oli niin että Will osasi pysyä poissa ministeriön väen kynsistä jotta sai vältetyksi Azkabanin ja kun siellä vankilassa ketään pysynyt enää näinä aikoina kovin pitkään.

Rabastan ei vastustellut Letician autettua takin hänen päältään ja napitettua hänen kauluspaitansakkin auki. Se olikin inhottavasti liimautunut kiinni hiukan olkapään kohdalta johon se Willin taikoma jättiläis käärme oli hampaansa iskenyt. Mikään myrkkykäärme se ei ollut taitanut olla koska se myrkky olisi jo vmrasti vaikuttanut häneen jotenkin ja Leticia joka oli noussut nyt seuraavan ruhjeen pariin olisi varmasti jo sanonut mikäli olisi huomannut puremassa merkkejä siihen, että käärmeessä oli myrkkyä ollut.
Naisen varoittaessa häntä taas kirvelystä irvisti meis jo valmiiksi ja puri hiljaa huultaan ettei vain uudelleen siinä alkaisi kiroamaan ja räyhäämään, mutta kun se pumpulituppo iskeytyi vasten puremaa riuhtaisi mies heti olkaansa kauemmas Leticiasta, mutta tuo piteli kiinni hänen kädestään joten yritys saada käsi kauas Lettystä epäonnistui jo heti. Huultaan purren mies pidätteli itseään kiroamasta Lettyä uudelleen ja kun tuon puhdistussessiot olivat ohitse laittoi tuo hänen olkapäänsäkkin siteisiin mikä sai Raban hiukan kohottamaan kulmaansa, mutta pysyi hiljaa. Ehkä Leticia tiesi mitä teki.
" Ei vuoda enää..", hän sanoi ja veti hernepussipyyhetsydeemin nenältään Lettyn udeltua miten hänen nenänsä laita oli ja laski varovasti tuon nyytin takaisin nenälleen koska siihen koski niin hemmetisti.
"Älä näytä niin huolestuneelta.. sait jo mut aika hyvin paketoitua", hän sanoi ja kohotti paketoidun kätensä sipaisemaan naisen poskea.

"Se tässä ammatissa ehkä parhainta onkin," Leticia hymähti, "voi murskata muiden aikomukset ja passittaa ne Azkabaniin.." Leticia katsahti Rabastania pienen hymyn kera. "Tai sitten tulee joku joka pistää omat aikomukset ruotuun," hän naurahti.

Leticia naurahti hieman ujosti Rabastanin kehotettua häntä pyyhkimään huolestuneen ilmeen pois kasvoiltaan ja miehen kostetettua hänen poskeaan. Hän ei kuitenkaan voinut itselleen mitään, koska oli aika luonnollista olla huolissaan jos mies oli yltäpäältä veressä.. Vaikka veri nyt ilmeisesti oli peräisin melkein vain ja ainoastaan tuon nenästä. Lukuunottamatta käden haavaa ja käärmeenpuremaa, mies näytti ainakin päällisin puolin olevan ihan kunnossa. Leticia oli sinällään hyvillään siitä että mikäli hän oli nähnyt oikein, Will oli pidellyt selkäänsä ja ontunut hieman liikkeissään. Ja oli tuokin hieman veressä.. Ei niin paljon kun Rabastan, mutta oli kuitenkin.
"Mä voin korjata sun nenäsi," Leticia sanoi ujosti ja hieman hymähtäen, "olen muutamaan otteeseen joutunut Klausin nenää oikomaan kun se on joutunut nujakkaan kesälomilla.. Eikä niistä tietenkään voinut äidille tai isälle kertoa niin minuun se sitten turvautui." Leticia pystyi jo melkein kuulemaan mielessään Rabastaninvastaväitteet. Tuskin tuo kovin innolla antaisi kenenkään omaa nenäänsä korjailla, varsinkaan jonkun jolla ei ollut mitään virallista pätevyyttä asian suhteen. Toisaalta.. eipä miehellä ollut kai ketään muutakaan, joka tuon nenän oikoisi. Ei tuo Mungoon voinut kävellä ja.. Jos tuon velisuhde olisi läheskään sellainen kuin Letician ja Alisonin niin Rodolphus todennäköisesti vain nauraisi.
"Jos sille ei tee mitään nyt niin se voi jäädä vinoksi," Leticia sanoi katsahtaen toista kulma merkitsevästi koholla. Hän otti jo sauvansa valmiiksi käteensä, mutta ajatteli että oli kohteliasta odottaa kuitenkin myöntävää vastausta ennen kuin alkaisi taikomaan. Sitäpaitsi hernepussi oli tiellä.
"Sen jälkeen voisit varmaan käydä pesemässä veret pois," Leticia ehdotti, "ja makuuhuoneesta löytyy sulle yks puhdas paita."

[Mikäli koet tarvetta autohitata nenän korjaamisen niin se passaa ]

Rabastan siirsi hiukan hiukan hernepussia Letician sanottua, että voisi korjata hänen nenänsä ja ehk oletti sen vakuutavan hänet kun jatkoi, että oli muutamaan kertaan veljensäkkin nenän joutunut oikomaan.
" Ei kai se niin pahalta edes näytä..", hän aloitti, mutta kun Leticia kertoi sen voivan jäädä vinoksi ellei jotain tehtäisi nousi Rabastan äkkiä ylös ja katosi keittiön kautta vessaan tarkistamaan peilistä miltä oikeastaan edes näytti.
Miehen saatua valot päälle kääntyi hän peiliin päin ja nähdessään verestä sotkeentuneen naamansa ja nenänsä joka selvästi näytti siltä ettei hän ollut siihen ihan mitään hellää iskua saanut tuhahti tuo kuuluvasti. Raba kumartui lähemmäs peiliä ja tönäisi peukalollaan nenäänsä, mutta saanut aikaan muuta kuin kipua joten irvistäen laski kätensä alas vasten lavuaarin reunaa.
Hänellä ei varmaan ollut muita vaihtoehtoja kuin antaa Letician yrittää vaikka häntä hiukan epäilyttikin. Mitä jos sattuisikin jotakin ja asiat vain pahenisivat? Koko nenä putoaisi pois!
Rabastan avasi hanan ja nyt kun siinä oli pesi kasvonsa verestä. Helpompaahan se olisi ollut sen jälkeen kun nenä olisi korjattu, mutta samalla se nyt tässä hoitui.

Rabastan palasi takaisin naamaansa kuivaillen ja lysähti istumaan sohvalle kunnes lopulta ehkä hiukan liiankin tympeästi ärähti tuota hoitamaan homman sitten nopeasti pois alta. Ihan kuin tämä muka olisi Letician vika.. auttaahan tuo vain halusi, mutta ei hän ollut tottunut tällaiseen avuliaisuuteen. Jos hän olisi paikkansa telonut jossakin muualla olisi hänen murtuneesta nenästään keksitty vitsailun aihetta moneksi kuukaudeksi eikä ketään olisi kiinnostanutkaan auttaa vaikka olisi osannutkin. Harva kuolonsyöjä kuitenkaan taisi osata mitään taikoja joilla paikata haavoja ja korjata murtuneit paikkoja.
Leticia kuitenkin osasi hommansa ainakin siitä päätellen miten hän oikein tunsi luiden rusahtelevan kuntoon ja hiukan mies vain jotakin älähteli kivusta siinä naisen korjatessan nenää ja kaikki oli yllättävän nopeasti ohitse.
Lettyn vetäistessä sauvansa kauemmas kohotti Rabastan kätensä kokeillakseen nenäänsä ja se totisesti tuntui taas olevan onnellaan ja hiukan nolona mies hetkeksi laski katseensa Leticiaan ennen kuin nousi ylös ja mutisi kiitoksensa samalla kun pakeni paikalta hakemaan yläkerrasta itselleen puhdasta paitaa.

Letician ehdotettua nenän korjaamista, Rabastan paineli äkkiä pois huoneesta ja aluksi Leticia oli hieman hämmentynyt tästä eikä oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä. Kuitenkin kuultuaan vessan oven käymisen, hän nojautui takaisin sohvaan odotellen josko Rabastan palaisi takaisin ja sanoisi lopullisen vastauksensa. Voisi hän olla korjaamattakin tuon nenää mikäli tuo ei haluaisi. Ei se nyt häntä haitannut minkä muotoinen tai kuinka vääntynyt tuon nenä olisi.. Paitsi että haittaisi, koska hän muistaisi aina että moinen nenän käyräisyys oli kokonaan hänen vikansa.
Mikäli muutaman päivän jälkeen nyt olisi.. olisi muisteltavaa. Olisiko edes heitä enää parin päivän sisällä. Voldemort kun ei tunnestusti kai aikaillut kun päätti nirhata jonkun.

Hetken päästä Rabastan palasi takaisin olohuoneeseen ja Leticia kohotti katseensa tuohon seuraten tuon istahtamista takaisin sohvalle. Lopulta mies ärähti että hän voisi tehdä mitä halusi ja Leticia nyökkäsi kohottaen sauvansa.
Leticia oli aina vihannut niitä runksauksia ja muita ällöttäviä ääniä, mitkä tuon nenän korjaamisprosessin aikana syntyi. Hän muistaisi varmaan aina sen kun hän ensimmäisen kerran joutui Klausin nenää korjailemaan. Klaus ei ollut juurikaan muuta kuin ynähdellyt.. ja lopulta alkanut karjumaan hänelle että tekisi sen homman kerralla eikä pitäisi joitakin ihmeellisiä taukoja. Lopulta nenä oli saatu kuntoon eivätkä isä ja äiti kaikeksi onneksi olleet huomanneet pojassaan mitään kummallista.. paitsi ehkä armottoman ärtyneisyyden seuraavana päivänä kiitos päänsäryn. Hmh.. Klaus oli Leticialle kyllä aika paljosta velkaa jos alettaisiin asiaa enemmän puimaan.

Lopulta nenä runksahti viimeisen kerran ja Leticia laski sauvansa luoden muutaman tarkastelevan silmäyksen aikaansaannokseensa. Rabastanin nolostunut kiitos sai Letician hymähtämään hieman miehen kadotessa johonkin yläkerran suunnalle. Leticia laski sauvansa olohuoneen pöydälle, mutta nappasi sen sitten saman tien takaisin ja tunki housujensa taskuun. Nyt jos koskaan ei ollut turvallista kuljeskella edes kotonaan ilman sauvaa..
Leticia nousi ylös ja katseli hetken ympärilleen jälleen kerran kauheassa, sirpaleiden täyteisessä olohuoneessaan. Takan tuli oli hiipunut jo hiillokseksi ja Leticia asteli sen ääreen kumartuen noukkimaan muutaman rikkoutuneen valokuvakehyksen käsiinsä. Varovasti hän otti valokuvan pois kehyksistä ja laski sen pöydälle tehden samoin muutamalle muulle kuvalle. Risat kehykset hän otti mukaansa ja kantoi keittiön roskikseen.

Oli hyvä, että Rabastanilta oli jäänyt varaa vaatetta Letician luokse vaikka pelkästään se jo taisi olla riski. Tuskin kovin monella yksinään elelevällä naisella oli kaapissaan muuten vain jonkun miehen vaatteita. Will olisi voinut vaikka käydä naisen vaatekaappiin kurkkaamassa ja tuon epäilykset olisivat varmistuneet. Paitaa ei kauheasti tarvinnut kaapeista tonkia kun se oli aika mukavasti siinä tyrkyllä heti kun kaapin avasi. Saatuaan paidn kiskottua päälleen mies lähti takaisin alakertaan, mutta muisti ottaa matkan varrelta sen kauppakassinkin mukaan vaikka eihän noilla enää mitään tekisi. Ei hänellä ollut enää edes nälkä.
"Mun pitää varmaan lähteä ennen kuin Voldemort ilmoittaa haluavansa tavata mut", hän sanoi ja saatuaan jääkaapin auki ja ryhtyi tyhjentämään kassin sisältöä sinne. Samahan se kai oli mistä hän ilmiintyi herransa talolle, mutta jotenkin hänestä tuntui sill hetkellä taas paremmalta pysytellä kaukana Leticiasta. Ennen kuin mitään kauheampaa taas sattuisi. Miksei hän voinut siitä kerrasta oppia? Jos hän ei olisi enää palannut takaisin ei mitään tällaista olisi ehkä enää tapahtunut ja Lettykin olisi saanut rauhassa jatkaa elämäänsä ilman, että tarvitsi pelätä hänen kuolonsyöjä kavereidensa vierailuja. Harmillisesti hän vain oli viime kahakassa unohtanut sauvana Letician luokse ja vaikka hän miten oli yrittänyt estää itseään palaamasta enää oli hänen ollut pakko, mutta ei hän sitä ollut pelkästään sauvansa takia tehnyt..
" Sauva", Rabastan kääntyi äkkiä ympäri ja työnsi jääkapin oven kiinni.
" Will tiesi mun sauvan unohtuneen tänne koska itse sanoin niin.. sanoin et se katos siinä kun niiden auoreiden kanssa matsasin minkä se varmaan uskoskin, mutta kun mä hain sen sauvan takasin", hän sanoi kirosi itseään miten tyhmä olikaan. Ihan kuin Will olisi enää uskonut kun hän oli sauvan palautumisen perustullut sillä, että oli vain sattunut uudelleen kohtaamaan saman aurorin ja kas kummaa tuolla oli ollut hänen sauvansa.
"Ois pitäny hankkia vaan uus sauva niin ois säästytty kaikelta tältä", tuo kirosi ja teki jo matkaa eteiseen.

[Höäää xD Sähköt katkes. Kauheeta. Oon äitin kannettavan peräs ku täs on mokkula.. :'D]

Leticia kääntyi roskikselta käsin Rabastann puoleen tuon palattua keittiöön kauppakassien kanssa. Leticia hymähti pienesti kauppakasseille. Ilmeisesti Rabastanilla oli ollut jotain suurempia suunnitelmia tämän illan varalle kerran tuo oli ihan kauppaan saakka uskaltautunut. Harmi vain että nyt nuo suuret suunnitelmat jäivät jokseenkin kakkoseksi tässä tilanteessa.. Ehkä toisen kerran sitten.
Rabastanin mainittua että hänen olisi ehkä parempi poistua paikalta ennen kuin Voldemort kutsuisi häntä, Leticia katsahti miestä pudistellen hieman päätään. Miksi tuon pitäisi lähteä yhtään aikaisemmin.. Tuskin Voldemort tänne raahautuisi häntä läksyttämään. Läksyttämään.. Leticia käännähti katsomaan taas Rabastania ja tuon jääkaapilla touhuamista. Tuo saisi Voldemortilta.. Leticia nielaisi eikä uskaltanut edes ajatella ajatustaan loppuun. Voldemort ei varmasti pitäisi tästä.. ei yhtään. Ja Rabastan..
Äkkiä Rabastan alkoi vouhottaa jotain sauvastaan ja Leticialla meni hetki ennen kuin hän edes tajusi mistä mies puhui. Minkä sauvan tuo oli unohtanut ja minne ja mitä auroreja? Sitten nainen tajusi tuon puhuvan siitä.. Willin edellisestä visiitistä. Leticia laski katseensa hieman hymähtäen ja väkisinkin puistatus tuon tapauksen muistosta kulki hänen lävitseen. Rabastanin suljettua jääkaapin oven ja miehen mainitessa uuden sauvan ostamisesta, tuo lähti eteisen suuntaan. Leticia nosti katseensa varpaistaan miehen loittonevaan selkään.
"Hei! Et sä voi mihinkään lähteä," Leticia kauhistui ja muutamalla pikaisella juoksuaskeleella kiersi pöydän ja tarttui miehen käsivarteen.
"Tai siis.. E-et.. Et sä voi palata sinne!" Leticia älähti hieman huultaan purren, "V-Voldemort ei varmasti pidä tästä eikä se.." Leticia ei voinut sanoa ajatuksiaan ääneen. Voldemort.. Ei Leticia ollut koskaan onnekseen kohannut tuota miestä kasvotuksen eikä tiennyt tuosta muuta kuin mitä oli mediasta lukenut.. Mutta se riitti. Voldemortin rangaistuskeinot eivät.. eivät varmasti olleet mitään jälki-istuntoja Tylypahkan tyrmissä..
"S-sä et voi lähteä," Leticia toisti tiukentaen otettaan tuon käsivarresta. Ihan kuin hän siten voisi muka estää miehen poistumisen.

Rabastanin matka eteiseen kuitenkin tyssäsi siihen kun Leticia tarttui hänen käsivarteensa tuon huudahdettua, ettei hän voinut minnekkään lähteä. Rabastan käänsi katseensa naiseen ja hän oli jo tuolle väittämässä vastaan miten se tosiaan oli parempi, että hän menisi ennen kuin Voldemort haluaisi tavata hänet, mutta Letty ehti avata suunsa ensin ja nainen huultaan purren sanoi ettei Rabastan voinut millään mennä sinne koska Voldemort ei pitäisi tästä. Rabastan vin hiljaa katseli naista ja melkein pystyi näkemään mitä tuon päässä liikkui koska hän mietti itse juuri samoja asioita. Voldemort ei todellakaan olisi iloinen, eikä tulisi päästämään Rabastania varmastikkaan niin helpolla kuin tähän asti kaikkien niiden toilailujen jälkeen. Kyseessä oli kuitenkin nyt paljon suurempi mokailu kuin mitä hän oli aikaisemmin saanut aikaiseksi.. hän oli pettänyt oman herransa.
" Mikä ikinä mua odottaakin.. olen mä sen tainnut ansaita", Rabastan sanoi hiljaa ja peitti sen hermostuneisuuden äänestään aika taitavasti. Häntä pelotti itseäänkin, mutta ei halunnut näyttää sitä Leticialle. Letician ote miehen käsivarresta tiukkeni tuon toistettua, ettei Rabastan voinut lähteä. Mies kääntyi Letician puoleen ja kohotti kätensä tuon poskelle pieni murheellinen hymy kasvoilaan.
" Voldemort tarvitsee mua.. ei se aijo tappaa mua", mies sanoi hiljaa ja toivoi kuulostavansa vakuuttavalta. Eihän se ollut totta. Voldemort häntä mihinkään tarvinnut sen erityisemmin kuin ketään muutakaan.. hänet voitiin kepeästi korvata aina toisella. Hän kun ei ollut Voldemortille kuin yksi kuolonsyöjä muiden joukossa.. oli hän sitten miten uskollinen tahansa.. vaikka uskollisena häntä tuskin enää pidettiin.

Vaikka Rabastan miten pelkäsi isäntänsä kohtaamista tuntui hän nykyään sivuuttavan kaiken muun ja laittavan Letician muiden asioiden edelle. Will oli puhuessaan ollut aika oikeassa kaikesta siitä miten rakkaus ei vain ollut kuolonsyöjille ja miten hän oli yksi typerys.
"Parempi jos hankkisit itses turvaan vaikka vanhemmilles nyt Leticia. Mä en voi taata sitä etteikö Voldemort samaan aikaan laittais jonkun sun perääs kun läksyttää mua ja täällä ei oo nyt kovin turvallista. ", Rabastan sanoi vilkaisi ympärilleen kuin sillä samaisella hetkellä jostain voisi hypätä kuolonsyöjiä.

Leticia tuijotti Rabastania hieman päätään pudistellen. Ansainnut? Miten muka? Seurustelemalla jonkun naisen kanssa.. Jonkun, joka ei ole kuolonsyöjä? Mitä väliä sillä oli.. Eiväthän kuolonsyöjät voisi edes seurustella mikäli ainoat naiset, jotka hyväksyttäisiin moiseen suhteeseen niin niidenkin pitäisi olla kuolonsyöjiä. Leticia ei ollut ainakaan koskaan törmännyt uransa aikana muihin kuolonsyöjänaisiin kuin Bellatrixiin. Ei Voldemort nyt vaan voinut moista vaatia.. Ja koska Lucius Malfoykin (tosin tätä ei pystytty todistamaan) oli kuolonsyöjä ja tuon vaimo ei niin eihän noilta voitu vaatia etteivät nuo alkaisi seurustelemaan kenenkään kanssa. Tietysti sen vielä jotenkin ymmärsi jos kuolonsyöjä alkaisi seurustelemaan jästin tai.. kuraverisen kanssa. Mutta Leticia ei ollut kumpaakaan!

Leticia nosti katseensa Rabastanin kasvoihin eikä ensimmäistä kertaa eläessään pitänyt siitä hymystä, mikä tuon kasvoilla sillä hetkellä oli. Eikä tuon sanat vakuuttaneet häntä missään muotoa. Hän tuhahtikin hieman epäuskoisesti. No.. Ehkä Voldemort tarvitsi Rabastania, mutta.. Mikä sitä miestä estäisi? Voldemort tappoi oman isänsäkin.. Miksei tuo tappaisi yhtä kuolonsyöjää? Ainahan oli.. muutama muu kuolonsyöjä olemassa.. ja lisää pystyttiin aina värväämään.
Leticia ei ehtinyt ajatuksiaan kuitenkaan tuomaan esiin kun Rabastan jo ehdotti hänelle että hänen pitäisi lähteä johonkin turvaan siltä varalta että Voldemort lähettäisi jonkun hänen peräänsä. Leticia tuhahti uudelleen epäuskoisesti katsoen Rabastania suoraan silmiin ja pudisti päätään.
"Mä en kyllä lähde yhtään mihinkään!" hän sanoi topakasti, "etkä sinäkään tai saat raahata mut mukanas!!"

Letician katse kertoi heti , ettei tuo uskonut Rabastanin sepustuksia. Raba kuitenkaan tiennyt mitä naisen päässä liikkui ja jos olisi tiennyt olisi hänellä ollut paljonkin sanottavana.. varsinkin Letician ajatuksiin seurustelusta tuon kanssa. Voldemortia varmaan kiinnostanut pätkääkään keiden kanssa tuon kuolonsyöjät säätivät jotakin kunhan eivät kuitenkaan touhunneet sellaisten naisten kanssa jotka olivat uhka Voldemortille tai joita olisi pitänyt vakoilla. Jos Leticia ei koskaan olisi kiinnostanut Voldemortia mitenkään tai jos tuo olisi luopunut siitä, että naista piti vahdata olisivat hekin voineet aivan ongelmitta seurustella.

Rabastanin ehdotettua, että Letician olisi parasta lähteä turvaan jonnekkin ku ntuon oma koti tuntunut kovin turvalliselta ei Leticia kuitenkaan muuta kuin pudistellut päätään ja uhmakkaasti totesi ettei aikonut lähteä minnekkään ja toisti vain uudelleen miten ei Rabastankaan lähtisi tai jos lähtisi saisi tuo ottaa Letician mukaansa.
Mies naurahti hiljaa ja käänsi katseensa pois Leticiasta hetkeksi. Oliko tuo ihan järjiltään? Jos hän ottaisi tuon mukaan ei siinä ehtisi edes kissaa sanoa kun Voldemort olisi jo hankkiutunut naisesta eroon siinä hänen silmiensä edessä. Rabastan edes harkinnut tuon mukaan ottamista eikä sen kummemmin myöskään tuon käskyä jäädä.
" Kai sä tajuat, että mun pakko mennä? Jos mä en ilmesty paikalle kun mua kutsutaan niin luuletko sä Voldemortin vain ajattelevan, että mä olen varattu ja antaa asian olla.. kutsutaan Rabastan sitten toiste käymään?", Raba kysyi käännettyään katseensa takaisin Leticiaan eikä tuota enää hymyilyttänyt. Asia oli sen verran vakava, ettei häntä huvittanut alkaa jankkaamaan asiasta kovin pitkään.
" Ja sun mukaan ottamises?", Rabasta tuhahti huvittuneena ja sanoi, että joko nainen tapettaisiin sillä sekunnilla kun tuon tajuttiin olevan mukana tai sitten oletettaisiin, että hän oli saanut Leticia vihdoin muuttamaan mieltään ja nainen aikoisi vaihtaa puolta. Rabastan napitti paitansa kiinni ja käski Leticin pysytellä visusti sisällä ja korjata se takaovi edes jos aikoi jäädä kotiinsa kaikesta huolimatta.
".. en tiedä koska voin tulla seuraavaksi..", mies vielä mutisi ja käänsi katseensa pois tajutessaan ettei ehkä enää toista näkisikään. Vaikka häntä ei tapettaisikaan.. varmasti hänen peräänsä katsottaisiin ja joku pitäisi huolen, ettei hän enää toiste pettäisi herraansa. Tähänkö tämä loppuisi?

Leticia olisi halunnut väittää vastaan tässä. Hän olisi halunnut sanoa että ymmärsi ja tajusi kyllä ettei Voldemort niin toimisi.. Ei tuo ketään kahdesti kutsuisi. Mutta ei Rabastan silti voinut palata! Voldemort tappaisi tuon. Ihan varmasti. Häikäilemättä.. Miten tuo sitten välttäisi sinne menemisen, sitä Leticia ei todellakaan tiennyt. Eikä hän näin ollen oikein voinut vastaankaan väittää, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei kai ollutkaan kuin Voldemortin kohtaaminen..
"No sitten ne tappaa mut!" Leticia sanoi hieman ääntään korottaen, "mutta et sä voi lähteä yksin sinne! Luuletko sä että mä jään kotiin epätietoisena siitä että näänkö mä sua enää! Tai että oletko sä ylipäätään enää elossa!" Leticia laski katseensa Rabastanista sulkien silmänsä hetkeksi. Hän irrotti toisen käden otteensa Rabastanin kädestä ja vei sen hetkeksi kasvoilleen. Toisella kädellään hän yhä puristi Rabastanin käsivartta kuin peläten että tuo katoaisi saman tien kun hän päästäisi irti.
"Mä en voi.. Mä en voi vaan antaa sun lähteä sinne," Leticia sanoi ja nosti katseensa johonkin Rabastanin kasvojen suuntaan, muttei katsonut tuota silmiin. Hän laski kätensä taas toisen kädelle ja laski samalla sitten katseensakin omiin käsiinsä ja miehen käsivarteen.

Rabastan osannut vastata mitään Letician sanottu, että sittenpähän tappaisivat, mutta tuo halunnut päästää häntä lähtemään yksin kun ehkä koskaan saisi tietää miten hänen olisi käynyt ja tulisko hän enää takaisin.
" Jos mä olen elossa kyllä mä siitä sulle jotenkin ilmotan", hän sai lopulta sanotuksi ja tekisi kyllä sen vaikka siinä olisi riskinsä. Tuskin hänen sanansa kovin lohduttiavia kuitenkaan olivat vaikka niiden oli ollut tarkoitus. Leticia kuitenkin irroitti otteensa hänen käsivarrestaan ja Rabastan huokaisi hiljaa. Ei hän tahtonut nähdä Leticiaa niin surullisena, mutta hän tiennyt miten piristää tässä tilanteessa. Leticia tiesi yhtä hyvin kuin hänkin miten Voldemort ei todellakaan odottaisi häntä kahvikupin kanssa siellä..
".. Mä tiedän, enkä mä mielelläni meniskään", Raba vastasi hiljaa katse naisessa, vaikka tuo ei häneen juuri katsonutkaan, Lettyn sanottua ettei voinut päästää Rabastania lähtemään ," mut mun on pakko mennä.. tai se tietää vain enemmän harmeja".
Rabastan laski kätensä Letician olkapäälle, veti tuon lähemmäs itseään ja kietoi sitten kätensä tiukasti tuon ympärille. Jos hän ei enää voisi tulla takaisin tahtoi hän kuitenkin viettää kaiken jäljellä olevan ajan Letician kanssa.., ehkä hän voisi jäädä kunnes isäntä kutsuisi?
"Leticia.. ", Rabastan aloitti, mutta polte käsivarressa sai tuon keskeyttämään sen mitä olikaan sanomassa ja mies veti vasemman kätensä naisen ympäriltä. Rabastan kiskoi hihansa ylös ja käänsi katseensa pois piirrostaan ja kiskoi hihan alas vain vilkaistuaan piirtoa nopeasti. Aivan kuin Voldemort olisi piirron kautta jo vain voinut nähdä missä hän oli ja mitä teki. Aikaa ei olisi kuin nopeille hyvästeille.. tai parempi jos hyvästeltäisi ollenkaan.. se tuntui niin lopulliselta. Kyllä hän selviäisi jotenkin.
Rabastan käänsi katseensa Leticiaan ja pakotti itsensä pysymään kasassa. Eihän hän tässä voisi alkaa herkistelemään.. täytyi pysyä lujana.

Tilanne oli nyt muuttunut jollain älyttömän surkealla tavalla hupaisaksi ettei Leticia voinut kuin epätoivoisena naurahtaa Rabastanin luvatessa että mikäli tuo olisi elävien kirjoissa niin kyllä tuo hänelle ilmoittelisi siitä.. No mitä jos ei?! Kuinka kauan Letician pitäisi odottaa miehen ilmoittamista? Miten tuo ilmoittaisi? Eiväthän he olleet kyenneet pitämään yhteyksiä juuri muuten kuin.. Rabastanin ehdoilla. Ei Leticia voinut koskaan mennä tapaamaan Rabastania eikä tuo voinut lähettää kirjeitä saatika hänkään.. Kaikesta oli aina sovittu edellisellä tapaamiskerralla.. Miten muuten he edes voisivat kommunikoida..
Leticia pudisti uudelleen päätään Rabastanin vedotessa siihen ettei hänen poisjäämisestään seuraisi kuin enemmän harmeja. Ihan tottahan tuo oli.. mutta mitä harmeja? Jos Rabastan.. kuolisi niin todennäköisesti hän olisi seuraavana listalla. Jos ei muuten niin ihan vain.. huvin vuoksi. Ainoa asia olisi hänen perheensä, jonka kautta noita harmeja voisi tulla.. Voldemort varmasti lähettäisi kätyrinsä hänen vanhempiensa ja siskonsa perään, mikäli häntä ei löytyisi. Mutta ehkä hän voisi vain.. äh.. Mitä hyötyä siitä olisi jos hän vain lähettäisi perheensä johonkin maanpakoon? Hänen pitäisi selittää noille juurtajaksaen miksi ja mitä tapahtui. Harmeja tulisi vain tuolle perheelle eikä niinkään hänelle itselleen.
Leticia ei kohottanut katsettaan Rabastaniin tuon kutsuessa häntä nimeltä, mutta äkkiä hänen katseensa eksyi miehen käsivarteen, jossa piirto ilmeisen selkeästi oli alkanut poltella. Leticia niiskaisi surkeana ja sulki silmänsä hetkeksi.
"On pakko olla.. joku keino," hän sanoi hyvinkin epätoivoisella äänellä tietäen ettei mitään keinoa ollut. Voldemortilta ei paettu.. Ei koskaan. Tai no.. Potter oli tietysti poikkeus, joka vahvisti tämän säännön.
Lopulta, kun Leticia ei enää tiennyt mitä tehdä tai sanoa, hän kietoi kätensä Rabastanin vyötärön ympärille ja painautui surkeana tuota vasten. Jos nämä.. Jos nämä.. Eivät nämä olleet hyvästit. Eivät voineet olla, mutta.. se tuntui niin.. kamalalta.

Leticialtakaan tuskin jäi tajuamatta, että hänen aikansa lähteä oli nyt tullut piirron alettua poltella miehen käsivarressa. Rabastan osannut kuin seisoa siinä.. hyvästeille ei nt kovin ollut aikaa, mutta ei hän vaan voinut poistua talosta sanoamatta tämän enempää.
Rabastan pudisti hieman päätään Letician epätoivoisena sanoessa, että oli pakko olla jokin keino, mutta nainen varmaan tiesi itsekkin jo vastaukseksen tuohon. Mitään ei ollut. Raban ei onneksi tarvinnut keksiä enempää sanoja kun Leticia kietoi kätensä hänen ympärilleen ja se totisesti oli enemmän kuin mitkään sanat. Mies kohotti lopulta omatkin kätensä ja kietoi ne tiukasti naisen ympärille. Saattoi olla viimeinen kerta kun tuota sai pidellä Leticiaa näin lähellään..
Raba ei olisi halunnut millään päästää irti ja lähteä, mutta tiesi hyvin miten hänen vitkutteluaan ei katsottaisi hyvällä vielä kaiken hänen tekemänsä jälkeenkin joten tuo lopulta veti kätensä naisen ympäriltä, mutta kohotti kätensä vielä tuon poskelle. Olisi niin paljon mitä hänen olisi pitänyt sanoa, mutta mitään hän saanut ulos suustaan.
" Kyllä me nähdään vielä ", tuo lopulta sanoi vaikka sitä voinut tietää miten siellä tulisi käymään. Hän kuitenkin halusi kovasti uskoa selviävänsä jotenkin jotta vielä näkisi Lettyn, saisi viettää aikaa tuon kanssa.

Saatuaan hyvästit hoideltua kääntyi Rabastan ovelle, mutta nopeasti asteli vielä Letician luokse painoi ja hellän suukon tuon poskelle.
"Vaikka tapahtuisi mitä, olen aina sinun... ", mies hiljaa sanoi katse Leticiassa ja ennen kuin muuttaisi mielensä lähtemisestä tuo kääntyi takaisin oven puoleen ja asteli pihalle. Ulkona tuo kiiruhti nopeasti sopivalle paikalle jostai saattoi kaikkoontua pikku hirttivaaraan ja kohdata isäntänsä.

Rabastanin vetäydyttyä kauemmas Leticiasta, Leticia kohotti katseensa mieheen jo sulki silmänsä hieman epätoivoisena tuon yritettyä vakuutella että he näkisivät vielä. Niinkö tosiaan? Kuinka Rabastan pystyi olemaan asiasta niin varma? Mitä tässä tilanteessa edes pitäisi tehdä? Nyt kun kaikki oli selvinnyt, Rabastan saattaisi tosiaan kuolla sinä iltana.. Ja sen jälkeen kuolonsyöjät palaisivat Letician talolle ja mitä todennäköisimmin räjäyttäisivät koko talon taivaan tuuliin. Ja jos hän pakenisi.. Kuolonsyöjät juoksisivat hänen perheensä kimppuun. Eikä nyt ollut aikaa selittää perheelle missä mentiin ja miksi pitäisi paeta.. Eivätkä nuo koskaan välttämättä antaisi hänelle tätä kaikkea anteeksi ja siltikään.. Leticia ei katunut sitä että oli tutustunut Rabastaniin. Niin hullulta kuin se kuulostikin.

Rabastan siirtyi ovelle ja Leticia otti muutaman askeleen tuon perässä vaikka tiesi nyt ettei hän millään voisi seurata tuota tai sitten kaikki olisi ainakin tuhoontuomittua.
Leticia olisi halunnut vastata Rabastanille jotakin, muttei saanut ääntä enää kuuluville. Hän astui oven pieleen katsomaan kuinka Rabastan kaikkoontui pihamaalta yhdessä silmän räpäyksessä. Pieni kyynel valahti Letician silmäkulmasta, mutta Leticia pyyhkäisi sen päättäväisesti. Nyt ei ollut aikaa semmoiseen. Nyt piti.. Valmistautua. Siltä varalta että joku kohta koputtaisi hänen oveensa.

Samaan aikaan Pikku-Hirttivaarassa, pienen kukkulan laella sijaitsevan synkän talon yläikkunassa seisoi musta varjo. Punaiset silmät kiiluivat kuun valossa tuon tuijotellessa alhaalla aukeavalle hautausmaalle ja sen takana siintävään kylään. Tuli rätisi jossakin miehen takana ja loi pientä, hailakkaa hehkua miehen kalvakoille kasvoille.
"Oletko nyt aivan varma tästä, McDonnell?" Voldemort sähähti ja huoneen toisella laidalla liikahti. Mies astui lyhyen askelen isäntäänsä kohti ja nyökkäsi.
"Täysin varma," mies sanoi vakaasti, "en voisi olla enempää varma." Voldemort ei vastannut vaan tuijotti kiinteästi ikkunasta pihalle ajatellen juuri kuulemaansa. Rabastan Lestrange oli pettänyt hänet? Yksi niistä kuolonsyöjistä, joihin tuo oli eniten pystynyt luottamaan oli.. Unohtanut tehtävänsä jonkin rakkauden takia?! Lestrange ja rakkaus.. Siinä kaksi sanaa, jotka eivät vain sopineet samaan lauseeseen.
"Se on ihmeellistä miten.. Dumbledoren opit vaikuttavat niihin kaikista uskollisinpiinkin seuraajiini," Voldemort sanoi lähinnä itsekseen ja samassa hän huomasi jonkun ilmiintyneen pihamaalleen.
"Rakkaus voittaa," Voldemort sähähti tuijottaen silmät viiruina paikalle saapunutta.
"Päästä hänet sisään," Voldemort käski Williä kääntymättä tuon puoleen. Will irvisti hieman vastahakoisesti, mutta nyökkäsi ja siirtyi huoneen ovelle.

Kylmä tuuli oli heittää Rabastanin kumoon heti tuon ilmiinnyttä sen talon pihaan missä Voldemort majaili, mutta mies sai pidettyä tasapainonsa ja sai vain tuulen lennättämää lunta niskaansa. Mies värähti hieman kylmyyttä ja kiiruhti talon rappuset ovelle edes vilkaisematta talon ikkunoihin peläten vain näkevänsä isäntänsä joka varmasti oli enemmän kuin pettynyt häneen. Rabastan värähti uudelleen, mutta tällä kertaa pelosta ja vaati hyvin paljon että tuo sai kätensä kohotettua ja koputettu oveen.
Oven hiljaa auetessa mies huomasi sisään astumisen vaativan vielä enemmän rohkeutta kuin tuo äskeinen koputus, mutta Rabastan tiesi hyvin ettei voinut antaa isäntänsä odottaa joten nopeasti tuo astui sisään ja kääntyi vilkaisemaan taakseen oven sulkeutuessa perästä. Koskaan ei talo ollut vaikuttanut niin karmivalta kuin sillä hetkellä ja joka askel minkä mies otti kavutessan portaita yläkertaan tuntui raskaammalta. Tuntui kuin jalat olisivat mieluummin halunneet kuljettaa hänet nopeasti ulos ja niin kauas Voldemortista kuin vain pääsisivät, mutta eihän hän voinut paeta! Kaikesta siitä huolimatta mitä hän oli tehnyt hän vannoi silti uskollisuutta isännälleen ja olisi valmis ottamaan vastaan rangaistuksensa, vaikka se ehkä voisikin tiettää tuskallista kuolemaa.

Rabastanin ei onneksi tarvinnut kuin kätensä kohotta ylös päästyään ja hieman raollaan ollut ovi jo aukeni kokonaan ilman koputusta. Yleensä Voldemort vain kehotti tulemaan sisään joten jo oven auetessan ei ollut vaikea arvata kuka sen takaa palajastuisi. Kohdatessaan hetkeksi Willin katseen Rabastan kyllä viestitti omallaan miten tuota sillä hetkellä halveksi ja nopeasti käänsi katseensa katseensa herraansa joka seisoi ikkunan luona. Mies keräsi kaiken rohkeutensa pakottaakseen itsensä astumaan sisälle huoneeseen ja tervehti isäntäänsä kumartamalla. Siihen asentoon mies myös jäi kun lopulta puhui. Häntä pelotti kohdata Voldemortin katse sillä hetkellä enemmän kuin koskaan.
" Kutsuitte herrani..", tuo sai vain vaivoin sanotuksi eikä tiennyt miten aloittaa. Kiistämällä ja väittämällä, että Will valehteli.. että kaikki oli miehen omaa keksimää eikä hän koskaan voisi pettää herraansa. Ei.. ei hän voisi valehdella herralleen enää yhtään enempää.
" Herrani minun ei ollut tarkoitus pettää teitä.., mutta en myöskään kiistä sitä etteikö minulla olisi ollut suhdetta Mayerin kanssa", mies aloitti hieman tökerön selittämisensä j tiesi itsekkin kuulostvansa typerältä, mutta mitä muuta hän voisi kertoa kuin totuuden?

Will avasi Rabastanille oven kuultuaan tuon raahautuvien askelien pysähtyvän huoneen oven taa. Jostakin syystä, vaikka Willillä oli sillä hetkellä kaikki syyt olla vahingoniloinen ja itseensä tyytyväinen, häntä hieman.. Hermostuneisuuttako se oli? Tai siis huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut, hän ei voinut olla yhtä itsekäs kuin mitä normaalisti oli. Miksei?
Willin avattua oven, hän sai oitis osakseen Rabastan halveksivan katseen, mikä omalta osaltaan hieman iski.. Pahemmin itseasiassa kuin nyrkki silmään. Silti mies vastasi tuohon katseeseen kylmästi ja sulki oven Rabastanin astuttua sisemmälle huoneeseen. Hän jäi seisomaan ryhti suorassa siihen oven pieleen, koska ei häntä oltu käsketty poistumaankaan.

Voldemort sen sijaan oli seurannut ikkunasta käsin Rabastanin kompurointia ja jokaista askelta aina ovelle saakka. Rabastanin kadottua sisään taloon, mies oli kohottanut katseensa takaisin hautausmaahan ja kylän laitamiin odotellen hiljaisena miehen tuhottoman pitkältä vaikuttavaa matkaa alakerran ovelta siihen yläkerran huoneen ovelle. Viimein hänen takaansa oli kuulunut narahdus, joka oli kertonut Willin avanneen oven tulijalle.
Voldemort ei kääntynyt Rabastanin puoleen tuon todettua hänen kutsuneen eikä vielä silloinkaan kun tuo lähes paniikinomaisesti selitti kuinka hänen ei ollut ollut tarkoitus pettää herraansa.. Mutta ei tuo kieltänyt suhdettaankaan. Voldemortin suunpielet nytkähtivät hieman Rabastanin äänensävyn myötä, mutta Voldemort veti kasvoilleen tyynen rauhallisen ja hyvin mitään-sanomattoman ilmeen ja kääntyi sitten Rabastanin puoleen.
"Mistä ihmeestä sinä puhut, Rabastan Lestrange?" Voldemort kysyi astellen muutaman hiljaisen askeleen pöydän ääreen. Hän otti pitkillä sormillaan punaviinipullon, kaatoi siitä omaan lasiinsa tilkan ja istui sitten siihen suureen nojatuoliinsa, pöydän päässä iskostaen punaisen katseensa Rabastaniin.
"Voinet selittää minulle tämän kaiken," hän sanoi hyytävästi ja joi kulauksen viinistään, "Et pettänyt minua? Suhde Mayeriin..? Aloittaisitko alusta, ole hyvä.." Voldemortin sanat olivat ehkä sinänsä ystävälliset, mutta äänensävy oli hyvin uhkaava ja kieli väkisinkin pettymyksestä vaikka olikin samaan aikaan rauhallinen ja.. tiedonhaluinen.

Rabastan kohotti katseensa Voldemortin kysyessä mistä ihmeestä hän oikein puhui. Varmasti isäntä tiesi hyvin mistä hän puhui koska Will oli paikalla, mutta halusi antaa vain olettaa että hän oli juuri muka itse paljstanut itsensä. Mies suoristi selkänsä ja seurasi katseellaan miten Voldemort asteli kaatamaan itselleen lasillisen viiniä ja isännän tyyni äänen sävy oli vain ollut lisäämään Rabastanin hermostuneisuutta, koska pinnan alla tuo taisi olla kaikkea muut kuin tyyni ja odotti vain hetkeä milloin päästää raivonsa irti..
Voldemortin päästyä istumaan iskostettua katseensa Rabastaniin tuo kehotti häntä alottamaan koko jutun alusta. Rabastan vilkaisi Williin nopeasti ja ihmetteli miksei tuon versio asiast vain voinut riittää.. miksi hänen täytyi kertoa tämä uudelleen? Eikö häntä vain voitaisi rankaista.

Ei kuitenkaan auttaisi väittää vastaan Voldemortille joten mies kohotti katseensa herraansa ja aloitti kaiken aivan alusta. Aina siitä asti kun oli vaatinut saada epäonnistumisensa jälkeen jatkaa Letician vakoilua. Tietysti Rabastan hyppi muutaman yksityiskohdan ylitse jättäen kertomatta miten oli käynyt romanttisilla treffeillä ja muuta sellaista. Voldemort kun ei kuitenkaan kaipaisi tietoonsa mitään pieniä yksityiskohtia vaan enemmän yleisesti tiedon siitä mitä hän oli oikein touhunnut. Paljoa ei kuitenkaan kerrottavaa ollut ja Willin kertomana kaikki oli varmasti kuulostanut paremmalta kuin hänen.
" En kuitenkaan ole varsinaista tehtävääni unohtanut , herrani ja olen kyllä yrittänyt aina kuin mahdollista saada tietoja ministeriöstä tai killasta Mayerin avulla", Rabastan kertomuskensa lopuksi vakuutteli ja eihän tämä oikeastaan valettakaan ollut. He nyt eivät vain Letician kanssa kertoneet toisilleen mitään joten tiedon saaminen ei ollut siksi helppoa. Kyllä hän kaiken Voldemortille olisi tietonsa heti välittänyt jos Leticia huolimattomuuttaan vaikka olisi jotakin papereita unohtanut, mutta nainen ei moista tehnyt. Ehkä tuo oppi kerrasta, ettei hänen lähelleen mitään kannattanut jättää ja varmisti aina ettei unohtanut mitään tai sitten tuo vain ei ollut huolimaton.
" Tämä suhteeni Mayerin kanssa ei ole mitenkään vaikuttanut uskollisuuteeni teitä kohtaan", Rabastan vielä vannoi uudelleen katse Voldemortissa vaikka miehestä selvästi näki miten tuo sillä hetkellä pelkäsi vaikka kuinka koitti olla tyyni.

Voldemort tuijotti Rabastania tiiviisti ja kohotti jo hieman kysyvästi kulmaansa kun ei saanutkaan heti vastausta uteluihinsa. Rabastanin kohotettua katseensa häneen, Voldemort joi jälleen lasistaan ja odotti. Viimein mies alkoi puhua.
Jos maailmassa oli yksikin asia, jota Voldemort ei kyennyt ymmärtämään ei nyt eikä tulevaisuudessa, niin se oli rakkaus. Toisaalta ei hän edes halunnut ymmärtää eikä osaltaan kokenut sen asian ymmärtämistä edes tarpeellisena. Rabastanin selitys siitä kuinka tuo oli alkanut tapailemaan Mayeriä tuntui sinänsä hyväksyttävältä, mutta jotakin siitä selityksestä puuttui. Tähän Voldemort ei kuitenkaan viitsinyt sen suuremmin kiinnittää huomiotaan, koska oli sinänsä jo kuullut kaiken tarpeellisen Williltä vain hetkeä aikaisemmin. Voldemort oli vain halunnut kuulla nämä samat asiat Rabastanilta itseltään tietääkseen halusiko tuo puhua hänelle totta vai.. pysyä valheessa. Nyt kun totuus oli tullut julki itse Rabastanin suusta, Voldemort ei ollut varma oliko iloinen tästä häntä kohtaan osoitetusta lojaalisuudesta vai vihainen, koska ei saanutkaan valheita osakseen ja sitä kautta vahvempaa oikeutta raivostua.
Rabastanin vielä kerrottua ettei tämä suhde syyttäjään mitenkään vaikuttanut tuon uskollisuuteen, Voldemort nojautui mietteliäänä eteenpäin ja laski viinilasin pöydälle.
"Ymmärsinköhän nyt oikein?" hän kysyi rauhallisesti ja kohotti katseensa lasin laineilevasta pinnasta takaisin Rabastaniin, "sinä unohdit minut.. jonkun naisen takia, jota edelleen.. kaikkien näiden vuosien jälkeen kutsut sukunimellä?" Voldemort nousi seisomaan ja otti muutaman rauhallisen askeleen Rabastanin suuntaan.
"Mayer, Rabastan?" hän tarkensi hymähtäen hieman halveksivasti, "eivätkö.. miten sen nyt sanoisi.. pariskunnat? Yleensä puhuttele rakkaimpiaan etunimellä?" Voldemort pysähtyi Rabastanin eteen katsoen tuota edelleen tiiviisti.
"Mikä hänen nimensä on, Rabastan?" hän kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta, "Leticia?" Voldemortin ilme muuttui hetkeksi merkitseväksi ja mies lähti jälleen astelemaan eteenpäin, tällä kertaa kierrellen Rabastania kädet selän takana kuin.. opettaja oppilastaan saatuaan tämän kiinni pahanteosta.
"Sinä petit minut.. Letician takia," Voldemort sanoi huokaisten hyvin raskaasti osoittaen turhautunutta pettymystään ja jälleen kerran hän oli pysähtynyt Rabastanin eteen.
"Ja pettureille on aina palkkansa," hän sanoi ja pieni hymyn kare viivähti hänen kylmillä kasvoillaan, "mutta minä, armollisena herrana suon sinulle kunnian.. päättää itse tapa, jolla sinua rankaisen, koska sinä tiedät meistä parhaiten petturuutesi vakavuuden.." Voldemort piti tauon ja kallisti hieman päätään.
"Kerro minulle Rabastan.. Mitä minun pitäisi tehdä sinun kanssasi?"

Rabastan käänsi katseensa isännästään tuon puhuessa eikä voinut olla hieman hätkähtämättä miehen ihmetelessä miten hän edelleen kutsui Leticiaa sukunimellä vaikka yleensä tässä vaiheessa parisuhdetta toista kutsuttiin kyllä etunimellä. Raba oli ihan tarkoituksella jättänyt puhumatta Lettystä tuon etunimellä, ettei enempää isäntäänsä ärsyttäisi , mutta ilmeisesti se oli ollut virhe. Voldemort oli vain takertunut tähän seikkaan ja isännän noustessa ylös tuolistaan ei Rabastan vieläkään nostanut katsettan tuohon. Tuntui jo siltä, että peli oli hänen osaltaan pelattu.. kaikki mitä hän sanoisi Voldemort käyttäisi häntä vastaan..
" Kyllä herrani.. kyllä yleensä..", mies sai vastattua hiljaa Voldemortin ihmettelyyn vaikka tuo tuskin oli tarkoittanut kysymystä niin, että hänen pitäisi siihen vastata. Voldemort kuitenkin jatkoi hänen piinaamistaan kysymyksillä joihin ei edes odottanut hänen vastaavan, mutta isännän lausuessa Letician nimen itse esittämäänsä kysymykseen Rabastan äkkiä kohottikin katseensa tyhmän rohkeaa uhmaa katseessaan samalla ku nseurasi isäntänsä keirtelyä hänen ympärillään. Mikä voisikaan olla typerämpää kuin haastaa oma herransa, mutta jo pelkästään Letician nimen kuuleminen Voldemortin suusta karmi häntä niin, että mies voinut itselleen mitään. Mitä ikinä hänelle tapahtuisikaan, Letician saisivat jättää rauhaan!

" Ni-niin tein.. ja olen pahoillani siitä, herrani..", se uhmakkuus mikä hetken miehen katseessa oli ollutkin oli kadonnut heti Rabastanin kuullessa sen pettymyksen isäntänsä äänessä ja miehen katse oli taas painunut alas Voldemortin pysähdyttyä hänen eteensä. Rabastan melkein kiemurteli siinä herransa katseen alla peläten vain joka hetki enemmän sitä mikä häntä odotti. Ei ehkä niin mukavaksi yllätykseksi , Voldemort kuitenkin päätti antaa hänen itse päättää oman rangaistuksensa. Joku ehkä olisikin tästä kunniasta iloinnut, mutta ei Rabastan.. ei Voldemort sanellut mitään ehtoja. Mitä tahansa hän päättäsi Voldemort voisi kuitenkin toimia aivan päinvastaisesti. Kuitenkin ennen kuin Rabastan ehti asiaa paremmin harkita olivat sanat jo päässeet tuon huulilta.
" Minulle tehkää mitä vain.. tappakaa .. kiduttakaa, olen sen ansainnut.."

Rabastan oli lopulta kohottanut katseensa takaisin isäntäänsä ja vaikka tuo sillä hetkellä pelkäsikin edessään seisovaa miestä enemmän kuin koskaan tuo pakotti katseensa pysymään isäntänsä kasvoissa eikä ollut vaikea lukea tuon kasvoilta sitä, mitä tuo oli jättänyt sanomatta ääneen.
' ..mutta Leticia.. Letician jätätte rauhaan'