Hyvää syntymäpäivää!

Saatuaan sanat ulos suustaan oli mies hyvin helpottunut. Hän oli jo jonkin aikaa halunnut sanoa ääneen Leticialle miten paljon tuosta välitti, mutta aina hän vain oli jänistänyt ja lykännyt hommaa. Se onnellinen naurahdus mikä naiselta pääsi sai miehen hymyilemään vain hieman enemmän mikäli se oli enää edes mahdollista. Vielä kun Leticia tunnusti tuntevansa aivan samoin, oli mies pakahatua onnesta. Letician noustua suutelemaan häntä vastasi mies tuohon suudelmaan, edelleen se hymy naamallaan.
Hän oli nyt totisesti ylittänyt jonkin rajan, minkä, takaa ei enää ollut paluuta entiseen. Hän oli osaksi pettänyt sekä muut kuolonsyöjät, että isäntänsä, mutta.. sillä hetkellä Rabastania ei kiinnostanut. Oli vain hän ja Leticia ja jos joskus tulisi aika ottaa vastuu teoistaan hän sen myös tekisi. Hyväksyisi minkä tahansa rangaistuksen sitten saisikaan, mutta jos hän nyt saisi olla hetken onnellinen tämän naisen kanssa.. kaikki olisi sen arvoista.

" Välillä tuntuu, etten mä ansaitsis sun kaltasta hienoa naista ja olis sun parhaaksi, ettei tää meidän suhde etenis pitemmälle, mutta joka kerta kun mietin asiaa tajuan etten voi päästää sua menemään.. en kestäis nähdä sua jonkun toisen kanssa ja tavallaan..", Rabastan siinä puhuessaan jakeli pieniä suukkoja aina naisen kasvoilta tuon kaulalle, nousten sieltä sitten takaisin niin että näki Lettyn kasvot.
".. musta tuntuu, että kun mä tän sotkun kai alotin on mun tehtävä suojella sua ja se onnistuu paremmin kun olen sun kanssas", Rabastan sanoi ja yllttyi hieman itsekkin miten hellältä kuulosti. Kai kun sitä oli alkuun päästy niin hän sitten lateli kaikki ajatuksen julki Leticialle. Toiste tuo ei kuitenkaan kuulisi hänen puhuvan näin, tai .. ei ainakaan kovin pian.

Leticia tyytyi pienen hymyn kera vain nautiskelemaan saamistaan suukoista ja kuunteli samalla kuin Rabastan taas selitti jotakin tuon tavanomaisia outoja juttuja siitä kuinka tuo ei muka ansaitsi hänen kaltaistaan naista ja kuinka hänen muka olisi parempi olla ilman häntä. Pöh, puhukoon vain omasta puolestaan! Leticia ollut koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt ja se oli yksinomaa tuon oudon miehen ansiota.
Leticia avasi silmänsä ja katseli omilla ruskeilla silmillään Rabastanin sinisiä eikä voinut mitenkään olla hymyilemättä vaikka tuo tavallaan niin vakavia asioita puhuikin. Tuo vaan oli niin suloinen kun puhui näistä asioista, koska yleensä tuo ei juuri suutaan avannut. Pitäisi kai useammin tarjota tuolle viiniä ja päärynäkakkua.. Kylvystä puhumattakaan?

Rabastanin lopetettua kertomisensa, Leticia tyytyi hetken vain katselemaan tuota sieltä alhaalta käsin.
"Sä oot niin väärässä," hän lopulta naurahti lempeästi ja kosketti sormen päällään tuon nenänpäätä.
"Ensinäkään se ei todellakaan olis mun parhaaks jos mä en sais olla sun kansa," Leticia sanoi ja piti taas pienen hymyntäytteisen mietintätauon, "jaaa toiseksi. Mä en olisi kenenkään muun kanssa." Jälleen pieni mietintätauko.
"Mutta.. Ajatus siitä että sä suojelet mua.. Se kuulostaa ihanalta."
Oikeastaan sitä että he olivat yhdessä niin siitä saattoi syyttää.. No Rabastania tottakai.. Mutta myös Hughia sekä itse Voldemortia. Kuinka hauskaa olisikaan päästä kiittämään Voldemortia tästä? Tosin hauskuus voisi olla kaukana siinä vaiheessa kun mies kuulisi asiasta eli se hauskuus kestäisi ehkä pari sekuntia, mutta.. Sinänsä.
Hughan se oli Letician muistikuvan mukaan vastannut hänen puolestaan Rabastanin treffipyyntöön.

Rabastan hetken katui sitä mitä oli selittänyt Letician hymyillessä. Eikö tuo ottanut hänen selityksiään ollenkaan vakavasti, mutta naisen sanoessa miten hän oli väärässä, päätteli mies että oli tuo tainnut hänen sanojaan kuunnellakkin eikä vain tuijotellut häntä kuulematta mitään.
Oli mukava myäs kuulla, miten Leticia ei muka kenenkään muun kanssa olisi jos tämä nyt tästä päättyisi. Pöh, tuskin naisen elämä nyt siihen kaatuisi.. helpottuisi vain hieman, mutta ei hän yhtään väheksynyt sitä etteikö tuo häntäkin olisi kaivannut.
" Teen parhaani, ollakseni hyvä suojelija", Rabastan sanoi naurahtaen ja toivoi, ettei tulisi eteen hetkeä jolloin hänen pitäisi valit Voldemortin ja Letician välillä. Se päätös tulisi olemaan varmasti vaikea ja molemmilla päätöksillä olisi omat seurauksensa.
Rabastan painoi vielä nopean suukon naisen otsalle ennen kuin kierähti siihen tuon vierelle ja jäi tapittamaan Letician ehjää kattoa jossa ei ollut halkeaman halkeamaa eikä tuo voinut olla hymyilemättä pienesti. Ehkä hänkin vielä asuisi tällaisessa ehjässä talossa, ehkä juuri Letician kanssa.
Mies käänsi päänsä niin, että näki naisen vierellään ja kohotti kätensä sipaisemaan tuon poskea.
" Mitä jos kömmittäis jo tuonne peiton alle?", hän ehdotti pieni hymy naamallaan.

(virtaloppuu xD jäi nyt lyhyeks)

Leticia hymyili Rabastanille tuon luvatessa olevansa hyvä suojelija eikä nainen epäillyt sitä. Ehkä joskus tulisi tilanteita, joissa ei voisi.. no suojella toista, koska nämä ajat olivat niin epävakaita. Mutta vaikka Rabastan oli kuolonsyöjä, Leticia uskoi ettei tuo koskaan satuttaisi häntä. Missään muotoa. Ainahan hän oli uskonut samaa entisistä miesystävistään, mutta nyt tuo tunne tuntui niin erilaiselta niihin verrattuna. Kaikki tuntui niin paljon aidommalta nyt Rabastanin kanssa.

Rabastanin ehdotettua peiton alle kömpimistä, Leticia hymähti ja nyökkäsi. Sitten hän kapusi miehen perässä sinne peiton alle ja painautui samalla tiiviisti miehen kylkeen ja painoi päänsä tuon olkaa vasten.
"Mulla oli niin ikävä sua," hän kuiskasi ja halasi tuota. Sillä hetkellä hänestä tuntui hyvin pitkälti että hän oli maailman onnellisin nainen.

[Nahahahaa sinä kirjotit lyhyen, minäkin! xD]