Would you like some tea?

13.1.1996

"Tulkaa nauttimaan mukava kupillinen lämpimiä juomia!" Iloinen ääni kaikui kadulla kun velhot ja noidat viipottivat ohi kuin hän olisi kaupitellut haisupatteja. Sam oli ollut jakamassa pieniä etukuponkeja ja kauniita hymyjään jo yli tunnin. Hänen sormensa alkoivat tuntumaan erillisiltä ulokkeilta vartalosta ja varpaat olivat ehkä jo tipahtaneet. Noita seisoi sinnikkäästi kadulla punaisen viitan suojissa ja aina kun hän liikahti sen alta näkyi kirkkaan keltaisen mekon helma.
"Rakkaalle leivoksia ja kukkia herra?" nainen hyökkäsi velhon kimppuun, mutta tuo jatkoi mutisten eteenpäin matkaansa. Sam nyrpisti nenäänsä miehelle ja huokaisten kääntyi taas katsomaan katua.

Taikaväen päiden yläpuolella kulki tumman puhuva naama. Lumisokeus oli vallata noidan kun hän katsoi toisen ihonväriä ja mamma mainen hyörintä kun hän tajusi miehen laihuuden. Hänet nainen päätti raahata kahvilaansa vaikka ilmaisen pullan voimin! Hän oikaisi pienen ryhtinsä, kopautti kenkiään mukulakiviin ja asteli rohkeasti väkijoukosta välittämättä miehen luokse. Toisella oli pituutta enemmän kuin Sam oli osannut arvata, mutta sellainen sivuseikka ei häntä häirinnyt kun hän jo aloitti myyntipuheensa.
"Hyvää päivää herra, haluaisitteko mahdollisesti nauttia kupposen lämmintä teetä ja tuoreen pullan tai tortun palan? Kahvilani on tuossa noin ja siellä on lämpöisää. Tämän viiman voi unohtaa hetkeksi ja sulatella korvansa", Samin ääni oli yhtä pirteä kuin kadulla samaan aikaan kulkenut kylmä viiman pirulainen.

Sam loihti kauniimman hymynsä kasvoilleen ja ojensi nahkahansikkaalla verhotun kätensä ja samalla kupongin, jossa luvattiin ilmainen lämpöinen juoma.
"Minun piirakkani ovat viistokujan parhaita valehtelematta, joten mitä sinä menettäisit? Pari pakkasen puremaa vain", Sam totesi ja tyrkytti kuponkia. Hän pelkäsi paleltuvansa itse piaan hengiltä.

Avery oli vasta päässyt eroon Azkabanista eikä ollut ehtinyt kuin vaihtaa vaatteensa hieman säädyllisempiin, Taikaministeriö tuskin oli ennättänyt vielä ilmoittamaan kuolonsyöjäjoukkion paosta, jos nyt suostuisivat edes myöntämään mokansa.
Hän kieltämättä oli pitkä. Tietenkään hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä. Hän oli viettänyt alle vuoden Azkabanissa, mutta sekin aika oli saanut hänet jo melkein kokonaan unohtamaan millaista ulkomaailmassa oli.
Ihmiset tungeksivat eikä Avery ymmärtänyt kuinka joku häntä edes hieman lyhyempi saattoi selvitä ihmismassan seassa. Tummat vaatteensa sivat hänen toisaalta erottumaan joukosta, mutta toisaalta piilottivat hänet paremmin kuin Azkabanin repaleinen vankiasu.

Avery pääsi massan seasta ja ehti melkein huokaista helpotuksesta ennen kuin kimppuunsa kävi pirteän oloinen tyttö kuponkeineen ja miehen käsi etsiytyi automaattisesti kaapunsa taskuun valmiina kiroamaan nainen mikäli tuo alkaisi kirkua.
Kaiketi hän ei enää muistanut ihmisiäkään ja kaiken sen hänelle tänään tapahtuneen jälkeen oli myös vaikea muistaa, ettei kansa tiennyt siitä mitään. Näille tämä oli vain päivä muiden joukossa, vaikka tämä päivä oli paljon enemmän. Tämä päivä ratkaisi loppujen lopuksi paljon enemmän, tämä päivä oli Pimeyden Lordin joukkojen vahvistumisen päivä.

Velho silmäili toista ennen kuin laski kätensä ottamatta taikasauvaansa ja avasi suunsa. Ääni tuli ulos käheänä ja hän sai kakistella aikansa ennen kuin muisti edes kuinka sanoja muodostettiin. Sairautensa ainoastaan takasi sen, että sanansa kuulostivat entistäkin vaikeammilta ja konemaisemmilta.
"E-en minä-", Avery onnistui aloittamaan, mutta noidan pirteys lamaannutti hänet. Vähäinen kommunikointi muiden elävien kanssa ja sitten yllättäen tämä?
Avery ei osannut hetkeen kuin tuijottaa toista uupunein, syvälle päähänsä painunein, villein silminsä ja seisoa paikoillaan. Tämä pieni viileys ei tuntunut miltään verrattuna Ankeuttajien kalvaman sielun kylmyyteen, mutta vaikka hän olisikin onnistunut puolustautumaan toiselta taikasauvallaan, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä kuinka puolustautua ystävällisyyttä ja ilmaiskuponkeja vastaan.
Avery nielaisi ja kohotti hitaasti kätensä, napaten hidastettuna kupongin sormiensa väliin, joutuen opettelemaan jokaisen vaiheen uudelleen mielessään
'Kohota käsi. Raota sormia. Siirrä kättä. Paina sormet yhteen. Vedä käsi takaisin.'

Avery tuijotti kuponkia yhä jokseenkin mitäänsanomattoman oloisena ennen kuin onnistui kähähtäen muodostamaan sanat;
"Hyvä...On."

Hetken aikaa Sam luuli jo joutuvansa luovuttamaan. Miehen hiljaisuus oli lähes huumaannuttavaa, mutta ilmeisesti tuo vain mietti hieman kauemmin, mitä sanoa. Siinä missä miehen silmät olivat synkät ja sääliä herättävät nainen suorastaan sädehti kevätauringon lailla. Sam ei suostunut kuitenkaan kuuntelemaan kieltäytyviä sanoja vaan tyrkytti kuponkeja kahta kiivaammin. Lopulta mies ojensi kätensä, myös hitaammin ja ikään kuin harkiten kaikkea. Mies myös tuijotti kuponkia niin kuin olisi voinut luulla Samin kironneen sen. Nainen kaikessa huomaamattomuudessa auttoi ojentamalla kupongin miehen sormien väliin ja oli kuin ei mitään olisi huomannutkaan. Hän hymyili sen sijaan leveästi ja selvästi tyytyväisempänä ja työnsi kupongit viitan kätköihin.

Hyväksyvä vastaus sai Samin nauramaan lopulta.
”Ihanaa! Tulehan niin mennään lämpimään. Tälläistä viileyttä pitäisi ollakkaan! Onneksi sain juuri mukavia pehmoisia huopia niin niihinkin voi kääriytyä. Tosin... Sinä et taida pitää vaaleanpunaisesta”, Samantha jutteli ja lähti ohjaamaan viimeistä saalistaan omaan pieneen kahvilaansa. Rose Bakeryn kyltti oli vanhan aikainen ja rinkelin ympärille oli kääriytynyt ruusu. Sam päästi miehen edellä sisään ja astui tämän jäljessä lämpimään.
”Ahh... Ota mieleisesi pöytä. Tiskin viereinen on lämpimin. Minä tuon sinulle teen ja jotain syötävääkin. Minäkin voisin syödä, sopiiko että liityn seuraasi?” Samantha heilautti hupun niskaansa ja sai kaikki ruskeat kiharansa sähköistymään. Hän avasi viittaa yhdessä pitäneen soljen ja riisui sen naulakkoon. Hänen yllään oli tosiaan keltainen mekko, jonka vyötäisellä oli musta rusetti ja alla mustaa tylliä tuomassa kuohkeutta. Hän oli kuin pieni kakkunen.
”Teetä teetä... pullaa myös ja piirakkaa! Minähän mainostin niitä sinulle niin kai minä tarjoankin!” Samantha jutteli ja asteli tiskin taakse kooten sauvaansa heilutellen nami kakut ja herkut tarjoittimelle. Sillä hetkellä leipomo oli tyhjä apulaista lukuunottamatta, joka oli kuuraamassa keittiössä.

Avery alkoi jo katua päätöstään lähteä Viistokujalle. Kai hänen olisi pitänyt ajatella hieman tarkemmin. Pohtia sitä mahdollisuutta, ettei hän kenties osaisi oitis reagoida tilanteisiin ja tuntemattomiin ihmisiin kuten olisi normaalisti niihin reagoinut.
Hän ei kuitenkaan tohtinut enää kieltäytyäkään ja antoi naisen johdattaa hänet kahvilaa kohden. Joskin jo kahvilakin kertoi, että paikk oli kuin julman, tunteettoman miehen painajaisista, Averylle tuo paikka olisi voinut olla kuin tahattomasta, hattaraisesta päiväunesta, jonka näkemisen hän keskittyisi kieltämään koko loppuikänsä ajan.
Jostain syystä toinen vaikutti hirvittävän ilahtuneelta saatuaan hänet mukaansa ja Avery joutui hetken pohdinnan jälkeen toteamaan, ettei hän ymmärtänyt toisen ajatusmaailmaa alkuunkaan. Tuskin maailmassa olisi yhtäkään toista joka pitäisi hänen seuraansa iloisena asiana. Paitsi mies itse tietysti. Hän nautti kovasti itsensä seurasta.

"Vaaleanpunaisesta...", Avery mumisi hitaasti ja koetti yhdistää tuon värin johonkin mielensä syövereistä löytämistään värisävyistä, mutta epäonnistui täydellisesti. Azkaban oli tehnyt kaikesta entistäkin vaikeampaa, mutta kahvilaan päästyään Avery tiesi vain tahtovansa ulos, paikka oli omituinen, luonnoton, pastellinsävyinen...Nätti.
Hän ei kuulunut tänne.
Velho oli aikeissa paeta, mutta kääntyessään ympäri hän ainoastaan kohtasi toisen innokkaan katseen ja tämän päällekäyvä luonne sai miehen kääntymään ontuen takaisin liikkeen sisätiloja kohtaamaan.
Hän seurasi toisen menoa eikä osannut päättää pöydistä mihin istuutuisi, joten tyytyi etsimnä katseellaan sen pöydän, josta toinen oli kaiketi puhunut ja oudosti nilkuttaen, jaloistaan juurikaan joustamatta, Avery suuntasi pöytää kohden ja istuutui alas. Kieltämättä hän tunsi jäsentensä jotenkin sulavan, vaikkei hän ollut edes tiedostanut tunteneensa kylmää. Katseensa tutki hitaasti kahvilaa, sen sisustuksen jokaisen yksityiskohdan. Aikaa se vei ainoastaan siksi, että häneltä vei aikansa syöttää näkemänsä kuva mieleensä ja ymmärtää mitä se tarkoitti.
"Hmphm...", Avery tyytyi vastaamaan kun toisen kysymys meni häneltä lähinnä ohi korvien, mutta hänen hymähdyksensä saattoi toki ottaa myös myöntävänä vastauksena miehelle esitettyyn kysymykseen.
Naisen hyörintä vei hetkeksi Averyn huomion eikä hän ollut varma mistä tuo näky häntä muistutti. Olisiko se muistuttanut häntä kodista? Sellaisesta, joka hänellä oli joskus aikoja sitten ollut? Mies kurtisti ajeltuja kulmakarvojaan ja laski katseensa syliinsä samalla kun painoi polvensa yhteen ja kietoi kätensä itsensä ympärille, keinuttaen itseään melkeinpä huomaamattomasti edestakaisin.
Kumma kyllä hän alkoi jälleen hiljalleen muistaa miltä eläminen tuntui.

Kuin pieni kodinhengetär Sam onnistui kokoamaan tarjottavat tarjottimelle, valmistamana teen, pyyhkimään tiskin ja siistimään vähän lautasiakin. Hän kaatoi teen kannuunsa ja asetteli kupit vielä toiselle tarjottimelle ja toisen hän leijutti edellään miehen lyökse. Hän hymyili mies paralle, joka näytti kovin eksyneeltä.
”Sano vain, että vihaat näitä värejä, mutta mun ruokaani kukaan ei voi olla rakastamatta”, nainen sanoi hymyillen ja laski tarjottimet toiselle pöydälle. Hän kaatoi kahteen teemukiin lämpimät teet ja asetti toisen herran eteen ja toisen toiselle puolelle pöytää itselleen. Tämän jälkeen hän laittoi esille kaikki syötävät ja lautasen niitä varten kummallekkin.
”Ethän ole alerginen millekkään? Olin ajattelematon enkä kysynyt”, Sam tajusi ja käänsi lempeän katseensa mieheen ja kohotti kulmiaan hetkeksi.

Samanthan istuutui pöydän toiselle puolelle ja näpäytti servetin auki ja asetteli sen sirosti syliinsä.
”No niin. Sinä näytät niin nääntyneeltä, että minä tarjoan. En voi päästää ketään lähtemään täältä sen näköisenä, kuin ruokaa ei olisi nähnytkään. Mitä se tekisi minun liiketoiminnalleni! Joten, jos sinun tekee suolaista mieli, suosittelen näitä. Tein ne tänä aamuna, salaisuus on taikinan kerrostamisessa niin niistä tulee rapeita ja meheviä. Jos taas haluat makeaa niin koeta tätä. Minä vaahdotin sen oikein kuohkeaksi. Vähän kuin söisit pilveä! Tosin en minä tiedä miltä se maistuu, mutta pehmeää se on. Lisäksi tämä on uusin kokeiluni. Joka maun rakeita, vain omalla vastuulla. Sitten on tietenkin suklaa kakkua ja muuta mukavaa”, Samantha jutteli ja työnsi olennaisimmat miehen eteen ja nappasi itselleen muffinsin.
”Hyvää ruokahalua ja minua voit muuten kutsua Samiksi. Samantha oikeasti, mutta Sam on mukavampi”, nainen totesi ennen kuin haukkasi palan muffinsistaan ja vaikeni – hetkeksi.

Eksyneeksi Avery olonsa tunsikin. Tämä paikka oli kuin lastentarinoiden piparkakkumaa eikä hän todellakaan kyennyt yhdistämään tätä ja itseään samaan lauseeseen. Toisaalta hänelle tuotti vaikeuksia muodostaa mielessään yhtään minkäänlaisia lauseita, jos nyt niin pitkälle tahdotttiin pätemisessä edetä.
Avery kohotti katseensa naiseen, joka palasi takaisin. Mekko tämän yllä sopi täydellisesti sisustukseen, mikä sai miehen laskemaan katseensa omiin vaatteisiinsa, jotka hän oli varastanut osittain jästien pyykkinaruilta, osittain alennusmyynneistä, sillä rahaa hänellä ei ollut mukanaan, kun ei ollut ennättänyt Irvetaan ja...Jotenkin hänestä tuntui, etteivät Malfoyt siinä missä Lestrangetkaan mielellään lainanneet vaatteitaan hänelle.
Niinpä Avery oli kiskonut jalkoihinsa mustat legginsit, mustat nahkasaappaat, pitkän mustan paidan ja vyön, jolla piti paidan vyötäisillään. Tuosta vyöstä jäi reilu pätkä ylimääräiseksi jo miehen laihuuden vuoksikin. Azkaban oli vaatinut veronsa ja sen Avery tiesi katsomatta peiliinkään. Silmänsä olivat tummien silmäpussien korostamat ja mustat hiuksensa takussa. Paita hänen yllään oli turhan suuri ja paljasti toisen hänen olkapäistään kun mies riisui tumman viittansa. Hihatkin hän oli solminut kyynärpäihinsä, mutta kiskoi ne vaivihkaa alas peittämään merkin käsivarressaan.
Allergia- kysymys meni häneltä täydellisen ohi, muttei häntä allergia olisi edes haitannut, ei mies moiseen jaksanut vähäisiä ajatuksiaan käyttää.

Avery silitteli kämmenillään käsivarsiaan, koettaen palauttaa ulkoilman riistämän, vähäisenkin tunnon jäseniinsä. Siitä oli totta puhuen aika kauan kun hän oli viimeksi syönyt kunnolla. Vankilasta paettuaan hän ei ollut vielä ehtinyt ruokailua ajatellakaan, joten toisen hänen eteensä tuomat pienet suolaiset saivat hänen vatsansa vaikertamaan ääneen.
Hän vilkuili ympärilleen pelokkaan villieläimen tavoin, suuntasi silmiensä tuijottavan, tyhjän katseen hetkeksi naiseen ennen kuin kumartui hitaasti...Ja nappasi vikkelästi iselleen muutaman toisen suosittelemista, suolaisista herkuista ja vetäytyi kauemmas pöydästä, takaisin penkkiinsä ja veti jalkansa syliinsä risti-istuntaan, sulloen toisen herkuista suuhunsa kuin toinen olisi saattanut hetkenä minä hyvänsä muuttua Lordi Voldemortiksi ja vaatia sen itselleen, jolloin hänellä ei olisi ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa se takaisin.
Mies silmäili toista tämän toivottassa hyvää ruokahalua ja huonoihin, inhoaviin tapoihin tottuneena mies melkein oletti toisen jo vaativan jotain vastinetta tarjoamilleen eväille kun tämä puhui hänelle niin... Kuin ihmiselle. Avery tuijotti toista aikansa ja sulloi lisää syötävää suuhunsa samanaikaisesti ennen kuin vastasi suu ruokaa pursuten ja hieman epäröiden;
"Avery."

Sam kykeni sivusilmällä tarkkailemaan miestä. Hän huomasi, että tuo oli joko käynyt läpi helvetin tai sitten ollut aineissa puolet elämästään. Sam ei osannut päättää kumpaa, sillä hän oli nähnyt melkolailla paljon huumeidenkin aiheuttamia asioita, televisio oli jästien karmivin keksintö. Hän kuitenkin vaistosi, että toinen oli aivan kuin vapautta tavoitteleva pupu. Lisäksi miehen vaatteet paljastuivat ja Samin teki mieli vain halata tuota tiukasti. Ohuet housut olivat niin karmaisevat, että nainen ihan värähti ja paita todellakin liian suuri niin luisevalle vartalolle. Oli ihme ettei mies ollut jäätynyt hengiltä! Sam päätti auttaa miestä, vähintäänkin ruokkimalla tuon kunnolla. Hän aloitti herkuilla ja teellä.

Sivusilmällä Sam pani merkille paljon asioita. Hän oli kyllä melko huithapeli, mutta hän kyllä tiesi, kun joku paleli. Tosin, miehen nälkäinen katse oli vielä karmeampi ja se, kuinka nuo samat silmät vilkuilivat kaikkialle. Sam unohti kuitenkin hetkeksi havaintonsa kun kuuli miehen vatsan vaikertavan ja näki tämän syövän, vaikkakin hivenen epäsivistyneesti. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään vaan natusti omaa muffinsiaan esittäydyttyään.

Samin oli pakko piilottaa lempeä hymynsä kämmenensä taakse kun mies sanoi nimensä.
”Hauska tutustua Avery, kuule. Sinä näytät jäätyvältä, odotahan niin haen sinulle tumman viltin. Ei vaaleanpunaista”, nainen sanoi ja nousi pöydästä kävellen noutamaan erään hyllyn alapuolelta paksun tummanvihreän viltin. Hän palasi Averyn luo ja ojensi sen miehelle: ”ole hyvä”.

Sam palasi istumaan ja katsoi Averya niin suoraan silmiin kuin mahdollista oli ja hymyiliyättäen.
”Onneksi minä nappasin sinut. En haluaisi ajatellakkaan kuinka kova nälkä sinulla on ollut. Oletko juuri tullut lontooseen? Siskoni sanoo, että Liverpoolissa on vieläkin kylmempää. Hirvittää ajatuskin”, nainen jutteli ja siemaisi teetään pikkusormi kevyesti koukistuen.
”Ai niin, olivathan ne hyviä? Minä vasta kehittelen sitä suolaisen reseptiä. Haluan luoda uuden mahtavan piirakan. Olen keskittynyt melkoisesti makeisiin, mutta pitäähän jotain suolaistakin olla”, noita jutteli ja sipaisi kiharia korvansa taakse. Apulainen vilkaisi salin puolelle ja totesi, että omistaja oli siirtynyt kyllä sangen outoihin kulkukissoihin ennen kuin palasi takaisin töihinsä keittiöön.

Kenties Avery oli lähes säälittävän ystävällisellä tuulella juuri nyt, mutta tavallaan, kaikessa outoudessaan tämä paikka kiinnosti häntä. Se ja sen omistaja eivät olleet samalla tavalla outoja ja joukosta erottuvia kuin hän itse taisi olla, mutta nämä olivat silti omalla tavallaan eriskummallisia ja...Ehkä jokseenkin kiehtovia.
Kummajaiset kai vetivät toisia puoleensa ja vaikka Averyä mietitytti ja epäilyttikin noidan ystävällisyys, hän oli silti siitä siinä määrin tyytyväinen, että sai ruokaa, juomaa, lämpöä ja seuraa. Seuraa hän kaipasi vain totutellakseen uudelleen maailmaan Azkabanin ulkopuolella, maailmaan, jossa eli muitakin kuin kuolemaan tai ikuiseen vankeuteen tuomittuja. Näiden kanssa toimeen tuleminen olisi jälleen opeteltava uudelleen, siinä missä näiden kanssa nyt täytyi toimeen tulla.

Avery tuijotti toista ja tämän tyhjää paikkaa noidan vielä poistuttuakin. 'Hauska tutustua'? Hän vilkaisi toista hämmentyneenä ja sai käsiinsä tummanvihreän viltin, joka tuntui pehmeältä ja lämpimältä jo hänen viileitä, karheita sormenpäitään vastenkin.
Mies taiteili sen vaikeasti ylleen ja kietoi sen ympärilleen, huokaisten vaimeasti ja ruokansa nielaistuaan kurotti nappaamaan pöydältä hieman lisää syötävää. Samalla hän otti toiseen käteensä teemukinsa ja siemaisi siitä varovaisen kulauksen.
Hän toden totta jopa nautti olostaan pitkästä aikaa. Oli ruokaa, juomaa, lämmin eikä tarvinnut hetkeen hermoilla Pimeyden Lordin tahdosta tai kuolonsyöjätoverien painostuksesta.

"T-tavallaan", Avery vastasi hitaan pohtivasti toisen kysyttyä oliko hän juuri saapunut Lontooseen. Ei hän kyllä ollut kaukana Lontoosta ollut, mutta silti paikka tuntui jotenkin aivan tuntemattomalta nyt, kun oli ollut melkein vuoden vangittuna neljän, kolkon, kivisen seinän sisäpuolella ja kuullut päässään ainoastaan muiden huutoja, todellisia ja kuviteltuja, karmaisevia huutoja.
Melkein vuoden ajan hän oli pärjännyt Azkabanin surkealla ruokatarjonnalla, joten hän ei osannut sanoa mitään erityisen viisasta ja kuvailevaa toisen suolaisesta piiraasta.
Sen sijaan hän tyytyi nyökyttämään kiivaasti päätään ja tukkimaan suuhunsa jo neljännen palan, jonka päätti pitää viimeisenään ja siirtyä kenties hieman makeampaan sen jälkeen.
Avery silmäili ympäristöä ja sai aikaiseksi muodostaa yhden kysymyksen, jonka kaiketi oli tarkoitus kysyä toiselta miksi tämä oli pistänyt pystyyn pastellisävyisen leipomokahvilan,
"Miksi?"

Noita katseli tyytyväisenä kuinka mies kääriytyi vilttiin ja kuunteli tuon tyytyväistä huokaisua kuin suurinta kiitosta hetkeen. Istuuduttuaan takaisin Sam taitteli jälleen huolella servetin syliinsä ja jatkoi syömistään ja teensä siemailua. Hän kuunteli miehen sanan ja hymyili, nyökkäsi, eikä kysynyt enempään. Toki hän oli utelias, mutta ei hän halunnut miestä nyt poiskaan pelottaa!
”Minäkin haluaisin välillä muualle kuin lontooseen. Hoidan kuitenkin tätä, joten en voi lähteä niin vain, Pidän kyllä valtavasti lentämisestä. Viimeksi lensin lähes skotlannin päähän asti. Hyvin kaunista seutua ilmasta ja maasta katsottuna”, hän sanoi hymyillen ja keskittyi hetkeksi muffinsiin.

Miksi kysymys selvästi hämmensi hetkeksi Samin täydellisesti. Hän kallisti päätään ja räpäytti silmiään pari kertaa kuin pohtien miksi? ”Miksi? No jos kysyt kahvilaa niin miksi minä tämän perustin... Minä olen lastenkirjailija ja pidän leipomisesta ja kukista. Minusta ei ikinä olisi voinut tulla mitään korkeasti koulutettua. Se olisi tylsääkin. Joten, minä perustin tämän! Tämä on leipomoni, kahvilani ja kukkakauppani. Lisäksi halusin kai vain luoda paikan minne voi tulla nauttimana. Miksi minä nappasin sinut, no koska sinä näytit olevan kunnon aterian tarpeessa ja lisäksi minun nenäni oli jäätymässä pois ja... mitä muuta?”, Sam jutteli ja hieraisi ajatuksissaan nenäänsä, joka tuntui yhä kylmältä. Hän hymyili leveästi ja lopetti muffinsinsa. Hänen ei tehnyt ruokaa enempää mieli, joten hän tyytyi vain juomaan teetään ja pitämään seuraa kovin hiljaiselle Averynille.

Keittiöstä kuului järkyttävää kolinaa ja ulvahdus.
"Perkeleen katti! Ulos! ULOS! Neiti Slayer, tuo sinun kattisi on taas keittiössä!" Apulainen nakkasi kissan niskavilloista kiinni pitäen ulos. Katti sähisi ja pörhistyi ensin, mutta sinkoutui sitten emäntänsä jalkoihin.
"Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa, että sinä et heittele eläimiä? Minä juuri sain tassun kuntoon!" Sam sanoi näyttäen lähennä hivenen ärsyyntyneeltä. Hän kumartui nostamaan kissan syliinsä ja silitteli sitä.
"No palaa töihin. Ei Gentleman enää sinne tule", hän ärähti apulaiselleen ja istuutui takaisin.
"Anteeksi... Kissa on uusi ja apulaiseni ei pidä siitä", Sam sanoi ja tarkisti kissan tassua puhuessaan. Kolli oli jo aloittanut syvän kehräyksen ja vilkuli Averya kuin sanoen: lälläslää minä olenkin hänen sylissään.

Avery hörppäsi teetä. Tee poltteli ikävästi kielellä, mutta mies pyrki parhaansa mukaan piilottamaan sen. Hän kurotti käteensä yhden muffinin, vaikka sormien kietominen varovasti sen ympärille osoittautuikin hetkellisesti normaalia vaikeammaksi.
Avery kurtisti kulmiaan, mutta sai kuitenkin kahden sormen pihtiotteen herkusta ja hakeutui sitten takaisin tuolin ja viltin suojiin, vilkaisten toista epäröiden, kuin olettaen, että tämä hyökkäisi pian hänen kimppuunsa.
"Kohta se on...Myöhäistä", Avery mumisi poissaolevana ja tuijotti muffininsa kuorrutusta edes ajattelematta kenen seurassa oli, osoittamatta sanojaan välttämättä kenellekään. Toiset eivät ehkä sitä vielä ajatelleet eivätkä sitä tunteneet, mutta Avery epäili...Ei, jotenkin hän vain tiesi, että maailma saisi pian tuta hänen Mestarinsa koston. Ministeriö saisi kokea ja myöntää karvaan tappionsa ja alistua heidän edessään. Taikaministeri olisi voimaton heitä vastaan, ei kykenisi tekemään mitään kansansa pelastaakseen. Jokainen vastustaja olisi tuhoontuomittu, jokainen jästisyntyinen saisi katsoa kuinka vanhempansa kituisivat, huusisivat tuskasta ja kieltäisivät lapsensa. Eivätkä he voisi tehdä mitään muuta kuin katsella ja tietää, etteivät heidän vanhempiaan väärin kohdelleet koskaan joutuisi vastuuseen teoistaan.
Avery käkätti hiljaa itsekseen, omille ajatuksilleen, sitä itse edes kunnolla tiedostamatta ja kastoi sormenpäänsä muffinin kuorrutteessa, vieden sormenpään sen jälkeen suuhunsa.

Ympärillään synkistynyt maailma palautui yllättäen pastellinsävyiseksi ja kaiken sen keskellä istui tuo oudosti pukeutunut noita, joka kertoili hänelle lapsista, leipomisesta ja kukista. Avery laski hetkeksi katseensa takaisin muffinssiin ja sen jälkeen vilkaisi ympärilleen kuin olisi vasta ymmärtänyt minne oli päätynyt. Kaiketi hänen aivosolunsa olivat viimein sulaneet ja lähteneet vuoden laiskottelun jälkeen hitaasti uudelleen liikenteeseen.
Avery katsoi toista laajentuneilla silmillään ja silmistään saattoi nähdä pienen, kohoavan...Paniikinko?
Hän ei kuitenkaan ehtinyt syyttämään toista sekopäisyydestä tai kertomaan kuinka tämä omalla käytöksellään ja päätöksillään tuomitsi itsensä varmaan tuhoon - ihan kuin hän itse olisi paraskin puhuja - sillä keittiöstä kantautunut kolina ja huudahdus saivat miehen oitis jaloilleen ja kaivamaan taikasauvansa taskustaan.
Kyllä, taikasauvan hän oli ehtinyt jo hankkimaan sillä ilman sitä hän ei yksinkertaisesti olisi pärjännyt.

Mies tuijotti tiiviisti keittiön oven suuntaan eikä kissan näkeminenkään riittänyt oitis häntä rauhoittamaan. Vasta kun oli aivan varma siitä, ettei ovesta hyökkäisi kymmenpäistä aurorien joukkoa Avery istuutui takaisin alas ja vilkaisi muffinia, jonka oli pudottanut lattialle. Hän kumartui pahoittelevana muffinin puoleen, kuin odottaen siltä anteeksiantoa, mutta kun sitä ei kuulunut, mies upotti sormenpäänsä lattialle levinneeseen päälliseen ja nousi sen jälkeen ylös, astellen naisen eteen.
Sen sijaan että olisi koettanut piirtää tälle jonkin sortin kermavaahtoviikset, hän kumartui hieman ja vei sormensa kissan eteen. Hän ei ollut vielä elämänsä aikana tavannut kissaa, joka ei olisi pitänyt herkuista, kuten muffinssien päällisistä - toisaalta hän ei myöskään ollut kohdannut elämässään kovin montaa kissaeläintä - eikä olettanut tämänkään kissan poikkeavan muista niin suuresti, ettekö eläin olisi voinut mutustaa hieman kuorrutusta.

”Kohta se on myöhäistä” sai Samin hämmästymään joksikin aikaa, mutta kun hän katsoi Tarkasti Averya hän havaitsi toisen ajattelevan kyllä jotain muuta kuin hänen pikkuista leipomoaan. Jos Sam olisi teinnyt miehen ajatukset, hänen ilmeensä olisi ollut kaukana siitä kiltistä ja herttaisesta noidasta. Hän rakasti vanhempiaan, hän rakasti jästejä – olihan hän kasvanut kuin jästilapsi. Hän ei lisäksi oikein käsittänyt väkivaltaa, kidutuskirousta hän ei ikinä saisi edes kakaistua ulos. Suurin järkytys olisi varmaan ollut ajatus pimeyden Lordista. Sam muisti ne hirveät päivät ja sen pelon: mitä äidille ja isälle tapahtuisi? Sam ei ollut päässyt siitä pelostaan ja ei koskana mainostanut syntyperäänsä vaikkei sitä hävennytkään. Hän tiesi, että oli yhä velhoja ja noitia, jotka halusivat satuttaa hänenlaisiaan.

Sam ei kysellyt kuinka monta risua Averyn luudassa oli jäljellä vaan jatkoi miksi vastaukseen vastaamista. Hän katseli miten tuo maisteli muffinsia ja hymyili. Hän tunsi olonsa tyytyväiseksi kun näki jonkun nauttivan hänen tekeleistään. Samin ääni kuitenkin hiljeni välillä kun hän katsoi lähes huolestuneena miestä. Hän ei yhäkään sanonut mitään. Onneksi katti osasi ajoittaa häiriköintinsä hyvin.

Molemmat syöjät kimposivat pystyyn, mutta Sam ei edes tavoitellut sauvaansa. Hän piti kuitenkin tiukasti sivusilmällä huolta siitä, että tuo ei loitsinut mitään. Kun tilanne rauhottui ja molemmat istuutuivat Avery poimi jotain lattialta kun Sam tutki kissaa tarkasti. Otus tuntui olevan kunnossa ja se liikahti yllättäen kohti jotain, jolloin Saminkin katse nousi ylös.

Hetken Sam hämmästyi miten hiljaa Avery oli siihen tullut. Miehen pituus oli korostunut kun tuo seisoi siinä kumartuneena ja... antoi katille makeaa.
”Sinusta tuli juuri sen lempi velho”, Sam totesi hiljaa ja hymyili Averylle kun kissa lipoi hivenen karhealla kielellään suurella hartaudella kuorrutteen pois velhon sormista.
”Gentleman on veteraani. Se on melkoinen tappelu pukari kun muita kissoja on lähellä, mutta pitää velhoista ja noidista. Makean perään se on täällä oppinut”, Sam kertoi ja katsoi kuinka kissa tapitti piaan muffinsia kuin pohtien voisiko se loikata siitä ja varastaa koko komeuden. Sam kohotti katseensa Averyn silmiin ja hymyili.

Ainakin Avery saattoi sanoa refleksiensä olevan vielä kunnossa, joskin hänen tapauksessaan kaikki oli vain hetkellistä ja voisi hyvinkin olla, ettei hän enää muutamaa minuuttia myöhemmin edes onnistuisi pitelemään sauvaa kädessään.
Toisaalta juuri sehän teki hänen elämästään hieman mielenkiintoisempaa. Ainakaan hän ei olisi turhan ennalta arvattava. Ja nyt joku olisi saattanut nauraa hänelle päin kasvoja, sillä koskas Avery olisi ollut ennalta arvattavissa? Hän ei aina itsekään ollut täysin perillä siitä mitä teki, joten miten muut sitten saattaisivat päätellä mitä hän milloinkin oli aikeissa tehdä.

Avery ei tiennyt mikä eläimissä veti häntä puoleensa. Kenties ne olivat jossain määrin samanlaisia kuin hänkin. Mestarilleen hän oli vain lemmikki, jota tämä kohteli huonosti. Ja sitten oli toisenkaltaisia, jotka asioista paremmin tietämättöminä kohtelivat häntä hyvin, ruokkivat, pitivät lämpimänä.
"Taisteluhenki on nykyaikana...Tarpeen", Avery vastasi takellellen jonkin verran sanoissaan ja kissan nuoltua sormenpään puhtaaksi, mies vei pitkät sormensa rapsuttamaan äksynnäköistä eläintä korvien takaa.
Hän ei kuitenkaan tahtonut antaa itsestään liian hempeää kuvaa ja isän opetukset - ne, jotka hän vielä jossain määrin muisti - palasivat mieleen kuin hän olisi kuullut ne vasta joitain päiviä sitten. Niinpä mies palasi sanaakaan sanomatta takaisin omalle paikalleen ja kietoi viltin uudemman kerran ympärilleen.
Teen houkutusta hän ei kyennyt vastustamaan vaan kurotti mukin käteensä, lämmitteli sormenpäitään sitä vasten ja kohotti mukin sitten huulilleen, vilkaisten vielä noitaa nopeasti, jokseenkin pohtivana, mutta yksikään kenties joskus aiemmin tässä elämässä käytetty keskustelunaloitus ei palannut enää mieleensä, joten hän tyytyi pitämään suunsa kiinni ja kumoamaan teetä alas kurkustaan.

Hiljaisuus kävi suorastaan painostavaksi, mutta mies ei yksinkertaisesti tiennyt mitä sanoa toiselle, ettei paljastaisi itsestään samalla liikoja.
Joku kuitenkin päätti lopettaa hiljaisuuden hänen puolestaan ja kolkutti oveen, näyttäen tuoretta painosta päivän lehdestä. Avery tuijotti lehden kansikuvaa tietämättä mitä tehdä. Näemmä Ministeriö ei enää kieltänyt virheitään vaan sen sijaan julkaisi suorastaan hälyttävän nopeasti uusia painoksia lehdistään kertoakseen kaikille tahoille muun muassa Azkabanista karanneista vangeista.
Kannessa komeili Bellan kuva ja teksti; "Lukuisia paennut Azkabanista!" "Ministeriö suosittelee äärimmäistä varovaisuutta".
Avery ei saattanut kuin toivoa, ettei toinen päättäisi vilkaista ilmaislehden sisäsivuille, sillä niiltä taatusti löytyisi kuva jokaisesta paenneesta. Tai mikäli huonosti kävisi...Hänen täytyisi kehitellä pakosuunnitelma...Tai keino saada toinen perumaan yleinen käsityksensä kuolonsyöjistä, joka taatusti vastasi yleistä käsitystä.

Avery sanoi siihen asti pisimmän lauseensa ja Sam kykeni vain nyökkäämään. Hän oli hyvin... epä-taisteleva. Hän ei todellakaan osannut oikeastaan puoliaankaan pitää, mitä nyt äristä vähän, mutta ei sen suuremmin. Gentleman oli ihan eri luokkaa. Kissa tosin oli nyt niin lumoutunut velhosta, että unohti kuka sitä oli hekteä aiemmin ruokkinut ja hoitanut. Kun Avery vetäytyi, kissa syöksyi miehen luokse.
"Se ei taida hyväksyä lopettamista", Sam totesi ja tarttui teekuppiin. Hänen päässään alkoi pyörimään sadun alku ja osittain sen takia hän ei huomannut hiljaisuuden venymistä, sillä hänen päänsä sisällä käytiin kovaa keskustelua. Noita kuitenkin hätkähti kuullessaan kolkutuksen.

Kääntäessään katseensa hämmästyneenä oveen Sam ei tiennyt mitä odottaa, muttei ainakaan kyseistä lehti-ilmoitusta. Hän nousi ja käveli ovelle sydän tykyttäen ja kalvenneena.
"Minä... minä ajattelin ettet ole vielä nähnyt. Suoraan painosta. En tule sisään, mutta pidä ovet kiinni", pyöreä velho puuskutti ja antoi Samille lehden. Noita otti sen kädet täristen vastaan ja katsoi mielipuolisen Bellatrixin kasvoja.
"Miten... ankeuttajat... Voi ei..." Sam katsoi velhoa huolissaan ja tärisevin käsin pyyhkäisiä hiuksiaan.
"Älä huoli Sam. Ei kukaan sinua voisi satuttaa. Kaikki tietävät että teet parhaat piirakat ja jos kukaan nostaisi sormen sinua vastaan saisi se vastata monen nälkäisen noidan ja velhon teoista. Pidä huolta itsestäsi", velho sanoi ja taputti lempeästi kirjailijan kättä.
"Pidä huolta itsestäsi ja terveisiä vaimolle", Sam sanoi ennen kuin sulki oven.

Sam katsoi Bellatrixin kuvaa, värähti, viskasi lehden sivuun ja hieraisi kasvojaan. Hänen oli yllättäen todella kylmä. Hän kietoi kädet ympärilleen ja katsoi katua. Pelko kouraisi hänen sydänalaansa. Gentlemanin naukaisu palautti hänet todellisuuteen.
"Oi.. Anna anteeksi. Asutko sinä kaukana? Minä vain... kadut ovat varmaan piaan täynnä ankeuttajia ja jos asut kaukana ei kannata... kyllä sinä tiedät", Sam sanoi ja lysähti tuoliin. Hän oikaisi kuitenkin ryhtinsä ja hymyili sitten taas.

Avery tuijotti hieman hämmentyneenä eläintä, joka pyrki takaisin hänen seuraansa. Niinpä hän nappasi kissan syliinsä ja sipaisi lattialle pudottamastaan muffinsista lisää kuorrutusta ja ojensi sormensa kissaa kohden.
Eläin sai kaikessa rauhassa keskittyä nautiskelemaan kuorrutteesta ja nuolemaan sitä hänen sormeltaan kun mies itse kiinnitti huomionsa mieheen, jonka kanssa suorastaan hirvittävän pirtsakka muffinityttö siirtyi puhelemaan.

Avery koetti piilottaa kasvoiltaan jännittyneisyyden, joka totta puhuen ei hänen kasvoillaan edes näkynyt, sen sijaan ilmeensä oli jotain hymyn ja irvistyksen välimaastosta ja miehestä oli vaikea sanoa oliko hän iloinen, vihainen, ilkikurinen vai koettiko hän pysytellä vakavana.
Noita vaikutti huolestuneelta, mutta Avery oli lähinnä huolissaan vain omasta nahastaan eikä voinut estää vaimeaa huokaisua kun nainen pisti lehden syrjään eikä katsellut sitä sen suuremmin. Kaiketi tämä oli liian huolissaan omasta turvallisuudestaan välittääkseen siitä, millaiset tyypit hänen kimppuunsa saattaisivat käydä. Ja tottakai tilanteessa täytyi ottaa huomioon myös ankeuttajat, nyt ei voinut lainkaan tietää ketä ne tottelisivat jos tottelivat ketään.
Avery ei ollut huolissaan omasta turvallisuudestaan sen osalta. Ankeuttajat hän tunsi jo jossain määrin, sen sijaan hän ei tiennyt kuinka toinen reagoisi jos saisi tietää mistä hän oli paennut ja kuka hän todellisuudessa oli, millainen velho hän oli. Tai jos Ministeriö katsoisi parhaaksi tutkia jokaisen Viistokujan liikkeen, siinä vaiheessa hänen pitäisi ottaa jalat alleen ilman, että noita tajuaisi laverrella hänestä.

Avery hymyili huvittuneena ennen kuin pudisti pienesti päätään ja vastasi suunnitellusti;
"Aika kaukana..."
Nyt hänellä olisi siis toistaiseksi piilopaikkakin. Ehkei ollutkaan ollut aivan väärä ratkaisu lähteä toisen mukaan. Vatsansa oli täydempi kuin aikoihin vaikkei hän ollut syönyt puoliakaan pöydälle asetelluista herkuista, hänellä oli lämmin, jonkinmoista seuraakin ja suoja ankeuttajilta, jotka eivät toivon mukaan koskaan saisi päähänsä ilmaantua nuuskimaan leipomon sisätiloja.
Jo ajatuskin ankeuttajista onnistui nostamaan kylmät väreet hänen niskaansa, vaikkei hän osannutkaan pelätä oman turvallisuutensa puolesta mitä ankeuttajiin tuli.
"K-karmeita olentoja...", Avery mumisi ja värähti silminnähtävästi, keskittyen rapsuttamaan syliinsä jäänyttä kissaa samalla kun toisella kädellään kiskoi vilttiä tiukemmin ympärilleen. Ankeuttajien ajatteleminenkin sai hänet palelemaan.

Averyn ilme oli hyvin.... hämmentävä. Sam ei osannut tulkita sitä laisinkaan, joten hän päätti keskittyä miehen sanoihin. Kissa tuon sylissä pörräsi kuin mehiläinen kukkakedon ympärillä.
”Sitten sinä taidat tarvita paikan nukkua. Minä voin majoittaa sinut yöksi. Pimeä tulee pian”, Sam totesi ja otti harteilleen villaneule takin ja vilkaisi kujalle.
”Niin ovat, mutteivat ne tänne tule. Minä käyn lähettämässä apulaisen kotiin”, Sam totesi ja asteli keittiöön.

Samin ei vienyt kauaa aikaa vakuuttaa tyttöa lähtemään ja tämän jälkeen hän sauvaansa heilauttamalla siisti keittiön ja palasi myymälän puolelle. Hän osoitti jokaista ikkunaa vuorollaan lennättäen ikkunalaudat kiinni.
”Tuskin kukaan haluaa mitään minun leipomostani”, Sam sanoi astellessaan Averyn ja kissan luokse.
”Voin minä varmaan järjestää sinulle huoneen muualtakin, jos haluat. Minä vain... en haluaisi olla yksin. Lintuni ja kissa eivät oikein kamalasti tuo turvallisuuden tunnetta”, Sam myönsi ja katsoi hetken muualle ja hymähti: ”Sinä saat sanoa ei Avery, mutta olisin hyvin kiitollinen jos voisit jäädä”. Jos Sam olisi avannut lehden, ja katsonut kolmatta riviä neljättä kuvaa oikealta hän ei ikinä olisi sanonut niitä sanoja. Nyt hän kuitenkin piti Averya vain normaalina velhona, joka oli kaukana kotoa.

Tajutessaan miten tökeröltä hän kuulosti Sam punastui ja kääntyi tiskin luokse. Hän alkoi siivota sitä.
"Varmasti vuotavassa noidankattilassa on nyt huoneita vapaina", hän mutisi ja asetteli lasikupuja herkkujen päälle ja kiillotti tiskiä samalla kun loitsi tuolit pöydille ja mopin töihin. Hän toisinaan haaveili kotitontusta, mutta pärjäsi kyllä loitsuinkin. Hän oli erinomaisen hyvä juuri kodinhoito loitsuissa, jostain kumman syystä.

Avery yllättyi kun noita suostui majoittamaan hänet luokseen koko yöksi. Hän oli toisaalta jo varautunut siihen, että aamuyön hämärinä tunteina kaikkoontuisi jonnekin Lestrangien kartanon suunnalle, mutta tietysti hän viettäisi yönsä mieluummin täällä, sillä hän tiesi kyllä, ettei sairautensa vuoksi ollut kovin pidetty kuolonsyöjien keskuudessa - eikä sen paremmin muidenkaan. Ei toinenkaan hänestä ja hänen turvallisuudestaan olisi välittänyt, jos olisi tiennyt kuka hän oli, mutta eipä toinen sitä kysynytkään, joten Avery saattoi huoletta suostua jäämään yöksi toisen luokse.

Avery sai teensä juotua ja pudisti pienesti päätään toisen sanoille. Mikä ihmisiä oikein vaivasi nykyään? Nämä tahtoivat jonkun jäävän seuraksi, mutta eivät kuitenkaan tohtineet kunnolla edes pyytää sitä vaan ehdottelivat ensin yöpaikkaa jostain muualta?
Eikö olisi riittänyt vain ujo toteamus siitä, kuinka tämä mieluusti tahtoisi jonkun tänne seurakseen? Averylle kyllä olisi riittänyt, sillä hänen mielestään oli aika selvää, että hän jäi mieluummin nukkumaan tänne kuin että olisi lähtenyt Vuotavaan Noidankattilaan, tuonne ulos, ja vieläpä maksanut yöstään siellä, kerta hänelle oli tarjottu majapaikka täältä yhden yön ajaksi. Pidemmäksi aikaa hän ei yösijaa tarvinnutkaan.

Avery nousi ylös, mutta piti yhä kissan sylissään, laskien sen varovasti ja oudon vaikeasti, jalkojaan suuresti koukistelematta - yksinkertaisesti koska ei siihen sillä hetkellä pystynyt - lattialle.
"Voin minä...Jäädä", Avery vastasi ja koetti loihtia huulilleen hymyn, joka muistutti lähinnä outoa virnistystä, mutta yritys se oli sekin.
Avery nojasi kyynärpäänsä tiskiä vasten ja jäi odottelemaan, että toinen sai paikan niin siistiksi kuin sen tahtoi. Hänellä ei ollut kiirettä minnekään. Nyt hän saattoi vain rauhassa nauttia paikasta jonne oli päätynyt, ja siitä tosiasiasta, ettei häntä todennäköisesti tajuttaisi täältä edes etsiä. Eli toisin sanoen, hän oli turvassa Ministeriöltä ollessaan lähempänä näitä kuin mitä nämä itse osasivat aavistellakaan. Kuinka ironista!

Eräänlainen riemun kiljahdus pääsi Samilta, kun tämä oli pidättänyt lähes henkeään vastausta odotellessaan. Valitettavasti hän oli sen saadessaan tiskin alla ja singahtamassa suoraksi, jolloinka hän täräytti päänsä tiskiin.
”Au...” hän totesi koetellen päätään ja sitten jatkoi riemuitsemistaan kuin ei olisi äsken ollut saamassa aivotärähdystä.
”Kiitoskiitoskiitos”, hän sanoi ja kipitti nopeasti halaamaan Averya matkalla ovelle. Tämän jälkeen hän käveli lintuhäkeille, heitti siemenet sisään ja peitti murunsa kankailla.
”Nukkukaa hyvin”, hän mutisi ja vilkaisi sitten ympärilleen. Kaikki näytti siistiltä ja moppikin veteli viimeisiä vetojaan. Sam siis käänsi enää kyltin closed puolelle ja loitsi oven hyvin kiinni pitäväksi.

”Okei, täällä on kaikki valmista”, Sam lopulta totesi ja tarttui kassaan ja veti rahalippaan ulos. Hän veisi sen yläkerran säilöön ja sen jälkeen petaisi vuoteet. Hän olisi valmis nukkumaan heti, kun pää koskisi tyynyä.
”Niin, sinä voit nukkua sängyssäni. Sohva on aivan liian pieni noin pitkälle miehelle. Saisit vain selkäsi kipeäksi”, Sam jutteli noustessaan portaita toiseen kerrokseen. Hän työnsi rahat kassakaappiin ja sulkisen sauvan näpäytyksellä. Kynttilät olivat syttyneet heti kun he olivat astuneet asunnon puolelle.

Samin asunto oli hillitympi kuin alakerta, mutta yhä hyvin kotoinen. Värit eivät enää kirkuneet vaan muuttuivat pehmeämmiksi ja murretuiksi. Keltainen hallitsi vahvasti punaisen kanssa, mutta harmonisemmalla tavalla. Eteisessä oli vain suuri peili, rottinkituoli ja naulakko, johon Sam ripusti essunsa. Hän asteli tämän jälkeen oohuoneeseen, joka oli suurempi ja tehty kuin illan istumisia varten ja sen hyllyt pursusivat kirjoja useimmilla kielillä.

Huoneistossa oli makuuhuone, työhuone, olohuone ja suuri keittiö. Lisäksi Samillä oli todella iso vaatehuone, jossa oli enemän vaatteita kuin noita todellisuudessa tarvitsi.
”Tervetuloa tähänkin matalaan majaan”, hän sanoi astellessaan sulkemaan ikkunan. Vilkaistessaan kadulle hän näki viimeisten ihmisten juoksevan koteihinsa.

Avery tiesi, ettei toinen olisi noin riemastunut mikäli tietäisi totuuden, mutta sitä oli hauska piilotellä. Kukaan ei ollut aikoihin kohdellut häntä hyvin, joten kai hän saattoi nautiskella noiden ystävällisyydestä hetken, vaikka voisikin olla, että hän joutuisi aamun valjettua hankkiutumaan tästä eroon.
Pahuudessa oli se huono puoli, että vaikka joistain ihmisistä oppi pitämään, näiden tappaminen tuntui ainoastaan valitettavalta tosiasialta.

Avery sai pian ilahtuneen noidan syleilyynsä eikä osannut tehdä muutakaan kuin kiertää tökerösti kätensä jotenkuten tämän ympärille. Muutama kevyt, epäröivä taputus suunnattiin noidan hoikkaan selkään ennen kuin Avery vetäytyi hieman hämmentyneenä kauemmas toisesta. Selvä, toisen ystävällisyys oli vaihteluna mukavaa, mutta hän ei todellakaan ollut odottanut eikä tottunut halauksiin tai moiseen innostukseen.
Avery ei myöskään esittänyt vastaväitettä toisen vuoteen valtaamiseen. Tietysti hän olisi voinut ehdottaa, että tämä nukkuisi hänen kanssaan vuoteessa, mutta miksi turhaan riskeerata niin kovasti kaivatut yöunet paljastumisella? Nukkuessa Pimeyden Piirron tarkoituksellinen piilottelu ei nimittäin enää onnistunut ja hän saattaisi jäädä kiinni toiselle koska vain.

Velho seurasi toista yläkertaan, mutta pysähtyi eteisessä kuin seinän odottamatta kohdannut. Tahtomattaankin mies jäi tuijottamaan omaa kuvajaistaan peilistä. Hän kumartui lähemmäs peiliä eikä kyennyt uskomaan, että tuollaisessa ajassa saattoi muuttua niin paljon. Hän oli vanhentunut silmissä ja näytti...Noh, karmealta.
Avery irvisti, vaikkakin ilmeensä muistutti enemmän epäonnistunutta, hyvin häröä hymyily-yritystä, jonka näkeminen peilin kautta sai Averyn lopulta kääntymään nopeasti pois ja kiskomaan sormilla itsepäistä hymyä huuliltaan.
Vaiteliaana hän etsiytyi huoneeseen, jonne pirtsakka noita, jonka nimeä hän ei muistanut, oli kadonnut.
"Sinä...", hän aloitti ja epäröi jo hetken jatkamisaikeitaan tietämättä miksi koki tarpeelliseksi esittää moisen asian tälle puolituntemattomalle noidalle, joka oli suorastaan kuin hänen vastakohtansa, "...Ystävällinen."

Sam huomasi heti, ettei Averya halattu laisinkaan tarpeeksi. Nainen itse oli tottunut saamaan lämpimiä halauksia paljon ja hän myös jakeli niitä mieluusti. Mies kuitenkin taputti häntä selkään ennen kuin etääntyi ja hän pääsi takaisin kiitämään ympäri omaa yritystään. Lopulta hän kaitsi vieraansa yläkertaan.

Koska Sam ei ikinä ollut nähnyt Averya muuta kuin nääntyneenä, ei hän oikeastaan ajatellut tuon ulkonäköä sen suuremmin. Kyllähän miehessä oli jotain hyvin karmivaa, mutta Sam ei siihin huomiotaan juurikaan kiinnittänyt. Hän sen sijaan asteli makuuhuoneeseensa, jossa heitti oman peiton ja tyynyn syrjään ja kaivoi kaapista vieraspeittoa ja puhtaita lakanoita, jotka tuoksuivat heikosti laventelilta. Noita huomasi velhon astelevan huoneeseen ja antoi toisen olla ja tutkia. Ei hänellä ollut mitään salattavaa, joten hän antoi aina kaikkien olla miten lystäsivät.

Averyn puhuessa Sam käänsi katseensa tähän ja odotti kaikessa rauhassa, mitä hänelle oltiin sanomassa. Kun Avery sanoi hänen olevan ystävällinen noita punastui kevyesti ja hymyili vain.
”Minusta on mukavaa olla muille ystävällinen. 'Kohtele muita kuten haluat itseäsi kohdeltavan', lukee eräässä kirjassakin. Lisäksi en oikein edes osaa olla ilkeä. Kerran koulussa, koetin ilkeillä yhdelle luihuselle kun tämä oli tönäissyt minut portaissa, mutta se oli niin säälittävää että hän vain nauroi. Etkä sinäkään hassummalta Avery vaikuta. Vähän siltä kuin et olisi saanut ihan niin hyvää kohtelua kuin ansaitsisit”, Sam kertoi naurahtaen muistolleen, mutta lopussa hän katsoi vain miestä hyvin lempeään tapaansa.
”Haluatko käydä lämpimässä kylvyssä?”, Sam kysyi laittaessaan pussilakanaa ja levittäessään sen siististi sängylle.

Averyn oli vaikea päättää kuinka edes koettaa reagoida noitaan. Tavallaan hän tahtoi reagoida itselleen luonnollisella tavalla; halveksuen ja tunteettomasti. Toisaalta hänen täytyi totutella tähän maailmaan uudelleen, joten kaiken Azkabanissa koetun jälkeen toisen poikkeava käytös kävi...Noh, tavallaan mukavasta vaihtelusta. Mutta samalla hän tiesi, että olisi väärin pitää toisen käyttäytymisestä ja tavasta, jolla tämä kohteli häntä ilman pelkoa ja ennakkoluuloja. Ja se kaikki kuitenkin päättyisi siihen, kun toinen saisi tietää totuuden hänestä. Ei veisi aikaakaan, että totuus valkenisi noidallekin.
Ja kun niin tapahtuisi, olisi tämän kannalta parempi, ettei hän olisi enää täällä.

Avery selasi huonetta läpi katseellaan. Se oli tavallaan kai kaunein huone, jossa hän oli koskaan saanut nukkua, mutta hän ei enää osannut arvostaa kauneutta. Kauneus ei välttämättä sisältänyt mukavuutta eikä hän... Kuulunut tällaiseen huoneistoon. Tämä oli täysin hänen vastakohtansa ja jo senkin vuoksi teki Averyn olon jokseenkin epämukavaksi.
Hän kuitenkin päätti nauttia saamastaan tilaisuudesta ja ottaa kaiken ilon irti kun sai pitkästä aikaa vain olla, nautiskella rauhassa ilman velvollisuuksia. Ellei Mestarinsa sitten päättäisi oitis kutsua häntä luokseen, mutta sitä Avery jaksoi epäillä.

Avery kurtisti kulmiaan. Toisesta oli...Mukavaa olla ystävällinen? Mies irvisti, vaikka onnistuikin näyttämään ainoastaan vihaiselta, mutta yritys hyvä kymmenen.
Olisiko hän ansainnut parempaa? Avery pudisteli päätään itsekseen. Hän oli tehnyt itse omat valintansa ja määrittänyt sen paljonko ansaitsi. Hän ei ollut koskaan ollut tyytymätön! Toisaaltahän ei myöskään koskaan ollut tullut ajatelleeksi, että elämänsä olisi saattanut olla parempaakin.
Ja paremmasta puheenollen...
"Lämpimässä...Kylvyssä...", Avery mumisi ja huokaisi jo pelkästä ajatuksestakin. Yksi kylpy ei ollut riittänyt poistamaan vuoden likoja, "...Ha-haluaisin."

Sam oli hyvin tehokas kun kyseessä oli kodinhoito. Hän siloitteli lopulta vuoteen niin pehmoisen näköiseksi, että jopa häntä houkutti kaatua siihen ja vain nukahtaa! Hän tunsi itsensä hyvin ylpeäksi tästä suorituksesta. Hän kääntyi kun Avery ikäänkuin maisteli kylpysanoja. Miehen huokaisu kuitenkin kertoi jo vastauksen ja Sam olisi ajanut vaikka miehen kylpyhuoneeseen. Hän ei antaisi kenenkään likaisen lukkua niin nätisti pedatussa vuoteessa!
”Selvä. Minulla pitäisi olla puhdas pyyhe kylpyhuoneessa. Haluatko, että pesen vaatteesi?”, Sam jutteli ja lähti ohjaamaan honteloa velhoa kylpyhuoneeseen, joka oli vastapäätä makuuhuonetta.

Kylpyhuoneessa Sam kumartui poimimaan alahyllyltä puhtaan pyyhkeen.
”Hmm.. Tuosta hanasta tulee lämmintä, tuosta kylmä. Tuo ei tuoksu kamalasti ruusuilta tai muiltakan. Enemmän yrttien tuoksuinen kuin kukkien. Tuo on puhdas harja ja... niin. Tuskin sinä paljoa muuta tarvitset”, Sam sanoi ja osoitteli kaikki asiat vuoron perään ja perääntyi käytävään.
”Ole niin kauan kuin haluat!” hän sanoi hymyillen.

Kun Avery oli sulkeutunut kylpyhuoneeseen Sam haki omat peitteensä ja vei ne olohuoneeseen tehden itselleen pedin sohvalle. Hän kävi myös vaihtamassa mekon omaan yöpukuunsa ja kietoutui mukavaan aamutakkiin joka ylsi hädin tuskin polveen, jota koristivat ruusun nuput ja kukat. Hän kyllä mietti hetken pukeutuisiko pitkään aamutakkiinsa, mutta kun se oli niin ikävä ja tuli jatkuvasti eteen.Hän haki keittiöstä kupposen teetä ja käpertyen sitten lempi nojatuoliinsa hyvän kirjan kanssa. Avery saisi räjäyttää puoli taloa kylpyhuoneessa eikä Sam huomaisi mitään.

Avery ei tiennyt miksi toinen suostui omasta tahdostaa toimimaan palvelustytön tavoin, siinä missä tämä myös noin vain otti tuntemattoman miehen asuntoonsa ja oli kaiketi valmis varauksetta nukkumaan ensiyönsä kuin kokien olevansa turvassa, koska asunnossa oli velho seurana. Velho joka sattui olemaan kuolonsyöjä?
"Ei...Tarvitse", Avery vastasi muistaessaan, että oli juuri vienyt nuo vaatteet joko pyykkinarulta tai alennusmyynneistä, joten ne todennäköisesti olivat aika puhtaita. Hän kuunteli annetut ohjeet ja piti visusti huolen siitä, että toinen oli mennyt ennen kuin edes harkitsi vaatteidensa vähentämistä. Hän otti taikasauvan taskustaan ja lukitsi kylpyhuoneen oven ennen kuin riisui paitansa. Katseensa osui jälleen peiliin, pienempään sellaiseen ja hän saattoi nähdä siitä vain kasvonsa ja hartiansa. Jo tuo peilikuvakin näytti erittäin surkealta ja heikolta eikä Avery kyennyt katselemaan itseään sen pidempään.
Hän potki raihnaiset kengät jaloistaan, vyö oli pudonnut lattialle paidan mukana ja legginsit tekivät niille pian seuraa. Alushousuista ei puhuttu, koska niitä hänellä ei yksinkertaisesti ollut. Legginsit ja paidan pitkä helma olivat onnistuneesti piilottaneet tuon seikan.

Avery nautiskeli rauhassa suihkustaan liki tunnin ajan ennen kuin sai aikaiseksi poistua. Hän ehti pesemään hiuksensa ja vartalonsa useampaan otteeseen ja kylpyhuoneesta viimein poistuessaan tunsi olonsa pitkästä aikaa oikeasti puhtoiseksi.
Mies kantoi vaatteensa vuoteen vierelle ja pudotti ne laiskasti lattialle, riisuen pyyhkeen hiuksistaan ja kietoi sen nopeasti lanteilleen.
Noita kuulosti olevan omissa maailmoissaan, muttei hän tahtonut ottaa sitä riskiä, että lentäisi talosta alastomuutensa vuoksi.
Avery keskittyi paidatta, pyyhe laihan lantion ympärille jotenkuten kiedottuna - joskin sen paljasti yhä yläpuolellaan hieman tahdottua enemmän - selvittämään hiuksiaan sormillaan. Nyt kun hän oli puhdas ja saisi viettää yönsä oikeassa vuoteessa, hän ei tahtonut hiustensa olevan takussa.

Sam hihitti kirjan henkilöille ja käpertyi vain pienemmäksi palloksi. Gentleman oli tassutellut olohuoneeseen ja käpertynyt tyynyn päälle sohvalle. Son komea vartalo lähes piilotti pikkuruisen sohvatyynyn ja siihen kissa jäi hetkeksi. Se kuitenkin halusi huomiota ja päätti häiriköidä noitaa, koska se kumma velho oli toisessa huoneessa eikä kissaa huvittanut mennä tuota häiritsemään. Gentleman siis hypähti alas sohvalta ja hiipi noidan kimppuun. Vaikka tuo kuinka päällään puski ei noita reagoinut mitenkään ja lopulta kissa iski kynnet vaatteiden päälle – noita rääkäisi.
”Gentleman! Au!” tuo sanoi ja irrotti kissan silkkisestä aamutakista ja yöpaidastaan. Katti sinkoutui huudon takia sohvan alle ja jäi sieltä kyyräilemään noitaa.
”auauau... Miksi sinä noin teit?” Sam kysyi kuin kissa olisi voinut vastata. Kissan kynnet olivat osuneet mukavasti aiheuttaen kunnon haavaumat.

Laskettuaan kirjan käsistään Sam nousi mukavalta sippuralta ja lähti ontumaan keittötä kohti.
”Typerä kissa”, hän mutisi mennessään ja vilkaisi huoneeseensa huomaten Averyn lopettaneen kylpemisen ja jatkoi sitten keittiöön. Hän haki haavan puhdistus aineen ja painoi sitä jalalle. Nainen irvisteli kirvelystä ja josti jalan tuolille, sillä hän ei uskonut Averyn sinkoutuvan keittiöön nopeasti. Hän ei kieltämättä elänyt mitään siveellistä elämää, muttei halunnut kyllä vilautellakkaan miehille, joita ei aivan tuntenut.

Kissan kynnet olivat tehneet mukavaa jälkeä. Sam päätti leikata ne heti ensimäisenä kun saisi katin käsiinsä. Hän huuhteli haavan huolella, sillä Gentleman ei todellakaan ollut mikään sisäkissa vaan se kulki melko vapaasti. Hän toivoi sen riittävän, sillä mikään ruma kääre ei tehnyt asusta nättiä.

Avery kuuli noidan kiljaisun, mutta kissan nimi sai hänet olettamaan, että eläin oli tehnyt jotain eikä hän pitänyt kiirettä suunnatessaan muita tiloja kohden. Sen sijaan hän kävi ensin etsimässä kylpyhuoneesta sitekäärön, jonka kietoi käsivartensa ympärille, peittämään Pimeyden Piirron, jota hän ei varsinaisesti tahtonut esitellä toiselle.
Se olisi alastomuuden lisäksi toinen seikka, joka saattaisi lennättää hänet ulos täältä alta aikayksikön.

Avery suuntasi olohuoneeseen. Toista ei näkynyt, joten hän tyytyi ainoastaan epäröiden, kähähtäen huikkaamaan;
"Onko...Kaikki hyvin?"
Siitä oli kauan kun hän oli viimeksi korottanut ääntään senkään vertaa, joten huudahdus kävi aika vaikeaksi, mutta onnistui varmaan ainakin kiinnittämään noidan huomion.
Avery etsi noitaa katseellaan samalla kun antoi katseensa kiertää lukuisissa kirjoissa. Jotkin kielet olivat tuntemattomia, jotkin muistuttivat kovasti englanninkieltä, mutta Avery ei tahtonut enää muistaa kuinka luettiin.

Hän nappasi yhden tummakantisen kirjan hyllystä samalla kun piti toisella kädellään kiinni pyyhkeestään, jottei se putoaisi lattialle.
"Mitä...Mistä...Mitä se sanoo?" Avery kysyi ja tuijotti kirjaa. Lyhyt lause oli selkeästi englantia, mutta hän ei kyennyt muistamaan...Eikö hän todella osannut lukea enää? Se taito täytyisi opetella uudelleen.
Avery kääntyi ympäri kirjan kanssa ja kohtasi kissan katseen sen tuijottaessa häntä sohvan alta.
"Miksi...Kissaa säilytetään...S-sohvan alla?" hän kysyi kun tiedosti sairautensa ottavan hetkellisesti enemmän valtaa hänestä eikä mies tahtonut enää muistaa kuinka puhuttiinkaan. Irvistäen hän pakeni makuuhuoneeseen, istuutui sängynlaidalle ja painoi päänsä käsiinsä.
Ei juuri nyt. Hän oli hetken ajan tuntenut itsensä aiempaa viisaammaksi kuin sairaus olisi kadonnut Azkabanista pakenemisen jälkeen, mutta nyt se oli palaamassa takaisin.

Averyn ääni kuului käheänä, mutta Sam arvasi mitä mies kysyi.
”On! Tuo katti vain iski kyntensä minuun”, noita huikkasi ja laittoi laastarin jalkaansa. Hän valutti hanasta vettä hanasta ja käveli olohuoneen ovelle. Hän näki Averyn pitelevän käsissään hänen yksistä harvoista todellakin aikuisten kirjoista. Mies näytti vielä kurjemmalta ilman vaatteita. Sam näki selkänikamat, kalpean ihon ja hänen teki mieli rynnättä hakemaan lisää ruokaa, jotta voisi syöttää miestä lisää ja saada tuohon vähän pyöreyttä. Edes Sam ei ollut niin kurjan laiha.
”Sinulla on käsissäsi runo kirja. Edgar Allan Poen. En näe tänne asti mitä se sanoo, mutta hän oli menneisyyden vainoama kirjailija”, Sam kertoi ja käveli nostamaan pudonneen kirjan. Avery kysyi hieman outoja sanamuotoja käyttäen miksi Gentleman oli sohvan alla.
”Se pak...” Samin lause jäi kesken kun hän huomasi velhon poistuneen.

Hitaasti noita suoristautui ja Gentlemania vilkaisten lähti kohti muita huoneita, löytäen Averyn sängyn laidalta.
”Avery...” Sam sanoi hiljaisella äänellä ja tassutteli huoneeseen. Varoen hän kosketti miehen kättä ja polvistui tämän eteen maahan.
”Avery... Oletko sinä kunnossa?” noita kysyi huolestuneella äänellä. Silittäen valkeaa käsivarren ihoa.
”Voinko minä auttaa jotenkin vai haluatko olla rauhassa?” hän kysyi ja vilkaisi Gentlemania joka oli myös tassutellut huoneeseen. Samin äänen sävy oli lempeä, hieman varovainen, mutta ennen kaikkea hieman huolestunut. Hän huomasi siteen miehen kädessä ja tunsi itsensä surulliseksi. Kuka oli kohdellut tuota niin kaltoin, että hän saattoi laskea kylkiluutkin ihon läpi? Kuka oli ollut niin julma? Sam olisi halunnut potkia niitä roistoja.