Child's play on dark days

[[ Maaliskuun haaste-peli! Rehtori Dumbledore tänne.
Ajankohta: ma, 23. joulukuuta 1974.

Juniorin ulkonäkönä lapsena on Haley Joel Osment, tämän pelin aikaan lähinnä elokuvasta Anna hyvän kiertää. Ks. Juniorin hahmoesittely, siellä on lopussa muutama kuva.]]


Britannian joulunaika ei ollut entisensä sillä kuolema ja ahdasmielisyyden varjo roikkui sen yllä ja synkkeni vuosi vuodelta. Se ei kuitenkaan himmentänyt useimpien lasten joulumieltä, lapset kun harvemmin murehtineet aikuisten asioita. Illan hämärtyessä hurjaa vauhtia joulukuun alkuillassa, eräs lontoolainen pikkupoika oli parhaillaan sotkeutumassa aikuisten asioihin täysin lapsellisin motiivein.

11-vuotias, läpimärkä ja vettä tippuva Barty Crouch Jr. sotki tummansinisen polkupyöränsä satulassa melkoista vauhtia kotia kohti, jalkakäytävän laidalla. Ei hänellä muuten kiire olisi ollut, hän ehtisi hyvin pyörällä kotiin ennen pimeää kuten määrä oli - mutta kun sää oli muutaman asreeb pakkasen puolella ja hän oli äskettäin joutunut ekaluokkalaisen luhuisen jäävettä sisältäneen pilan kohteeksi. Hän ei ollut pukeutunut sään mukaisesti vaan vain siniseen t-paitaan mustan, auki olecan talvitakin alla, kevyisiin vaaleansinisiin farkkuihin ja ruskeisiin syyslenkkareihin. Pipo pitäisi taikoa hänen päähänsä jotta se pysyisi siinä, eli sekään ei ollut suojannut jäävedeltä lojuessaan ties minkä roskapöntön päällä nytkin. Eikä häntä huvittanut sairastua joulunpyhiksi. Äiti yleensä salli kaiken mitä hän ikinä halusikaan tehdä, mutta ei ulosmenoa kuumeessa – ja joulupäivänä Tylyahossa järjestetyssä joulutpapahtumassa olisi loistava tilaisuus kostaa tämä jäinen kärsimys. Mikä olisi mukavampaa, kun ei tarvitsisi vältellä vanhempiaan luvattoman ulkonaliikkumisen tiimoilla. Vain mielessään muhiva kostosuunnitelma piti tämän kiukkuisen miehenalun kiroilemasta ääneen. Olihan se nyt noloa joutua niin alkeellisen pilan uhriksi, varsinkin luihuisen toimesta.

Poika kurvasi kulman takaa ja löysi itsensä Vuotavan Noidankattilan edestä. Hän päätti oikaista Viistokujan kautta niin matkalla olisi vähemmän liikennevaloja. Majatalon takapihalla, naputeltuaan taikasauvallaan kujan seinämän tiettyä tiiliskiveä, vekara talutti pyöränsä, yhä taikasauvaansa kätensä ja pyörän ohjaustangon kahvan välissä pitäen, taikaa kuhisevalle kujalle jossa joulutunnelma oli huomattavasti korkeammalla kuin jästien Lontoon puolella. Se oli miellyttävämpää silläkin ettei sitä pilannut modernit sähkövalot ja muu hässäkkä vaan tunenlma oli vanhanaikainen ja rauhallinen, eivätkä velhojen joululaulut olleet Juniorin mielestä läheskään yhtä ärsyttäviä ja lapsellisia kuin jästien joten niitä kesti kuunnellakin, ainakin sen ajan mitä kujan läpi kulkemiseen väkijoukossa kesti. Leppoisa ja hyvää mieltä huokuva tunnelma rauhoitti pojan kireää mielentilaa hieman, mutta silti...

...saavutettuaan kujan toisen pään, sen jonka yhteydessä sijaitsi Iskunkiertokuja, pikku rohkelikkomme sai päähänsä heittäytyä normaalia julmemmaksi kostotoimenpiteissään. Saisipa ainakin sen luihuisen kertalaakista kuriin hänen suhteensa. Kuten isänsä, Juniorkin oli sitä mieltä että äätimmäisyys teki aina vaikutuksen. He toteuttivat kyseistä näkemystä säästeliäästi vain perhepiirissä – muu maailma sai sitten osansa siitä senkin edestä.

Ei hän sentään niin tyhmänrohkea ollut että olisi ehdointahdoin työntänyt nenänsä kyseiselle kujalle, vaikka olikin keskiverto ekaluokkalaista taitavampi ja voimallisempi taikuudessa – varsinkin kun oli saanut taikasauvansa jo vuoden ennen Tylypahkan alkua jotta voisi opetella pimeyden voimilta suojautumista. Onneton keltanokka hän silti oli verraten kujan tyypillisiin kulkijoihin, joten hän tyytyi vain parkkeeraamaan ajokkinsa Viistokujan rakennuksen seinän viereen ja nojailemaan siihen itsekin, tarkkailen Iskunkiertokujan suuntaa vaivihkaa.

Kun tarpeeksi karun näköinen ja syvissä ajatuksissa kulkeva mies ilmestyi sen varjoista, kulahtaneen kangaslaukun kanssa, Juniori lähti tämän perään muutaman metrin etäsyydellä seuraten. Koska kaikki aikuisetkin kaikkosivat kauhun vallassa miehen edeltä, tämä ei edes aavistanut jonkun pikku nappulan uskaltavan seurata häntä missään aikeissa. Mies vaikutti asettuvan Vuotavaan Noidankattilaan yöksi mistä Juniori päätteli ettei tämä kaikkein sekopäisimpiä tyyppejä voinut olla, jos arvosti laasukkaan majatalon yösijaa ja saattoi sellaiseen majoittua, hämärähemmojen salaisten ja saastaisten loukkojen sijaan.

Hän jatkoi varjostusta, kunnes sai selville mihin huoneeseen tämä asettuisi. Siltä varalta, että mies sittenkin aavisteli jonkun seuraavan häntä, poika kulutti muutaman hetken Noidankattilan pubin puolella kirsikkasiirapilla maustetun soodan parissa. Hänen missionsa helpottui miehen palatessa takaisin alakertaan ja häipyessä ulos ovesta, ilman laukkuaan. Junior nousi ylös ja pinkaisi pihalle, etsien oikean huoneen ikkunaseinustan. Etsitty ikkuna sijaisti aivan rakennuksen kulmassa olevan rännin vieressä, mutta ränni vaikutti sen verran liukkaalta ettei siinä kiipeily neljänteen kerrokseen ja takaisin ollut ensisijainen suunnitelma. Joten, poika tempaisi taikasauvansa taskustaan ja osoitti sillä yläilmoihin, kohti tietyn huoneen ikkunaa, lausuen laukkua koskevan kutsuloitusn. Ei Taikaministeriötä voinut kiinnostaa tällainen, varsinkin kun paikalla ei ollut jästejä. Loitsu oli kuitenkin ollut niin ympäripyöreä, että majatalon neljännen kerroksen kaikkien ikkunoiden lasit kilisivät ankarasti, kun lukuisat kassit ja laukut lensivät niiden läpi kohti kutsujaansa joka joutui silmät pyöreinä kipittämään pois lasinsirpale -ja laukkusateen alta.

Ei niin pahaa jottei jotain hyvääkin, hänen onnekseen hänen kohteensa oli niin itsevarma ettei ollut suojannut omaisuuttaan vaan haluttu laukku tosiaan löytyi epämääräisestä kasasta lyhyen penkomisen jälkeen. Seuraavassa hetkessä takapihalle ilmestyi majatalon järkyttynyt omistaja joka ei kuitenkaan ehtinyt kuin nähdä vilauksen sotkun aiheuttajasta ja arveli tämän vain olleen joku naapuruston pikku vandaaleista. Junior juoksi täyttä vauhtia korttelin läpi, laukku tiukasti sylissään, kunnes pysähtyi eräälle sivukujalle ja istui seinän viereen tutkimaan laukun sisältöä. Hän harkitsi tarkkaan mitä löytyvistä kirjoista avasi, sillä hän oli kuullut että jotkut kielletyt kirjat eivät sisältäneet vain vaarallista tietoa vaan vaarallisia voimia kuten lukijan verkkokalvojen poltto...Harvinaisen Pimeät Kiroukset ja Kuusisataakuusikymmentäkuusi Karmee Kohtaloa hän kasasi viereensä ottaakseen ne kotiin – niistähän voisi opetella ja saada vaikka mitä meheviä ideoita ensi lukukaudeksi. Hän ei tosiaankaan jäisi kakkoseksi tupien välisissä kahakoissa jatkossakaan, kun ei ollut tähänkään mennessä jäänyt.

Laukun pohjalta löysyi pienehkö, tumma puinen laatikko jossa ei ollut lukkoa, mutta sitä ei silti saanut auki paljain käsin. Kuulosti siltä, kuin sen sisällä liikkuisi jokin. Tämä jännittävä mysteeri sai Juniorin lopulta täysin unohtamaan, että oli ollut kotimatkalla ja luultavasti pian myöjässä kotiintuloajastaan. Poika kaivoi mielensä perukoilta kaikki mahdolliset muistamansa avausloitsut, muttei ehtinyt rikkoa alaikäisten taikomista koskevaa lakia toista kertaa, kun puuloota rävähti yhtäkkiä auki hänen käsissään ihan itsekseen. Se oli ilmeisesti säädetty tekemään niin, jos joku muu kuin sen omistaja pitelisi sitä liian kauan. Sen sisältä mateli esiin aimo kasa iljettäviä verijuotikkaita, melkein hänen käsilleen, mutta hän ehti pudottaa laatikon kadulle juuri ajoissa ja kavahtaa kauemmas nyt katukivellä ryömivistä nivelmadoista. Vaikka hän yleensä ottaen piti kaikenlaisista hyönteisistä ja nilviäisistä, iilimadot inhottivat häntäkin. Nämä yksilöt tosin pääsivät hänen hyviin kirjoihinsa, kun muutaman ryhmä niitä löysi kujalta rotan ja söi sen elävältä, jäljelle jääden vain sisälmykset ja luut.

Varmuuden vuoksi hän sulki puulaatikon jonne oli vielä muutama yksilö jäänyt ja iski vapautuneisiin kangistusloitsun tai tallasi ne kengänpohjiensa alle. Helpotuksesta huokaisten poika nosti puulootan ja piteli sitä tiukasti kiinni, epäluuloisena ympärilleen pälyillen, kunnes hänen kasvoilleen levisi pirullinen virnistys. Tästäpä syntyisi kiva ylläri sen luihuisen joulupuuroon.

Sitten hän poimi valitsemansa kirjat mukaansa ja lähti ne ja lihansyöjämatojen laatikko kainalossaan talsimaan takaisin Viistokujaa kohti. Matkalla hän asetti kirjat kadun varrelle istutetun puun juurelle ja kiipesi itse sen oksalle missä päästi laatikosta ulos yhden lihansyöjäiilimadon juuri kun pahaa-aavistamaton jästi käveli tuon puun alta. Pienen ravistelun jälkeen piku hirviö tupahti tuon viattoman ohikulkijan hiuksiin, mutta nainen ei huomannut mitään. Juniori seurasi silmä tarkkana tämän menoa, kunnes muutaman metrin päässä iljetys oli valunut naisen silmän päälle ja alkanut nälissään mutustaa lihaa tämän kasvoista. Kortteli kaikui karmeasta kirkumisesta, kun nainen yritti irroittaa tiukasti tarrautunutta matoa kasvoistaan, pyörien päättömästi pitkin katua. Pikkupoika puun oksalla oli niin haltioissaan tämän otuksen synkkyydestä ettei edes nauranut saati tuntenut katumusta, tuijotti vain ihastuneena kohtauksen etenemistä. Joku oli selvästi jalostanut erästä lajia muutamaa astetta rajummaksi.

Siinä vaiheessa kun jästipoliisi kiirehti naisen avuksi ja kaksikko tutki ennennäkemätöntä iilimatolajia, Juniori katsoi parhaaksi häipyä vähin äänin paikalta. Hän ei ehkä selviäisi ihan millä tahansa selityksellä jos hänet tavattaisiin laatikollinen vastaavia kainalossaan, puhumattakaan mukanaan kiikuttamista kirjoista.
Pehmeästi hän pudottautui laatikko kainalossaan, puun alla olevalle nurmialueelle ja poimi kirjat mukaansa. Ei hän tällaisia matoja kyllä kotiinkaan voinut viedä. Sitä miettiessään hän tajusi pimeän jo laskeutuneen. Ehkä ne kannattaisi piilottaa ja hakea joulupäivän aamuna?

Hän oli kuitenkin niin iilimatojen lumoissa, ettei malttanut vielä lopettaa. Poika kiisi läheiselle kujalle, asetti kirjat seinän viereen ja otti taiksaauvansa taskustaan. Monesko kerta tämä olisi yhden illan aikana? Kuinka pian hän saisi ministeriön kumppuunsa? No, eihän niitä tarvitsisi jäädä odottelemaan ja jos hän ei ollut paikalla, häntä vastaan ei olisi mitään todisteita. Joten, sen suuremmitta suruitta hän pudotti laatikosta jälleen yhden lihansyöjän ja osoitti sitä sitten taikasauvallaan. Ottus kasvoi ja kasvoi, kunnes oli ainakin kuusikymmentä senttiä pitkä pystyyn noustessaan. Silloin Juniorin loitsu paiskasi sen kaaressa ulos kujalta keskelle jalkakäytävää. Mutanttimato lähti ryömimään poispäin, eikä sitä sen tummanharmaan olemuksen takia voinut kunnolla nähdä muuta kuin katuvalojen kohdalla. Pian kujalta lensi jalkakäytävälle toinen samanmoinen. Välillä poika kurkisti varovasti kujan nurkan takaa kuinka jästit pärjäsivät hänen pikku ystäviensä kanssa. Eihän hän toki halunnut niiden syövän ketään elävältä, joten olisi kyllä tarpeen vaatiessa valmis heittämään perään myös suojaloitsuja...

Joulunaika oli rehtori Albus Dumbledorelle usein mitä kiireellisintä aikaa. Kuten tavallista, oli hän jo tähän aikaa vuodesta onnistunut käymään mitä monenmoisemmissa kekkereissä ja kissanristiäisissä, sillä useimmat tahtoivat tavata Tylypahkan rehtorin - ja miksikäs hän olisikaan moisesta kunniasta kieltäytynyt.

Albus Dumbledorella oli usein myös tapana tähän aikaan vuodesta käydä eräällä vanhalla ystävällään, koulun lieminerolla ja luihuisten tuvanjohtajalla, Horatius Kuhnusarviolla. Kuten useinkin, vanhat ystävykset tapasivat istua takkatulen ääressä, juomassa sherryä ja maistelemassa Kuhnusarion itse sokeroituja ananaspaloja. Niin oli myös tälläkin kertaa.
"Aah, en olekaan sitten aikoihin syönyt näin loistavia ananaspaloja, Horatius", Dumbledore sanoi hymyillen ja katsoi ystäväänsä puolikuun muotoisten silmälasiensa takaa takkatulen loisteessa.
"Kiitos, kiitos, Dumbledore", Kuhnusarvio sanoi nojautuen samalla täyttämään ensin oman lasinsa uudestaan sherryllä ja sitten Dumbledoren, "Isoäitini vanha sokeroimistapa, erittäin vanha sukuresepti, erittäin arvokas sellainen..."

"Oletko kuullut jo uusimmasta hyökkäyksestä?", Dumbledore kysyi astetta synkemmällä äänellä, ottaen samalla lasinsa. Kuhnusarvio oli siirtänyt katseensa takan liekkeihin, ja näytti nyt erittäin rasittuneelta. Hän siemasi lasistaan ja nyökkäsi synkästi.
"Huhutaan, että uusia hyökkäyksia tapahtuisi vielä lisää. Onko se totta, Albus?", Kuhnusarvio jatkoi ja katsoi Dumbledorea lähes epätoivoisesti. Vaikka Dumbledore ja Kuhnusarvio olivatkin vanhoja ystäviä, ei ollut silti tavallista että Kuhnusarvio kutsui Dumbledorea etunimellä ja tämän laittoi Dumbledorekin merkille. Hän huokaisi syvään ja asetti lasinsa pöydälle. "Niin huhutaan", Dumbledore sanoi ilme vakavana, "Voldemort on voimissaan ja niin pahoin kuin pelkäänkin, hyökkäyksiä tulee tapahtumaan"
Kuhnusarvio kalpeni.

"No mutta, ystävä hyvä, nyt on joulu", Kuhnusarvio sanoi hetken päästä omituisen pingottuneesti ja naurahti ontosti, "Emme kai tuhlaa tätä kallisarvoista hetkeä synkistelemällä, emmehän?"
Dumbledore naurahti hyväntahtoisesti. "Emme tietenkään. Minä olen käynyt tämän illan aikana ties jo ainakin kahdeksassa pippalossa, enkä ole mistään muualta saanut näin hyvää sherryä", hän jatkoi, siirsi ystävällisen katseensa Kuhnusarvioon ja kohotti maljansa, "malja siis sille." ja niin ystävykset kohottivat maljansa, eikä sen illan aikana puhuttu enää Voldemortista tai sodasta.

Kun Dumbledore ja Kuhnusarvio olivat kohottaneet maljojaan jo kuinka monetta kertaa jo ainakin joululle, Tylypahkalle, pitkälle iälle ja terveydelle ja laulaneet monet joululaulut, Dumbledore katsoi kelloa ja maiskautti huuliaan aivan kuin olisi unohtanut jotain. "No mutta aika menee nopeasti, kun on hauskaa," Dumbledore sanoi, "Minun pitäisikin varmaan jo lähteä. Kello tulee jo ties mitä, ja luulen etten viitsi enempää tuhlata ananaskuutioitasi - niin herkullisia, kun ne ovatkin."
Kun Dumbedore näytti siltä, että aikoi tehdä lähtöä, Kuhnusarvio alkoi touhuamaan. "No mutta, no mutta", tämä hössötti, nousi Dumbledore mukana ylös ja asetteli pullon ja ananaspalakulhon tarjottimelle "no mutta... ehkä sinun sitten pitäisi lähteä. Mutta kiitoksia loistavasta illasta", Kuhnusarvio vielä julisti, ja hymyili leveästi. Hymy paljasti sen, että Kuhnusarvio alkoi olemaan jo melko tuhdissa humalassa.
"Kiitos itsellesi, ja hauskaa joulua", Dumbledore hymyili ystävällisesti ja nyökäytti kohteliaasti päätään. "Hauskaa joulua sinullekin, ystävä hyvä", Kuhnusarvio sanoi, saattaessaan Dumbledorea ovelle.

Dumbledore käveli rauhaisalla kävelytiellä. Hän oli matkalla Vuotavaan noidankattilaan, tarkoituksenaan varata itselleen huone yhdeksi yöksi. Kun Dumbledore oli kuitenkin päässyt jo suhteellisen lähelle katua, missä Vuotava noidankattila sijaitsee, ei hän odottanut törmäävänsä johonkin omituiseen; katua pitkin ryömi häntä vastaan suuri, fletkumadon tapainen, limainen ihmissyöjä mato. Dumdledore kurtisti yllättyneenä kulmiaan ja otti taikasauvansa esille. Parilla sauvan heilautuksella lihansyöjämato muuntautui pienemmäksi versioksi, minkä Dumbledore otti lasiseen purkkiin. Metsästettyään madon, hän tarkasteli sitä pohtivan näköisenä lasipurkin takaa, mutta laittoi sen sitten nopeasti punaisen kaapunsa taskuun. Sitten hän jatkoi matkaansa.
Mutta melko pian Dumbledore pysähtyi jälleen; jokseenkin pieni hymy kohosi hänen suupieleensä, hänen eteensä tupsahdettua matojen lähettiläs, kenet hän tunnisti koulunsa oppilaaksi, Barty Crouch nuoremmaksi.
Dumbledore asteli juniorin luokse ja otti lasipurkin esiin. "Tämä otaksuen on karannut sinulta", Dumbledore sanoi rauhallisesti ja näytti lasipurkkia pojalle. "Minä kun aina luulin, että ikäisesi pojat olisivat näin joulun alla olleet enemmän kiinnostuneita marsipaanikarkeista kuin kastemadoista, mutta voi kuinka minä erehdyinkään", hän vielä jatkoi, hymyillen ystävällisesti oppilaalleen.

Juniori oli istahtanut kujan suuaukolle, juuri sopivasti ensimmäisen katulampun valokeilan ulkopuolelle ja oli juuri kieli poskella ja innokkaan oloisena loitsimassa kolmannelle lihansyöjämadolle piikkipanssaria ennen kuin suurentaisi sen vielä edeltäviäkin kookkaammaksi ja lähettäisi matkaan. Piikkipanssari jaäi aika mitättömäksi, kun loihdinnan keskeytti tuttu ääni. Melkein kenet tahansa muun poika olisi toivottanut hornan tuuttiin häiritsemästä hänen enemmän tai vähemmän kyseenalaista tapaansa viettää iltaansa,, ja luultavasti käyttänyt harvinaisen teräviä ja epäkohteliaita sanavalintoja, mutta Albus Dumbledorelle oli suorastaan mahdotonta olla ilkeä – sen hän oli viime kukausina todennut. Jotenkin sen miehen kohteliaisuus ja positiivisuus oli oudon tarttuvaa lajia. Vaikka, oli hän Tylypahkassa joitain teinejä nähnyt jotka jostain kumman syystä eivät automaattisesti pitäneet Dumbledoresta.

”Olin minä vielä tänä aamuna,” poika kommentoi myöntävästi hupsuun yleistykseen karkeista ja madoista, napittaen siitä istualtaan ylös tyypillisesti ystävällisyyttä huokuvaan professoriin, itse hieman hämmentyneenä. Ei hän nyt ollut kaikista Lontoossa kulkevista ihmisistä ajatellut juuri koulunsa rehtorin sattuvan paikalle. Tosin, ottaen huomioon sen mitä hän oli tekemässä, hänellä oli saattanut käydä tuuri. Se olisi yhtä hyvin voinut olla joku huummorintajuton tyyppi joka vetäisi palkokasvit sieraimiinsa pienestä lain rikkomisesta saati sitten tällaisten matojen levittelystä. Dumbledoren lähestymistapa ei tietenkään saanut Junioria millään tavalla varautuneeksi vaan viikari mielellään perusteli vaihtoehtoisen kiinnostuksen kohteensa, minkä arveli ainakin vähäsen mietiyttävän professoria. Hän kömpi ylös kylmästä kadusta, vaikka ylöspäin hän joutui silti melkein pari päätä pidempään professoriin katsomaan, ja nosti samalla hyvin varovasti piikkipanssaroidun lihansyöjämatonsa vasemman käden etusormen ja peukalonsa välissä mukanaan.
”Mutta kun yksi luihuinen pyysi mausteita joulupuuroonsa, niin pitäähän minun testata mitä kaikkea voin näillä tehdä,” poika selitti vinosti hymyillen, katse laskeutuen edessään roikottamaansa piikkimatoon. Pikku rohkelikon silmät laajenivat ilkeästi kiiluen, kun hän tajusi ettei tätä yksilöä kannattanut tuhlata kaduille. Kotona voisi jatkaa piikkien kehitystä. Joten hän kääntyi ja avasi vieressään lojuvan puulaatikon varovasti raolleen ja työnsi madon sinne, viiden jäljellä olevan tavallisen lajitoverinsa seuraan.

Siinä maustematoa tallettaessaan hän totesi selitystensä perään;
”Kun nyt kerta pelastitte sen kaverin, ” eikä hänen mielessäänkään käynyt että pelastunut kaveri oli ehkä kuitenkin joku aivan muun lajin yksilö, ”niin saisinko sen takaisin?” Hän nousi jaloilleen, puristaen matolaatikkoa tiukasti sylissään kuin kalleintakin aarretta. Jottei unohtaisi kirjojaan, hän laittoi taikasauvansa takkinsa taialla laajennettuun povitaskuun ja poimi kirjat, asettaen ne tukevasti syliinsä, laatikon ja rintakehänsä väliin. Sitten hänen sinisenharmaat silmänsä kohosivat taas tuijottamaan Dumbledorea ja vaikutti siltä kuin hän oikeasti olisikin pyytämässä vain hukkaamaansa marsipaanikarkkipussia takaisin, sen verran kirkkaasti tuon lapsen silmät loistivat.

Rehtori Dumbledore hymyili juniorille tämän vastattua ja säilyttäen tuon rauhallisen hymynsä, tämä katsoi toista puolikuun muotoisten lasiensa takaa, odottaen pojan jatkavan. Rehtorin hymy leveni entisestään ja hän naurahti, pojan kertoessa kuinka tärkeää olisi saada luihuisen puuroon mausteeksi pari matoa.
"Eikö enää olekaan tavallista laittaa mantelia joulupuuroon joukkoon?", tämä kysyi ja piti katseensa juniorissa. Eipä ollut Dumbledorellekaan jäänyt epäselväksi rohkelikkojen ja luihuisten ainainen kinaaminen ja keskeinen kisaaminen ja hän muisti hyvin omankin kouluaikansa.

Dumbledore seurasi tyynesti, kun poika piilotti matonsa puulaatikkoon. Hetken Dumbledoren ilme synkkeni ja tämä kurtisti huolestuneena kulmiaan, kun juniori otti esille kirjansa; Dumbledorelle oli päivänselvää mitä kirjat pitivät sisällään, eivätkä sellaiset kirjat olleet soveliaita tuon ikäiselle pienelle pojalle.
Juniori pyysi viattomasti Dumbledoren löytämää matoa takaisin ja se todisti Dumbledorelle ettei poika ymmärtänyt matojen vaarallisuutta, mikä lisäsi entisestään Dumbledoren huolta - olihan kuitenkin selvää, ettei noin nuori poika kykenisi hallitsemaan matoja ja nuoren lapsen käsissä sellaisilla saisi ainoastaan vain tuhoa. Ja ilmeisesti tuhoajiksi ne madot olivatkin tarkoitettu, ja juuri siksi Dumbledorea askarruttikin, mistä ihmeestä poika oli moisia saanut.
Dumbledore ei kuitenkaan antanut huolestuneisuuden näkyä itsessään, vaan hän naurahti kevyesti ja kohotti yllättyneesti kulmiaan. "Oletko täysin varma, että osaisit huolehtia näistä veijareista?", Dumbledore totesi huolettomaan sävyyn ja tarkasteli omaa yksilöään lasipurkissa, "Nämä vaativat suurta vastuuta", Dumbledore siirsi vaaleansiniset silmänsä junioriin ja hän polvistui pojan korkeudelle vaikuttaen siltä, että aikoisi kertoa tälle suurenkin salaisuuden, "Minä tietäisin nimittäin erään, joka varmasti voisi huolehtia näistä madoista mieliisti, jos sinä vain annat suostumuksen", Dumbledore nyökkäsi puulaatikon suuntaan ja suoristi sitten selkänsä. Eräällä hän tarkoitti tietysti Hagridia, joka voisi toimittaa madot eteenpäin hävitettäväksi, sillä sellaisinaan ne eivät saisi päätyä enää kenenkään käsiin.

Dumbledore vilkaisi syrjäkarein kirjoihin ja katsoi sitten junioriin. "Minä en tiennytkään, että olet noin kovasti kiinnostunut kirjallisuudesta", hän sanoi, "Pimeydenvoimilta suojautumisen opettajamme olisi varmasti hyvillään kiinnostuksestasi aineeseen" Dumbledore hymyili ystävällisesti ja piti äänensä tasaisen rauhallisena. Hän kokeili nyt tikulla jäätä, ja tiesi tämän vallan mainiosti; häntä kiinnosti nähdä kuinka kiinnostunut poika oikeasti oli kirjoistaan. Ja pienellä johdattelulla, Dumbledore ehkä saisi ongittua tietoonsa, mistä poika oli moiset kirjat saanut, sillä kuten ei matojakaan, ei juniori voisi kirjojakaan säilyttää, ja Dumbledore toivoi sydämensä pohjasta ettei juniori olisi vielä kerennyt lukemaan kirjoja. Hän tiesi vallan hyvin sen, kuinka helposti pimeän taikuuden kirjat voisivat sekoittaa pojan kuin pojan pään.

[Tuo Juniorin kokeilema kirous on itse keksimäni eli tietääkseni ei esiinny Rowlingin teksteissä sen enempää kuin nuo nimeämäni kirjatkaan.]


Juniori kurtisti kulmiaan ja kallisti hieman päätään mietteliäänä ja katsoi Dumbledorea hitusen verran epäluuloisena tämän ehdottaessa että joku muu huolehtisi hänen madoistaan. Vaikka poika ei sinä iltana kostonhimoissaan onnistunutkaan kääntämään aivojaan täydellisesti oikealle taajuudelle matojen vaarallisuuden suhteen, oli rotan ja naisen kohtalo sentään sen verran hänen kalloonsa uponnut että aikuisen suusta tuollaiseen ehdotukseen suhtautua epäilevästi. Siltikin, vaikka ehdottajana oli niin hyvä tyyppi kuin rehtori Dumbledore. Junior ei ehtinyt tehdä päätöstä, kun toisen huomio siirtyi jo hänen kirjoihinsa ja siten myös hänen, ja katseensakin laskeutui niihin.

Vaistomaisesti hän puristi niitä tiukemmin, vaikka niitä koskeneet kommentit olivatkin olleet melko neutraalin, suorastaan positiivisen sävyisiä. Kirjavalintojensa tarkoitusperiä hän ei silti ollut vähäisimmässäkään määrin aikeissa sen yksityiskohtaisemmin esitellä kenellekään, kaikista mahdollisista syistä.
”Ehkä... Ainakin nämä vaikuttavat paljon mielenkiintoisemmilta kuin Tylypahkan valikoima. Nämä on...lainattu joltain Iskunkiertokujan asiakkaalta. Ei sitä koskaan tiedä mitä iloa näistä on...” poika kommentoi siis hieman vältellen ja vilkaisten kadulle päin josta toinen mato oli ehtinyt jo varmaan seuraavaan kortteliin asti. Hän unohti autuaasti että oli pyytänyt iilimatoa takaisin tai että Dumbledore edes piteli sellaista mikä jälkeenpäin mietitytti häntä, sillä hän oli luullut viattoman pilailun kiinnostaneen häntä enemmän...
”Tuota...Onkin varmaan aika suunnata kotiin...Isä ja äiti huolestuvat niin herkästi...” poika mutisi puoliääneen ja siirtyi hiljalleen kadun puolelelle, yhä varastamaansa omaisuutta tiukasti pidellen. Vanhempien huolestumisesta ja rehtorin mainostamasta suuresta vastuusta hänelle johtui taas mieleen madot ja että kotiin niiden vieminen saattaisi päättyä onnettomasti, jos ne sattuisivat sittenkin pääsemään vapaaksi ja löytäisivät tiennsä vaikka sänkyihin keskellä yötä. Saattaisi huolestuminen vaihtua huonolla säkällä elinikäiseen kotiarestiin. Ei, hän ei todellakaan menisi tunnustamaan vanhemmilleen mitä oli hukannut, jos niin kävisi. Silti hän ei ollut kovin innokas luovuttamaan kostonvälineitään pois, vaikka olisikin mahdollisuus saada ne vielä takaisin.
”Ja älkää huoliko, sir – kyllä minä näiden ötököiden kanssa pärjään!” hän julisti itsevarman kuuloisena peruuttaessaan kadulla poispäin Dumbledoresta. Eiköhän ne muutamalla loitsulla laatikossa pysyisi ja varmuuden vuoksi ne voisi jättää vaikka autotalliin. ”Sitä paitsi se on hyvää harjoitusta taikaootusten hoidossa!” hän veti jälleen opinnot kauniisti kuorruttamaan kyseenalaisia aikeitaan, ja varsinkin tarkoituksena ohjata aihe pois kirjoista joiden tiesi todennäköismmin olevan laittomia sen lisäksi ettei kukaan vastuullinen aikuinen halunnut nähdä niitä hänen ikäisen käsissä muutenkaan. Olisi vain ajan kysymys milloin tämä takavarikoisi ne tai jotenkin muuten...kieroilisi ne itselleen, jso asia rumasti haluttaisiin muotoilla.

Niine hyvineen poika kääntyi ympäri ja pinkaisi juoksuun kohti Vuotavaa Noidankattilaa ja Viistokujan sisäänkäyntiä hakeakseen polkupyöränsä. Kadun toisella puolella hän tajusi ettei ollut toivottanut hauskaa joulua yhdelle lempiopettajistaan, (vaikkei rehtori varsinaisesti mitään kouluainetta opettanutkaan silti hän laski tämän 'opettajahenkilökuntaan'), mutta lohduttautui ajatuksella että saattaisi hyvin törmätä tähän vielä joulunpyhinä vaikka Tylyahossa. Moni velhokansan edustaja viihtyi siellä.
Ennen hän olisi varmasti törmännyt isoihin nimiin, kun hänen isänsä oli raahannut perhettään kaikenmaailman tapahtumiin edustusmielessä pyrkiessään menestyksekkäästi urallaan ylemmäs, mutta tämän vuoden alussa saavutettuaan lakituvan johtajan eli tuomarin paikan Taikaministeriössä, tämä oli toistaiseksi tyytynyt siihen asemaan ja omistautui entistä enemmän päevyytensä näyttämiseen työsarllaan. Vaikka Juniorilla ei ollut epäilystäkään etteikö miehen kunnianhimo pian suuntaisi myös Taikaministerin korkeudelle. Mutta ei hän ollut viitsinyt enää valittaakaan, olihan isä sentään antanut hänelle rutkasti enemmän aikaa ja huomiota parin viime vuoden ajan, kunnian- ja vallanhimostaan huolimatta. Kyllä hän isäukkoa mieellään uralla eteenpäin auttoi, kunhan se ei olltu häneltä itseltään mitään pois. Tänä jouluna hän oli kuitenkin vapaa juoksemaan ihan omissa tapahtumissaan, joten pojan aatokset harhailivat jälleen ylihuomiseen.

Junior oli hidastanut kulkuaan kävelyksi siinä mahdollisuuksiaan miettiessään ja sylissään puristamat kirjat kuin sanattomasti kutsuivat häntä etsimään jotain tosi katalaa ja nasevaa sieltä. Iilimatopuuro alkoi askel askeleelta tuntua lapsellisemmalta ja tyhmemmältä idealta, vaikka kuinka olisi lihansyöjäversio.
Joten puolimatkassa hän istahti katukampun juurelle risti-istuntaan, selaamaan Kuuttasataakuuttakymmentä Karmeaa Kohtaloa. Aivan niin montaa hän ei ehtinyt käydä läpi kun silmänsä osuivat yhteen joka vaikutti hauskalta tulevaa kevätlukukautta ajatellen. Kirous oli varsin värikkäästi sovellettavissa niin keston kuin sisällönkin suhteen, mutta perimmäinen vaikutus oli äärimmäinen pakkomielle; uhri tavoittelisi pakkomielteisesti sitä minkä ikinä näkisi ensimmäisenä kirouksen osumisen jälkeen, mikä tietenkin oli täysin kiroajan järjestettävissä. Sen voisi säätää haluamansa vahvuiseksi eli uhrin jopa tappamaan pakkomielteensä kohteen vuoksi, tai jahtaamaan kohdetta muuta ajattelematta vuorokauden ympäri ilman unta ja ravintoa, tai laittaa kestämään vaikka vuosikausia, ja toisaalta voisi soveltaa niinkin että uhri tekisi itsemurhan määritellyn ajan kuluessa, jos ei saisi pakkomielteensä khdetta kiinni. Toki poika tirdosti että noin monitahoisesti säädeltävä kirous olisi luultavasti varsin haastava – varsinkaan jos sen ei halunnut olla kenenkään kuolemaksi, mutta häntä kiinnosti kokeilla mitä tapahtuisi jos sitä yrittäisi ihan yksinketaisimmillaan ilman erityisiä säätöjä. Ei se sillä tasolla voisi olla hengenvaarallinen, eihän?

Hän talletti molemmat kirjat sekä matilaatikon takkinsa povitaskuun ensin kutistettuaan ne minimaaliseen kokoon, ja lähti etsimään ensimmäistä harjotisuhriaan. Löydettyään jästipoliisin jonka kohteen hän halusi jättää sattuman varaan, hän seurasi kirjan ohjeita, (vaikkei hänen tavoitteeseensa suoranaisesti sellaisia löytynytkään.) Koska kirous liittyi mielenhallintaan, toimiakseen oikein ja hallitusti se vaati enemmän taikavoimien kanavointia ja mielen keskittymiskykyä kuin yksikään 11-vuotias kykenisi asiaalle antamaan. Niin voimallisen velhon käsissä kuin mitä tämä nuorukainen oli, se kyllä toteutui, mutta ei kanavoitunut kokonaan ulos. Jästipoliisi lähti kyllä mielipuolinen kiilto silmissään jahtaamaan tuulessa ohitseen lentänyttä alennusmyyntiesitettä, mutta saatuaan sen kiinni kadunkulmassa, taika raukesi. Pojalla itsellään ei käynyt niin hyvä lykky vaan kuvainnollisesti päätähalkovan migreenikohtauksen jälkeen, avatessaan silmänsä hän tiesi eteensä tepastelleen kaupunkipulun olevan se mitä varten hän oli elänyt kaikki nämä vuodet.

Kuten kesypuluilla oli tapana, oli se kesy, mutta haluton jäädä kiinni joten Juniorin yrittäessä kaapata se käsiinsä, lintu pyrähti muutaman metrin päähän ja hypähti rotvallin reunalta tielle jossa tietenkin syntyi pojan silmin tuomipäivän kohtaus. Olisihan pikkulintu itsekin lentänyt ajoissa pois auton tieltä, mutta riski oli silti liian suuri. Siksi poika ryntäsi sen perään mitä yksikään autoilija ei olisi unissaankaan arvannut, varsinkaan kun eivät olleet edes pulua huomanneet. Yksi auto ehti väistää tyhjästä ilmestynyttä pikkupoikaa jonka sijaan osui lyhtypylvääseen, mutta toisella kaistalla vastakkaiseen suuntaan kulkenut ei ollut yhtä nopea, vaan sai elinikäisen trauman pojan lentäessä melkoisessa kaaressa kauemmas tiellä.
Juniori ei ollut edes ajatellut autoja vaan oli nähnyt vain lintunsa. Juuri sillä hetkellä hän näki kuitenkin vain mustaa sillä hänen päänsä jota edes pipo ei suojannut, oli tietenkin iskeytynyt asfalttiin melkoisella voimalla. Poika ei ehtinyt nousta ylös kun isompi joukko jästejä – mukaanlukien hänen päälleen ajanut nuori miepuolinen kuski kerääntyi hätääntyneenä hälisten hänen ympärilleen. Saattoivat ne jotain kysyäkin, mutta poika itse pystyi ajattelemaan vain kadottamaansa lintua. ”Vastuussa” ollut kuljettaja auttoi hänet istumaan ja totesi seruaavan pysähdyksen olevan terveyskeskus, sillä pojan päästä vuoti verta. Ei sentään niin runsaasti etteikö tämä olisi tajuissaan pysynyt. Silti huolesta soikeat jästit yrittivät pitää pojan paikallaan tämän ilmaistessa selkeää hysteriaa johon kuulosti liittyvän pulu, mitä ihmiset eivät lainkaan käsittäneet. Heidän oli kuitenkin pakko päästää poika irti, kun tämä meni puremaan häntä tiukemmin pidellyttä miestä käteen melkoisella voimalla.

Lintu oli kavahtanut kohtausta niin pahasti että lensi nyt keski-ilmassa ja suunnisti kauas pois. Junior jonka oli aivan pakko saada juuri kyseinen yksilö, ei voinut kuin pitää katseensa loittonevassa linnussa ja juosta niin kovaa kuin jaloistaan pääsi – mikä ei ollut läheskään yhtä hurjaa vauhtia kuin normaalisti sillä häntä heikotti ja näkökyky oli sumea. Taikasauvaansa rystyset valkoisena puristaen hän yritti epätoivoisesti arviouida osuisiko lintuun jollakin loitsulla, mutta jopa siinä mielentilassa hänellä oli jonkinasteinen käsitys pieneen, lentävään kohteeseen osumisesta.

Noin puolen minuutin ajojahdin jälkeen näytti siltä kuin himoittu lintu olisi laskeutunut nelikerroksisen talon katolle, turvaan kaupungin vaaroilta. Se ei ollut sama yksilö jonka hän oli muutama hetki sitten nähnyt, mutta riitti että poika uskoi sen olevan. Rakennus oli sentään hänen puolellaan katua eikä uutta liikenneonnettomuutta päässyt syntymään. Pojan katse osui paloportaisiin rakennuksen kulmalla, ne tosin olivat puomein ja ”vaara”-tekstillä varustetuin kirkkain nauhoin eristetty. Hänen silti yrittäessä niille, juuri vuoronsa lopettanut kotimatkalle lähtenyt järjestysmies nappasi häntä käsivarresta, ystävälliseen sävyyn huomauttaen että portaat olivat toistaiseksi poissa käytöstä huonokuntoisuutensa vuoksi.
”Mutta kun on pakko päästä katolle!” poika huudahti ärtyneenä ja yritti riuhtaista itsensä irti.
”Mitä siellä muka on muuta kuin jäätä?” mies kysyi ihmeissään.
”Ei kuulu sinulle!” Junior mulkaisi tätä epäluuloisena, kuvitellen toisen havittelevan hänen kallisarvoista lintuaan. Todennäköisesti ennenkin nuorison päähäpistojen kanssa tekemisiin joutuneen järjestysmiehen päätelmä luonnollisesti oli että poika oli tempaisemassa jotain luvatonta.
”Sitten en ikävä kyllä voi päästää sinua putoamaan neljä kerrosta alaspäin, mikä luultavimmin kävisi jos sattuisitkin selväiämään portaista...”, mies huokaisi turhautuneena ja lähti taluttamaan poikaa poispäin rakennuksen piha-alueelta.
”Minun elämäni, minä päätän!”, Juniorin ärtymys oli kasvamassa vihaksi, mutta onnekseen hän kykeni vielä sentään varoittamaan. Jos he olisivat olleet lähempänä pulua, olisi tilanne saattanut kulkea toisin.
”Päästä irti tai räjäytän pääsi palasiksi!” hän uhkasi ja hieman huvittuneena naurahtava mies ei voinut mitenkään ottaa tätä tosissaan vaan tulkitsi pikkupojan katsoneen liian monta toimintaelokuvaa. Jästi kun oli, hän ei tietenkään huolestunut edes taikasauvasta jonka Junior kohotti osoittamaan hänen päätään kohti, vaikka pojan silmiin syttynyt katse hälyttikin ettei tällä ollut kaikki kunnossa...

// Ää! Laitoin viestin vahingossa eka Harrylla, joten... Uus yritys. :D //

Albus Dumbledore tarkkaili Junioria hyväntahtoinen, lempeä hymy kasvoillaan. Hän pisti merkille pojan tiukentuneen otteen kirjojensa ympärillä ja Dumbledoren olettamukset kävivät toteen; Poika ei tulisi luopumaan kirjoistaan helposti.
Yllättävää kyllä Juniori kuitenkin suostui kertomaan, että kirjat ovat Iskunkiertokujalta, mikä sai Dumbledoren kurtistamaan huolestuneena kulmiaan. Hän tiesi entuudestaan ettei tuon ikäisen pojan ollut soveliasta kiinnostua pimeän taikuuden kirjoista ja Junorin sanojen myötä hetken Dumbledore oli näkevinään 11-vuotiaan Tom Valedron Juniorin tilalla, yhtä kiihkeästi pimeään taikuuteen kietoutuneena. Näky kuitenkin kaikkosi nopeasti, mutta Dumbledoren huoli ei.

Juniori tuntui vaistonneen Dumbledoren taka-ajatukset, eikä Dumbledorelle tullut yllätyksenä että poika keksi nopean syyn karatakseen paikalta. Juniori sanoi menevänsä kotiin, mutta silti Dumbledore tiesi ettei poika olisi kotiin menossa. Tätä Dumbledore ei kuitenkaan paljastanut, vaan hän katsoi lempeästi oppilaaseensa ja nyökäytti hitaasti päätään. "Kerrohan vanhemmillesi terveisiä, Bartemius", hän sanoi katsoessaan samalla, kun poika katosi näköpiiristä.

Koska Dumbledore oli huolestunut Juniorin ylimääräisestä kiinnostuksesta pimeään taikuuteen ja koska hänen olettamuksensa olivat ikävästi käyneet toteen, ei Dumbledore voinut kuitenkaan jättää poikaa oman onnensa nojaan. Hitaasti ja ääneti hän loitsi itsensä näkymättömäksi ja lähti varjostamaan junioria, seuraten poikaa näkömatkan päästä. Mikäli Juniori ei olisi halukas luopumaan kirjoista vapaehtoisesti vielä tänä iltana, tulisi Dumbledoren pitää huolta ettei poika kajoaisi kirjan synkkiin kirouksiin. Hänen tehtävään oli kuitenkin pitää huolta koulunsa oppilaista ja siksi olisi selvääkin ettei juniorin tulisi kirjoja itsellään säilyttää. Kenenkään ei tulisi.

Dumbledoren pahaksi aavistukseksi poika todella avasi yhden kirjoista. Dumbledore ei vielä puuttunut tilanteeseen, vaan jäi näkymättömyysloitsun suojissa tarkkailemaan poikaa ja odottamaan oikeaa hetkeä.
Vaikka Dumbledore oli hyvin tietoinen Juniorin kyvykkäistä taidoista ja hyvästä loitsimisesta, arveli hän ettei juniori kuitenkaan onnistuisi ensiyrittämällä kovin taidokkaasti kirouksissa; ja niin siinä kävikin. Dumbledore seuraili katseellaan jästipoliisiin osunutta kirousta ja arvauksensa mukaisesti loitsu todella raukesi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Asiat eivät kuitenkaan menneet aivan olettamuksien mukaan, sillä Dumbledoren siirrettyä katseensa Junioriin, ei hän ollut epähuomiossa huomannut että loitsu kimpoutuikin myös sen lähettäjään; Oli silminnähtävää että juniorilla oli kipuja ja Dumbledore meinasi jo puuttua tilanteeseen. Otettuaan parin askeleen verran, poika kuitenkin virkosi ja Dumbledore jäi seuraamaan tilanteen kehitystä - Rehtori nimittäin tiesi, että olisi suorastaan järjetöntä ilmestyä vastakirotun pojan silmien eteen.

Kirous oli siis ilmeisesti jonkinlainen loitsu joka aiheuttaa pakkomielteen ensimmäiseen näkemäänsä kohteeseen - ja näin ollen Dumbledore lähtikin seuraamaan junioria, juniorin lähdettyä viattoman ja asiasta mitään tietämättömän kaupunkipulun perään.
Seuraava tapahtuikin kovin nopeasti. Koska villieläin oli haluton jäämään kiinni, lensi se junioria karkuun autotielle, mutta valitettavasti myös juniori itse ryntäsi tielle - Ja nopeasti myös lensi kaaressa auton törmättyä poikaan. Dumbledore hätkähti näkyä ja jo toistamiseen harkitsi itsensä näyttämistä. Auto oli onneksi osunut melko pehmeästi poikaan joten suuremmilta vammoilta vältyttiin ja poika virkosikin nopeasti. Kirous ei kuitenkaan ollut poistunut, joten Dumbledore lähtikin nyt linnun perässä juoksevan juniorin perään. Melko pian Junioria päätyi jäisille portaille. Dumbledore seurasi jälleen sivusta juniorin ja järjestysmiehen välistä kohtausta ja tällä kertaa tiesi, että nyt oli oikea aika astua kuvaan. Hän muuntautui jälleen näkyväksi ja hitan askelin lähestyi selkeästi raivoisaa junioria ja jästiä.
"No mutta, Bartemius, täällähän sinä olet", Dumbledore päivitteli yllättyneeseen sävyyn ja heristi sormeaan kuin pikku lapselle, "Pitäisihän sinun tietää ettei ikäisesi poika saa hortoilla tällä tavoin yksin."
Jästimies vaikutti selkeästi hämmentyneeltä jo pelkästään Dumbledoren ulkonäön vuoksi.
"Tunnetteko te tämän pojan?", mies kysyi epäluuloisesti, mikä sai Dumbledoren kohottamaan rauhallisen katseensa nyt vartijaan. "Tunnen hyvinkin", hän sanoi hymyillen, "Hän on pojanpoikani ja katoilee yhtenään."
Järjestysmies näytti ymmärtäväiseltä ja nyökäytti päätään. "Sellaisia ne lapset tapaavat olla", mies päivitteli ja antoi pojan Dumbledoren huostaan. "no mutta, jos asian on kerran kunnossa, niin minäpä tästä...", jästimies jatkoi ja nyki päätään vähän matkan päässä olevaa autoansa kohti. "Hyvää illan jatkoa", mies vielä huikkasi, johon Dumbledore vastasi takaisin.

Kun jästimies oli lähtenyt, Dumbledore kääntyi juniorin puoleen. "Kokeilitko sinä jotain loitsua kirjastasi?", Dumbledore ei hymyillyt, vaan katsoi poikaa nyt vakavana (vaikkakaan ei uhkaavana) suoraan silmiin, pitäen äänen kuitenkin rauhallisena.

Vain punaista hetkeä ennen kuin poika olisi lausunut kohtalokkaan loitsun, hänen huomionsa veti puoleensa tuttu ääni. Vain äänen tunnistaminen sai hänet kääntämään ajatuksensa ja katseensa puhujan suuntaan, koska yleensä kukaan hänen mielestään tärkeä ei käyttänyt hänen virallista nimeään. Perhe kutsui aina Junioriksi ja ystävät Bartyksi ja muilla ei paljon väliä yleensä ollutkaan. Mutta Albus Dumbledore ansaitsi kyllä joka pisaran hänen huomiostaan, ainakin nyt kun hän kuollakseen halusi jotain mitä pelkäsi jokaisen vastaantulijan yrittävän viedä häneltä.
”Niin mutku-”, Juniori aloitti hieman puolustavaan sävyyn vastauksena enemmän tai vähemmän välittömiin toruihin, mikä myös sävystä päätellen vahvisti jästimiehelle että kumpikin kaksikosta tunsi toisensa. Junior ei siis saanut vastaväitettään loppuun, kun jästi tarttui tilaisuuteen lykätä ongelmansa ”isoisän” päänvaivaksi.

Aikuisten hyvin lyhyen sananvaihdon aikana, tultuaan tuupatuksi lähemmäs Dumbledorea, Junior epätoivoisesti pohti tilaisuutta liueta paikalta, jos ei lähellä oleville paloportaille niin edes jonnekin mistä pääsisi käsiksi siihen taivaalliseen lintuun jota varmasti koko maailma haluaisi, jos sen näkisi. Sen verran hän kuitenkin oli kiinni todellisuudessa, ettei yrittänyt karata noin vain tai edes riehumalla – olisi aika epätodennäköistä että hän pääsisi muutamaa askelta pidemälle toisen taikavoimat omaavan seurasta ilman, että ensin itse loitsuisi jotain. Ja Dumbledoren tasoisen aikuisen kanssa oli vähän haasteellisempaa keksiä mitä...
Joten siinä hän seisoi Dumbledoren vierellä taikasauvaansa tiukasti oikeassa kädessään puristaen ja tarkkaili miehen olemusta, kunnes tämä käänsi huomionsa häneen.

”En,” poika valehteli harvinaisen itsevarmasti ja kasvonsa peruslukemilla, mutta sinisenharmaiden silmiensä tummentunut katse epäluuloa huokuen. Siinä tilassa hän oli toivottoman huono tulkitsemaan kenenkään ilmeitä ja katseita oikein. Hän vilkaisi paloportaille ja päätti etsiä toisen reitin katolle. Täytyi sinne sisäkauttakin päästä. Ainakin jos vähän auttoi taiallla...Samantien hän käänsi terävän katseensa takaisin Dumbledoreen ja otti pari hidasta askelta kauemmas.

”Jätä minut rauhaan, käppänä” hän sanoi tarpeettoman uhkaavaan sävyyn ja kohotti hieman taikasauvaa pitelevää kättään tosin vain vaistomaisesti, siinä siirtyessään askel askeleelta kauemmas. ”Lukukausi on ohi, joten tekemiseni eivät kuulu sinulle.”
Vaikka epäjohdonmukaisen kasvatuksen takia Juniorin kunnioitus auktoriteetteja kohtaan olikin normaalisti kiven alla, Tylypahkan henkilökunnasta rakastettu rehtori oli se yksi ja pitkälti ainoa jonka kohdalla niin ei ollut. Muu henkilökunta oli kyllä saanut kärsiä nuoren herran terävästä ja ylimielisestä asenteesta aika ajoin. (Äidin mukaan hänen pikku enkelinsä oli kaikkia maailman ihmisiä parempi eikä liiemmin välittänyt siitä miten tämä kohteli muita kunhan ei väkivaltaiseksi käynyt, mutta isä yritti tosissaan kasvattaa kunnon kansalaista. Äidin arvojen seuraaminen oli tietenkin hauskempaa ja hän hillitsi asenteensa yleensä vasta sitten jos oli vaara että hänen isänsä saisi tietää ja saattoi jopa alkaa tosissaan harkitsemaan että asenteessaan saattaisi olla jotain korjaamisen varaa.)
Mutta kaikki kunnioittavan asenteen rippeet myös Dumbledorea kohtaan olivat kadonneet sen muutamia hetkiä sitten koetun päänsäryn myötä. Tuo kipu ei ollut missään vaiheessa täysin laantunut ja vaikka hänen takaraivonsa verenvoto ol jo tyrehtynyt, sekin ruhje lisäsi kipuja pään alueella – mikä ei ainakaan auttanut pojan mielentilaa muuttumaan muuhun kuin vihaisempaan suuntaan.

Muutaman askeleen päässä Dumbledoresta, Junior arvioi rakennuksen kulman olevan tarpeeksi lähellä, ja päätti kokeilla oikeastaan ainoaa mahdollisuuttaan. Kirouksen alla hän koki polttavaa halua yrittää heittää vanhukseen jonkun pimeän kirouksen, mutta onneksi se jonka alla hän oli, oli hänen ensimmäinen kosketuksensa niihin. Hän ei siis sen ja muutaman samasta kirjasta vilkaisemansa lisäksi tiennyt mitään tavanomaisimpia koululaisten harjoittamia kirouksia pahempaa. Ja muita samaisen kirjan kirousten toteutustyyliä hän ei ollut painanut mieleensä.
Joten, katse suunnattuna hieman hajamielisenä Dumbledoren ohitse, hyvin hiljaisen kuiskauksen myötä pojan taikasauvan kärjestä lensi punaisenoranssi valonsäde jonka tarkoituksena oli sytyttää Dumbledoren kaapu kunnon roihuun. Hän oli soveltanut sitä loitsua niin että liekit olivat sitkeämpiä kuin normaalisti eli sammuivat vain jääkylmällä vedellä mitä vesiloitsu ei automaattisesti toimittanut. Hän ei viitsinyt tähdätä kovin ylös, koska selkeä kädenliike olisi antanut liian selvän varoituksen. Samasta syystä hän ei yrittänyt räjäyttää tämän päätä kuten oli äsken aikonut jästille tehdä. Senkin aika voisi vielä tulla, jos tilaisuus koittaisi, mutta juuri nyt tulella leikkiminen sai luvan auttaa.
Siltä varalta ettei loitsu osuisi tai tuo noin miljoona kertaa kokeneempi ja voimallisempi velho onnistuisi pääsemään siitä eroon turhan nopeasti, välittömästi sen perään poika loihti heidän välilleen kilpiloitsun jota myös oli koko syksyn ja alkutalven kehitellyt kestämään hieman kauemmin kuin vain ohikiitävän hetken, jotta sitä ei tarvitsisi onnistua loihtimaan juuri oikealla sekunilla. Toisin kuin tuliloitsun kanssa, sen kanssa hänelä oli kuitenkin ollut mielessä puhtaat ja fiksut motiivit: siitä olisi hyötyä näin sodan aikana kaduilla kulkiessa. Yksinkertainen kilpiloitsu kuitenkin oli nopein tapa suojautua yllättävissä tilanteissa.

Sen turvin hän pinkaisi kohti rakennuksen kulmaa jonka takana uskoi onnistuvansa jotenkin katoamaan. Kiroustaitojensa alkeellisuudesta huolimatta, hänen silmissään palavasta pakkomielteen ja kasvavan vihan antamasta synkästä tunnusta oli viattomuus kaukana. Tosin, poika näytti 'viholliselleen' kieltään siinä juostessaan ja taakseen katsoessaan, mistä saattoi päätellä ettei hän itseään aivan täysin ollut vielä hukannut. Vaan kirous ei ollutkaan syönyt häntä vasta kuin muutaman hetken.
Rakennuksen kulma oli vain muutaman metrin päässä joten hän ehti pinkoa sen taakse, mutta ei löytänyt sieltä mitään mihin kadota. Se tosin ei harmittanut häntä pitkään sillä hänen silmänsä osuivat katolta pois pyrähtävään lintuun. Ajojahti jatkui entistäkin kiivaampana nyt kun hän kuvitteli jästin ja Dumbledorenkin mahdollisesti havittelevan sitä. Yläilmojen sijaan pojan askel suuntasi kohti rakennuksen vierellä kulkevaa kivimuuria jonka toisella puolella auruaan tietämätön pikkulintu liihotti. Juniori oli jo unohtanut, ettei ollut eliminoinut 'kilpialijaansa' pelistä erityisen tehokkain keinoin...Hänen mieleensä mahtui jälleen vain yksi ainoa lintu ja valmius tehdä mitä tahansa sen tavoittaakseen.

Juniori kielsi kokeilleensa kirjan loitsuja, johon Dumbledore vastasi lyhyesti nyökäten. Hän tiesi, että poika oli todellisuudessa yrittänyt lähettää kirouksen, mutta Dumbledoresta tuntui oikeammalta mikäli poika itse puhuisi rehellisesti.

Juniorin kirouksen luonne tuntui muuttuneen aggressiivisemmaksi, sillä poika tuntui raivostuneen rehtorille. Oli kuitenkin Dumbledorelle itsestäänselvää ettei hän todellakaan jättäisi yksinäistä koulupoikaa tuossa tilassa hortoilemaan - ja pojan muuttuessa vihaisemmaksi, rehtorin katseeseen ilmestyi syvää huolestuneisuutta. Dumbledore ei itse tarkkaan tiennyt, minkä kirouksen Juniori oli yrittänyt langettaa, mutta tunsi tuon laatuiset kiroukset - vaikka Juniroin tilassa olikin epäselvää kuinka kirous loppupeleissä vaikuttaisi kantajaansa, sillä Juniori oli kuitenkin epäonnistunut vahvassa loitsinnassaan ja epäonnistuneet kiroukset yleensä olivatkin niitä pahimpia tuhon aiheuttajia. Mutta, oli kuitenkin selvää, että kirous hallitsi uhriaan ja muutti uhrinsa persoonaa.

Kun Juniori näytti jälleen kerran pakenevan, ei Dumbledore laittanut pojalle vastaan. Hän seurasi vaalean siniset silmät huolestuneisuutta huokuen pojan liikkeitä.
Dumbledore huomasi pojan huulien pienen liikkeen ja osasi varautua seuraavaan; Lieskojen hyökätessä päin, hän oli kaivanut jo taikasauvansa valmiiksi esille ja nyt sauvan heilautuksella (ja sanattomalla loitsinnalla) hän taltutti punaisenoranssit valonsäteet. Juniori oli kuitenkin sitkeä ja ikään kuin varmistaakseen pakonsa, oli poika loitsinut kilven heidän välilleen. Koska Dumbledore oli kuitenkin Junioria kokeneempi velho eikä voimallisemmatkaan kilpiloitsut estäneet kuin vähäisimmät herjat, kumosi Dumbledore taikasauvan heilautuksella myös kilven.

Kirouksen vaikutuksen alaisena Juniori ei vaikuttanut enää lainkaan tutulta koulupojalta, vaan oikeasti vihaiselta vastustajalta. Tämä lisäsi Dumbledoren kantamaa huolta ja hän pelkäsi kuinka loitsu loppujenlopuksi vaikuttaisi nuoren pojan viattomaan mieleen.

Poika jatkoi pakoaan, mutta pako muuttui jälleen pakkomeilteiseksi linnun metsästämiseksi samaisen pikkupulun ilmestyttyä jälleen kuvioihin. Dumbledore seurasi Junioria ripein, pitkin askelin, kun tämä kapusi kivimuurin päälle. Tällöin Dumbledore sai tilaisuuden ottaa kontaktia poikaan.
"Olen huolissani sinusta, Bartemius", Dumbledore sanoi rauhallisella äänensävyllä, ja otti poikaa hellästi olkapäästä kiinni kuin herätelläkseen häntä. Hän tunsi kämmentänsä vasten, kuinka kirous kyti pojan sisällä, vahvana ja sitkeänä, kuin petona joka yritti näykkiä Dumbledoren kämmentä kuin ajaen häntä tiehensä. Dumbledore huokaisi ääneti ja alkoi mielessään manaamaan vastakirousta, jatkaen tosin puhetta jotta poika saisi tilaisuuden rauhoittua, "Vaikka loitsimisesi on ehdottomasti yksi kouluvuoden parhaimmistoa ja olet sillä tehnyt vaikutuksen jopa minuun, voisin minä silti epäillä sinun olevan tällä hetkellä hyvin väsynyt." Dumbledore tunnusteli sanoillaan, kuinka poika mahdollisesti reagoisi - hän toivoi että sanat ja hänen jatkuva äänetön vastamanauksensa herättelevisivät poikaa, mutta samalla hän oli myös varautunut siihen, että juniori jatkaisi edelleen pakkomielteistä ajojahtiaan. Peto tuntui vahvalta nuoren koulupojan sisällä, mutta Dumbledoren ääneti painittuaan vastamanauksellaan kirouksen kanssa, tunsi hän hetken yllättäen painavaa tunnetta rinakehässään, aivan kuin loitsu pyrkisi siirtymään häneen. Dumbledore kuitenkin jatkoi mielessään vastakirousta tunteesta välittämättä, painostaen kirousta häviämään, ja lopulta äänettömän taistelun jälkeen ilmapiiriä halkoi kireä räksähdys ja sen jälkeinen pahaenteinen savupöllähdys, jonka jälkeen ilmapiiri tuntui keventyneen. Se oli merkki, jonka Dumbledore tiesi tarkoittavan kirouksen häipyneen ja hän uskalsi irrottaa otteensa junioin olkapäästä.
Vaikka Dumbledore ei tiennyt, kuinka juniori kuitenkaan reagoisi, katsoi hän silti poikaa hellästi, odottaen ja istahti itse kivimuurille. Hän kaivoi rauhallisin liikkein kaapunsa taskusta pienen, hopeisen rasian. "Sitruunakarkkeja", Dumbledore hymyili, pitäen katseensa rasiassa, mutta tarkkaili silti sivusilmällä poikaa, "Jästien suosimia ja minun herkkujani. Maistuisikohan sinullekin yksi?" Dumbledore kohotti rasiaa Juniorin puoleen. Vaikka sitruunakarkit saattoivat vaikuttaa ulkopuolisen silmin tilanteeseen täysin sopimattomilta, oli karkeilla kuitenkin oma tarkoituksensa; Vaikka Dumbledore uskoi että kirous oli ainakin osittain häipynyt, oli hänestä silti hyvä että poika saisi muuta ajateltavaa.

”Enkä ole,” poika tiuskaisi oletukseen väsymyksestä. Oikeastaan hän oli, mutta oman kokemuksensa mukaan lähinnä äskeisen liikenneonnettomuuden ja sen jälkeen kaiken juoksemisen eikä niinkään loitsumistensa takia, eikä hän olisi halunnut välittää siitä. Hän aikoi jatkaa jahtia, mutta kääntäessään katseensa takaisin eteenpäin, hän joutui totemaan linnun jälleen karanneen. Istuen toinen polvi muurin päällä ja toinen jalka jo sen toisella puolella, Juniori huokaisi syvään ja jokseenkin kiukkuisena. Kolmas menetys alkoi olla jo vähän liikaa. Hänen mielentilansa alkoi muuttua lähemmäs epätoivoista. Toisaalta hän ei enää tuntenut niin pakottavaa tarvetta seurata lintua kuin hetkeä aiemmin joten poika ei pudottautunut alas muurilta vaan katseli Dumbledorea epäluuloisen arvioiden. Tämä oli väittänyt olevansa huolissaan hänestä eikä osoittanut kiinnostusta lintuun – niin käsittämätöntä kuin se olikin, mutta silti...Oli kokonaan tämän syytä että se oli taas päässyt pakoon.
Juniorin olemus oli kireä, vihaisuus liukui jonnekin syvemmälle ja pinnalle nousi ahdistus ja levottomuus. Pojan hengitys oli nopeaa ja kasvonsa synkät ja tämän teki selvästi yhtä aikaa mieli raivot ja itkeä, juosta paniikissa linnun menosuuntaan ja kuitenkin istua siinä murehtimassa kovaa kohtaloaan.
Sitruunakarkkitarjous onnistui kuitenkin herättelemään lasta tuon kaiken alla, mikä näkyi ohikiitävän hetken pojan kasvoilta, mutta katosi yhtä nopeasti luonnottoman pakkomielteen puskeman murheen alle.
”En ikinä saa sitä lintua, vai?” poika totesi synkeänä, sinisenharmaat silmänsä tummuen nyt eri syistä kuin aiemmin. Siksi rehtori oli varmaan ollut huolissaan, koska hänen tavoitteensa oli mahdoton? Poika päätti istahtaa siihen hetkeksi pohtimaan mahdollisuuksiaan sitruunakarkin äärellä. Hän ei muistanut edes kiittää yhden karkin rasiasta poimiessaan sillä hänen ajatuksensa olivat yhä liimautuneet kaikonneeseen arteeseensa ja hän siis vaipui syvälle synkkiin ajatuksiinsa. Jos Dumbledore vastasi jotakin, se kuului pojan korvissa vain etäisenä ja epäselvänä äänenä.
”Hei!” hän yhtäkkiä hihkaisi piristyneempänä, nousi polviensa päälle istumaan ja heilui taikasauvansa kanssa innoissaan, aiempi levottomuus hyperaktiivista tilaa lähestyen. ”On varmaan olemassa joku loitsu jolla saa itsensä lentämään kuin lintu! Silloin sen seuraaminen on tosi helppoa!” poika julisti ideansa ja yritti ankarasti pohtia mitä kaikkea oli lukenut eri kirjoista. Moista loitsua ei tietenkään ollut, mutta jokin hänen sisällään käski katsoa uusimmista löydöksistään jotain korvikkeeksi kelpaavaa. Hetken poika katseli vierellään istuvaa vanhusta silmäkulmastaan, pohtien kannattiko niitä nyt ihan tässä ja nyt ottaa esille sillä se lapsi joka tiesi tekevänsä jotain tavalla jos toisellakin väärää, oli päässyt selvemmille vesille, vaikka vain hetkittäin. Hän tiedosti kyllä Dumbledoren olevan hänen rehtorinsa, muttei kovin tarkasti millainen persoona tämä oli.
”Luulen, että haluat auttaa minua joten auttaisitko löytämään jonkinlaisen loitsun lentämiseen? Vaikka et ehkä pitäisikään kirjavalinnoistani?” hän kysyi kokeilevaan sävyyn.

Pojan aggressiivisuus tuntui väistyneen, mutta tietynlainen - vaikkakin hallittava - halu lintua kohtaan oli silti havaittavissa. Tämän Dumbledore tulkitsi kuitenkin vain loitsun jälkivaikutukseksi.
Juniori kysyi, että eikö hän saisi ikinä enää lintua kiinni. Pojan ääni oli ehkä jokseenkin epätoivoinen, mutta siinä välähti viattoman lapsellinen ja rehellinen kaiku, mihin Dumbledore vastasi lempeästi hymyillen ja yksinkertaisesti nyökäten: "Et niin."

Sitruunakarkit tuntuivat kuitenkin tekevän kaupan, mistä Dumbledore oli hyvillään. Poika siis sentään kykeni keskittymään nyt muuhunkin kuin polttavaan pakkomielteeseensä. Vaikka Juniori oli hyväksynyt karamellin tarjouksen, tuntui poika silti olevan vielä synkeä ja hetken näytti siltä, kuin tämä olisi vajonnut omiin ajatuksiinsa. Dumbledore ei kuitenkaan puuttunut tilanteeseen, vaan antoi pojalle oman aikansa ja keskittyi sen sijaan availemaan yhtä sitruunakarkkia paperistaan. Melko pian Juniori kuitenkin havahtui ja sai Dumbledoren kohottamaan katseensa. Juniori ei selvästikään ollut vielä valmis luovuttamaan, johon Dumbledore naurahti silmät hyväntahtoisuutta tuikkien. Hän otti rasiasta uuden sitruunakarkin ja alkoi avaamaan sitä, siirtäen katseensa karkkiin. "Jos jotain olen näin vanhalla iällä oppinut, niin sen ettei tavoitteitaan aina kykene saavuttamaan - vaikka niiden eteen tekisi kuinka töitä", Dumbledore sanoi Juniorille, katsellen edelleen karkkiaan mutta kohotti katseensa poikaan, katsoen tämän kasvoja nyt lempeästi ja tarkastellen, "mutta se ei tarkoita ettäkö meidän pitäisi vaipua epätoivoon. Meidän on vain valittava uusi suunta."
Dumbledore tarkasteli pojan kasvoja, ja niihin tuntui palanneen koulupojan oma elämän väri. Juniori puhkui intoa ja suunnitelmia kuinka saisi tavoittelemansa, mutta hallitsematon pakkomielteisyys oli kadonnut. Dumbedore tiesi että juniori tarvitsi vielä hänen manauksensa lisäksi Mungosta hoitoa, mutta hänestä tuntui että nyt olisi ehkä vielä viisainta hieman jututtaa poikaa ja pitää silmällä tilannetta, mikäli loitsu ei olisikaan kokonaan suostunut kaikkoamaan.

Koska hänen kysymykseensä ei oltu vastattu suoraan vaan melko tulkinnanvaraisesti, pojan olemus alkoi muuttua taas hieman epäluuloiseksi ja rauhattomuus voimakkaammaksi. Sanat kuulostivat viisaudelta, mutta tarkoitus voisi olla kiero. Toisaalta kiero oli kyllä viimeinen adjektiivi joka tuon vanhuksen olemuksesta ja ulkonäöstä tuli mieleen ja sen näki Juniorikin senhetkisessä tilassaan. Sitruunakarkit eivät enää maistuneet hänelle joten asettuessaan takaisin istumaan, hän siirtyi hieman kauemmaksi Dumbledoresta ja laski kämmenensä nojaamaan muurin reunalle, taikasauvansa oikean kätensä alla. Hetken verran poika katseli Dumbledorea silmäkulmastaan, kasvoillaan vaihdellen epäluulo ja ankara pohdinta.
”Mitä sitten ehdotat?” hän kysyi puoliksi uteliaaseen ja puoliksi syyttävään sävyyn, nyt avoimesti vanhaa velhoa katsellen. Katse hänen silmissään oli kylmä ja väynyt. Hänen mieleensä ei vielä mahtunut mitään suuntia jotka eivät jotenkin liittyneet hänen kadonneeseen lintuunsa.

Dumbledore pysyi kärsivällisen tyynenä, vaikka hän huomasikin pojan epäluulon. Velho ei kuitenkaan sanonut Juniorile mitään, vaan antoi tälle oman tilansa aikaa miettiä.
Dumbledore itse oli syventynyt sitruunakarkkiin, kun poika viimein kysyi jotain. Rehtori kohotti katseensa.
"Unohtamaan linnun", hän sanoi rauhallisesti, "Sinulla on liikaa kykyjä moisen jahtaamiseen, ja tuhlaisit vain aikaasi, Bartemius" Dumbledore tarkkaili Juniori silmäkulmastaan, samalla kun hän katseli Lontoon talvista maisemaa. Juniori vaikutti jo järkevältä itseltään ja ehkä itsekin osaisi jo käsittää ettei linnun jahtaaminen kannattanut. Vaikka sitruunakarkit eivät enää maistuneetkaan - sen enempää Juniorille kuin enää Dumbledorellekaan - tuntui rehtorista silti hyvältä pelata vielä hetki aikaa ja pitää pieni jutustelutuokio pojan kanssa, vain katsoakseen kuin hyvin loitsun hävittäminen oli onnistunut ja jotta Dumbledore onnistuisi voittamaan pojan luottamuksen takaisin. Juniori vaikutti kuitenkin edelleen hitusen epäluuloiselta, aivan kuin Dumbledore olisi itse piilotellut lintua takataskussaan, mutta Dumbledore ei antanut asian häiritä. Hän halusi itse antaa Juniorin ohjata keskustelua, ja kun aika oli sopiva, he voisivat yhdessä lähteä Mungoon.

Juniorin silmät laajenivat järkytyksestä. Kyllähän sen linnun saattoi nyt vähäksi aikaa jättää sivuun, mutta että ihan unohtaa? Rehtorin vanhuuden viisaus alkoi pahasti tuntua joltain aivan muulta. Eikä seuraavat perustelut auttaneet pojan halua jäädä kuuntelemaan ja kaveeraamaan potentiaalisen kilpailijan kanssa.
”Kuule, alat kuulostaa ihan isältäni,” Junior totesi kuivasti, eikä muustakaan olemuksesta jäänyt epäselväksi ettei se välttämättä ollut hyvä juttu. Ei heidän perheessään tietenkään koskaan linnuista oltu erimielisyyksiä muodostettu, vaan jostain paljon merkittävämmästä eikä Juniori vielä osittain kirouksen alla nähnyt tilanteiden luonteen kirkuvaa eroa. Kommenttinsa myötä hän siis mulkaisi Dumbledorea rumasti, kääntyi muurilla toisin päin, pudottautui alas ja lähti kävelemään suuntaan jonne lintu oli jo monta hetkeä aiemmin kadonnut.
”Jätä minut rauhaan. Oma on elämäni joten minä valitsen oman tieni,” hän julisti kiukkuisena, taakseen katsoen. Pojan askeleet veivät kohti syrjäkujien varjoja, kauemmas kaupungin jouluisten valojen lämpimästä ja iloisesta tunnelmasta. Hän ei juossit sillä hänellä ei ollut enää palavaa tarvetta tavoittaa lintua, vaikka pohjimmiltaan ei edes harkinnut jättää asiaa lopullisesti. Osittain reaktiossa oli kuitenkin mukana annos aitoa itsepäisyyttä ja hiljaa kasvavaa ahdistusta tuen puutteesta mitä häntä miellyttäviin valintoihin tuli.

Dumbledore pysyi kärsivällisenä, ja nousi itsekin muurilta. Hitain askelin hän pysytteli Juniroin perässä, pitäen käsiään rennosti selkänsä takana ja puhui pojalle kuin vanhalle ystävälleen: "Tiedät varsin hyvin että minä en oppilaitani hylkää, Bartemius. Jos sinä todentotta haluat löytää sen linnun, on meidän sitten tehtävä se yhdessä, sillä kyllä, olen minäkin jo sotkeentunut tähän asiaan." Dumbledore tiesi vallan hyvin, että hyvin suurella todennäköisyydellä he eivät enää lintua löytäisi - se oli jo todennäköisesti lentänyt kauas Lontoon muille maille, mutta hän myös tiesi että nyt oli mentävä Juniorin ehdoilla; pysyen pojan matkassa kykenisi hän tarkkailemaan poikaa ja toivomaan sydämensä pohjasta, että loitsun jälkivaikutukset lakkaisivat, sillä uutta vastamanausta olisi lähes järjetöntä tehdä tietämättä kirouksen luonteesta sen tarkemmin.

Vaikka Dumbledore ei puhunut Juniorille mitään ja kiireettömien askeliensa lomassa antoi itsestään hyvinkin huolettoman yleisvaikutelman (aivan kuin he olisivat vain tavallisella kävelyllä), tarkkaili rehtori silti Junioria silmäkulmastaan. Hän oli vastuussa pojasta ja koska kirous oli tuntematon - ja Dumbledore epäili ettei poika taatusti kertoisikaan hänelle, mitä loitsua oli kokeillut - oli tilanne silti edelleen tulenarka.

Juniori ei vaikuttanut sen iloisemmalta rehtorin seurasta kuin aiemminkaan, muttei enää vaivautunut vastustelemaankaan. Eihän hän asialle mitään voisi, ainakaan vielä. Pojan mielessä käväisi kuitenkin etsiä keino kaikkoontumisen opetteluun jo näin nuorella iällä. Tylypahkassa siitä ei tietysti olisi mitään iloa, mutta Tylyahoreissuilla ja koulun ulkopuolella sitten senkin edestä. Palava halu linnun saavuttamiseksi alkoi jälleen voimistua pojan tummenneissa silmissä, eikä hän huomannut askeltensa muuttuvan raskaammiksi ja hitaammiksi. Hetken kävelyn jälkeen heidän ohitseen lensi vaaleanruskea pulu ja hän huomasi ettei enää kaivannut yhtä tiettyä lintua. Mikä tahansa saman lajin yksilö kelpaisi.
Kun lintu pyrähti taas lentoon, sen liikkeet vaikuttivat Juniorin silmissä hidastetuilta ja perään sännätessä muu ympäristö hetki hetkeltä utuisemmalta. Poika sivutti moiset pikkuseikat kunnes suoraan seinää pitkin nousevat palotikkaat joita hänen olisi pitänyt kivvetä ylöspäin liitävän linnun perässä, eivät omanneet selkeitä ääriviivoja. Pimeys jota Dumbledoren manaus oli heikentänyt, halusi uudelleenlatautua eikä kokenut sen onnistuvan jos ympäristö jatkaisi pojan mieleen vaikuttamista. Juniorin päänsärky alkoi olla samaa tasoa kuin kirouksen loitsuntahetkellä ja hetkeksi hänen silmissään musteni täysin eikä hän kiivetä yrittäessään pystynyt kuin puristamaan tikkaiden ensimmäisiä askelmia käsillään. Hetken hän horjui paikallaan, kunnes yritti sitkeästi nostaa itsensä huomattavasti katutason yläpuolelelle päättyville tikkaille. Ensimmäinen yritys epäonnistui, mutat poika piti tiukasti kiinni nyt jo käsivarsillaan, ainoasta tiestään linnun perään.
”Mitä sinä...teit minulle...?” hän kysyi syyttävään sävyyn, katseensa kohdistettuna Dumbledoren sijaan kohti määränpäätään. Junior sulki silmänsä hetkeksi kuin voimia kerätäkseen ja nojasi nyt täysin tikkaisiin, levätäkseen. Sitruunakaramelli ja lintu taistelivat viimeisen ajatuksen paikasta, kun pimeys lopulta valtasi tuon pienen velhon tajunnan.

Dumbledoren otsalle ilmestyi huolestunut ryppy Juniorin tilan heiketessä. Pojan kaatuessa taaksepäin, rehtori otti pojan vastaan ja asetteli tämän makaamaan yksinäiselle kadulle.
Dumbledore tarkasteli huolestuneena pojan kasvoja, ja tunnusteli kapeilla sormillaan pojan ranteesta pulssia. Syke tuntui, mutta samaisella sekunnilla kun velho oli poikaa koskettanut, tunsi hän jotain yrittävän jälleen hyökätä pojan sisältä. Dumbledore näki silmissään jälleen saman tumman pedon. Peto oli siis palannut, mikä sai Dumbledoren mielen raskaaksi.

Koska Juniori oli pöyrtynyt, ei Dumbledorella ollut enää vaihtoehtoja; hän otti pojan hellävaroen syliinsä, ja katsoen ympärilleen hän kaikkoontui. Vaimennetun räksähdyksen kera katu hiljeni, ja vanha velho katsosi näkyvistä.

Seuraava pysähdy oli Pyhä Mungo. Dumbledore ilmestyi Mungon edustalle, ja nopein pitkin askelin marssi hän tajuton Juniori sylissään sairaalan tiloihin.
"Pyydän, auttakaa häntä. Poika on poikkeuksellisen vahvan kirouksen alaisena", Dumbledore sanoi tiskin takana olevalle parantajalle ennen kuin tämä kerkesi kysymään mitään. Nyökäten ripeästi parantaja liukui nopeasti tiskin takaa, napaten mukaansa vanhat paarit ja yhdessä Dumbledoren kanssa hän asetti pojan siihen makaamaan. Tiskin takana ollut noita kutsui nopeasti paikalle pari muuta hoitajaa ja Mungon ylihoitajan. Saatuaan selville tilanteen, he saapuivat nopeasti. Dumbledore selitti vielä kertaalleen tilanteen pääpiirtein (jättäen tosin aremmat yksityiskohdat kertomatta koko väelle, sillä hän halusi keskustella ylihoitajan kanssa kahdenkesken.)
"Temme parhaamme, Dumbledore", yliparantaja sanoi Dumbledoren tarinan jälkeen ja tämän kasvoista huomasi, että oli jo ehkä tarpeeksi suuri yllätys että itse Tylypahkan rehtori marssi kesken joulupyhien Pyhään Mungoon, mutta erikoiseksi tilanteen teki sen, että hänellä oli Kyyryn poika mukanaan.

"Voisimmeko poistua paikkaan, jossa voisin kertoa hieman tarkemmin kirouksen luonteesta?", Dumbledore kysyi tämän jälkeen ja sai vastauseksi parantajan suostumuksen. Paaria työntäen, Pyhän mungon yliparantaja ja Dumbledore poistuivat paikalta pieneen yksityishuoneeseen. Siellä parantaja suoritti nopeasti ensihoidon Juniorille, kunnes hän käänsi katseensa Dumbledoreen. Oli jo nyt parantajallekin selvää ettei kyseessä ollut mikään pieni kirous.
"Halusitte kertoa minulle jotain, Dumbledore?", parantaja kysyi vakavana. Dumbledore huokaisi raskaasti ja kertoi koko illan tapahtumat. Tarina sai ylihoitajan kauhistumaan.

Oli kulunut jo jonkin aikaan siitä, kun Dumbledore oli saapunut Pyhään Mungoon Juniori sylissään. Juniori oltiin kiidätetty Dumbledoren kertomuksen jälkeen jatkohoitoon, ja rehtori oli vetäytynyt käytävälle odottamaan. Hän seisoi pitkällä käytävällä, katse synkeänä ja vilkuillen välillä kelloon. Aika oli kulunut hitaasti.
Melko pian, Dumbledore kuitenkin huomasi yhden nuoren parantajan kipittävän häntä kohden. "Poika on viety huoneeseensa lepäämään. Jos tahdotte, voitte mennä häntä katsomaan", parantaja virkkoi ja katsoi vielä hetken Dumbledoreen, silmissään kosteutta ja näyttäen siltä kuin hän olisi vielä aikeissa sanoa jotain, "Ilman teitä ja teidän ripeää toimintaa, poika tuskin olisi hengissä selvinyt", noita sai sanotuksi. Dumbledore huokaisi ja asetti vanhan kätensä noidan kapealle hartialle lämpimästi. "Pojan hengen pelastamisesta minä kiitän teitä", velho sanoi, hymyillen vienosti. Sitten hän jatkoi matkaansa huoneeseen johon Juniori oltiin kuljetettu. Hän koputti oveen pari kertaa ja astui sisään.
"Hyvää päivää, Bartemius", Dumbledore sanoi, tarkastellen poikaa.

Kymmenen minuuttia siitä kun hänet oli saatu sairaalan sisätiloihin, hoito pääsi alkamaan, ja muutaman minuutin päästä siitä Juniori alkoi osoittaa tajuntaan palaamisen merkkejä. Poika ei puhunut mitään, mutta raotti välillä silmiään ja vaikutti sekavalta ja ahdistuneelta. Äänet hänen ympärillään alkoivat pikkuhiljaa terävöityä, mutta eivät auttaneet paikan hahmotuksessa. Hänen visionsa oli sumea, mutta ulkona ei selvästikään enää oltu. Nuori, rauhallinen ja lempeä näisääni kertoi että hän oli turvassa, Pyhän Mungon sairaalassa. Vaikka Junior ei tuntenut ääntä, hän melkein uskoi sitä. Nainen kertoi myös, että hän oli hyvin sairas ja että hänen pitäisi nyt yrittää vain nukkua. Poika yritti silti terävöittää aistejaan sillä jokin hänen sisällään sanoi että nainen valehteli.
Pimeä voima pikkupojan sisällä oli ehtinyt matkan ja valmistelujen aikana jo latautua jonkin verran, mutta oli Dumbledoren jäljiltä niin heikko että sillä oli vaikeuksia kestää vielä kolmen parantajan yhteismanausta. Se tarvitsi pojan joko täydessä tiedottomuuden tilassa tai täysin valveilla. Parantajat tiesivät tämän, mistä syystä yksi heistä toi vekaran nenän alle hyvin voimmakkaasti ja pistävästi tuoksuvaa yrttisekoitusta joka lähetti pojan nopeasti takaisin tilaan valveen ja tajuttomuuden välillä, eli tavalliseen uneen.

Dumbledoren kertoman ja Juniorin sauvasta vedetyn viimeisimmän taian pohjalta, parantajat olivat onnistuneet tunnistamaan kirouksen lähes yksilöllisellä tarkkuudella,mutta vasta kolmanneksi mukaan tullut parantaja oli osannut kertoa mikä se tarkalleen ottaen oli, sillä tämä oli aiemmin sinä vuonna hoitanut samasta vaivasta kärsivää nuorta naista. Kolmikolla ei siis kestänyt enää kuin muutama minuutti saada kirous ulos pojasta ja hajoamaan sinne tuntemattomaan mistä taikuus tulee. Tai ainakaan kukaan heistä ei enää kyennyt tuntemaan lapsessa mitään ylimääräistä. Tarkistettuaan huolella, että pojan elimistö, varsinkin sydän ja aivot, toimivat normaaliin tapaan, parantajat siisrsivät tämän toipumaan huoneeseen jossa ei ollut muita potilaita. He eivät halunneet tehdä mitään päätöstä pojan suhteen ennen kuin tämä heräisi ja he voisivat seurata tämän olemusta ja toimia valveilla. Kaksi parantajusta joutuivat kiitämään muiden akuuttien tapausten pariin, mutta Juniorille aiemmin puhunut nainen jäi tämän luokse.

Juniori raotti silmiään jälleen ja katseli hetken vaiti kuinka parantaja liikkui, hänen näkökulmastaan kuin unessa, huoneessa paikasta toiseen ja vaikutti kasaavan pienelle pöydälle hänen viereensä muutamia yrttejä ja juomia. Sitten hän menetti mielenkiintonsa ja alkoi keskittyä oman kehonsa tuntemuksiin, tai paremminkin niiden puutteeseen. Hänestä tuntui kuin hän leijuisi ilmassa ja hän alkoikin epäillä että hänet oli jätetty typerästi ilmaan roikkumaan, koska kaikki penkit ja pedit oli näin sodan keskellä varattuja. Mutta liikauttaessaan kättään hän tunsi allaan pehmeän vuoteen.
Parantaja huomasi hänen valvetilansa vasta kun hän huokaisi syvään ja synkästi.
”Hei...” hän aloitti huolissaan, sillä pojan kasvot vaikuttivat tyhjiltä. ”Kuinka voit?”
Nainen kokeili pojan pulssia tämän ranteesta, ja totesi sen tuntuvan normaalilta jopa sillä etäisyydellä sydämestä. Junior ei vastannut mitään, ja parantaja kokeili kämmenellään tämän otsaa joka tuntui hieman viileältä.
”Kipuja?” parantaja jatkoi kyselyään, mutta pojan ainoa vastaus oli voimakkaan synkkä katse, vihaisuuden ja masentuneisuuden välillä. Pojan olemus ei ollut lainkaan aggressiivinen, vain yleisesti epämukavaa oloa aiheuttava.
”Ei,” hän lopulta vastasi värittömään sävyyn, juuri kun parantaja ehti pelätä että poika oli jotenkin menettänyt puhekykynsä. ”Anna minulle jotain,” Junior jatkoi yhtäkkiä yllättävän puheliaana, edelleen värittömästi. Katseensa hän piti parantajan kasvoissa, jotka alkoivat näyttää hyödyttömiltä. Pojan hengittäminen alkoi muuttua vaikeammaksi, tahallaan, sillä huoneen ilma tuntui vastenmieliseltä hengittää vaikka siinä ei ollut minkäänlaisia hajuja. Hän ei ajatellut haluavansa kuolla, hän ei vain halunnut hengittää. Tehdä jotain niin hyödytöntä.

”Juohan tämä pohjaan asti,” parantaja kehotti ojentaessaan keskikokoista lasia kaniin punaista nestettä joka oli hautunut pöydällä jo hetken. Junior tuijotti lasia hetken vaiti eikä tehnyt elettäkään sen vastaanottamiseksi.
”Sattuuko se? Mitä ikinä tuon on tarkoitus tehdä, sattuuko se?” hän lopulta kysyi, sävynsä muuttumattomana.
”Ei lainkaan, se on vain mielialalääke jonka pitäisi kohottaa sitä,” parantaja totesi lempeästi.
”Jotain muuta sitten. Haluan sen vaikutuksen sattuvan,” poika totesi, äänensä pysyen värittömänä mutta katse sinisenharmaissa silmissään kasvaen kylmemmäksi. Hän tunsi olonsa tyhjäksi, niin syvästi että hän uskoi vain fyysisen kivun olevan tarpeeksi voimakas tunne sen rikkomiseksi. Niin syvästi, ettei hän uskonut voivansa edes suuttua jos hänen toivettaan ei täytettäisi. Hän hoitaisi asian itse. Maailmahan tarjosi siihen loputtomasti keinoja.
Parantaja kurtisti kulmiaa, sillä hän ei olisi oudoimmissa unissaankaan kuvitellut kuulevansa tuollaista varsinkaan lapsen suusta. Ei edes pimeän kirouksen jälkeen, mutta siihen hän tietenkin asianlaidan yhdisti.
”Hyvä on. Tässä,” nainen tarttui toiseen, pienempään lasiin jossa oli tummanvihreää yrttijuomaa, ja ojensi sen pojalle. Lasissa oli vain astetta lievempää versiota äsken tarjoitusta punaisesta juomasta, mutta ilmeisesti ainoa keino saada tenava juomaan sitä, oli pieni vilppi.
Junior ei välittänyt kyseenalaistaa, vaan hetken kuluttua lasi kolahti tyhjänä takaisin pöydälle.

”Nyt sinun täytyy levätä. Todennäköisesti pidämme sinut täällä ainakin huomiseen, mutta jutellaan siitä sitten kun vanhempasi saapuvat,” parantaja totesi siirtäessään tyhjän lasin kärrtyihin oven vierellä.
”Albus Dumbledore toi sinut tänne, ja hän on yhä täällä. Hän haluaisi varmaankin jutella kanssasi. Sopiiko että hän tulee nyt?”
”Ihan sama,” poika totesi ja tarkoitti sitä. Lääke vaikutti hitaasti. Parantajan kadottua ovesta kertomaan mihin huoneeseen Junior oli viety, poika katseli ympärilleen, muttei viitsinyt nousta sängyltä. Pian hänen katseensa osui yöpöydän alatasolle jolle hänen taikasauvansa oli laskettu. Hän otti sen käsiinsä ja pyöritteli sitä hiljaa, pohtien miten hänen isänsä takuulla takavarikoisi sen loman ajaksi ja mahtoiko niissä kirjoissa olla kirouksia joita voisi tehdä ilman taikasauvaa. Ja pystyisikö hän sellaisiin, varsinkaan näin nuorena? Jotain mitä voisi harjoittaa itseensä tarkoituksella? Tavallisesti nämä pohdinnot olisivat aiheuttaneet harmistusta ja mielenkiintoa, nyt ne olivat vain tyhjiä ajatuksia joiden sisällön hän ymmärsi.

Pian ovelta kuului ensimmäinen tuttu ääni, mutta poika ei edes vilkaissut ylös käsissään pyörittelemästään sauvasta.
”Hei,” hän kuitenkin vastasi, äänessään väkinäistä mielenkiintoa sillä jokin alitajuinen ääni sanoi että hän oli Dumbledorelle velkaa, jostain todella suuresta.

Junior vastasi kuin vastasikin Dumbledoren tervehdykseen, mikä ainakin osoitti velholle sen ettei poika enää käyttänyt aggressiivisesti ja hän oli tervetullut huoneeseen.
Oven sulkien hitaasti perässään, Albus asettui pojan sängyn viereiselle istuimelle ja katseli tätä lempeä hymy huulillaan. Poika ei vaikuttanut enää olevan loitsun alaisena, mutta yleisolemukseltaan tämä tuntui silti olevan vielä melko heikossa kunnossa.
"Mikä on vointisi?", Albus aloitti keskustelun hetken hiljaisuuden jälkeen, äänessään rauhallista lempeyttä. Hän katseli poikaa ja tämän taikasauvan pyörittelyä, ja muistikin, että mitä todennäköisemmin myös pojan vanhemmat saisivat tästä retkestä tietää. Albus Dumbledore itse todennäköisesti tulisi heidän kanssaan asiasta keskustelemaankin, mutta ensiksi hän tahtoi puhua Juniorin itsensä kanssa illan tapahtumista.
Albus Dumbledore katseli hetken Junioria punniten, ja kallistin aavistuksen päätään vasemmalle.
"Muistatko sinä mitään illan tapahtumista?", velho kysyi rauhallisesti, mutta katseen punniten poikaa. Mitä todennäköisemmin Junioria ei muistaisi illan tapahtumia kaikessa yksityiskohtaisuudessaan, mutta velho epäili että joitakin muistikuvia Juniorille oli silti saattanut jäädä. Erityisesti Dumbledorea kiinnosti, mitä poika tunsi loitsun alaisen aikana, sillä velho itsekin oli tuntenut pedon pojan sisällä vahvana ja pelottavana. Mutta, muistaisipa poika petoa enää jälikäteen, olisi silti parhainta että poika itse pääsisi kuvaamaan omin sanoin tunteitaan. Mikäli olisi halukas Dumbledorelle puhumaan.

Dumbledoren sulkiessa oven, Junior nousi istumaan, nojaaamaan sängynpäätyyn, jos vaikka sillä saisi pakotettua itsensä paremmin keskustelutuulelle. Hän vain kohautti olkiaan välinpitämättömänä kyselyyn voinnistaan joka oli yhä melko mitäänsanomaton. Seuraavaa kysymystä hän vaivautu silti miettimään sillä jos Albus Dumbledore vihjasi että jotain muistettavaa oli, sen täytyi olla jotain mielenkiintoista.
”Muistan pelänneeni että pääni räjähtää kuin elokuvissa, mutta kai se sitten oli vain kammottava päänsärkykohtaus kun tässä kerta olen...” hän aloitti vahvimmasta, monista mielessään ristelevistä muistikuvista joista hän ei ollut varma mikä oli oikeasti tapahtunut ja mikä ei. Sen sanottuaan poika hätkähti. Entä jos hän olikin muuttunut haamuksi ja tämä tyhjä olo johtui siitä? Ehkä hän kuvitteli tämän kaiken, Mungon ja Dumbledoren? Ehkä haamut tunsivat olonsa kiinteiksi vaikkeivät sitä olisikaan? (Hän ei enää muistanut kenenkään koskeneen häneen heräämisensä jälkeen.) Hän tarkisti elintilansa varmimmaksi kokemallaan keinolla; lausui muodonmuutosloitsun ja tökkäsi suvallaan vuoteensa päiväpeittoa joka muuttui kuviottomasta skottiruudulliseksi kuten hän oli tahtonutkin.
”Huh!” vekara henkäisi helpottuneena ja hänen ilmeensä kirkastui asteen verran. Hän alkoi alitajuisesti tajuta ettei halunnutkaan vahingoittaa itseään toisin kuin muutama hetki sitten oli tuntunut ainoalta järkevältä vaihtoehdolta.
Hän ei vieläkään hymyillyt, mutta oli enemmän läsnä ja halukkaampi muistelemaan lisää. Hänestä tuntui kuin hän olisi jäänyt auton alle, pojan käsi hakeutui kohtaan päässään jonka muisti iskeytyneen maahan, mutta se oli täysin kunnossa joten hän arveli muistikuvan olevan jotain mitälie lääkehuuruja täällä olon myötä. Katse ruutupeitossa hän jatkoi mietteitään taas ääneen, ei enää värittömään, mutta silti laimein tuntein.
”Sen jälkeen muistan varmaksi vain juosseeni vaikka kuinka pitkään etsimässä jotakin, ja kauhean epäluulon, ja halun tappaa kaikki jotka estivät minua.”
Sitten hän muisti jonkun tosiaan tehneen niin. Ei hän onneksi anteeksiantamattomia osannut, mutta hengen sai helposti pois monella loitsulla ja ilmankin.
”En kai minä vain tappanut ketään?” poika kysyi ja nosti katseensa Dumbledoreen, vihdoin vahvaa tunnetta äänessään ja silmissään; pelkoa.
Ei hän halunnut olla tappaja. Sitä paitsi mitä sellaisille alaikäisille tehtäisiin? Tietty niin kauan kuin iskä toimi tuomarin penkillä ei hän ainakaan Azkabaniin päätyisi, mutta ei se häntä täysin seurauksitta voisi päästää.

Dumbledore katseli rauhallisesti, kun Juniori otti taikasauvan esille ja vaihtoi peittonsa väriä. Oli selvää että poika tarvitsi oman aikansa käsitelläkseen illan tapahtumia.
Lopulta poika puhkesi puhumaan ja Dumbledore nyökkäili myötäilevästi tämän puheille. Juniori vaikutti muistavan pääpiirtein kaikki, mutta yksityiskohdat tuntuivat vaipuneen unholaan - mikä olikin ehkä niin parempi.
Juniorin kysymykseen ja tämän selkeään pelkoon vastasi rehtori rauhallisella ja tyynyttelevällä katseella. "Et", velho vastasi hymyillen rauhoittelevasti, "Vaikka olitkin epäilemättä hyvin vahvan pimeyden loitsun alaisena, pidin minä sinusta huolta, kuten minun rehtorina kuuluukin"
"Joka tapauksessa, seurasin sinua illan aikana, pitäen silmällä, mutta uskoisin myös, hmmh...", Dumbledore piti hetken sanoissaan mietintätauon, hymyillen sitten ystävällisesti ja katsoen Junioria silmiin, "...että sinusta löytyi myös aimoannos puhdasta rohkelikkoa, jotta et vajonnut loitsuun liian syvälle." Vaikka Dumbledore tiesi olleensa itse suuressa roolissa siinä ettei poika vahingoittanut itseään tai ketään muutakaan illan aikana, tiesi hän myös ettei Juniori ollut mikään tappaja. Poika oli vain yksinkertaisesti liian utelias ja aivan liian uhkarohkea, mutta velho tiesi että pojan sydän oli kultaa.

Dumbledore oli hetken hiljaa, antaen pojan mahdollisesti miettiä lisää illan kulua, mutta jatkoi sitten puheitaan, astetta vakavemmalla äänellä: "Minä en syytä sinua illan kuluista, Bartemius. Epäilemättä satuit vain olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, mutta joka tapauksessa joudun ilmoittamaan tästä meidän pikku seikkailusta myös sinun vanhemmillesi." Niin, vaikka Juniori ei ehkä uutisesti pitäisikään, tiesi Dumbledore myös velvollisuutensa. Illan tapahtumat olivat aivan liian vakavia salaisuuksiksi ja joka tapauksessa Juniorin vanhempien kuului tietää, mitä oli sattunut. Vaikka Dumbledore itse tiesikin että poika oli (ainakin osittain...) syytön, ja yksinkertaisesti vain pikkupojan tavoin utelias kokeilemaan uutta, oli näinä aikoina pimeyden voimien käyttö ja kiinnostus vakavaa. Dumbledore tiesi että tulisi pitämään poikaa tiukemmin silmiensä alla myös Tylypahkassa jotta samanlainen sattumus ei enää pääsisi toistumaan, mutta nyt tämän illan tapahtumien rangaistuksesta tulisivat pojan vanhemmat päättämään.

Poika henkäisi helpottuneena ja rauhoittui kuuntelemaan Dumbledoren puolta illan kulusta. Tuntui hieman oudolta, muttei yhtään vähempää mukavalta että rehtori ilmeisesti välitti oppilaistaan noin paljon ja aodosti ja jopa lukukausien ulkopuolella. Hämmentynyt arvostus saattoi näkyä hänen ilmeistä uteliaisuuden ohella, kun tämä tuijotti vanhaa velhoa joka jäi pohtimaan jotakin. Pojan kasvoille levisi lopulta lämmin hymy sillä Rohkelikon arvot olivat sen verta ihailtavia että oli erityisen mukavaa jos jonkun mielestä niitä oli hänessä noinkin vahvasti. Tuskaisen tyhjä olo oli keskustelun aikana jäänyt taakse, mutta henkisesti ja fyysisesti heikko olo hänellä silti oli.
Sen poika kuitenkin sivutti ja hymynsä katosi ja olemus vaihtui kauhun ja ärtymyksen sekaiseksi sillä sekunilla kun rehtori ilmoitti ilmoitusaikeistaan. Juniori tuijotti tätä kuin tämä olisi juuri ilmoittanut että joulu peruutettiin ja hänet tuomittaisiin kuolemaan.
”Miksi?!” Hän huudahti ja heilautti käsivarsiaan dramaattisesti, sauvansa päästä lennähtäen punaisia kipinöitä.
”Et voi etkä saa! En minä tarkoittanut mitään pahaa paitsi ehkä Luihuisille mutta jos vanhempani kuulevat tästä mitään äiti ylisuojelee ja iskä vihaa minua lopun ikääni ja ne riitelee koko joulun ja niitä on ihan turha huolestuttaa minähän olen ihan kunnossa”, poika puhkesi vastaväitteisiin, ja vaikkei hän enää korottanut ääntään hän puhui lähes yhteen hengenvetoon ja melkoisella paatoksella.
”Katso nyt, voin lähteä kotiin vaikka heti!” Hän julisti itsevarmana ja hieman teennäisen reippaasti, kun pomppasi vuoteelta seisomaan lattialle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan kun silmissä musteni hetkeksi täysin ja hän joutui nojaamaan taikasauvaa pitelevällä kädellään vuoteen päätykaiteeseen. ”Nousin vain liian nopeasti...” hän mutisi päätään pudistaen ja huone selkeni taas. Hänen katseensa osui takkiinsa joka oli riisuttu läheiselle penkille ja se oli repeytynyt pahasti sisätaskun kohdalta. Kirjojen ja iilimatolaatikon muodonmuutosloitsu oli tietenkin tässä ajassa jo rauennut, poika ajatteli harmissaan.
”Parantaja!” Hän huusi kuin isäntä palvelijaansa, päättäneenä ettei kellään täällä olisi mitään sanomista hänen tekemisiinsä, ja aiemmin huoneesta poistuneen parantajan kipittäessä huolestuneen oloisena takaisin, tenava osoitti takkiaan ja katsoi naista syyttävästi.
”Missä tavarani ovat? Minä olen lähdössä kotiin.”
Parantaja vilkaisi kysyvästi Dumbledoren suuntaan, mutta vastas pojalle samantien.
”Jos tarkoitat niitä vaarallisia kirjoja ja matoja, epäilen vahvasti ettet omista niitä. Joka tapauksessa ne on takavarikoitu enkä voi luovuttaa niitä sinulle, sen kieltä varmasti jo joku lakikin”, nainen sanoi päättäväisesti ja osoitti vuodetta.
”Eikä kiellä!” Poika intti, vaikkei hänellä ollut asianlaidasta aavistustakaan. Hän vain oletti että osaisi moisen lain etu -ja takaperin ulkoa jos sellainen olisi. Sen verta innoissaan isäukko oli asemastaan taikaministeriön lainvalvontaosaston johtajana ja sen verran tosissaan halusi hänen seuraavan jalanjäljissään tai vastaavaa. Parantaja ei tuntunut enää kuuntelevan.
”Nyt ole hyvä ja mene takaisin lepäämään, emme myöskään voi päästää sinua kotiin näin pian noin vahvan kirouksen jälkeen.”
”Mutta kun minä haluan! Haluan!” Juniori väitti vastaan kaikella lapsen päättäväisyydellä eikä tehnyt elettäkään vuoteen suuntaan. Taikasauvaa hän puristi yhä kädessään, nyt se ei uhannut minkäänlaisella purkauksella, mutta poika mietti mikä olisi paras kirous typerää parantajaa vastaan jos ei pakenemisen nimessä niin edes suuttumuksen purkamiseksi. Vekaran tyhjä ja välinpitämätön olotila oli nyt selvästi kaukana takana, mutta parantaja vaikutti vähintään yhtä huolestuneelta kuin aiemminkin sillä pojan tummentuneet silmät ja kireä olemus ja ilme viestivät sellaista tunnekuohua että sähköstä riippuvaisessa jästisairaalassa olisi saattanut koko osasto olla jo kaaoksessa. Jos poika nimittäin oli yhtä taikavoimainen kuin isänsä väitettiin olevan. Siksi parantajaa huolestutti sekin että tällä oli taikasauva kädessään, sitä kun ei voinut tietää mitä kaikkea tenava oli niistä kirjoista jo ehtinyt mieleensä painaa.
”No, tarvitsemme siihen ensin vanhempiesi-”
”EIKÄ!” Juniori keskeytti koko ajan turhautuneempana ja vihaisempana. ”Kotiin ne minut haluaa!”
Ehkä isän jalanjäljissä seuraamisesta voisi olla iloakin. Sitten voisi ajaa läpi lakia joka antaisi yksitoista-vuotiaille enemmän oikeuksia niin tulevaisuuden lapset eivät joutuisi olemaan niin pitkään aikuisten armoilla.

Juniori näytti siltä kuin joulu oltaisiin peruutettu. Pojan meuhkattua aikansa, Dumbledoren kasvoille nousi hymy ja tämä hymähti lämpimästi. Sen enempää hän ei kuitenkaan kerennyt tekemään Juniorin hypähtäessä jalkeilleen ja lähes samaisella sekunnilla näyttäen siltä, kuin olisi aikeissa pyörtyä. Dumbledore huomasi tämän ja refleksinomaisesti oli valmis koppaamaan pojan jotta tämä ei kaatuisi lattialle. Juniori kuitenkin kerkesi toeta ennen kaatumista. Tämän jälkeen Juniori muisti kirjansa ja rehtori tyytyi vain seuraaman uteliaana sivummalta pojan tekemisiä.
Parantaja saapui huoneesee. Dumbledore nyökäytti päätään rohkaisevasti noidalle tämän vilkaistessa kysyvästi velhoon ja vastatessa Juniorin vaativiin kysymyksiin. Juniori ei ollut tyytyväinen parantajan vastaukseen vaan puhkesi raivoisiin vastaväitteisiin. Dumbledore katsoi nyt puuttuvansa tilanteeseen.
"No mutta, sinä tuskin haluaisit tuhota rakasta kouluamme, mikä otaksuen olisi ajan mittaan väistämätöntä mitä kirjojesi uteliaisiin kokeisiisi tulee", velho totesi rauhallisesti ja katseli Junioria tyynesti puolikuun muotoisten silmälasiensa takaa. Tämä tiesi ettei Bartemius Crouchin poikaan tepsinyt saarnaamiset, joten hän pyrki pitämään äänensä edelleen rauhallisena ja rentona.

Juniorin jatkaessa kiukkukohtaustaan, tuntui parantaja vaipuneen tietämättömäksi. Tämä vilkaisi Dumbledoreen kuin apua pyytäen, mutta Dumbledore viittoi parantajaa lähtemään. Hän alusi keskustella pojan kanssa kahden kesken, sillä uskoi ettei parantajasta olisi tällä kertaa enempää hyötyä. Parantaja noidan lähdettyä Dumbledore siirsi katseensa takaisin Junioriin.
"Tulehan istumaan, Bartemius", velho viittoi kädellään sairaalan sänkyä kohti, pitäen äänensä edelleen rauhallisena, mutta myös vakavana.
"Minä tiedän, kuinka paljon sinä välität koulustamme - vaikka tietyntasoinen sääntöjen noudattaminen onkin ollut sinulle aina jokseenkin hankalaa", Dumbledore aloitti puheensa, hymyillen nopeasti sääntöjen kohdalla, "mutta, mitä meidän kaikkien yleiseen turvallisuuteen tulee, olisi minun-" Äkkiä Dumbledoren sanat keskeytettiin, oven lennähtäessä auki. Sisään astui uusi kiireisen näköinen parantaja, katsoen Dumbledorea ja Junioria.
"Tulin vain ilmoittamaan teille, että perheenne on saapumassa. Minä kutsuin heidät tänne", parantaja ilmoitti topakasti.
"Kiitoksia ilmoituksesta", Dumbledore vastasi, "Mutta mikäli siitä ei olisi haittaa, jututtaisin poikaa hetken kahden".
"Voi anteeks, Dumbledore", parantaja sanoi nopeasti ja näytti vasta nyt ymmärtäneen keskeyttäneen jotain tärkeää. "Minä poistun. Anteeksi", parantaja jatkoi vielä ja poistui huoneesta nopeasti. Oven mentyä kiinni siirsi Dumbledore katseensa takaisin Junioriin huokaisten. Hetken hän näytti punnitsevan sanojaan.
"Minä lupaan olla kertomatta kirjoista isällesi, mikäli sinä Bartemius lupaat olla enää etsimättä niitä", rehtori sanoi vakavasti, "Ymmärrän kiinnostuksesi loitsuihin, mutta uteliaisuus liian syvissä määrin voi lopulta saada suurta ja merkitsemätöntä vahinkoa aikaiseksi."

Juniori raahatui vastahakoisesti takaisin vuoteelle, mulkoilleen parantajan takanaan sulkemaa ovea. Poika asettui istumaan sängynpäätyyn nojaten, kädet puuskassa ja vuorostaan Dumbledorea mulkoillen, joskaan ei niin pahasti kuin parantajan perään, vaan lähinnä ärtyneesti. Hänen olemuksensa kuitenkin suli pian happaman sekaisen huvittuneeksi. Tietenkin hän välitti Tylypahkasta - se oli heti kodin jälkeen paras paikka koko maailmassa, joskus jopa kaikkein paras. Niin että kai tämä pitäisi ottaa tosissaan, jos rehtori tosiaan olis itä mieltä että noista kirjoista voisi olla haittaa koko koululle...
Noidan paukahdettu ilmoittamaan perheen tulosta, Juniorin mieliala laski rytinällä monta astetta, lähes epätoivoiseksi ja hän jäi vain tuijottamaan jälleen sulkeutunutta ovea. Nuo naiset olivat sitten hirveitä päällepäsmäreitä, Ei hän sellaiseen ollut kotona tottunut, päinvastoin. Ei, hän ei ikinä selviäisi täältä ulos kunnialla. Vähintään äiti hänet nolaisi jotenkin, hössöttämällä ja paapomalla turhia. Eikä hän voisi edes sanoa sille ihan mitä huvitti jos isäkin tosiaan tulisi samaan aikaan paikalle. Dumbledoren sanat kuitenkin lievensivät hieman kauhukuvia.
"Minä lupaan," hän sanoi synkkänä mutta vilpittömästi, katsellen Dumbledorea nyt varsin yhteistyöhaluisena, tosin ajattelin enemmän mukavaa perhejoulua ja rehtorin viisaat sanat olivat vasta toisella sijalla.
"Mutta katsotko myös ettei nuokaan kerro?" hän pyysi hieman hermostuneena, osoittaen huoneen ovelle ja katsoi Dumbledorea. Ties vaikka parantajat olisivat jo täyttä päätä kertaamassa tapahtumia ja löytöjään seniorille joka varmaan ilmiintyisi tänne heti paikalla kirjeen saatuaan ja hänen tuurillaan se olisi kotona juuri silloin kun ei olisi tarvinnut olla. Sillä hetkellä Junior oli puhtaasti vain lapsi joka ei halunnut isän ja äidin riitelevän tai kenenkään olevan hänelle vihainen varsinkaan jouluna.

Juniori lupautui olla etsimättä kirjoja enää. Dumbledore nyökkäili hitaasti päätään tyytyväisyyden mutta myös suostumuksen merkiksi. Lupaus oli myös lupaus, mutta luonnollisestikaan hän ei voisi tietenkään enää estää mikäli Mungon henkilökunta oli jo kirjoista ilmoittanut. Dumbledrore itse olisi asiasta kuitenkin hiljaa ja hävittäisi kirjat henkilökohtaisesti.

Käytävältä alkoi kuulumaan askelia sekä miehen vakavaa, tasaista puhetta. Dumbledore tunnisti äänen ja tämä sai velhon vilkaisemaan seinällä tikittävään kelloon. Sitten hän siirsi katseensa takaisin Junioriin.
"No mutta, äänestä päätellen vanhempasi ovat saapuneet", Dumbledore sanoi ja suoristi selkänsä, "Näyttää siis siltä, että minun on poistuttava". Velho nousi hitaasti seisomaan mutta katsoi vielä poikaan.
"Me näemme seuraavan kerran vasta Tylypahkassa", Dumbledore sanoi, "Uusi lukuvuosi on tuomassa lisää uusia haasteita ja suurta uurrastusta, mitä minä professori Mcgarmiwan tunnen, joten muista opiskella ahkerasti."

Ovi läimähti nopeasti auki ja huoneeseen astui mies ja nainen, Bartemius ja Caroline Crouch.
"Dumbledore, mitä tämä tarkoittaa?", Bartemius kysyi katsoen ensiksi Dumbledoreen ja sitten poikaansa.
"Minusta tuntuu, että teidän tulee keskustella Juniorin kanssa kahden", rehtori sanoi ja vilkaisi vielä Junioriin, "Minä tästä lähden. Hyvää joulua." ja niine hyvineen Albus Dumbledore poistui huoneesta ja suorinta tietä ylos Pyhästä mungosta jouluiseen yöhön.

"Iloista joulua, sir!" Juniori huudahti Dumbledoren perään, ja sekavan hermostuneessa mielentilassaan muisti vasta mintuutin päästä ettei ollut edes kiittänyt tätä henkensä pelastamisesta saati sitten muustakaan. No, sen hän ehtisi hyvin tehdä tammikuussa koululla. Juuri nyt hän vain paloi halusta tietää miten perillä illan tapahtumista hänen perheensä oli. Hän unohti senkin hetkeksi, kun tuli äitinsä kaappaamaksi tämän ehdittyä hänen vuoteensa vierelle.
"Yäk! Äitiiii, ei parantajien nähden!" poika valitti taistellen itseään irti hössöttävän äitinsä suukotussyleilyrutistuksesta tämän siinä samalla vuodattaessa miten huolissaan oli ollut. Pari parantajaa kun viipyuli vielä oven raossa, muttei vaikuttanut haluavan sisälle vaan halusi jättää perheen keskenään toistaiseksi.
"Mutta kun se tarina kuulosti niin hirveältä!" Caroline nyyhki vaikka lapsensa vaikutti mitä normaalimmalta sillä hetkellä.
"Äh, minä olen ihan kunnossa ja sinä vain kuulet ne päässäsi kolme kertaa pahempina mitä oikeasti ovat," Junior tuhahti päästyään vihdoin vapaaksi ja siirtyi varmuuden vuoksi vähän kauemmas, jos äitimuori saisi uuden kohtauksen.
"Äärimmäisen vakavaa tämä silti on," hän kuuli isänsä huolestuneen äänen toteavan vuoteensa toiselta puolelta ja käänsi katseensa tähän.
"Ole hyvä ja kerro omin sanoin mitä sinulle tapahui?" mies lisäsi istuessaan penkille jolla Dumbledore oli hetki sitten istunut. Juniori joka ei havainnut tämän äänessä eikä olemuksessa sen enempää vihaisuutta kuin pettymystäkään, päätteli ettei kirjoja oltu vielä mainittu. Hän oli surkea valehtelija, mutta kehittynyt sitäkin paremmaksi puolitotuuksien sepittäjäksi, ja hyvin valituilla sanoilla hän voisi vielä pelastaa joulunsa.