Odotettu tapahtuu

//Juu eli Bellan ja Rodolphuksen lähtö Azkabanista, harmi että Ninji ei halunnut enään. //

13 . 1 . 1996


Bellatrix, tuo nyt jo haalistunut mielisairas kuolonsyöjä istui pienessä mytyssä sellinsä nurkalla, hän tunsi ihollaan kylmän ja märän kiven. Eihän hänen sellinsä ollutkaan periaatteessa muuta kuin kiveä ja ovi kaltereineen metallia. Hänen hiuksensa olivat menneet räsäisiksi ja likaisiksi jo aikoja sitten ja hänen kasvonsa olivat kärsineet pahasti tässä pahamaineisessa velhovankilassa. Suurin tekijä saattoi olla vähäinen uni, eihän täällä kukaan pysty nukkumaan kun vähän väliä jostain kuuluu jotakin ja ankeuttajien läsnäolohan ei nukahtamiseen auta yhtään. Tuo kuolonsyöjä ei ollut nukkunut kunnolla viimeiseen 15-vuoteen, mutta unimäärä oli kuitenkin riittävä pitämään hänet ylipäätänsä hengissä.
Ruoankin laatu oli mitä oli, mutta sitä oli pakko väkisinkin tunkea suuhun jotta ei nääntyisi kuoliaaksi ja jopa vesi oli yleensä jäätynyt ankeuttajien kosketuksissa jotenka sekin piti aina sulattaa että sen kykeni juomaan. Ja 15-vuotta näin? Azkabanhan ei tämän kuolonsyöjän mieltä hulluuteen ajanut, se oli jo valmiiksi hullu mutta kuitenkin fyysisesti se vaikutti melko paljon. ''Isäntä palaa viellä, isäntä palaa viellä, isäntä palaa viellä... Tuota hokemaa Bella oli hokenut päässään jo 15-vuoden ajan, jokainen hetki kun hänen silmänsä vain olivat auki. On myös ollut useita öitä jolloinka Bella oli valvonut niin pitkään että hän väkisinkin nukahti. Bellatrix vain istui hiljaisuudessa, hän ei tiennyt mikä kuukausi oli, monesko päivä, mikä vuosi... hyvä että hän muisti edes omaa nimeänsä enään.


Hän oli myös melkein jokainen yö nähnyt vain unta joissa hänen mestarinsa tulee vapauttamaan hänet, mutta palautunut todellisuuteen heti herättyänsä. Kuitenkaan hänen uskona ei ole hiipunut tippaakaan, hän on 15-vuoden ajan jokainen päivä tiennyt että Hän viellä palaisi, ja tulisi vapauttamaan heidät. Aina silloin tällöin Bella saattoi nähdä kaltereiden välistä miten ankeuttajia leijaili pitkin Azkabanin synkkiä käytäviä varmistamaan että jokainen vanki olisi tallella. Se että olisiko joku vanki kuollut, tuskin olisi ikinä kiinnostanutkaan ankeuttajia. Hehän olivat vain vartioita, joiden tarkoitus oli vain vartioida että vanki pysyy sellissään ja ei tule sieltä ulos.
Bellatrix oli erityisen väsynyt, nälkäinen ja janoinen. Nukkuminenkin on aina tapahtunut tässä kivisessä lattiassa joka ei ole maailman paras alusta. Ja vaatetuksina on aina ollut vain nämä vankian asut jotka olivat vain ohuita ja eivät suojanneet kylmyydeltä paljoakaan.

Bella oli jo painamassa silmiään kiinni, ja juuri kun hän sai ne kiinni, hän tunsi jotain. Jotain erityistä jota ei ollut tuntenut 15-vuoteen, eli siitä asti kun hän oli ylipäätänsä tullut tähän vankilaan. Koko 15-vuoden ajan käytävillä oli aina partioinut yksi tai kaksi ankeuttajaa, vartiointi ei koskaan loppunut. Mutta nyt Bella tunsi, miten hänen sellissään ei enään tuntunut yhdenkään ankeuttajan läsnäolo, tietenkin ulkopuolella olevien ankeuttajien ja alemmassa kerroksessa olevien ankeuttajien läsnäolon hän tunsi edelleen, mutta se oli heikompi kuin tässä kerroksessa olevien ankeuttajien. Myös hän tunsi... pystyikö se olla, oliko se!? Bellan käsivarressa oleva pimeän piirto, se poltti, se tosiaan poltti eikä se ollut enään unta, vai oliko? Ei, Bella painoi hieman sormenpäällään piirtoansa ja sai varmistuksen että se tosiaan poltti, heidän isäntänsä kutsui heitä!

Bella syöksyi samantien seisomaan pienessä kivisessä kopissaan ja syöksyi tarttumaan kylmistä ja metallisista kaltereista kiinni tiukasti, ankeuttajien läsnäolo ei nyt enään sammuttanut tämän kuolonsyöjän intoa, heidän isäntänsä oli palannut, 15-vuoden pitkän odotuksen jälkeen! Ja se jos mikä sai Bellan riemuisaksi kuin mikä.
''Isäntä on palannut! Herramme on palannut, hän tosiaan on palannut!'' Kaikui naisen haalistunut huuto pitkin tyhjiä ja pimeitä käytäviä. Tosin samalla käytävällä olevat olivat kuulleet samaa toitotusta jo 15-vuoden ajan. Mutta Bella tiesi nyt, että heidän isäntänsä oli palannut! Pimeän piirtoa poltti ja se tummistui täysin tummaksi, ankeuttajat jättivät käytävät valvomatta, ei se voinut olla pelkkää sattumaa! Bella rutisti tiukasti kaltereita, ja alkoi nyt ajatella tiukasti miten hän pääsisi ulos. Jos hänellä olisi sauva, hän olisi jo ulkona mutta kun ei ole. Ankeuttajat yleensä ovat avanneet ovet edes koskematta niihin. Mutta Bella tosiaan uskoi että hänen Lordinsa oli vihdoikin tullut pelastamaan heidät, koska Bella tiesi että hän, hänen miehensä ja myös toinen Lestrange olivat erikoisvartioituja vankeja, ankeuttajat eivät jättäisi heitä vartioimatta noin vain.


Mutta Bella myös mietti, että miten hän pääsisi ulos sellistään? Hän ei ollut 15-vuoteen löytänyt ainuttakaan pakoreittiä ulos sellistä, vaikkakaan hän ei ollut sen pahemmin edes ympärilleen katsellut. Mutta sitten hän huomasi sen! Hän oli jo melkein vapautumassa, hän löysi pakokeinon! Bellatrix uskoi sen olevan Lordin järjestämä, mutta se kelpasi, oli se kenen tahansa järjestämä! Katon ja kaltereiden välissä oli pieni aukko josta tämä kalpea kuolonsyöjä saattaisi mahtua ulos. Bellatrix alkoikin välittömästi kiipeämään kohti tätä aukkoa, olihan se hankalaa mutta usko hänen herransa paluuteen antoi hänelle innokkuutta jaksaa.
Bella alkoikin änkeytyä tästä pienestä vakosesta ulos ja lopulta hän tippuikin lattialle jaloilteen. Hän oli ulkona sellistä, ensimmäinen askel kohti vapautta! ''Pimeyden lordi on palannut!'' Bella huusi käytävällä kuuluvasti, niin että varmasti jokainen vanki sen kuulisi. ''Hahahahahaaha.... hahahaah!'' Bellatrixin noitamainen, ja kylmät väreet nostava nauru kaikui pitkin käytäviä kun tämä jo riensi pitkin käytäviä, etsiessään miehensä selliä, sen oli pakko olla jossain, jossain täällä...

Bella etsi, ja etsi, välillä huudellen käytävien vangeille Pimeyden lordin paluusta. Sitten, hän näki sen. Hänen miehensä sellin. Bella uskoi että tuo oli saattanut kuulla tämän huudot jo kaukaakin mutta kuitenkin vilkaisten kaltereiden välistä sisään. ''Lordi on palannut! Tiesin sen, pääsemme mestarimme luo, pääsemme!'' Bella huudahti kaltereiden välistä miehelleen kuuluvasti...

[Eli viesti kopioitu tästä pelistä, koska paremmin en osaisi Rodon tuntoja kuvailla..]

Seinään kaiverretut naarmut, jotka joskus olivat laskeneet auringon nousuja, olivat nyt vain muistutus unholaan vaipuneesta toivon kipinästä. Yksi seinistä oli täynnä noita naarmuja ja nurkan viimeisen naarmu kertoi keskenjäämisellään toivon loppumisesta. Kauanko aikaa Rodolphus oli jaksanut odottaa herransa paluuta ja kuinka kauan hän oli elänyt pelkän epätoivon vallassa, sitä mies ei tiennyt.

Jokainen Azkabanissa vietetyistä vuosista oli kuitenkin ollut erilainen. Ensimmäinen vuosi oli ollut kuin yhtä pitkää, kiihkeää mielenosoitusta eläen täydessä uskossa että lordi palaisi vielä ennemmin tai myöhemmin. Ja että puheet jonkun Potterin pennun henkiinjäämisestä ja isännän tuhosta olisivat olleet vain huhupuhetta ja kuraveristen toiveiden elättelyä siitä että kaikki oli ohi. Mutta miten ihmeessä joku vauva olisi voinut voittaa hänen herransa? Vauva, joka ei varmaan osannut edes puhua saatika loihtia! Ja vaikka olisi osannutkin.. Miten helvetissä sellainen vauva olisi voittanut maailman mahtavimman velhon? Niin.. Ei se vain voinut olla mahdollista. Tämä ajatus oli vellonut Rodolphuksen aivoissa koko tämän ajan vuodesta 1981 tähän päivään saakka. Enemmän tai vähemmän. Toivo herran elämisestä oli kuitenkin vahvimmillaan noina ensimmäisinä vuosina.
Mutta jossain vaiheessa sitä täytyi myöntää itselleen että Voldemort oli kadonnut. Puheet Potterista olivat totta.. Sitä ei vieläkään käsittänyt että miten, mutta niin se vain oli. Toivo ei kuitenkaan kuollut, mutta sen rinnalle nousi yhtä vahvana kostonhimo. Siinä missä Bellatrix edelleen jaksoi kiljua sellissään herransa paluuta, Rodolphuksen teki mieli karjua vihasta ja kostosta. Hän pysyi kuitenkin vaiti, tietämättä itsekään miksi. Ehkä ankeuttajat tekivät tehtäväänsä hänen sisimmässään. Kun kostonhimo oli laantunut hiljaisemmaksi, oli mieleen noussut epätoivonen ajatus siitä mitä olisi tapahtunut jos hän olisi huutanut ja huutanut vihaansa Potteria kohtaan? Olisivatko vangit yhteistuumin saaneet vihasta voimaa ja nousseet kapinaan ja paenneet.. Etsimään herraansa. Tappamaan sen pojan, joka oli jäänyt henkiin.
Vai olisiko mikään muuttunut kuitenkaan?

Mutta vuosien varrella oli tullut hiljaisuus. Jopa Bellatrix oli vaiennut jossain vaiheessa vuosien hidasta etenemistä. Se hiljaisuus oli aluksi tuntunut kuolettavalta ja monet olivat siihen epätoivoon ja hiljaisuuteen varmasti nääntyneetkin. Mutta lopulta hiljaisuus oli alkanut tuntua ystävälliseltä, kuin se olisi sittenkin ollut heidän puolellaan. Toivoa se ei tuonut, päin vastoin.
Hiljaisuus, kylmyys, epätoivo, pelko.. Painajaiset.
Ne painajaiset olivat alkaneet samana päivänä kun heidät oli tuotu Azkabaniin. Mutta aluksi niitä oli nähnyt vain nukkuessaan, muta lopulta ne olivat jatkuneet hereillä ollessa. Päivät ja yöt sekoittuivat toisiinsa. Ei enää tiennyt mikä oli unta ja mikä todellisuutta.
Miten siis kuumottava, pikimusta piirto olisi tuntunut aidolta heti? Sehän olisi yhtälailla voinut olla unta. Valonpilkahdus painajaisten seassa.

Viisitoista vuotta oli kulunut hitaasti ja vieläkin hitaammin, vieden osan vangeista mukanaan. Mutta siinä kyhjötti se Lestrangeista viimeinen, tuijottaen tiiviisti pimeää piirtoa käsivarressaan. Mies hipaisi polttavaa merkkiä varoen oikealla kädellään kuin epäillen sen aitoutta. Jostakin kaukaa kuului huuto, kuin kaiku menneisyydestä.
”Pimeyden lordi nousee jälleen!” Rodolphuksen tummat silmät vavahtuivat hetkeksi tuijottamaan piirron sijasta eteenpäin ja tuo yritti kuulla oliko kuullut oikein. Oliko hän tosissaan kuullut Bellatrixin huutavan vai oliko se kuitenkin vain.. unta?
"Hän nousee ja me, jotka odotimme, pääsemme Isäntämme luo!" Bellatrixin ääni kuului uudestaan ja Rodolphus vilkaisi kaltereiden suuntaan. Voldemort nousee uudelleen? Mies nousi hitaasti täriseville jaloilleen ja asteli kaltereiden luo. Hän puristi kummallakin kädellään kaltereista ja vilkuili ympärilleen autiossa käytävässä. Niin.. Autiossa.
"Missä te olette.." mies kuiskasi hiljaa itsekseen puhuen ankeuttajista, jotka yleensä häälyivät kuolettavina varjoina hänen sellinsä ulkopuolella. Mutta mitään ei kuulunut. Bellatrixkin oli vaiennut. Rodolphuksen sydän hakkasi kovempaa kuin viiteentoista vuoteen. Hän tunsi tunnon ja elämän palaavan ruumiiseensa.
Mutta mitään ei tapahtunut. Ei kerrassaan mitään. Kukaan ei liikkunut missään ja oli kuin Voldemortin sijaan itse Kuolema olisi tullut visitoimaan Azkabanissa ja vain unohtanut hänet selliinsä. Rodolphus huokaisi, muttei voinut sammuttaa pientä toivon kipinää sisässään. Hän kuitenkin irrotti otteensa kaltereista ja vajosi seinää vasten huokaisten. Oliko tämä tosiaan vain pirun pilailua hänen kustannuksellaan?
Rodolphus laski katseensa takaisin kädessään hohtelevaan piirtoon, joka poltteli edelleen voimakkaasti. Se tummui entisestään.. Mutta oli hän sen tuntenut aiemminkin muutama vuosi takaperin.. Eikä mitään ollut tapahtunut silloinkaan. Vai oliko se ollut unta?
Äkkiä jostain aivan läheltä kajahti huudahdus ja Rodolphus havahtui takaisin ajatuksistaan kohottaen katseensa ylös johonkin äänen suuntaan. Hetken ajan hänen piti siristellä silmiään pimeässä erottaakseen hahmon, joka ei todellakaan ollut ankeuttaja. Sitten hänen kasvoilleen levisi virne ja hän raahautui takaisin ylös sieltä seinän viereltä.

"Enpä olisi uskonut että sinun naamasi saa minut vielä yhtä onnelliseksi," Rodolphus sanoi karhealla äänellä ja asteli varmemmin askelin vaimonsa luo. Kalterit olivat yhä paikoillaan ja sauvatonna niitä olisi vaikea saada sijoiltaan.. Mutta Bellatrix oli jotenkin päässyt pihalle ja niin pääsisi kyllä hänkin.
"Miten helvetissä sä olet siinä?" mies kysyi hetken mietittyään ja tarttui kaltereihin nykien niitä hieman kuin odottaen niiden antavan periksi. Mitään ei tapahtunut vaan hän oli edelleen tiukasti sellinsä orja. Sauvaahan heillä kummallakaan ei tietenkään ollut, joten tästä voisi tulla aavistuksen hankalampaa..

Bellatrix virnuili leveästi kuin häneenkin olisi juuri äsken pursunut samanlainen elämänilo kuin 15-vuotta sitten ennen tänne tulemista. Olihan hänen itsekkin myönnettävä itselleen että 15-vuotta oli pikkuhiljaa kuluttanut hänen iloaan ja töhrinyt hänen mieltään vain enemmän sairaaksi kun sai kokea täysin ilotonsa elämää pelkässä pienessä, kivisessä kopissa 15-vuotta ja tuijottaa vain kivisiä seiniä ja elää vain oman päänsä sisällä. Bellatrix oli selvästi nälkiintynyt, janoinen ja väsynyt vaikka hän pursui nyt iloa ja onnellisuutta että hänen pimeän piirtonsa oli täysin tumma, se poltteli edelleen hänen käsivarressaan ja Bellatrix tunsi sen selvästi. Ankeuttajia ei tuntunut eikä näkyny lähimaillakaan käytävillä, kyllä niiden läsänolon tunsi edelleen mutta se oli etäisempi ja heikompi kun normaalisti ankeuttajat pyörivät jatkuvasti käytävillä viemässä ihmisten iloisia ajatuksia. Nyt Rodolphus, hänen miehensä oli niin avuttoman näköinen sellissään ja yritti saada kaltereita pois paikaltaan että nainen nauroi vain voimakkaasti kuuluvalla äänellä ja näytti siltä kuin aikoisi vain jättää tuon tuonne mätänemään viellä muutamaksi vuodeksi. Samalla käytävällä olevista selleistä ei ollut kuulunut melkein muuta kuin unissaan puhumista 15-vuoteen mutta nyt ne kahdeksan muuta kuolonsyöjää alkoivat hiljalleen kuiskia selleissään ja yritti kurkistella kaltereidensa lävitse kuin eivät voisi uskoa mitä oli tapahtumassa, muutama heistä oli vain kerennyt näkemään miten haalistunut Bellatrix Lestrange oli juossut heidän selliensä ohitse.
Kun tuo kysyi miten helvetissä Bellatrix oli tässä, nainen virnuili tuolle erityisen leveästi ja kiusallisesti ja päästi vaimeaa nauruansa ilmoille hampaidensa takaa. Bellatrix oli myös aluksi uskonut tämän olevan vain unta josta ei haluaisi herätä mutta kaikki tuntui jo niin todelliselta ettei se voinut enää olla vain unta.


''Kaikki eivät ole niin tyhmiä kuin toiset.'' Bellatrix sanoi miehelleen, kiusalliseen äänensävyyn kuin leveilläkseen sillä että oli päässyt ulos sellistään jopa sauvattomana ja tuo virui edelleen tuolla. Tosin Bellatrixia kiusasi se että ei ollut 15-vuoden aikana löytäny t sitä aukkoa sellinsä sisäpuolella vaikkakin hän tiesi että vaikka olisi löytäny ja päässyt ulos niin pakomatka olisi loppunut muutamaan askeleeseen. Sillä he olivat erikoisvartijoituja vankeja, ankeuttajat partioivat heidän selliensä ulkopuolella vuorokauden ympäri ja ne tunsivat ihmisen läsnäolon jotenka Bellatrix olisi jäänyt kiinni heti. Mutta nyt tuntui jopa varsin oudolta että ankeuttajat olivat lähteneet pois heidän selliensä luota, sitä ei ollut tapahtunut 15-vuoteen edes sekunniksi. Olivatko ankeuttajat heidän puolellaan? Se oli ainut selitys, tai sitten heidän Lordinsa oli säikäyttänyt ne tarpeeksi pahasti että antaisivat heille mahdollisuuden paeta. ''Miksi auttaisin sinut ulos?'' Bellatrix sanoi kiusoittelevasti kuin halutakseen härnätä hieman Rodolphusta. Bellatrix perääntyi askel askeleelta kauemmas tuon sellin kaltereista ja virnuili tuolle vain leveästi ja ivallisesti kuin olisi jo lähdössä itse pakenemaan. Oikeasti nainen oli vain keksinyt tuolle keinon, tai oikeastaan vain avun jolla tuo saattaisi päästä ulos sellistänsä mutta miksi hän sitä jo nyt kertoisi?


Bellatrix katsoi hetken Rodolphusta kun naisen keho oli jo vajonnut Azkabanin käytävien varjojen sekaan jotta Rodolphus tuskin näkisikään enään Bellatrixia, tuo kuulisi vain hänen vaisun ja selkäpiitä karmivan hiljaisen naurunsa varjoista. Tämä oli niin kaunis tilanne, hän sai hieman härnätä Rodolphusta ennen kuin antaisi tuolle avun jolla tuo pääsisi ulos häkistään. Ei Bella tuota oikeasti ollut jättämässä tuonne, Bellatrix oikeastaan tahtoi jättää tuon mutta heidän Lordinsa varmaan haluaisi kaikki Lestranget takaisin riveihinsä ja pienen kidutusmaratoonin kautta hän saattaisi lähettää Bellan takaisin Azkabaniin noutamaan Rodolphuksen joka jo valmiiksi kuulosti turhauttavalta. Bellatrix kyykistyi varjoissa kohti lattiaa ja otti siitä hieman kämmensä suuremman kivenmurikan käteensä. Rodolphus saisi töitä yrittäessään hakata joko kaltereita tai sitten saranoita rikki, tosin tyhmähän Rodolphus olisi jos yrittäisi niitä paksuja kaltereita saada taipumaan. Bellatrix pysytteli viellä hetken piilossa ihan vain kiusatakseen Rodolphusta.
Sitten naispuolinen kuolonsyöjä astui varjoista jälleen Rodolphuksen sellin kaltereiden eteen ja änki kivenmurikan kaltereiden välistä tuon sellin lattialle. ''Hakkaa itsesi vapaaksi, en odota kauaa.'' Bellatrix sanoi miehelleen kylmällä äänensävyllä. Ei hän tosiaankaan odottaisi kauaa, sillä hän halusi päästä takaisin Lordinsa luokse niin nopeasti kuin se vain olisi mahdollista. Hän oli saanut tarpeekseen Azkabanista. Mutta yksi asia oli selvitettävä viellä sen jälkeen kun Rodolphus pääsisi ulos sellistään, heidän pitäisi päästä saaren rantaan ja sen jälkeen päästä pois alueelta jossa on ilmiintymisen estoloitsu eli heidän pitäisi todennäköisesti uida vähän matkaa jotta voisivat ilmiintyä.

Bellatrixin vastaus hänen kysymykseensä sai Rodolphuksen tuijottamaan tuota ilmeettömänä. Häntä oli yllättäen alkanut ärsyttää tuo vaimonsa käyttäytyminen ja kaikki nämä vuodet olivat tainneet saada hänet unohtamaan koko vaimonsa mielenvikaisuuden.. Tai sitten tuo oli vain seonnut lisää näiden vuosien ajan. Niin tai näin, Rodolphus ei pitänyt saamastaan vastauksesta. Ja vielä kun Bellatrix uskalsi edes kyseenalaistaa sen miksi tuon pitäisi hänet auttaa pihalle, kylmä aalto painoi Rodolphuksen sisimmästä ruumiin läpi ja oli paisua räjähtäväksi kiukuksi. Hän kuitenkin nieli sen, koska ainoa keino ulos tästä sellistä.. taisi ikävä kyllä olla hänen rakas vaimonsa. Rodolphus ei kuitenkaan vastannut naiselle, koska mitä hän olisi edes voinut sanoa? Anella tuota päästämään hänet? Ei. Pyytää miehenä? Ei. Ylipäätään yrittää selittää mitnekään mitään? Ei. Hän ei antaisi Bellatrixille sitä riemua että hän anelisi tai pyytelisi.. saatika selittelisi yhtään mitään!
Kyllä hän pääsisi vapaaksi ominkin avuin kerran vaimo oli edelleen yhtä viehättävä itsensä.

Liekö se sitten kiukkua, vapauden riemua vaiko pelkoa, mutta Rodolphus tunsi olonsa hermostuneeksi. Hän siirsi katseensa tarkasti ensimmäistä kertaa moneen vuoteen oman sellinsä pohjille yrittäen löytää sieltä jotakin millä auttaa itsensä vapaaksi. Eihän siellä tietenkään mitään ollut. Jos olisi ollut, hän olisi saattanut olla täältä ulkona jo aikaa sitten! Vaikka monienkymmenien ankeuttajien ohi ei ehkä oltaisi päästy niin helposti.
Äkkiä Rodolphuksen takaa kuului kalahdus ja mies kääntyi katsomaan huomaten Bellatrixin siellä lattiatasolla tuijottaen häntä. Tuon kylmä äänensävy ei niinkään yllättänyt häntä vaan lähinnä se että nainen ylipäätään oli suvainnut kaivaa hänelle jonkun kivenmurikan, jolla yrittää auttaa itsensä ulos sieltä.
Hän ei kiittäisi. Ei todellakaan. Bellatrix oli tarpeeksi ylimielinen ilman että hän Lestrangen suvun perillisenä lähtisi matelemaan tuon jalkojen juuressa. Muut kuolonsyöjät tekivät sitä jo valmiiksi vaikka tuo oli vain sukuun erehdyksessä naitu puhdasverinen. Lestrangehan tuo oli loppuun saakka, mutta silti.. Ei alkuperältään. Toisin kuin hän ja hänen veljensä.

Rodolphus tuhahti hiljaa ja kumartui nappaamaan kiven käteensä ja suoristautui sitten. Hän vilkaisi vielä Bellatrixia ennen kuin alkoi sitten hakata kaltereiden sivussa olevia saranoita. Ei hänen kauaa varmaan tarvitsisi hakata niitä. Azkaban ei ollut tunnettu vankoista muureistaan tai ovistaan.. Vaan niitä vartioivista ankeuttajista. Eivät he oikeastaan olisi edes mitään ovia tarvineet pysyäkseen sisällä. Itseasiassa nyt kun sitä viidentoista vuoden jälkeen ajatteli.. Niin he saattoivat olla siinä vielä tänäpäivänä yksinomaan ovien ja kaltereiden ansiosta.
Ankeuttajat eivät niiden takia saaneet heitä hyppysiinsä vaikka varmasti olisivat halunneet!

Jonkin aikaa raivoisasti saranoita hakattuaan, ne äkkiä kalahtivat irti. Rodolphus hymähti voitonriemuisesti ja viskasi kiven lattialle tarttuen kaltereihin. Niin kauan Azkabanissa vietettyään, lihakset eivät olleet mitään kovin jaksavia mutta kyllä hän nyt yhden kalterioven nosti sijoiltaan. Sen tehtyään, hän käveli rauhallisin ja ylväin askelin käytävään vaikka sisimmässään hän olisi halunnut nauraa riemusta ja juosta pitkin käytäviä.
Se ei vain sopinut Lestrangen arvolle.

"No mitä sä vielä odotat?" Rodolphus kysyi Bellatrixilta ja tuhahti hieman. Sitten hän lähti astelemaan käytävää pitkin sisemmäs linnaan, josta todennäköisesti veisi raput ylös katolle ja sieltä he varmaan pääsisivät tavalla tai toisella alas. Rantojahan Azkabanissa ei ollut vaan se oli kolmion muotoinen rakennus, joka nousi suoraan merestä..
"Oletko kuullut muista mitään?" Rodolphus kysyi hetken kuluttua ajatellen lähinnä veljeään. Hän vilkaisi Bellatrixia.
"Tiedätkö ovatko muut päässeet pakoon?"

Bellatrix odotti, ja odotti. Sekunnit alkoivat muuttua jo melkein minuuteiksi kun Azkabanin kolkoilla käytävillä kaikui ääni kun hänen miehensä hakkasi murikalla itseään vapaaksi. Nähtävästi tieto siitä että tuo pääsisi vihdoinkin vapaaksi pisti tuolle vipinää kinttuun hakkaamiseen. Odottaisiko heidän isäntä heitä todennäköisesti jossain täällä? Bellatrixilla oli kylmä, hän oli edelleen nälissään ja janoinen mutta tieto siitä että pääsisi pitkän odotuksen jälkeen Voldemortin luokse, auttoi tätä jaksamaan. Ankeuttajista ei näkynyt jälkeäkään missään, Bellatrix tunsi niiden läsnäolon mutta se oli etäinen ja ei tarpeeksi lähellä että voisi sammuttaa iloisia ajatuksia. Mutta iloisten ajatustan ajatteleminen oli hankalaa, kun oli elänyt 15-vuotta ilman iloisia ajatuksia. He olivat vapaita, ja Bellatrix ei voinut unohtaa hetkeä kun hän jäi kiinni Longbottomien kidutusreissun jälkeen. Kauhein hetki hänen elämässään, ja toistamiseen hän ei jäisi enään kiinni. Istua nyt kivisessä kopissa tekemättä mitään yli kymmenen vuotta, ajatus ei innostanut Bellaa. Ääni kaikui kovana kun kivi hakkasi vasten kalterioven saranoita ja Bellatrix vaihteli painoa jalalta toiselle. Hän hieraisi hieman kädellänsä kalpeita, nyt jo luurankomaisia kasvojansa. Paikkoihin särki, hän ei ollut päässyt liikkumaan kunnolla moneen vuoteen ja nyt hän oli niin täynnä intoa ja energiaa että voisi vaikka juosta Azkabanin käytävät lävitse. Selleistä alkoi kuulua mutinaa, ääniä, jotkut olivat kiinnittäneet huomiota kahden henkilön keskusteluiden ääniin ja ääneen joka tuli kun Rodolphus hakkasi itseään vapaaksi. Vangit olivat tosin tottuneet että ihmiset mumisevat selleissä itekseen, huutavat unissaan ja joskus jopa hereillä ollessaan mutta koskaan ei ollut kuulunut sitä ääntä jonka aiheutti kiven hakkaaminen. Ja sitten Rodolphus sai nostettua ovensa irti.


Bellatrix ei paljoa odotellut kun hän lähti miehensä mukaan kävelemään pitkin käytäviä. Ehkä oli viisainta pyrkiä katolle, sieltä he voisivat miettiä miten pääsisivät karkuun. Voldemortin oli ollut pakko lähettää joku purkamaan ilmiintymisen estämisloitsut, muuten pako täältä olisi mahdotonta vaikka he pääsisivät katolle. Sen lisäksi linnoitus oli korkea, Bellatrix muisti sen edelleen kun hänet tuotiin useampikin kerros ylös, jotenka tämä nainen ei lähtisi hyppäämään katolta alas rantaan. Katolta Bellatrix suunnitteli ainakin yrittävänsä ilmiintyä. Oli tälle naiselle jopa masentavaa ettei hänellä ollut hänen sauvaansa, sen avulla hän pääsisi heti pois meren keskeltä. Toivottavasti joku tosiaan oli tullut purkamaan loitsut Azkabanin ympäriltä jotta he voisivat ilmiintyä pois täältä. Äänistä päätellen ulkona oli raivoisa myrsky käynnissä mutta Bellatrix ei silti vielläkään ollut haistanut raitista ilmaa, sitä hän ei ollut saanut vedettyä keuhkoihinsa moneen vuoteen. Sitten Rodolphus kysyi, oliko hän kuullut muista mitään. Oliko Azkaban tehnyt hänen miehensä päästä tyhmän? Olettiko tuo että Bellaa kiinnostaisi miten muut kuolonsyöjät olivat päässeet karkuun? Bellatrix siirsi mustien silmiensä katseen mieheensä, näiden kävellessä pitkin kylmiä käytäviä. ''Luuletko että minua kiinnostaa?'' Bellatrix sanoi kylmällä äänellä, sellaisella äänellä joka hänestä oli jäljellä. Toisaalta miksi hän tuli edes miehensä luokse? Siihen saattoi liittyä, jotakin ehkä hän ei vain huvikseen raaskinut hylätä miestään tänne.


Toisaalta hänen miehensä veli saattoi jokseenkin olla tärkeä Rodolphukselle. Mutta Bellatrixia ei pahemmin Rabastan voinut kiinnostaa, tai no olihan hän Rabastanille sukua Rodolphuksen kautta mutta ei hän ollut silti mitenkään ystävä Rabastanin kanssa. Hän oli tullut miehensä luokse vain, koska ehkä hän edes jotenkin välittää vaikka Bellatrixin oma nahka on hänelle tärkeintä heti Voldemortin jälkeen. Ja ajatus siitä että kidutusprosessin jälkeen hänen isäntänsä lähettäisi hänet takaisin hakemaan Rodolphuksen, ei vielläkään kuulostanut sopivalta, pikemminkin turhauttavalta. Sitten Bellatrix näki jotain mikä melkein sai hänet hyppäämään kattoon riemusta, portaat. Kiviset, kosteat, likaiset portaat. Niiden oli pakko johtaa katolle, aivan pakko. Naisen kasvoille levisi leveä, voitonriemuinen virne kun hän otti suorastaan juoksuksi kohti portaita. Hänen paljaat jalkansa menivät vain likaisemmiksi kun hän viiletti pitkin Azkabanin käytäviä mutta ei sillä enään ollut merkitystä, hän voisi kunnostautua kun pääsisi pois täältä. Bellatrix saavutti portaat nopeasti ja oli hänen miehensä kannoilla tai ei, hän alkoi juosta niitä pitkin ylös. Hän pursui intoa, riemua, ja vaikka hänen kehonsa oli äärirajoilla ja normaalisti hän ei tässä kunnossa olisi jaksanut mennä rappustakaan, nyt hän jaksoi. Ääni siitä kun kaatosade paiskoi vasten Azkabanin kivisiä seiniä, koventui, selventyi. Kuolonsyöjä pystyi jo haistamaan sen kostean ilman sieraimissaan, hänen jalkoihinsa ja kylkiin sattui mutta se ei pysäyttänyt Lestrange sillä hetkellä, ei todellakaan.


Hetken juostuaan portaita ylös, Bellatrix tunsi mitä ihanimman tunteen. Se sai elämän valumaan takaisin hänen sisuksiinsa kun hän haistoi raittiin ilman, tunsi sadepisarat ihollansa ja tuuli puhalsi vasten hänen kasvojansa. Tuntui kuin hän eläisi ensimmäistä kertaa. Bellatrix ei paljoa odotellut kun juoksi jo katolle ja siitä Azkabanin katon reunalle. Tuuli heilutti hänen raitaista vankiasuaan, pilalle menneitä hiuksiaan ja kaatosade kasteli hänet hetkessä. Tuuli paiskoi vasten hänen kalpeita, luurankomaisia kasvojansa kun hänen naurunsa kaikui pitkin ilmoja. Ankeuttajista ei vielläkään näkynyt jälkeäkään ja nainen nautti täysin uudesta ''elämästään'' kun hän ensimmäistä kertaa 15-vuoteen koki raikkaan tuulen, raikkaan ilman, sadepisarat ja vapauden. Sitten hän näki liikettä sivusilmällään, salamana hän käänsi päänsä sitä kohti ja sateen aiheuttimassa varijoissa seisoi synkkä hahmo. ''P-päivää L-lestranget!'' Ääni kuulosti, jotenkin tutulta Bellatrixin korviin. Varjoista tuli esiin Matohäntä, viimeinen kuolonsyöjä jonka Bella oli odottanut saapuvan heitä vastaan. Matohäntäkö oli lähetetty heitä vastaan? Mutta Bellatrix riemuitsi siitä mitä hän näki Matohännän kädessä, hänen sauva! Matohäntä ei sanonut sen enempiä kun se kumartui ja ojensi toisessa kädessään Rodolphuksen sauvaa ja toisessa Bellatrixin. Mitään kyselemättä, nainen nappasi oman sauvansa ja katseli taas taivaalle. Hän tunsi, miten voisi ilmiintyä, se meinasi että Matohäntä oli matkallaan purkanut loitsut. Ihme että tuollainen pelkuri oli edes uskaltanut tulla ankeuttajia kohti, toisaalta Matohäntä pelkäsi Voldemortia niin paljon että ei ihmekkään että tuo oli juossut tänne kun isäntä niin käskee.

Bellatrixin kylmän vastauksen kuullessaan, Rodolphus mulkaisi tuota vähintäänkin inhoten joskin sitä ilmettä hädintuskin pystyi erottamaan Azkabanin pimeiden muurien sisäpuolella heidän astellessaan vain syvemmälle linnan sisälle jolloin ikkunoista kajastava heikko valokin jäi kauas taakse. Jos asiat olisivat olleet toisinpäin ja Rodolphus vapaa ennen Bellatrixia, ei mies olisi ensimmäisenä vaimoaan lähtenyt etsimään. Tuo olisi hänen puolestaan saanut jäädä mätänemään Azkabaniin, mutta hän olisi etsinyt Rabastanin. Nytkin miehen pikkuhiljaa heräilevää omaatuntoa kalvoi kun hän yritti kuikuilla selleihin astellessaan käytävää pitkin askeleen Bellatrixin jäljessä. Jostakin kaukaa kuului meteliä ja varmasti muitakin oli vapautunut ja Rodolphus saattoi vain toivoa että Rabastan olisi noiden joukossa. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä mihin velipoika oli lukittu.. Saatika oliko tuo enää elossakaan. Ankeuttajat harvemmin kertoivat mitään eikä noilta pystynyt mitään kysymäänkään siinä pelossa että yksi kohtaaminen muuttuisi turhankin intiimiksi..
Selleissä Rabastania ei ainakaan näkynyt. Sellissä makaavat vangit olivat joko kuolleita tai sitten liian sekaisin tajutakseen mitä oli tapahtumassa. Ja koska tuttuja enkelinkiharoita ei tullut vastaan, ei Rodolphus viitsinyt alkaa leikkimään mitään sankaria mikä hän ei tosiasiassa edes olisi. Kuolkoon selleihinsä. Ei noista olisi mitään hyötyä Voldemortille tuossa kunnossa.
"Sinä se et ole muuttunut tippaakaan," Rodolphus vastasi vaimolleen hetken siinä talsittuaan. Nyt kun asiaa ajatteli niin olihan sekin jo pieni ihme että Bellatrix oli tullut hänen luokseen ja vielä odottanut että hän saisi ovensa auki. Tämän ajatuksen myötä enemmän irvistystä muistuttava virne nousi miehen kasvoille.
"Toisaalta se että tulit minun luokseni saa minut kyllä epäilemään alatko lipsua tässä välinpitämättömyydessäsi," hän sanoi ihan vain sanoakseen. Bellatrix oli niin ylimielinen että jonkunhan tuolle piti vittuilla. Ja se joku voisi ihan hyvin olla hän, koska hän oli tuon aviomies.. Ja siksi väkisinkin korkeammassa arvossa, halusi tuo sitä tai ei. Voldemortille Bella saattoi olla korvaamaton, mutta niin oli hänkin. Bellatrix ehkä kuvitteli ettei Voldemort luottanut kehenkään niin paljon kuin tuohon itseensä, mutta Bella oli väärässä. Aina kun luottamuksesta puhuttiin, mainittiin Lestranget ei yksin Bellatrixia.
Tai niin Rodolphus ainakin uskotteli itselleen.

Heidän synkkä taipaleensa pitkin Azkabanin kiviä tuntui ikuisuudelta. Aika-ajoin Rodolphus tunsi kylmät väreet selkäpiissään ja hätkähti vilkuillen varjoihin. Olivat ankeuttajat yhä paikalla tai eivät, hän ei silti voinut lakata ajattelemasta niiden läsnäoloa. Hän tunsi olonsa nyt äärettömän turvattomaksi. Olla nyt kaukana omasta sellistään ja vielä ilman sauvaa. Sillä alueella, joka oli kaikista vaarallisin jos ankeuttaja sattuisi tielle. Nyt olisi julmaa saada se yksi ja ainoa suudelma.. Nyt kun kaikki oli niin hirveän lähellä.
Äkkiä pienen pieni tuulenvire käväisi Rodolphuksen kasvoilla ja mies käänsi katseensa varjoista takaisin eteensä. Samassa Bellatrix ampaisi riemuissaan eteenpäin ja Rodolphus otti muutaman askeleen tuon perässä, pysähtyen sitten. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja irvisti tuskaisesti. Hän ei voisi palata takaisin, ei vaikka hänellä olisi kymmenen veljeä odottamassa tuolla.
Ja Rabastan oli Lestrange. Kyllä tuo itsensä hoiti ulos.
Rodolphus kääntyi takaisin portaiden suuntaan ja ampaisi ne kaksi kerrallaan ylös. Voima tuntui palaavan hänen kipeisiin, riutuneihin raajoihinsa mitä ylemmäs hän nousi ja mitä kovempana hän tunsi tuulen ja sateen kasvoillaan. Sade puhdisti Azkabanin viimeisetkin rippeet hänestä ja mies tunsi elinvoiman palaavan itseensä.
Voldemort oli tullut hakemaan heitä. Ei kukaan muu voisi saada tälläistä aikaan. Ja tällä kertaa he eivät pettäisi herraansa. Tällä kertaa he saavuttaisivat päämääränsä. Voldemort voittaisi maailman puolelleen ja he hallitsisivat sitä herransa rinnalla. Hän uskoi siihen. Vihdoinkin.

Äkkiä Rodolphus kuuli vikisevän äänen ja käänsi katseensa sen suuntaan. Hän siristeli hetken silmiään sateessa ja tajusi sitten kuka tuo pieni mies hänen edessään mateli.
"Matohäntä!" hän ärähti tietämättä miten reagoida tuon miehen näkemiseen. Hän ei ollut luottanut tuohon koskaan ja kaikkien näiden vuosien jälkeen.. Kaiken sen jälkeen mitä hän oli kuullut huhuttavan, tuo uskalsi palata heidän eteensä! Hän oli jo valmistautunut tappamaan miehen paljain käsin vaikka sormensa eivät ehkä kestäisi sitä, mutta mieli muuttui yhtä nopeasti kuin pisarat paiskoutuivat hänen kasvoihinsa.
Jos Matohäntä oli täällä.. Tuon täytyi tietää muistakin!
Rodolphus käännähti salamana ympäri ja tarttui Matohäntää kurkusta kiinni valmiina tappamaan tuon siihen paikkaan.
"Oletko nähnyt muita?!" hän kysyi silmät salamoiden, "Rabastania?! Oletko nähnyt häntä?!" Matohäntä parahti itkuun hänen edessään ja nyökytteli pikaisesti ja täristen. Rodolphus irrotti otteensa tuosta inhoten mutta samalla hän tunsi kiven putoavan olemattomalta sydämeltään. Rabastan oli kai päässyt pakoon.
Mies kääntyi Bellatrixin puoleen.
"Nähdään toisella puolella," hän sanoi ja odottamatta että tuo alkaisi tiuskimaa hänelle Rabastanista, hän kaikkoontui paikalta.

Bellatrix Lestrange virnisteli leveästi kun hänen aviomiehensä kyseli jo intohimoisesti Rabastanista. Näytti olevan totta että Rabastan oli hänen miehelleen edelleen yhtä tärkeä kuin aikaisemminkin. Mutta Matohäntä näytti myös Rodolphukselle olevan merkityksetön, aivan kuten Bellatrixillekkin. Nainen ei ollut koskaan pitänyt Matohäntää kovin suuressa arvossa kuolonsyöjien keskuudessa ja hän jätti tuon henkiin vain siksi että tuo tuli purkamaan ilmiintymisen estoloitsut, ja tuomaan heidän sauvansa. Mutta se ei muuttanut naisen käsitystä tuon arvosta ollenkaan, hänen silmissään tuo oli edelleen petturi sillä tuo nähtävästi mielummin kielsi Voldemortin kuin tulisi Azkabaniin mutta ei peittelisi sitä että olisi hänen kannattajansa, miten pelkurimaista. Bellatrix vilkaisi viellä mustaa, pääkallomaista piirtoansa käsivarressaan ja hymyili leveästi kun sitä edelleen poltteli, ja se tummui jatkuvasti. Bellatrix huomasi liikettä jälleen sivusilmällään ja käänsi päätänsä jälleen. Hän kerkesi vain nähdä miten ankeuttajia lensi kovaa vauhtia pois Azkabanista, myrskyn sekaan. Tarkoittiko tämä tosiaan että Voldemort oli saanut ankeuttajat jälleen puolelleen? Sen oli pakko, ne eivät muuten lähtisi täältä noin vain menemään. Bellatrix levitti kalpeat käsivartensa sivuilleen leveästi ja nautti sadepisaroista jotka iskeytyivät vasten hänen ihoaan ja kastelivat häntä. Tuuli puhalsi edelleen voimakkaasti ja alhaalla Azkabanin muureja vasten paiskoutui valtavia aaltoja. Myrsky oli erityisen voimakas ja taivaalla salamoi ja jyrisi voimakkaasti. Bellatrix puristi tiukasti sauvaansa nyrkkinsä sisään ja tunsi myös miten hänen voimansa palasivat. Hän kykeni taas loihtimaan, ja nyt olisi ehkä tarkoitus päästä pois täältä. Ilmiintyminen oli se loistavin vaihtoehto.


''L-l-lordi V-voldemort on pi-pikku hirttiva-vaarassa.'' Matohäntä uikutti ja änkytti, aivan kuin se pelkäisti heitä yhtä paljon kuin Voldemortia, tai no se nyt ei ollut ihme kun äsken se sai Rodolphuksen päällensä. ''Kehtaatkin sanoa hänen nimensä, likainen petturi!'' Bellatrix ärähti, kääntyi heti kannoillaan kohti Matohäntää ja kohotti sauvansa kohti tätä. Bella ei pitänyt Matohännästä ollenkaan, hänen silmissään tuo oli pelkurimainen surkimus joka tosiaan palvelee Voldemortia ainoastaan pelon vallassa, ei minkään muun. Lestranget sentään palvelivat Voldemortia silkasta tahdostaan, eikä vain siksi että he pelkäsivät tätä yli kaiken muun. Matohäntä näytti tärisevän jo pelkästään kun joutui nokikkain Rodolphuksen ja Bellatrixin kanssa, nainen pystyi vain kuvitella miten tuo tärisi Voldemortin edessä. Bellatrix laski sauvansa kun Matohäntä kääri kätensä päänsä ympärille, nyyhkytti ja vapisi kauttaaltaan. Kykenikö hän edes säälimään tuota? Ei, tuo oli jo niin alhainen ettei sekään tuntunut enään olevan mahdollista. Bellatrix käännähti jälleen kannoillaan ja tuijotti pitkälle myrskyn uumeniin, merelle päin.


Hetken kuluttua hän kääntyi Rodolphukseen päin. ''Ole onnekas että edes tulin luoksesi.'' Bellatrix ivaili, leveä virne kalpeilla kasvoillaan ja puristaen litimärässä kädessään sauvaansa tiukasti. Hän ei ollut saanut pitää siitä kiinni 15-vuoteen ja oli kuin unelmaa saada se taas käteen ja kohta päästä heilauttamaan sitä kunnolla. Sitten Rodolphus vain totesi että nähdään toisella puolella, ja ampaisi taivaalle. Bellatrix kääntyi jälleen katsomaan syvälle myrskyn uumeniin, seisoen Azkabanin vankkojen muurien yläpuolella, linnoituksen katolla. Bellatrix virnisteli leveästi, tästä alkoi hänen vapautensa. Viellä kun hän pääsisi hankkimaan itselleen kunnon lepoa, kunnon syötävää ja juotavaa, ja sen lisäksi ilmoittautumaan hänen mestarilleen, niin asiat olisivat taas raiteillaan. Bellatrixin huulten välistä pääsi vaimeaa naurua kun hän keräsi voimia ilmiintymiseen, ei mennyt kauaa kun hän olikin pelkkä musta savupilvi joka sinkoutui taivaalle ja jätti taaksensa vain savuvanaa ja Bellatrixin kaikuvaa, ja karmivaa naurua...