Pelkkää ilmaa [Fick/Art]

Kirjoittaja: DrRockter
Hahmot: Rodolphus ja Rabastan Lestrange
Milloin: Kun Rodo on 12-13 v ja Raba sit pien natiain.


Mediahistorian luennon suuria saavutuksia. :3


En kai koskaan tottuisi siihen että Lontoossa hiljaisuus ei tarkoittanut hiljaisuutta, vaan sitä että autoja kulkisi vähemmän ja harvemmin. Colefordissa hiljaisuus oli tosiaan tarkoittanut sitä mitä olikin. Sitä ettei ulkoa kuulunut risahdustakaan. Sitä että yöllä kuului vain se pieni narahdus kun isä lähti töihin tai tuli töistä. Lontoossa tuo narahdus oli edelleen olemassa, muttei yön ainoana äänenä.
Kuulin sen narahduksen taas kerran ja vilkaisin oven suuntaan. Isä oli taas lähtenyt töihin. Kello mahtoi olla jo paljon, koska yleensä kuolonsyöjät lähtivät yötämyöten matkaan. Vaikka ei sinänsä, isän puheiden mukaan kuolonsyöjä sai liikkua missä halusi ja milloin halusi, kunhan olisi paikalla silloin kuin herra häntä tarvitsisi. Kai tuo koulutti minua jo tulevaisuuttani varten.

Makasin hiljaa sängyssäni ja tuijottelin kattoon. Minua ei väsyttänyt tippaakaan, sillä huomenna lähtisin toiseksi vuodeksi Tylypahkaan. Pidin siitä, koska siellä kukaan ei yrittänyt kouluttaa minua kuolonsyöjäksi ja sain vain olla.. minä. Kerrankin pelkkä poika, joskin Lestrange ja siksi sain nauttia tietyistä etuuksista. Kuten olla jengin pomo.
Kuu valaisi pienen raidan huoneeni lattiaan ja katulamppu taas teki osansa, jotta kattoonkin piirtyisi oma kuvionsa. Huoneessa oli kaiken lisäksi liian valoisaa nukkumiseen. Huokaisin ja käänsin kylkeä toivoen unen tulevan. Eihän se tulisi, olin kai luotu kuolonsyöjäksi kerran valvoin jo nyt yöaikaan. Harmi etten saisi aamulla nukkua pitkään vaan junalla pitäisi olla jo yhdeltätoista.

En tiennyt paljonko kello oli, olin valvonut ties kuinka monta tuntia. Nousin ylös käydäkseni vessassa ja juomassa ehkä lasillisen mehua. Minun pitäisi olla hiljaa, koska äiti kuulisi pienimmänkin narahduksen. Onneksi olen oppinut jo varomaan niitä kaikista narisevimpia lattialankkuja.
Vessass käytyäni, hipsin alakerran keittiöön ja sain kuin sainkin sen mehulasilliseni. Keittiön kello väitti olevansa jo vähän yli kolme aamulla. Huokaisin turhautuneena. Minua ei väsyttänyt vieläkään. Lähdin kuitenkin takaisin yläkertaan siinä toivossa että nukahtaisin. Huomenna en kuitenkaan saisi nukkua ennen kuin vasta joskus myöhään illalla..

En kuitenkaan päässyt huoneeseeni saakka, koska ohittaessani pikkuveljeni huonetta, pysähdyin. Tuon ovi oli rakosillaan, kuten aina, ja raotin hiljaa sitä entisestään. Huomasin tuon kyhjöttävän sängyn nurkassa peittoonsa kietoutuneena.
"Rabastan.. Mitä sinä teet?" kysyin kuiskaten ja vilkaisin äidin ja isän makuuhuonetta kohden, mutten kuullut ääntäkään. Rabastan tuijotti minua surkeana. Hymähdin hieman ja astelin sitten lankkuja varoen huoneeseen.
"Mitä nyt?" kysyin edelleen kuiskaten. Rabastan vilkaisi minua merkitsevästi ja osoitti sitten vaatekaappiaan kohden.
"Siellä on mörkö," tuo kuiskasi ja sai minut naurahtamaan huvittuneena. En uskonut mörköihin.. En edes tiennyt että niitä oli oikeasti olemassa!
"Ei siellä mitään mörköä ole," sanoin huvittuneena ja astelin kaapin luo.
"Älä.." Rabastan yritti estää minua, mutta vilkaisin tuota ja avasin sitten kaapin. Ei siellä mitään ollut. Yksi luuta ja vaatteita.
"Näetkö?" kysyin ja astelin takaisin veljeni luo. Istuin siihen sängylle.
"Ei siellä mitään mörköä ole," sanoin, "kaapissa on vain.. pelko itse." Naurahdin hieman ja käänsin katseeni kaapista veljeeni.
"Ja pelkohan ei ole mitään, eikö?" kysyin, "ihan aineetonta. Pelkkää ilmaa. Ei sellaista tarvitse pelätä." Hymyilin hieman ja nousin sitten ylös.
"Käy nyt nukkumaan, Raba," sanoin. Äkkiä kuulin uhkaavaa narinaa viereisestä huoneesta!
"Äkkiä nyt," sanoin ja tein jo pikaista lähtöä, "äiti heräsi!" Rabastan sukelsi takaisin peittojensa väliin ja minä juoksin niin hiljaa kuin saatoin, takaisin huoneeseeni.
Äiti ei huomannut hereilläoloani.. Kaikeksi onneksi!