Lemmikkietsivät

[Neville Longbottom tänne päin!
Ajankohta: maanantai, 23.12.1991]


Joulukuu oli lupaillut valkeaa joulua myös Lontooseen, mutta eilen luontoäiti oli muuttanut mieltään ja toimittanut räntäsadetta sulattaen vähäisetkin lumet kaupungin maisemasta. Saman kohtalon oli kokenut myös osa Skotlannista. Yöllä oli kuitenkin ollut sen verran pakkasasteita että nyt alueilla joille teollisuuden myrkyt eivät pahasti yltäneet, puiden oksat kimaltelivat kaunista jäätä, samoin kadut jos niitä ei oltu hiekoitettu. Tylyahon kylä oli yksi tuollaisista alueista sillä se oli pitkälti vanhanaikaiseen elämäntyyliin juuttuneen yhteisön vallassa eikä mikään sähköä tarvitseva toiminut siellä. Ainoa saastetta puskeva kone johon saattoi törmätä, oli auto, ja nekin yleensä lensivät korkealla taivaan sinessä.
Tuo velhojen ja noitien oma pikku kylä oli täynnä aurinkoa ja joulutunnelmaa jouluaaton aaton keskipäivän kääntyessä kohti iltapäivää. Kylä oli näkymätön jästeille – ihmisille joilla ei ollut taikavoimaa veressään. Mutta elettiin jo 1990-luvun alkupuolta. Jos jästi olisi voinut nähdä kylän lähes joka kolkassa esiintyvän taikuuden, olisiko hän pitänyt sitä uskomattomana vaiko kenties kaiken sen keskellä ilmenevää tavallisuutta?

Erään tuoreita vohveleiannoksia myyvän pienen kojun ulkopuolella, sen lukuisat pöydät ja tuolit oli valloittanut joukko lapsia. Monella noista pikkuihmisistä oli juhlavat kaavut yllään. Eräässä pöydässä istuvalla 11-vuotiaalla pojalla oli kuitenkin yllään hyvin arkiset vaatteet mustasta urheilumallisesta talvitakista vaaleansinisten farkkujen kautta mustavalkoisiin lenkkarimallisiin kävelykenkiin. Hänen mustia, piikkityylisesti laitettuja kutrejaan ei suojannut pipo vaan sen tämä oli tunkenut takkinsa taskuun, vaikka korvia vähän palelikin. Hänen mielestään pipot ja pyöräilykypärät olivat nössöjen tavaraa. Tuolla vahvasti poikavuosiensa puolella elävällä miehenalulla oli mielessään jokin aivan muu kuin herkut - tai niin ainakin saattoi hänen puheistaan päätellä.
”Tiesitkö että näiden ihossa voi olla loiskärpäsen munia jotka kuoriuduttuaan ryömivät sieraimista sisään ja alkavat syödä näiden lihaa sisältä päin, kunnes-”
”Kiitos, Hunter, mutta opin ihan tarpeeksi biologiaa koulussa, aikuisilta jotka eivät tavoittele vohveleitani syydettyään omat rahansa sarjakuviin,” pari vuotta nuorempi tyttö totesi kuivasti, joskin hieman huvittuneena. Samalla hän käänsi selkänsä pöydän toisella puolella istuvalle 'biologille' joka roikotti täysikasvuista rupikonnaa heidän välissään ja nojasi kasvojaan toiseen kämmeneensä viattoman näköisenä. Hän oli ensin pyytänyt nätisti siskoaan jakamaan annoksensa, mutta tämä oli kohteliaasti kieltäytynyt. Heitä kun oli opetettu jakamaan, mutta myös siihen että kaikkea ei voisi aina saada. Hunter, jonka pikkusisko tuppasi usein vaikuttamaan enemmän isosiskolta, oli kai sinä päivänä päättänyt painottaa jälkimmäiseen. Jotenkin pojasta kuitenkin tuntui että valinta johtui siitä että vohvelit olivat parhaita mitä siitä osasta Lontoota löytyi, eikä kukaan mielellään jakanut niistä muruakaan jos ei ollut pakko.
”Tiesitkö, että nämä erittävät maitomaista limaa, jos tuntevat olonsa uhatuksi?” Hunter jatkoi tiedotusta, sivuttaen siskonsa piikittelyn. ”Kokeile vaikka,” poika lisäsi kurottautuen pöydän yli ja laski konnan tytön niskaan, aikoen pudottaa sen tämän paidan kauluksesta alas. Tämän yllä oleva takki teki siitä kuitenkin sen verran hankalampaa että jo limaisen otuksen hipaistessa niskaa, tyttö pomppasi kirkaisten ylös.
”Se on myrkyllistä, senkin sekopää!” tämä kiljui säikähtäneenä, vaikka tiesi hyvin ettei veljensä tahallaan vaarantaisi hänen henkeään. Sellaiset typeryydet oli jääneet varhaislapsuuteen. Tyttö ravisteli hurjasti pitkiä vaaleita hiuksiaan, tempaisi jopa piponsa päästään aivan kuin olisi tuntenut rupikonnan kiipeävän sen alle. Maahan tuo oli kuitenkin pudonnut välittömästi.
”Vain jos sitä syö!”, poika muistutti ja virnisti iloisesti, nyt kasvojaan molempiin käsiinsä nojaten, ja katseli kuinka vohvelilautanen putosi maahan konnan perästä – ihme kyllä oikein päin. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen.
Tyttö yritti inhostaan huolimatta talloa konnan hengiltä. Se että hän osui koko ajan ohi saattoi johtua osittain konnan päättömästä hyppelystä ja jäisestä maasta, mutta todenäköisemmin siitä että hän ei alitajuisesti millään halunnut muussaantunutta rupikonnaa kenkiensä pohjaan.
"Eih!" tyttö kiljaisi sillä hätääntynyt pikkueläin hyppeli suoraan vohveliannoksen päältä pyrkiessään pakoon. Konna sai hillo -ja kermavaahtokuorrutuksen vatsaansa ja vohvelit korvaukseksi limakuorrutusta.
”Olet minulle puolitoista puntaa velkaa, konna!” tyttö huudahti jo ärtyneenä, heittäen nelijalkaista limanuljaskaa haarukalla, mutta osui ohi. Hunterille ei toki jäänyt epäselväksi ettei äskeistä julistusta oltu osoitettu sinne tänne pomppivalle sammakkoeläimelle. Kaljuunoita ja sirppejähän he tuossa kylässä käyttivät ostoksiin, mutta kotinsa sijainnista johtuen punnat ja sentit olivat heidän enemmän tarvitsema rahayksikkö. Hän oli kuitenkin varma että saisi velkansa anteeksi jouluaamuna, hänellä kun oli tänä vuonna siskolleen erityinen joululahja. Hän teki lahjat perheenjäsenilleen joka vuosi itse, niin jouluna kuin syntymäpäivinäkin; tapa jonka hän oli omaksunut isältään. Itse tehdyillä lahjoilla oli aina paljon enemmän tunnearvoa. Täksi jouluksi sekä ensi vuodeksi hän oli kehitellyt erityisen merkittävät sillä joutui nytemmin olemaan perheestään erossa suurimman osan vuotta.

Huomatessaan siskonsa olevan tosissaan myös seivästysaikeiden kanssa, Hunter vakavoitui hieman ja nousi pikaisesti penkiltään.
”Freya, älä! Se on varmaan jonkun lemmikki, tai ehkä karannut tuolta eläinkaupasta!” hän huudahti huolestuneena, loikatessaan estämään teräaseen uuden matkan kohti viatonta luontokappaletta. Hän tarttui lempeästi tytön hyvin tähtäävän, haarukkaa pitelevän käden ranteeseen – tahattomasti sillä kädellä johon rupikonna oli ehtinyt erittää hieman limaansa. Inhoten Freya tempaisi kätensä veljensä kädestä ja pyyhki ranteensa tämän mustaan talvitakkiin.
”Vain pojat voivat olla huolissaan limaisten, rumien otusten kohtalosta. Tai ylipäätään pitää niitä lemmikkinä,” tyttö tuhisi turhautuneena. Hän piti eläimistä kovasti, ja oli vuosien mittaan kasvanut sietämään yhtä jos toista veljensä tempausten myötä, mutta kaikki limaan liittyvä oli vain ylitsepääsemättömän iljettävää mistä syystä hänen alun huvittuneisuus oli muuttunut ärtymykseksi.

((No niin, vihdoin ehdin!))

”Mutta mummi, en minä tiedä koska se on hypännyt pois!” Neville sanoi epätoivoisella äänellä. Silmissä kimalteli muutama kyynel, kun Neville sai käskyn lähteä etsimään rupikonnaansa Trevoria. ”Minä käyn postitoimistossa lähettämässä viimeiset joulukortit ja hakemassa joitain tarvikkeita jouluateriaa varten”, sanoi vanha noita, jonka auktoriteetista ei ollut epäilystäkään. Noidan pään päällä keikkui suuri hattu, jota koristi täytetty lintu. Neville oli usein pohtinut linnun alkuperää ja oli monta kertaa jopa kehittänyt teorioita siitä, miten hänen isoäitinsä olisi itse metsästänyt linnun. Pohdiskelujaan hän ei ollut kuitenkaan koskaan sanonut ääneen tai kysynyt linnun alkuperää suoraan. Lyhyen hiljaisen hetken jälkeen Neville kuuli vielä sävyltään tiukan varoituksen: ”Älä sitten eksy tai hankkiudu hankaluuksiin!”

Neville niiskautti kerran ja katsoi, kun hänen mumminsa katosi väkijoukkoon. Mummi tuntui luottavan siihen, että Neville osaisi hoitaa asian itse, vaikka Neville itse ei ollut ollenkaan niin varma. Väkijoukko oli suuri, ja 11-vuotias Neville ei tuntenut oloaan kovin hyväksi rupikonnatuntijaksi juuri sillä hetkellä. Trevor oli istunut Nevillen hatun päällä matkan aikana, mutta jossain kohtaa hypännyt tai tipahtanut pois kyydistä. Oli mahdotonta tietää, oliko Trvor loikannut alas jossain liikkeessä vai kadulla, joten Neville huokaisi ja kääntyi katsomaan ihmisiä vilisevää katua. Olisi lähes mahdoton tehtävä yrittää löytää konnaa siitä väkijoukosta, varsinkin yksin. Hän kiristi huiviaan kaulan ympärille, sillä sää oli hyvin talvinen. Tylyaho oli vielä huomattavasti pohjoisemmassa mitä Nevillen koti, joten mummin huolehtimisesta huolimatta Neville oli pukeutunut hieman kevyesti Tylyahon talveen. Ylimääräinen villapaita kaavun alla olisi ollut oikein mukava sillä hetkellä, varsinkin kun edessä oli luultavasti pitkä aika etsimistä. Pyyhkäisten silmäkulmaansa, Neville lähti takaisin siihen suuntaan, mistä hän oli mumminsa kanssa tullut, ennen kuin Neville oli huomannut konnan kadonneen. Neville kyyristeli kurkistaen jokaiseen koloon matkan varrella, löytämättä konnaansa. Ihmisen törmäilivät häneen ja loivat ärsyyntyneitä katseita, vaikka Neville yritti pyytää jokaiselta anteeksi. ”Anteeksi!” hän huusi erityisen kiireisen ja kireän näköisen velhon perään, joka törmätessään Nevilleen opetti hänelle samalla myös muutaman aivan uuden kirosanan. Joulu sai aikuiset aina stressaamaan, eikä Neville voinut ymmärtää sitä. Joka vuosi he tekivät samat asiat, joten miksi kaikesta piti tehdä niin vaikeaa? Hieman vähempikin siivoaminen ja ruoka olisi luultavasti riittänyt, vaikka isosetä Algiella olikin suuri ruokahalu. Neville kurkisti jälleen pieneen kivenkoloon yhden liikkeen rappusten vierellä, mutta ei löytänyt etsimäänsä.

Neville nousi seisomaan ja yritti tiirailla katua eteenpäin, nähdäkseen olisiko joku vaikka ottanut Trevorin talteen. Muutaman kymmenen metrin päässä hän näkikin pojan, jolla oli kädessään rupikonna. Nevillen ilme kirkastui, kunnes konna, luultavasti Trevor, putosi maahan. Pojan seurassa oleva tyttö alkoi talloa maata, ja Neville lähti kompuroimaan kohti vohvelikojua, jonka edestä kuului hieman normaalia äänekkäämpää keskustelua. Neville liukasteli ja melkein kaatui kahdesti, yrittäessään hädissään ehtiä paikalle, ennen kuin konna olisi liiskana maassa. Siitä mummi ei olisi tyytyväinen. Tyttö näytti siirtyneen ruokailuvälineiden heittelemiseen, kun Neville vihdoin pääsi paikalle. ”Ei, älä!” hän huudahti syöksyessään maahan, ei niin hallitulla tavalla, ja kyyristyi konnan yläpuolelle samalla odottaen saavansa terävästä haarukasta niskaansa, vaikka ilmeisesti paikalla oleva poika oli estänyt tyttöä heittelemästä konnaa enää. Turvattuaan konnan haarukoilta ja tallovilta jaloilta, Neville huomasi, että kyseessä ei olekaan Trevor. ”Ei tämä olekaan Trevor...” Neville sanoi hiljaa ja nosti konnan käteensä. Kyseinen konna oli huomattavasti pienempi kuin Trevor ja siinä oli hieman erilainen kuviokin. Tämä konna oli luultavasti karannut joko joltain toiselta epäonniselta karkailevan rupikonnan omistajalta, tai kylän lemmikkikaupasta. Luonnovaraiset rupikonnat eivät ainakaan Nevillen tietämyksen mukaan kuljeskelleet kylässä tähän aikaan vuodesta. Neville kömpi ylös jäiseltä kadulta ja pyyhkäisi hieman lumista viittaansa. ”Oletteko nähneet toista konnaa?” Neville kysyi yrittäen peittää pettymystään siitä, että löytynyt konna olikin väärä konna. Trevor olisi löydettävä, Neville ei voisi kohdata isosetäänsä, jos olisi kadottanut lahjaksi saamansa rupikonnan alle puoli vuotta sen saamisen jälkeen. Neville huokaisi turhautuneena, kun rupikonna hänen kädessään piti hiljaisen kurnuttavan äänen.

”En,” Freya huokaisi ja yritti kuulostaa enemmän myötätuntoiselta kuin oikeastaan oli, mutta siirtyi samantein korjaamaan pilaantuneen vohveliannoksen maasta ja lähti kiikuttamaan sitä lähimpään roskikseen.
”En minäkään.” paikalle jäänyt Hunter totesi ja tarkkaili konnaa pitelevää ikätoveriaan. ”Jos en vallan väärin muista, olet Tylypahkassa. Rohkelikko,” hän lisässi ja istui aivan takanaan olevalle penkille. Hän laski kämmenensä penkille vierelleen ja jatkoi pojan arvioivaa katselua. Jos toinen oli jo aloittanut koulun, varmaan tämä kykenisi hallittuun taikomiseen. Moinen vaikeimman kautta metsästys siis hieman ihmetytti häntä.
”Niin mikset käytä jotain loitsua sen paikallistamiseen tai jäljittämiseen? Täällä ei ole edes jästejä joten Taikaministeriö tuskin kiinnostuisi viattomasta loitsusta.” Hunter kyseli ystävälliseen sävyyn.

Konna Nevillen kädessä loikkasi pois ja muutaman loikan jälkeen katosi Nevillen näkökentästä. Neville pohti hetken, olisiko pitäny lähteä konnan perään, mutta päätti, että yksi karkuteillä oleva konna oli riittävästi. Neville nosti katseensa, kun hänen seurassaan oleva poika alkoi jälleen puhua. "Joo, niin olen. Neville Longbottom", Neville sanoi ja esittäytyi pojalle, joka tuntui etäisesti tutulta, mutta jonka nimeä hän ei muistanut. Rohkelikossa poika tuskin oli, koska vaikka hänen muistinsa olikin surkea, hän olisi luultavasti muistanut kasvot edes hieman paremmin, jos kyseessä olisi tupatoveri. Poika näytti suunnilleen samanikäiseltä kuin Nevillekin, luultavasti myös hän oli ekaluokkalainen tai tokaluokkalainen.

Neville seisoi, vaikka toinen poika oli istunut penkille. Seisovaltaan hän saattaisi nähdä vilauksen Trevorista, jos se olisi lähettyvillä. Penkillä istuva poika ehdotti jonkin loitsun käyttämistä, minkä takia Neville punastui hieman. Hänen loitsimistaitonsa eivät olleet erityisen hyvät ja itseasiassa hänellä ei ollut edes taikasauvaa mukana. Mummi oli ollut sitä mieltä, että lomalla Neville ei tarvitsisi taikasauvaansa mukaan lyhyen Tylyahossa vierailun aikana, eihän hän edes saisi periaatteessa käyttää sitä. Poika oli kyllä siinä oikeassa, että tuskin kukaan tässä jästittömässä kylässä olisi välittänyt siitä, että alaikäinen taikoisi. "Hmm, ei minulla ole taikasauvaa mukana", Neville sanoi hieman nolostuneena. Hän ei halunnut myöntää, ettei olisi edes tiennyt, mitä loitsua käyttää tässä tilanteessa, vaikka hänellä sauva olisi ollutkin. Toinen poika näytti siltä, että hän olisi voinut osata jonkun loitsun Trevorin löytämiseksi, joten Neville päätti pyytää apua. Toinen oli ainakin tähän asti vaikuttanut empaattiselta Nevillen ongelman suhteen. "Voisitko, jos vain millään pystyt, auttamaan minua Trevorin etsimisessä?" Neville kysäisi, yrittäen antaa pojalle mahdollisuuden häipyä jos tämä niin halusi.

Hunter vilkaisi taakseen ja totesi siskonsa liuenneen paikalta todennäköisesti kaupolle minne oli sanonutkin lähtevänsä vohveleiden jälkeen. Mikään tai kukaan Hunterille rakas ei ollut koskaan varsinaisesti kadonnut, mutta tiesi hän miltä tuntui olla huolissaan kun ei tiennyt missä joku pidempään possa ollut läheinen on. Ja väitettiin, että lemmikkeihin voisi kiintyä yhtä syvästi kuin ihmisiin. Jonkinasteisesra samaistumisesta ja empatiankipinästä huoluimatta, pojan päätökseen auttaa vaikutti sillä hetkellä enemmän se että hän näki etsinnässä mahdollisuuden hauskaan pikku seikkailuun.
"Joo, mikä ettei," hän siis totesi hieman liian hilpeästi nähden siihen että kyse oli surullisesta asiasta. Pieni hymy jonka hän osoitti Nevillelle oli kuitenkin hieman myötätuntoisemman sävyinen.
Pohdittuaan tilannetta lyhyen hetken, hän esitti ehdotuksensa.
"Minä unohdin taiklasauvani kotiin, kun en ole vielä tottunut kantamaan sitä kodin ulkopuolella," hän totesi ei-niin-harmissaan sillä taikominen olisikin ollut turhan helppo ratkaisu. Hänellä kun ei ollut yhtä kiire löytää sitä otusta kuin omistajallaan ehkä oli.
"Mutta..." hän jatkoi hitaasti, katse vastapäisen rakennuksen ikkunassa, vielä hetken pohtien miten esittäisi asiansa niin ettei heräisi liikaa kysymyksiä.
"Minulla on geeneissä terävät aistit joten saattaisin ehkä pystyä auttamaan," hän totesi ympäripyöreästi. Hän itse huomioi näkö -haju -ja kuuloaistiensa ympärivuotisen epätavallisen terävyyden yleensä vain tämänkaltaisissa tilanteisssa, mutta ei näissäkään paljastanut niiden todellista tasoa ennen kuin tunsi kanssaan olevan ihmisen paremmin.

Sata kertaa normaalia paremmalla hajuaistillaan hän pystyi poimimaan ilmasta enemmän hajuja, kuten kohteen ominaishajun ja sen oliko kohde peloissaan, vuotiko se verta, oliko sillä yllään jotakin hajua erittävää, ja oliko se mies vai nainen, uros vai naaras. Jos tuuli puhaltaisi oikein, hän voisi vainuta kohteen yli kilometrin päästä. Ja haistaa sen paikassa jopa kolme päivää sen poistumisen jälkeen. Trevor siis löytyisi varsin nopeasti, jos sikseen tulisi, mutta Hunter ei aikonut turvautua tuohon aistiin enempää kuin tuuli pakottaisi. Moista hajuaistia nimittäin ei ihan helposti selitettäisi.
Hän voisi havaita pienenkin eläimen liikkeen metrien päästä myös yöaikaan ja näki öisin ylipäätään normaalia ihmistä paljon paremmin. Maailmaan syntyi kaikenlaista, joten poikkeuksellisen terävän näkökyvyn omaaminen ei välttämättä ollut mitään ennenkuulumatonta aivan tavallisellakaan ihmisellä, joten hän ei uskonut joutuvansa koskaan selittämään sitä kenellekään. Tässä vaiheessa hän jättäisi tarkentamatta, että hän pystyi halutessaan poimimaan lähes minkä tahansa äänen tuhansien joukosta, kaupungissa ja metsässä kuulemaan ääniä lähes 6 mailin (9,5 km) päästä ja aukeilla seuduilla jopa 10 mailin (16 km) päästä, ja varsinkin sen että kuuli kimeämpiä ääniä kuin tavallisen ihmisen oli edes mahdollista. Vain paikallistaminen oli hankalaa täydenkuun yön ulkopuolella kun hän ei pystyny kääntelemään korviaan. Hän ajatteli kykenevänsä ohjailemaan etsintää niin ettei hänen kuuloaistinsa todellinen taso kävisi ihan kirkuen ilmi. Se olisi tärkeää, sellaisen seurassa joka todennäköiseti tiesi ihmissusien olemassaolosta.

"Lähdetäänkö sieltä missä näit sen viimeksi?", hän ehdotti sillä hänellä oli tunne että toisen tähänastinen etsintä oli ollut aika sattumanvaraista. "Paitsi jos se oli Tylyahon ulkopuolella. Isä käski pysyä täällä kylässä. Ja me lähdetään kotiin...", Hunter vilkaisi rannekelloaan, "...kolmelta, eli kolmen tunnin sisällä," hän totesi ja jäi napittamaan koulutoveriaan innokasta odotusta huokuen.

Neville silminnähden ilahtui, kun hän sai toisesta apua lemmikkinsä etsimiseen. Neville hymyili leveästi, vaikka silmissä ehkä näkyikin vielä vähän punoitusta. Neville katseli edelleen mahdollisimman tarkkaavaisena ympäristöään pienen hiljaisen hetken aikana. Kun Hunter jälleen alkoi puhua, ennen kuin Neville oli ehtinyt ajattelemaan mitään seuraavaa liikettään, Neville käänsi katseensa poikaan. Neville hymähti hieman harmissaan, ettei Hunterillakaan ollut taikasauvaansa mukana. Se olisi varmasti helpottanut asioita, mutta eipä tilanteelle nyt voinut mitään. Hunterin seuraavat sanat tosin saivat Nevillen hymyn palaamaan takaisin. "Loistavaa, minä en yleensä huomaa mitään ennen kuin törmään siihen", Neville sanoi viitaten omaa kömpelyyteensä, sillä hänen aisteissaan ei ollut mitään varsinaista vikaa. Neville ei ollut mitenkään erityisen ylpeä siitä, että oli kömpleömpi kuin ensiaskeleitaan ottava peura, mutta toisinaan oli ihan hyvä nauraa itselleen. Varsinkin kun omia huonoja puoliaan ei yleensä mummin kanssa päässyt unohtamaan.

Neville käännähti, kun Hunter kyseli, missä Neville oli viimeksi nähnyt Trevorin. "Hmm, se oli vielä mukana, kun tulimme mummin kanssa Kolmen luudanvarren ohi, mutta en tiedä missä kohtaa sen jälkeen se on hypännyt pois", Neville selvitti, yrittäen muistella, oliko nähnyt Trevorin vielä Kolmen luudanvarren ohittamisen jälkeen. "Eli mennään varmaan sinne päin" Neville sanoi ja lähti kävelemään kohti Kolmea luudanvartta. "Trevor viihtyy yleensä pimeässä ja lämpimässä", Neville sanoi puoliääneen, kurkistaen tienreunaan sijoitetun penkin alle.

Hunter nousi ja lähti hiljakseen kävelemään Nevillen perässä, tämän etsintää seuratessa tullen hyvin pian tulokseen että jos hän ei käyttäisi hajuaistiaan, hän päätyisi vain toiseksi tyhjän ihmettelijäksi, työntämässä päätään ties minne seuraavat kolme tuntia. Heidän olisi pakko selvittää edes suunta minne lähteä. Sitä pohtiessaan hän totesi mielessään ettei jäljitys vainunkaan avulla ehkä olisi niin helppoa mitä ensin oli ajatellut. Se Trevor ja äskeinen konna eivät olleet kylän ainoat, eikä hän edes tiennyt eroa naaraskonnan ja uroskonnan ominaishajujen välillä – sen verran vähäinen oli hänen kontaktinsa kyseisiin otuksiin ikinä ollut. Hetki sitten hänekllä oli ollut rupinkonna nenänsä alla, mutta eihän hän ollut siihen keskittynyt tätä missiota suuremmin hyödyttävällä tavalla. Mutta hän saisi kyllä jäljitettyä rupokonnia tuon välikohtauksen ansiosta, oli kai sekin jo jotain.
Hän ei vaivautunut kurkkimaan potentiaalisiin piiloihin matkan varrella, hän kun oli päättänyt aloittaa Luudanvarren edustalta. Hunter siis jatkoi pari askelta Nevillen edellä kävelyä, rennosti ja kädet selän takana. Hän ihaili jouluisen kylän idylliä ja kuvitteli suuhunsa samanlaisen piipun kuin Sherlock Holmesilla.
”Onko Trevorilla jotain erityistuntomerkkejä tai erikoisia tapoja?” poika tiedusteli tärkeänä kuin paraskin etsivä.

Neville jäi hieman jälkeen Hunterista, koska kumarteli ja kyykisteli aina silloin tällöin nähdäkseen ojanpohjalle tai pieniin koloihin talojen kivijaloissa. Muutama ohikulkeva noita naureskeli tälle pullealle pojalle, joka oli juuri kurkistelemassa ojaan. Neville kuuli Hunterin puhuvan pienen matkan päässä, joten hän otti pari juoksuaskelta saadakseen pojan kiinni. Neville hymähti ja pohti hetken Trevorin ulkonäköä. Hän ei ollut tavannut montaakaan rupikonnaa Trevorin lisäksi, joten hän ei osannut sanoa mitään erityistuntomerkkejä. Erikoisia tapoja Trevorilla sentään oli vaikka muille jakaa. "Se on vähän suurempi kuin se konna, joka jo nähtiin. Ja sillä on tapana karkailla... Se myös hyppii aika korkealle, vaikka tavalliset konnat eivät kai yleensä hypi lainkaan", Neville sanoi Hunterille, vaikka näistä tiedoista tuskin oli paljoakaan apua. Neville tunnistaisi itse Trevorin kyllä, jos näkisi sen, vaikka ei pystynytkään kuvailemaan sitä. "Se on ihan tavallinen konna", Neville sanoi kohauttaen olkiaan ja tapittaen Hunteria avuton ilme kasvoillaan.

Pojat saapuivat Kolmen luudanvarren luokse. Majatalon ovi kävi jatkuvasti ja ihmiset tungeksivat sisään ja ulos. Lähes kaikilla näytti olevan kantamuksenaan suuri määrä kaikenlaisia ostoksia ja melu Kolmen luudanvarren edessä oli paljon kovempi kuin muualla. Neville näki väkijoukossa muutaman mummin tutun ja yritti vältellä heidän katseitaan. Neville katsoi maahan ja nielaisi kovaäänisesti. Noidat ja velhot kylässä kävelivät kuin villiintynyt hevoslauma, eikä kukaan varmastikaan katsonut jalkoihinsa eksyneen rupikonnan varalta. Neville alkoi taas pelätä Trevorin puolesta. Hätääntyneenä Neville katseli ympärilleen ja yritti nähdä vilauksen Trevorista. "Näetkö sinä sitä missään?" Neville kysyi Hunterilta värisevällä äänellä.

”No tuskin kaikki kylän konnat ovat juuri tänään päättäneet lähteä seikkelemaan. Kyllä se löytyy,” Hunter vastasi Nevillen avuttomaan mielentilaan, itse sillä hetkellä varmempana kuin aiemmin, saatuaan äsken muodostettua edes alustavan suunnitelman. Ja pienikin vihje saattaisi muodostua ratkaisevaksi, kuten vaikka juuri se korkealle loikkiminen. Eri asia tietysti kuinka paljon hänen mielikuvansa loikan korkeudesta vastaisi todellisuutta. Poika ei kuitenkaan vaivautunut pyytämään tarkennusta ellei asianlaita muuttuisi ratkaisevan oloiseksi. Pääkatu ei ollut kuin parin kadunkulman päässä vohvelikojulta joten Nevillen etsintäpuuhan hidastelusta huolimatta majatalo ilmesti näköpiiriin hyvin nopeasti.

Perille päästyä, Hunterin varmuus hupeni asteen verran. Tuolla kadulla kun tosiaan riitti viime hetken jouluostoksien aiheuttamaa meloista menoa, ja hänenkin mielessään kävi pienen sammakkoeläimen olemattomat selvitymismahdollisuudet. Jospa se kuitenkin olisi kaivannut hiljaisempaa paikkaa eikä karannut tällä kadulla. Jos nimittäin oli tästä lähtenyt, niin se löytyisi taatusti iljettävänä muussina jostakin kulmasta tai roskiksesta. Sillä tällä kadulla meinasivat pieinmmät lapsetkin tulla ylikävellyksi, ja jopa Hunter joutui hieman varomaan kolhujen välttämiseksi itsekkäästi paahtavien ja tavaravuoria kantavien kiireisten aikuisten keskellä.

Vuosiltaan, kasvoiltaan ja ääneltään hän oli 11-vuotias, mutta varhaislapsuutensa aikana hän oli ollut yksi hitaasti kasvavia lapsia. Neljännen vuotensa paikkeilla hän oli ollut melkein vuoden tyypillistä ikätoveriaan jäljessä. 7-vuotiaana ihmissuden tartunan mukanaan tuomat jokakuiset muodonmuutokset olivat hidastaneet varsinkin pituuskasvua hurjasti lisää; poika oli kasvanut kolmessa vuodessa sen mikä olisi pitänyt kasvaa vuodessa. Viime vuoden aikana, näin esiteiniyden kynnyksellä hänen oli kuitenkin todettu kasvavan suhteellisen normaaliin tahtiin kaikessa, joten hänellä ei ollut pelkoa epätavallisen pienikokoiseksi jäämisestä. Ei hän sitä ollut missään vaiheessa liiemmin pelännytkään sillä oli enemmän kuin todennäköistä että ihmissuden tartuntra tuomat geenit kiihdyttäisi hänen kasvuaan teini-iässä, muodonmuutosten vaikutuksista huolimatta. Nykyään hän kuitenkin oli ikätovereitaan päätä lyhempi ja oli muutenkin ikäisekseen hieman pienikokoinen, käyden siis mitoiltaan keskiverto 9-vuotiaasta.

Pienestä koosta oli se harmi että ulkopuoliset eivät enää pitäneet häntä isoveljenä, vaan häntä luultiin melkein kolme vuotta nuoremman siskonsa kaksosveljeksi. Heillä ei tosin ollut paljonkaan yhteistä ulkonäköä, mutta se ei ikävä kyllä ollut lainkaan harvinaista kaksosille. Pienestä koosta oli kuitenkin se ilo, että tämänkaltaisissa tilanteissa pystyi liikkumaan ketterästi väkijoukossa ja mahtuisi ja voisi kiivetä helpommin paikkoihin joihin tyypillinen 11-vuotias ei välttämättä voisi.

Hunter ei heti vastannut Nevillen kysymykseen sillä hän ei edes katsellut maahan. Hän kun piti hyvin epätodennäköisenä että Trevor olisi keskellä katua, ainakaan enää. Poika keskittyi paikallaan seisten katselemaan yleisesti ymppärilleen, pääosin kuunnellen ympäristön ääniä. Tietenkin oli aivan yhtä epätodennäköistä että rupikonna ääntelisi juuri sillä hetkellä, oli sitten lähellä tai sen kuudentoista kilometrin päässä. Hän veti syvään henkeä ja autuaasta ilmeestä päätellen hän haisteli heidän vieressään olevasta leipomosta leijuvia herkkujen tuoksuja, mutta oikeasti hän keräsi ilmasta sen täyttäviä satoja tuoksuja. Poika alkoi kävellä hiljakseen ympäriinsä lähimetreillä ja hengitti jälleen normaalisti, mutta jatkoi tuoksujen erittelyä hengittäen välillä syvään, mutta huomaamattomasti.

Herkut olivat yksi vahvimmista tuoksuista, mutta mukaan mahtui mm. alkoholijuomia, taikaliemiä, kynttilöiden steariinia, parfyymeja ja partavesiä, ihmisten ominaishajuja, viemäriverkoston lemua, koiria, kissoja, lintuja, ja pelkoa – luultavasti joku äidistään eksynyt pikkulapsi muutaman kadun päässä, Hunter totesi. Pelon haju kun sai suden hänen sisällään vaistomaisesti pyrkimään paikallistaa sen myös kuuloaistin avulla ja hänen korviinsa kantautui hälinänkin keskellä lähikadulta lapsen hätääntynyttä parkumista. Susi oli hänen sisällään aina, eikä se koskaan ollut täysin tiedoton. Se vain että täysikuu-viikon ulkopuolella se havainnoi vain silloin kun poika itsekin, ja ne havainnot eivät herättäneet epätavallisia reaktioita tai tunteita. Nytkin Hunter vain toivoi että lapsen äiti tai isä löytäisi tämän ajoissa, ja keskittyi jälleen olennaiseen. Samasta syystä, vaikka hän siinä haistoi ihmisten suonisa pumppaavan veren, hän ei huomioinut sitä. Se oli vain tuttu haju muiden joukossa.
Ainuttakaan sammakkoeläintä ei ollut sillä kadulla eikä lähimailla, ainakaan ulkona. Lähiseudun sisätiloista, kuten eläinkaupasta, ruokapaikoista ja liemikaupoista, kantauti kyllä enemmän ja vähemmän vahvana rupikonnien ja muiden pikkuotusten ominaishajuja. Trevor voisi hyvin olla myös jossain aivan muualla sisätiloissa, jossain niin syvällä että tilan kaikki muut sadat hajut peittivä sen tältä etäisyydeltä. Tai sitten se oli ehtinyt hyvin kauas ulkona, tuulen suuntaan ja oli sen alapuolella.

Muutaman lyhyen hetken kuluessa hän oli saanut lähiympäristön tuoksukartasta jonkinlaisen kuvan, mutta oli jo unohtanut että Neville oli kysynyt häneltä näköhavainnoista. Pikku etsivä siirtyi Nevillen luo ja laittoi vihdoin paleltua uhkaavat kätensä takkinsa taskuihin.
”Vastaako rupikonnat nimeensä vai onko niillä liian pienet aivot siihen?” hän kysyi puolestaan, ja katseli nyt itsekin hetken ihmisten jalkoihin. Biologiantunneilla matelijoista sun muista hänen mieleensä oli tarttunut vain mielenkiintoisimmat yksityiskohdat, kuten ne joita hän oli juuri siskolleen esitellyt. Samassa hän muisti, ettei ollut itse esittäytynyt lainkaan, kun Neville oli kertonut oman nimensä.
”Ja missä ovat käytöstapani? Minun nimeni on Hunter, King. Mikäli et sattunut muistamaan,” hän lisäsi heti kysymyksensä perään, ystävällisesti ja hieman nolona, kääntäen katseensa Nevilleen. Korpinkynsillä ja Rohkelikoilla oli toki ollut useasti yhteisiä oppitunteja, mutta he kaksi eivät olleet varsinaisesti kahdenkeskisessä kontaktissa tätä päivää ennen olleet.

Neville vastasi Hunterin lohduttaviin sanoihin nyökkäämällä ja nieleskelemällä pahaa oloaan. Nevillen isoäiti oli toki Nevillelle tärkeä, mutta Nevillen oli aina vaikea kohdata mummiaan, kun hänellä oli huonoja uutisia. Jostain syystä Neville onnistui usein joutumaan tilanteisiin, joihin mummi ei ollut tyytyväinen. Jos kyseessä ei ollut Nevillen kömpelyyteen liittyvä tapaturma, huonot uutiset liittyivät yleensä hänen hajamielisyyteensä. Myös Trevor oli yksi tavallisimmista syistä siihen, että mummi huokailee turhautumisesta Nevillen vuoksi. Neville oli monta kertaa jo tämän lyhyen puolen vuoden aikana pohtinut, olikohan isosetä Algie kysynyt mummin mielipidettä ollenkaan ennen kuin oli ostanut Trevorin Nevillelle. Neville keskittyi edelleen tutkimaan ympäristöään parhaansa mukaan väkijoukon keskellä. Välillä hän vilkaisi Hunteria, joka näytti uppoutuneen leipomosta leijaileviin tuoksuihin ja unohtaneen kokonaan Nevillen kysymyksen. Nevillekin veti keuhkonsa täyteen tuoreen pullan tuoksua, joka leijaili ilmassa. Neville oli tottunut siihen, ettei häntä kuunneltu tai välttämättä edes huomattu, joten hän antoi pojan haaveilla pullasta.

Nevillen keskityttyä seurailemaan kadun tapahtumia ja etsimään katseellaan Trevoria niin ihmisten jaloista kuin penkeiltä, ikkunalaudoilta ja roskapöntöiltäkin, siis paikoista joille Trevor olisi voinut loikata turvaan tallovilta jaloilta, Neville havahtui siihen, että hänelle puhuttiin. "Mitä?" Neville heräsi ajatuksistaan ja käännähti katsomaan Hunteria. "Ei, ei Trevor ainakaan tunnista nimeään. Tuskin konnat ylipäätään tunnistavat", Neville vastasi. Neville ei vielä koskaan ollut huomannut minkäänlaista reaktiota Trevorissa, kun sen nimi mainittiin. Tosin, rupikonnat muutenkaan eivät kovin usein osoittaneet mitään erityisen älyllistä toimintaa. Lähes heti Nevillen vastauksen perään Neville sai tietää seurassaan olevan pojan nimen. Neville oli toki huomannut, ettei poika ollut aiemmin esitellyt itseään, mutta ei ollut uskaltautunut kysymään tämän nimeä. Neville oli kuvitellut, että ehkä Hunter oletti Nevillen tuntevan tämän. Neville hymyili hieman nolostuneena hänkin ja vastasi: "Ei, en muistanut". Hänen teki mieli lisätä, että oli ihme että hän oli muistanut oman nimensä, mutta ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen, sillä vaikka Hunter vaikutti kiltiltä ja ystävälliseltä, Neville ei halunnut antaa ylimääräistä syytä nauraa itselleen. Neville vilkuili jälleen ympärilleen. "Tämä tuntuu mahdottomalta. Mutta jostain täytyy varmaankin aloittaa, eikö?" Neville kääntyi taas Hunterin puoleen ja toivoi, että pojalla olisi ideoita siihen, miten Trevor löytyisi ennen kuin mummi saisi viimeiset jouluostoksensa tehtyä ja korttinsa postitettua.

”No...”, haasteelliselta tämä enemmänkin tuntuu, Hunter ajatteli, muttei jatkanut asiaansa ääneen. Hetken hän vielä katseli ympärilleen pohtien varsinaisia aloitusmahdollisuuksia. Tämä olisi niin paljon vapauttavampaa jos hän voisi paljastaa aistiensa todellisen terävyyden tai edes suurinpiirtein. Trevor ei ollut tällä kadulla eikä lähikaduillakaan ulkona, ainakaan hetki sitten, mutta miten senkin toiselle kertoisi?
”Umm...Mihin suuntaan te tästä kuljitte?” hän lopulta kysyi. ”Joku on voinut löytää sen ja viedä eläinkauppaan. Voitaisiin vaikka katsoa jos matkanvarrella on semmonen.” poika lopulta ehdotti ja kohautti olkiaan tälle ensimmäisenä mieleensä tulleelle idealle jonka joku tavallisempi tyyppi olisi ehkä esittänyt jo viisi minuuttia sitten.
”Jos ei onnista, niin voitaisiin ehkä kaivaella ojia reitin varrella, jos se olisi loikkinu semmoiseen turvaan?” hän heitti lisäehdotuksen, kun he jättivät Luudanvarren edustan. Nuori etsivä yritti hillitä jälleen kasvavaa innostusta äänessään ja sysätä mielensä perukoille toiveen, ettei se konna löytyisi ihan heti. Jonain muuna päivänä hän ei ehkä olisi ollut yhtä myötätuntoisella tuulella, mutta viikonlopun selkkaus isän ja Remuksen kanssa oli kääntänyt vekaran myötätuntonappulan enemmän oikealle mitä tällaisiin juttuihin tuli. Aihepiiri ja siihen liittyvät tunteet olivat näinä päivinä niin pinnalla, että jopa Hunterin myötätunto riitti jopa vain lemmikin kadottaneelle, vaikkei itse voinutkaan täydellisesti samaistua.

Neville osoitti kädellään Tylyahon pääkadun suuntaisesti ja vastasi Hunterin kysymykseen: "Menimme tuonne päin". Neville ja hänen isoäitinsä olivat katselleet näyteikkunoita ja seurailleet vilkkaan kylän ihmisiä, ennen kuin Neville oli huomannut konnansa kadonneen. Neville silminnähden innostui, kun Hunter mainitsi eläinkaupan. "Hei, tuossa ihan lähellä on eläinkauppa!" hän sanoi innoissaan ja toiveikkaana. Kunpa vain joku olisi vienyt Trevorin sinne, eikä tallonut jalkoihinsa. Neville melkein pompahteli toivosta, kun poikakaksikko lähti kävelemään Nevillen osoittamaan suuntaan. "Niin, toivottavasti joku on vienyt sen sinne eläinkauppaan", Neville sanoi selvästi helpottuneella äänensävyllä. Nevillen mieleen ei ollut juolahtanutkaan eläinkauppa, vaikka hän hyvin tiesi sen olemassaolosta. Nevillen onneksi hän oli saanut avukseen itseään terävämmän apulaisen.

Pojat lähestyivät eläinkaupan ovea. Neville oli yrittänyt pysyttäytyä tarkkaavaisena ja katsella ympärilleen myös matkalla, mutta kauempana kadulla siintänyt eläinkauppa oli saanut Nevillen miettimään vain ja ainoastaan sitä, olisiko joku vienyt Trevorin sinne. Niinpä silloin, kun Neville pääsi eläinkaupan portaiden eteen, hän pysähtyi ja vilkaisi Hunteria. "Minä menen kysymään sisältä", hän sanoi ja lähti ylös portaita pitkin. Neville toivoi, että Hunter tulisi hänen henkiseksi tuekseen sisälle kauppaan, sillä hän oli varma siitä, että yhtäkään 11-vuotiasta ei otettaisi oikeasti tosissaan eläinkaupassa. Neville astui kaupan ovesta sisään ja oven yläpuolelta kuului pieni kilahdus. Kaupassa oli muutama asiakas tutkimassa häkeissä torkkuvia pöllöjä ja pari lasta katselemassa leikkiviä kissanpentuja. Neville suunnisti kassalle, jonka takana seisoi nuori noita viilaamassa kynsiään. Neville ei ollut erityisen pitkä, ja vaikka kassa oli aivan normaalin korkuinen, Neville tunsi itsensä pikkuruiseksi sen rinnalla. Neville yskäisi saadakseen myyjän huomion ja kerätäkseen rohkeutta. "A-anteeksi?" hän aloitti ujosti, "olen kadottanut lemmikkirupikonnani, olisikohan kukaan tuonut sitä tänne?" Neville kysyi yrittäen vaikuttaa reippaalta, mutta luultavasti epäonnistuen siinä. Noita nosti katseensa käsistään ja kurkisti tiskin taakse Nevilleen. "Ei, ei ole näkynyt", noita sanoi ja palasi takaisin kynsiensä pariin. Neville huokaisi syvään ja surullisesti.

Hunter siirtyikin sisään muutaman askeleen Nevillen perässä juurikin jos tämä tarvitsisi mitään apua, toinen kun ei vaikuttanut itsevarmimmalta tyypiltä. Hunter kiersi lähikulmassa eläimiä katselemassa Trevorin varalta, samalla kun Neville kyseli siitä kassalla. Ei hänestä tälle kyllä uskottavuuden suhteen paljon apua heruisi, kun ei hänkään sillä pituudella loistanut. Siis hänen pituutensa ei yltänyt ainakin metrin korkuisen kassapöydän ylle kovin vaikuttavasti. Hän ei vain antanut sen häiritä tippaakaan. Kassaneidin ilmaistua asianlaidan, poika askelsi kädet edelleen takkinsa taskuissa, kassan luo ja esitti ajatuksensa vaikkei ollut sitä sen pidemälle vielä pohtinutkaan.
”Voitaisko me sitten...vuokrata yksi tyttösammakko avuksi etsintään?” hän kysyi, vaikkei hänellä ollut pienintäkään rahaa kummankaan maailman valuutasta. Jos Nevillelläkään ei olisi, vuokraaminen kävisi tietysti hieman hankalammaksi. Kassaneiti kääntyi takaisin ja katsoi poikaksikkoa ilmeisen epäilevänä.
”Ja mitähän herrat mahtavat suunnitella?” nainen kysyi, sävynsä vihjaillen että nämä aikoivat huijata itselleen puoli-ilmaisen lemmikin, vaikkei kumpikaan pojista vaikuttanut mitenkään epärehelliseltä tai köyhältä. Mutta, Hunter totesi mielessään, saattoi hänen kysymyksensä tietysti tilanteeseen nähden kuulostaa vähän epäilyttävältä.
”Niinkuin Neville tässä jo totesi, haluamme vain löytää hänen lemmikkinsä, ja minä ajattelin että-” Hunter aloitti kirkkain silmin, vilpittömästi ja itsevarmasti, mutta tuli silti keskeytetyksi.
”Onko teillä vanhempanne tai muu aikuinen mukananne?” nainen tenttasi sillä hän ei halunnut kaupitella vastuuta vaativia eläimiä noin vain reippaasti alaikäisille.
”...Ei. Mutta-” Hunter vastasi, muttei taaskaan saanut jatkaa mikä alkoi pikkuhiljaa ärsyttää.
”Sitten ei onnistu. Sori. Menkäähän nyt matkoihinne, taaksenne alkaa kerääntyä muita asiakkaita,” nainen sanoi tylysti ja viittoi puolihuolimattomasti kädellään pikkupoikia siirtymään ulos.
Hunter huokaisi turhautuneena ja lähti vastahakoisesti siirtymään oven suuntaan.

Ovella hän kuitenkin teki päätöksen ja Nevillen ulospäästämisen sijaan nykäisi tätä käsivarresta ja suunnittelevin ilmein elehti päällään kohti kaupan perällä sijaitsevia terrarioeläimiä.
”Kuule, uskoisin tyttösammakosta olevan hyötyä, jos Trevor ei löydy mistään sisätiloista. Ulkoa löytäminen on paljon todennäköisempää jos sillä on syy tulla ulos kolostaan.” hän kertoili Nevillelle kuiskaten, ja vilkaisi pikaisesti kassalle päin jossa nainen oli täysin asiakaspalveluun keskittynyt eikä välttämättä ollut edes huomannut etteivät he olleet poistuneet.
”Uskon myös saavani yhden ulos tuolta, tuon nipottavan kassaneidin huomaamatta. Tai kenenkään muunkaan, jos vahdit selustaani,” vekara totesi ovelan pienen hymyn kera, napauttaen hiljaisesti etusormellaan heidän vieressään olevan terrarion lasia.
”Lainaisimme vain,” hän tarkensi vilpittömästi, ennen kuin Neville ehtisi ilmaista luonnollisen ensivaikutelman. ”Palautettaisiin se sitten kun Trevor on löytynyt.” Poika yritti kuulostaa mahdollisimman varmalta asiastaan, vaikkei hän ollut ikinä tehnyt mitään tällaista. Nytkin hän halusi tehdä sen vain siksi ettei kassan täti ollut kunnioittanut häntä sen vertaa että olisi kuunnellut mitä hänellä oli sanottavana, ja hän kuitenkin halusi testata teoriansa toimivuuden jos sikseen tulisi. Vaikka, kieltämättä hänellä oli usein huomattavia ongelmia ihan vain pelkästään sanan 'ei' kanssa.
Pätevän ja kutsumusammatissaan olevan polliisin kasvattamana hän ei ollut koskaan kokenut houkutusta puhtaasti varastamiseen, aikoinaan saavutettuaan iän jolloin saattoi oikean ja väärän käsitteet ymmärtää.
Näissä olosuhteissa hän koki ideansa ihan tarpeeksi lailliseksi, eihän siitä olisi kenellekään harmia eikä kenenkään tarvitsisi koskaan tietää.

Neville hätkähti hieman Hunterin alettua puhua kassatytölle. Neville ei innostuksessaan ollut edes huomannut Hunterin seuranneen itseään, vaan oli keskittynyt vain Trevorin löytämiseen. Neville astahti pienen askeleen taaksepäin antaakseen Hunterille tilaa ehdotuksensa kanssa. Nevillen silmiin syttyi jälleen kerran toivoa, kun Hunter esitti asiansa kassaneidille.
Neville oli varma, että Trevor löytyisi, jos he vain keksisivät riittävän hyvän houkuttimen, ja tyttökonna olisi varmasti sellainen. Nainen kassan takana ei kuitenkaan näyttänyt innostuvan Hunterin ehdotuksesta, vaan tuntui epäilevän kaksikkoa jonkinlaisesta huiputuksen yrittämisestä. Jos Neville olisi ollut rohkeampi, hän olisi vaatinut naiselta apua Trevorin etsimiseen ja ehkä jopa vedonnut mummiinsa ja siihen, että rouva Longbottom olisi varmasti vihainen, jos hänen lapsenlapsensa ei saisi tarvitsemaansa apua.
Neville ei kuitenkaan olisi uskaltautunut edes puhumaan kassaneidille enää, saati sitten alkaa vaatia apua. Neville vilkaisi vielä naista, joka oli evännyt pojilta mahdollisuuden lainata tai vuokrata tyttökonnaa, ja lähti muutaman askeleen Hunterin perässä kohti ulko-ovea. Nevillen tuntemukset hyppivät laidasta laitaan, kun kerta toisensa jälkeen hänen toivonsa Trevorin löytämisestä kaatuivat.

Neville oli ajatuksissaan ja jo melkein astumassa ulos lemmikkikaupan ovesta, kun hän tunsi olkavarressaan nykäisyn. Hän nosti katseensa maasta Hunteriin, joka oli nykinyt häntä vielä sivummalle poistumisen sijaan. Neville kumartui hieman lähemmäs Hunteria, joka kuiski hänelle toimintasuunnitelmaansa. Neville nyökkäili, kun Hunter totesi tyttösammakon olevan hyödyllinen. Neville oli jo avaamassa suutaan ja sanomassa, että kassaneitihän oli sanonut, etteivät he saisi konnaa lainaksi, kun Hunter sanoi, että saisi kyllä yhden vietyä.
Nevillen kasvoille levisi hyvin epäileväinen ja hämmentynyt ilme, sillä mummi ei todellakaan pitäisi siitä, että Neville jäisi kiinni varastelusta. Neville oli vakuuttunut siitä, että Hunter oli yhtä vilpittömän hyvin aikein liikkeellä kuin Neville itsekin, mutta hän oli silti epäileväinen. Hän kävi sisäistä taistelua siitä, kumpi olisi pahempi: mummin kiukku siitä, että hän jäisi kiinni konnan varastamisesta, oli tarkoitus palauttaa se tai ei, vai siitä, että Trevor oli kadonnut lopullisesti. Konnien suuntavaisto tuskin kuitenkaan oli niin hyvä, että Trevor olisi osannut loikkia Tylyahosta Tylypahkaan joululoman päätteeksi. Nevillen kotiin Trevor ei ainakaan millään onnistuisi pääsemään omin avuin, olihan sinne matkaa satoja kilometrejä.
Niinpä hetken aikaa pohdittuaan ja pähkäiltyään, Neville nyökkäsi. "Hyvä on. Minä sitten... vartioin", Neville sanoi hiljaa, edelleen hieman vastahakoisena, mutta samalla kuitenkin jälleen kerran toiveikkaana siitä, että Trevor löytyisi. Hämyiset terraariot, joissa oli sammakoita ja rupikonnia, olivat liikkeen peräseinällä ja Neville yritti pohtia, mistä näkisi, jos joku lähestyisi Hunteria tämän ollessa metsästämässä rupikonnaa heille. "Minä menen tuohon", Neville sanoi ja osoitti suurta häkkiä, jossa oli rottia. Rottahäkin vieressä Neville pystyisi tarkkailemaan sekä Hunteria että kassaneitiä ja muita asiakkaita. Neville ei luottanut ollenkaan omiin taitoihinsa turvata selusta, mutta muitakaan vaihtoehtoja hänellä ei nyt ollut.

Hunter odotti että Neville oli ehtinyt asmiinsa ja ettei ketään muuta ollut tulossa sinne päinkään, ja kääntyi sitten muina miehinä äsken osoittamansa terrarion puoleen. Hänellä ei kyllä ollut aavistustakaan miten nuo lasilootat toimivat kaupassa, varsinkaan taikayhteisön kaupassa, muta jos uskoi iteensä niin mikä tahansa onnistuisi, eikö? Tietysti jos näissä olisi ihan oikea lukko, tahdonvoima ei taitaisi ihan riittää sen avaamiseen...Ei edes niin vahvasti taikavoimaisen kuin hän. Poika käänsi suhteellisen isoa terrariota hieman vinoon nähdäkseen paremmin sen taakse. Hänen teki mieli vilkaista myös omaa selustaansa, mutta pakotti itsensä luottamaan Nevilleen ja keskittymään tehtäväänsä sillä vilkuilu lisäisi roimasti tämän toiminnan epäilyttävyyttä.

Lukitus näytti olevan aivan yksinkertainen pieni vipumekanismi, mutta se oli terrarion katossa, takaosassa niin että hökötys pitäisi nostaa lattialle, jos sieltä halusi mitään ulos helposti. Hyllykkö jolla se oli, ei nimittäin ollut liian korkea. Ainakin aikuiselle se olisi haaste, Hunter totesi, kun hänen oma pikku kätensä mahtui katon ja ylemmän hyllyn välistä melko sujuvasti jopa talvitakki yllä. Lukitus aukesi hetkessä, mutta vekara joutui nousemaan varpailleen ja lopulta osittain alimman hyllyn reunalle yltääkseen sisälle terrarioon kohtaa jossa eläimet lepäsivät.
Tässä vaiheessa poika oli jo niin keskittynyt rupikonnan saalistukseen että unohti hetkeksi ettei ollut vain jonkun kaverinsa kotona luvallisissa puuhissa. Täydellisestä keskittymisestä johtuen hän saikin pienehkön konnan otteeseensa varsin nopeasti, eiväthän nämä olleet yhtä liukkaita livistämään kuin vaikka rotanpoikaset varmaan olisivat. Hyvin varovasti Hunter nosti konnan ulos asumuksestaan ja veti kätensä pois hyllyn syvyyksistä.

Tyytyväisin ilmein poika astui alas alimman hyllyn reunalta ja kääntyi takaisin, katse kourasssaan hämmentyneenä rimpuilevassa rupikonnassa. Hän kyllä piti sitä suhteellisen hyvin piilossa itseään vasten, mutta koska hänen kätesä olivat sen verran pienet, eivät ne koko eläintä piilottaneet. Hän hätkähti hieman, kun hänen läheltään kuului ärtynyt rykäisy ja kääntäessään katseensa sen suuntaa, hieman ylöspäin, se tapasi äskeistäkin epäluuloisemman samaisen kassaneidin jonkun toisen asiakkaan seurassa. Tämä oli ilmeisesti pöllähtänyt siihen toista käytävää pitkin palvellessaan toista asiakasta.
”Oletan, että herra haki paikalle huoltajansa ja aikoo maksaa tuon eläimen?” nainen kysyi eikä sävystä ja rinnalle ristityistä käsivarsista jäänyt epäselväksi että hänen oletuksensa oli kyllä oikeasti jotain aivan muuta.
Hunter tuijotti kassaneitiä häkeltyneenä ja ilmeensä jokseenkin sekavana, yrittäen samalla tulkita kassaneidin kehonkieltä, etää mitä pelivaraa tässä vielä olisi. ”Kyllä vain, ma'am. Mennään vaan kassalle...” viikari totesi yllättävän itsevarmana tilanteeseen nähden, ja väläytti hymynsä joka jätti aika harvat kylmäksi, sen verta hurmaavaa lajia se oli hymykuoppineen kaikkineen, jopa silloin kun tenava ei ollut viattomimmissa puuhissa. Varsinkin kun se yhdistyi hänen ystävällisiin, söötteihin kasvoihinsa. Tällä erää se ei auttanut kovin pitkälle, nainen kun ei ollut kovin ihastunut lapsiin ylipäätään, mutta ainakin tämä lykkäsi varmasti kielenpäällä olevia syytöksiään tuonnemmaksi ja vain osoitti tomerasti kassan suuntaan.

Hunterilla ei ollut epäilystäkään seuraavasta aikeestaan, lähtiessään askeltamaan takaisin kassalle päin. Hän valitsi sen käytävän jota lähempänä Neville seisoi. Kassan neiti aloitti saarnanpoikasen pyydettyään hetki sitten palvelemaltaa asiakkaalta anteeksi häiriötä ja lähdettyään poikien perään.
”Kai tajuatte ettei eläinpuoli ole mikään itsepalvelupiste. Jos asiakas tietää minkä haluaa, on hyvä ja pyytää myyjää antamaan sen. Toisin sanoen minusta vähän tuntuu, että...”
Hunter ei kuunnellut sanaakaan vaan käytti myyjän paapatukseen keskittymisen hyödykseen. Hän alkoi kävellä niin lähellä Nevilleä ettei tämän puoleen kallistuminen olisi kovin huomattavaa ja jotta hiljaisimmastakin kuiskauksesta saisi selvää.
”Tässä eivät taida rahat auttaa,” hän totesi siltä varalta että Nevillellä sattuisi olemaan rahaa ja häntä kunniallisempia suunnitelmia liemestä selviämiseen. ”Kun päästään kassan kohdalle, juokse.” Hän painotti viimeistä sanaa vakavaan sävyyn. Toivottavasti Neville halusi löytää lemmikkinsä niin paljon että saisi itsestään irti karata tilanteesta, Hunter pohti, sillä ei hänellä ollut mitään aietta jättää toista pulaan kun idea oli ollut hänen.

Heidän onnekseen kassa oli esteettömästi muutaman metrin päässä ovelta, jos nyt muutamaa asiakasta ei laskettaisi esteiksi. Sillä hetkellä kyseiset henkilöt eivät vaikuttaneet tietoisilta tilanteesta. Hunterilla ei ollut kokemusta minkäänsortin varastamisesta, mutta muista kolttosista johtuvista tilanteista pakenemisesta senkin edestä. Joten hetkeäkään epäröimättä nappula syöksähti kohti ulko-ovea juuri kassan kohdalla, kun tie oli kaikkein selvin. Hän yritti olla puristamatta käsissään pitelemäänsä rupikonnaa liikaa ja vilkaisematta taakseen. Yksimielisesti hän tähtäsi ulos ja niin kauas putiikista kun jaksaisi vauhtia hidastamatta pinkoa, ja rekisteröi vain myyjän kirkaisun ”Tiesin sen!! Ottakaa nuo pennut kiinni!” ja sen että monikosta päätellen Nevillenkin oli onnsitunut päästä ainakin johonkin asti. Pääkadulla Hunter vilkaisi taakseen ja totesi Nevillen olevan yhä vapaalla jalalla, mutta perässä raivostunut myyjätär ja muutama nuori aikuinen sekä joku kukkahattutädin oloinen vanhus.
Myyjättären poika arveli jättäytyvän joukosta varsin pian, jollei tällä sitten olisi kaupassa tyäparia, ja mitä ulkopuolisiin tuli, asiahan ei periaatteessa niille kuulunut joten tuskin ne kaikki heitä jahtaisivat kovin kauaa. Silti kun ei aikuisista aina tiennyt, piilopaikka olisi löydyttävä nopeasti. Koska hän ei katsonut hetkeen eteensä, askelten varmuus alkoi heikentyä liukkaalla tiellä ja poika oli kerran jo lentää kumoon, mutta onnistui saavuttamaan tasapainon uudestaan irrottamalla toisen kätensä sammakosta. Liukkaus ei kuitenkaan ollut ainoa ongelma vaan jatkuva törmäyskurssi kiireisten vastaantulevien aikuisten kanssa. Suurin osa oli ehtinyt väistää melkoista vauhtia pinkovan ja pakenevalta vaikuttavan pikkupojan alta, mutta lopulta Hunter törmäsi armotta nuoreen naiseen joka kantoi päänsä yläpuolelle yltävää ostoslaatikkopinoa ja joutui kurkkimaan niiden takaa nähdäkseen eteensä.

Kahdessa sekunissa säikähtänyt Hunter ja vieras nainen olivat kumpikin pyrstöillään jäisellä kadulla ja heidän ympärilleen ja osittain päälleen putoili, onneksi kuitenkin kevyitä, lahjapapereihin käärittyjä laatikoita.
”A-anteeksi, rouva. Ette kai loukkaantunut, ja älkää vain sanoko että noissa oli jotain särkyvää?” poika totesi aidon huolissaan, kömpiessään itse pikavauhtia jaloilleen. Joululoma kun oli alkanut hyvin huonojen valintojen merkeissä. Hän ei kokenut todellakaan omaavansa varaa hankkia enempää vaikeuksia kuin oli 'välttämätöntä'...eikä sen puoleen halunnut suotta aiheuttaa isälleen enempää stressiä.
”Sinun onneksesi en ja ei,” nainen tiuskaisi ja mulkaisi poikaa pahasti. Tämän joulumieli oli ilmeisesti jäänyt matkasta sen viidennentoista kaupan kilometrijonon perukoille.
”Saat kyllä luvan auttaa keräämään nämä,” nainen komensi aloittaessaan lähimmästä paketista.
”Eh...” Hunter epäröi, kykenemättä keskittymään tilanteeseen täysin, sillä oli juuri todennut ettei rupikonna ollutkaan enää hänen otteessaan, ja etsi sitä katseellaan jokseenkin hätäisenä. ”O-olen kovin pahoillani, mutta en nyt mitenkään voi!” poika huudahti vilpittömään sävyyn naiselle pyrähtäessään sivummalle missä kyseinen konna loikki iloisesti vapauteen. Hunter nappasi konnan takaisin ja jatkoi matkaansa, jättäen naisen murisemaan epäselviä valituksia nykyajan ipanoista. Hunter itse ei jaksanut tuntea oloaan ikäväksi moisen pikku onnettomuuden takia, olihan hän kuitenkin ollut niin kohtelias kuin sillä hetkellä oli kyennyt.

Vilkaistuaan ympärilleen, hän huomasi Nevillen, mutta aikuiset hän vain kuuli kulman takana, ja arveli että jos Neville olisi nopea, he ehkä ehtisivät livahtaa jonkun kujan poikki pois välittömästä...vaarasta. Poika elehti Nevillelle vapaalla kädellään, viitaten kohti kujaa kymmenen metrin päässä itsesään. Itse sen ssavutettuaan, hän totesi sen olevan niin kapea ettei aikuisilla olisi mahdollisuuksia seurata suoraan sen läpi. Viikari itse, pienikokoisena ja solakkana, mahtui kipittämään sen läpi nopeasti, kunnes törmäsi isoon roskalaatikkoon joka täytti kujan ja pakotti hänet pysähtymään. Hän epäili ettei sitä oltu siihen alunperin tarkoitettu, mutta toisaalta taikayhteisössä niiden tyhjennys varmaan kävi vähän eri tyylillä kuin jästien keskuudessa. Roskikseen piiloutuminen ei ollut erityisen houkutteleva ajatus, varsinkaan jos se ei olisikaan tyhjä. Joten poika sujautti rupikonnan takkinsa taskuun ja sulki sen vetoketjun puoliksi jottei eläin karkaisi mutta saisi silti happea, minkä jälkeen hän alkoi kiivetä roskalaatikoston päälle, aikeissa kivuta sen yli toiselle puolelle ja löytää mielekkäämpi piilokolo ennen kuin aikuiset löytäisivät oman oikotien rakennusten toiselle puolelle.

Lemmikkikaupan lämmin ja tunkkainen ilma sekä Nevillen paksu talvitakki aiheuttivat sen, että Neville hikoili ja hänen kasvonsa punoittivat kuumuudesta. Osansa teki myös hermostuneisuus. Neville pakottautui tutkiskelemaan rottia häkissä, vaikka ne eivät kiinnostaneet häntä hiukkaakaan. Välillä Neville vilkaisi Hunterin suuntaan, joka hääräili terraarion kimpussa. Neville nielaisi hermostuneesti ja yritti hymyillä normaalisti, kun ohikulkeva selvästikin hyvällä tuulella oleva velho kysäisi Nevilleltä, oliko lemmikkirotta joululahjatoivelistalla ja käveli ulos liikkeestä. Sinä aikana kaupan myyjä oli saanut palveltavakseen uuden asiakkaan ja Neville ehti melkein jo huokaista helpotuksesta, kun myyjä lähti asiakkaan kanssa pois näkökentästä. Nevillen mieleen ei ollut juolahtanut, että muutkin käytävät saattaisivat johtaa samaan suuntaan, missä Hunter etsi sopivaa tyttökonnaa heidän tarkoituksiinsa.

Neville ehti kuulla myyjän puhuvan asiakkaalle muutaman sanan ja tajusi tilanteen sekunnin sadasosia ennen kuin myyjä alkoi närkästyneellä äänensävyllä moittia Hunteria. Neville oli nostanut kätensä ja jo melkein huutanut varoituksen Hunterille, mutta ei ollut tarpeeksi nopea. Niinpä hän jäi kauhusta kangistuneena seisomaan paikalleen tyhjä ilme kasvoillaan. Nevillen päähän ei mahtunut muita ajatuksia, kuin mummin raivo, kun tälle selviäisi tilanne. Jopa kadonnut Trevor oli unohtunut hetkeksi. Neville kuunteli myyjän ja Hunterin sananvaihtoa ja alkoi kaivella taskujaan. Hän löysi muutaman sirpin ja sulmun, jotka olivat jääneet jäljelle rahasta, jonka mummi oli Nevillelle antanut sukulaisten joululahjoja varten. Neville oli melko varma, että sillä määrällä rahaa ei saataisi konnaa ostettua, tai edes lainattua tai vuokrattua. Neville ei omaksi onnekseen ollut vielä kiinnittänyt myyjän huomiota, kun tämä oli ottanut lähinnä vain Hunterin saarnansa kohteeksi. Myyjän ja Hunterin lähestyessä Neville katsoi Hunteria pieni paniikki silmissään. Onneksi Hunterilla oli toimintasuunnitelma valmiina, vaikka Neville ei ollutkaan aivan varma, olisiko karkuun lähteminen paras vaihtoehto. Koska hänellä ei ollut aikaa jäädä pohtimaan karkaamisen eettisyyttä, Neville vain nyökkäsi Hunterille peloissaan. Juokseminen ei ollut Nevillen vahvoja puolia, mutta toisaalta kun vaihtoehtona oli varastamisyrityksen tunnustaminen mummille, Neville oli loppujen lopuksi hyvinkin innokas juoksemaan.

Neville lähti Hunterin perässä kohti kassaa hyvin varuillaan. Neville olisi kaivannut Hunterilta jotain merkkiä siitä, koska tämä aikoi lähteä, sillä varovaisuudesta ja tarkkaavaisuudesta huolimatta Neville jäi heti alkuun jälkeen Hunterista. Neville vilkaisi vielä taakseen lähtiessään pinkomaan ulos minkä jaloistaan pääsi. Myyjä käskytti muita asiakkaita ottamaan heidät kiinni ja Neville yritti kiihdyttää vauhtiaan. Hunter oli saanut hyvän etumatkan, mutta niin oli myös Neville lemmikkikaupan myyjään ja muihin asiakkaisiin nähden. Myyjä varmastikin epäili, että Neville ja Hunter olivat osa jotain suurempaa rikollisliigaa, eikä uskaltanut jättää kauppaa yksinään pitkäksi aikaa vaan usutti muita pikkuvarkaiden perään. Vaikka väkijoukosta oli juostessa haittaa, Nevillen joutuessa jatkuvasti väistelemään muita kadulla kulkijoita, siitä oli myös hyötyä, sillä pikkuiset Neville ja Hunter hukuttautuivat helposti väkijoukkoon. Neville ei kuitenkaan uskaltautunut katsomaan taakseen, vaan jatkoi juoksemistaan samaan suuntaan, johon Hunter juoksi, koska takaa-ajajat tuskin vielä olivat luovuttaneet. Neville väisteli vastaantulijoita onnistuen jollain kummallisella tavalla pysymään pystyssä liukkaalla tiellä, ilman että hän edes törmäsi yhteenkään vastaantulijaan. Mummikaan ei ollut näkyvissä, vaikka Neville ei jäänytkään isoäitiään etsimään, vaan juoksi minkä jaloistaan pääsi.

Hunter ei ollut törmäysten suhteen aivan yhtä onnekas kuin Neville, sillä pian oli Nevillen vuoro saada hieman etumatkaa, kun Hunter törmäsi noitaan, jonka ostoslaatikot levisivät pitkin katua. Neville sai Hunterin kiinni ja katsoi tätä hölmistyneenä. Peloissaan mumminsa reaktiosta ja kiinnijäämisestä, Neville ei jäänyt auttamaan Hunteria vaan jatkoi juoksemista puuskuttaen ja kasvot tulipunaisina. Myöskään Hunter ei kuitenkaan hukannut aikaa,vaan oli hetken kuluttua taas jo hieman Nevilleä edellä ja eri suunnassa mihin Neville oli matkalla. Puuskuttaessaan ja juostessaan niin kovaa kuin pystyi, Neville ei voinut olla ajattelematta, miten epäreilua oli, että toiset olivat niin ketteriä. Neville huomasi Hunterin viittovan häntä suuntaansa, joten hän teki käännöksen ja juoksi kohti Hunteria. Hän katsoi, miten Hunter kipitti kapealla kujalle ja seurasi itse perässä. Kuja oli hyvin kapea ja jäinen, eikä sitä pitkin ollut helppo kulkea. Pian Neville huomasi myös esteen kujalla, kun hän näki roskalaatikon, jonka yli Hunter oli kiipeämässä. Neville oli hengästynyt ja uupunut juoksemisesta, eikä tiennyt jaksaisiko kiivetä roskalaatikon yli ollenkaan. Hunter oli jo päässyt roskalaatikon päälle, kun Neville lähestyi sitä. Paniikki oli luultavasti tähän asti estänyt kaiken Nevillelle tyypillisen kömpelöyden, joka tuli kuitenkin esiin juuri silloin. Neville yritti hypätä mahdollisimman korkealle ja tarttua roskikseen niin, että pääsisi jotenkuten sen päälle, mutta molempien poikien huonoksi onneksi Neville kaatoi koko roskalaatikon sisältöineen. Kovan metelin myötä Neville löysi itsensä yltäpäältä maasta tarttuneessa lumessa ja roskiksesta lentäneissä roskissa. Ainoa hyvä puoli tuntui olevan se, että heidän takaa-ajajansa olivat joko luovuttaneet tai juosseet tämän kapean kujan ohi. Neville yski, sillä edes pehmoinen untuvatakki ei ollut pehmentänyt laskua paljoakaan.

((Oletin että kyseessä ei ole mikään jätti-iso roskis, vaan ihan tollanen tavallinen mitä talojen pihoilla on.))

Hunter oli juuri aikeissa pudottautua roskalaatikon toiselle puolelle, kun Neville teki siitä asteen helpompaa - ja tahdosta riippumatonta, eli ennen kuin hän huomasikaan, makasi hän vatsallaan osittain kyseisen kaatuneen roskiksen alla ja maahan vierineiden roskasäkkien keskellä. Ikävä kyllä kaikki niistä eivät olleet liian hyvin suljettuja ja mikä pahinta, se oli biojätelaatikko.
Onneksi sentään pahimpia ja vanhimpia jätteitä valuvat säkit olivat laatikon alimmaisna ja hän kärsi vain puoliksi maatuneista banaanin- ja omenankuorista, epämääräisistä roskista ja parista mädästä omenasta.
Poika yskäisi kuitenkin mainittavan voimakkaan lemun keskellä ja kömpi varovasti jaloilleen, katsoen tarkkaan mihin raajansa asetti niin tehdessään. Olisi taas mielikuvituksen vuoro, kun pitäisi perheelle selittää miksi vaatteissa oli jätetahroja. Jos sitä olsi varovainen, niin ei tarvitsisi, kun pelkkä haju saattaisi haihtua ajan mittaan pakkastuulessa. Hunterilla oli siis edelleen täysi usko että tästä episodista selvittäisiin ilman aikuisten sekaantumista asiaan. Pieni jätepitoinen takaiskukaan ei lannistanut hänen mielialaansa sillä hän oli tottunut jos jonkinlaisiin vastoinkäymiseen vuosien varrella, mitä ohraisiksi käyvistä tilanteista pakenemiseen tuli.
”No, päästiin ainakin toiselle puolelle,” tenava totesi pienen hyväntuulisen hymyn noustessa kasvoilleen, ja ojensi kätensä auttaakseen Nevillen ylös. Ei sillä että hän olisi ajatellut toisen välttämättä sitä tarvitsevan, mutta se nyt kuului hänen mielestään hyviin tapoihin kun oltiin yhdessä pakomatkalla ja hän oli valinnut tämän reitin.

Hunterista huomasi toki hieman uupuneesta olemuksesta, että hän oli juossut jo pidemmän matkaa jäisillä kaduilla väkijoukossa pujotellen, mutta erityisen hengästynyt hän ei silti ollut. Hänen fyysinen kuntonsa kun oli melkolailla huipussaan tavallisen lapsen standardissa. Hän kun liikkui paljon, ei vain pilailun jälkeisten pakojen yhteydessä, vaan muutenkin vilkkaudessaan ja energisyydessään sekä tietysti silloin kun innostui pelaaman esimerkiksi jalkapalloa kavereiden kanssa. Ravintopuoli olisi kyllä ollut sitä vähemmän kuntoa ylläpitävää, jos hän olisi saanut kokonaan itse päättää mitä söi milloinkin, mutta isä oli pitänyt huolen että hän söi tarpeeksi terveellisesti.

”Minä luulen, että meidän kannattaa muuttaa ulkonäköämme vähäsen, siltä varalta ettei ne olekaan luovuttaneet,” Hunter totesi kurkistaessaan varovasti kujan sen puolen nurkan taakse, kumpaankin suuntaan katua. Sitten hän kaivoi takkinsa taskusta tupsuttoman, tummansinisen pipon jonka ympäri kulki ohut valkoinen koristeraita, ja veti sen päähänsä. Se oli periaatteessa hyvin pieni muutos, mutta päähine oli yllättävän suuri tekijä ulkonäön suhteen – varsinkin jos jonkun yritti tunnistaa kauempaa.
”Minä en muuten ole ikinä ennen tehnyt mitään tällaista,” poika totesi pipoa päähänsä asettaessaan, siltä varalta että alkoi kuulostaa joltain kokeneeltakin varkaalta tai jotain ja toinen vielä erottaisi hänet tästä avustajan roolista, kuvitellen olevansa jotenkin erityisen huonossa seurassa.
”Satun vain rakastamaan käytönnön pilailua, mutta kaikki uhrini eivät ole rakastaneet minua tai ainakin ovat kadottaneet huumorintajunsa vähäksi aikaa...” hän lisäsi hyväntuulisena muistellessaan ehkä rakkainta harrastustaan, jota hän myös osasi toteuttaa laidasta laitaan, harmittoman hauskoista eli vain näennäisen ilkeistä, aina todella ilkeisiin mutta periaatteessa hauskoihin.
Edes ne läheisimmät uhreina eivät olleet aina takuu kunnialla selviämisestä ja vaativat välillä muutaman tunnin välttelyä. Esimerkiksi hänen isänsä oli mainio tyyppi hyvän huumorintajun kera, mutta sattumoisin toimi hyvin stressaavassa ammatissa. Hän oli siis melko pian oppinut mitä piloja kyseiseen mieheen tai pikkusiskoon kannatti kohdistaa ja mitä ei, ja säästänyt ilkeimmät perheen ulkopuolelle. Tietysti monesta oli tieto kulkeutunut vääriin korviin, mutta se oli silti ihan eri asia kuin olla liian ilkeän pilan kohteena. Tietysti joidenkin uhrien huumorintajun katoamiseen ja välttelyn tarpeeseen saattoi vaikuttaa sekin että hänen pilansa tuppasivat kuulema joskus liikkumaan puhtaan vandalismin rajoilla tai muutoin turhan vaarallilla linjoulla. Mutta Hunterille pilailu oli taidetta jossa hän oli kehittynyt jo varsin taitavaksi, joskin ilmeisesti innostui välillä maalaamaan turhan vahvoilla väreillä.

”Ollaanko me edes oikealla suunnalla?” hän kysyi hieman huolestuneena, vilkaistessaan uudestaan kulman taakse, sillä tajusi ettei ollut lainkaan miettinyt mihin suuntaan pinkaisi eläinkaupan ovelta, saati ehtinyt miettiä reittivalintojaan pidemmällä tähtäimellä.

Neville ähkäisi maatessaan nenällään jätekasassa. Hänen jalkansa olivat edelleen roskalaatikon päällä, mutta hän oli itselleen tyypillisesti onnistunut liukumaan naama edellä jätteiden sekaan. Roskista lähtevä haju oli melkoisen voimakas ja Neville yritti olla hengittämättä sisään. Neville tarttui Hunterin tarjoamaan käteen ja kömpi ylös. Hän ei onneksi ollut laskeutunut kovin mädäntyneiden jätteiden sekaan, vaan oli ainoastaan saanut suhteellisen tuoreita perunan- ja porkkanankuoria, joita Neville ravisteli pois takiltaan ja hiuksistaan päästyään ylös. "Kiitos", Neville sanoi Hunterille kiitokseksi avusta. Nevillen sydän tykytti edelleen normaalia nopeammin, vaikka se alkoikin jo rauhoittua. Neville ei ollut varsinaisesti liikunnallinen ja oli kummallisen hyvää tuuria, että Neville ei ollut jäänyt kiinni.

Neville seisoi hieman hämmentyneenä ja pikkuisen huonovointisena paikoillaan, kun Hunter ehdotti ulkonäön muuttamista. Nevillellä oli jo hattu päässään, se tosin oli tippunut maahan roskapöntön viereen. "Ei minulla taida olla näitä perunankuoria parempaa valeasua..." Neville sanoi tipautellen muutaman perunankuoren olkapäiltään. Neville luotti siihen, että pystyisi piilottelemaan hattunsa lierin alla niin hyvin, ettei häntä tunnistettaisi siinä tapauksesa, että joku yrittäisi saada heidät kiinni. Toisaalta, jos Hunter oli edelleen sillä kannalla, että he palauttaisivat lainatun konnan, Neville ei nähnyt heidän toimissaan mitään hirvittävän väärää. Pieni omatunnonpistos tuntui kuitenkin heti, kun Neville tajusi, ettei nähnyt lemmikkikaupasta vietyä konnaa missään. Olikohan Hunter jo kadottanut sen? Ennen kuin Neville kuitenkaan pääsi kysymään asiasta, Hunter vakuutteli olevansa kaidalla tiellä. Neville nyökkäili ja jostain syystä hänen mieleensä tuli heti Weasleyn kaksoset. Neville oli itsekin joutunut jo muutamia kertoja kaksosten pilan kohteeksi. Neville oli melko naiivi ja luottavainen, eikä siis ollenkaan osannut epäillä Hunteria, varsinkin kun tämä niin vilpittömästi auttoi Nevilleä Trevorin etsimisessä. Siinä samassa Hunter alkoi kysellä heidän sijainnistaan, ja Nevillekin alkoi katsella ympärilleen.

Neville ei ollut koskaan käynyt niissä osissa Tylyahoa, sillä hän oli yleensä pysytellyt vain pääkadun liikkeiden lähettyvillä ja käynyt muutamassa talossa mummin ystävien luona. Kylä ei ollut erityisen suuri, mutta yhden pikkuruisen rupikonnan etsiminen sieltä olisi kyllä yhtä toivotonta kuin neulan etsiminen heinäsuovasta. Neville katseli kulman taakse ja pohti mihin suuntaan heidän kannattaisi mennä. "En ole koskaan oikein ollut täällä päin. Täytyy varmaankin lähteä takaisin, ei Trevor varmaan näin pitkälle ole päässyt", Neville totesi ja huokaisi. Hänen mieleensä juolahti taas heidän kaupasta lainaamansa konna. "Onko sinulla se konna tallessa?" Neville kysyi hieman huolestuneena. Olisi ikävää, jos konnaa ei voisikaan käyttää Trevorin etsimiseen ja vielä ikävämpää, jos he olisivat kadottaneet kaupasta varastetun konnan ja mummi saisi tietää siitä. Neville saisi luultavasti jäädä ruuatta koko joulun ajaksi, jos niin kävisi.

No, ehkä he olivat tarpeeksi pieniä hukkumaan aikuisten joukkoon jouluvilinässä ja ehkä riittäisi jos toisella heistä oli hämäävästi uusi ulkonäkö.
”Joo, laitoin sen taskuuni ennen kuin-” Hunter vastasi, mutta keskeytti asiansa ja avasi takkinsa taskun vetoketjun kokonaan auki tarkistaakseen oliko se myös hengissä. Konna pisti päänsä ulos ja yritti epätoivoisesti pyristellä pois hankalasta kolostaan eli oli ainakin täysissä ruumiinvoimissaan. Hunter otti sen taas käsiinsä, piti itseään vasten suojassa kylmältä ja ei-toivotuilta katseilta, ja suuntasi askeleensa kujan kulmasta vasemmalle, uskoen sen olevan lyhin reitti takaisin pääkadulle.
”Kokeillaanko jostain ojasta teidän reittin varrella? Semmonen olisi varmaan helpoin saavutettava kadulla karanneelle rupikonnalle,” Hunter pohti, ympärilleen katsellen. Tuuli oli muuttanut suuntaa, joten hän totesi näissä olosuhteissa oevan hyvin hankalaa edes yrittää vainuta suhteellisen vieras eläin keskellä kylän tuoksukimaraa. Poika oli siis päättänyt turvautua näköönsä mitä aisteihinsa tuli.

Hetken kuluttua hän huomasi maassa vähän kauempana edessä. punavihreän päähuivin joka vaikutti kalliilta ja uudelta, mutta myös kammottavan mauttomalta. Hän päätti tehdä sekä sen hukanneelle omistajalle, että itselleen ja rupikonnalle palveluksen. Poika poimi huivin ylös sen kohdalle päästyään ja kietoi sen kaksinkerroin lainakonnan ympärille.
”Otatko sen?” hän kysyi, mutta lykkäsi nyytin saman tien Nevillen syliin, ”Käyn pesemässä käteni,” ja juoksi jo läheiselle kojulle joka myi leivoksia.

Sille ehdittyään hän nosti kannen sen kulmalla, katoksen alla nököttävään tynnyrin päältä ja pesi kätensä puhtaaksi sammakonlimasta. Hän ei ollut lainkaan katsonut mitä siinä oli, koska oli haistanut sen sisältävän vettä. Vasta saatuaan käsiinsä puhtaan tunteen, hän huomasi sen kannessa olevan lappu jossa luki 'juomavettä'. Kojun omistajatar oli niin keskittynyt asiakkaalle mahdollisimman monen leivoksen tyrkyttämiseen ettei huomannut mitään.
Viereisellä kojulla vanhempi rouva kirjoitti mustalla tussilla alehintoja omien leivostensa hintalappuihin, mutta siirtyi pian sen uumeniin hakeman uusia, iloisemman värisiä lappuja. Tässä välissä Hunter päätti ottaa vahingostaan ilon irti.
Kahdenkymmenen sekunin kuluttua, kun poika käveli käsiään takkiinsa kuivaten pois leivosten luota, kojun viereen maahan oli ilmestynyt musta tussi ja tynnyrin kannessa oli lappu jossa luki lapsenomaisella käsialalla: 'suovettä, 2 sirppiä/muki'.

Neville nyökkäsi helpottuneena, kun Hunter kertoi tyttökonnan olevan vielä mukana. Se näytti jopa olevan hyvissä voimissa Hunterin takintaskussa. Neville seurasi Hunteria jälleen, antaen tiedostamattaan Hunterin johdattaa heitä eteenpäin. Neville oli hetki sitten itsekin ajatellut tienvarsien ojia ja sitä, että Trevor olisi luultavasti loikkinut yhteen sellaiseen. "Joo, minäkin ajattelin, että Trevor voisi olla jossain ojassa", Neville vastasi Hunterille. Pojat tallustivat katua pitkin ja Neville pohti, menivätköhän he oikeaan suuntaan. Ainakin ihmisten määrä kasvoi jatkuvasti, joten luultavasti he olivat matkalla ainakin lähemmäs pääkatua ja niitä paikkoja, joissa Neville oli mumminsa kanssa kulkenut. Neville seurasi, miten Hunter nappasi maasta huivin ja lykkäsi huivin konna sisällään Nevillen käsiin. Neville ei ehtinyt vastaamaan Hunterille mitään, vaan jäi seisomaan hämillään keskelle tietä konna huivin sisällä. Hunter näytti juoksevan vesitynnyrille ja Nevillekin otti muutaman askeleen samaan suuntaan. Hän ei pitänyt siitä ajatuksesta, että lemmikkikaupan myyjä äkkäisi hänet seisoskelemasta keskellä tietä, varsinkaan yksin. Jaettu syyllisyys olisi aina helpompi kestää.

Neville ehti älähtää hieman huomatessaan, että Hunter aikoi pestä kätensä juomavesitynnyrissä, mutta tajusi sitten, ettei Hunter kuulisi hänen varoitustaan hälinässä. Hunter näytti itsekin huomanneen mokansa ja korjasi sen nokkelasti. Neville seurasi tapahtumia pienen etäisyyden päästä ja nähdessään lopputuloksen, hän ei voinut olla nauramatta, huolimatta kadonneesta lemmikistään. Tyttökonna Nevillen käsissä pyrki pois hänen käsistään, mutta Neville yritti pitää sen paikoillaan huivin sisällä. Kun Hunter palasi puhtaine käsineen, Neville päätti kertoa mietteensä. "Minusta tuntuu, että kun käännymme tuosta vasemmalle ja sitten heti oikealle, niin olemme siinä kulmauksessa jossa erosin mummista", Neville ilmoitti. Hän oli tunnistanut hattuliikkeen tämän kadun varrella samaksi, jossa Neville oli joskus viettänyt ikuisuudelta tuntuneen ajan koinsyömien hattujen seassa, kun mummi oli etsinyt itselleen varahattua juhlatilaisuuksiin. "Mennäänkö sinne?" Neville kysäisi hieman epävarmasti. Vaikka Neville oli metsästänyt Trevoria jo useita kertoja, hänestä tuntui, että Nevilleä itseään huomattavasti reippaampi ja tällä oli tähän asti ollut hyviä ideoita Trevorin löytämiseksi. Vaikka tosin Neville oli edelleen hieman hämillään siitä, että hän oli ollut mukana rupikonnan varastamisessa, vaikka ainakin Neville oli edelleenkin aikeissa palauttaa konnan lemmikkikauppaan, kunhan Trevor löytyisi.

”Joo, ollaanpa varmasti takaisin oikealla tiellä,” Hunter myöntyi ja suuntasi kohti Nevillen osoittamia kulmia, keskittyen etsimään tarpeeksi kostean ja suojaisan näköistä ojanpenkkaa joita ei kyllä liikaa sinä päivänä ollut. Lumi ja peini pakkanen oli hallinnut säätä kai täällä Skotlannissakin jo monta päivää.
Pääkadun lähellä sijaitsevalla pienemmällä kadulla, Nevillen mainitseman päämäärän lähettyvillä, vaikutti olevan mahdollinen piilopaikka. Pitkä syvä oja puiden reunustamalla pätkällä joka kääntyi parinkymmenen metrin kohdalla mutkan taakse.
”Kokeillaan onneamme ekana tuolta,” Hunter osoitti kohti ojaa jonka Nevillekin varmaan oli jo huomannut. Ehkä jopa tutkinutkin sitä jo aiemmin, mutta olihan Trevor voinut päätyä sinne myöhemminkin.
Hän kipaisi ojalle puolijuoksua, malttoi tuskin odottaa että pääsisi kokeilemaan teoriaansa käytännössä. Tämä vaikutti hyvältä ojalta siksikin, että hän haistoi siinä lymyävän ainakin yhden rupikonnan.
”Tämä on aika pitkä...”, poika totesi tarkastellessaan tienpientertaa. ”Kannattaa varmaan päästä se maahan itsekseen,” hän pohti sillä Trevor ei ehkä tulisi esiin jos aistisi sekä ihmisen että toisen konnan, vaikka lemmikki olikin. Hunter rapsutti päätään piponsa läpi pohtien toimivinta taktiikkaa.
”Jos...jos samalla kaivellaan Trevoria esiin. Sinä varmaan tunnistat sen helpommin niin voisit keskittyä siihen ja minä voisin keskittyä vahtimaan tuota lainakonnaa?” Hunter jatkoi, hieman hajamielisesti. Hän kun koetti samalla keksiä miten vielä auttaa tätä operaatiota ilman taikaa.

Ilman sen suurempia jippoja oli kuitenkin aloitettava, Hunter ei halunnut ihan heti mönkiä ojassa enempää kuin oli pakko vaan etsi käsiinsä puusta katkenneen pitkän ja paksun oksan. Sillä hän sitten kuopilta vaikuttavista kohdista siirteli ja tökki pois kosteita ja mutaisia ruohomättäitä ja kasveja sekä törkyisiä, huurteisia roskia joita jotkut laiskamadot heittelivät ojiin vaikka roskiksiakin oli riittämiin. Rupikonnat tuppasivat sulautumaan luontoon niin hyvin, että oli jopa hänen näkökyvyllään melkoinen homma pitää silmällä sekä irti hyppelevää ja piiloon pyrkivää lainakonnaa, että varsinaista etsinnän kohdetta. Välillä hän jo melkein huudahti mahdolisesti löytäneensä Trevorin, huonatessaan liikettä muutaman metrin päässä, mutta totesi joka kerta että se olikin vain lainassa oleva tyttökonna.
Edettyään kymmenisen metriä mutkan suuntaan, Hunter kuitenkin tökkösi oksallaan johonkin mikä ei tuntunut kasvilta eikä roskalta. Hän käänsi sen ympäri ja totesi sen olevan kuollut rupikonna. Joku oli tallonnut sen päältä ja heittänyt sitten ojaan. Vekara tuijotti sitä hädissään ja mietti pitäisikö näyttää se Nevillelle. Hän ei hinkunut kiusalliseen tilanteeseen jos se olisi Trevor ja jos Neville oli erityisen kiintynyt siihen...Hetken sitä tutkittuan poika oli melko varma että se oli joku toinen. Todennäköisesti se jolla hän oli aiemmin kiusannut siskoaan ja Neville nimenomaan sanonut ettei se ole Trevor...Silti, hän sai kiskottua jostain seikkailumielensä takamailta tajunnan, olisi varmaan armeliainta olla esittelemättä lemmikkikonnansa kadottaneelle rusentunutta rupikonnan ruumista.
Joten, hän hautasi ruumiin syvemmälle ojaan muina miehinä aivan kuin kaivelisi ojaa muuten vain entiseen tyyliinsä ja sen toimitettuaan, etsi taas katseellaan lainakonnaa.
Etsi ja etsi...

...ja etsi vielä lisää. Mitään liikettä ei näkynyt missään päin ojaa. Pieni paniikki alkoi hiipiä häneen itseensä äskeisen rupikonnan jäänteen takia. Viis Trevorista, se lainakonna ei saanut hävitä saati sitten kuolla! Poika haisteli ilmaa ja yritti poimia siitä kaikki vähänkin rupikonnaa muistuttavat aromit, mutta ei napannut kuin sen juuri hautaamansa kuolleenyksilön. Kyllä hänen pitäisi haistaa ne syvemmältäkin! Oliko joku oikeasti ilmaista lemmikkiä hinkuva ipana napannut sen sillä välin kun hän pähkäili kuolleen yksilön kanssa? Se tuntui aivan liian mahdolliselta vaihtoehdolta. Hunter liikahti levottomana ja tarkkaili katseellaan lähiympäristöä ja ihmisjoukkoa siltä varalta että ei olisi liian myöhäistä.
”Voi helvetti,” Hunter kirosi, itselleen epätavallisen vahvasti ja hätääntyneen kuuloisena, tilanne alkoi nimittäin käydä turhan ohraiseksi hänen makuunsa. Hän antaisi vaikka vuoden taskurahansa jotta saisi nyt taikasauvan käteensä. Hän ei kuitenkaan uskaltanut mennä pyytämään keneltäkään lainaan, siltä varalta että se joku sattuisi olemaan joku siinä eläinkaupassa väärään aikaan eli heidän kanssa yhtäaikaa asioinut.
Hän veti syvään henkeä.
”Neville...Sano, että löysit Trevorin. Löysithän?” hän kysyi epätoivoista toiveikkuutta äänessään jota kuitenkin yritti pitää mahdollisimman tyynenä. Jos Trevor olisi löytynyt, ei tämä takaisku olisi ihan niin julma, sillä jotain hyötyä sentään olisi ehtinyt olla ja lisäksi uusimman karkulaisen etsintä mahdollisesti todistunut helpommaksi. Poika tuijotti kädessään pitelemäänsä oksanpätkää ja mietti toimisiko se minkäänlaisena taikasauvaversiona? Hän ei ollut koskaan aiemmin tullut edes ajatelleeksi. Seuraavassa hetkessä ajatus tuntui kuitenkin juuri niin naurettavalta kuin tilanteessa saattoi odottaakin eikä hän kehdannut edes kokeilla.

Juuri samalla hetkellä kuin Neville huomasi potentiaalisen ojan, josta Trevor voisi löytyä, Hunter osoitti samaan suuntaan. Neville nyökkäsi Hunterille ja lähti tämän seurassa kohti ojaa. Nevilleä jännitti, hän todella halusi löytää Trevorin, ja mahdollisimman pian. Lainakonnakin hermostutti häntä, sillä oli hyvin mahdollista, että joku eläinkaupassa olevista asiakkaista oli tunnistanut Nevillen. Nevillen mummi oli nainen, joka tunsi lähes kaikki ja moni mummin tutuista oli tavannut myös Nevillen joskus, vaikka Neville ei todellakaan muistanut heitä kaikkia. Jos mummi saisi tietää tästä tempauksesta ennen kuin Trevor oli löytynyt ja lainakonna palautettu, siitä ei hyvää seuraisi. Neville kiihdytti askeleitaan kulkiessaan kohti ojaa, josta Trevor hyvinkin saattaisi löytyä.

Neville kurkisteli myös ojaan ja nyökkäili Hunterin suunnitelmille. "Hyvä on, yritän löytää Trevorin..." Neville sanoi päättäväisesti. Hän otti Hunterista mallia ja tarttui oksaan, jonka löysi ojan reunalta. Neville käveli hieman kauemmas Hunterista, jotta he eivät kaivelisi aivan samoja kohtia. Neville kumartui ojan ylle ja hapuili kepin kanssa ojaa. Hän löysi pelkkää liejua, jonka seassa oli puunpaloja, roskia ja puiden lehtiä, ei mitään Trevoriin viittaavaa siis. Neville keskittyi täysin omiin etsintöihinsä, eikä edes vilkuillut, että mitä Hunter oli tekemässä, joten häneltä meni täysin ohi se, että Hunter oli tehnyt konnalöydön, vaikka se ei ollutkaan aivan toivotunlainen. Kadulta kuului muutama tuhahdus, kun ohikulkevat rouvat katsoivat paheksuen Nevillen ja Hunterin touhuja. Ulkopuolisesta ojankaivelu luultavasti näytti kummeksuttavalta, mutta Nevillen lapsen logiikalla siinä ei ollut mitään ihmeellistä, varsinkin kun sille oli selkeä syy. Oikeastaan Neville ei edes huomannut ohikulkevien rouvien paheksuntaa, keskittyessään etsimään Trevoria. Hän oli saanut jo hieman mutaa kenkinsä, liukastuessaan muutaman kerran ja onnistuessaan viime hetkellä pysyttelemään kuitenkin pystyssä.

Hetken tutkiskelun jälkeen Neville kuuli Hunterin äänen, mutta ei saanut sanoista selvää. "Mitä sanoit?" hän kysyi katse edelleen maassa. Kuullessaan oman nimensä, Neville nosti katseensa Hunteriin ja suoristi selkänsä. "E-en löytänyt", Neville sanoi kasvoillaan kysyvä ilme. "Kuinka niin?" hän vielä lisäsi hetken kuluttua. Neville ei oikein pitänyt Hunterin äänensävystä ja Neville alkoi taas hermostua entistä pahemmin. Täytyikö Hunterin lähteä, vai oliko tämä huomannut vaikkapa sen lemmikkikaupan myyjän horisontissa? Neville ei voinut kuin jäädä ihmeissään ja hermostuneena odottamaan, mikä sai Hunterin olettamaan, että Neville ei olisi sanonut mitään jos olisi löytänyt Trevorin.

Hunter ei kyennyt nyt moiseen loogiseen ajatteluun, saati hetkeen mitenkään terävään ja rakentavaankaan, vaikka Lajitteluhattu oli lykännyt hänet Korpinkynteen muutamassa sekunissa. Mielessä oli käynyt lähinnä sellaiset ajatukset kuin mitä jos jättäisi asian sikseen eikä enää ikinä näyttäisi naamaansa siinä eläinkaupassa ja pysisi poissa tästä koko kylästä ainakin muutaman viikon? Hän kun voisi periaatteessa käydä täällä milloin halusi Tylypahkasta käsin, vaikkei ekan vuosikurssin oppilailla lupaa siihen ollut. Hän nimittäin oli muutaman yhtäaikaa sattuneiden yöllisten seikkailujen aikana huomioinut Weasleyn kaksosten tutkivan usein jotakin koosta ja taittelusta päätellen kartalta vaikuttavaa paperia ja se oli kiinnostanut häntä. Sen salaisuutta hän ei ollut vielä täysin selvittänyt, mutta oli huomannut näiden käyttävän patsaaseen piilotettua salakäytävää jonka hän oli sitemmin todennut vievän Hunajaherttuan kellariin. Salaa tarkkailu oli onnistunut helposti suden näkö -ja kuuloaistin avulla kun hänen ei tarvinnut mennä niin lähelle että kaksoset olisivat huomanneet hänen tarkkailevan. Hän oli nähnyt ja kuullut ratkaisevan paljon seisoessaan kaksi kerrosta alemmalla käytävällä, ja keskittymällä.
Hetken hän päätti ehdottaa Nevillelle, että unohdettaisiin koko lainakonna, mutta sitten hän päätti ettei luopuisi näennäisestä vapaudestaan Tylyaho-reissuihin näin helposti. Sitä paitsi ei hän pystyisi unohtamaan kuitenkaan.

”No kun...Minä...en juuri nyt ole ihan varma missä se tyttökonna on. Itse asiassa ei ole hajuakaan,” poika voihkaisi ja mietti katkerana miten kirjaimellista viimeisin toteamus olikaan.
”Anteeksi! Mutta kun luulin löytäneeni Trevorin...tuota...yhdestä paikasta tässä ja keskityin siihen niin kauan että sille toiselle ehti kai tapahtua jotain,” Hunter selitti surkeana kääntyessään Nevillen puoleen ja huitoi käsillään epämääräisesti ojan pinta-alalla.
”Tässä ojassa se ei ainakaan enää ole, sen jo tutkin,” hän sanoi synkeänä.
”Me tarvitaan suunnitelma B,” hän pälyili ympärilleen hermostuneena ihan kuin kaikki eläinkaupan episodin todistaneet saattaisivat tupsahtaa siihen juuri nyt. Poika veti sinistä pipoaan syvemmälle päähänsä vaikkei se ollutkaan mahdollista, no hieman se silmille valui mikä toi ainakin vähän suojaisempaa tuntua.
”Onko ideoita?” hän kysyi puoliääneen ja siirtyi viereisen puun taakse, pois suorasta näköalasta millekään kadulle. Hän yritti epätoivoisesti päästä yli shokista. Hän oli ollut tuhatprosenttisen varma, että pystyisi pitämään sitä konnaa silmällä ja sitten olikin käynyt näin. Ei hän vieläkään liiemmin alkuperäistä tempaustaan katunut, tuntui vain pahalta että oli mennyt hukkaamaan jonkun toisen omaisuutta.

Neville katsoi Hunteria hätääntyneenä. "Hukkasitko sen?" Neville parahti epätoivoisesti. Hän ei syyttänyt asiasta Hunteria, Neville oli enemmänkin huolissaan molempien hyvinvoinnista nyt kun toinenkin konna oli kadonnut. Neville ei ainakaan pääsisi tästä helpolla, jos mummi saisi tietää koko seikkailusta. Hunterin vanhemmista tai huoltajista Neville ei tietenkään tiennyt mitään, mutta hän oletti omien kokemustensa pohjalta, että luultavasti myös Hunter saisi odottaa vaikeuksia. Neville seurasi Hunteria puun taakse pala kurkussa. Trevor oli löytänyt todella hyvän piilopaikan ja nyt lainakonnakin oli kadoksissa. Neville ei ollut tottunut tällaisiin sattumuksiin ja häntä hermostutti hirvittävästi. Neville nieleksi kyyneleitä ja pahaa oloa yrittäen näyttää urhealta. Neville kääntyi pois päin Hunterista ja pyyhkäisi silmäkulmaansa ennen kuin vastasi Hunterille. "Voiko tässä nyt muuta kuin... kuin vain jatkaa etsimistä?" Neville kysyi hieman surullisena. Hän oli hetken jo ollut varma, että Trevor löytyisi nyt kun heillä oli tyttökonna apuna, mutta Neville joutui taas kerran tipahtamaan maan pinnalle. Oli lähes mahdotonta löytää kahta konnaa ihmisiä vilisevästä kylästä talvipäivänä. Varsinkin kun heidän täytyi vielä kaiken lisäksi vältellä lemmikkikaupan myyjää ja heidät siellä nähneitä.

Neville kurkisteli puun takaa tielle. Iso puu peitti kaksi pikkupoikaa melko hyvin ohikulkijoiden katseilta ja Neville yritti sen suojissa selvittää ajatuksiaan. Hän nojasi selkäänsä puunrunkoon ja katsoi epätoivoisena Hunteria. "Kaksi kadonnutta konnaa eikä yhtään ideaa..." Neville sanoi hiljaa katsellen kengänkärkiinsä. "Pitäisikö meidän vain lähteä eteenpäin?" Neville kysyi murheellisena nostaen katseensa takaisin Hunteriin. Hän ei keksinyt mitään parempaakaan toimintasuunnitelmaa, kuin vain kulkea päämäärättömästi ympäriinsä ja toivoa, että Trevor ja se tyttökonna sattuisivat heidän tielleen jossain kohtaa. Pieni ääni Nevillen päässä muistutti, että mummi tuskin olisi enää kauan lähettämässä postikorttejaan ja ostamassa ruokaa, joten heidän tulisi kiirehtiä. Toisaalta mummi olisi luultavasti voinut löytää Nevillen konnan hetkessä, jos vain haluaisi. Neville oli nähnyt mummin kutsuvan tavaroita pitkänkin matkan päästä, joten yhden pienen konnan löytäminen tuskin olisi ongelma. Neville tosin tiesi, että mummi halusi Nevillen löytävän konnan itse, eikä suostuisi auttamaan Nevilleä ellei olisi aivan pakko.

Hunterkin nojautui puun runkoon, syvään henkäisten valui siitä alas istumaan sen juurelle polvet koukussa jotta pääsisi tarvittaessa äkkiä ylös, ja asetti käsivartensa polviensa päälle. Nevillen ehdottaessa vain eteenpäin jatkamista ilman mitään järjestelyjä, Hunter vilkaisi rannekelloaan joka oli tietenkin pitänyt laittaa toimimaan taian voimalla tämän reissun ajaksi. Kai se silti oikeaa ikaa näytti. Se näytti yhtä, ja Neville oli pyytänyt apua joskus puoli yhden aikaan. He olivat siis saaneet tämän kaiken aikaan vain noin puolessa tunnissa. Nevillen ehdotus oli siksi jopa houkutteleva. Ties mitä seuraavan puolen tunnin päässä odottaisi jos tätä menoa jatkuisi.
”Voisi ehkä ollla parempi niin...” poika siis vastasi vaisusti, eteensä tuijottaen.
”Mutta...Se tuntuisi myös tosi toivottomalta. En oikein usko, että tyypillistä paremmista aisteistani on tarpeeksi hyötyä kun en tune Trevoria yhtään...” hän jatkoi pohdinojaan. Puhuessaan hän katseli kauempana ohi kulkevia ihmisiä ja sai vihdoin kunnolla kiinni ajatustyön syrjästä, kun tajusi ettei heillä koko päivää olisi aikaa.
”Eikä me taideta tänään olla Onnettaren suosiossa...” hän lisäsi.
Eli jos tämän mokan ei halunnut käyneen tyhjän takia, olisi jatkettava yrittämistä ja pidettävä vain jatkossa parempi huoli...asioista.

Sittten poika jäi hiljaisena katselemaan kaukana pääkadulla kulkevia perheitä ja toivoi että olisi itsekin omansa parissa ostoksilla, autuaan ongelmattoman päivän merkeissä syömässä jouluisia karkkeja...
”Äiti, äiti! Osta mulle irtojätskiä!” Joku pikkutyttö hihkui kiskoen vierellään kulkevaa naista hihasta, ja osoitteli kadun toisella puolella olevan kioskin joka myi jäätlöpalloja joiden maku vaihtui joka nuolaisulla tai puraisulla, käyden läpi myös makuja jotka olivat jästien valikoimissa todella harvinaisia.
”Tällä säällä? Eikö nyt ole liian kylmä jäätelöllä herkutteluun?” Tytön äiti kysyi ihan kuin kuvittelisi että lapsia kiinnosti moiset sivuseikat kun herkuista oli kyse.
Kun äiti ja tytär sitten astelivat jäätelökojulle, Hunter käänsi katseensa Nevilleen, ilme kirkastuneena, mutta yhä mietteliäänä.
”Hei, mitä lemmikkirupikonnat syö?” hän kysyi hitaasti puhuen, kuin harkitsen olisiko tämä nyt varmasti hyvä idea.
”Meinaan tällaisesta paikasta tällä säällä tuskin löytyy niille mitään luonnosta, niin että entä jos me hankittaisiin jotain ja yritettäisiin vielä houkutustaktiikkaa?” Hän kuitenkin lausui ajatuksensa ääneen tuomittavaksi. Tällä kertaa hän ei aikoisi 'luvattomasti lainata' mitään vaan etsisi putiikin jota ei pyörittäisi tympeä tyyppi. Kai tässäkin kylässä nyt edes joku aikuinen oli onnistunut säilyttämään joulumielensä?