Lemmikkietsivät

Neville vilkuili hermostuneesti vuorotellen kadulle, Hunteriin ja kengänkärkiinsä. Tultuaan ajatelleeksi mummiaan, hän ei enää pystynyt sysäämään ajatusta vihaisesta mummista pois mielestään. Hän pelkäsi jatkuvasti näkevänsä väkijoukossa mumminsa hatun. Neville nyökkäili Hunterin sanoille, joista tosin ei ollut paljoakaan apua. Nevillekin oli huomannut, että heitä ei onni potkinut tällä kertaa. Neville oli tosin huomannut myös sen, että häntä ylipäätään harvoin onnisti. Hänellä oli kaikki asiat kunnossa, pääpiirteittin, mutta jostain syystä hän ei koskaan päässyt mistään kovin helpolla.
Hiljaisuus oli taas laskeutunut poikien välille. Neville meinasi pari kertaa aloittaa lauseen, mutta tajusi heti avattuaan suunsa, ettei tiennyt mitä olisi sanonut. Hunter näytti olevan omissa ajatuksissaan ja Neville alkoi siirrellä painoa hermostuneesti jalalta toiselle. Juuri kun Neville oli keräämässä rohkeutta ilmoittaa Hunterille, että hän lähtisi liikkeelle ja yrittäisi löytää edes toisen konnista, Hunter alkoikin puhua.

Neville joutui miettimään hetken. Hän tiesi, että Trevor söi Tylypahkassa paljon kaikkia hyönteisiä, linnasta löytyi nimittäin ympäri vuoden hämähäkkejä ja kärpäsiä. Lisäksi Nevillellä oli sänkynsä alla pikkuinen kuppi, jossa hän piti rupikonnille tarkoitettua ruokaa, jota hän oli mummin kanssa ostanut lemmikkikaupasta. Hän ei ollut sen tarkemmin koskaan pohtinut sitä, mitä Trevor ja rupikonnat yleensä söivät, sillä Trevor vaikutti pärjäävän hyvin konnanruualla ja itse löytämillään pikkuötököillä. Hunter tosin oli oikeassa siinä, että talvisesta Tylyahosta Trevor tuskin löytäisi mitään ruokaa luonnosta. "Hmm, Trevor syö jotain ötököitä, ja sitten minulla on sellaista konnille tarkoitettua ruokaa..." Neville sanoi. Tylyahon lemmikkikauppaan Neville ei enää uskaltaisi työntää nenäänsä, ikinä, joten hän yritti miettiä, mitä muuta Trevor voisi syödä. Ja se toinen konna. Hänen ilmeensä kirkastui hieman aivan yhtäkkiä. "Se on joskus syönyt kurpitsapiirasta", Neville huudahti muistaessaan, miten Trevor oli kerran loikannut hänen hattunsa päältä mummin lähettämän kurpitsapiiraspalan päälle. Trevor oli vaikuttanut pitävän kurpitsasta. Neville tosin ei ollut enää syönyt sitä sen jälkeen, vaikka lemmikistään pitikin. Rupikonnakuorrutteinen piiras ei kuitenkaan houkutellut. "En tiedä, voisiko kurpitsalla yrittää houkutella Trevoria?" Neville sanoi kysyvästi, pohtien saisiko muutamalla taskunpohjalla kilisevällä sirpillä kurpitsaa tai kurpitsapiirasta jostain.

((Ei mitään hajua mitä muuta kuin ötököitä rupikonnat oikeasti syö!))

”Kokeillaan!” Hunter totesi huomattavasti piristyneenä ja kömpi jaloilleen. Tuollainen yksilöllinen juttu saattaisi hyvinkin toimia, varsinkin jos hän nyt vain saisi vainun edes jostain rupikonnasta että tietäisi mistä suunnalta houkutella.
”Muistaakseni tuossa seuraavalla sivukadulla oli joku koju joka myi kurpitsatuotteita, ainakin aamupäivällä.” Hän osoitti heidän tulosuuntaansa.
”Jos hyvin käy, sen myyjä on joulumielellä ja antaa jotain ilmaiseksi, jos selittään Trevirista...” hän mietti toiveikkaana, kulkiessaan ripein askelin suuntaan jossa muisteli kojun olleen.
Aivan kulman takana se yhä seisoi, ja myyjäkin oli sympaattisen oloinen vanha mies eikä semmoinen purkkaa jauhava tiukkapipo kuin eläinkaupan myyjätär oli.
”Anteeksi, mutta paljonko tuollainen pieni kurpitsa maksaa?” Hunter päätti kuitenkin kysyä, esittäen potentiaalista asiakasta, kun saapui kojulle jonka myyjä talletti juuri edellisen asiakkaan maksun pieneen rasiaan kojun pöydän alla.
”Yhden kaljuunan...” Myyjä ilmoitti hieman poissaolevana ja vain vilkaisi silmäkulmastaan uusia asiakkaitaan, sillä hänestä tuntui kuin kassassa olisi vähemmän rahaa kuin olisi pitänyt.
”Äh...” Hunter äännähti ja katseli kojun tuotteita. Ehkä jokin pienempikin juttu riittäisi...Kokonaista kurpitsaa he ainakaan tuskin saisivat lahjaksi vaikka miten kauniisti pyytäisivät.
”No niin, poikakullat, kuinka voin palvella?” Mies kysyi herttaisella äänellä kääntyessään Hunterin ja Nevillen puoleen, todettuaan että osa kolikoista olikin vain pudonnut rasian taakse.
”Anteeksi, jos etuilen,” nuori naisääni sanoi kiireisen kuuloisena kun tämä askelsi kojun luo Hunterin ja Nevillen viereen. ”Mutta, Edgar, muistitko tuoda sen kurpitaspiiraan josta eilen sovimme?” Nainen kyseli myyjältä joka alkoi samantien taas penkoa kojun pöydän alla olevia pieniä hyllykköjä.
Hunter oli keskittynyt yhä kojun tuotteiden silmäilyyn, ja nainen oli ollut niin kohtelias ettei hän edes tunnistanut tämän ääntä. Ei ennnen kuin tämä puhui uudestaan käännettyään katseensa etuilemiinsa asiakkaisiin.
”Hetkinen!” nainen melkein kirkaisi. ”Minähän tunnen teidät!”
Hunterin pää kääntyi salamana vasemmalle ylös, kohti yhä purkkaa jauhavan eläinkaupan myyjättären kylmän ilahtuneita kasvoja, ja pojan silmät laajenivat järkytyksestä. Sen enempiä miettimättä hän pinkaisi juoksuun kohti pääkatua jonne voisi taas hukuttautua ihmisvilinään.
”Missä on rupikonnani!” Myyjätär huusi kiukkuisena ja juoksi muutaman metrin perässä.
”Me aiottiin palauttaa se koko ajan!!” Hunter huusi taakseen juuri ennen kuin katsoi ihmisjoukkoon, mutta tavoilleen uskollisesti myyjätär ei kuunnellut vaan oli jo pysähtynyt ja kääntynyt takaisin, ja puhui kurpitsakojun pitäjälle.
”Tarkista, Edgar, ettei nuo pikku kriminaalit varasteneet sinultakin jotain. Ne ovat selvästi oikein rikosaaltoa toimittamassa...ja vielä joulun alla! Mihin tämä maailma on menossa...” Nainen puhisi turhautuneena.
”Hmm....” vanha Edgar hymisi vastaukseksi, katsoen paenneiden poikien suuntaan. Hän kun oli kuullut Hunterin huudahduksen eikä lainkaan niin nopea tuomitsemaan kuin tuttavansa jolle nyt ojensi tuoretta kurpitsapiirasta. Hän kuitenkin tarkisti kojunsa tuotteet ja vaikutt siltä ettei niihin oltu edes koskettu.

”Kuule...” Hunter totesi yrittäessään kovasti olla törmäilemättä ihmisiin enää toista kertaa siinä pakoon pinkoessaan, ja siksi ei saanut ajatustaan kovin vauhdilla ulos.
”Minusta tuntuu, että...” hän jatkoi sukeltaessaan pitkän velhon kantaman lahjapakettikasan alistse. ”...tarvitsemme tosissaan jotkut valeasut!” Poika sai vihdoin asiansa loppuun joutuessaan hiljentämään vauhtiaan kadunpätkällä jossa oli erityisen vähän hiekkaa.

Neville nyökkäsi niin päättäväisesti kuin siinä mielentilassa pystyi. Kurpitsalla houkutteleminen olisi varmasti ainakin kokeilemisen arvoista, jos he vain onnistuisivat saamaan sellaista käsiinsä. Neville lähti astelemaan Hunterin perässä kohti kojua, joka Hunterin mukaan myi kurpitsatuotteita. Neville ei ollut sellaista kojua huomannut, mutta oli varma että sellainen siellä oli. Kyllähän kurpitsaa syötiin muulloinkin kuin kurpitsajuhlassa lokakuussa. Kun he saavuttivat kojun, Neville vilkaisi nopeasti ympärilleen. Mummia ei näkynyt missään, onneksi. Neville oli toiveikas, sillä kojunpitäjä oli mukavan oloinen vanha mies, joka voisi hyvinkin antaa pojille hieman kurpitsaa Nevillen muutamaa hassua sirppiä vastaan. Hunter alkoi heti kysellä kurpitsan hinnasta ja Neville huokaisi kun mies kertoi kurpitsan maksavan kaljuunan. Niin paljoa hänellä ei ollut taskunpohjalla. Myyjä palasi takaisin palvelutilanteeseen hääräiltyään hetken rahalippaan kimpussa, minä aikana Neville oli kaivanut taskustaan sirppinsä. Lyhyen laskutoimituksen jälkeen Neville ehti aloittaa kysymyksen myyjälle: "Minulla on kuusi sirppiä, saisiko..." Nevillen kysymys keskeytyi kuitenkin, kun nainen kiilasi heidän edelleen kyselemään mieheltä kurpitsapiiraasta. Neville astui muutaman askeleen poispäin, jotta kiireiseltä vaikuttava nainen saisi asiansa hoidettua. Neville nosti katseensa kurpitsapiirasta kaipaavaa naista kohti, ja tajusi kuka tämä oli. Neville päästi hätääntyneen vingahduksen, juuri kun eläinkaupan myyjätärkin tajusi, kenen ohi oli kurpitsakojun jonossa kiilannut. Neville vilkaisi Hunteria hätääntyneenä ja lähti juoksemaan Hunterin mallin mukaan.

Neville oli tiputtanut maahan osan sirpeistään, joita hän oli edelleen pitänyt kädessään ennen uusinta pakomatkaa. Neville ei ollut aikoihin juossut yhtä paljon, koko päivä oli ollut pelkkää juoksemista, siitä asti kun Trevor oli kadonnut. Neville oli jälleen muutaman askeleen Hunterin perässä, vaikka pinkoi niin kovaa kuin pystyi. Hän kuitenkin kuuli Hunterin sanat valepuvuista. Neville ei tiennyt, mistä sellaisia saisi tai miten hän voisi edes naamioitua niin, ettei häntä tunnistettaisi. Hän tunsi kädessäänkin enää kolme sirppiä, niillä tuskin saisi ostettua muuta kuin uudet sukat. Neville puuskutti ja keskittyi pystyssä pysymiseen väkijoukossa, joten ei pystynyt vastaamaan Hunterille mitään. Kaksikko saavutti jäisen kadunpätkän ja Hunter hidasti hieman vauhtiaan Nevillen huomaamatta. Neville ei ollut varautunut liukkaampaan tiehen, joten seuraavalla askeleellaan Neville liukastui. Hetken hän yritti huitoa ilmaa ja saavuttaa tasapainoaan, kunnes lennähti mahalleen ja liukui jäisellä kadunreunalla muutaman metrin. Neville onnistui ottamaan käsillään vastaan niin, ettei lyönyt päätään, mutta ilmalento oli ollut tarpeeksi saamaan Nevillen pään sekaisin sen verran, ettei poikaparka päässyt ylös samantien.

Hunter tuijotti Nevillen luisua silmät pyöreinä oman tasapainoilunsa keskellä ja rukoili ettei kukaan loukkaantuisi sillä heilä ei ollut varaa pieneenkään lisäselkkaukseen. Onneksi kaikki muutki kadunpätkällä taiteilevat olivat varovaisia ja ehtivät harppoa pois onnettoman pojan alta. Moni kulki muutenkin seinien vieriä joissa oli jostain syystä eniten hiekkaa ja ainakin paikka josta ottaa tukea. Se joka oli hiekoittanut tämän kadun sietäisi kyllä palkanalennuksen.
Kun Neville oli pysähtynyt, Hunter ei tämän kohtaloa todistettuaan edes yrittänyt kävellä vaan luisteli tämän luo pikavauhtia.
”Oletko kunnossa?” poika kysyi, ja mietti että se tästä vielä puuttuisikin jos toinen katkoisi kätensä tai nyrjäyttäisi nilkkansa tai jotain...vaikka tietysti taikuudella saisi korjattua pienimmät vammat, mutta jos samaa menoa jatkuisi, vammat eivät ehkä jäisi enää pieniksi. Heidän olisi pakko keksiä keino jolla välttäisi turhan juoksentelun.
”Äh, mikset sinä voinut ottaa vaikka kissaa...? Semmonen osaisi kotiin itsekin tai olisi ainakin paljon helpompi löytää,” hän valitti ympärilleen katsoen, kun tämä etsiväoperaatio alkoi pikkuhiljaa tuntua rasittavalta. Äänensävy oli kuitenkin ystävällinen sillä ei hän pahalla, eikä ollut aikeissa luovuttaakaan. Tällaisina hetkinä sitä vain toivoi...

Neville ähkäisi ja räpytteli silmiään kaatumisensa jälkeen hieman pöllämystyneenä. Hän oli huomattavasti tottuneempi kaatuiluun kuin juoksemiseen, mutta jäinen tie oli kova alusta lentää mahalleen. Neville nousi vaivalloisesti istumaan keskelle tietä, koska ei vielä uskaltautunut nousemaan seisomaan. Nevillen tuurilla poikaparka olisi naamallaan tiellä taas, jos hän nousisi ylös heti. "Olen ihan kunnossa", Neville sanoi ja hieroi kyynerpäätään, joka oli kolahtanut ikävästi jäiseen maahan. Kadulla kulkevat ihmiset yrittivät selvästikin välttää Nevillen kohtalon ja sen lisäksi, että kävelivät hyvin varovasti ja hitaasti, he tuntuivat pelkäävän, että Nevillen huono onni tarttuisi ja kiersivät siis Nevillen ja Hunterin kaukaa.

Neville huokaisi syvään, kun Hunter kyseli, miksei Neville ollut hankkinut kissaa. "Sain Trevorin lahjaksi isosedältäni", Neville selitti lemmikkiään. Hän ei ollut saanut itse päättää, että minkä eläimen sai, vaan lahja isosetä Algielta oli tullut täysin yllätyksenä. Jos Neville olisi itse saanut päättää, niin hän olisi hankkinut oman pöllön. Mummilla toki oli pöllö, eikä Neville tiennyt, kenelle olisi kirjoittanut kirjeitä, mutta pöllö olisi silti ollut paljon hienompi lemmikki kuin rupikonna. Neville ei kuitenkaan voinut ottaa kahta lemmikkiä Tylypahkaan, ja vaikka voisikin, niin mummi olisi tuskin ostanut Nevillelle pöllöä.

Neville aikoi nousta seisomaan maasta, sillä vaikka käsiin sattui vieläkin, niin pää oli ainakin jo vähän selkeämpi kaatumisen jäljiltä. Puolessa välissä seisomaan nousemistaan, Neville huomasi vain muutaman metrin päässä tutun rupikonnan kyyhöttävän tien laidalla olevan penkin alla. "Trevor!" Neville huudahti ja lähti kompuroimaan penkin luokse. "Miten sinä tänne olet joutunut?!" Neville kysyi konnalta hieman ärtyneenä, aivan kuin se voisi vastata. Neville kumartui penkin viereen ja nappasi Trevorin käsiinsä. Sitten hän kääntyi katsomaan Hunteria kasvoillaan onnellisen innostunut hymy. "Se löytyi", hän hihkaisi vielä.

Hunter seisoi hetken kuin patsas, kädet sivuillaan roikkuen ja tuijotti Trevoria Nevillen käsissä, uskomatta silmiään. Että kaiken tämän yrityksen ja hankaluuksien kasaantumisen jälkeen se hemmetin hyppijä löytyi sattumalta jostain penkin alta!? Epäreilua! Toisaalta, voisihan tämän yrittää ajatella niinkin että todennäköisyys sattumaan oli suurempi kun yritysten myötä säntäili ympäri kylää, kuin jos he olisivat hitaalla tahdolla jotenkin järjestelmällisesti katselleet sinne tänne. Lopulta hän päätti pääasian olevan että Trevor löytyi. Eipähän ainakaan kaikki ollut täysin turhaa.
Hunter siis huokaisi syvään, turhautuneen ja helpottuneen sekaisesti ja heilautti käsiään sivuilleen.
”Hienoa,” poika totesi vähemmän innoissaan, mutta yhtä vilpittömän tyytyväisenä.
”Laita ihmeessä se johonkin mistä se ei karkaa uudestaan...” hän mutisi ja katseli ympärilleen. Heillä kun oli vielä vähintään yhtä suuri ongelma. Hänen katseensa löysi vastaan tulevan hyväntuulisen ja herttaisen oloisen vanhan naisen jota hän ei muistanut nähneensä aiemmin, joten rohkaistui kävelemään tämän luo.
”Anteeksi, rouva, mutta olisiko teillä hetki aikaa?” Poika kysyi kävellen rouvan vierellä, katse tiiviisti tämän kasvoissa.
”Niin, kultaseni?” Vanhus kysyi avuliaisuutta huokuen kun tajusi puhujan olevan suloinen pikkupoika eikä joku epäilyttävä teinihirviö.
”Olisiko teillä taikasauva mukana, kun me tarvitsisimme apua karanneen rupikonnan löytämisessä?” Hunter selitti, viittoen kädellään vähän matkan päässä olevaan Nevilleen.
”Voi voi sentään,” vanhus totesi surullisena ja nojasi kävelykeppiinsä, ”kun minä olen surkki. Ja...” tämä sanoi ja piti tauon, selvästi miettien halusiko kertoa jotain muutakin.
”Niin?!” Hunter sanoi katseensa ja äänensä sävyn kasvaen vaativaksi.
”Noh...kai on parempi mainita, jotta ette lapsiraukat turhaan toivo,” rouva huokaisi.
”Minä näin muutama hetki sitten rupikonnan jäävän jonkun juoksentelevan lapsen jalan alle. Se heitettiin roskapönttöön tuolla kadun päässä.” Nainen osoitti tulosuuntaansa.
”Toivon todella ettei se ole teidän lemmikkinne, mutta jos--” vanhus jatkoi muttei ehtinyt saada empatiapuhettaan loppuun sillä Hunter juoksi jo täyttä vauhtia kohti osoitettua roska-astiaa kadun päässä, muistamatta edes kiittää mummoa ilmiselvästä halusta auttaa.
Hän melkein toivoi että se olisi ennemmin heidän lemmikkinsä raa'asti ja tapaturmaisesti kuolleena eikä varast- ...tai siis luvattomasti lainattua jonkun toisen omaisuutta. Oman lemmikin kohtalona se olisi tietysti varmaan raastavaa, mutta paljon pienempi paha kuin jos...Poika nosti roska-astian kantta ja silmäili vimmatusti astian haisevaa sisältöä josta ei todellakaan edes suden hajuaistilla poimittu rupikonnaa noin vain.
Murskaantunut konna sulautui aika hyvin myös revenneiden jätesäkkien tursuttamiin ruoantähteisiin, mutta oli sen verran pinnalla, että Hunter sai sen silmiinäs melko nopeasti.
Hän ei ollut pistänyt merkille mitään mahdollisia erityistuntomerkkejä siitä tyttökonnasta, mutta samankokoinen tuo raato vaikutti olevan ja saman värinen myös. Ja mikä oli todennäköisyys että kaduilla olisi hyppinyt kolmaskin konna joka vastasi noinkin paljon sitä...lainattua?

Vekara läimäytti kannen kiinni itsensä ja kauhukuvan väliin.
Kaikki terveellisen syömisen ja pakkasen tuoma väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan.
Varsinaisen tavoitteen saavutus, eli Trevorin löytyminen, piti kuitenkin hänen päänsä suhteellisen selkeänä.
”Olisin ehkä jotenkin voinut sivuttaa sen että hukkasin lainakonnan, mutta tämä on jo vähän liikaa.” Hän totesi ja vilkaisi hermostuneena taakseen. Ties vaikka se myyjätär etsisi heitä vieläkin ja pöllähtäisi siihen syyttämään heitä ties mistä eläinrääkkäysmurhasta! Sen verran vähän se tuntui lapsista pitävän.
”Pitisikö meidän mennä takaisin ja yrittää hyvittää...onnettoman käänteen saanut lainaus? Tietty väittäen että emme tiedä mitä konnalle tapahtui.” Hän ehdotti sillä hän ei saisi mielenrauhaa jos ei jollain tavalla hyvittäisi tapausta, mutta ei mitenkään hinkunut julistaa sen koko totuutta.

Trevor kurnutti Nevillen kädessä. Neville ei voinut tietää, oliko Trevor tyytyväinen vai harmistunut löytymisestään, sillä rupikonnat eivät tietenkään olleet kovin hyviä ilmaisemaan tunteita. Neville kuitenkin uskoi, että Trevor oli onnellisempi nyt, kun se oli löydetty ja se pääsisi taas pian kotiin ja lämpöiseen. Neville nosti katseensa konnasta Hunteriin, joka näytti vähän hämmästyneeltä. Neville sai kehotuksen pitää Trevor hyvässä tallessa, ettei se jälleen katoaisi, ja Neville nyökkäsi. Hän nosti toisella kädellä hattuaan ja laski Trevorin päänsä päälle, vetäen hatun kunnolla korvilleen jälleen. Sieltä Trevor ei ainakaan samantien katoasi ja Neville havahtuisi äkkiä, jos koko hattu tippuisi.

Neville ei ensin tajunnut, että miksi Hunter lähti kyselemään vanhemmalta rouvashenkilöltä apua, kunnes tajusi, että toinen konna oli edelleen kadoksissa. Neville oli Trevorin löytämisestä innostuneena jo ehtinyt unohtaa tyttökonnan kokonaan, taas kerran. Toisinaan Nevillen teki mieli potkaista seinään ihan vain siksi, ettei hän millään onnistunut muistamaan asioita. Neville huokaisi ja lähti Hunterin perään. Neville kuunteli hieman taka-alalta Hunterin ja vanhan naisen keskustelua. Apua konnan löytämiseen ei alkuun tuntunut löytyvän, mutta kun nainen alkoi kertoa näkemästään konnasta, Neville nielaisi kovaäänisesti ja kauhuissaan. Koko tilanteen kauheus alkoi selvitä Nevillelle, kun Hunter lähti juoksemaan kohti roskapönttöä. Neville katseli hetken Hunterin perään ja rouvaa, joka oli jäänyt pöllämystyneenä seisomaan paikoilleen. "Ki-kiitos avusta", Neville sai sanottua ennen kuin lähti hölköttämään Hunterin perään.

Hunter oli jo tutkimassa roskapöntön sisältöä kun Neville pääsi paikalle. Haju, joka roskiksesta levisi, oli kammottava ja Neville jätti tarkemman tutkiskelun mielellään Hunterille. Hunterin reaktioista päätellen tyttökonnan raato löytyi roskiksesta, Neville ei sinne kunnolla nähnyt jättäydyttyään hieman kauemmas. Nevillen ilme oli jotain epätoivon ja kauhun väliltä ja hän oli vähintään yhtä hermostunut kuin Hunterkin. Kun mummi saisi tietää tästä, siitä ei hyvää seuraisi... Neville värähti, joko kylmästä tai kauhusta, kuunnellessaan Hunteria. "Ei meillä varmaankaan ole vaihtoehtoja. Muuten emme voi ikinä enää käydä Tylyahossa..." Neville totesi toivottomana. Eläinkaupan nainen laittaisi luultavasti sanan kiertämään, eikä siinä kestäisi kauaakaan, kun joku tunnistaisi toisen pojista Neville Longbottomiksi. Neville huokaisi syvään ja suoristi selkänsä. Neville tunsi Trevorin liikuskelevan hattunsa alla, kun hän lähti liikkeelle, pää riipuksissa, kohti eläinkauppaa ja edessäolevia kauhunhetkiä.

Hunter kulki Nevillen vierellä koko matkan täydessä hiljaisuudessa. Oikeastaan hän halusi monesti sanoa jotain, muttei sitten tiennyt mistä aloittaa. Hänen olonsa oli suhteellisen tyyni sillä hänen mielestään tilanne ei ollut vielä aivan tuhoon tuomittu. Paitsi ehkä jos se ärsyttävä, töykeä nainen olisi siellä taas, hänelle tekisi taatusti tiukkaa olla väittelemättä ja päätymättä sanomaan ties mitä...Ehkä pitäisi antaa Nevillen hoitaa puhuminen? Poika vilkaisi toiseen ja totesi mielessään ettei hyvältä näyttänyt sekään vaihtoehto. Söpöillä pikku kasvoilla ei ehkä selvittäisi kuitenkaan, vaikka niitä olikin kaksin kappalein, joten sopi toivoa että heillä olisi edes hippunen onnea matkassa.

Matka tuntui kestävän ikuisuuden, ja kuitenkin kun hän tuijotti eläinkaupan ikkunassa komeilevaa logoa, tunti kuin roskiksilta olisi lähdetty viisi sekuntia sitten. Hunter keräsi rakoilevan itseluottamuksensa ja yritti kurkistaa varovasti ovesta sisään, mutta oli unohtanut että siihen oli liitetty pieni kulkunen joten sillä sekunilla kun hän sen avasi, kassalla olleen myyjättären huomio kääntyi ovelle päin. Pojan ilme oli hetken ärtyneen ja helpottuneen sekainen sillä kassaneiti oli sentään joku uusi kasvo.
”Hei vaan, kultaseni! Kuinka voin auttaa?” vanhemman puoleinen rouva kysyi herttaisesti hymyillen, mikä sai Hunterin toivomaan että Nevillekin löytäisi rohkeutensa takaisin eikä hän joutuisi selvittämään tätä sotkua täysin yksin. Vaikka pääasiallisesti tämä taisikin olla hänen aikaansaannostaan.
”Tuota...Missä se toinen myyjä on?” Hunter kysyi hieman vastahakoisen kuuloisena.
”Hän lähti hoitamaan tämän ihastuttavan pienen putiikkimme ostoksia. Hänen pitäisi kyllä palata pian”, rouva vastasi.
”Eikä pitäisi...” Hunter rmutisi itsekseen, pakottaessaan itsensä laahustamaan sisätiloihin ja kassan luo. Puodissa ei silä hetkellä ollut kovin montaa asiakasta joten myyjättärellä tuntui olevan kaikki maailman aika keskittyä tuoreimpiin 'asiakkaisiin'.
”Eh...ei me oikeastaan tarvita häntä. Mitäköhän yksi rupikonna maksaisi?” poika kysyi, haluten lykätä tunnustushetkeä, jos tässä vaikka löytyisi joku toinenkin tie.
”Kaikki tarvikkeet huomioon ottaen-” myyjätär aloitti virkaintoisesti.
”Eijei, kun ihan vain se eläin,” Hunter keskeytti.
”No, meillä on vain yhtä lajia juuri nyt, ja se on aika kallis yksilö,” nainen totesi ja selasi pöydällä olevaa katalogia. ”Kolme kaljuunaa. Tarvikkeiden kanssa voisimme kyllä tarjota pakettialennuksen.”
Hunterilla ei ollut aavistustakaan paljonko kolme kaljuunaa oli punnissa, mutta epämukavan olotilan kasvaaun riitti että se kuulosti isolta summalta. Heidän ikäiselleen nyt ainakin. Hän ei tietysti tiennyt paljonko Neville sai taskurahaa, mutta hänellä luultavasti kestäisi aika kauan säästää moinen summa, jos tässä jotenkin ihmeen kaupalla saisi solmittua jonkinlaisen takaisinmaksusopimuksen.
”Neville, sattuisiko Trevor tarvitsemaan jotain uutta?” Hunter kysyi toiveikkaana kääntäessään katseensa koulutoveriinsa, ja nojautui näennäisen rennosti kassan vieressä olevaan seinään. Niin kauan kuin se toinen myyjä pysyisi kaukana täältä, tästä saattaisi selvitä vielä jonkinlaisella kunnialla.
”Hetkinen, pojat. Oletteko sattumoisin käyneet täällä jo aiemmin tänään?” Rouva kysyi hieman epäluuloisena, mutta piti ystävällisen sävyn mukana silmäillessään kahta pikkupoikaa. Eikös Isabelle ollutkin kuvaillut kahta pienikokoista pikkupoikaa joista toinen oli pyöreähkö, ja sanonut niiden varastaneen rupikonnan? Ystävällinen sävy oli Hunterista helpotus, mutta toisaalta kamalan epäreilua että tämä ei voinut olla paikalla mainitulla edellisellä käynnillä. Vaikutti vähän siltä että jos olisi ollut, asiat olisivat nyt ihan toisin!
Hunter ei vastannut mitään, tuijotti vain yhä Nevilleä kysyvän odottavasti, ja toiveikkaana. Ehkä Neville osaisi selittää tilanteen tarpeeksi liikuttavasti, tämänhän lemmikin takiahan tämä koko homma oli saanut alkunsa ja se oli jopa löytynyt.

Neville nieleskeli hermostuneena kaksikon lähestyessä eläinkauppaa. Jostain syystä aika tuntui kulkevan huomattavasti nopeammin silloin, kun oli jotain epämiellyttävää odotettavissa, kun taas silloin kun odotti jotain mukavaa, aika mateli. Pian, aivan liian pian, Neville ja Hunter olivat eläinkaupan oven edessä. Hunter avasi oven ja astui sisälle ja Neville seurasi perässä. Neville kulki pari askelta Hunterin perässä, koska ei tiennyt miten he tästä etenisivät. Jos paikalla olisi edelleen sama nainen, joka oli heitä aiemmin jo kahdesti ajanut takaa, he voisivat samantien antautua ja jäädä odottamaan jonkinlaista kammottavaa rangaistusta, tai ainakin sellainen olo Nevillellä oli. Kun Neville nosti katseensa maasta päästyään sisälle eläinkauppaan, hän huomasi onnekseen, että myyjä oli eri kuin aiemmin. Helpotuksesta Neville ei silti päässyt vielä huokaisemaan, sillä pahin oli edelleen edessä, vaikka huomattavasti mukavammalta vaikuttava vanhahko nainen teki asiasta hieman helpomman.

Neville seurasi Hunterin ja myyjän keskustelua, edelleen nieleskellen kauhua ja kuristavaa tunnetta pois kurkustaan. Myyjän ilmoittaessa konnan maksavan kolme kaljuunaa, Neville voihkaisi hiljaa. Hänellä olisi ehkä muutama sirppi vielä jäljellä, osan lennettyä maahan aiemmin. Niillä saisi ehkä yhden rupikonnan jalan. Neville pääsi keskusteluun mukaan vasta kun Hunter esitti hänelle kysymyksen Trevorin tarviketilanteesta. "Ei, minulla on jo kaikki tarvittava..." Neville vastasi melko hiljaisella äänellä. Trevor ei tarvinnut paljoakaan tarvikkeita ja ne mitä se tarvitsi Nevillellä oli jo valmiina. Hän ei keksinyt mitään, mitä olisi tarvinnut korvata uudella. Juuri kun Neville oli saanut vastauksensa loppuun, eläinkaupan myyjä tuntui yhdistävän kaksi pikkupoikaa ja työkaverin kuvauksen. Neville käänsi katseensa nopeasti naiseen, kasvoillaan hätääntynyt ilme, joka ainakin paljastaisi sen, että he olivat tosiaan aiemminkin käyneet kaupassa. Neville vilkaisi Hunteria ja hetken mielijohteesta alkoi puhua. "Olimme me, mutta anna meidän selittää!" Neville parahti aiottua epätoivoisemmalla äänellä. Hänen kurkkuaan kuristi enenevissä määrin ja Neville joutui räpyttelemään silmiään kovasti pystyäkseen torjumaan kyyneleet. Nevillen päässä pyöri erilaisia ajatuksia siitä, minkälaisia rangaistuksia he voisivat teostaan saada. Mummin tietämättä tästä ei ainakaan pääsisi pois enää. "Minun lemmikkikonnani Trevor katosi ja yritimme etsiä sitä", Neville aloitti selityksensä osoittaen hattuaan, jonka alla Trevor majaili, "ja ajattelimme että toisen konnan avulla olisimme saaneet sen houkuteltua esille piilostaan", Neville kertoi heidän tarinansa aidosti pahoittelevalla äänellä ja käänsi katseensa takaisin Hunteriin. Siinä kohtaa alkoi osuus, jonka Hunter oli ideoinut, joten Neville ajatteli Hunterin osaavan selittää asian paremmin. Lisäksi kaikki Nevillen rohkeus oli kadonnut näiden muutaman sanan myötä. Myyjä ei vaikuttaut vieläkään kovin kiukkuiselta, vaan enemmänkin ihmettelevältä. Naisen otsalle oli ilmestynyt kysyviä ryppyjä ja hän katseli vuorotellen Nevilleä ja Hunteria.

Neville päätti sitten kertoa vain jutun otsikon, Hunter henkäisi turhuatuneena, vaikka ymmärti kyllä; hänhän tässä oli jutun keksijä ollut. Hän puri alahuultaan hiljaisena, katseensa käväisten uudesta myyjättärestä eläinten häkkien ja terraarioiden suuntaan. Mieli teki vain hypätä selitykset yli ja kysyä kuinka sen konnan voisi korvata niin ehkä tämän hetken saisi nopeammin päättymään. Vaan tyhmäähän se olisi jättää puolustuspuheet tähän. Sitä paitsi tämä rouva näytti kuuntelevan. Siis tekevän juuri sitä millä tähänastiset ongelmat olisi ehkä voitu välttää.
Hunter siis veti syvään henkeä.
”Meidän piti ensin vuokrata se tai sopia jotain muuta, mutta se toinen myyjä ei halunnut edes kuunnella, ajoi vain meidät pois,” hän selitti katse viipyen eläinpuolella.
”Minä olin kuitenkin päättänyt että ideani olisi kokeilemisen arvoinen joten otimme yhden kuitenkin. Tarkoituksena oli siis palauttaa se Tervorin löydyttyä ihan tosi,” selitys jatkui uuden myyjän kuuntelevan korvan rohkaisemalla suhteellisella tyyneydellä.
”...mutta...sitten...” Hunter alkoi taukoilla kun mielen täytti roskiksessa lojuva muussaantunut rupikonna. Hän antoi sen viipyä siellä vain pari sekuntia jottei ilmeet tai eleet alkaisi näyttää liikkoja, ja totesi sitten puolitotuuden.
”Se katosi. Minulla on tosi hyvä näkö ja uskoin että saisin pidettyä sitä silmällä siinä ojassa, mutta epäonnistuin. Ja, tuota...Niin.” Hunter lopettri katsahtane epävarmana hyvin mietteliään näköiseen myyjään. Häänell olisi ollut ehdotuksia, mutta päätti antaa myyjän ensin käsitellä jutun taustat. Rouva näytti sen edellisen naikkosen vastakohdalta, hyvällä säkällä tästä selivttäisiin vähemmällä kuin mihin oltiin varauduttu.

Tiskin takana rouva tarkasteli hiljaisena kahta pikku varasta. Hän ymmärsi hyvin poikien motiivit ja sen ettei lapset aina osanneet ajatella tekojensa seurauksia, mutta toisaalta ei hän mitenkään voinut hyväksyä varastamista mistään syystä, ja lisäksi hän oli nähnyt kaikenlaista uransa varrella.
”Vai sellainen seikkailu teillä on ollut. Onko nyt ihan varma,” rouva puhui yhä rauhallisesti ja ystävällisesti mutta hitunen epäluuloa sävyssään ja osoitti Nevillen hatun alla kurnuttavaa sammakkoeläintä, ”ettei tuo ole se täältä käsiinne tarttunut yksilö?”
Hunterin olemus muuttui vaihtelevan epävarmasta ja synkeästä valppaaksi ja asteen verran sotaisaksi, kun hänenkin katseensa kääntyi suojassa nököttävään Trevoriin ja sitä kautta epäilevään myyjättäreen. Hän ei heti sanonut mitään sillä hänelle ei ollut tullut mieleenkään että tämä niin erilaisen oloinen myyjätär vetäisi samansuuntaisia päätelmiä kuin toverinsa. Oliko se vain esittänyt kivaa ja näytti nyt todellisen luontonsa? Toivottavasti ei, hänellä ei ollut varaa ajautua enempiin hankaluuksiin. Hän päätti antaa Nevillen kokeilla ensin, ja vain tuijotti myyjää ilme peruslukemilla mutta katse hieman pistävänä.

Neville tuijotteli kenkiensä kärkiä kasvoillaan surullinen ilme, kun Hunter kertoi heidän tarinaansa myyjälle. Neville vaihtoi painoa jalalta toiselle hermostuneesti kuunnellessaan. Hän ei tiennyt ollenkaan, miten tämä mukavalta vaikuttava myyjätär suhtautuisi siihen, että konna oli kadonnut ja mitään ei ollut tehtävissä. Hunter, ehkä viisaastikin, jätti kertomatta, että konna oli kokenut ikävän lopun ja Hunterin lopettaessa Neville nosti katseensa takaisin myyjään. Neville ehti jo miettimään, kauanko hiljaisuutta kestäisi, ennen kuin myyjä vastasi Hunterin kertomukseen. Neville liikahti säikähtäneesti kun myyjä otti Nevillen hatun alla majailevan konnan puheeksi. Tottakai se oli Trevor, eikä kaupasta viety konna! Nevillen kasvoille levisi hätääntynyt ilme, kun hän nosti hattunsa päästään ja otti Trevorin esille. "Ei, kyllä tämä on minun konnani", Neville sanoi ääni täristen. Neville näytti konnaa myyjälle, toivoen, että tämä tunnistaisi kaikki konnat joita heidän liikkeessään myytiin, mikä oli toisaalta melko epätodennäköistä. Yrittääkseen vakuuttaa myyjän, Neville päätti kertoa rupikonnastaan. "Sen nimi on Trevor ja sain sen isosedältä Algielta kun sain kirjeen Tylypahkasta kesällä", Neville kertoi räpytellen silmiään ja yrittäen pitää kyyneleet poissa. Algie varmasti pettyisi, jos Neville joutuisi luovuttamaan konnansa eläinkauppaan sen takia että häntä epäiltiin varkaaksi, mummista nyt puhumattakaan.

Neville vilkaisi Hunteria nopeasti, ennen kuin jatkoi puhumista. "Me kyllä korvaamme sen konnan, ihan totta! Jo-jollain tavalla..." Neville sanoi epätoivoisella äänellä. "Minulla on kyllä muutama sirppi", Neville sanoi kaivaen taskustaan kolme sirppiä, "mutta ei se taida riittää." Neville riiputti päätään harmistuneena ja hieman peloissaan, kun myyjä tarkasteli Nevilleä, Trevoria ja Hunteria arvioivasti. Jos Nevillen ei olisi ollut niin huono olla juuri sillä hetkellä yrittäessään puolustella heidän tekoaan, hän olisi voinut tajuta, kuinka hyvin asiat loppujen lopuksi olivat, kun myyjänä oli tällä kertaa mukava noita, joka oli jopa valmis kuuntelemaan heitä ja heidän selityksiään.

Myyjätär tiesi ettei heillä ollut kuin naaraskonnia, mutta ei osannut kertoa eroa sellaisen ja uroksen välillä. Mikäli Trevor nyt edes oli uros, eihän nimi välttämättä sukupuolta noudattanut. Poika vaikutti kyllä rehelliseltä eikä hän halunnut riistää lapselta lemmikkiä pelkän epäilyksen pohjalta, ja hän toivoi muutenkin saavansa tämän pois päiväjärjestyksestä ilman turhaa draamaa – hänen työvuoronsa kun oli alkanut niin mukavasti. Vilkaistessaan toista poikaa ja tämän ilmiselvästi päättäväisempää ja väittelyhenkistä olemusta, hän tuli lopullisesti tulokseen ettei tätä kuulustelua kannattaisi jatkaa ja hänelle tuli mieleen että olisi hienoa saada tämä selvitetyksi ennen kollegansa paluuta.
”Pelkäänpä että ei,” hän huokaisi hieman turhautuneena Nevillen sirpeistä sillä jos pojat olisivat voineet maksaa kadottamansa konnan, tästä olisi päästy ilman suurempaa selvittelyä.
”Jos ette pysty palauttamaan rupikonnaamme, jonkun täytyy se maksaa, joten-” rouva jatkoi tyynesti kuulostaen siltä kuin olisi jo päättänyt mitä tekisi ja kääntyi takanaan olevalle hyllylle.
”Mevoitaisiinmaksaasetyöllä!” Hunter pisti hätäisesti väliin, olemuksensa muuttuen yhtäkkiä kovin sopuisaksi kun hän tuijotti naista joka etsi hyllyltä pergamenttipaperia.
”Ette ilman vanhempienne lupaa, joten kutsun heidät joka tapauksessa tänne. Tai kenen aikuisen kanssa nyt sitten olettekaan liikkeellä,” rouva totesi kääntyessään takaisin paperin ja sulkakynän kera ja laski ne kassatiskille ja alkoi raapustaa niihin pikaista kirjettä.
Hunter tuijotti kirjepapereita kuin saisi ne katseen voimalla katoamaan ja hänellä olisi ollut aika monta vastaväitettä hihassaan, mutta oli sellainen tuntu ettei niistä olisi mitään hyötyä, sen verran vauhdikkaasti kirje näytti valmistuvan. Olihan hän tietysti paljon vakavemmissakin vaikeuksissa ollut vuosien varrella, muttei tästäkään silti taidettaisi kunnialla selvitä.
”Inhottavaa olla lapsi...” hän mutisi ärtyneenä ja istui kassan vieressä olevien keittiötikkaiden päälle murjottamaan. Tuolla myyjällä oli ihan liikaa aikaa. Kunpa täällä olisi ollut kauhea ruuhka niin ettei se olisi ehtinyt muuta kuin antaa asian olla, tai jotain. Mutta puodin vähäisetkin asiakkaat vaikuttivat pysyttelevän kauempana tai poistuvan liikkeestä, luulivat kai myyjän palvelevan häntä ja Nevilleä jossain isommassa asiassa.
”Usko pois, kaipaat vielä tätä päivää kun olet minun iässäni...” rouva kommentoi hajamielisenä allekirjoittaessaan kirjeen. Sitten hän heilautti taikasauvaansa, saaden sen viereen ilmestymään toinen samanlainen kirje. Hän oli kirjoittanut sen yleispätevästi ja pyysi siinä vain pojan huoltajaa paikalle selvittämään syntyneen ongelman. Tarkemmin asia olisi parempi selvittää paikanpäällä.
Hän taitteli kirjeet, kummankin omaan kuoreen ja tarttui taas sulkakynään.
”Kenelle osoitan nämä?” hän tiedusteli nostaessaan katseensa kaksikkoon.
”Entä jos emme kerro?” Hunter vastasi enemmänkin ilmoitusluontoiseen sävyyn kuin kysymyksenä, risti käsivartensa puuskaan rinnalleen ja mulkoili kirjekuoria. Pitikö kaikkien olla niin virkaintoisia jopa joulun alla?
”Niin, no, oikeastaanhan minun pitäisi odottaa aiemmin tapaamaanne työtoveriani takaisin. Hän nimittäin omistaa tämän kaupan,” rouva totesi ovelle päin katsellen ja pyöritteli sulkakynää kädessään.
”Mutten liene pahasti väärässä, uskoessani että me kaikki mieluummin selvittäisimme tämän ilman häntä...” hän lisäsi kysyvä katseensa käväisten Nevillen ja Hunterin kautta takaisin nimettömiin kirjekuoriin.

Hunter ei sanonut mitään vaan vaipui silmät kiiluen ajatuksiinsa, sillä nykyhetkeä enemmän häntä kiinnosti kehitellä suunnitelmaa siitä miten opettaisi sille omistajalle asiakaspalvelutaitoja. Rouva käänsi siis kaiken huomionsa selvästi helpomman pojan puoleen ja toivoi että tämä osaisi kertoa myös kaverinsa asioista.
Hetken kuluttua myyjätär oli saanut rykäistä kaksi kertaa ennen kuin Hunter havahtui ajatuksistaan ja käänsi huomionsa tämän odottavaan ilmeeseen. Silloinkin vain siksi että ovesta oli kävellyt sisään nainen jota hän oli ensisilmäyksellä luullut äidikseen, mutta tarkemmin katsottuna vain muistutti tätä. Sitä paitsi he olivat Skotlannissa ja äiti taisi olla kotona Englannissa. Mistä tämä ei kylä mitenkään pääsisi tänne säällisessä ajassa, sillä tämä ei ollut erityisen mieltynyt taikakeinoin matkustamiseen.
”Joo joo. Jacob King,” poika huokaisi ärtyneenä ja nousi tikapuilta jaloilleen.
”Hei milloin se omistaja on seuraavan kerran työvuorossa?” Hän kysyi perään samalla kun rouva kirjoitti nimeä kuoreen.
”Huomenna,” myyjätär vastasi siirtyessään avaamaan ulko-ovea, josta tiskillä odottava pöllökaksikko sitten lehahti ulos, kumpikin kääntyen eri suuntiin.
”Entäs sen jälkeen?” Hunter jatkoi tenttausta ja kehtasi innoissaan jopa käpälöidä tiskillä sivummalla auki olevaa mustaa kirjaa joka näytti työkalenterilta.
”Anteeksi, mutta minä tosissaan haluaisin-” hän kommentoi omalupaista käytöstään, muttei ehtinyt loppuun asti.
”Menkääpä pojat takahuoneeseen odottamaan,” myyjä totesi terävästi palatessaan tiskin taakse ja takavarikoidessaan kirjan Hunterin hallusta, mulkaisten poikaa merkitsevästi ja osoitti sitten kulman taakse. Hän ei voisi pitää kaksikkoa koko ajan silmällä eikä halunnut näiden harhailevan keskenään kaupan puolella, olivathan nämä kuitenkin aiemmin varastaneet jotain – oli tarkoitus sitten ollut miten hyvä tahansa. Takahuoneen sisällöstä hän oli sentään hieman paremmin perillä ja tietäisi mitä siellä pitäisi olla poikien poistumisen jälkeenkin.
”Älkääkä koskeko mihinkään!” Nainen huudahti perään, Hunterin kadotessa takahuoneen ovesta sisään.

Takahuone oli enemmänkin taukotila, pienen keittiön, ja varastotilan yhdistelmä. Hunter istahti yhdelle pöydän ääressä olevista tuoleista ja katseli uteliaana ympärilleen. Lopulta hän nojautui pöydän ylle kyynärpäänsä varaan ja katseli toveriaan.
”Kuule, Neville, eikö sinunkin mielestäsi sen omistajan asenteessa olisi parannettavaa?” Hän kysäisi merkitsevään sävyyn. Hän jaksoi vielä hymyillä melko välittömästi sillä pahassakin jamassa käytännön pilojen suunnittelu piti hänet suhteellisen hyvällä tuulella. Sitä paitsi tämä selkkaus ei olisi mitään sunnuntaiaamuun verrattuna.

Neville antoi Hunterin kuljettaa keskustelua eteenpäin sen jälkeen kun hän oli tarjonnut muutamaa hassua sirppiään maksuksi. Hunter ehdotti, että he maksaisivat konnan työllä ja Neville huokaisi vähän. Hän ei tiennyt, miten se olisi toiminut käytännössä, Neville ei ainakaan voisi koko loppupäivää viettää eläinkaupassa ja palaaminen Tylyahoon vaikkapa joulun jälkeen ei olisi kovin helppoa, ainakaan ilman että mummi saisi tietää siitä. Ajatukset siitä, etteivät Hunterin vanhemmat ja Nevillen mummi saisi tietää koko vastoinkäymisestä unohtuivat kuitenkin heti, kun myyjä ilmoitti, että hänen olisi jokatapauksessa otettava yhteyttä heidän huoltajiinsa. Nevillen suupielet kääntyivät taas osoittamaan lattiaa. Jos hänellä vain olisi ollut riittävästi rahaa korvata kadonnut konna, niin asia olisi ollut paljon helpompi. Myyjätär alkoi kirjoittaa kirjettä ja Neville tuijotteli vuorotellen pergamentilla kiitävää sulkakynää ja omia kengänkärkiään. Hunterin mutinaan Neville reagoi nyökkäämällä pienesti. Hän ei voinut kuitenkaan olla ajattelematta, että aikuisena he eivät ehkä olisi lähteneet lainaamaan rupikonnaa luvatta, mutta aikuisena Trevorin löytäminen olisi ollut huomattavasti helpompaa muutenkin. Hetken hiljaisuuden jälkeen kirjeet näyttivät olevan valmiina ja nainen kyseli heidän huoltajiensa nimiä. Neville oli jo vastaamassa kiltisti, kun Hunter alkoi väittää vastaan. Neville katsahti poikaa hieman hämmentyneenä, hän ei nimittäin halunnut enää suurempiin ongelmiin. Nainen vastasi hyvin tyhjentävästi Hunterille ja Neville pääsi ääneen. Hän ei olisi halunnut mummiaan paikalle, mutta hän oli myös oppinut jo sen, että ikävien asioiden lykkääminen teki niistä yleensä vain vielä ikävämpiä. "Olen täällä mummini kanssa. Hänen nimensä on Augusta Longbottom", Neville sanoi naiselle ja yritti naisen reaktiosta päätellä, tunsiko tämä mummin. Ainakaan myyjä ei kommentoinut mitään, mutta Neville kyllä huomasi tämän tunnistavan Longbottomin nimen ainakin etäisesti. Monet velhot ja noidat, jotka olivat riittävän vanhoja muistamaan ajan ennen Voldemortin kukistumista vuonna 1981, tiesivät tarinan Frank ja Alice Longbottomista, mutta Nevillen onneksi harva uskaltautui kysymään Nevilleltä oliko hän heille sukua. Neville ei yleensä halunnut paljastaa vanhempiensa tarinaa muille, ja tässä tilanteessa se olisi ollut erityisen kummallista.

Neville ja kaupan myyjä saivat odotella hetken ennen kuin Hunter kertoi kenen kanssa oli liikkeellä. Neville ei taaskaan keksinyt mitään sanottavaa, eikä hän oikeastaan edes halunnut puhua mitään, joten hän vain seisoskeli paikallaan kuunnellen Hunterin kysymyksiä ja myyjän vastauksia. Trevor kurnutti Nevillen hatun sisällä, jonne se oli joutunut takaisin Nevillen esiteltyä sitä myyjälle. Neville ei tiennyt, mitä Hunter suunnitteli tentatessaan liikkeen omistajan työvuoroja, eikä puuttunut siihen sen enempää. Hetken kuluttua pojat saivatkin käskyn painua takahuoneeseen odottamaan. Neville laahusti mieli maassa takahuoneen puolelle ja istahti puiselle tuolille, nojaillen kyynerpäihinsä. Hän ei varsinaisesti kiinnittänyt huomiota huoneeseen, toisin kuin Hunter joka näytti tarkastelevan huonetta kiinnostuneena. Neville havahtui mietteistään, kun Hunter alkoi kysellä Nevillen mielipidettä kaupan omistajasta. "No... joo?" Neville sanoi epävarmasti. Hunterin äänensävystä ja siitä vähästä mitä Neville oli toista poikaa jo oppinut tuntemaan, hän epäili että Hunterilla oli mielessään jotain, mihin Neville ei haluaisi enää tänään sotkeentua.

Myymälän puolella liikkeen ovi aukesi ja takahuoneeseen asti kuului kellon kilahdus. Neville nosti katseensa pelästyneenä ylös ja myymälän puolelle. Takahuoneesta näkyi osa kaupan tiloista, mutta ei ovelle asti. Aivan liian pian Nevillelle kuitenkin selvisi, kuka oli tullut sisälle. Neville kuuli tervehdyksen mumminsa tiukalla äänellä. Neville piti hermostuneen äännähdyksen samalla kun kuuli mumminsa äänen jatkavan puhumista. "Sain tämän kirjeen, onko Neville täällä? Mitä tämä ongelman selvittäminen tarkoittaa?" mummi kysyi tyypilliseen tapaansa vaativalla äänellä. Neville kuuli vain sanoja sieltä täältä myyjän vastauksesta, koska häntä oli juuri alkanut pelottaa suunnattomasti koko tilanne. Pian askeleet lähestyivät takahuonetta ja kaupan myyjän pää kurkisti ovensuusta sisälle. "Tulkaapa pojat takaisin tänne puolelle", myyjä sanoi melko ystävällisellä äänellä. Neville nielaisi kauhistuneena ja nousi tuolilta. Hänen kätensä tärisivät ja kasvot olivat varmasti normaaliakin kalpeammat kun Neville astui myymälän puolelle. "Hei mummi", hän sanoi tärisevällä äänellään ja pysähtyi hyvän etäisyyden päähän sekä mummistaan että kaupan myyjästä, odottamaan väistämätöntä.

Kostotoimenpiteet pitäisi todennäköisesti jättää seuravaan lukukauden alkuun sillä tänne hän tuskin pääsisi enää tällä lomalla, ellei sitten tosiaan saisi maksaa sitä konnaa työllä. Mikä yhtäkkiä innosti häntä suuresti siinä missä alunperin ehdotus oli esitetty sen enempiä ajattelematta vain jottei vanhempia kutsuttaisi paikalle. Pohtiessaan hän tempaisi piponsa päästään jonka oli suostunut pukemaan vain ulkonäköään muuttaakseen, nyt kuin tajuten että oli tehnyt jotain epämiellyttävää kauemmin kuin olisi ollut pakko. Hän pörrötti hieman lässähtäneet kutrinsa takaisin tavanomaisen sekaiseen, muutenkin piikkityylisesti laitettuun muotoonsa ja valahti rentoutuneen oloisena pöydän ylle ja asetti leukansa käsivarsiensa päälle kuin tylsällä oppitunnilla jolla yleensä hukkui ajatuksiinsa. Hänen hymynsä leveni ja näytti siltä kuin hän alkaisi nauraa ääneen, siinä miettiessään kuinka se jonkinsortin rangaistus kääntyisi totaaliseksi hauskanpidoksi. Varsinkin kun tämä kaupan henkilökunta ei tuntenut häntä lainkaan ja kiinnijäämisen riski olisi hyvin pieni.

Hän mietti myös kysyisikö Nevilleä mukaan kaupan omistajan koulutukseen sillä eihän hän tuntenut Longbottomia vielä niin hyvin. Voisiko tälle paljastaa että tiesi salakäytävän Tylyahoon? Hän ei ehtinyt päättää, kun heidät jo kutsuttiin takaisin myymälän puolelle. Hän ei ollut lainkaan kuullut oven kelloa saati kuka oli tullut joten hänenkin hymynsä hiipui nopeasti ja olemus muuttui epävarmaksi kun nappasi piponsa mukaan, nousi pöydästä ja siirtyi kohti kaupan tiloja. Nevillen hermostuneisuus alkoi tarttua häneen, vaikka tämän kohdalla se vaikuttikin jo suorastaan pelolta. Mikä hirmulisko se sen mummi oikein oli? Okei, varastaminen oli vakavaa, mutta eihän Neville varsinaisesti ollut tehnyt mitään muuta kuin patsastellut vahdissa ja juossut karkuun. Kai Nevillenkin kaltainen epävarmuuden perikuva tajuaisi sen kertoa?

Kaupan puolella Hunter etsi ensimmäisenä katseellaan isäänsä jota ei kuitenkaan näkynyt. Nevillen tervehdyksen myötä hän käänsi katseensa tämäm mummiin joka olemukseltaan kummasti muistutti häntä professori McGarmiwasta – vain paljon tiukemman, temperamenttisemman ja ankaramman oloinen. Ja se olisi jo jotain se. Hunter tosin itse ei varsinaisesti pelännyt McGarmiwaa tavalla jolla monet muut oppilaat tuntuivat tekevän, vaan suhtautui tähän enemmänkin erityisenä haasteena vain hitusen yleispätevää vahvemman kunnioituksen kera. Mutta hän saattoi silti ymmärtää miksi Neville oli niin kauhuissaan mumminsa suhteen, tämä tosiaan vaikutti pahemmalta. Olikohan sillä edes sitä rentoa puolta mikä koulun vararehtorista löytyi?

Poika elätti pientä toivoa siitä että rouva Longbottom ehtisi hoitaa tämän selkkauksen pois päiväjärjestyksestä kokonaan Nevillen toilailuna ja he kaikki pääsisivät lähtemään ennen kuin iskä ehtisi paikalle. Sitten hän voisi keksiä jonkin selityksen kirjeelle ja että ongelma saatiin sittenkin ratkaistua ilman muita aikuisia ja...ja korvata Nevilellelle tämän kärsimykset jotenkin myöhemmin. Hän kun alkoi rekisteröidä että vaikkei tämä nyt ollutkaan mitään eilisaamuun verrattuna, siihen lisättynä varmaan olisi. Ja vaikka isä olisi kuinka onnellinen siitä että hän oli hengissä ja viimeisimmästä täysikuun tempauksesta selvittiin säikähdyksellä muutenkin, tämä sattui myös olemaan rikospoliisi eikä tämä ongelma siis silläkään tainnut olla niitä vähäpätöisimpiä päähänpistoja mitä hän oli toteuttanut. Ei hän niinkään rangaistusten takia näitä törkeitä suunnitelmiaan hautonut, hän ei vain halunnut tuottaa isälle pettymystä toista kertaa kahden päivän sisään. Vaikka edellisyönä hänellä olikin ollut aika pätevä syy osaan tekosistaan ja se oli lievittänyt asiaa merkittävästi. Ja tänään tarkoituksensa oli ollut hyvä...Mutta lakia hän oli silti rikkonut.

”Eh...Hyvää päivää, rouva Longbottom?” Hunter totesi Nevillen tervehdyksen perään mahdollisimman vakaaseen ja kohteliaaseen sävyyn, jääden seisomaan koulutoverinsa viereen pari askelta taaemmas. Hän väläytti vanhukselle suloisimman hymynsä ja yritti muutenkin näyttää mahdollisimman viattomalta. Tavallisesti se ei vaatinut edes yrittämistä, päinvastoin. Hän tuntui olevan sen verran erityisen suloinen ilmestys että siitä oli usein enemmän haittaa kuin hyötyä, etenkin vähänkään lapsirakkaiden tai äidillisten naisihmisten kanssa, mutta kiukkuiset (saati sitten vihaiset tai raivoisat) vanhukset olivat aivan toinen juttu ja niiden suhteen ei yleensä auttanut muuta kuin juosta karkuun.

Neville vilkaisi varovasti mummiaan ja kaupan myyjää. Rypistynyt otsa ja nyrpistynyt nenä kertoivat Nevillelle, että mummi oli kiukkuinen, mutta luultavasti ei vielä tiennyt koko tarinaa. Mummin katse ei nimittäin vielä ollut niin raivoisa, mitä se olisi voinut olla, jos mummi tosissaan suuttuisi. Hunter tervehti mummia kohteliaasti samalla kun Neville pohti, mitä hänen kuuluisi tehdä. Kauaa hän ei ehtinyt pohtia, kun mummi otti ohjat käsiinsä. "Neville, kuulin, että täällä on aiheutunut jotain rupikonnaongelmia. Osaisitko selvittää asian laidan?" Nevillen mummi kysyi tyypillisellä tiukalla äänensävyllään. Neville ei tiennyt, paljonko myyjä oli mummille kertonut, mutta kaikkia käänteitä kaupan myyjäkään ei tiennyt. Neville nielaisi hermostuneena ja huokaisi, ennen kuin alkoi selittää tapahtumien kulkua. "Kun lähdin etsimään Trevoria, törmäsin Hunteriin, joka on myös Tylypahkassa", Neville aloitti esittelemällä puolihuolimattomasti Hunterin, joka oli jäänyt pari askelta taaemmas. "Yritimme yhdessä etsiä Trevoria ensin kaduilta, mutta sitten ajattelimme, että joku olisi saattanut löytää Trevorin ja tuoda sen tänne. Kun Trevor ei ollut täällä, niin kysyimme, olisiko konnan vuokraaminen tai lainaaminen mahdollista, niin voisimme houkutella sen paikalle. Aiemmin täällä ollut myyjä ei ollut kovin avulias meitä kohtaan", Neville jatkoi, katsellen välillä mummiaan kohti, mutta tuijottaen lähinnä tyhjyyteen. Tähän asti hän oli saanut pidettyä äänensä melko varmana ja selkeänä, mutta nyt kun lähestyttiin tarinan vaikeinta osuutta, Nevillen oli pakko pysähtyä hengittämään. Neville vilkaisi Hunteria ja keräsi kaiken rohkeutensa. Mummi oli pyytänyt häntä selittämään asian, joten hän selittäisi sen. "Niin, sitten Hunter ehdotti, että lainaisimme sitä konnaa silti, kun hän uskoi saavansa konnan ulos terraariosta. Meidän oli tarkoitus palauttaa se, ihan totta, mutta sitten se karkasi..." Neville jatkoi äänen täristessä loppua kohti enemmän. Neville oli selittänyt tarinan pääpiirteittäin, eikä tiennyt ollenkaan, oliko selittänyt sen hyvin. Neville vilkaisi Hunteria toivoen, että toisella pojalla olisi jotain sanottavaa ja lisättävää tarinaan, mielellään sellaista, joka saisi pojat parempaan valoon. Nevillen mummi katsoi poikakaksikkoa arvioivasti, suu mutrulla, mutta ei vielä sanonut mitään. Neville epäili, että tämä oli vain hetki tyyntä myrskyn edellä. "Mutta löysin Trevorin kuitenkin", Neville lisäsi vielä hiljaa lattiaan katsellen.

Rupikonnaongelma? Mitä tuo myyjä oikein ajoi takaa, kun ei ollut selittänyt juttua läpikotaisin Nevillen mummille - aika yksityiskohtaisesti he kai sen olivat selittäneet omasta puolestaan? Tietty oli kiva, jos tästä ei nostettu kauheaa numeroa ja heillä olisi tilaisuus selittää se mahdollisimman harmittoman kuuloisesti...mutta...kuten jo aiemmin todistettu, joillakin aikuisilla oli suuria vaikeuksia kuunnella lapsia.
Hunter tatkkaili Nevilleä ja rouva Longbottomia arvioivasti, kunnes pallo tuntui päätyvän jälleen hänelle. Voisi kai yrittää vielä hieman tarkentaa syitä ja motiiveja heille mahdollisimman parhaaksi...Mutta eniten hän vain halusi pois siitä kaupasta.
"Niin, kun tuota minä ajattelin että se tyttökonna tuntui parhaalta mahdollisuudelta löytää Trevor ja se toinen myyjä oli ihan hirrrveän kamala meille ja me sitten...luvattomasti lainattiin sitä konnaa ja nyt me ei voidakaan palauttaa sitä, mutta jonkun pitäisi korvata se...", poika selitti melko rauhallisesti, mutta pipoaan käsissään puristaen ja yhteen hengenvetoon, puhuessaan katsahtaen Nevillen mummista myyjään ja ovelle josta saattaisi kävellä epätoivottuja ihmisiä hetkenä minä hyvänsä. Eniten häntä isänsä huolestutti, mutta koki sillä hetkellä edun mukaisemmaksi mainostaa sitä toista epätoivottua henkilöä.
"Voisiko rouva mitenkään hoitaa asian, ennen kuin se hullu myyjä palaa takaisin?" Poika kysäisi ja tuijotti ylös muoriin toiveikkaasti. Hunter oli kuulevinaan myyjän tiskin takana yskäisevän itsekseen hieman ristiriitaisen kuuloisena, muttei jäänyt asiaa pohtimaan vaan keskittyi Longbottomin rouvaan. Toisaalta myyjää huvitti työtoverinsa nimittely koska piti tätä itsekin sen verta epämiellyttävänä, mutta toisaalta se ei tuntunut asialliselta tässä tilanteessa varkaan puolelta. Nainen ei kuitenkaan viitsinyt sanoa mitään, hänelle oli tärkeintä että asia saatsisiin selvitettyä ja joku korvaisi sen konnan.

Augusta tutkaili edessään seisovia poikia arvioiva katse kasvoillaan. Pojilta kuultu tarina vaikutti erikoiselta, mutta hän tunsi pojanpoikansa kuitenkin niin hyvin, että tiesi ettei poika ainakaan valehdellut. Neville onnistui joutumaan vaikeuksiin toisinaan, mutta yleensä kyseessä oli jonkinlainen kömpelyydestä ja häsläämisestä johtuva selkkaus, eikä Augusta osannut ajatella Nevilleä tekemässä pahojaan tarkoituksella. Hän oli kuitenkin hieman hämmentynyt tilanteesta, johon oli jouduttu, vaikkei sitä ulospäin näyttänytkään, vaan mutristeli huuliaan pohtivaisen oloisena.

Neville katseli mummiaan varovaisesti. Tilanne ei ollut vielä äitynyt kovin pahaksi, eikä Neville osannut oikein tulkita isoäitinsä kasvoja. Hunter oli pyytänyt mummia hoitamaan asian, ennen kuin kaupan toinen myyjä palaisi takaisin, ja Neville oli toiveikas sen suhteen. Trevor piti pientä kurnutusta Nevillen hatun alla, kun mummi alkoi puhua. "Uskon kyllä poikia siinä, ettei heidän ollut tarkoitus varastaa. Korvauksistakin varmasti päästään sopimukseen, mutta molempien poikien osuutta en kyllä voi korvata. Hunterko se oli? Ovatkos sinun vanhempasi tulossa paikalle?" Augusta sanoi, osoittaen puheenvuoronsa alun kaupan myyjälle ja lopun Hunterille. Neville näytti ehkä vähän puulla päähän lyödyltä, kun mummi vaikutti niinkin rauhalliselta. Poika mietti, että tulisiko tapauksesta läksytystä vasta kotona. Sen Neville ainakin tiesi, että omista taskurahoistaan hän saisi konnan hinnan maksaa takaisin mummille. Onneksi Nevillellä ei ollut paljoakaan menoja, joten se ei ehkä olisi niin kamala asia ja Neville oli sen kyllä valmis tekemään.

”Mutta minä voisin myöhemmin maksaa osuuteni Nevillelle ja-” Hunter aloitti sivuttaen kysymyksen kuitenkin yhä vanhukseen katsoen, ja osoitellen Nevilleä ja myyjää, muttei ehtinyt loppuun asti sillä ulko-oven kello kilahti ja veti hänen huomionsa, kysymyksen saadessa käytännön vastauksen kun siitä asteli nelikymppinen mies kirjeen kera ja Hunterin toiveikas olemus hiipui vakavaksi, alakuloiseksi ja hieman hermostuneeksi. Sitä olisi toivonut että isällä olisi kestänyt kauemmin, niin kauan että Nevillen mummi ehkä suostuisi hoitamaan koko jutun, mutta aika toivotontahan se tietysti oli ollutkin. Vaikka isä oli sanonut ettei halunnut liikkua ilmiintymällä tällaisessa väentungoksessa ainakaan kylässä joka ei ollut piirtynyt hänen mieleensä niin tarkasti kuin olisi ehkä tarpeen kyseisessä matkustustavassa, oli olut tosi epätodennäköistä etteikö tämä olisi lähtenyt paikalle heti tämänlaatuisen kutsukirjeen saatuaan.
”No joo, iskä on täällä,” poika huokaisi katsahtaen Nevillen mummiin ja samantien takaisin isäänsä ja pohti päästäisiinkö täältä pois edes ennen kuin se sekopää nainen ehtisi paikalle. Hänestä jotenkin tuntui että tämä oli tarpeeksi noloa muutenkin, vaikka toisaalta eihän tässä kukaan muu tiennyt hänen olevan rikospoliisin poika.
”Hyvää päivää, rouva,” Jacob tervehti ohimennen tyynesti ja kohteliaasti vanhusta jolle oli todennut Hunterin puhuvan, saapuessaan kassan luo ja käänsi sitten huomionsa myyjättäreen.
”Mitä on tapahtunut?” Hän tiedusteli nostaen avattua kirjekuorta kädessään. Hän kuulosti vakavalta, muttei erityisen huolestuneelta. Tuon muutaman minuutin kestäneen matkan aikana hänellä oli käynyt mielessä laaja valikoima mahdollisia ongelmia, Hunterista kun oli kyse, mutta sisään tullessa oli todennut ettei se vaikuttanut hirvittävän dramaattiselta tai tuhoisalta.
”Noh, minä en ollut paikalla silloin kun se tapahtui joten pojat itse selittävät sen varmasti paremmin,” nainen totesi ja viittasi lapsiin päin.
”Niin?” Jacob katsahti ensin Nevilleen, mutta suuntasi kysyvän katseensa lähinnä Hunteriin, osoittaen kysymyksensä tälle. Hunter ei katsonut takaisin vaan seisoi siinä ohikiitävän hetken vaiti, pipoaan käsissään väännellen ja silmäkulmastaan vilkaisten Nevilleen ja myyjään, yrittäen valita sanojaan.

”Niin, kun minä autoin Nevilleä etsimään sen karannutta lemmikkikonnaa,” poika sitten aloitti, ”ja tultiin kysymään täältä olisiko joku löytänyt sen jo. Minä ajattelin vuokrata tai lainata tyttökonnan avuksi, mutta se myyjä ei suostunut, ei edes kuuntelemaan ja oli muutenkin ihan hirveän...tuota...” hän piti luovan tauon ja myyjättären suupieltä nyki kun pojan ankarasta pohdinnasta vaikutti siltä että tällä oli kyllä mielessä laaja valikoima adjektiiveja, muttei ilmeisesti mitään mitä haluaisi sanoa isänsä kuullen, joten hän päätti auttaa.
”Sanotaan nyt vaikka niin että hän on aivan väärällä alalla ja pyysin häntä tänne avukseni vain, koska on joulusesonki ja asiakkaita tavallista enemmän,” nainen totesi, Jacob vilkaisi tähän ja Hunterin ilme kirkastui asteen verran, mutta vain hetkeksi sillä hän tajusi ettei tarinassa ollut enää helppoja kohtia eikä se miksikään sanoja kääntelemällä muuttuisi.
”Me otettiin yksi silti, koska minä-”
”Sinä varastit sen?” Jacob keskeytti, yhä suhteellisen tyynenä mutta kertaheitolla vakavampana ja vihaisena, hitunen epäuskoakin sävyssään. Tämä oli yksi viimeisimpiä ongelmia mitä hän oli kuvitellut pojan saattavan aiheuttaa. Olihan tämä ilmeisesti joulun alla varastanut jonkun ihmissudenmetsästäjän taikasauvan, aikeinaan jättää se tämän löydettäväksi myöhemmin, mutta siihen oli sentään ollut motiivina itsepuolustuksen turvaaminen ja mitä hän oli pojan tunteita lukenut tämä oli ymmärtänyt että se oli silti väärin ja ollut pahoillaan, mistä syystä hän ei ollut katsonut tarpeelliseksi ottaa asiaa puheeksi. Hunter nielaisi tyhjää.
”Teknisesti ottaen joo, mutta me aiottiin koko ajan palauttaa se ja minä halusin vain auttaa!” Poika selitti katsoen nyt silmät suurina isäänsä ja puhui nopeammin kuin aiemmin, ihan kuin se jotenkin auttaisi.
”Ja sekö oli motiivisi?” Jacob kysyi, katse tiiviisti pojassaan.
”No...Yksi niistä...” Hunter totesi puoliääneen, alahuultaan purren ja siirtäen katseensa lattiaan.
”Hunter, mikään ei oikeuta varastamaan, sinä tiedät sen,” Jacob totesi ankaraan sävyyn ja hieraisi ohimoaan kuin päänsäryn saaneena, sillä viikonlopun stressi alkoi muistuttaa itsestään. Tämä keskustelu pitäisi tosin jättää kotipuoleen, tuon verran tuo riiviö sai nyt kuitenkin kuulla tässä ja nyt. Hän muistutti itseään että parempi joutua selvittelemään tällaisia typeriä tempauksia kuin elää epätietoisuudessa pojan olinpaikasta ja elintilasta tai järjestämään kyseisen pojan hautajaisia jotka olivat vahvasti vainonneet hänen yöuntaan viime yönä.
”Tiedän, tiedän, mutten tarkoittanut mitään pahaa,” Hunter vastasi hätääntyneenä, katsoen taas ylös isäänsä ja levitteli käsiään avuttoman oloisena.
”Uskon sen,” Jacob vastasi lempeämmin. Vaikka äskeinen olikin sanallisesti ollut enemmänkin vastaväite, pojan sävystä ja katseesta näkyi että tämä oli aidosti pahoillaan. Sitä paitsi hän tunsi poikansa, ei tämä ollut mikään rikollisen alku, vain...vaikea. Tuntui kuitenkin siltä että pojan asenne tämän asian tiimoilta oli selvitettävä perusteellisesti ja säädettävä kuntoon mikäli tarpeellista.
”Miten niin aioitte palauttaa?” Hän sitten kysyi kun muisti Hunterin selitysten muotoilun.
Hunter, joka oli hieman rauhoittunut, kalpeni kuitenkin pari astetta. Onneksi kysymystä ei oltu muotoiltu tarkemmin, eipähän tarvitsisi valehdella. Ei rupikonnan kohtalo välttämättä mitään eroa tekisi, mutta häntä ei huvittaisi ottaa riskiä.
”Se...hävisi. Minä luulin että saisin tarkan näköni kanssa pidettyä sitä silmällä, mutta...no...en onnistunutkaan. Ja meillä ei ole rahaa maksaa sitä,” hän selitti, katsoi ulos ikkunasta ihan vain katsoakseen muualle ja yritti kuulostaa mahdollisimman paljon siltä kuin siinä olisi koko juttu.
Jacob huokaisi rasittuneena. Lapset. Toimivat niin helposti ajattelematta loppuun asti.
Hän ei vain jaksanut olla vihainen. Ei nyt kun tempauksen takana ei ollut pelkkää kapinointia eikä itsekästä tavoitetta, joten hän loi enää vain ärtyneen katseen alakuloiseen poikaansa joka edelleen tuijotteli ikunasta ulos auringonpaisteeseen.

”Miten paljon se eläin maksoi?” Hän kääntyi kysymään myyjältä.
”Hei, minä voin maksaa sen työllä! Ei täällä varmana liikaa työväkeä ole!” Hunter puhkesi puhumaan, kiskoi isäänsä hihasta ja tuntui kaikin tavoin jättäneen murheen alhon yhtäkkiä kokonaan taakseen.
”Niin, ei lisäapu pahitteeksi olisi,” myyjätär vahvisti.
Jacob katsoi hetken arvioiden Hunteria joka vaikutti olevan täysin tosissaan, mutta ei tarvitsisi edes kyseenalaistaa mikä oli motiivi haluun korvata konna työllä, sillä tämän silmissä oli kovin tuttu pilke vaikka tämä sitä yritti kovasti piilottaa, ja jonkun vieraamman arvioidessa olisi ehkä onnistunutkin. No, vastaus olisi ollut joka tapauksessa...
”Ei,” Jacob totesi päättäväisesti katse yhä Hunterissa, kunnes nosti sen takaisin myyjään.
”Me asumme aivan liian kaukana täältä enkä halua lasteni matkustavan taikakeinoin yksin.”
”Harmi,” myyjätär totesi mutta ymmärtäväisesti. ”No se hinta oli kolme kaljuunaa, mutta rouva Longbottom käsittääkseni tahtoo maksaa siitä puolet?” Myyjätär siirsi katseensa tähän ja Nevilleen joiden tiesi jo valmiiksi asuvan todella kaukana ja arveli vastauksen työksyymykseen olevan sama.
Hunter nojautui läheiseen seinän kädet puuskassa ja murjotti, katse lattiaan naulittuna. Tästä kirotusta episodista ei ollut mitään hyötyä, kun Trevorkin oli löytynyt sattumalta. Päin vastoin, ties mitä tästä vielä seuraisi. Ja nyt hän ei varmaan ikinä pääsisi edes näpäyttämään sitä ylimielistä akkaa. Jacob sivutti sen ja käänsi katseensa vanhempaan Longbottomiin.
”Oletteko varma? Minusta nimittäin vaikuttaa siltä kuin minun pojallani olisi ollut enemmän osaa tapahtuneessa,” Jacob totesi sillä käytännössähän Hunter oli sanonut että idea oli ollut hänen, ja että hän oli kadottanut konnan. Eikä pojan tuntien ollut kovin kaukaa haettua arvella että tämä oli myös ollut pääosassa sen hoitamisessa ulos kaupasta. Varsinkin kun katsoi Nevilleä joka jotenkin vaikutti helposti johdateltavalta persoonalta tai ainakin sellaiselta joka ennemmin seurasi kuin johti.
”Tietysti miten vain teistä tuntuu parhaimmalta. Haluatko, Neville, vielä lisätä jotain?” hän sanoi siirtäen lopussa katseensa Nevilleen, pitäen ystävällisessä sävyssään selkeänä ettei hän toki Nevilleäkään täysin viattomana pitänyt–olihan pojalla joka tapauksessa ollut vapaa valinnan mahdollisuus. Hän tahtoi vain sanoa että rahallinen korvaus voisi hänen puolestaan jäädä hänelle mikäli Hunter oli kaiken takana niin paljon kuin vaikutti, ja olevan tärkeää että kaikkia osapuolia kuultaisiin.
Hunter oli kuunnellut vain puolella korvalla, mutta nosti nyt hermostuneen uteliaaksi ja odottavaksi muuttuneen katseensa isänsä ja Nevillen mummin kautta Nevilleen. Hän ei edelleenkään ollut varma kuinka paljon kolme kaljuunaa oli punnissa, mutta varmasti niin paljon ettei hän saisi taskurahaa ennen kevättä.

Neville nyökkäsi jonkinlaisen tervehdyksen Hunterin isälle, joka ilmeistyi paikalle melkein heti mummin kyseltyä tämän perään. Neville seurasi tilannetta vähän hermostuneena ja vältteli mumminsa katsetta. Hunter alkoi jälleen selittää tapahtumien kulkua ja Nevillen katse kiinnittyi kenkien kärkiin. Kerran tai pari hän uskaltautui nopeasti vilkaisemaan mummiaan, joka kuunteli suu tiukkana viivana vuorotellen Hunteria ja Hunterin isää. Hunterin selitys tapahtumista vaikutti paljon paremmalta mitä Nevillen oma, vaikka Hunterin isä näyttikin tarttuvan juuri niihin epämiellyttäviin kohtiin heidän seikkailustaan. Neville nosti katseensa hermostuneena, kun tuli puhetta konnan korvaamisesta ja Hunter yritti korvata sitä työllä. Neville epäili, että hän olisi onnistunut sähläämään jotenkin ja päästämään kaikki kaupan konnat vapaiksi, jos hänet laitettaisiin kauppaan töihin. Neville huokaisi helpotuksesta, kun Hunterin isä ei suostunut Hunterin ehdotukseen. Mummikaan ei olisi kyllä siihen suostunut.

Puheen kääntyessä maksamiseen, Neville nosti taas katseensa mummiinsa. "Kyllä minä maksan puolet, Neville oli kuitenkin aivan yhtä syyllinen, kun lähti ylipäätään mukaan", rouva Longbottom ilmoitti ja vilkaisi Nevilleä tavalla, josta Neville onnistui päättelemään, että hän saisi tosiaan maksaa oman osuutensa mummille takaisin, korkojen kera varmaankin. Kun Hunterin isä kysyi Nevilleltä jotain kommenttia, Neville hätkähti vähän. "Ei, ei minulla ole mitään lisättävää", Neville sanoi hiljaisella äänellä. "Paitsi että olen tosi pahoillani siitä mitä kävi", hän jatkoi kuitenkin ja osoitti sanansa kaupan myyjälle. Neville kuuli kilinää, kun mummi kaivoi kolikoita lompakostaan. "Siinä on Nevillen osuus", Augusta sanoi ja laski pienin kasan kolikoita kaupan tiskille. "Toivottavasti Nevillestä ei ole teille enää harmia", Augusta jatkoi vielä painokkaalla äänensävyllä vilkaisten Nevillen suuntaan, vaikka osoittikin sanansa kaupan myyjälle tarkoittaen koko kaupan henkilökuntaa. "Asia lienee nyt hoidossa, joten voimme varmaan lähteä kotiin. Tule, Neville", Augusta sanoi ja viittoi Nevilleä luokseen. Neville nyökkäsi ja kipitti mumminsa perässä kohti ovea. "Hei sitten, ja hyvää päivänjatkoa", Augusta toivotti astuen ulos ovesta. Neville jättäytyi muutaman askeleen mumminsa taakse. "Kiitos, ja anteeksi ja kaikkea", Neville sanoi epävarmasti ovensuusta ja heilautti kättään vielä Hunterille. Nyt hän saisi luultavasti kuulla nuhteita käytöksestään ja kohtaloonsa alistuneena Neville otti muutaman juoksuaskeleen saadakseen mumminsa kiinni.

((Joo eiköhän tämä olisi tässä sitten! Kiitos pelistä!))

Hunter heilautti kättään takaisin Nevillelle hieman vaisusti, tosin vain siksi että hänestä tuntui ikävältä erota uudesta tuttavuudesta näin synkissä merkeissä, varsinkin jouluna. Hän käänyi kokonaan kassan suuntaan juuri kun Jacob laski sille kaljuunan ja muutaman sirpin.
"Joo, niin minäkin...pahoillani..." Hunter totesi vaisuna mutta vilpittömästi, siirtäessään katseensa kolikkokasasta myyjään ja Jacob nyökkäsi itsekseen tyytyväisenä siitä ettei poikaa tarvinnut muistuttaa tuosta, vaikka tämän päämotiivit ehkä olivatkin vielä hieman kyseenalaiset.
"Välitättehän sen myös sille omistajalle?" poika pyysi hieman vähemmän halukkaasti sillä kyseiselle naiselle hän olisi edelleen mieluummin tarjonnut jotain ihan muuta kuin anteeksipyynnön.
"Tottakai, ja ensi kerralla jos tarvitset meiltä apua ja hän sattuu olemaan paikalla, odotahan minun työvuoroani," myyjätär sanoi lempeästi ja hymyili hieman.
"Seuraavalla kerralla?" Hunter toisti yllättyneenä. "Meinaat että olen vielä tervetullut tänne?"
"Sinä ja äskeinen ystäväsi, olettaen tietenkin että opitte tästä sen mitä pitäisi." Myyjä vastasi yhä lempeästi, mutta astetta vakavampana.
Hunter väläytti tälle suloisimman hymynsä, laittaen lapsirakkaan rouvan vieläkin enemmän joulumielelle eikä tämä vaattinut edes minkäänlaista kunnon vastausta.
"Aivan varmasti oppivat," Jacob päätti silti vahvistaa sillä Neville vaikutti jo muutenkin siltä kuin olisi siunatun helppo kasvatettava ja tämän isoäiti pätevältä, eikä hänen sävystään Hunterillekaan jäänyt epäselväksi ettei tämä asia todellakaan jäisi tähän.
"Anteeksi minunkin puolestani, ja kiitos ystävällisyydestä," hän lisäsi myyjälle laittaessaan kätensä pojan olkapäille. Moni myyjä olisi voinut antaa porttikiellon ja tehdä tilanteen muutenkin pakollistakin epämukavemmaksi niin lapsille kuin näiden vanhemmillekin.
"Ja iloista joulua," hän toivotti vielä perään, ja sai vastatoivotukset työntäessään päättäväisesti puodista selvästi vielä jotain haaveilevaa Hunteria kohti ulko-ovea. Heidän taakseenkin oli jo uskaltautunut keräytyä pieni joukko asiakkaita jotka olivat katsoneet tilanteen olevan lopuillaan.

"Hunter, on tosi hienoa että haluat auttaa toisia," Jacob sanoi rauhalliseen ja kannustavaan sävyyn kaupan ulkopuolella kun he kävelivät rinnakkain kohti sivukatuja.
"Mutta vaikka sinulla olisi mitä ideoita ja tapaisit miten inhottavia ihmisiä hyvänsä, tällaista ei tehdä," hän jatkoi torumisen puolelle katsellen arvioivasti poikaa joka tunki pipoaan takkinsa taskuun, mutta vaikutti sentään kuuntelevan.
"Iskä, minä vannon etten tee niin enää ikinä ethän peruuta joulua ethän?" Hunter puhkesi vakuuttelemaan ja pyytämään lähes yhteen hengenvetoon ja kulki isänsä vierellä koiranpentukatse naulittuna tähän. Jacob hymähti tulkitsemattomasti. Hän tiesi kyllä että jokainen heidän pienessä ja läheisessä perheessään piti joulussa erittäin tärkeänä sitä että oltiin yhdessä, mutta Hunterin ikäisseltä äskeinen oli silti todennäköisesti hitusen liioiteltuna muotoiltu kysymys, 'saanhan minä vielä lahjoja?'
Hän oli jo ostanut kaikkien lahjat...tosin ainahan lasten leluille ostajia löytyisi...

Mutta hän ei juuri nyt jaksanut miettiä soveliainta rangaistusta näinkin monitahoisesti motivoituun typerään tempaukseen. Ja olihan poika mennyt oma-aloitteisesti takaisin selvittämään asiaa, sekin oli otettava huomioon. Ja lopultakin paljon riippui myös pojan asenteesta varsinaisen keskustelun aikana.
"Sen näet sitten jouluaamuna," mies vain totesi vakavana, vilkaisten vierellään kädet ristissä kulkevaa pikkupoikaa joka yhä napitti häneen vetoavasti ihan kuin kuvittelisi voivansa jotenkin kiskoa hänestä haluamansa vastauksen vain tahdonvoimalla. Eikä se hirveän kaukana ollut ja pieni osa häntä halusi antaa koko asian olla tässä, työ ja pojan lauantainen tempaus toivat ihan tarpeeksi stressiä ja lisäksi, viimeksi mainitun takia, hän oli edelleen tavallistakin syvemmin onnellinen siitä että tuo napero ylipäätään oli vielä elossa ja hänen elämässään.
Mutta jatkossa poika ei ehkä olisi yhtä onnekas tässäkään asiassa, ja hän oli nähnyt monia lapsia jotka addiktoituivat varastamiseen ja sitten se vasta vaikeaa olikin katkaista. Hunterilla nyt toki oli tänä viikonloppuna ollut tyypillistä erilaisemmat tilanteet eikä tämä hänen tietääkseen ennen ollut tällaista tehnyt...mutta silti, vekaralla tuntui olevan hieman liian oma ja värikäs näkökulma kyseisen toiminnan suhteen.
"Minun kuitenkin on varmistettava että muistat jatkossa jättää tällaiset ideat sikseen," hän siis lisäsi koko ajan vakavempaan sävyyn.
"E-et kai aio...?" Hunter kysyi yhtäkkiä kovin hermostuneena ja väänteli käsiään, pohtien kuumeisesti viikonlopun tapahtumia. Hän oli mennyt säätämään tosi pahoja, ja eilen vannonut käyttäytyvänsä kunnolla loppuloman ajan. Ja kokemuksensa mukaan äskeisen kaltainen muotoilu vakavissa asioissa tarkoitti yleensä ainakin yhtä asiaa.
"En usko," hän kuitenkin kuuli isänsä toteavan varsin varman kuuloisena, ja hän rauhoittui vähän muttei voinut olla miettimättä miten se oli tiettävästi hänen asenteestaan kiinni ja vaikka häntä kaduttikin että oli tuottanut isälle pettymyksen tällä, mikä ilmeisesti oli välittynyt aiemmin, ei hän oikeastaan ollut yhtä pahoillaan tästä kuin lauantaisesta, itse asiassa hänellä oli vaikeuksia ottaa tätä erityisen vakavasti lauantaisen takia. Eikä hänellä ollut läheskään yhtä suurta lieveentävää asianhaaraa tässä kuin siinä...Tässä olisi kai pakko esittää yhteistyöhaluisempaa kuin olikaan.
"Puhutaan asiat selviksi kotona," Jacob totesi perään ja kaappasi yhä hieman hermostuneen pojan kainaloonsa ja halasi tätä pienesti, jatkaen kuitenkin matkaa. Hän ei tosiaankaan halunnut viettää kotimatkaa kireissä tunnelmissa. Eihän se mitään edesauttaisi ja poika kuitenkin tiesi että asiaan palattaisiin vakavasti ja ajan kanssa kotipuolessa ja että tämän olisi paras ottaa keskustelu tosissaan.
"Mitä teit tänään, muuta kuin leikit lemmikkietsivää?" hän kysyi lempeästi ja aidon uteliaana, katsoen alas poikaansa.
Hunter antoi takaisin rakastavan hymyn ja alkoi sitten innokkaasti kertoa värikästä tarinaa aamupäivästään auttamassa paikallista, yhä kummitusta kammoavaa väkeä koristelemaan Rääkyvää Röttelöä joka oli haluttu naamioida jouluiseksi jottei se häiritsisi kylän muutoin idyllistä tunnelmaa.