Etsintöjä ja muistoja

Harry hiihdähän tänne jos lunta piisaa.

24.12.1997

Ronin lähtö tuntui vieläkin sydämessä. Minä niin toivoin, että hän olisi pian tullut takaisin.
Olimme nyt kaksistaan Harryn kanssa, onneksi minulla oli vielä hänet, yksin olisin varmasti hautautunut loppuiäkseni vällyjen alle.

Saavuimme Godricin Rotkolle 24. päivän aikoihin ja ehdotin että leiriytyisimme. Aloin jo penkoa pohjattomasta laukustani telttaa. Huomasin Harryn katsovan jonnekin ja yritin itsekin tähyillä samaan suuntaan, mitään oleellista näkemättä.
"Mitä sinä tuijotat?" kysyin lopulta ja jäin odottamaan vastausta, jota sain todennäköisesti odottaa pitemmän tovin.

Myös Harryn mieltä painoi ankarasti Ronin lähtö. He olivat lähteneet vaativalle matkalleen yhdessä, tiiminä (Harryn vastaväitteistä huolimatta), mutta nyt yksi oli poissa - ja se sai Harryn olon tuntumaan entistä kurjemmalta. Kuin jotain olisi puuttunut.

Hermione oli ehkä tietoinen asiasta, mutta se että tyttö oli jäänyt Harryn tueksi Ronin lähdöstä huolimatta, oli Harry ollut tärkeää. Vaikka hän olikin vastustellut ystäviään ja halunnut suorittaa Dumbledoren antaman tehtävän yksin, oli hän kuitenkin matkallaan jälleen huomannut ystäviensä arvon. Yksin hän ei ehkä olisi sittenkään pystynyt tähän, ja Hermione ja Ron olivat tukeneet Harrya loistavasti vaikeina aikoina. Harry tunsi olevansa valtavan kiitollinen Hermionelle ja hän oli huomannut, että Hermione toimitti hänelle nykyään lähes siskon virkaa.

Harry ja Hermione olivat viimein saapuneet Godrickin Rotkoon. He olivat valinneet sopivan kohdan leiriytymiselle, lähelle kylää mutta silti suojaisasti metsän reunamille ja Hermione oli loitsinut jästinkarkotus- ja kuolonsyöjiä estävät loitsunsa alueen ympärille. Kaiken järjen mukaan he olivat nyt turvassa, mutta silti Harry tunsi olonsa levottomaksi. Godrickin rotko oli pyörinyt Harryn mielessä pitkään ja painanut hänen mieltä, ei pelkästään tehtävänsä ansiosta, vaan myös siksi, että siellä hän oli asunut ennen Dursleylle menoaan. Godrickin rotkoa oli vaikea kuvitella entiseksi kodiksi, sillä muistoja paikasta ei ollut - ei edes vaikka Harry kuinka rääkkäsikin aivojaan. Rotkon ainoa muistikuva oli vain vihreä välähdys, ja varjo tuntuikin hiipivän Harryn mieleen raskaana taakkana. Kylä tuntui vieraalta ja etäiseltä.

Äkkiä Harry kuitenkin havahtui, kuullessaan yllättäen Hermionen äänen. Hän ei ollut huomannut jääneensä tuijottamaan kylää.
"En... En oikein tiedä, Hermione", Harry sanoi hivenen vaivaantuneena ja asetteli lasejaan paremmin. Hän tiesi ettei tyttö kuitenkaan antaisi asian olla, sillä tämä tunsi Harryn liian hyvin. Harry vilkaisikin Hermioneen syrjäkarein.
"Tämä paikka. Vanhemani kuolivat täällä, enkä edes muista sitä", poika lopulta alistui kertomaan ajatuksensa ja huokaisi ahdistuneesti, "Tämä on lähinpaikka jossa pääsen vanhempieni luokse."

Hän odotti kärsivällisesti, että ystävä kertoisi ajatuksensa.
"En voi väittää, tietäväni tunteesi, mutta voin kuitenkin ymmärtää", hän sanoi ystävälleen.
Hän laittoi kätensä Harryn hartialle ja puristi sitä tahtoen viestiä, että ystävä on lähellä.

Jonkun aikaa siinä seistyään hän lopulta kysyi: "Lähdetäänkö tutkimaan paikkoja?"
Ilma oli viileä, vaikka ei tuullut. Hän asetti kaulaliinan paremmin ja lähti suojatun alueen ulkopuolelle.
Käveltyään jonkin matkaa, hän huomasi tähdenlennon ja esitti hiljaisen toivomuksen: "Ron, ole kunnossa."
Kyynel vierähti hänen poskelleen, mutta hän pyyhki sen nopeasti pois.

He tulivat hautausmaan portille jonkin ajan kuluttua.
Hän katseli ympärilleen, useat hautakivet olivat satoja vuosia vanhoja.
Osasta oli paloja lähtenyt, sammaleet olivat miltei kaikkien peittossa. Keskellä hautausmaata oli pieni kappeli, joka näytti kammottavalta kaiken tuon keskellä.

Hän tunsi sydämessään pienen painon kun kuuli Harryn sanovan jotain.
"Mitä sinä sanoit?" hän havahtui ajatuksistaan takaisin Harryn luo.

Harry ei siirtänyt katsettaan Hermioneen, eikä vastannut tälle mitään. Hän tiesi tarpeeksi hyvin itsekin ettei kukaan voisi tietää, miltä hänestä tällä hetkellä tuntui. Hermionen lämmin käsi olkapäällä sai Harrylle kuitenkin lämpimän tunteen, ja hän tiesi että ainakin Hermione seisoisi hänen rinnallaan loppuun saakka.

Harry oli tyytyväinen, että tyttö tunsi hänet tarpeeksi hyvin ja kykeni antamaan hänelle oman aikansa hiljaisuuteen. Hermionen kysymyksen myötä Harry kuitenkin palautui takaisin todellisuuteen ja hän siirsi vihreät silmänsä toisen ruskeisiin. "Joo", Harry nyökkäsi vähäeleisesti, sanoissaan edelleen tietynlaista haileutta, "Lähdetään vain."

Harryn askeleet tuntuivat omituisen ontoilta, ja kävelymatka siltä kuin olisi sukeltanut suoraan kylmään veteen. Kylä sai Harryn olon levottomaksi, mutta samalla hän janosi päästä tutkimaan paikkaa lisää. Hän yritti kuvitella itsensä vauvana, vanhempiensa sylissä, mutta epäonnistui siinä. Harry ei saanut minkäänlaisia muistikuvia vanhemmistaan, eikä hän osannut kuvitella miltä heidän läheisyytensä oli tuntunut. Ainoa muisto minkä kylä sai aikaiseksi oli vain vihreä välähdys ja sitä seurannut kolkko nauru. Harry tunsi menevänsä kananlihalle.

Harryn ajatukset askaroivat tiukasti hänen vanhemmissaan, mutta Hermionen ja hänen saavuttua vanhan hautuumaan portin juurelle, kohotti hän vaistomaisesti katseensa ja tunsi muljahduksen vatsassaan; Hän tiesi että hänen vanhempansa olivat haudattuina Godrickin Rotkossa, ja väistämättä hänen mieleensä iskeytyi olisivatko he lepäämässä juuri täällä... Hetken Harry kuvitteli olevansa vanhempiaan lähempänä kuin koskaan aiemmin.

"Luuletko, että vanhempani ovat haudattuina täällä?", Harry kysyi omituisen ontolla äänellä, siirtämättä katsettaan Hermioneen.

// Eli eli, muille tiedoksi, että me improvisoitiin hieman ja tultiin siihen tulokseen, että tässä pelissä Harry ei löydä vielä vanhempiensa hautaa, vaan kyseessä on vain jokin toinen, satunnainen hautausmaa. Samana päivänä, mutta myöhemmin, Harry onnistuu kyllä pääsemään Hermionen seurassa oikealle hautausmaalle ja silloin hän tapaa vanhempiensa hautapaikan kirjan juonen mukaisesti. //

//Jep näinhän me sit sovittiin.//


"Niin, tämä kyllä näyttää todella vanhalta, mutta katsotaan", hän vastasi ja tarttui ystävänsä käsivarresta ja veti tätä kohti hautausmaata. "Katso sinä tuolta päin, niin minä katson täältä", hän ehdotti ja lähti omaan suuntaansa.

Hautakivillä oli hienoa vasta satanutta lunta paksun sammalikon päällä. Hän pyyhki vihreällä lapasellaan lumen tekstiosan päältä pois ja katsoi nimeä, ei ollut ainakaan siinä. Kun hän oli kymmenkunta hautakiveä, hän vilkaisi Harryn suuntaan, tämäkään ei luultavasti ollut tehnyt löytöjä.
Hän jatkoi hautakivien tutkimista, kun hän oli tunnin verran jo tutkinut kiviä hän huokaisi ja mutisi: "Oletin tähän kuluvan vähemmän aikaa."
Hän saapui lopulta kappelin nurkalle ja kuuli äänen: "Ette te löydä etsimäänne täältä."
Hän kääntyi ja hänen vieressään seisoi vanha Nunnan asuun sonnustautunut nainen.

Hän katsoi naista ja tämä teki ristin merkin ja lipui kappelin seinän läpi pois.
Hän tunsi henkensä salpaantuvan hetkeksi, kunnes lopulta naurahti: "Hermione, Hermione, olet sinä ennenkin nähnyt kummituksia."
Hän meni Harryn luokse ja sanoi: "Kuule minulle kerrottiin, etteivät he ole täällä."


/Keksi sinä seuraava kohde./

Ja niin Hermionen vetämänä, ystävykset asuivat hautuumaalle. Porttien läpi astuessaan, Harry huomasi pidättäneensä hengitystä.

Harry käveli rauhaisin askelin pitkin hautuumaata ja katseli vanhoja hautakiviä. Hän jäi muutaman kerran tarkemmin lukemaan pari tekstiä ja mietti, mikä oli kyseisten ihmisten kohtaloksi koitunut. Sydän rummutti villisti Harryn rinnassa, ja mielessään hän jo kykeni kuvittelemaan vanhempiensa haudan. Hän kiihdytti askeliaan ja tunsi käyvänsä jo hitusen levottomaksi; Hän ei ollut vieläkään löytänyt vanhempiensa hautaa, ja hän alkoi etenemään jo hautuumaan päähän. Katse eteni villisti hautakivestä toiseen, etsien ja etsien.

Harry hätkähti Hermionen ilmestymistä hänen selkänsä taakse. Hän oli ollut niin keskittynyt haudan etsimiseen ja vanhempiinsa, että oli jo lähes unohtanut tytön olemassa olon. Puristava pettymyksen varjo valtasi kuitenkin Harryn mielen Hermionen ilmoittaessa etteivät he löytäisi hänen vanhempiaan täältä.
Harry siirsi katseensa vaaleaan lumihankeen ja nyökkäsi raskaasti.
"En olettanutkaan löytäväni heitä vielä", Harry sanoi ääneen, lähinnä itselleen. Sitten hän nosti katseensa takaisin ystäväänsä.
"Jatketaanko matkaa?"

"Jatketaan vain", hän vastasi. He avasivat raskaan portin ja astuivat kadulle.
Hitaasti he kävelivät lumen narskuessa jalkojen alla.

Hermione katseli ympärilleen ajatellen tuota synkänoloista aluetta. Osa puista näytti palaneen pystyyn ja taloja oli harvakseltaan. Tunnelma oli aika synkkä. Hermione olisi tahtonut piristää Harrya, muttei saanut mitään ajatusta.

Hän ajatteli vanhempiaan. Ikävä puristi hänen rintaansa, mutta hänen vanhemmillaan ei ollut lasta. Unhoituttaminen oli ainoa tapa pelastaa heidät Voldemortin joukoilta. Sydämeen koski, mutta rakkaus voitti. Hän nyyhkytti hiljaa muistellessaan vanhempiaan ja yhteisiä aikoja heidän kanssaan.

Yhtäkkiä pikkulintu lensi hänen kasvojaan päin ja putosi maahan.
"Voi raukkaa, se on loukannut siipensä", hän sanoi surullisena.
Hän piti sitä hellästi kädessään ja otti sauvansa esiin ja kuiskasi: "Episkius."
Kuului pieni naksahdus ja siiven murtuma parani. Lintu nousi kenties hämmästyneenä siivilleen ja sirkutti onnellisena ennenkuin liihoitti pois.

Hän naurahti väkisin. Hän oli onnellinen, että sai linnun parantumaan ja iloisesti lentämään pois.

Alue oli synkkä, mikä sai Harryn ajatukset pysymään edelleen tiukasti hänen vanhempiensa kuolemassa. Kävellessään hän kuuli Hermionen hiljaisen nyyhkäisyn, mutta yritti olla kuin ei olisi tätä kuullutkaan; Hermionen tuntien tyttö tuskin olisi pitänyt ylimääräisestä utelusta. Harry kuitenkin pystyi arvaamaan, miksi tyttö oli surullinen. Retki ei ollut helppo kenellekään.

Pikkulinnun äkinnäinen ilmestyminen sai Harryn säpsähtämään. Hän oli vaistomaisesti tarrannut farkun taskussa olevaan sauvaansa, mutta huomattuaan hyökkääjän olleen vain lintu, Harry rentoutui. Mitään sanomatta Harry seurasi, kun Hermione paransi vahingoittuneen siiven. Hän seurasi hajamielisellä katseella linnun pois lentämistä ja huomasi toivovansa itsekin omistavansa siivet; olisi niin helppoa lentää kaikesta surusta kaus pois. Niin kuin lintu.

Hermionen kevyt naurahdus sai Harrynkin suupielen hitusen nytkähtämään. Tytön nauru oli aina ollut niin aitoa ja sydämellistä. Harry siiri katseensa Hermioneen, odottaen tämän ehdottavan minne he kääntyisivät.

Hermione vilkaisi ystäväänsä ja näki hänellä nopean hymyn. Hän tunsi sydämessään pienen piston, kun Ron ei ollu heidän kanssaan. Hän tunsi kylmien väreiden lävistävän kehonsa, kun Harry katsoi häntä odottavasti. Ehdotettuaan tutkimusten jatkamista, hän lähti verkkaisesti kävelemään, mutta hidasti kuitenkin ja kysyi yhtäkkiä sen mitä oli kauan pohtinut: "Luuletko, että hän palaa takaisin?" Itku kuristi Hermionen kurkkua, hän kaipasi Ronia niin mahdottomasti.

Hän pysähtyi ja katsoi maahan, ikävä jysähti läpi koko kehon. Hänen polvensa pettivät yhtäkkiä ja hän tunsi itkun purkautuvan valloilleen. Kun hän oli saanut itkeä itkunsa, lähti hän jälleen kävelemään tavallista hitaammin. Kun he olivat taivaltaneet hyvän matkaa, hän huomasi kaukana toisen hautausmaan. "Minusta tuntuu, että löydämme heidät tuolta", hän kuiskasi hiljaa olematta varma kuuliko Harry sitä ollenkaan.

Hermionen kysymys oli juuri se, mihin Harrykin olisi halunnut vastauksen. Hän oli vihainen Ronille ja tämän lapsellisuudelle, mutta toisaalta, kaipasi myös ystäväänsä kipeästi.
"En tiedä Hermione", Harry vastasi apeasti, raskaan huokauksen kera.

Hermionen yllättävä tunteenpurkaus, joka kirjaimellisesti veti tytön jalat alta, sai Harryn aluksi säikähtämään. Tyttö oli selkeästi murtunut ja kaikenlisäksi Harrysta itsestäänkin tuntui siltä ettei mielentilaltaan kykenisi auttamaan ystäväänsä. Siitä huolimatta, jokin sai Harryn silti toimimaan; kuin vaistonvaraisesti hän polvistui Hermionen viereen ja laski olkapäänsä isoveljellisen lämpimästi tytön nykivälle olkapäälle. Harry tunsi olonsa kiusalliseksi ja typeräksi, sillä hän ei tiennyt mitä sanoa tai auttaisiko hänen eleensä Hermionea sen paremmin. Toisaalta, tuntui myös luonnolliselta olla hiljaa; sanoja ei tarvittu, sillä he molemmat tiesivät surun syyn.

Harry ei tiennyt kuinka pitkään hän oli ollut polvillaan maassa tytön vierellä. Hermione kuitenkin sai itsensä koottua ja he jatkoivat matkaa. Harry kuitenkin huomasi tarkkailevansa Hermionea silmäkulmastaan, kaiken varalta, mikäli tyttö murtuisi uudelleen.
Hermionen ehdotus uudesta hautuumaasta sai Harryn kuitenkin havahtumaan. Hän valpastui ja vihreiden silmien katse terävöityi, katseen osuessa hautuumaalle. Jokin tuntui jyskyttävän jälleen Harryn sisällä ja Hermionen kuiskaus tuntui jäävän takomaan Harryn mieleen.
"M-mennään katsomaan", Harry sai kakaistua ja lähti kävelemään kohti lumista hautuumaata. Ehkä me löydämme heidät tuolta, ehkä me löydämme heidät tuolta...

Harryn askeleet tuntuivat raskailta ja jalat lähestulkoon lyijyltä, hänen lähestyessään kohti hautuumaan portteja. Harryn rinta takoi nopeasti, ja hetken hän jo pelkäsi sydämensä nousevan kurkusta ylös.
Harry oli juuri avaamassa hautuumaan rautaisia portteja, kun yllättävä ääni sai nuoren velhopojan säpsähtämään.
"Hei mitä te täällä hortootte?!", juro ääni kaikui lähistöltä, rikkoen hiljaisuuden. Harry kääntyi salamana kannoillaan ja nappasi automaattisesti taikasauvan esille. Hän kohdisti katseensa nopeasti vanhaan mieheen, joka seisoi noin parinkymmen metrin päässä heistä. Mies pitkä ja tummahiuksinen ja hänen ulkonäkönsä toi Harrylle etäisesti Hagridin mieleen, vain nuoremmassa mittakaavassa.
"Keitä te ootte?", mies kysyi ja lähestyi Harrya ja Hermionea. Harry puristi sauvaansa, osoittaen sillä edelleen mieheen kuin varoituksen merkiksi. Mies huomasi Harryn sauvan ja naurahti hyväntahtoisesti. "Panes nyt se poies, et sä tolla mitään tee. En oo teille uhkaks", mies sanoi ja levitteli valtavia käsiään viattomuuden merkiksi. "Oon muuten John", mies vielä murjaisi.

Harry tarkkaili miestä, mutta jokin miehessä sai pojan vakuuttuneeksi. Hän laski sauvansa, piilottaen sen takaisin farkkujensa taskuun. Hän kohotti epäileväisen katseen kuitenkin vielä Johniksi esittäytyneeseen mieheen, ja tämän kysyessä heidän nimiään, oli jo Harrylle hyvinkin selvää ettei hän tulisi oikeata nimeään paljastamaan. "Olen Ron", Harry valehteli, tarkkaillen miestä.

/Jes ihanaa sä teit sen! emmä tiä minkä mut sä teit sen!/

Harryn kyykistyminen hänen vierellään toi hänelle turvaa. Harry oli hänelle kuin veli ja hän arvosti tämän elettä suuresti. Sanoja ei tarvittu, joskus niitä vain ei tarvittu. Jatkan matkuessa hän tunsi Harryn katseen, muttei ollut huomaavinaan sitä. Hän aavisti tämän vain tarkkailevan hänen vointiaan.

"Mennään vain", Hermione vastasi ja lähti tämän rinnalla kohti porttia.
Kun he tulivat hautausmaan portille, Harry aikoi avata portin, mutta kiukkuinen ääni sai Hermionen pomppaaman miltei kuuhun, niin paljon hän säikähti tuota ääntä.

Mies vaikutti loppujen lopuksi ehkä kiltiltä, mutta turha ottaa riskiä, Harrykin oli selkeästi epäilevä. Kun mies esittäytyi Johniksi, Harry puolestaan kertoi olevansa Ron. Hermionen sydämessä tuntui pieni vihlaus, mutta hän ymmärsi juonen.

"Mi-minä olen hänen sisarensa Ginny", hän vastasi ja astui Harryn rinnalle.
Hän laittoi kätensä puuskaan ja työnsi sauvan hihaansa. Toisella kädellään hän tarttui Harryn käsivarresta ja puristi hiljaa. Hänen olonsa oli hivenen huono ja viesitti sen hiljaisella puristamisella.

Kylmät väreet lävistivät hänen kehonsa ja hän tunsi voivansa pahoin. Hän hengitti syvään ja huokaisi hiljaa. Hän piti silmiään kiinni hetken ja tunsi vointinsa kohenevan.

Hermione valehteli nimekseen Ginnyn ja tarttui Harrya käsivarresta. Hetken Harry tunsi kipeää ikävää, ja yritti todella kuvitella Ginnyn vierelleen; Ginnyn tuoksun, olemuksen, lämmön ja vahvan temperamentin. Hän ei ollut ajatellut Ginnya pitkiin aikoihin, mutta silti tiesi sydämessään ikävöivänsä tyttöä eniten maailmassa. Ero ei ollut kummallekaan ollut helppo, mutta ainoa järkevä vaihtoehto, sillä Harry halusi suojella Weasleyn perhettä ja rakasta pikku punapäätään Voldemortilta.

Harry vaistosi Hermionen levottomuuden. Hän itse yritti pysyä vahvana ja silmäili tuntematonta miestä tarkkaavaisesti. Hary itsekin tunsi olonsa erittäin surkeaksi ja hänen olisi tehnyt mieli vain jatkaa matkaansa. Jalat tuntuivat kuitenkin raskailta ja kroppa kapinoi matkan jatkamista vastaan.

John sen sijaa tarkkaili myös Harrya ja Hermionea, mutta miehen kapeille kasvoille oli ilmestynyt hymyn häivä. "No, Ron ja Ginny, otakstekste pari kupposta lämpimää, vaiks kaakaota jos mul on?", ukko kyseli ja kääntyi menosuuntaa päin, pitäen kuitenkin katseensa lapsissa kysyvästi.

Harry tunsi menevänsä hetkeksi sanattomaksi. John vaikutti entitä enemmän Hagridilta, mikä lisäsi vaistomaista luottamusta mieheen. Hetken Harry kuvitteli näkevänsä ison ystävänsä Johnin tilalla ja kuin automaattisesti hän nyökäytetteyään päätään kankeasti tarjouksen hyväksymisen merkiksi. John huomasi Harryn nyökkäyksen ja viittoi kädellään seuraamaan, lähtien itse kävelemään edellä.
Johnin käveltyä hieman kauemmaksi, Harry siirsi turtan katseensa Hermioneen.
"Emme kai voi muutamaan", Harry kuiskasi tytölle. Sitten hän lähti seuraamaan Johnia. Hän tiesi että tuntemattoman matkaan lähteminen oli täysin hullua näinä aikoina, mutta erittäin kova nälkä ja väsymys saivat Harryn silti liikkumaan Johnin perässä. Mielessään Harry silti epäili ettei Hermione ollut lainkaan tyytyväinen näinkin hulluun päätökseen.

Kurina hänen mahassaan voimustui, kun kuuli sanan kaakao. Hän oikeastaan rakasta kaakaota.
Itse asiassa John vaikutti hyvin mukavalta, mutta Hermione ei oikeastaan pitänyt yhtään järkevänä lähteä Johnin matkaan, vaikka tämä ei pahalta tyypiltä tuntunutkaan.

"Oletko varma että tämä on turvallista?" hän kysyi Harrylta, mutta myöntyi, sillä muuta vaihtoehtoa ei tainnut olla. Hän tarttui Harryn käteen, ehkä he voisivat sillä tavalla vahvistaa toisiaan.

Kun he kävelivät Johnin perässä, hänen ajatuksensa siirtyi erääseen punapäähänsä.
Ron missä sinä olet? Tuletko sinä koskaan luokseni takaisin? Oletko sinä elossa? Ethän ole loukkaantunut? Tahtoisin sinut luokseni?
"Tule takaisin!" hän havahtui omaan huutoonsa. John hänen edessään pompahti monta senttiä maasta säikähdyksestä ja hänen otteensa Harrysta irtosi.

Hän katsoi ystäväänsä. "An-teeksi, en tajunnut että ajattelin niin kovaa häntä", hän sanoi kyynel silmäkulmassaan. "Ketä", John kysyi häneltä, mutta hän painoi vain päänsä alas. Hän ikävöi Ronia todella, todella paljon. "Tuntuuko sinusta samalta?", hän kysyi hiljaa Harrylta, hän saattoi nähdä tämän silmistä kaipuun Ginnya kohtaan.

Harry itse ei ajatellut kävelessään oikein mitään. Hän keskittyi askeliinsa ja edessä päin etenevän Johnin selän tuijottamiseen. John oli lähes yhtä iso kokoinen ja ystävällinen kuin Hagrid ja hetken Johnin takin tuijottelun lomassa, kuvitteli Harry olevansa jälleen Tylypahkassa. Hän ikävöi Tylypahkaa ja kaikkea siellä olevaa. Hän muisteli menneitä kouluvuosia haikeasti ja hymähti miellessään muistellessaan ensimmäistä tapaamista Hagridin kanssa, ja lähes tulkoon naurahti muistaessaan Dudleyn siansaparohännän. Silloin kaikki oli ollut toisin.

Hermionen huudahdus sai myös Harryn hypähtämään lähes kahden jalan päähän Hermionesta. Hän irrotti kätensä Hermionen kädestä ja hetken katsoi tyttöä kuin puulla päähän löytynä. Melko pian syy Hermionen huutoon kuitenkin selvisi ja tavallaan Harry ymmärsi Hermionea.
Hermionen ikävä ja kipu olivat asioita joita Harry ei osannut käsitellä oikein. Hän tunsi menevänsä jälleen tuppisuuksi ja tunsi itsensä jälleen todelliseksi idiootiksi. Hetken huultaan purren, Harry kuitenkin huokaisi raskaasti ja siirsi vihreät silmänsä Hermionen tummiin. Hän ei ikävöinyt pelkästään Ginnya, vaan kaikkea entistä elämäänsä, mutta asian sanoiksi kääntäminen oli vaikeaa, joten hän tyytyi vain hitusen nyökäyttämään kömpelösti päätään.

John oli seuraillut tilannetta etäänpänä, ja vaikutti siltä ettei mies ollut vieläkään päässyt tilanteen tasalle. Mies silmäili nuoria punniten ja tämän olemuksesta kyllä huomasi, että miehen olisi tehnyt meli kysyä tilanteesta tarkemmin. John kuitenkin tuntui ymmärtäneen tilanteen herkkyyden, joten tämä kuitenkin päätti olla hiljaa. Melko pian matka jatkuikin.

Jonkin ajan kuluttua John oli johdattanut Harryn ja Hermionen pienen, rähjäisen ja neliskulmaisen mökin eteen.
"Tää mun mun koti", John virkkoi iloisesti hymyillen Harrylle ja Hermionelle, avatessaan asuntonsa ovea. Pieni valonkajo ilmestyi oven raosta. "Käykääs toki peremmälle", mies avasi oven sepposenselälleen ja saapasteli itse ensin sisään.
Harry seurasi Johnin esimerkkiä, ja silmäili taloa; Siinä missä Hagridin mökki oli ollut lämminhenkinen ja valoisa, oli tämä kaikkea muuta. Paikka oli ränsistynyt vuosien asumisen jälkeen, likainen ja synkkä. Pieni riippulamppu katossa valaisi asuntoa tuoden sinne edes pienen valonkajon, mutta sekään ei riittänyt pelastamaan asunnon surkeaa tilaa.
Harry seisoi hetken oven suussa, kuikuillen kysyvästi ympärilleen, ja etsien katseellaan paikkaa minne olisi lupa istuutua. John huomasi tämän ja huiskautti kädellään: "Nääh, istukaa minne nyt istutekaan. Mä menen laittaa sitä kaakaoo", ja näin mies poistui pieneen takahuoneeseen.
Harry astui peremmälle ja huomasi ensimmäiseksi pienen sohvan. Sohvan pehmeys houkutteli Harrya, mutta siitä huolimatta hän päätti istuutua kuin varmuuden vuoksi pienelle jakkaralle.
Harry oli hetken hiljaa, katsellen asuntoa tarkemmin, ja kuuli etäisesti kuinka John kolisteli keittiössä.

Harryn katse sai hänet rauhoittumaan pian. "Anteeksi", hän pyysi vielä kerran.
Hermione lähti seuraamaan Johnia ja Harrya, hän puristi kätensä vatsan ympärille, ikävä tuntui pahalta. Hän pysähtyi ja katsoi tähtiä.

Ron rakas, ole elossa ja palaa luokseni.

Hän huomasi noiden kahden olevan jo kaukana ja lähti heidän peräänsä, pieni ränsistynyt mökki, oli aika ankea, hän katsoi ympärilleen ja astui varovasti mökkiin Harryn perässä. Pieni kattolamppu valaisi himmeästi. Mies kehoitti heitä istumaan minne vain. Istuimina ei ollut kuin yksi jakkara, johon Harry jo istui ja sitten pieni sohva, yllättävää että ne kaikki mahtuivat tuohon taloon, joka muuten oli niin mahdottoman pieni.

Hän istuututui sohvalle ja piti käsiään sylissään.
Hänen sydämessään tuntui pisto, kun Ron ei istunut heidän kanssaan siinä.
Hermionesta tuntui niin pahalta, kun he olivat vihassa eroneet toisistaan, vaikka jos he olisivat sovussa olleet, niin eihän Ron silloin olisi lähtenytkään.

Hermione antoi katseen kiertää varovasti ympäri huonetta.
Keittiöstä kuului kolinaa ja John taisi hyräilläkin jotain kappaletta.
Hermionen katse pysähtyi sohvan vieressä olevalle pöydälle, siinä oli valokuvakehys.

Hän otti sen käteensä ja katsoi.
Kuvasta oli selkästi tuonakin päivänä pyyhitty pölyt, vaikka muu pöytä olikin pölyssä.
Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä.
"Harry", hän kuiskasi hiljaa ja ojensi kehystä sanoen: "Katso tätä."

Johnin lähdettyä keittiöön, laskeutui huoneeseen hiljaisuus. Harry ei silti tuntenut hiljaisuutta millään muotoa kiusallisena, vaan enemmänkin hetken lepotaukona. He olivat tarponeet pitkän matkaa, oleskellen lähinnä vain kylmässä ja pienessä teltassa, eikä oikean kodin tuoma lämpö ja rauhallisuus tehneetkään nyt lainkaan pahaa - vaikka sitten Johnnyn pienessä mökissä.

Siinä missä Hermione tutki asuntoa, tyytyi Harry ottamaan silmälasinsa pois päästään ja hieraisemaan silmiään rasittuneesti. Hermionen puhuminen sai Harryn kuitenkin havahtumaan, ja poika nousi jakkaraltaan Hermionen luokse, asettaen silmälasinsa takaisin päähänsä.
Kun Harry katsoi Hermionen antamaa pikkuruista ja selkeästikin vanhaa kuvaa, tunsi hän vatsansa vääntyvän hetkeksi ylösalaisin tiukkaan rutistukseen. Kuvassa oli aivan selkeästi John, mikä ei sinällään ollut yllättävää, mutta Harry kyllä tunnisti missä John seisoi... John seisoi Tylypahkan riippusillalla ja vilkutti kameralle hymyillen.
Harry räpytteli hetken silmiään, katsellen kuvaa. Kuvassa John oli nuori ja huolettoman näköinen nuori mies, jolla oli siistityt hiukset ja puuskupuhien koulupuku yllään. Kuva näytti vanhalta, ja vaikka kuvassa ei ollutkaan vuosilukua, olisi Harry voinut veikata kuvasta päätellen Johnin olevan nyt noin Hagridin ikäinen. Mitä luultavammin he olivat varmasti käyneet myös yhtä aikaa Tylypahkaa, huomasi Harry ajatelleensa.

Katseltuaan kuvaa, Harry kohotti katseensa Hermioneen. "Hänkin on siis käynyt Tylypahkaa", Harry töksäytti monotonisesti ja asetti kuvan takaisin pöydälle, miettien tilannetta uudestaan ja rypisti kulmiaan. "Luuletko, että hän olisi ehkä myös saattanut tunnistaa meidät?", Harry kysyi Hermionelta, madaltaen selkeästi ääntään, sillä kolistelu keittiössä tuntui hiljentyneen.

Hermione nyökkäsi ja kuiskasi: "Luulenpa niin."
Hän katsoi kuvaa vielä, kun John tuli huoneeseen.
"Se oon minä, minäkin olin Tylypahkassa", John sanoi äänessään ylpeyttä.
Hermione siirsi katseensa Johniin, jolla oli kuumaa kaakaota ja voileipiä tarjottimella.

"Noniin, ottakaas", tuo sanoi. Hermione otti leivän ja haukkasi palasen. "Mm. Herkullista", hän sanoi ja tunsi yhtäkkiä olevansa hyvin nälkäinen.
"Teiän ei tarvi pelätä minua. Hagrid on ystäväni ja kertoi, että te jossain vaiheessa olette tulossa tänne", tämä sanoi ystävällisesti.

Hermione vilkaisi Harrya ja käänsi katseensa Johniin. Aikoessaan sanoa jotain, John keskeytti ja sanoi: "Kyllä teistä näkee, ettette ole Weasleyta. Sitä paitsi tunnen heidät aika hyvin."
Hermione vilkaisi Harrya ja oli purskahtaa nauruun.
"Mutta ei teidän tarvi olla pahoillaan, olisin minäki kertonu olevani toisenniminen", John sanoi hymyillen.

"Mulla on Harry kuva sun vanhemmista", hän sanoi ja poistui hetkeksi ja takaisin tullessaan hänellä oli kuva kädessä. Kuvassa oli Sirius Musta, James ja Lily, John ja Hagrid. Kuvassa Lily painoi suukon Jamesin poskelle ja kuvassa näki, että tämä oli selvästi raskaana. John istui kuvassa Hagridin vierellä, jonka raskas käsi oli painanut Johnin kumaraan ja tämän ilme oli säikähtänyt.

Hermione siirtyi Harryn vierelle katsomaan kuvaa. "Sinäkin olet päässyt kuvaan", hän sanoi äänessä huvittuneisuutta.

// Hmm, ei John millään muotoa ole voinut rohkelikko olla, kun kerkesin jo mainita edellisessä vastauksessa että Johnilla oli kuvassa yllään puuskupuhin asu. :) //

John ilmestyi olohuoneeseen tarjottimiensa kanssa. Harry ja Hermione saivat vahvistuksen epäilyilleen Johnin ilmoittaessa olleensa Tylypahkan entinen oppilas. Ensimmäistä kertaa illan aikana Harryn kasvoille ilmestyi aito hymy, sillä John vaikutti selkeästi olevan ylpeä Tylypahka taustoistaan.

John kehotti Harrya ja Hermionea ottamaan kaakaota ja leipää, eikä nälkäistä Harrya tarvinnutkaan kahta kertaa käskeä. Hän tunsi itsensä nälkäiseksi ja kehotuksen myötä otti leipävadilta leivän, haukaten siitä ensimmäisen palan; Hermione oli ollut oikeassa, leipä oli herkullista.

Kun John mainitsi olevansa Hagridin ystävä ja kertoi että Hagrid oli maininnut heidän ilmestyvän jossain vaiheessa Godricin Rotkoon, kurtisti Harry epäileväisesti kulmiaan. Hän itse ei ollut kertonut hirnyrkeistä ja Dumbledoren jättäneestä tehtävästä kenellekään muulle kuin vain Hermionelle ja Ronille, ja siksi pieni epäilyksen varjo käväisikin Harryn mielessä ja hetken hän huomasi pohtivansa, mistä John voisi edes todistaa olevansa oikeasti Hagridin ystävä, eikä esimerkiksi kuolonsyöjä. Harry ei ollut maininnut hirnyrkeistä Hagridille tai lähdöstään. Toisaalta, saattoi kuitenkin olla myös mahdollista, että ennen kuolemaansa Dumbledore oli ehkä maininnut Hagridille hirnyrkeistä ja Hagrid rehtorin kuoleman jälkeen oli vain osannut laskea palaset yhteen. Siitä huolimatta Harry tunsi olonsa epämukavaksi ja huomasikin muuttuneensa hieman varautuneeksi.

Ennen kuin Harry kerkesi kuitenkaan sen enempää tilanteen mahdollisuuksia pohtimaan, hävisi John jälleen takahuoneeseen ja ilmestyi paikalle kädessään valokuva. Harry katsoi Johnin ojentamaa kuvaa ja hetken hänen olisi tehnyt mieli lyödä itseään äskeisten epäilyksiensä vuoksi, sillä jo pelkkä valokuva todisti Johnin olevan luotettava.

Harry katseli valokuvaa ja tunnisti henkilöiden kasvot yllättävänkin helposti. Erityisesti Harry jäi katsomaan äitiään, isäänsä ja Siriusta, ja tunsi omituista haikeaa onnellisuutta. Hän ikävöi Siriusta ja vanhempiaan, mutta nähdessään heidät onnellisesti yhdessä, ei Harry voinut muuta kuin tuntea tuon saman kuvasta välittyvän ilon.
Hän oli huomannut äitinsä pyöreän vatsan, ja Hermionen kommentti sai Harryn kasvoille hassunkurisen hymyn aikaiseksi; oli omituista kuvitella koko tilannetta.

//Mää huomasinki sen kanssa ja korjasin, Rohkelikossa sanan Tylypahkassa sanaan. Tästä onkin hyvä jatkaa. (://


Hermione katsoi kuvaa ja häntä huvitti Johnin ilme.
"Hagrid laittoi kätensä olalleni hieman yllättäen", John sanoi nuorten vielä katsoessa kuvaa.
Hermione naurahti ja siirtyi paikalleen ottaen toisen leivän. Hän puhalsi höyryävää kaakaota. Kaakao lämmitti mukavasti, kun hän hörppäsi siemauksen.

Hän venytteli lihaksiaan istuessaan sohvalla. John kertoili kokemuksiaan tylypahkasta ja Hermione pohdiskeli mitä kouluun jääville kuului. Tilanne oli huono, missään ei ollut turvallista. Tuskin edes tylypahkassa. Hän ei voinut olla ajattelematta tovereitaan.

"Mitähän muille kuuluu koulussa?" Hermione kysyi, ei kysyäkseen vain todetakseen Olihan Kalkaros nyt rehtorina. "Onkohan siellä kaikki hyvin?" Yksi kysymys oli ylitse muiden, mutta sitä hän ei enää tahtonut kysyä. Hän vain mietti hiljaa: "Ron missä sinä olet?"

Harry hymähti Johnin sanoille ja katseli Hagridia ja Johnia. Hetken Harry tunsi ikävän pistoksen Tylypahkaa kohtaan. Hän muisteli sen pitkiä käytäviä, oppiljastulvia, tunteja... kaikkea sitä, mikä nyt oli kaukana takana päin. Entiseen ei ollut enää paluuta.

John alkoi kertoilemaan omia muistelmiaan Tylypahkasta. Harry kuunteli Johnia ja naurahteli aina silloin tällöin Johnin sanoille. Tylypahkan muistelu teki kipeää, mutta silti Harry huomasi muistojen myös lämmittävän. Ajatus Tylypahkasta ja siellä vietetyistä vuosista tuntuivat vahvoilta ja sydäntä lämmittäviltä muistoilta, mutta ajatus ystävistä ja pohdinnat näiden tämän hetkisestä ahdingosta tekivät kipeää. Harry tiesi ettei edes Tylypahkassa ollut enää turvallista - ei ilman Dumbledorea.
"Ei taija teijän koululla mennä enää hyvin, hmh?", Harry havahtui yllättäen Johnin kysymykseen. Harry siirsi katseensa Johniin ja näki tämän synkän ilmeen. Harry arveli Dumbledoren kohtalon kiirineen myös Johnin korviin.
Hetken Harry kiemurteli tuolillaan. Hän tiesi vallan hyvin ettei Tylypahkalla mennyt hyvin, varsinkaan nyt kun Kalkaros oli rehtorina, mutta sanojen muodostaminen oli silti vaikeaa.
"Kalkaros johtaa nykyisin Tylypahkaa", Harry sanoi värittömästi. Vastaukselle John pärskäytti suullaan ja heilautti halveksivasti kättään, "Se vanha kiero", John mutisi Harryn sanoille, "Hagrid on kertonut hänestä. Hitsiläinen kun pääsiskin tapaamaan sen häiskän... Antaisin kyllä kunnolla selkää!" mies jylisi.

Harry vilkaisi Hermioneen tämän miettiessä ääneen muiden kohtaloa. Tytön katse oli kärsivä eikä Harry tiennyt, kuinka lohduttaisi tyttöä. He molemmat tiesivät ettei Tylypahkassa olleet asiat kunnossa. "He kyllä pärjäävät", Harry sai silti kakaistua suustaan ja siirsi katseensa eteenpäin synkeänä, "He ovat vahvoja."

Hermione nyökkäili Johnin jutuille ja huokaisi syvään, hänen ajatuksensa pyörivät Ronissa.
"Hyh Kalkaros kylmää aina", Hermione värisi sanoessaan sitä.
Kello löi yhtätoista, kun hän hörppäsi viimeisen siemauksen kaakaostaan.
"Harry, eikö meiän pitäs jo lähteä, jos me aiotaan sinne haudalle?" Hermione kysyi ystävältään.
Hermione nousi ja siirtyi ikkunan vierelle ja katsoi ulos. "Lumisade on lakannut", Hermione sanoi ja siirtyi Harryn vierelle.
"Kiitos John kaakaosta ja leivistä, ne olivat tosi hyviä", Hermione kiitti Johnia.

Hermione avasi ulko-oven ja nuuhkaisi iltayön raikasta ilmaa. Hän astui pihalle ja veti taskustaan myssyn päähänsä, toisesta taskustaan hän kaivoi lapasensa ja katsoi tähtitaivasta. "Tähdet ovat niin kauniita", hän kuiskasi hiljaa. Mielessään hän lähetti tähtien kautta Ronille terveisiä. "Kunpa hän palaisi", Hermione sanoi kyynel silmäkulmassaan. Hän tarttui Harryn käsivarteen ja lähti kävelemään tämän rinnalla kohti uudempaa hautausmaata.
Kun hän avasi portin, se natisi kylmästi, mutta paljon helpommin kuin vanhan hautausmaan portti.
Hän katsoi Harrya ja sanoi: "Hajaannutaan taas."



//Ohjaile sinä nyt tapahtumat sen haudan löytymiseen Mulla inspis on ehtynyt.//

Harry ei edes kyennyt pukemaan sanoiksi tuntemaansa inhoa Kalkarosta kohtaan. Hän tyytyi vain vilkaisemaan Hermioneen. Ajatus siitä, kuinka Kalkaros istui tälläkin hetkellä tyytyväisenä rehtorin tuolissaan, sai Harryn puristamaan kämmenensä nyrkkiin. Hetken hän kuvitteli, kuinka pääsisikin lyömään nyrkillään Kalkaroksen ilkkuvaan naamaan.

Harry havahtui katkerista ajatuksistaan Hermionen muistuttaessa haudasta. Hän siirsi katseensa nopeasti Hermioneen räpyttäen muutaman kerran tiheästi silmiään. Hermione kertoi lumisateen lakanneen, mikä sai myös Harryn vilkaisemaan ikkunasta ulos. Hän tiesi, että nyt oli aika lähteä.
"Näkemiin, John", Harry sanoi nousten ylös ja suoden vielä yhden katseen suureen mieheen. Mies hymyili ystävällisesti risuisen partansa takaa.
"Näkemiin, lapset. Muistakaa pitää ittsestänne huolta!", John huiskutti kättään, avaten nuorille oven. Harry siirtyi Hermionen mukana ulkoilmaan tuntien pakkasen jälleen kasvoillaan. Sitten he lähtivät.

Vierailu Johnilla oli saanut Harryn virkeämmäksi. Hän seurasi Hermionea, mutta tunsi tällä kertaa itsensä vahvemmaksi. Ehkä kaakaosta oli sittenkin ollut hyötyä.
Melko pian he saapuivat seuraavan hautausmaan eteen. Harry tunsi jälleen purevansa huulta nähdessään vanhat hautakivet. "Hyvä on", Harry vastasi Hermionelle hajaantumisesta ja lähti kävelemään valitsemaansa polkua pitkin. Kuten viimeksikin Harry tunsi sykkeensä nousevan. Hän piteli taikasauvaansa kädessään, antaen sauvan luoda hautakiville valoa ja huomasi kätensä tärisevän jännityksestä.
Äkkiä Harry tunsi, kuinka hänen hengityksensä salpautui ja vatsaan molskahti suuri kivi. Hän pysähtyi kuin seinään törmäten ja kivettyi erään vanhan hautakiven eteen. Hän luki hautakiven nimen uudestaan ja uudestaan epäilen itseään, mutta teksti hautakivessä ei silti muuttunut; hän oli viimein löytänyt etsimänsä.
Hänen vanhempiensa hauta, Potterien kivi, oli vanha ja rosoinen, ja näytti aivan siltä kuin sen luona ei oltaisi käyty aikoihin, mutta Harryn mielestä kivi oli silti kauneinta, mitä tiesi. Harry lysähti haudan eteen polvilleen ja tuijotti nimeä kiihtyneenä, lukien sen aina uudestaan. Kaikki tuntui epätodelliselta.

Hermione kiersi hautakiveltä toiselte ja totesi, ettei ollut vielä löytänyt mitään, mutta hän kuitenkin tiesi, että täällä se kivi olisi. Kun hän lopulta suoristi selkäänsä ja katsoi missä päin Harry olisi, hän näki tuon polvillaan erään kiven edessä. Hän tiesi heti, että tuo oli löytänyt sen, mitä etsittiin. Tyttö ei pitänyt mitään kiirrettä ystävänsä luo.
Hitaasti hän käveli tuota kohti ja katsoi tähtiä, ajatellen Ronia.
Miksi sinä olet niin jääräpäinen? Minun rakas jääräpääni. Hermione puristi kätensä rintaansa vasten, hän ikävöi Ronia. "Ron, ole kiltti ja palaa. Rakastan sinua", hän kuiskasi toiveensa nähtyään tähdenlennon taivaalla.

Hän puristi sauvaansa tiukasti käteen, sillä hautausmaa oli synkkä ja tunnelma oli surullinen. Kun hän lopulta tuli Harryn vierelle ja katsoi tuota. Hän olisi tahtonut lohduttaa tuota, mutta pysyi kerrankin viisaana hiljaa vähän aikaa.
Hermione lopulta kyykistyi nuorukaisen viereen ja asetti kätensä tämän olalle. Hän ei sanonut edelleenkään mitään, piti vain kättään lohduttavasti tuon olalla. Hän toivoi, että se edes toisi pientä valoa tähän synkkään tunnelmaan.
"Meidän pitäisi kai lähteä", hän sanoi lopulta ystävälleen ja nousi ylös. Hän ei pitänyt ahdistavasta tunnelmasta yhtään.

Ajatukset pyörivät Harryn päässä hurjasti. Hän oli löytänyt etsimänsä, mutta nyt hänestä tuntui siltä ettei hän olisi koskaan halunnut päätyä vanhempiensa haudan eteen.

Harry kuuli lumen narskumista selkänsä takana ja päätteli tulijan olleen Hermione. Hän ei kääntänyt katsettaan ystäväänsä, mutta tunsi tämän kämmenen olallaan. Harry tunsi kurkussaan raskaan palan ja olikin siksi salaa kiitollinen että Hermione osasi tällä kertaa olla hiljaa. Muutoin hän olisi varmasti purskahtanut itkuun.

Ystävykset olivat hetken vaiti, kunnes Hermione ehdotti pois lähtöä. Harrylla oli ristiriitainen olo; Tavallaan hän olisi halunnut lähteä saman tien, mutta toisaalta hän ei pystynyt siihen. Ei nyt kun oli viimein lyötänyt vanhempansa.
Harry oli hetken hiljaa katsellen lasittuneena hautaa. Sitten hän otti silmälasinsa pois päästään ja hieroi silmiään, huomaten niissä kyneliä. Hetken koottuaan itseään nousi hän viimein ylös.
"Odota hetki", Harry sanoi vaiteliaana ja osoitti sauvallaan vanhempiensa hauta kiveen. Kiven edustalle ilmestyi pieni ruusuinen seppele. Harry silmäili näkyä hetken, kunnes kääntyi ystävänsä puoleen sanoen: "Nyt voimme lähteä".

Poistuessaan hautausmaalta Harrylla oli kaikenkaikkiaan tyhjä olo. Hän ei tiennyt, mitä ajatella tai mitä sanoa. Tyhjyys puristi hänen rintaansa ja tuntui edelleen palana kurkussa. Viimein hän oli löytänyt etsimänsä, mutta se ei ollutkaan auttanut hänen oloaan, vaan päinvastoin saanut hänet entistä levottovammaksi.

Hermione tarttui Harryn käsivarteen varmistaakseen, että tuo ei tunteiden myllerryksen takia horjuisi. "Muista Harry, he kulkevat sydämessäsi mukana", hän sanoi ja lisäsi: "Aina."
Hermione puristi tämän käsivartta toverillisesti ja huokaisi syvään. Hän alkoi väkisin muistelemaan vanhempiaan, jotka eivät edes muistanneet häntä. Hän oli joutunut pyyhkiytymään pois heidän mielistään, vain suojellakseen heitä.

Kun he olivat kulkeneet muutaman askeleen hän alkoi katsoa jälleen hautakiviä. "Katso Kendra ja Ariana Dumbledore", hän kuiskasi Harrylle. Hän kumartui haudalle ja ihmetteli, miten kivi oli puhdas, aivan kuin lumi ei olisi koskaan tarttunutkaan siihen.
"Ovatkohan nämä professorin sukulaisia?" hän kysyi ja arveli, että Harry saattaisi jopa tietää, sillä tuo oli ollut paljon Dumbledoren kanssa tekemisissä.