Omituisten tapaaminen

Luna messiin!


Maanantai 14.9.1992



Edellinen kouluvuosi oli hänen elämänsä onnellisinta aikaa, hän ei arkuutensa takia ollut paljoa ystäviä saanut, mutta hän kuitenkin nautti olostaan koulussa. Kesälomalla isäkään ei ollut häntä kohdellut kaltoin, sillä hän oli saanut hyviä arvosanoja. Randa oli oikein hämmentynyt, kun isä ei lyönyt häntä kovinkaan usein ja äitikin uskalsi käyttää sauvaansa ja parantaa murtumat heti.
Kesään mahtui suruakin. Randan isoäiti kuoli tämän silmien edessä, hautajaisten jälkeen isoäiti kuitenkin palasi aaveena takaisin kotiin.


Uusi lukukausi oli alkanut, Randa oli edelleenkin pukeutuneena beduiiniasuun. Hän ei ollut uskaltanut siitä vielä luopua. Jotkut varsinkin ekaluokkalaiset tuijottivat häntä välillä hyvin pitkään. Luihuiset jopa pilkkasivat häntä, vanhempia oppilaita myöten.
Päivällä oli taas muuan luihuinen sanonut niin pahasti hänelle, että hän itkien juoksi pihamaalle.
Hän juoksi pitkän matkan ja saapui metsän reunalle.

Hän lähti kävelemään pientä polkua pitkin ja saapui aukiolle jota ympäröi isot kivet ja puita, erään ison kiven vierellä hän näki pienen ja ison hevoskotkan. Iso hevoskotka oli kastanjan ruskea ja pienempi pronssinen. Hän meni muutaman askeleen lähemmäs ja näki pienen ympärillä kuoria, se oli näköjään vastakuoriutunut.

Randa muisteli mitä oli lukenut hevoskotkista isoäidiltä saamastaan kirjasta. Kirjan nimi oli: "Taikamaailman eläimet, pienet ja suuret." Hän muisti ettei, saanut kumartamatta pyrkiä lähelle, sillä se saattoi olla hengenvaarallista. Hän perääntyi arkana taakse päin ja kompastui viittansa ja pyllähti kiveä vasten. "Ai", hän sanoi ja hieroi takalistoaan. Kun hän pääsi ylös hän näki vierellään vaaleahiuksisen tytön. Hän muisti tästä vain, että hänet oli paria viikkoa aiemmin lajiteltu Korpinkynteen. "He-hei. Ku-kuka o-olet?" hän kysyi hiljaa, toivoen että tyttö kuulisi sen toistamatta.

Luna Lovekiva oli pari viikkoa sitten lajiteltu tupaan nimeltä Korpinkynsi. Tämä nuori nainen sai tupansa älykkyytensä takia, mitä ei uskoisi hänellä olevan. Luna on saanut matkan varrella pientä kiusoittelua, mutta hän ei ole pistänyt sitä pahakseen. Eihän hän välitä kiusaamisesta, vaan on aivan oma itsensä muista riippuen. Luna oli outo, sen kaikki tiesivät. Hän piti taikasauvaansa korvansa takana ja lukee lehtiä väärinpäin. Neidon outouksista oli pitkä lista, eikä niitä voinut noin vain luetella.

Lunalla oli päällään vaaleansininen takki, kun ulkona oli pieni vilu. Jaloissaan hänellä oli tummansininen pieni hame, mikä peitti hänen sääret. Hän oli nyt ruokkimassa hevoskotkaa, mikä totteli häntä hyvin. Hevoskotka oli nelijalkainen ja kahdella kookkaalla siivellä lentävä taikaeläin, jonka ruumiin yläosa lapoihin asti oli kotkan ja alaosa hevosen muotoinen. Ennen ruokkimistaan Luna oli kumartanut hevoskotkan edessä, jolloin hevoskotka oli vastannut kumarrukseen. Lovekivan tytär syötti hevoskotkalle lihaa, sillä olivathan hevoskotkat lihansyöjiä.

Luna kuuli jonkun noidan ääntä selkänsä takaa. Luna käänsi katseensa tuohon neitiin, joka oli selvästi jostain muualta kuin Iso-Britanniasta, jännää. Itse Luna oli syntynyt Iso-Britanniassa, minkä vuoksi hän oli päässyt Tylypahkaan opiskelemaan yliluonnollisia kykyjä. Toisella nuorella naisella oli beduiinipuku, mikä oli tutun näköinen Lunalle. Luna voisi hyvinkin sovittaa tuota pukua päälleen. Tummapukuinen noidan alku kaatui, mutta nousi sitten myöhemmin ylös. Lunan huulilla oli ystävällinen ja erikoinen hymy, mikä oli osoitettu toiselle noidalle. Nyt Puuskupuh-tuvassa oleva noita kysyi, että kuka Luna oli. Tummapukuinen näytti olevan melko arka, kun puhui niin hiljaisella äänellä.
”Hei, minä olen Luna Lovekiva”, hän esitteli itsensä ystävälliseen äänen sävyyn. Lunasta tuo noita oli mielenkiintoisen näköinen, johon voisi paremminkin tutustua. Lovekivan tytär lisäsi hetken hengähdettyään:
”Mikä on sinun nimesi? Tuletko jostain toiselta planeetalta, kun et näytä olevan samasta maasta mistä minä olen?” Lovekiva puhui kuin puhuisi vanhalle, rakkaalle ystävälle, kenet hän olisi jo aikaisemmin tuntenut. Luna osasi jollain keinolla aina ystävystyä muiden kanssa, eikä siihen tarvittu pakkotutustumista.
”Satutko sinä muuten muistamaan, missä on kirjasto? Itselläni ei ole siihen riittävää suuntavaistoa, jos sitä ei paremmin voisi sanoa. Minun tarvitsisi lainata kirja, mikä kertoo hevoskotkista. Haluan nimittäin omistaa sellaisen, ellei se ole kiellettyä”, Luna kysyi, toiselta noidalta, että missä mahtoi sijaita kirjasto. Luna ei ole kovin hyvin tutustunut vielä Tylypahkaan, sillä onhan hän vasta uusi oppilas.

"O-olen Randa Mohandosh", hän sanoi ujosti, mutta kun tyttö kysyi oliko hän toiselta planeetalta, hän naurahti vapautuneemmin ja vastasi: "Olen Saudi-Arabiasta, Dumbledore kävi meillä pari viikkoa ennen koulujen alkamista ja lupasi ottaa minut kouluun."

Randasta tuntui melkein heti, kuin hän olisi tuntenut Lunan pitemmän aikaa.
Tyttö uteli kirjastoa, niinpä Randa vastasi melko pian: "Muistan toki. Voin näyttää sinulle missä se on." Sitten hän jatkoi: "Minulla on ikivanha kirja 'Taikamaailman eläimet, pienet ja suuret', sain sen isoäidiltäni, kun tämä kuoli." Hän kertoi ja lupasi: "Voin näyttää sitä sinulle joku päivä, se on mielenkiintoinen."

Kun hän jutteli Lunan kanssa pihamaalla, heitä kohti lensi pöllö. Randa tunnisti sen setänsä pöllöksi. Hän kaivoi taskustaan kuivattua lihaa ja antoi pöllölle. Se nokkaisi lihan suuhunsa ja Randa irroitti pienen paketin tämän jalasta.
"Olet tyttö taas aloittanut koulusi, mutta unohdit muistipallosi. Tuo kunniaa nimellemme. Dul Ai"
Randa avasi paketin, kun oli lukenut viestin sen päältä ääneen. Paketissa oli tuttu muistipallo, jonka hän puristi käteensä. Onneksi se ei täyttynyt punaisesta savusta.

"Minä tohelo olen niin muistamaton, että unohdin muistipallon kotiin", hän naurahti iloisesti hymyilevälle Lunalle.
"Hymyiletkö sinä aina?" hän kysyi ihan tosissaan tytöltä.

Tummapukuinen noita kertoi nimekseen Randa Mohandosh, minkälaista nimeä Luna Lovekiva ei ole koskaan aikaisemmin kuullut. Randa oli mukavankuuloinen nimi kauniille noidalle. Randa kertoi olevansa Saudi-Arabiasta, mutta Dumbledore oli kuulemma antanut luvan Randan tulla Tylypahkaan opiskelemaan.
”Itse olen alun perin täältä, Iso-Britanniasta. Tervetuloa vain, Randa Mohandosh. On mukava tavata uudenlainen ystävä. Ainut ystäväni täällä on ollut tämä hevoskotka, mikä pitää lihasta”, Luna Lovekiva kertoi oman tarinan ystävistään, mitä oli vain vähän. Luna antoi palan lihaa hevoskotkalle, joka ahmaisi sen nopeasti.

Randa Mohandosh lupasi näyttää Lunalle, missä kirjasto sijaitsi. Tuolla tummalla noidalla oli hänen puheiden mukaan kirja 'Taikamaailman eläimet, pienet ja suuret', jonka hän oli saanut isoäidiltään. Randa sanoi, että hän voisi näyttää sitä joku päivä, kuulemma kirja oli mielenkiintoinen.
”Otan osaa isoäitisi kuolemasta. Itse olen menettänyt yhdeksänvuotiaana oman äitini, mutta pysyn siitä huolimatta positiivisella mielellä. Kannattaa sinunkin kokeilla, jos olet surun vallassa”, Luna antoi vinkin Randalle, että hän voisi pysyä positiivisena, jos siihen on tarve. Hän jatkoi:
”Kiitos vain. Olisi mukavaa, jos voisit tässä lähi aikoina näyttää kirjaston.”

Lunaa ja Randaa kohtaan lensi pöllö, mikä antoi Randalle kirjeen. Mielenkiintoista. Randa antoi pöllölle lihaa, mistä hevoskotka piti. Toinen noita luki kirjeen ääneen. Mikä oli muistipallo?
”Mikä mahtaapi olla muistipallo?” Luna halusi tietää.
”Jos haluat, niin voit kokeilla syöttää lihaa hevoskotkille. Siis jos vain haluat”, Luna neuvoi, että Randa voisi syöttää hevoskotkaa, ellei toinen ole jo aikaisemmin syöttänyt niitä. Randa kysyi, että hymyilikö Luna aina. Lovekivan tyttären huulilla oli edelleen se sama hymy, eikä se ollut vielä hyytynyt. Lovekiva vastasi ystävällisesti:
”Tavallaan. Jos on positiivista, pidän mieleni onnellisena. Jos taas on negatiivista, hymyni pysyy kasvoillani.” Luna halusi tutustua Randaan, joka oli mielenkiintoinen noidan alku.

"Olenhan minä vähän surrut, mutta täällä olen muutenkin ollut iloisempi, kun kotiväkeen on matkaa", Randa sanoi ja lupasi pitää mielensä positiivisena.
Kun Luna kysyi muistipallosta, hän otti sen laatikosta käteensä ja antoi tämän Lunan käteen ja selitti: "Kun puristat sitä tiukasti, niin jos savu on punaista, olet unohtanut jotain. Minä esimerkiksi unohdan joskus kirjan luokkaan tai sen missä on seuraava tunti."

Luna ehdotti hevoskotkan ruokkimista ja Randa innostui siitä. "Haluaisin kyllä tutustua uusiin eläimiin, olen vain kirjoista lukenut niistä", hän sanoi Lunalle. Kaivettuaan taskusta kuivattua lihaa hän kysyi: "Kelpaakohan tämä niille?"

Lunan selitys hymystä, oli jotenkin sekava, mutta mitä enemmän Randa sitä mielessään pohti, sitä enemmän hän alkoi ymmärtää häntä.
"Tiedätkös, tuo selityksesi kuulostaa niin kummalliselta, että minä pidän sitä jopa järkevänä", Randa sanoi hymyillen ja jatkoi nopeasti: "Toivottavasti en loukannut sinua, minun on niin vaikea ymmärtää välillä teidän tapoja."

Hän oli kuitenkin iloinen siitä, että saattoi puhua kelle tahansa, ilman että saisi siitä nyrkiniskuja, huutoa tai muuta ikävää. Hän piti tuosta mutkattomasta tytöstä, joka tuntui vain olankohautuksella ohittavan kaikki herjat sun muut ikävät asiat. "Voisinpa olla sinun kaltaisesi ja olla välittämättä muiden mielipiteistä", hän sanoi haaveillen ja jatkoi: "Sinä olet niin mutkaton ja", hän ei tiennyt mitä olisi sanonut, niin haltioissaan hän oli tuosta tytöstä. Hän ei ollut koskaan tavannut samanlaista kuin Luna.
Tämä oli niin erikoinen, että oli Randalle paljon tavallisemman oloinen kuin muut.

Luna Lovekiva otti käteensä Randan tarjoaman muistipallon. Sitten Randa selitti, että mikä tarkoitus muistipallolla oli. Luna vastasi:
”Tuohan on kätevä. Voisin itsekin joskus kokeilla moista. Mistä noita saa?” Lunan äänensävy oli ystävällinen. Hänen pieni, mutta siitä huolimatta suloinen ja kaunis hymy ei karannut Lunan kasvoilta, vaan pysyi edelleen hänen kasvoillaan.

Randa siis halusi ruokkia hevoskotkia, kivaa! Randa kertoi, että hän halusi tutustua uusiin eläimiin, johon Luna vastasi:
”Itsekin olen aina innoissani, kun saan tutustua uusiin eläimiin. Hevoskotkien kohdalla olen tutustunut sen verran, että haluaisin itselleni sellaisen. Olisi mukava ruokkia lihaa toiselle, mitä itse ei syö.” Randa kysyi, että kävisiköhän kuiva liha. Totta kai se käy, ovathan hevoskotkat lihansyöjiä.
”Hevoskotkat ovat lihansyöjiä, joten tuo kyllä kelpaa. Kokeilepas. Tarjoa sitä hevoskotkalle, niin se nappaa lihan itselleen. Älä ole paniikissa, muuten tämäkin on”, Luna kertoi muutaman vinkin, jotta hevoskotka ottaisi itselleen kuivatun lihan palasen.

Luna Lovekivaa ei loukannut se, mitä Randa sanoi hymyselityksestä.
”En toki, minä en loukkaannu”, sinisilmä sanoi Randalle, kun hän toivoi, että Luna ei olisi loukkaantunut.
”Kiva, että pidät selitystäni järkevänä. Harvat ihmiset pitävät minua järkevänä, mutta olenhan minä Korpinkynnestä.” Luna tosiaan oli hyvä oppilas Korpinkynteen, sillä olihan hän sisimmässään viisas, mutta sitä ulospäin ei ole vielä näkynyt, koska kaikki pitävät häntä outona noitana. Paisti että Randa ei tainnut pitää Lovekivaa outona, siltä se tuntui.

Lovekiva sai kehuja Randalta, mitkä nostattivat Lunan suloista hymyä.
”Kiitos, Randa. En vain ymmärrä, että miksi kehut minua. Olenhan outo, eikös?” Luna kiitti Randaa kehuista, mutta ihmetteli sitä, että miksi sai ylipäätänsä kehuja toiselta. Lunasta oli mukava tutustua beduiinipukuiseen noidan alkuun, joka tuntui samanlaiselta noidalta kuin itse Lovekiva.
”Kuules Randa, haluan ehdottaa sinulle yhtä asiaa. Mitäs sanoisit, jos kävisimme joku täysikuu yhdessä Tylyahossa, Rääkyvässä Röttelössä? Haluan saada tietää, että miksi juuri tuolloin on kuulunut valitusta ja kiljumista. Eikö kuulosta hauskalta?” Luna ehdotti Randalle. He saattaisivat tutustua tuolloin paremmin toisiinsa, ja Luna Lovekiva saattaisi saada tietoonsa, että miksi juuri täysikuun aikaan Rääkyvästä Röttelöstä kuuluu kummallisia ääniä.
"Vaikka meidän ikäiset sinne eivät pääse, mutta voimmehan me käydä siellä ilman lupaa, jos vain haluat?" Lovekiva todella halusi käydä siellä, vaikka joutuisi rikkomaan sääntöjä.

"En tiedä mistä niitä voi ostaa, sain ensimmäisen muistipalloni mummolta, mutta kun eräs luihuinen rikkoi sen, niin setäni lähetti minulle uuden", hän vastasi Lunan kysymykseen.

Hän oli jännittynyt kun sai mahdollisuuden ruokkia hevoskotkaa. Hän muisteli mitä oli lukenut niistä. Hän oli hermostunut, mutta rohkaisi mielensä.
Randa astui lähemmäs ja kumarsi syvään pitäen katseensa hevoskotkassa.
Tämä kumarsi takaisin, niinpä Randa ojensi kädessään lihapalaa tälle. Hevoskotka astui lähemmäs ja nappasi lihapalan suuhunsa.
Randa kaivoi taskustaan toisenkin lihapalan, jonka tämä antoi poikaselleen.

Hän ojensi kätensä hevoskotkaa kohti joka kurottautui tämän kädelle. Hän silitti hellästi tämän nokkaa ja sulkamaista otsalohkoa.
"Tämähän on tosi kiva otus", hän sanoi Lunalle iloisena.

Kun Luna kysyvästi kertoi olevansa outo Randa mietti tuota hetken ja sanoi lopulta: "Sinä olet outo, mutta hyvällä tavalla. Sinä olet niin outo, ettet minusta ole lainkaan yhtä outo kuin nuo muut." Hän hymyili leveästi ja ystävällisesti Lunalle.


Randa pohti ehdotusta mennä rääkyvään röttelöön. "Niin tuota, en oikein tiedä", hän sanoi takellellen, toisaalta häntä kiehtoi tehdä kerrankin jotain luvatonta.
"Toisaalta, se olisi kyllä kiehtovaa", hän jatkoi pohtivalla äänellä.
Hän katsoi hymyilevää Lunaa, tämän silmät tuikkivat mielenkiintoa ja ystävällisyyttä.
Randa vastasi hänen hymyynsä, vaikkei sitä nähnytkään hänen huntunsa alta. ja sanoi lopulta epäröiden: "Okei, minä tulen, jos lupaat, ettet jätä minua sinne yksin."
Hän tahtoi varmistaa, että tyttö todellakin oli ystävä hänelle, eikä vain hyvä näyttelijä.

Luna Lovekiva kuunteli, että Randan edellisen muistipallon oli rikkonut joku luihuinen, surullista. Luihuiset ovat aina olleet ilkeitä, eikä niiltä saa armoa helposti, ellei kyseessä ole ystävä. Randan setä oli mukavana ostanut uuden muistipallon entisen tilalle, mikähän oli vain hyvä juttu.
”Luihuiset eivät aina ymmärrä, mitä heidän päässään liikkui. Itse koetan olla ärsyttämättä niitä, vaikka en pelkääkään heitä”, Luna puhui nyt luihuisista Randalle, mitkä saivat joskus muut ärsyyntymään.
”Jos saat jotain negatiivista sanomista luihuisilta, niin älä välitä. He itse ovat pelkkiä pelkureita”, Lovekivan tytär antoi pienen vinkin Randalle luihuisista. Heidän negatiivisista kommenteista ei todellakaan tarvinnut välittää.

Luna Lovekiva katseli, kuinka hyvin Randa Mohadosh osasi ruokkia hevoskotkia.
”Olet selvästi lukenut isoäidiltäsi saaman kirjan melko hyvin? Pärjäät loistavasti hevoskotkien kanssa.” Nyt vuorostaan Luna antoi pari kehua Randalle, mitkä pitivät paikkaansa.
”Älä hermoile, Randa. Se ei auta ollenkaan elämän kulkuun. Pidä mielesi ja asenteesi rentona ja ajattele positiivisesti, niin sinulle ei käy kuinkaan.” Lunan hymy ei vieläkään ollut hyytynyt pois hänen kasvoiltaan. Siniset silmät katselivat beduiinipukuista Randaa.
”Saanen kysyä, että miksi pidät päälläsi beduiinipukua? Kuuluuko se jotenkin Saudi-arabialaiseen tyyliin?” Luna kysyi Randan päällä olevasta beduiinipuvusta, mikä oli kaunis Luna Lovekivan silmille.

Sinisilmä kuunteli, kun Randa puhui, että ei oikein tiennyt, tullako Rääkyvään Röttelöön vai eikö.
”Voisit sinä tulla. En nimittäin yksin sinne halua mennä. Sitä paitsi haluan tutustua sinuun paremmin, Randaseni”, Lovekivalla ei ollut tapana puhua ’Randaseni’ –tyylillä, mutta nyt se tuntui hänen mielestään oikealta sanalta. Randan mieli taisi muuttua, kun hän sanoi, että se voisi olla kiehtovaa. Ei Luna missään nimessä jättäisi Randaa yksin Rääkyvään Röttelöön.
”Miksi sinä moisia luulet? En jättäisi sinua sinne yksin, varsinkaan kun olet mukavan oloinen kaveri. Sitä paitsi jos jäämme kiinni, niin minä olen vastuussa. Turhaan sinä pelkäät”, Luna vastasi siihen, että lupasi olla jättämättä Randaa yksin.
”Milloin mahtaapi olla seuraava täysikuu?” Luna esitti kysymyksen Randalle, jos hän sattuisi tietämään, että milloin olisi seuraava täysikuu.

”Niin, haluatko nyt näyttää sen kirjaston? Olisi mielenkiintoista saada lisätietoa hyvin pian näistä mielenkiintoisista hevoskotkista. Tiedätkö sinä, Randa, että voiko noita omistaa hevoskotkaa?” Luna tiedusteli kirjastoasiaa, mikä oli jäänyt sikseen, kun puheen aiheet olivat vaihtuneet. Lovekivan tytär halusi itselleen hevoskotkan, sillä hän oli rakastunut niihin parin päivän aikana, kun hän oli käynyt ruokkimassa niitä joka päivä.

Randa jaksoi ihailla Lunan lujapäisyyttä. Olisipa se niin helppoa antaa pillka-asioiden vain mennä ohi ajatusten. Hän tunsi punastuvansa mielihyvästä, häntä harvoin kehuttiin. Hän todella piti hevoskotkasta ja vieläkin silitti tämän sulkia ja vaivihkaa antoi vielä yhden lihan taskustaan.

Randa havahtui tämän uteluun beduiiniasusta. "Minä olen 6-vuotiaasta asti pukenut tämän päälle. Arabi-Maissa ja varsinkin beduiinien parissa tytöt hunnutetaan 6-vuotiaina. Ainoastaan silmät ja kädet ranteista alaspäin saa näkyä. Ja hiusten on oltava palmikolla", hän selitti ja jatkoi: "Ainoastaan sukulaismiehillä on oikeus nähdä koko kasvot ja kädet ja jalat kokonaan, jos vieras näkee sinulta muut kuin kämmenet ja silmät, voit siitä hyvästä menettää jopa henkesi."

Hän saattoi nähdä Lunan kasvoissa muutoksen.
"Minä niin tahtoisin päästä irti perinteistä, äitikin sanoi toivovansa minun pääsevän kahleista ja länsimaistua. Hän sanoi kestävänsä paremmin sen että olisin täällä parempiarvoisena, kuin se että olisin hänen luonaan miesten alistettavana", Randa sanoi ja tunsi itkun tulevan kurkkuun.

Kun asia kääntyi rääkyvään röttelöön hän tunsi taas jännityksen kihelmöinnin, kun hän lopulta sanoi: "Minä tulen. Minäkin haluan tutustua sinuun paremmin, vaikka minusta tuntuu että olemme aina olleet ystäviä."
Hänen silmänsä tuikkivat ystävällisyyttä, hän vilkaisi ympärilleen ja kun ei nähnyt toisen sukupuolen edustajia, hän otti hetkeksi hunnun kasvoiltaan ja antoi toisen nähdä iloisen hymynsä. Hän kuitenkin hetken päästä laittoi sen takaisin, Lunan kysyessä kirjastoa.

"Toki voin sen heti näyttää, sinne onkin aika sokkeloinen matka", hän sanoi ja otti pari askelta linnan suuntaan, vilkaisten seuraisiko Luna häntä.

Luna Lovekiva kuunteli, kun Randa puhui beduiinipuvusta. Jo kuusivuotiaana lapsi joutui pukemaan beduiinipuvun päälleen, ei voi olla. Randa sanoi, että hiusten oli oltava palmikoilla, mikä se mahtoi olla?
”Mikä on palmikko?” Luna Lovekiva kysyi uteliaana toiselta noidalta. Lunasta Randa oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus, johon voisi paremminkin tutustua. Nainen voi siis menettää henkensä, jos vieras näkee beduiinipuvun alta jotain, mitä ei kuuluisi nähdä, kamalaa.
”Hirveää tuo, että voi menettää henkensä. Toivottavasti sinä et joudu hirtettäväksi”, Luna esitti toivomuksensa siitä, että Randa ei saisi menettää henkeään. Lovekivan tyttärelle se olisi kurjaa, vaikka ei tuntenutkaan Randaa kunnolla.

Luna kuunteli, kun Randa puhui perinteistä. Miehet olivat suurimmaksi osaksi melkein kaikissa maissa yliarvostettuja, minkä seurauksena naisten arvo on jäänyt matalaksi.
”Miksi naisia pidetään matala-arvoisempina kuin miehiä? Eihän siinä ole mitään järkeä”, Lovekiva kysyi, kun sai suunvuoron hetkelliseksi. Randalla tuli tekstiä suusta, mutta sehän oli vain hyvä asia.
”Eihän meissä naisissa ole mitään vikaa, kun taas miehet eivät osaa arvostaa meitä”, sinisilmäinen noita sanoi oman mielipiteensä naisista, jotka kaipaavat enemmän arvostusta.

”Mistäs sitä ikinä tietää, jos olemmekin joskus tunteneet? Itsestänikin tuntuu aivan siltä, että tunnemme toisemme”, Luna vastasi siihen, kun Randa sanoi, että Luna ja hän olisi ollut ystäviä aina. Randa otti beduiinipukunsa pois, jotta Luna voisi nähdä tuon suloisen noidan hymyn.
”Sinäkin siis hymyilet. Hymyileminen on arvokasta, itse ainakin arvostan sitä. Kun hymyilee, niin alkaa myös naurattaa. Nauru pidentää ikää, niin minulle on kerrottu”, Luna Lovekiva vaihtoi puheenaiheen nyt hetkeksi nauramiseen, mikä oli positiivinen aihe.

Luna lähti seuraamaan Randaa. Jos Randa lähtisi nyt näyttämään tietä Lunalle kirjastoon, niin Luna lähtisi hänen peräänsä. Jos taas Randa jäisi paikoilleen, niin seisoisi myös Lunakin paikoillaan.

Luna ilmaisi, ettei tiennyt palmikkoa, Randa varmisti, ettei kukaan miespuolinen ollut nähtävillä ja laski abayan pään suojalta. Hänen pitkä sysimusta tukka oli suurella palmikko-letillä ja se ulottui alaselkään. Hiuksissa oli pieniä timantteja koristeina, hänen äitinsä oli ostanut niitä suqista ja maksanut länsimaiselle kampaajalle, että tyttö saisi niitä muutaman hiuksiinsa kiinni.

Kun tuli puhetta naisten tasa-arvosta Randa pohti hetken ja sanoi oman näkemyksensä siihen, miksi miehiä arvostettiin enemmän: "Koska miehet on vahvempia kuin naiset."
Hän ajatteli sen olevan yksi suurimmista syistä, koska sehän oli aika yleistä.

"Mitäpä jos olemme entisessä elämässä tavanneet?" hän pohti ääneen, kun tuli jälleen puhetta tuntemisesta. Hän piti Lunasta hyvin paljon. Ja hänen hymynsä oli sädehtivä kun hän piti huntua pois kasvojensa edestä.
"Se on mielestäni ihan järjellistä, että hymy on arvokas, sillä se piristää monen päivää taatusti", hän alkoi tuntea kylmää ja lupautui näyttämään Lunalle kirjaston.

Hän lähti kävelemään kohti linnaa ja sanoi: "Eksyin viimevuonna montakertaa ja löysin erään taulun takaa käytävän joka johti kirjastolle." Hän lähti kävelemään kellotornin ovea kohti, sieltä pääsisi nopeasti sisälle.

"Tuolla on tuo vanha lihava mies", hän osoitti Lunalle taulua ja jatkoi: "Sen käytävä vie kirjaston käytävälle, löysin sen sattumalta, se pitää kuulemma puuskupuheista, mutta myös muista, luihuisille se ei kuulemma avaa ovea."
Randa käveli Luna kannoillaan taulun eteen.

Taulun miehellä oli päälaki kalju ja vain korvien yllä valkeaa tukkaa. Mies oli tukeva ja näytti nukkuvan. "Anteeksi", Randa sanoi taululle. Taulu heräsi ja sanoi: "Päivä Randa, sinä ahkera tyttönen. Haluat varmaan kirjastoon."
Randa vastasi taululle: "Kyllä vain, tässä on Luna, uusi ystäväni, lupasin näyttää hänelle kirjaston." Hän kääntyi Lunaa kohti ja sanoi: "Luna tässä on Sir Kirjanan."

Kun taulu avasi salaoven, Randa astui sisään ja varmisti, että Luna tuli perästä.
"Täällä on aika pimeää", hän sanoi ja otti taikasauvansa, joka oli teki spiraalin ja sojotti suoraan eteen. "Valois", hän sanoi ja käytävä valaistui.

Kun he olivat hyvän matkaa kävelleet, tuli kivi askelmia. "Varovasti, kivet ovat aika pieniä ja kuten näet, ei sivuille kannata astua, ellei tahdo uimaan", hän sanoi ja ylitti kivet.
"Tässä sitten piilee taikuus, me olemme nyt nousseet monta kerrosta, vain hyppäämällä kivien yli", hän avasi tauluoven ja astui Luna perässään ulos. "Kun mennään vasempaan niin löytyy kirjasto", hän sanoi ja jatkoi: "Joko menit sekaisin? Minä olen aina yhtä sekaisin, vaikka tiedänkin paikat suurinpiirtein."

Hänen silmänsä tuikkivat ilosta ja ne nauroivat ja sädehtivät, kuin mustat jalokivet.
Hän meni Kirjaston ovelle ja katsoi vierellään olevaa Lunaa ja nosti kätensä viitaten kirjastoon. "Tässä se sitten on, taikaeläimiä käsitteleviä kirjoja on ainakin tuolla", hän osoitti yhteen välikköön ja lähti sinne suuntaan muistuttaen: "On oltava sitten aika hiljaa, ettei matami Prilli suutu."



/Kiitos tuhannesti mielenkiintoisesta pelistä./

Luna Lovekiva katsoi, kun Randa Mohandosh näytti, että millainen oli palmikko. Jaahas, vai että tuollaisia. Nyt Lunakin sai omaan tietoonsa, millaisia palmikot olivat.
”Olet mielenkiintoinen tyyliltäsi kuten myös luonteeltasi”, Luna totesi. Se oli pelkkä totuus, ei ilkikurinen valhe. Luna todella halusi tutustua Randaan paremmin, kun sellainen aika koittaisi.

Randa totesi Lunalle, että naisten aliarvioimisen syynä oli se, että naiset olivat miehiä heikompia. Mitä sitten jos olisivatkin? Sitä paitsi kaikki naiset eivät olleet heikkoja, ei lähimainkaan.
”Ole huoleti. Täällä Skotlannissa ei pidetä naisina aliarvoisempina kuin miehiä, tietääkseni. En ole täysin varma, mutta toivotaan”, Luna jatkoi puhetta vielä hetkellisesti tasa-arvoisuudesta, kunnes jätti asian sikseen.

Lunaakin alkoi pikkuhiljaa mietityttää, että jos hän ja Randa olisivat olleet entisessä elämässä ystäviä.
”Sehän voi olla hyvin mahdollista”, lisäsi sinisilmäinen Lovekivan tytär oman mielipiteensä, että se voisi jopa olla mahdollista. Luna sitä paitsi uskoi siihen, että vanhat kaverukset – vaikkeivät kumpikaan muistaisi toisiaan – voivat palata taas uudenlaiseen kaveruuteen.
”Hymyn on tarkoituskin piristää jokaisen päivää, ellei sitten kyseessä ole jokin todella huonopäiväinen tapaus”, vaaleaverikkö sanoi, kun Randa puhui, että hymy on arvokasta. Arvokasta hymy todella oli, sitä ei voinut millään tapaa välttää.

Randa näytti Lovekivalle jonkun erikoisen reitin, mistä vaaleaverikkö ei ole itse vielä kulkenut. Käytävä sijaitsi taulun takana, mitä kautta pääsi myös kirjastoon – kuulemma.
”Täällä on melko helppo eksyä, tai ainakin siltä se vaikuttaa. Uskon kyllä, että me totumme vielä hyvin nopeasti tähän ympäristöön, ellei sitten Tylypahka ala kasvaa suuremmaksi”, Luna sanoi katsellen samalla ympärilleen ja koetti painaa reitin mieleensä. Randa sanoi, että oli eksynyt moneen kertaan viimevuonna, uskoi kyllä Luna sen. Lovekivasta itsestäkin tuntui, että hän saattaisi eksyä ainakin pari kertaa Tylypahkan käytävillä.

Randa kertoi vanhasta lihavasta miehestä, joka pitää puuskupuheista, mutta ei luihuisista. Kun Randa sanoi sanan ’se’, puhutellen miehestä, Luna kertoi:
”On kohteliasta puhutella ihmisistä sun muista heidän kaltaisistaan sanalla hän. Eläimille on tarkoitettu se-muoto.” Lovekiva sai kuulla vanhan lihavan miehen nimen, Sir Kirjana, kummallinen nimi.
”Päivää vain Sir Kirjana. Minä olen Ksenofilius Lovekivan tytär Luna Lovekiva”, Luna vielä esitteli itsensä toisen kerran, vaikka Randa oli sen jo tehnytkin.

Pimeässä käytävässä otti myös Luna taikasauvansa korvansa vierestä pois ja nosti sen ilmaan sanoen:
”Valois.” Valoa siellä tosiaan tarvitsi, jotta näkisi eteensä. Mutta jos halusi leikkiä piilosta, niin piiloon menijä tuskin käyttäisi Valois-loitsua.

Eteen tulla tuprutti nyt kiviaskelmia. Lunan sulavat liikkeet saivat hänet ylittämään kiviaskelmat. Kivet olivat pieniä, kuten Randa oli varoittanutkin. Lunaa kummastutti se, että he olivat korkeammalla mitä itse Luna oli veikannut. Kiviaskelmissa piili taikuus, joten he kaksi kummallista noitaa olivat nyt nousseet monta kerrosta ylöspäin. Jännää. Randa kysyi, että oliko Luna jo nyt sekaisin tästä reitistä, mihin Luna vastasi:
”Itse asiassa en ole. Muistan tämän hyvin, eikä ole mitään ongelmia.” Luna Lovekiva oli tarkkaan painanut mieleensä niin sanotun ”salareitin” mieleensä, että voisi sitten myöhemmin mennä sinne.

Nyt Luna oli päässyt kirjastoon Randan oheistuksella.
”Kiitos Randa. Oli mukava tutustua sinuun, toivottavasti näemme taas”, Luna sanoi hyvästit Randalle, ennen kuin hän astuisi jalallaan taikaeläimiä käsittelevien kirjojen osastolle. Vielä viimeiset sanat Luna kuuli Randan suusta, missä hän varoitti, että kirjastossa kannatti olla hiljaa, ettei matami Prilli suutu.
”Lupaan olla. Enhän minä halua hankaluuksiin Prillin luonteen ja oman tekojeni takia”, Lovekiva huikkasi vielä Randan perään, jonka jälkeen hän jatkoi matkaansa etsimään hevoskotkiin liittyviä kirjoja.


(Kiitos samoin! (:)