Losing my insanity would mean I'm losing everything

//Heta ja hra Rehtori x)//

10.7.1995

Avery oli viettänyt Azkabanissa vasta joitain päiviä, mutta saattoi jo tuntea muutoksen. Hän ei ollut uskonut voivansa menettää jotain osaa itsestään...Ja toisaalta hän ei ollut uskonut omaavansa onnen tai ilon tunnetta, mutta tunsi silti tämän ilmapiirin vievän jonkin osan hänestä itsestään.
Hän saattoi olla jokseenkin päästään vialla jo ennen tänne joutumistaankin, mutta nyt hän itsekin tunsi menettäväsä järkensä, jota hän ei muiden mielestä ollut koskaan omannutkaan.

Mies istui sellinsä nurkassa kylmällä lattialla edes tuntematta lattiakivien kylmyyttä. Kaikki kylmyys tuntui kantautuvan sisältään saakka ja oli jo itsessään viedä tunnon. Mies tuijotti tiukasti eteensä tummien silmäpussien korostamia silmiään räpäyttämättä, kuin olisi pelännyt, että hetkellinenkin keskittymisen herpaantuminen saisi lattian putoamaan altaan tai kaiken tämän kidutuksen muuttuvan entistäkin pahemmaksi.
Hän puristi sylissään äitinsä vanhaa päiväkirjaa, suojeli sitä käsivarsillaan ja saattoi kuulla äitinsä äänellä lausutut päiväkirjan sanat yhä päässään, vaikka oli sulkenut kirjan jo useita tunteja sitten. Aurorit olivat sysänneet kirjan hänen mukaansa kaiketi arvaten millainen vaikutus sillä olisi kehen tahansa synkässä, kylmässä, ankeuttajien vartioimassa, suljetussa tilassa, kun muutakaan tekemistä ei ollut kuin selata päiväkirjan sivuja läpi yhä uudelleen ja uudelleen.
Jo viidessä päivässä Avery oli ehtinyt oppia paljon uutta äidistään ja siitä millainen pettymys oli tälle todella ollut. Hän tunsi jopa oman mielensä ja ajatustensa kääntyvän itseään vastaan.
Avery oli varma, että tuo päiväkirja käsissään hän ei selviäisi Azkabanissa kuukauttakaan.

Mies heijasi itseään edestakaisin, eteen ja taakse istuessaan, pitäen päiväkirjan tiukasti kehonsa ja käsivarsiensa välissä ja jalkansa koukussa. Hän ei ollut nukkunut kunnolla ensimmäistäkään yötään täällä, mutta toisaalta...Ensimmäinen yönsä oli ollut ainoa yö, jona hän oli edes yrittänyt nukkua.
Avery tiesi aina olleensa pitkä ja laiha, mutta nyt hän oli kaiketi menettänyt useita kiloja jo muutamassa päivässä. Ruoanpuute ja stressi kaiketi saivat laihtumaan, mutta tätä menoa hänestä ei olisi mitään jäljellä!

Avery kohotti hitaasti katseensa kalterioveen kun kuuli ääniä koleasta käytävästä. Ovelle ilmaantui naurettavan asiallisesti pukeutunut Ministeriön työntekijä, joka katseli häntä nenänvarttaan pitkin ennen kuin ilmoitti hänelle saapuneesta vierailijasta.
Avery tuijotti miestä kuin tajuamatta mitä tämä juuri oli sanonut eikä osannut reagoida mitenkään. Sen sijaan, että olisi vastannut, hän ainoastaan kietoi kätensä tiukemmin äitinsä päiväkirjan ympärille ja tuijotti miestä tummien, takkuisten hiustensa takaa.

Lontoon taikaministeriö. Aina yhtä kiireistä ja virallista.
Oli varhaisilta, kun Albus Dumbledore käveli kiireisesti taikaministeriön koleaa käytävää pitkin mukanaan pullea, lyhyt, viralliseen kaapuun sonnistaunut velho. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, sillä molemmat tiesivät jo mitä tehdä; Vasta pari päivää sitten, Bertha Jorkinsin katoamisen jälkeen, oli Dumbledore lähestynyt taikaministeriötä, aikeenaan päästä vierailulle Azkabaniin. Jo itsessään kysymys oli herättänyt aluksi kummastusta ministeriössä, mutta Dumbledore itse uskoi Jorkinsin katoamisen liittyvän vahvasti Voldemortiin. Jotain oli tekeillä, sen velho kykeni jo aavistamaan, mutta pyyntö oli saanut varsinkin Cornelius Toffeen närkästymään. Hän oli viimeaikoina tehnyt paljon virheitä ja käyttäytynyt hyvinkin vainoharhaisesti, eikä hän siksi ollut pitänyt Dumbledoren epätavallisesti ja kiireellisestä pyynnöstä. Mutta mitäpä hän oli Dumbledoren pyyntöä vastaakaan sanomaan; sanojaan nielien ja hampaitaan kiristellen oli hän luvan Dumbledorelle myöntänyt.

Dumbledore ja velho lähestyivät Ministeriön horniverkostoa. Ilmeet vakavina he katosivat lähimpään horniin vihreiden liekkien imaistessa heidät mukanaa. Jo tuota pikaa he ilmestyivät tuuliselle ja kolealle vuorelle, velhojen ja noitien vankilan edustalle, Azkabaniin. Tuuli ulvoi molempien velhojen korvissa pahaa enteilevästi, kuin surumielisen mielipuolisesti typeryksiä varoitellen ja aallot ruoskivat kalliota.
"Ottakaa sauvanne esiin, Dumbledore. Ministeriön määräys, ja varatoimenpide...", velho sanoi Dumbledorelle. He molemmat kaivoivat taikasauvansa kaapujensa kätköistä ja tämän jälkeen jatkoivat matkaansa päättäväisesti ja ripeästi.
Albus Dumdledore tunsi epämiellyttävää painostusta ympärillään ja hän tiesi Azkabanin vartioiden tarkkailevan heitä. Tuuli puski vasten velhon kasvoja, kuin yrittäen pakottaa tätä kääntymään takaisin, ja kääntäessään kasvonsa sivummalle tuulelta suojaan, hän huomasi kuinka yksi ankeuttajista seurasi heitä hitaasti liukuen sivummalla. Se ei hyökännyt Dumbledoren ja ministeriön velhon kimppuun, mutta ei selkeästi ollut heidän vierailustaan tyytyväinenkään. Tästä välittämättä Dumbledore ja ministeriön velho jatkoivat matkaansa, ankeuttajan seuratessa heitä aina Azkabanin porteille saakka. Vasta velhojen astuttua vankilaan sisälle, he jäivät kahden.

Azkabanissa oli likaista ja hirvittävää. Ilmapiiri oli ahdistava ja pahaaenteilevä, eikä asiaa lainkaan rauhoittanut monien vankien ulvonta ja huuto; ne kielivät epätoivosta ja vuosien tuomasta toivottomuuden hulluudesta. Dumbledore lähti seuraamaan ministeriön velhoa edemmäs pitkää, hämärää käytävää. Melko pian he saapuivat määränpäähänsä, ja ministeriön velhon antaessa ensin ruman katseen vankiin, kääntyi tämä sen jälkeen Dumbledoren puoleen.
"Minä jätän teidät kahden. En suostu olemaan täällä sen enmpää kuin on pakollista. Sinä tiedät itse riskit, mutta kutsukaa sitten minua kun olette tekemässä lähtöä...", velho sanoi Dumbledorelle omituisen kimeällä äänellä ja tämän kasvoilta paistoi selkeä ahdistuneisuus. Dumbledore nyökkäsi hyväksyvästi ja kääntyi sen jälkeen vangin puoleen, ministeriön velhon jatkaessa matkaansa.

Velho, jota Dumbledore oli tullut katsomaan, oli lähestulkoon surkea näky. Mies oli hyvin laiha ja riutunut, ja tämän kasvoilta paistoi jo selkeä epätoivo. Dumbledore katsoi kuolonsyöjää katse vakavana, kunnes rykäisi kurkkuaan; "Hyvää päivää, Fairfax Avery", hän oli hetken vaiti, kunnes jatkoi puhumista, katse tarkkaavaisena, "Kai sinä tiedät miksi olen täällä?"

Avery ei ollut itsekään olettanut, että muutamassa päivässä elämä ja sen laatu, oma suhtautuminen siihen, saattaisivat muuttua niin voimakkaasti, mutta vaikkei hän itse sitä tajunnutkaan, äitinsä päiväkirjalla saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa. Sen lukeminen yhdessä ankeuttajien ilot riistävän vaikutuksen kanssa olivat ajaa hänet hulluksi hyvin helposti.
Toki oli niitäkin, joiden mielestä hän oli ollut hullu jo pitkään ennen Azkabaniin päätymistään.

Avery tuijotti nyt vuorostaan luokseen saapunutta velhoa, jonka kyllä tunnisti jo pelkkien kouluvuosiensa perusteellakin. Kouluaikoinaan hän oli nähnyt tämän jopa hymyilevän hänelle, mutta tuolloin hänellä oli kaiketi ollut vielä toivoa.
Nyt hän oli ainoastaan pimeä velho, kaiken toivonsa menettänyt. Vaikkei hän toisaalta noin vain puoltakaan enää suostuisi vaihtamaan, vaikka se olisikin ollut mahdollista. Sillä erolla ettei se ollut.

Velho irvisti kuullessaan oman nimensä, jonka edes hädin tuskin tunnisti omakseen. Äitinsä oli ollut päästään vialla suostuessaan isän pyyntöön hänen etunimensä suhteen.
Avery kapusi hitaasti ja vaivalloisesti ylös sellinsä nurkasta ja suuntasi epäröivät, nilkuttavat askeleensa kalteroitua ovea kohden. Silmistään paistoi epätoivon lisäksi myös epäilys, epäilys siitä, että toisella oli jotain mielessään ja, että tämän lähestyminen osoittautuisi yhdeksi hänen elämänsä suurimmista virheistä. Mutta millainen virhe nyt enää voisi sattua? Virhe, joka olisi Azkabaniin joutumista pahempaa?
Hän ei suoristanut selkäänsä kokonaan, mutta oli silti liki kaksimetrinen. Albus Dumbledore oli kuitenkin kenties yksi niistä harvoista velhoista, joihin hänen pituutensa tuskin tekisi vaikutusta, olihan tämä pitkä itsekin. Joten Averyn oli turha koettaa saada tästä minkäänlaista otetta tai osakseen minkäänlaista kunnioitusta pelkästään pituudellaan.

Avery kietoi toisen kätensä pitkät, laihat sormet kalterin ympärille ja ainoastaan painoi kirjaa yhä pitelevän kätensä kylmää rautaa vasten, vieden kasvonsa lähemmäs velhoa, jota kohtaan hän ei itse kyennyt sisimmässään kieltämään tuntevansa jonkinlaista kunnioitusta, vaikkei se muuttanutkaan sitä tosiasiaa, että tämä oli asettunut väärälle puolelle, kannatti vääriä arvoja.
Avery tuijotti tätä tarkasti, edelleenkään uskaltautumatta räpäyttämään silmiään normaaliin tahtiin.
"Hän on palannut...Minä...Näin sen...Tunnen sen...", hän vastasi karhea ääni värähtäen ja laski katseensa käsivarteensa, jossa Pimeyden Piirto yhä hohkasi suostumatta haalistumaan.
"Te olette kaikki...Tuhon omia", hän murisi vaikka ääntä hädin tuskin riitti edes sanojen muodostamiseen eikä velho tunnistanut omaa ääntään. Osan sanoista hän oli jo unohtanut, suurimmaksi osin sairautensa vuoksi ja koetti välttää niiden käyttämistä, jottei tulisi antaneeksi itsestään turhan inhimillistä vaikutelmaa.
Hän tiesi, että toinen oli saapunut esittämään hänelle kysymyksiä ja toisaalta...Ei nähnyt mitään syytä olla vastaamatta, mikäli kysymyksiin vastaaminen ei paljastaisi turhia. Ministeriö tiesi jo kaiken tarpeellisen hänestä, nämä tuomitsisivat hänet aina vain uudestaan vaikka hän pääsisi vapaaksikin. Nämä eivät tarvitsisi enää enempää todisteita sen tehdäkseen.
Mies tuijotti vanhempaa velhoa tiiviisti kuin odottaen, että tämä paljastaisi mitä tarkalleen ottaen tahtoi tietää ja toisaalta sen, miksi tämä oli valinnut juuri hänet? Olettiko tämä, että hän olisi vielä järjissään vietettyään Azkabanissa vasta niin vähän aikaa...?

Dumbledore ei yllättynyt Averyn pituudesta, sillä tämä muisti kuolonsyöjän olleen jo kouluaikoina huomiota herättävän pitkä. Averyn olemus ei ollut Dumbledoren mielestä uhkaava, vaan lähinnä nääntynyt ja säälittävä. Sairaaloinen.

Dumbledore seurasi rauhallisesti, kun kuolonsyöjä lähestyi kaltereita. Hän vastasi Averyn katseeseen räpäyttämättäkään silmiään, ollen olemukseltaan rauhallinen ja odottava.
Melko pian Avery alkoikin puhumaan, ja tämän sanat saivat vanhemman velhon katseen terästäytymään. Dumbledore osa kyllä jo arvata kenestä Avery puhui heikolla äänellään, mutta kuolonsyöjän sanoissa oli tietynlaista varmuutta, mikä sai Dumbledoren epäilykset vahvistumaan; Hän oli jo pitkään vaistonnut jotain tapahtuvan, Voldemortin suunnittelevan jotain. Oli jo täysin selvää että myös kuolonsyöjät olivat tämän vaistonneet.

"Tarkoitatko sinä Voldemortin nousevan valtaansa pian takaisin?", Dumbledore kysyi Averylta, pitäen katseensa rauhallisena ja kärsivällisenä. Hän ei siirtänyt sinisiä silmiään Averysta, vaan katseli miestä punniten.
"Tulin luoksesi, sillä oletan sinun olevan tietoinen Berta Jorksinsin katoamisesta", Albus jatkoi rauhalliseen tahtiin puhettaan, pitäen kasvonsa kärsivällisenä, mutta silmänsä terävinä. "Taikaministeriö epäilee sinun tietävän asiasta jotain", velho jatkoi, vaikkakin tällä kertaa valehdellen; Ministeriö ei ollut liittänyt kuolonsyöjiä Bertha Jorkinsin omituiseen katoamiseen Alabamassa.
Valehtelu oli kuitenkin yksi keino yrittää saada Avery reagoimaan katoamiseen, ja vaikka Dumbledore ei olettanutkaan Averyn vastaavan hänellekään rehellisesti - saatika että kuolonsyöjä suostuisi ollenkaan hänelle puhumaan asiasta - tulisi Averyn reaktiolla silti olemaan vahva merkitys Dumbledorelle; hänellä oli hyvä ihmistuntemus ja jo pelkän reaktion perusteella tarkkasilmäinen saattoi aavistaa, oliko kuolonsyöjällä osuutta asiaan vai ei.

Avery teki parhaansa luodakseen sellaisen vaikutelman, jonka pyrki kaikille antamaan; käsityksen synkästä, kaltoinkohdellusta ja uhkaavasta velhosta, jonka kanssa ei kannattaisi ryhtyä leikkimään hengellään.
Hän kuitenkin muisti yhä joitain muistoja kouluvuosiensa ajoilta ja jo niiden perusteellakin tiesi sanoa, ettei Tylypahkan rehtori, niin höperöksi kuin muut tätä tahtoivatkin pilkata, erehtyisi pitämään häntä täysin tunteettomana. Tämä sattui myös olemaan yksi niistä harvoista, joka oli tietoinen häntä jo pienestä saakka vaivanneista sairauksista eikä tämä menisi olettamaan hänen ilmeetöntä katsettaan sen merkkinä, ettei hän tuntenut mitään, vaan pikemminkin merkkinä siitä, ettei hän ymmärtänyt. Ei tiennyt mitä tuntea. Voisi kai olettaa, että ajansaatossa tuo ymmärtämättömyytensä voisi koitua hyödyksikin eikä Ankeuttajilla enää olisi vastaavanlaista vaikutusta häneen kuin juuri nyt, kun nämä vielä saivat jotain irti hänestä, mutta kunhan hänen vähäiset, onnelliset muistonsa loppuisivat, näillä ei olisi enää mitään mahdollisuutta koettaa päästä hänen päänsä sisään vakuuttelemaan valheilla siitä, mitä mieltä muut hänestä olivat, sillä Avery ei ymmärtänyt sääliä, vaikka tiesikin mitä se tarkoitti. Inho oli hieman tutumpi käsite, mutta tuskin silläkään olisi sellaista vaikutusta häneen.
Toisaalta hän oli kaiketi jo valmiiksi yhtä sekaisin päästään kuin muut tulisivat olemaan parin vuoden sisällä, joten eroa tuskin huomaisi.
Averyn silmissä kirkastui. Ehkä juuri hänen sairautensa vuoksi hänen äitinsä päiväkirja oli lykätty hänelle ennen vankilaan lukitsemistaan. Sen sisällöstä hänkin ymmärsi jotain, koska kyse oli hänen omasta elämästään ja hänen äidistään. Hän saattoi eläytyä noihin teksteihin ainakin jossain määrin jo ainoastaan muistelemalla niitä harvoja nuoruusvuosiensa muistoja, jotka vielä omasi.

Avery ei syyllistänyt entistä rehtoriaan kuten muilla kuolonsyöjillä oli tapana, todennäköisesti juurikin siksi, ettei ymmärtänyt miksi niin olisi täytynyt tehdä, ei niinkään sen vuoksi, että olisi ajatellut jotenkin muita kaltaisiaan järkevämmin.
Hän ei myöskään nähnyt mitään syytä pimittää toiselta tietoa Voldemortin paluusta, koska se oli tapahtunut ja kaikki tiesivät sen, jopa päästään hassahtanut Taikaministeri tiesi sen, vaikka koettikin kieltää sen kaikin mahdollisin keinoin ja perusteluin.
"Kun se tapahtuu... Sinun pikku toivosi on...M-mennyttä", Avery vastasi ääni värähtäen eikä varsinaisesti ääneen sanonut mitään Mestarinsa valtaannoususta, mutta mikä tätä enää pitelisi kun tämä oli saanut takaisin kehonsa ja kannattajansa!?

Dumbledore paljasti tulonsa todellise syyn ja jo mainitun nimen kuuleminenkin sai kaltereiden taakse teljetyn velhon virnistämään pienesti. Hän ei varsinaisesti ollut ollut mukana tapahtumissa, mutta oli kyllä tietoinen Jorkinsin piloille menneestä lomamatkasta ja tämän viimeisistä päivistä melkein yhtä paljon, kuin jos olisi ollut itse paikalla tapahtuma-aikana.
Ei hänkään typerys ollut ja otti kyllä asioista selkoa parhaansa mukaan, oli tehnyt niin eritoten Jorkinsin katoamisen aikoihin ja joitain kuukausia ennen sitä, kun oli saanut kuulla Mestarinsa lähestyvästä paluusta.

Avery kumartui jälleen lähemmäs, tällä kertaa niin lähelle, että saattoi tuntea metallin kylmyyden poskeaan vasten.
"Minä en ollut siellä...", hän aloitti kujeileva ilme kasvoillaan, mutta jatkoi, osoittaen kenties kuolonsyöjille yleisesti harvinaista kunnioitusta ja kykyä näyttää olevansa ihminen siinä missä muutkin, puolesta riippumatta; "...Mutta ellen ihan...V-väärin muista...Eräs velho sanoi minulle kerran...Ettei sairaus, oli se kuinka vakava tahansa, estä oppimista ja viisaasti toimimista."
Tiedä sitten muistiko rehtori enää itse hänelle lausumiaan 'viisauksia'. Avery jäi hetkeksi pohtimaan lausumiaan sanoja, sitä mitä niistä nyt enää muisti, mutta päätyi pudistamaan huvittuneesti päätään - vaikka jo huvittuneisuuskin kylmäsi sisintä - ja kohottamaan katseensa takaisin entiseen rehtoriinsa.
"Minä...O-otin selvää ja toimin...Viisaasti", hän kuittasi vastauksensa siihen, tiesikö jotain Jorkinsin katoamisesta, vaikkei osannutkaan vielä sanoa mitä Dumbledore tarkalleen ottaen tahtoi tietää. Mitään mitä hän saattaisi suustaan lipsauttaa, ei voisi enää muuttaa sitä tosiasiaa, että Lordi Voldemort oli palannut.

Dumbledore muisti Averyn kouluajoilta synkkänä ja joidenkin mielestä jopa tunteettomana pikkupoikana. Hän itse oli kuitenkin tietoinen Averya piinaavasta sairaudesta, ja kouluaikoina oli rehtori jopa tuntenut empatiaa nuorta poikaa kohtaan. Ajat olivat kuitenkin muuttuneet. Avery oli lähtenyt väärille teille jo varhain ja Dumbledoren nyt katsellessa jo mieheksi varttunutta kuolonsyöjää, ei hän voinut olla miettimättä, olisiko hän itse voinut tehdä jotain toisin. Toisaalta, Avery itse oli osoittanut jo Tylypahka aikoina taipumuksensa sortaa heikompiaan ja Dumbledore muistikin varsin hyvin ne lukuisat rehtorin puhuttelut kansliassaan; niistä ei kuitenkaan koskaan ollut hyötyä, ja rehtori itsekin oli tiennyt tämän. Averyn sairauden tuoma tunteiden käsittelemättömyys ja ymmärtämättömyys olivat kuin kirsikka kakun päällä mitä kuolonsyöjän ominaisuuksiin tuli, mutta rehtori ei ollut koskaan halunnut uskoa, että niinkin pätevästä ja menestyksekkäästä opiskelijasta todella syntyisi vaarallinen kuolonsyöjä. Tilanne oli kuitenkin selvinnyt Dumbledorelle Averyn kuudennella lukuvuonna ja silloin olikin ollut jo liian myöhäistä.

Dumbledore ei varsinaisesti pitänyt Averyn suomasta hänelle suunnatusta tietäväisesti virneestä hänen mainitessaan Jorkinsin, mutta kuten rehtori oli itsekin arvellut, oli kuolonsyöjä tietoinen katoamisesti. Vaikka ei itse hyökkäyksessä osallinen ollutkaan. Näin ollen rehtori keskittyi kuuntelemaan entistä oppilastaan.
Oli Dumbledoren mielestä yllättävää, että Avery muisti kouluaikoina hänen sanomansa kannustuslauseet. Dumbledore itsekin muisti jokaisen hänen lausumansa sanan erityisen hyvin, ja muisti myös Averyn mainitseman tilanteen. Sanoilla ei kuitenkaan enää ollut merkitystä mitä kuolonsyöjän nykytilanteeseen tuli ja nyt sanat kuulostivat lähinnä naljailulta.
"Viisautta on monenlaista, Prudence", Dumbledore sanoi kärsivällisesti ja katsoi Averya kuin sitä samaa pientä koulupoikaa vuosien takaa rehtorin kansliassa. "Sinä itse valitsit tiesi. Mikäli minulta kysyttäisiin, olisin itse otaksunut sinun päässeen elämässäsi pitkälle, mikäli olisit valinnut toisen tien."
Rehtori silmäili Averya. Hän ei enää hahmottanut miehessä sitä samaa pientä poikaa mikä tämä oli joskus ollut, vaan nyt hänen edessään seisoi sairaaloisen mielipuolinen ja vakavasti otettava kuolonsyöjä. Mies oli kuin hatara muisto entisestä.
"Voldemort siis oli osallisena Berthan katoamisessa", Dumbledore toisti vielä Averyn sanat. Hän piti katseensa hetken kivilattiassa pohtivana, kunnes kohotti silmänsä takaisin Averyyn vakavana ja punnitsevana, "mutta mihin herrasi häntä tarvitsi?"

Averyn pitkät sormet sivelivät viileitä kaltereita, vaikka hän harhaileva katseensa pysyikin suurimman osan ajasta entisen rehtorinsa silmiin suunnattuna. Hän ei tiennyt, miksi tuo oli tullut puhumaan juuri hänelle, mutta toisaalta, jos olisi kyennyt ajattelemaan asiaa sillä hetkellä hieman pidemmälle, hän olisi ehkä ymmärtänyt puhuvansa välistä sivusuunsa, mutta toisaalta... Hän sai sopivan tilaisuuden kiusata toista, vaikkei paljoa tapahtuneesta tiennytkään, vain jotain kuuloperustein ja siitäkään tuskin olisi hurjasti hyötyä loppupeleissä... Tai mistäs hän tiesi, miksi Dumbledore oli niin kiinnostunut Jorkinsista, kaikki tiesivät, ettei se noita enää hengittänyt. Kai sen nyt saattoi helposti päätelläkin.
"Älä sano sitä nimeä!" Avery ärähti toisen käyttäessä hänen etunimeään. Että hän vihasi tuota nimeä ja vanhempiaan sen antamisesta... Ei sillä, että 'Fairfax' olisi ollut yhtään parempi... Juuri siitä syystä hän oli aina ollut itselleen vain 'Avery'.

"Minähän pääsen elämässäni pitkälle", velho vastasi virnistäen. Pimeyden Lordin voitosta ei ollut epäilystäkään, typeriä olivat ne, jotka vielä taistelivat vääjäämätöntä tulevaisuuttaan vastaan. Hän oli sentään valinnut oikea puolen, jolle asettua.
Rehtorinsa olettamuksille Avery ei kyennyt kuin naurahtamaan. Miksi kaikki aina pistettiin hänen Mestarinsa syyksi? Eikö Jorkinsin silkka typeryys riittänyt selittämään sitä, miksi tämä oli alunperin joutunut vaikeuksiin ja sen jälkeen päässyt hengestään!?
Hetken hän pystyi vain pitämään suunsa kiinni ja tarkkailemaan Dumbledoren ilmeitä sanaakaan sanomatta, mutta ilmestään näki, ettei hiljaisuutta kestäisi kauaa, Avery ei yksinkertaisesti kyennyt vastustamaan mahdollisuutta naljailla toisille tietäessään jostain näitä enemmän.
"Mikä saa sinut...Olettamaan, että sitä turhaa noitaa tarvittiin johonkin?" hän ei voinut olla kysymättä, kohottaen kysyvästi kulmaansa, "Eikö olisi paljon...T...t...toden...amn...todennä-köisempää...et...t..."
Hetken velho aukoi turhautuneena suutaan ennen kuin löi otsansa kaltereita vasten ja koetti pakottaa suunsa toimimaan. Välistä hän oli kuin jokin outo luomus, joka olisi tarvinnut tuon tuostakin paranteluja ja korjauksia.
"Eikö olisi...paljon...tod-ennäköisempää, että... Jorkins vain...S-sattui väärään paikkaan, väärään aikaan?" Avery sai viimein muodostettua kysymyksensä, joka toisaalta kävi toteamuksestakin, sillä se jo itsessään antoi vihjeitä totuudesta.
Totta puhuen hän ei tiennyt mitään siitä, mihin Jorkinsin kuolemaa oli tarvittu, mutta hän tiesi kyllä Mestarinsa saaneen tältä joitain tietoja... Noita oli ollut hyödyllinen ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässään...Tai kenties... Ensimmäistä ja toisiksi viimeistä kertaa...