I keep wondering why

07.11.1997

Samantha oli menettänyt kaiken hieman yli viikko sitten. Hän ei ollut juuri nenäänsä ulos pistänyt. Gabriel oli lisäksi hankkinut itsensä kunnolla ongelmiin Lestrangen kanssa, joka oli estänyt Samia entisestään laittamasta nenäänsä ulos. Lopulta, viikko miesten tappelun jälkeen, Sam oli lähtenyt ulos. Hän oli jättänyt Gabrielille viestin, jossa oli kertonut menevänsä katsomaan uutta asuntoaan ja sen jälkeen puistoon. Hän lupasi olla illalla takaisin. Lisäksi lapun alalaidassa oli lukenut: ”Rakastan sinua”.

Käytyään uudessa kodissaan, jonka hän oli ostanut edellisenä päivänä välitystoimiston kautta, Sam oli mennyt sinne tänään. Se oli ollut autio pieni mökki. Sam suojaisi sen taioilla hyvin pian. Nyt hän kuitenkin istui puiston penkillä. Marraskuu oli tullut ja viilentänyt ilman. Samin yllä oli kermanvärinen puoleen sääreen yltävä takki ja vihreä huivi. Hän näytti väsyneeltä, kalpealta ja laihtuneelta. Noidan hymy oli poissa. Hän oli kuin varjo entisestään.

Puistossa ei ollut hänen lisäkseen juuri muita kuin ohikulkijoita. Sam katseli näiden menoa ja mietti, miten noepasti kaikki oli kaatunut. Saatuaan kutsun ministeriöön hän ei ollut käynyt perheensä luona. Hän oli suojannut lapsuuden kotinsa, siskonsa kodin ja muut tutut. Hän oli käynyt tarkistamassa paikat tasaisin väliajoin. Noita huokaisi raskaasti ja hautasi pään käsiinsä. Hän oli vain niin väsynyt ja peloissaan. Hän ei ollut rohkea kuten Gabriel. Hän oli pelokas ja pieni, heikko.

Avery ei voinut sanoa samaa. Sitten Pius Thicknessen Taikaministeriksi valitsemisen hänen elämänsä oli helpottunut entisestään, kenties sen vuoksi, että Yaxley toimi Thicknessen takana ja näin ollen kuolonsyöjien oli hieman helpompi liikkua ulkona peitenimien turvin. Avery oli jopa hankkinut itselleen uudet, epämukavat vaatteet, joita käyttää silloin kun halusi pitkästä aikaa nauttia puistokävelyistä kirkkaassa päivänvalossa epäilyksiä herättämättä. Muuan tuttava oli onnistuneesti peittänyt hänen kasvojensa mielipuoliset piirteet; arvet, rypyt, tummat silmäpussit, kaiken sen muutaman loitsun ja meikkikerroksen avulla. Hänellä oli nyt jopa kulmakarvat...Tai siltä se kauempaa näytti, mutta todellisuudessa nuo ohuet, tummat viivat kulmakarvojensa paikalla olivat nekin piirretyt. Avery ei liiemmin nauttinut karvoituksesta, hiuksiaan lukuun ottamatta minkäänlaisista, mistä saattoikin päätellä karvoituksen määrän hänen vartalossaan, muttei siitä sen enempää.

Miehellä oli yllään tumma kauluspaita, joka ainoastaan korosti hänen laihuuttaan kun kevyt tuulenvire painoi ohuen, melkein läpikuultavan kankaan hänen kylkiluitaan vasten. Jaloissaan hänellä oli mustat housut, jotka olivat ennen kaikkea epämukavat sen jälkeen, kun hän oli vuosia elänyt verhoamalla alavartalonsa ainoastaan harvoihin, tiukkoihin kankaisiin.
Normaalisti pitämiensä, paksupohjaisten kenkien jälkeen hän oli tullut siihen tulokseen, että käveli ennemmin ilman kenkiä kuin ylihienostuneissa juhlakengissä.
Hiuksensa oli tasoitettu latvoista ja sidottu nauhalla kiinni takaraivolle. Tältä Lucius Malfoysta varmaan tuntui päivittäin...Äärimmäisen epämukavalta.

Avery kulki puiston halki eikä oitis kiinnittänyt sen enempää huomiota penkillä istuvaan noitaan ennen kuin tunnisti tämän...Sittemmin lähinnä vain tämän hiustenvärin ansiosta.
Muutoin hän oli jo vähällä kävellä tämän ohi.
"S-Samantha?" mies kysyi omalla matalalla, mutta jokseenkin kierolla äänensävyllään, jolle ei yksinkertaisesti mahtanut mitään vaikka olisi tahtonutkin. Äänelleen oli paha tehdä mitään.
Kaiketi se oli niin, että kun toisilla meni hyvin, toisilla meni huonosti. Harmi, että juuri silloin, kun hänellä yleisen käsityksen mukaisesti meni 'hyvin', Samantha oli se, jolla meni huonosti.

Oravat leikkivät läheisessä puussa ja Samin katse seuraili niitä. Hän ei kuitenkaan nähnyt niitä varsinaisesti. Hän ikään kuin oli penkillä, muttei ollut ollut siinä. Hänen kesti edes tajuta, että joku sanoi hänen nimensä. Ehkä siksi, että hyvin harva käytti hänen koko nimeään. Jokin kuitenkin hänen muistissaan muistutti häntä tästä äänestä. Hyvin etäinen muisto sai Samin kuitenkin katsomaan puhujaa. Kun hän tajusi miehen henkilöllisyydän noidan ilme valahti kauhistuneeksi.

Kuolonsyöjät olivat olleet noidan riesana jo ennen kidutusta. Häntä oli useampaan otteeseen haettu kuulusteltavaksi, mutta jokaisella kerralla he olivat lähteneet tyhjin käsin. Nyt hänen edessään seisoi Avery. Sam oli auttanut miestä aikaa sitten. Tuo näytti voivan paremmin ja jossain mielensä porukoilla Sam oli iloinen tästä asiasta. Hän myös muisti, kuinka Gabriel oli maannut verisenä hänen ovenpielessään. Hän tiesi, että mies ei ollut läpipaha. Hän uskoi tuohon, mutta viimeisin kohtaaminen kuolonsyöjien kanssa, oli säikyttänyt Samin pahasti ”Avery”, noita kuitenkin sanoi ja nousi seisomaan. Hän vilkuili ympärilleen hermostuneen näköisenä. ”Mitä sinä tai siis...” Sam hieraisi rannettaan hermostuneena.

Luottamus oli Samille ominaista, mutta koettuaan leipomossaan ne kauheudet ja nukuttuaan hädin tuskin laisinkaan, Sam oli hermostunut sekä peloissaan. Hänen kannattikin olla, sillä hän tiesi Averyn olevan hyvin lojaali isännälleen. Samia oli muistutettu kyllä hyvin, mitä kuraverisille tämän isännän mielestä tuli tehdä. Noita astui pari askelta taaksepäin ja näytti miettivän pystyisikö hän katoamaan Averyn edestä. Ilmiintyminen ei käynyt jästien vuoksi.

Selvä, Avery tiesi että oli riistänyt noidan vähäisenkin luottamuksen häneen sen jälkeen, mitä oli tehnyt tämän poikaystävälle, mutta hän oli yhä sitä mieltä, että velho oli itse kerjännyt sitä. Ja jos häntä kohdeltiin huonosti, hän kohteli huonosti. Ja jos hän kohteli jotakuta huonosti, hän teki sen usein perusteellisesti ja käyttäen aikalailla samoja metodeja jokaiseen uhriinsa. Toisaalta hän keksi jatkuvasti lisää loistavia kidutusmenetelmiä joita käyttää uhreihinsa.
Vaikka Samantha olisi tiennytkin hänen sairaudestaan, se tuskin olisi saanut tätä enää luottamaan häneen, sillä totuus siitä, että hän ei ymmärtänyt toisten tunteita tuskin asetti häntä yhtään sen parempaan valoon toisen silmissä. Sehän ainoastaan todistaisi sen, että hän voisi tehdä toisellekin mitä tahansa, koska tahansa.
Vaikkei asia niin ollutkaan, mutta mistä sitä voisi tietää koska hänellä napsahtaisi päässään jos olisi napsahtaakseen... Toisaalta, jos olisi joltakulta toiselta kysynyt, vastaus olisi kertonut hänellä napsahtaneen päässään jo aikoja sitten.

Avery tosin näki Samanthassa jotain muutakin kuin silkkaa hermostusta hänen läsnäoloaan kohtaan. Jokin oli muuttunut, jotain oli tapahtunut sitten heidän viime tapaamisensa, josta siitäkin oli jo aikaa.
"Mitä sinulle o-on tapahtunut?" Avery päätyi kysymään, vaikka Samantha vaikuttikin siltä, kuin olisi koska tahansa ollut valmis juoksemaan pakoon.
Oliko tämä päässyt käsiksi hänen tietoihinsa? Vai johtuiko tämä kenties uudistuksista Ministeriössä?
Siinä missä kuolonsyöjien elämänlaatu oli väistämättäkin parantunut, vaikkeivat he vieläkään voineet esiintyä aivan huoletta, muiden asemat olivat huonontuneet. Jokaisen suonissa kiertävän veren laatu kyseenalaistettiin ja perhetaustat tutkittiin tarkkaan siinä missä kuolonsyöjien tietojen tutkiminen jätettiin toisarvoiseksi asiaksi.
Hyvä sinällään, sillä kuolonsyöjiinkin kuului vähintäänkin puoliverisiä, ellei jopa muutama kuraverinen. Mielenkiintoista sinällään, ettei heidän Mestarinsa ollut katsonut tarpeelliseksi tarkistaa heidän verenperintöään.

Sam ei ollut tutkinut Averyn tautia sen suuremmin. Hän tiesi siitä vähän, mutta ei paljoa. Hän ei oikeastaan ollut halunnut tietää. Hän näki miehessä yhä jotain hyvääkin, mikä muilta oli varmasti piilossa. Noidan katseesta oli kuitenkin kadonnut luottamus. Samin harmiksi hänen kasvonsa kuitenkin kertoivat yhä yhtä luottavaisesti mitä hän tunsi, vaikkei Avery välttämättä niitä tunteita ymmärtäisi. Tuo tajusi kuitenkin, että jokin oli vinossa.
”Se mitä te kuolonsyöjät olette aina halunneet”, Sam sanoi hiljaa ja vilkuili ympärilleen. ”Sinun tuttusi tulivat kahvilaani ja... ja..” Sam ei pystynyt lopettamaan lausettaan. Miehet olivat tuhonneet hänen kotinsa, hänen elinkeinonsa sekä uskonsa. Hän kantoi syyllisyyttää Laylan loukkaantumisesta ja hän oli herännyt joka yö omaan huutonsa.

Käsi, joka hipaisi Samin hiukset pois noidan kasvoilta tärisi näkyvästi. Viimeksi kun Avery oli nähnyt hänet, hänen katseensa oli ollut vielä kirkas ja luottava. Nyt hän tuntui vain pelokaalta. ”Avery, minä pyydän, älä käännä minua ministeriöön”, noita kuiskasi hiljaa. Hän ei taatusti pääsisi edes ministeriön puhelinkopille, kun hänet jo teilattaisiin. Lestrange tuskin oli iloinen murtuneesta nenästä. Lisäksi Gabriel oli taistellut miehen kanssa, joten tuskin sekään toista ilostutti. Sam ei kuitenkaan halunnut kuolla, joten hän ei halunnut ministeriöön tai vieläpahempaa – azkabaniin.

Avery tuijotti noitaa edes tajuamatta kuinka epämukavalta se saattoi tästä tuntua, mutta tämän aloittama lause sai hänet epäilemään pahinta. Kuolonsyöjät olivat aina halunneet? Kuolonsyöjät olivat aina halunneet tuhoa ja kunnioittaneet puhdasverisyyttä, kukin enemmän tai vähemmän. Avery itse nautti tappamisesta, ei hän sitä kieltänyt, se kuului hänen luontoonsa. Ilman itsehillintää jotkut ryyppäsivät itsensä hengiltä, mikäli hän olisi antanut vastaavanlaisen luvan itselleen, hän olisi tappanut säälimättä jokaisen, ehkä jopa itsensäkin...Muttei Samanthaa.
Tämä oli jostain syystä saanut hänet käyttäytymään eri tavoin...Mutta ainoastaan noitaa itseään kohtaan. Hän ei tuntenut tarvetta suojella ketään toista ja toisaalta... Koska ei ymmärtänyt omia tunteitaankaan täysin, hän saattoi rehellisesti sanoa, ettei toista välttämättä kykenisi enää suojelemaan, ei kukaan...Se sattui, jotenkin oudosti se pisteli hänen sydäntään, mutta noita hänen edessään ei ollut enää sama Samantha kuin ennen. Oli kuin osa tästä olisi kuollut... Ja tämän sanoista ja velhomaailman sen hetkisestä tilanteesta päätellen, syy oli niiden, jotka olivat samalla puolella hänen kanssaan tämän kaiken keskellä.
Hän oli osasyyllinen siihen.

Avery tiesi, etteivät muut ehkä ajatelleet samoin kuin hän, mutta hän pystyi myöntämään jonkin ajan kuolleen ja uuden alkaneen, eikä tämä uusi aika ollut otollinen Samanthalle.
Hän teki silti parhaansa ollakseen mahdollisimman ymmärtäväinen toista kohtaan. Hänellä ei ollut leipomoa, ei todellisia ystäviä, jotka olisivat tehneet kaikkensa hänen puolestaan, ei hän olisi kyennyt täysin samaistumaan toisen asemaan, vaikka olisi omannutkin kyvyn ymmärtää toisten tunteita.
"He...Tuhosivat kahvilasi?" Avery kysyi kuin varmistaakseen, että oli ymmärtänyt oikein. Olivatko nämä saaneet Mestarilta määräyksen siihen? Luonnollisestikin olivat, lähestulkoon jokainen Viistokujan pienistä putiikeista oli jo tuhottu.

"E-en aikonutkaan", Avery vastasi vaiteliaana. Hän tuijotti eteensä ja koetti kovasti ymmärtää tätä kaikkea, vaikka tiesikin sen jo osittain mahdottomaksi. Hän oli äitinsä päiväkirjaa Azkabanissa lukiessaan muistanut pieniä pätkiä lapsuudestaan, nuoruudestaan, hetkistä joina hänen äitinsä oli itkuisena huutanut hänelle, ettei hän ollut ihminen laisinkaan. Tämä oli huutanut hänelle siitä kuinka tunteeton hän oli ja syyttänyt häntä naapurin pikkupojan katoamisesta.
"Ketkä s-sen tekivät?" Avery kysyi vaimeasti ja vilkaisi toista. Hän ei tiennyt mitä tekisi. Hän ei voisi nousta kuolonsyöjätovereitaan vastaan eikä toisaalta osoittaa Samanthan olevan hänelle tärkeä, merkitsevän muita enemmän. Siten hän ainoastaan vaarantaisi toisen olemassaolon. Mestari määräisi hänet tappamaan noidan, koska hän oli ensimmäistä kertaa elämänsä aikana osoittanut tuntevansa jonkinlaista heikkoutta. Mestarinsa tahtoisi eliminoida tuon heikkouden oitis.

Tuntui häiritsevästi siltä, kuin Avery olisi tuijottanut suoraan Samin sisään. Noita puristi huulensa yhteen ja pakotti itsensä hengittämään. Sisään, ulos, sisään, ulos tasaiseen tahtiin. Mies kysyi hänen kahvilastaan. ”Sen etuosa paloi. Kun palasin myöhemin sain osan tavaroista pelastettua, mutta minä en enää voi mennä sinne takaisin”, Sam kertoi suoraan, miten asiat olivat. Hän ei voisi valehdella Averylle. Ensinnäkin Sam oli surkein valehtelija – ikinä ja toiseksi tuo saisi asiat varmasti selville.

Kun Avery sanoi, ettei aikoisi ilmoittaa Samia ministeriölle, noita rentoutui. Hän istuutui takaisin penkille ja pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan tärisevin käsin. ”Kiitos, minä en oikein osaa vastata kysymyksiin. Tylypahkassakin onnistuin muuttamaan esseet saduiksi”, noita sanoi hiljaa. Hän katsoi kuolonsyöjää hetken ja taputti penkkiä vieressään. ”Minusta tuntuu että olemme tässä hetken”, hän vain totesi kun mies oli kysynyt ketkä olivat hänen kimppuunsa käyneet. Hetken näytti siltä, ettei noita vastaisi. Silmät tuijottivat kaukaisuuteen ja kasvoilla oli utuinen ilme. Lopulta hiljainen ääni sanoi: ”Will McDonell ja Rabastian Lestrange. Lestrange keskittyi enemän Layla parkaan”. Noidan katse kääntyi Averyyn ja hän hymyili surumielisesti. ”Minua tultiin usein hakemaan. Kieltäydyin joka kerta. Minä en ole kovinkaan hyvä noita, paitsi kotitalous loitsuissa. Ensimäisellä kerralla, olin vielä tylypahkassa, joten minulla oli Dumbledore. Nyt hän on kuollut. Gabriel syyttää itseään ja minä itseäni siitä, että en mennyt aiemin. Olisin mieluummin azkabanissa kuin nyt näkemässä kuinka Laylaan jäävät ikuiset arvet. En ole nähnyt perhettäni pian vuoteen. Siskoni sai vauvan. Hänen nimensä on Samuel”, Sam kertoi Averylle ja naurahti hiljaa. ”Anteeksi Avery. Sinä kysyit nimiä ja minä itken sinulle”, noita sanoi ja katseli lehtien putoamista.

”Sinä näytät voiman paremin kuin viimeksi. Olen siitä iloinen. Minä toivoin, että näkisin sinut jokin päivä, jotta voisin varmistaa sinun olevan kunnossa. Profeetta ei enää kirjoittele juuri mitään”, noita sanoi ja katsoi kuolonsyöjää ja hetkeksi hänen kasvoilleen palasi entinen Sam, kun noita hymyili hyväntahtoista hymyään. ”Voithan sinä paremmin?” hän varmisti. Mies oli ehkä kuolonsyöjä, tehnyt hirvittäviä asioita, mutta Sam etsi nyt enemän kuin koskaan, hyvää ihmisistä.

Avery ei tuntenut sääliä ketään kohtaan, mutta Samanthan kohtalo veti hänetkin hiljaiseksi. Hän oli ensimmäisen kerran nähnyt naisen kukkamekossa Viistokujalla. Tämä oli hymyillyt leveästi ja kiskonut hänet puolipakolla kahvilaansa, tarjonnut hänelle syötävää ja yösijan. Oman vuoteensa. Oli vaikea uskoa, että joku saattoi olla niin...Hyväsydäminen. Toinen oli saanut tietää hänen henkilöllisyytensä ja silti tämä ei nytkään koettanut juosta häntä pakoon.
Joskin Averyn mieltä painoi se, kuinka toinen kaiketi oletti, että hänessä oli jotain hyvää, joitain hyviä piirteitä joita hän ainoastaan piilotteli tottumuksesta, mutta Avery itse osasi aika varmasti sanoa, ettei hänessä ollut mitään hyvää.
Jos hänen oma äitinsäkin oli menettänyt kaiken toivonsa hänen suhteensa, miksi Samantha yhä luotti häneen tuolla tavoin?

Avery istuutui kiltin koiranpennun tavoin noidan viereen tämän todetessa heidän jäävän tähän ja taputtaessa penkkiä vierellään. Hän kuunteli kyllä tarkoin toisen jokaisia sanoja, mutta tämän viimein lopetettua ei tiennyt mitä sanoa. Osaisiko hän sanoa mitään, mikä ei saisi toista vihaamaan häntä?
Sellaiset sanat kuten 'harmi' ja 'sinullahan menee huonosti' eivät jostain syystä tuntuneet sopivilta, kenties se oli kokemuksen ääni joka puhui. Joten Avery päätyi tuijottamaan syliään ja koetti henkisesti päätään kuviteltua seinää vasten hakkaamalla nopeuttaa jonkinasteisen 'järkensä' juoksua.
"Minä...Olen pa-pahoillani?" Avery yritti ääni värähtäen ja vilkaisi Samanthaa saadakseen varmuuden siitä, oliko sanonut oikein vai lähtisikö toinen oitis hänen seurastaan.

Avery siirsi katseensa takaisin eteensä.
"Kun...toisilla menee paremmin...toisilla menee huonommin", hän tyytyi vastaamaan, joskin olisi mieluummin palannut entiseen, aikaan jolloin Samanthalla oli mennyt paremmin ja hänellä huonommin. Hän oli tottunut elämään vihattuna, halveksittuna ja paossa Ministeriötä. Tämä uusi, 'parempi' elämä tuntui oudolta ja...Jokseenkin pitkästyttävältä. Tällaisina aikoina Samanthan kaltaiset, hyvään elämään tottuneet joutuivat hoitamaan sen, missä hänen kaltaisensa olivat oppineet hyviksi vuosien saatossa; pakoilemaan Ministeriötä.
"Kai tätä siksikin voisi kutsua", Avery vastasi mietteliäänä, tai pikemminkin sen kuuloisena, vaikkei paljoa miettinytkään, "Mutta pistelee...Täältä."
Hän vastasi hitaasti ja vei sormenpäänsä hieromaan rintakehäänsä, kuta kuinkin jostain oletetun sydämensä tienoilta.
"Se alkoi ä-äskettäin...Onkohan se...Jotain vakavaa? Onko sinulle...K-koskaan käynyt niin?" Avery kysyi oudoksuen ja vilkaisi Samanthaa, antaen sormenpäidensä jatkaa pientä hierovaa liikettä velhon omalla rintakehällä.

Avery pahoitteli, vaikka tuo ei olisi voinut asialle mitään. ”Avery, ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Minä tiesin, että näin tulee käymään. Et olisi varmastikaan voinut tehdä mitään. Kyllä minä nousen taas jaloilleni, en ehkä täällä. Onneksi maapallolla on monia maita”, noita totesi ja hymyili miehelle hyvin pienesti. Hän tiesi, että Avery ei välttämättä käsittänyt hänen tunteitaan. Hemmetti soikoon, Sam ei aina käsittänyt niitä itsekään! Hän kuitenkin oli kiitollinen miehen pahoitteluista.

”Sinä olet taatusti ansainnut tämän pareman hetkesikin. On mukavaa nähdä sinut lämpimissä vaatteissa. Eikä minulla niin huonosti mene. Minulla on yhä ystäviä ja sain uuden kodinkin. Minä enemän säälin itseäni, joka on aivan turhaa”, noita totesi ja sujautti kädet hihoihinsa. Hän tiesi kyllä, että ajat muuttuisivat. Hän halusi uskoa parempaan huomiseen. Kun hän saisi nukuttua yön heräämättä huutoihinsa, se merkitsisi jo paljon.

Sam oli kummastelemassa kuolonsyöjän sanavalintaa kunnes mies kosketti rintakehäänsä ja kertoi pistelystä. ”Toivottavasti ei. Saanko?” Sam kysyi ja otti kuolonsyöjän käden hitaasti sekä lempeästi omaansa ja painoi kohtaan, jossa sydämen pulsi tuntui. Hänen sormensa olivat lämpimät ja pitelivät Averyn kättä lempeästi otteessaan, josta mies saisi itsensä irti todella helposti. Noita sulki silmänsä ja laski lyönnit päässään. ”Minä tunnen sinun sydämesi sykkeen tästä. Haluatko koittaa minun?” Sam kysyi silmät kiinni ja ojensi kätensä miehelle. Hän oli huomanut ensimäisellä kerralla, ettei toinen ollut tottunut koskemiseen. Siksi Sam käsitteli tätä hellästi ja ilman yllätyksiä. ”Sykkeen tuntee myös kaulasta ja vaikka mistä”, hän jutteli ja minuutin kuluttua avasi silmänsä.

Avery tuijotti Samanthaa yllättyneenä. Tämän elämä oli juuri kääntynyt päälaelleen ja tämä onnistui silti ajattelemaan kaiken noin positiivisesti? Sitä velho ei ymmärtänyt, hän oli tottunut yllättäviin elämänmuutoksiin, mutta noin suuri muutos olisi taatusti nujertanut hänen vähäisenkin elämänhalunsa.
Ja silti hän Samanthaa katsoessaan kohtasi pienin hymyn, joka kohosi tämän huulille noidan omien sanojen myötä.
"Miten s-sinä...Osaat olla noin...Positiivinen?" hänen oli pakko saada kysyä, vaikka vastaus tuskin antaisi hänelle suurta valaistumisen tunnetta. Hän ei oikein ymmärtänyt toisen positiivista asennetta, vaikka olikin toki iloinen siitä, sillä sen ansiosta Samanthalla näytti olevan vielä taistelutahtoa jäljellä.

Samantha oli kovasti sitä mieltä, että hän oli ansainnut paremman hetken elämässään, mutta Avery olisi jaksanut kinastella aiheesta vaikka kuinka kauan, mikäli ei olisi nähnyt jonkinasteisena heikkoutena aiheesta kinastelemista.
Niinpä hän tyytyi vain tekaisemaan huulilleen pienen, kolkon hymyn, joka katosi hyvin nopeasti, yhtä nopeasti ja yllättäen kuin oli hänen huulensa tavoittanutkin.

Avery värähti kuin toisen kissan reviirillään haivannut saalistaja kun Samantha tarttui hänen käteensä omalla lämpimällä kädellään ja painoi sormensa hänen ranteensa sisäsyrjää vasten. Mies tunsi värisevänsä lämpimän kosketuksen alla. Siitä oli kauan, kenties pieni ikuisuus, kun joku oli viimeksi tarttunut hänen käteensä tuolla tavoin, yhtä hellästi.
Averyn käsi teki automaattisesti nytkähtävän liikkeen, kuin hän olisi aikeissa vetää kätensä pois toisen kosketuksen ulottuvilta, mutta tajutessaan kuinka kylmältä ulkoilma hänen kämmenensä ihoa vasten tuntui ilman toisen kämmentä hänen omaansa vasten, tyytyi mies sujauttamaan kätensä vaivihkaa takaisin niille kohdin, josta oli sen äsken koettanut siirtää.
Hän oli vähintäänkin yhtä hämmentynyt, kun Samantha ojensi oman kätensä hänelle. Toki hän tiesi, mistä sykettä saattoi seurata, hän oli tappanut monia ja tapon varmistaminen oli tärkeä osa prosessia, mutta...Kukaan ei ollut koskaan täysin omasta tahdostaan tarttunut tuolla tavoin hänen käteensä eikä todellakaan tarjonnut omaansa hänelle. Ties mitä hän saattaisi toisen kädelle tehdä, mikäli tämä toisi sen liian lähelle.
Avery vei sormensa koskettamaan Samanthan rannetta kuin horroksessa ja noidan sydämenlyöntien tunteminen hänen kohmeita sormenpäitään vasten tuntui tuovan hieman eloa hänenkin kehoonsa. Hän tuijotti noidan kättä ja mumisi vaimeasti, epäuskoisena;
"S-sinä annoit...Oman kätesi minulle...V-vapaaehtoisesti...?"
Hän vei katseensa noidan kasvoihin, näyttäen julman tappajan sijaan sillä hetkellä enemmänkin onnettomalta koiranpennulta. Katseensa laskeutui takaisin Samanthan kämmeneen ja varovasti, hetkeen muistamatta kuinka sormiaan liikuttaa, Avery irrotti otteensa noidan ranteesta, mutta kietoi toisen kätensä sormet varovasti tämän kämmenen ympärille. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja veti syvään henkeä.
Yllättävää kyllä, tämä tilanne ei varsinaisesti seksuaalisesti kiihottanut häntä, mutta sen sijaan hänestä tuntui kuin jäinen sydämensä olisi sulanut, tai ainakin osa siitä.

Miten Sam pysyi positiivisena? Hetken noita mietti asiaa ennen kuin vastasi: ”koska minä tahdon. Minä en halua masentua ja olla surullinen. Silloin minusta ei ole iloa kenellekkään”. Se oli niin yksinkertaista. Sam halusi olla muidenkin iloksi iloinen. Ei hän vielä pystynyt siihen täysin, mutta hän jaksoi yrittää. Hän jaksoi toivoa siitä paremmasta huomisesta.

Avery näytti siltä, kuin ei olisi halunnut olla niin hyvässä asemassa. Hymyn kare oli lähes surumielisen näköinen miehen kasvoilla. Se kuitenkin unohtui kun miehen sydämen lyöntejä alettiin tutkailemaan. Sam tunsi kuinka Avery veti kättään pois ja hän antoi miehen tehdä niin, mutta otti myös ranteen takaisin otteeseensa. Hän tunsi kylmät sormenpäät ja sormet omalla kädellään ja hymyili. Mumina sai hänet kuitenkin aukaisemaan silmänsä. ”Avery, etkö sinä ole jo tajunnut, että minä luotan sinuun. Sinä ehkä satutit Gabrielia hirveällä tavalla, mutta sinä toit hänet takaisin. Vaikken ehkä pidä siitä mitä teit, et ole tehnyt mitään, miksi en voisi itseäni luottaa sinulle”, noita sanoi ja puristi hellästi kuolonsyöjän kättä. ”Silloin kun lähdit kahvilasta, minä sanoin etten pidä sinua kummajaisena. En minä pidä vieläkään”, noita totesi hiljaa. Hän antoi kuolonsyöjän pidellä kättään ja irrotti omien sormiensa otteen miehen kädestä ja varoen kosketti toisen poskea. ”Avery, vaikka sinä unohtaisit kaiken muun tai mitä vain niin minä haluan, että sinä tiedät sen”, noita sanoi hiljaa.

Kukaan ei osannut selittää miksi, Sam edes välitti kuolonsyöjästä. Kaiken logiikan mukaan hänen tulisi kammoksua miestä, vihata tätä ja janota kostoa. Hän ei tuntenut niistä tunteista yhtäkään. Hän vain halusi Averyn parasta, kuten halusi Gabrielin, Chaoksen tai kenen tahansa muunkin. Hän näki Averyn myös haavoittuvana ja hellyyttä kaipaavana miehenä.

Samanthan ajattelutapa löi yhä Averyn ällikällä, vaikka noita oli nyt selittänytkin miksi koetti aina pysyä positiivisena. Tällä oli syy, mutta mistä kummasta tämä veti kaiken intonsa ja itsehillintänsä? Olisi kaiketi helpompi vain unohtaa koko aihe, sillä Avery oli varma siitä, ettei tulisi koskaan ymmärtämään toista.
Ei täysin. Koskaan.

Hän oli satuttanut toisen poikaystävää, aika pahoin vieläpä ja Samantha silti luotti häneen vain, koska hän oli tuonut miehen takaisin?
Oli totta, ettei hän satuttaisi Samanthaa ja mikäli saisi Mestariltaan käskyn satuttaa tätä...Hän todennäköisesti koettaisi paeta kohtalostaan jollain tavalla, lavastaa tapahtuneen tai yksinkertaisesti kieltäytyä ja kärsiä seuraamukset.
Jostain syystä hänen sydäntään lämmitti, ensimmäistä kertaa aikoihin ja vaikka hän tiesikin, että viisainta olisi ollut paeta tilanteesta niin nopeasti kuin suinkin, hän jäi istumaan aloilleen vaikka olisi saattanut muistaakin kuinka kävellään.
"S-siksi minä en sinua...Ymmärräkään", Avery vastasi pienesti jopa hymyillen, vaikka antoikin hymyn kadota huuliltaan nopeasti kun tajusi oikeasti hymyilleensä. Hän siirsi syliinsä laskeutuneen katseensa takaisin Samanthan kasvoihin. Kosketus poskellaan sai kuolonsyöjän värähtämään, mutta hän ei vetäytynyt kauemmas siitäkään huolimatta, että pelkäsi tämän kaltaista uutta tilannetta.
"E-edes ankeuttajat eivät sa-saisi sitä...Mielestäni", hän vannotti ja koetti kovasti estää suupieliään nykimästä ylöspäin, vaikka olisi voinut arvatakin toisen vähintäänkin näkevän sen, kuinka hän pidätteli hymyään.
Varovasti hän irrotti otteensa noidan kädestä, vaikkei tiennytkään varmasti kuinka enää tottuisi istumaan siinä toisen vieressä ilman, että tämän sormenpäät lämmittivät hänen omiaan.

Sam ei olettanut, että ihmiset ymmärtäisivät häntä. Siksi hän hymyili ja totesi: ”ei suurin osa ihmisistä ymmärräkään. Gabrielille olen täysi mysteeri toisinaan”. Noita totesi hymyillen. Hän oli vain joskus tajunnut sen, ettei hän osaisi kantaa kaunaa. Se oli liian vaikeaa.

Averyn hymy lämmitti noidan mieltä ja hän vastasi miehen hymyyn omallaan. Hän koski kuoonsyöjän poskea tuntien miehen värähtävän. Hän ei tehnyt äkkinäisiä liikkeita vaan piti itsensä rauhallisena. ”Ankeuttajat... Yh, toivottavasti sinun ei tarvitse viettää enää aikaasi niiden kanssa”, noita totesi nenäänsä nyrpistäen.

Saatuaan molemmat kädet itselleen Sam kaivoi taskustaan pienen muhvin, johon hän sujautti käpälänsä. Oli kätevää, kun taskust sai laajennettua loitsuilla. Hän istui hiljaa miehen vierellä ja katseli ihmisten elämää. Hän tuijotteli kaukaisuuteen ja ajatteli. Hän pohti miten erilaista elämä olisi, jos hän olisi jästi. Hän ei olisi tavannut niin monenlaisia ihania ihmisiä. Nyt hän olisi kuitenkin tietämätön kaikesta pahasta.

Huokaisten Sam käänsi katseensa Averyyn: ”kuule, eikö sinun ole kylmä?” Oli parempi lopettaa haaveilu, sillä hänen piti elää tässä ja nyt. Lisäksi mies parka näytti melko karulta vaatetuksessaan.

Näemmä hän ei siis ollutkaan niin erityinen tapaus toisen ymmärtämisen suhteen, mutta toisaalta kenties parempi niin. Mistä sitä olisi voinut varmaksi sanoa, olisiko toinen loukkaantunut mikäli ei olisi tottunut siihen, ettei tätä ymmärretty?
Toisaalta Avery ei ymmärtänyt loukkaantumista. Hän tiesi sanan ja suurin piirtein sen mitä se merkitsi, muttei hän sitä ymmärtänyt, kun ei itse loukkaantunut mistään. Toisaalta, eipä hänelle juuri sellaisia puhuttukaan, joista olisi voinut loukkaantua, koska suurimman osan ajasta häntä pelättiin tai koetettiin paeta.
Mitä kuolonsyöjiin tuli, nämä toki vihasivat tai inhosivat häntä siinä missä muutkin, mutta näillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sietää häntä sen ajan mitä joutuivat hänen seurassaan viettämään.

Avery vilkaisi toisen taskustaan kaivamaa...Vaatekappaletta hämmentyneenä. Toinen työnsi kätensä sen sijaan...Mikä sen tarkoitus oli? Oliko se vain siinä suojaamassa toisen käsiä kylmältä?
Hän kohotti katseensa Samanthaan tämän esittäessä hänelle kysymyksensä, johon mies aluksi vastasi ainoastaan pudistamalla päätään.
"E-ei", hän lopulta vastasi myös ääneen ja veti huulilleen pienen virneen ennen kuin laski katseensa sylissään lepääviin kämmeniinsä ja hieroi hetken sormenpäitään yhteen kuin todetakseen tunsiko kylmää vai eikö.
Ehkä hän oli Azkabanissa viettämänsä kuukaudet tottunut kylmään siten, ettei nyt tuntenut kylmää, koska ulkona ei varsinaisesti...ollut niin kylmä kuin mitä Azkabanissa oli ollut jatkuvasti, päivittäin. Siellä oli palellut jokainen tunti, jokainen minuutti, Ankeuttajien imiessä pois kaiken vähänkin lämmittävän ajatuksen.

Kuolonsyöjän verenkierrossa piti olla jotain häikkää, sillä Samin mielestä ulkona oli kylmä. Hän rakasti kesää ja siksi se ankea sää ei häntä miellyttänyt. ”Wau... Minun sormeni tuntuvat olevan jäässä. Onneksi toin muhvin mukana”, noita totesi humyillen ja istui suhteellisen rauhallisena Averyn vierellä.

Jostain ilmestyi pallo Samin jalkoihin. Noita kohotti kulmiaan ja nosti sen käsiinsä. Kun hän nosti katseensa pieni poika katseli häntä ujosti pienen matkan päästä. Noita hymähti, laski muhvin penkille ja poimi pallon käteensä. Hän käveli pojan luokse ja kysyi: ”onko tämä sinun?” Poika vain nyökytti päätään. Hymyillen noita ojensi pallon takaisin pojalle. ”Älä hukkaa sitä, se on hieno pallo”, Sam totesi saaden pojan hymyilemään: ”kiitot”. Niin lapsi meni menojaan pallonsa kanssa ja Sam jäi katselemaan lapsen perään. ”Tiesitkö, että kirjoitan lasten kirjoja jästeillekkin. Heille minä olen Alex Candy, se oli erään karkkikaupan nimi kun itse olin lapsi. Minä ja siskoni tapasimme mennä sinne aina kun meillä oli karkkipäivä”, noita kysyi ja käveli takaisin penkille. Hän istuutui takaisin Averyn viereen ja huokaisi. ”Nykyään tuo nimi kuulostaa minun korviinikin stripparin nimeltä”, noita hymähti ja käänsi katseensa Averyyn. ”Sinäkin olet yhdessä sadussa. Sivuhahmona, mutta olet”, Sam kertoi ja käänsi päänsä takaisin lasten suuntaan.

Avery säpsähti palloa, joka pyöri Samanthan jalkoihin. Hän ei niinkään uskonut, että pallo, tai sen todennäköisesti heidän suuntaansa vahingossa potkaisseet lapset olisivat olleet vaarallisia tai juonitelleet jotain...Se oli pikemminkin ainoastaan refleksi. Tapa, jolla kätensä kurotti nopeasti kiinni taikasauvansa kädensijasta ja katseensa syöksähti salamana suuntaan, josta pallo oli tullut.
Hän oli kuin metsältä juuri palannut kissa, joka ei vielä täysin muistanut palanneensa jo kotiinsa joitain minuutteja sitten ja säpsähti yhä jokaista pientä ääntäkin.
Tajutessaan lapset ja ikään kuin muistaessaan jälleen missä oli ja millaista aikaa sinä vuonna elettiin, Avery irrotti hitaasti otteensa taikasauvastaan, jota ei ollut edes ehtinyt vetämään taskustaan. Hän päätyi kuitenkin pälyilemään ympärilleen siitäkin huolimatta, etteivät lapset vaikuttaneet vaarallisilta. Se ei kuitenkaan todistanut mitään siitä, etteikö puun takana olisi voinut olla joku piileskelemässä.

"Karkkipäivä...", Avery toisti, koettaen etsiä sekalaisesta mielestään muistikuvia sellaisesta, muttei kyennyt saamaan mieleensä yhtäkään muistikuvaa tuollaisesta...Karamellipäivästä.
Samanthan ystävällisyys täysin tuntemattomia lapsia kohtaan oli myös hetkeä aiemmin saanut hänet hämmentymään eikä Avery tiennyt olisiko tohtinut kommentoida aiheesta jotain. Toisen käytös oli...Omituista, mutta hän muisti kyllä nähneensä muitakin, jotka huolehtivat toisten ihmisten lapsista ilman mitään sen parempaa syytä.
Sana 'strippari' kiinnitti Averyn huomion ja hän kurtisti pienesti kulmiaan.
"Kuten...Noita, j-joka riisuu vaatteitaan...Rahasta?" hän kysäisi ja koetti kovasti olla ajattelematta toista sellaisena noitana, vaikka tämä itse oli juuri kertonut taiteilijanimensä muistuttavan tätä itseäänkin enemmän sellaisesta...Kuin lastenkirjailijasta.
Avery siirsi katseensa takaisin leikkiviin lapsiin. Hän ei ymmärtänyt sitä, miksi jotkut välittivät noista pikkuihmisistä. Hän oli kuullut näistä vain sen, että nämä olivat raivostuttavia ja kaikki piti opettaa niille erikseen. Miksi sellaisista sitten huolehdittiin niin kovin? Tietysti he kaikki vanhenivat päivä päivältä, vuosi vuodelta, mutta toistaiseksi he pärjäsivät aivan hyvin ilman ärsyttävää jälkikasvua.

Hän käänsi yllättyneenä katseensa takaisin Samanthaan.
"M-miksi?" hän kysäisi hämmentyneenä. Toinen oli maininnut hänet jossain lastenkirjassaan? Kuinka hänet saattoi edes saada lastenkirjaan ilman, että siitä tuli outo tai väkivaltainen?
"Mistä se ki-kirja kertoo? Mil-lainen se...on?" hän päätyi kysymään jo silkkaa uteliaisuuttaan. Hän tuskin muistaisi kuinka luettiin, mutta hän mieluusti kuuntelisi Samanthaa tämän kertoessa hänelle kirjastaan.
Jollain asteikolla hänkin taisi yhä olla sisältään yhtä pieni lapsi kuin nuo palloillaan leikittelevät lapset tuolla... Ainakin hän unohteli asioita samalla tavoin...Kuten sen kuinka hänen oma nimensä kirjoitettiin, kuinka se lausuttiin tai... Kuinka luettiin...

Samantha ei nähnyt lapsia koskaan uhkana. Hän oli heidän kaltaisensa niin monella tapaa, että yleensä vain lapset todella tuntuivat ymmärtävän häntä. Hän olisi itsekin halunnut olla jo äiti, muttei ikinä ollut kyennyt pääsemään kenenkään kanssa niin pitkälle. Ehkä hän pääsisi Gabrielin kanssa, mutta nyt ei ollut oikea aika hankkia vauvaa. Kun lapsen aika tulisi, Sam ei malttaisi odottaa sitä.

Avery ei ilmeisesti tiennyt mikä karkkipäivä oli, niimpä Sam selvensi asiaa: ”se on jästien tapa, en tiedä velhoista ja noidista. Se oli perheessäni aina lauantai ja silloin saimme siskoni kanssa syödä tietyn määrän makeisia”. Se oli simppelein tapa, jonka Sam keksi asian selittämiseen. Hän muisti, miten joka lauantai oli odotuksen arvoinen herkkupussin takia. Strippari määritelmälle Sam nauroi ja nyökytti päätään: ”juuri sellainen”. Hän oli nauranut asiaa itse monta vuotta.

Ilmeisesti kenestäkään ei koskaan kirjoitettu tarpeeksi satuja. Sam hymyili vain salaperäistä hymyään. ”Koska sillä tavalla, minä muistan ihmisiä, joiden koen olevan muistamisen arvoisia”, hän vain totesi ja istuutui lähelle Averya. ”Se kertoo velhopojasta, joka haluaa tietää mistä taikuus tulee”, Sam kertoi ja alkoi puhumaan: ”Olipa kerran poika nimeltään Chris. Chris asui pienellä maatilalla, pienessä kylässä, pienen metsän laidalla. Hän asui siellä äitinsä kanssa, joka oli hyvin pieni jästi, mutta jonka sydän oli suuri. Hänen isänsä oli suuren suuri velho, mutta jonka sydän oli niin kovin pieni. Hänen siskonsa oli kovin keskinkertainen, sellainen, joka ei jää mieleen. Harmaa tapetti, joka valitaan, kun ei haluta erottua joukosta.

Chris oli itse pieni velho, jolla oli kyltymätön halu tietää, mistä kaikki johtui. Hän tiesi, mistä perhoset tulivat, hän tiesi mihin aurinko meni yöpuulle. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mistä taikuus tuli. Hän kysyi isältään: Isä, mistä taikuus tulee? Mutta isä ei osannut vastata, vaan moitti poikaansa liian uteliaaksi. Se ei estänyt Chrisiä ja hän meni äitinsä luokse. Äiti, Chris sanoi, mistä taikuus tulee? Äiti katsoi lastaan ja kertoi ettei tiennyt, mutta kehoitit poikaa kysymään muiltakin.

Chris päätti etsiä vastauksia muualta. Hän pakkasi pieneen reppuunsa kurpitsamehua, piirakkaa ja äidin pulia. Hän laittoi mukaansa huovan ja luettavaa. Hän nousi luutansa selkään, joka nousi jalan korkeuteen. Niin nuori velho lähti etsimään vastausta siihen, mistä taikuus tulee. Hän lensi kauan aikaa. Hän ohitti tutun kylän ja tutut kasvot. Hän kaarsi puiden runkojen välissä ja lopulta saapui aukealle. Aukealla istui korppi. Sen sulat eivät olleetkaan mustat, vaan loistivat kaikissa väreissä, joita ihmissilmä voi nähdä. Korppi katsoi poikaa ja raakkui, mutta Chris ei pelännyt. Hän laskeutui luudaltaan ja sanoi: korppi moni värinen, tiedätkö mistä taikuus tulee. Korppi raakkui: se tulee verestä. Poika vastausta kummasteli ja päässään käänteli, mutta ei ymmärtänyt korppia. Niimpä hän päätti kysyä muiltakin.

Hän nousi jälleen luudan selkään. Ponkaisi itsensä ylös ilmaan. Hän liisi ja kaarsi, tuli pienen mökin pihaan. Mökissä istui vanha noita-akka. Akka oli kurttuinen ja ryppyinen, kuin puun kuori. Pienet silmät tuijottivat Chrisiä, mutta vaikka häntä pelotti hän kysyi jälleen: mistä taikuus tulee? Muori keinui tuolissaan ja sanoi: Taikuus tulee maasta, ilmasta, vedestä sekä tulesta. Tätä ei poika ymmärtänyt, mutta kiitti silti vastauksesta.

Chris nousi jälleen luudan selkään, mutta nyt häntä alkoi väsymys painaa. Hän ei vielä tiennyt mistä taikuus tuli, mutta hän päätti jatkaa etsimistä muualta. Hän kuitenkin lensi kotiin, söi ja joi, kylpi ja pani levolle. Chris jatkoi etsintäänsä monta vuotta. Hän etsi ja käänteli. Hän koetteli ja tunnusteli, muttei tiennyt vieläkään mistä taikuus tuli.

Eräänä yönä, kun Chris oli jo ryppyinen kuin puun kuori ja hänen hiuksensa olivat valkeat kuin lumi, hän makasi sängyssään valveilla. Yllättäen hän ymmärsi. Hän tiesi mistä taikuus tuli. Hän oli etsinyt ja kääntänyt jokaisen kiven, löytäen taikuuden kaikkialta. Niimpä hän pomppasi ilmaan, tanssi hetken paikallaan ja huusi: minä tiedän mistä taikuus tulee! Se ei tule mistään ja samaan aikaan kaikkialta! Hän nauroi ja iloitsi. Hän tanssi kunnes väsyi ja lopulta vaipui maahan. Hän tunsi taikuuden kaikkialla. Se oli kaikissa, jokaisessa taiattomassa sekä taiallisessa. Elollisessa sekä elottomassa. Taikuus oli kaikkialla eikä missään, koska kaiken ollessa taikuutta, ei taikuus ollut erityistä.

Ratkaistuaan vuosien arvoituksen Chris painoi päänsä tyynylle, hymyili ja nukahti. Hän tiesi, mistä taikuus tuli”. Sam kertoi sadun ja katsoi hymyillen Averya. ”Kun minulel kerrottiin, että olen noita, minä kysyin tuota samaa kysymystä uudelleen ja uudelleen. Minä halusin kirjoittaa sen. Olin luonnostellut sitä kun sinä nukuit sängyssäni. Se oli jo päässäni. Sinä toit mieleeni hieman korpin. Sinussa oli vain yksi väri, jonka suurin osa ihmisitä tulee vain näkemään. Minä näin kuitenkin, että sinussa on paljon muutakin”, Sam totesi.

//Innostuin kirjoittamaan sadun, joten sori toi pituus 8D //

// Avery palkkaaki Samin lukeen sille iltasatuja xDD //

"Kuulostaa... Hyvältä tavalta pitää...L-lapset kurissa", Avery tyytyi vastaamaan, koska olisi jostain syystä tuntunut väärältä sanoa, että tuollainen makeispäivä kuulosti 'mukavalta' tai 'mielenkiintoiselta'. Hänhän oli pahainen kuolonsyöjä, jota toinen kohteli paremmin kuin mitä hän olisi ansainnutkaan.
Onnistuiko toinen todella unohtamaan kaiken mitä hän oli tehnyt vai tahtoiko tämä vain pitää häntä hyvänä ihmisenä jostain hänelle tuntemattomasta syystä?

Avery kurtisti kulmiaan. Muistamisen arvoinen? Oliko hän toisen mielestä muistamisen arvoinen? Oli taatusti olemassa kymmeniä, ellei jopa satoja ihmisiä, jotka olisivat maksaneet mitä tahansa unohtaakseen muun muassa hänen olemassa olonsa ja sen sijaan, että olisi tuntenut samoin, toinen tahtoi vaalia sitä?
Avery otti lokoisamman asennon penkillä ja keskittyi kuuntelemaan tarinaa. Ensimmäistä joka hänelle oli koskaan tuolla äänensävyllä kerrottu. Yhtä jännittävällä, mutta samaan aikaan ystävällisellä tavalla. Hän ei muistanut mitään lapsuudestaan, mutta oletti äitinsä joskus kertoneen hänelle tarinoita, kun hän oli ollut pieni, mutta äitinsä tuntien tämä tuskin osasi lukea tarinoita samaan tapaan, samalla innolla, jolla Samantha nyt kertoi omaansa hänelle.
Velho kuunteli tarinaa lähes lapsenomaisella innolla, koettaen kuitenkin piilottaa sen toisen katseelta. Tarina oli lapsille tarkoitettu, mutta siitäkin huolimatta mielenkiintoinen ja kertoi toisen kyvystä kertoa lastentarinoita. Avery osasi hädin tuskin lukea yksinkertaisia lauseita, joten toisen hänelle kertoma tarina oli mukavaa viihdettä miehelle, joka ei koskaan lukenut kirjoja. Kouluvuosiensa jälkeen hän oli hyvin pian unohtanut kuinka luettiin ja pitänyt lukutaitoa toisarvoisena. Sittemmin hän tiesi paremmin, muttei kyennyt enää opettelemaan lukemisen jaloa taitoa, koska ei tuntunut millään saavan moista tiedonmäärää enää tungettua vialliseen pääkoppaansa.

Avery jäi sanattomaksi tarinan ja Samanthan sen päätteeksi lisäämän täydennyksen jälkeen. Toinen oli ajatellut häntä nukkumassa vuoteellaan?
"M-mitä niin erikoista on...Minussa nuk-kumassa vuoteessasi?"
Mikä oli saanut toisen ajattelemaan sitä? Ja miksi kummassa toisten päähänpistojen ymmärtäminen oli hänelle näin vaikeaa ja outoa? Ainakin hänessä oli jotain vialla, sen se kertoi jos jonkin.
Ainakin toisella oli mielikuvitusta, jos tämä oli saanut päähänsä, että hän näytti korpilta, väärinymmärretyltä sellaiselta. Hänessä ei kuitenkaan ollut niin paljon väärinymmärrettävää kuin mitä toinen ehkä kuvitteli. Hän oli murhaaja, kuolonsyöjä ja niin väärin kuin se ehkä olikin, hän nautti ihmisten kiduttamisesta, hän ei katunut mitään... Hänellä saattoi olla tunteita jäljellä, tunteita joista hän ei ollut tiennyt ennen heidän ensitapaamistaan, mutta se ei muuttanut hänen tekojaan paremmaksi, ei vienyt niitä pois. Eikä hän sitä pyytänytkään.
"S-sinä pidät minua...Parempana ihmisenä kuin o-lenkaan...Jos olen i-ihmistä nähnytkään...", Avery mumisi ja hymyili pienesti, kolkosti.

//... Mä nään nyt Samin iha selvästi jossain vaaleenpunasessa, istumassa kirjakasan päällä ku Avery makaa sängyssä ja neiti lukee vaan niit kirjoja sille. //

Satua kertoessaan Sam elehti, muunteli äänen painojaan aina ja näytti kokonaan unohtavan, että heitä saatettiin katsella. Sadut olivat ainoita, jotka tekivät noidalle todella järkeä. Hän ymmärsi niiden maailman ja pystyi käsittelemään vaikeatkin asiat satujensa kautta. Ilman niitä, hän olisi vain humiseva tyhjä kuori. Äskeinen surullinen Sam oli kadonnut hetkeksi ja sen sijaan noidan silmät suorastaan loistivat intoa. Kun hän lopetti, kädet kuitenkin laskeutuivat sivuille pitämään penkin reunasta kiinni ja silmät laimenivat sekä hymy häiveni.

Hetken aikaa Sam mietti, mikä todella oli saanut hänet luonnostelemaan sadun silloin. ”En tiedä. Minä aloin saamaan ajatusta kiinni, mutta vasta kun olit lähtenyt se todella iski minuun. En tiedä sinun hekilökohtaista mielipidettäsi, mutta käsittääkseni... hänen, kannattajistaan osa uskoo, että vain puhdasverinen voi olla hyvä velho tai noita. Mutta miten minä sain sitten tutustua näin kauniiseen maailmaan. Se on aina kiusannut minua, koska minä halusin aikanani olla vain niin kuin siskoni. Nyt minä en oikein tiedä minne kuulun, mutta ajatus siitä, että taikuus on kaikkialla auttaa”, Sam kertoi asian, jota ei ollut edes Gabrielille paljastanut.

Jostain syystä Averyn sanat ja pohdinta, oliko velho edes ihminen, tekivät Samista äärimäisen surullisen. Hän käänsi katseensa maahan. ”Minä tiedän, mihin sinä pystyt. Gabriel piti siitä huolen ja sinä itsekin kun palautit hänet ovelleni. Toisaalta sinä olet myös saanut tehdä valintoja. Olisit voinut äsken raahata minut ministeriöön, tosin minusta tuntuu että minut halutaan nyt kuolleena. Olisit voinut myös tappaa minut kotiini tai surmata Gabrielin, muttet tehnyt niin”, noita totesi ja katsoi Averya. Hän oli nähnyt Gabrielin kidutuksesta painajaisiakin ja hän oli tuntenut itsensä petetyksi. ”Enkä minä tiedä sinun tarinaasi. Mutta minä haluan uskoa, että jokaisessa on jossakin jotain hyvää. Minä en vain jaksa muuten. Minä olen niin kovin väsynyt Avery. Muutamana yönä olen toivonut, että minun ei tarvitse enää herätä ja katsoa kuinka rakkaani katoavat, joten kyllä minä tiedän mitä maailmassa tapahtuu. Minä tiedän, että sinun nimesi yleensä sanotaan kauhulla”, Samin katse kääntyi kaukaisuuteen ja hän räpäytti muutaman kerran kiivaammin suuria lempeitä silmiään. ”Minä en ole rohkea tai urhea. Minä olen hölmö, haihatteleva ja hyväuskoinen”, hän totesi ja huokaisi. ”Mutta minä olen ennen kaikkea unelmoija ja tämä ei ole hyvä aika olla sellainen, koska tällä hetkellä unelmat kuolevat”, Sam sanoi varmaankin enemän itselleen kuin Averylle näyttäen hylätyltä. ”Anteeksi, ei minun pitänyt sinua kuormittaa. Sinä teet, kuten valitset. Minä en halua tuomita sinua” hän totesi ja ryhdistäytyi hieman.

// Vähänkö ois sulosta : DD //

Avery ei tiennyt olisiko hänen pitänyt kertoa toiselle elämäntarinansa vai jättää suosiolla kertomatta. Toisen alkaessa kertoa omista ajatuksistaan, velho kuitenkin hiljalleen, sana sanalta vakuuttui siitä, että jäi toiselle velkaa jos ei maininnut edes jotakin.
Hän oli ollut aina suhteellisen tunteeton, liekö sitten päässä vai missä, mutta vasta Samanthan myötä hän oli hiljalleen alkanut ymmärtää millaisia toiset olivat. Tai ehkei niinkään ymmärtää, mutta hän tiesi näistä enemmän kuin oli oppinut koko ikänsä aikana ja kiitos siitä kuului Samanthalle. Harmi vain, että kiittäminen ei häneltä onnistunut ihan noin vain...

Hän olisi tosiaan voinut saada kiitosta raahaamalla toisen Ministeriöön tai hankkiutumalla tästä eroon, mutta tuo kiitos olisi ollut toisen ystävyyttä pienempi. Tosin oliko hän silti todella valmis ottamaan toisen vuoksi sen riskin, että pääsisi omasta hengestään?
Näemmä oli, sillä hän istui tässä yhä eikä edes harkinnut paikalta pakenemista. Mies tuijotti toista hämmentyneenä tämän sanoista. Entinen, iloinen Samantha oli toden totta kadonnut jonnekin, ei täysin tavoittamattomiin, mutta silti niin kauas, ettei tätä voinut nähdä päällisin puolin, ainakaan joka hetki kuten aiemmin.
"Kaikki voi muuttua vielä...", Avery koetti piristää, vaikka tuskin tuo paljoa piristäisi. Muutos ei toisi takaisin jo menetettyjä ihmisiä... Ja toisaalta, siinä missä toisen elämä muuttuisi paremmaksi, hänen omansa muuttuisi takaisin siksi mitä se oli ollut aiemmin, mutta hän kestäisi sen. Kaiken sen pakoilun, ehkä Azkabaninkin... Samantha ei ollut tottunut elämään samalla tavoin kuin hän, tälle sellainen elämä tekisi vain hallaa siinä missä hänelle kaikki paha oli jo tapahtunut, häntä ei enää voinut pelastaa sen osalta.

"Sinä olet kuitenkin hyvä ihminen", Avery vastasi ja hymyili pienesti, vaikka hymynsä vastasikin lähinnä irvistystä, "Äiti sanoi aina, että olin tällainen jo syntyessäni. Tapoin naapurin koiranpennun alle 10-vuotiaana..."
Hän nojasi kyynärpäänsä reisiinsä ja huokaisi ennen kuin sanoi ääneen sen, minkä oli lukenut äitinsä päiväkirjasta eikä hän ollut kertonut siitä koskaan kenellekään toiselle.
"Kun äitini tajusi millainen ihminen minä... Olen... H-hän... Oma äitini yritti...T-tappaa minut", Avery hymähti ja tuijotti eteensä. Hän ei tiennyt mitä hänen olisi kuulunut nyt tuntea. Sisintä pakotti, mutta mistä se kertoi? Ei hän ollut koskaan välittänyt äidistään tai tämän mielipiteistä niin paljon, että tämän tappoyrityksestä lukeminen olisi järkyttänyt häntä.
Avery ei tiennyt mistä hetken mielijohteesta se johtui, mutta hän tunsi tarvetta asettua penkille makaamaan ja viedä päänsä noidan syliin... Loppujen lopuksi hän ei kyennyt vastustamaan tuota tarvetta vaan laski varovasti päänsä toisen syliin siten, että tämä saattaisi niin tahtoessaan helposti pudottaa hänet sylistään ja penkiltä.
"Onko sinulla muita satuja?"

//ois kyl niin söpööö//

Hiljalleen Sam tajusi, miten paljon Avery pani riskiksi vain istumalla hänen kanssaan. Sam ei voinut menettää enää mitään, mutta Avery... Hän-joka-jääköön-nimeämättä tuskin olisi suopea ja anteeksi antava. Mies saattaaisi joutua takaisin Azkabaniin. Lisäksi Avery antoi kunnian mennä sivu suunsa. Olivatko he ystäviä? Eikä tämän tajuamiseen tarvittu kuin se, että Avery kertoi asioiden voivan muuttua. Asiat olivat muuttuneet, mutta jostain syystä Samia ei enää harmittanut niin paljoa. Lisäks miehen sanoessa häntä hyväksi noita punastui ja tapitti maahan jalkojaan heilutellen. Hän oli oppinut jo tietämään milloin Avery hymyili, joten minkä muut näkivät irveenä, Sam näki hymynä jona se oli tarkoitettu.

Sam oli juuri sanomassa jotain kun Avery kertoi itsestään. Samin ilme värähti koiranpunnon kohdalla, mutta tavallaan hän ymmärsi. "Sinä olit lapsi. Lapset tekevät sellaista, vaikka onhan se julmaa", Sam sanoi hiljaa. Hän tiesi samanlaisia tapauksia, mutta suurin osa oli kasvanut kunnon kansalaisiksi. Mitä velho kertoi äidistään sai palan nousemaan Samin kurkkuun. Millainen hirviö äiti oikein oli ollut? Tai ehkä hän oli ollut niin yksin ja peloissaan, ettei ollut keksinyt muuta. Ei sillä ollut väliä. "Avery, olen pahoillani", Sam totesi hiljaa ja kosketti lempeästi miehen olkapäätä. Mitä muutakaan hän olisi voinut sanoa?

Velhon pää tupsahti hivenen yllättäen noidan syliin. Sam näytti surulliselta katsoessaan Averya, mutta kun tuo pyysi satua, noidan ilme suorastaan lempeni. "Millaisen sadun haluat kuulla? Minä osaan melko monia", Sam kysyi ja asetti muhvin velhon pään alle. Oikean käden Sam laski miehen rinnalle ja vasemmalla silitteli toisen päätä hellästi. Saatuaan vastauksn hän mietti vain hetken alkaen kertoa satua.

Jossain mielessään Sam ajatteli, että ehkä Avery ei ollut vain saanut kuulla tarpeeksi satuja ja kokea miltä tuntuu kun joku välittää. Kuka tahansa kasvaisi kylmäksi ilman rakkautta. Sam oli onnellisessa asemassa saatuaan niin ihanan perheen. Siksi noita varmasti osasi osoittaa lempeyttä ja suopeutta muitakin kohtaan. Hänen perus luonteensakkin tosin oli sellainen. Sam ajatteli, että ehkä hän saisi helpotettua Averyn oloa osoittamalla sitä pyyteetöntä rakkauta, mitä suurin osa sai osakseen pyytämättä. Hän jatkoi siis kuolonsyöjän hiusten sukimista ja satuaan häiriintymättä siitä, mitä hänen omatuntontsa sanoi Gabrielista.

Avery sai kiittää onneaan siitä, että ajatuksensa laukkasivat sieltä tänne ja takaisin. Jokainen uusi ajatus sai hänet unohtamaan edellisen ja toisaalta, ehkä hyvä niin. Hän oli jo puhunut sivusuunsa, koska toisen seurassa yksinkertaisesti unohti kuka oli ja mitä tiesi. Jos Samantha olisi tehnyt töitä entiselle Ministeriölle, tämä olisi saanut tietää yhtä jos toistakin mehevää, jos olisi vain hieman vaivautunut selvittämään.
Hän oli siis toisin sanoen jättänyt koko elämänsä Samanthan harteille sinä hetkenä kun oli ottanut herkkuja vastaan tältä. Noita kohteli häntä eri tavoin kuin muut ja sai hänet suhtautumaan tähän vaaleanpunaiseen ilmestykseen eri tavoin kuin kehenkään toiseen... Ja loppujen lopuksi se oli ainoastaan heikkous hänen kannaltaan, mutta jokaisessa heikkoudessakin oli hyvät puolensa. Suklaa oli taatusti monien heikkous, mutta sitä syötiin lähinnä, koska se maistui hyvältä, ei siksi että se lihotti tai antoi näppyjä. Ne olivat suklaan mukana tulevia, ikäviä oireita, jotka eivät kuitenkaan loppupeleissä riittäneet kumoamaan suklaan makua ja viehätystä. Samantha oli hänen suklaansa. Tämän seurassa hän tunsi olonsa hyväksi ja rauhalliseksi, rentoutuneeksi eikä jatkuvasti joutunut pelkäämään tai esittämään, mutta siinä samalla hän laski kaiken tämän rehellisyyden varaan ja samalla riskeerasi oman olemassa olonsa...
Ja silti tämä kaikki oli sen arvoista.

Millaisen sadun!? Hetken epäuskoinen hämmennys kuvastui velhon kasvoilta - toisen seurassa hänestä ei ollut näemmä sen vähänkään vertaa peittämään tunteitaan kasvoilta. Hän ei ollut tiennyt, että sadunkuulija sai valita sen!
Avery uppoutui hetkeksi pohtimaan millaisen sadun tahtoisi kuulla.
"Öm... Jonkin missä on... nätti tyttö...", hän lopulta päätyi vastaamaan sen suuremmin vastaustaan analysoimatta. Ja mitäs sitä suotta hänen päänsä sisältöä selvittelemään... sitä oli moni ammattilainenkin yrittänyt, eikä kukaan ollut onnistunut.

Toinen käsi hänen rintakehällään ja toinen silittelemässä hiuksiaan saivat Averyn rauhoittumaan niin kuin menneisyytensä haamujen piinaama, vuosia varpaillaan seisonut velho vain rauhoittua saattoi. Hän päätyi jopa sulkemaan silmänsä ja suupielensä nykivät hieman ylöspäin kun hän kuunteli Samanthan hänelle kertomaa satua.
Tämä taisi tosiaan välittää lapsista, tulevista sukupolvista ja sen sellaisesta, siinä missä Avery ei osannut tähdätä tekojaan tulevaisuuteen, hän ei osannut ottaa huomioon edes seuraavaa päivää tekojaan kenties pohtiessaan...Jos siis edes punnitsi vaihtoehtoja ennen toimimista.
"Kertoivatko vanhempasi sinulle satuja... kun olit pieni?" mies kysäisi ohimennen ja avasi silmänsä, siirtäen katseensa jokseenkin synkästä taivaasta aina jotenkin päivän piristävään Samanthaan.

Nättejä tyttöjä saduissa riitti ja Sam pohti hetken, minkä niistä hän kertoisi. Lopulta hän kertoi velhojen version Lumikista ja seitsämästä kääpiöstä. Hän vaihteli äänenpainojaan ja kertoi satua tottuneesti. Hän osasi sen ulkoa, sillä noita oli lukenut sen miljoonia kertoja itselleen. Koko kertomuksen ajan, hän ei lopettanut Averyn silittelyä. Hän näki kuinka velho rentoutui ja hymyili tyytyväisenä. Miehelle teki taatusti vain hyvää saada olla hetken, poissa varpaisilta. Sam piti hetken vahtia Averyn puolesta.

Satu loppui lopulta ja hetken aikaan Samantha istui vain hiljaa katsellen Averya. Hän toivoi, että joku joskus ymmärtäisi käsitellä miestä, kuten hän. Hellyydellä ja ystävällisyydellä, jolle ei odotettu vastinetta. Averyn kertomus äidistä oli saanut noidan surulliseksi ja hän halusi antaa miehelle sen, mitä hän oli saanut lapsuudessaan niin paljon: lempeyttä ja rakkautta. Tosin Sam ei ikinä voisi rakastaa Averya kuten Gabrielia, mutta jonkinlaista kiintymystä hän tunsi.

Avery kysyi hänen iltasaduistaan ja kun mies avasi silmänsä hän näki Samin kasvot, jotka olivat muuttuneet lempeiksi hyvistä muistoista. "Kyllä, joka ilta. Minulle ja siskolleni. Vanhempani jaksoivat lukea kunnes me opimme lukemaan. Minä opettelin siskoni kanssa, joka oli minua vanhempi ja sitten me luimme toisillemme", noita kertoi ja siirsi muutaman suortuvan pois Averyn kasvoilta. "Ne olivat lempi hetkiäni. Rakastin äitini kainaloon käpertymistä tai kun sain kavuta isäni polvelle. Myöhemin tylypahkassa, minä luin satuja kun ikävöin kotiin. Minun koko elämäni on melkoista satua", Sam sanoi kohotti katseensa taivaalle, kunnes laski sen takaisin Averyyn. "Sinulle taidettiin lukea liian vähän", noita vain totesi ja katsoi Averya silmiin. Kun Sam saisi lapsia, nämä saisivat kuulla satuja niin paljon kuin vain noita kykenisi kertomaan. Sadut kertoivat maailmasta ennen kaikkea ja lasten tuli oppia miten siinä elettiin. "Sinulla on erityiset silmät. Minä pidän niistä", Sam totesi ja hymyillen piilotti kuolonsyöjän silmät niin, ettei mies nähnyt hänen kasvojaan ja poisti esteen edestä näyttäen pientä kieltään hymyillen. Sam oli hyvin lapsenmielinen monella tapaa ja siksi hänestä oli taatusti helppoa pitää.

Averyn oli vaikea kuvitella itseään toisen asemaan, mutta hän saattoi jotenkin ymmärtää miksi toinen vaali sellaisia hetkiä, jotka oli viettänyt perheensä kanssa. Jotenkin hämärästi hän tunsi ymmärtävänsä, ainakin sen, että oli itse jäänyt nuorempana jostain paitsi, kuin hänen sisällään vallitseva tyhjyys olisi voitu täyttää jollain vastaavalla, toisen kokemalla, jollain mistä hän ei ollut saanut nauttia.
Mutta se tyhjyys oli jätetty täyttämättä ja nyt hän sai kärsiä siitä? Toisaalta, olisiko hän sitten ollut niin hurjan paljon onnellisempi, jos hänelle olisi kerrottu satuja iltaisin? Monet kysymykset pyörivät hänen mielessään, mutta Avery ei joko ymmärtänyt kysymyksiä tai vain osannut pohtia niihin sopivia vastauksia.

Hän kohauti pienesti olkiaan noidan toteamukselle ja siirsi katseensa tämän kasvoihin. Hän tunsi olonsa tavallaan...mustasukkaiseksi? Vaikkei osannutkaan kuvitella millaista elämänsä olisi ollut, jos vanhempansa olisivat osoittaneet hänelle enemmän kiinymystä.
He taisivat olla keskenään kuin toistensa vastakohdat, kaksi melkein täysin erilaista ihmistä. Tiedä sitten oliko sekin hyvä vai huono seikka...

Avery hämmentyi toisen sanoista ja oli aikeissa kohottaa sormensa koskettamaan silmiään, mutta Samantha ennätti ensin ja peitti hänen silmänsä kämmenellään. Ensin Averyn koko keho jäykistyi ja hän oli vähällä joutua paniikkiin, mutta tiesi jossain mielensä perällä yhä missä oli ja kuka oli peittänyt hänen näkökenttänsä.
Tämä otti pian kätensä hänen silmiensä edestä ja sai Averyn koettamaan jälleen jotain hymyn tapaista.
Hetkeksi toisen seurassa hän oli unohtanut kaikki huolet, niin omansa kuin toisenkin, mutta nyt ne jälleen palautuivat hänen mieleensä.
"Onko s-sinun...turvallista olla...täällä?" hän lopulta tuli kysyneeksi jopa hieman huolissaan ja vilkaisi ympärilleen. Toistaiseksi kaikki oli hyvin eikä hän niinkään ollut huolissaan siitä, jos jäisi itse kiinni toisen kanssa aikaa viettämästä, enemmänkin Avery tiedosti olevansa huolissaan toisen turvallisuudesta.

Sam tiesi, että hän oli todella onnekas vanhempiensa suhteen. Isäkin oli osallistunut lastensa kasvatukseen harvinaisen paljon ja heitä ei ikinä oltu rankaistu fyysisesti. Hänen kotinsa oli aina tuoksunut pullalta ja turvalta. Sinne oli aina ollut hyvä palata, vaikka se olikin paljon tylsempi kuin tylypahka.

Kun Averyn silmät oli peitetty Sam tunsi, kuinka kuolonsyöjä ensin jännittyi, mutta rentoutui nopeasti. Sam poisti kätensä nopeasti, jottei Averya alkaisi ahdistaa. Miehen kysymys pyyhki hymyn pois Samin kasvoilta. "Avery, minä en ole missään turvassa tällä hetkellä. Olen nössöin lainsuojaton ikinä", noita totesi ja sipaisi jälleen velhon hiuksia. "Mutta tulen hulluksi jos en pääse ulos", hän vain sanoi ja katseli sitten ympärilleen. Hän tiesi, että oli ainakin muutaman kuolonsyöjän kuolon listoilla. Hänhän oli kuitenkin murtanut Rabastian Lestrangen nenän! Sen muistettuaan, Sam hymyili hieman: "Tai ehken kaikkein nössöin".

Tuuli puhalsi lehtiä liikkeelle. "Ei sinun tarvitse minusta huolehtia. Minä menen pian maalle piiloon ja minulla on ystäviä ministeriössä, jotka auttavat minua piiloutumaan", Sam kertoi ja vilkaisi Averya. Hän kertoi suoraan kuolonsyöjälle, että ministeriössä oli pettureita, mutta tuo taatusti sen tiesikin.