I keep wondering why

Avery säpsähti palloa, joka pyöri Samanthan jalkoihin. Hän ei niinkään uskonut, että pallo, tai sen todennäköisesti heidän suuntaansa vahingossa potkaisseet lapset olisivat olleet vaarallisia tai juonitelleet jotain...Se oli pikemminkin ainoastaan refleksi. Tapa, jolla kätensä kurotti nopeasti kiinni taikasauvansa kädensijasta ja katseensa syöksähti salamana suuntaan, josta pallo oli tullut.
Hän oli kuin metsältä juuri palannut kissa, joka ei vielä täysin muistanut palanneensa jo kotiinsa joitain minuutteja sitten ja säpsähti yhä jokaista pientä ääntäkin.
Tajutessaan lapset ja ikään kuin muistaessaan jälleen missä oli ja millaista aikaa sinä vuonna elettiin, Avery irrotti hitaasti otteensa taikasauvastaan, jota ei ollut edes ehtinyt vetämään taskustaan. Hän päätyi kuitenkin pälyilemään ympärilleen siitäkin huolimatta, etteivät lapset vaikuttaneet vaarallisilta. Se ei kuitenkaan todistanut mitään siitä, etteikö puun takana olisi voinut olla joku piileskelemässä.

"Karkkipäivä...", Avery toisti, koettaen etsiä sekalaisesta mielestään muistikuvia sellaisesta, muttei kyennyt saamaan mieleensä yhtäkään muistikuvaa tuollaisesta...Karamellipäivästä.
Samanthan ystävällisyys täysin tuntemattomia lapsia kohtaan oli myös hetkeä aiemmin saanut hänet hämmentymään eikä Avery tiennyt olisiko tohtinut kommentoida aiheesta jotain. Toisen käytös oli...Omituista, mutta hän muisti kyllä nähneensä muitakin, jotka huolehtivat toisten ihmisten lapsista ilman mitään sen parempaa syytä.
Sana 'strippari' kiinnitti Averyn huomion ja hän kurtisti pienesti kulmiaan.
"Kuten...Noita, j-joka riisuu vaatteitaan...Rahasta?" hän kysäisi ja koetti kovasti olla ajattelematta toista sellaisena noitana, vaikka tämä itse oli juuri kertonut taiteilijanimensä muistuttavan tätä itseäänkin enemmän sellaisesta...Kuin lastenkirjailijasta.
Avery siirsi katseensa takaisin leikkiviin lapsiin. Hän ei ymmärtänyt sitä, miksi jotkut välittivät noista pikkuihmisistä. Hän oli kuullut näistä vain sen, että nämä olivat raivostuttavia ja kaikki piti opettaa niille erikseen. Miksi sellaisista sitten huolehdittiin niin kovin? Tietysti he kaikki vanhenivat päivä päivältä, vuosi vuodelta, mutta toistaiseksi he pärjäsivät aivan hyvin ilman ärsyttävää jälkikasvua.

Hän käänsi yllättyneenä katseensa takaisin Samanthaan.
"M-miksi?" hän kysäisi hämmentyneenä. Toinen oli maininnut hänet jossain lastenkirjassaan? Kuinka hänet saattoi edes saada lastenkirjaan ilman, että siitä tuli outo tai väkivaltainen?
"Mistä se ki-kirja kertoo? Mil-lainen se...on?" hän päätyi kysymään jo silkkaa uteliaisuuttaan. Hän tuskin muistaisi kuinka luettiin, mutta hän mieluusti kuuntelisi Samanthaa tämän kertoessa hänelle kirjastaan.
Jollain asteikolla hänkin taisi yhä olla sisältään yhtä pieni lapsi kuin nuo palloillaan leikittelevät lapset tuolla... Ainakin hän unohteli asioita samalla tavoin...Kuten sen kuinka hänen oma nimensä kirjoitettiin, kuinka se lausuttiin tai... Kuinka luettiin...

Samantha ei nähnyt lapsia koskaan uhkana. Hän oli heidän kaltaisensa niin monella tapaa, että yleensä vain lapset todella tuntuivat ymmärtävän häntä. Hän olisi itsekin halunnut olla jo äiti, muttei ikinä ollut kyennyt pääsemään kenenkään kanssa niin pitkälle. Ehkä hän pääsisi Gabrielin kanssa, mutta nyt ei ollut oikea aika hankkia vauvaa. Kun lapsen aika tulisi, Sam ei malttaisi odottaa sitä.

Avery ei ilmeisesti tiennyt mikä karkkipäivä oli, niimpä Sam selvensi asiaa: ”se on jästien tapa, en tiedä velhoista ja noidista. Se oli perheessäni aina lauantai ja silloin saimme siskoni kanssa syödä tietyn määrän makeisia”. Se oli simppelein tapa, jonka Sam keksi asian selittämiseen. Hän muisti, miten joka lauantai oli odotuksen arvoinen herkkupussin takia. Strippari määritelmälle Sam nauroi ja nyökytti päätään: ”juuri sellainen”. Hän oli nauranut asiaa itse monta vuotta.

Ilmeisesti kenestäkään ei koskaan kirjoitettu tarpeeksi satuja. Sam hymyili vain salaperäistä hymyään. ”Koska sillä tavalla, minä muistan ihmisiä, joiden koen olevan muistamisen arvoisia”, hän vain totesi ja istuutui lähelle Averya. ”Se kertoo velhopojasta, joka haluaa tietää mistä taikuus tulee”, Sam kertoi ja alkoi puhumaan: ”Olipa kerran poika nimeltään Chris. Chris asui pienellä maatilalla, pienessä kylässä, pienen metsän laidalla. Hän asui siellä äitinsä kanssa, joka oli hyvin pieni jästi, mutta jonka sydän oli suuri. Hänen isänsä oli suuren suuri velho, mutta jonka sydän oli niin kovin pieni. Hänen siskonsa oli kovin keskinkertainen, sellainen, joka ei jää mieleen. Harmaa tapetti, joka valitaan, kun ei haluta erottua joukosta.

Chris oli itse pieni velho, jolla oli kyltymätön halu tietää, mistä kaikki johtui. Hän tiesi, mistä perhoset tulivat, hän tiesi mihin aurinko meni yöpuulle. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mistä taikuus tuli. Hän kysyi isältään: Isä, mistä taikuus tulee? Mutta isä ei osannut vastata, vaan moitti poikaansa liian uteliaaksi. Se ei estänyt Chrisiä ja hän meni äitinsä luokse. Äiti, Chris sanoi, mistä taikuus tulee? Äiti katsoi lastaan ja kertoi ettei tiennyt, mutta kehoitit poikaa kysymään muiltakin.

Chris päätti etsiä vastauksia muualta. Hän pakkasi pieneen reppuunsa kurpitsamehua, piirakkaa ja äidin pulia. Hän laittoi mukaansa huovan ja luettavaa. Hän nousi luutansa selkään, joka nousi jalan korkeuteen. Niin nuori velho lähti etsimään vastausta siihen, mistä taikuus tulee. Hän lensi kauan aikaa. Hän ohitti tutun kylän ja tutut kasvot. Hän kaarsi puiden runkojen välissä ja lopulta saapui aukealle. Aukealla istui korppi. Sen sulat eivät olleetkaan mustat, vaan loistivat kaikissa väreissä, joita ihmissilmä voi nähdä. Korppi katsoi poikaa ja raakkui, mutta Chris ei pelännyt. Hän laskeutui luudaltaan ja sanoi: korppi moni värinen, tiedätkö mistä taikuus tulee. Korppi raakkui: se tulee verestä. Poika vastausta kummasteli ja päässään käänteli, mutta ei ymmärtänyt korppia. Niimpä hän päätti kysyä muiltakin.

Hän nousi jälleen luudan selkään. Ponkaisi itsensä ylös ilmaan. Hän liisi ja kaarsi, tuli pienen mökin pihaan. Mökissä istui vanha noita-akka. Akka oli kurttuinen ja ryppyinen, kuin puun kuori. Pienet silmät tuijottivat Chrisiä, mutta vaikka häntä pelotti hän kysyi jälleen: mistä taikuus tulee? Muori keinui tuolissaan ja sanoi: Taikuus tulee maasta, ilmasta, vedestä sekä tulesta. Tätä ei poika ymmärtänyt, mutta kiitti silti vastauksesta.

Chris nousi jälleen luudan selkään, mutta nyt häntä alkoi väsymys painaa. Hän ei vielä tiennyt mistä taikuus tuli, mutta hän päätti jatkaa etsimistä muualta. Hän kuitenkin lensi kotiin, söi ja joi, kylpi ja pani levolle. Chris jatkoi etsintäänsä monta vuotta. Hän etsi ja käänteli. Hän koetteli ja tunnusteli, muttei tiennyt vieläkään mistä taikuus tuli.

Eräänä yönä, kun Chris oli jo ryppyinen kuin puun kuori ja hänen hiuksensa olivat valkeat kuin lumi, hän makasi sängyssään valveilla. Yllättäen hän ymmärsi. Hän tiesi mistä taikuus tuli. Hän oli etsinyt ja kääntänyt jokaisen kiven, löytäen taikuuden kaikkialta. Niimpä hän pomppasi ilmaan, tanssi hetken paikallaan ja huusi: minä tiedän mistä taikuus tulee! Se ei tule mistään ja samaan aikaan kaikkialta! Hän nauroi ja iloitsi. Hän tanssi kunnes väsyi ja lopulta vaipui maahan. Hän tunsi taikuuden kaikkialla. Se oli kaikissa, jokaisessa taiattomassa sekä taiallisessa. Elollisessa sekä elottomassa. Taikuus oli kaikkialla eikä missään, koska kaiken ollessa taikuutta, ei taikuus ollut erityistä.

Ratkaistuaan vuosien arvoituksen Chris painoi päänsä tyynylle, hymyili ja nukahti. Hän tiesi, mistä taikuus tuli”. Sam kertoi sadun ja katsoi hymyillen Averya. ”Kun minulel kerrottiin, että olen noita, minä kysyin tuota samaa kysymystä uudelleen ja uudelleen. Minä halusin kirjoittaa sen. Olin luonnostellut sitä kun sinä nukuit sängyssäni. Se oli jo päässäni. Sinä toit mieleeni hieman korpin. Sinussa oli vain yksi väri, jonka suurin osa ihmisitä tulee vain näkemään. Minä näin kuitenkin, että sinussa on paljon muutakin”, Sam totesi.

//Innostuin kirjoittamaan sadun, joten sori toi pituus 8D //

// Avery palkkaaki Samin lukeen sille iltasatuja xDD //

"Kuulostaa... Hyvältä tavalta pitää...L-lapset kurissa", Avery tyytyi vastaamaan, koska olisi jostain syystä tuntunut väärältä sanoa, että tuollainen makeispäivä kuulosti 'mukavalta' tai 'mielenkiintoiselta'. Hänhän oli pahainen kuolonsyöjä, jota toinen kohteli paremmin kuin mitä hän olisi ansainnutkaan.
Onnistuiko toinen todella unohtamaan kaiken mitä hän oli tehnyt vai tahtoiko tämä vain pitää häntä hyvänä ihmisenä jostain hänelle tuntemattomasta syystä?

Avery kurtisti kulmiaan. Muistamisen arvoinen? Oliko hän toisen mielestä muistamisen arvoinen? Oli taatusti olemassa kymmeniä, ellei jopa satoja ihmisiä, jotka olisivat maksaneet mitä tahansa unohtaakseen muun muassa hänen olemassa olonsa ja sen sijaan, että olisi tuntenut samoin, toinen tahtoi vaalia sitä?
Avery otti lokoisamman asennon penkillä ja keskittyi kuuntelemaan tarinaa. Ensimmäistä joka hänelle oli koskaan tuolla äänensävyllä kerrottu. Yhtä jännittävällä, mutta samaan aikaan ystävällisellä tavalla. Hän ei muistanut mitään lapsuudestaan, mutta oletti äitinsä joskus kertoneen hänelle tarinoita, kun hän oli ollut pieni, mutta äitinsä tuntien tämä tuskin osasi lukea tarinoita samaan tapaan, samalla innolla, jolla Samantha nyt kertoi omaansa hänelle.
Velho kuunteli tarinaa lähes lapsenomaisella innolla, koettaen kuitenkin piilottaa sen toisen katseelta. Tarina oli lapsille tarkoitettu, mutta siitäkin huolimatta mielenkiintoinen ja kertoi toisen kyvystä kertoa lastentarinoita. Avery osasi hädin tuskin lukea yksinkertaisia lauseita, joten toisen hänelle kertoma tarina oli mukavaa viihdettä miehelle, joka ei koskaan lukenut kirjoja. Kouluvuosiensa jälkeen hän oli hyvin pian unohtanut kuinka luettiin ja pitänyt lukutaitoa toisarvoisena. Sittemmin hän tiesi paremmin, muttei kyennyt enää opettelemaan lukemisen jaloa taitoa, koska ei tuntunut millään saavan moista tiedonmäärää enää tungettua vialliseen pääkoppaansa.

Avery jäi sanattomaksi tarinan ja Samanthan sen päätteeksi lisäämän täydennyksen jälkeen. Toinen oli ajatellut häntä nukkumassa vuoteellaan?
"M-mitä niin erikoista on...Minussa nuk-kumassa vuoteessasi?"
Mikä oli saanut toisen ajattelemaan sitä? Ja miksi kummassa toisten päähänpistojen ymmärtäminen oli hänelle näin vaikeaa ja outoa? Ainakin hänessä oli jotain vialla, sen se kertoi jos jonkin.
Ainakin toisella oli mielikuvitusta, jos tämä oli saanut päähänsä, että hän näytti korpilta, väärinymmärretyltä sellaiselta. Hänessä ei kuitenkaan ollut niin paljon väärinymmärrettävää kuin mitä toinen ehkä kuvitteli. Hän oli murhaaja, kuolonsyöjä ja niin väärin kuin se ehkä olikin, hän nautti ihmisten kiduttamisesta, hän ei katunut mitään... Hänellä saattoi olla tunteita jäljellä, tunteita joista hän ei ollut tiennyt ennen heidän ensitapaamistaan, mutta se ei muuttanut hänen tekojaan paremmaksi, ei vienyt niitä pois. Eikä hän sitä pyytänytkään.
"S-sinä pidät minua...Parempana ihmisenä kuin o-lenkaan...Jos olen i-ihmistä nähnytkään...", Avery mumisi ja hymyili pienesti, kolkosti.

//... Mä nään nyt Samin iha selvästi jossain vaaleenpunasessa, istumassa kirjakasan päällä ku Avery makaa sängyssä ja neiti lukee vaan niit kirjoja sille. //

Satua kertoessaan Sam elehti, muunteli äänen painojaan aina ja näytti kokonaan unohtavan, että heitä saatettiin katsella. Sadut olivat ainoita, jotka tekivät noidalle todella järkeä. Hän ymmärsi niiden maailman ja pystyi käsittelemään vaikeatkin asiat satujensa kautta. Ilman niitä, hän olisi vain humiseva tyhjä kuori. Äskeinen surullinen Sam oli kadonnut hetkeksi ja sen sijaan noidan silmät suorastaan loistivat intoa. Kun hän lopetti, kädet kuitenkin laskeutuivat sivuille pitämään penkin reunasta kiinni ja silmät laimenivat sekä hymy häiveni.

Hetken aikaa Sam mietti, mikä todella oli saanut hänet luonnostelemaan sadun silloin. ”En tiedä. Minä aloin saamaan ajatusta kiinni, mutta vasta kun olit lähtenyt se todella iski minuun. En tiedä sinun hekilökohtaista mielipidettäsi, mutta käsittääkseni... hänen, kannattajistaan osa uskoo, että vain puhdasverinen voi olla hyvä velho tai noita. Mutta miten minä sain sitten tutustua näin kauniiseen maailmaan. Se on aina kiusannut minua, koska minä halusin aikanani olla vain niin kuin siskoni. Nyt minä en oikein tiedä minne kuulun, mutta ajatus siitä, että taikuus on kaikkialla auttaa”, Sam kertoi asian, jota ei ollut edes Gabrielille paljastanut.

Jostain syystä Averyn sanat ja pohdinta, oliko velho edes ihminen, tekivät Samista äärimäisen surullisen. Hän käänsi katseensa maahan. ”Minä tiedän, mihin sinä pystyt. Gabriel piti siitä huolen ja sinä itsekin kun palautit hänet ovelleni. Toisaalta sinä olet myös saanut tehdä valintoja. Olisit voinut äsken raahata minut ministeriöön, tosin minusta tuntuu että minut halutaan nyt kuolleena. Olisit voinut myös tappaa minut kotiini tai surmata Gabrielin, muttet tehnyt niin”, noita totesi ja katsoi Averya. Hän oli nähnyt Gabrielin kidutuksesta painajaisiakin ja hän oli tuntenut itsensä petetyksi. ”Enkä minä tiedä sinun tarinaasi. Mutta minä haluan uskoa, että jokaisessa on jossakin jotain hyvää. Minä en vain jaksa muuten. Minä olen niin kovin väsynyt Avery. Muutamana yönä olen toivonut, että minun ei tarvitse enää herätä ja katsoa kuinka rakkaani katoavat, joten kyllä minä tiedän mitä maailmassa tapahtuu. Minä tiedän, että sinun nimesi yleensä sanotaan kauhulla”, Samin katse kääntyi kaukaisuuteen ja hän räpäytti muutaman kerran kiivaammin suuria lempeitä silmiään. ”Minä en ole rohkea tai urhea. Minä olen hölmö, haihatteleva ja hyväuskoinen”, hän totesi ja huokaisi. ”Mutta minä olen ennen kaikkea unelmoija ja tämä ei ole hyvä aika olla sellainen, koska tällä hetkellä unelmat kuolevat”, Sam sanoi varmaankin enemän itselleen kuin Averylle näyttäen hylätyltä. ”Anteeksi, ei minun pitänyt sinua kuormittaa. Sinä teet, kuten valitset. Minä en halua tuomita sinua” hän totesi ja ryhdistäytyi hieman.

// Vähänkö ois sulosta : DD //

Avery ei tiennyt olisiko hänen pitänyt kertoa toiselle elämäntarinansa vai jättää suosiolla kertomatta. Toisen alkaessa kertoa omista ajatuksistaan, velho kuitenkin hiljalleen, sana sanalta vakuuttui siitä, että jäi toiselle velkaa jos ei maininnut edes jotakin.
Hän oli ollut aina suhteellisen tunteeton, liekö sitten päässä vai missä, mutta vasta Samanthan myötä hän oli hiljalleen alkanut ymmärtää millaisia toiset olivat. Tai ehkei niinkään ymmärtää, mutta hän tiesi näistä enemmän kuin oli oppinut koko ikänsä aikana ja kiitos siitä kuului Samanthalle. Harmi vain, että kiittäminen ei häneltä onnistunut ihan noin vain...

Hän olisi tosiaan voinut saada kiitosta raahaamalla toisen Ministeriöön tai hankkiutumalla tästä eroon, mutta tuo kiitos olisi ollut toisen ystävyyttä pienempi. Tosin oliko hän silti todella valmis ottamaan toisen vuoksi sen riskin, että pääsisi omasta hengestään?
Näemmä oli, sillä hän istui tässä yhä eikä edes harkinnut paikalta pakenemista. Mies tuijotti toista hämmentyneenä tämän sanoista. Entinen, iloinen Samantha oli toden totta kadonnut jonnekin, ei täysin tavoittamattomiin, mutta silti niin kauas, ettei tätä voinut nähdä päällisin puolin, ainakaan joka hetki kuten aiemmin.
"Kaikki voi muuttua vielä...", Avery koetti piristää, vaikka tuskin tuo paljoa piristäisi. Muutos ei toisi takaisin jo menetettyjä ihmisiä... Ja toisaalta, siinä missä toisen elämä muuttuisi paremmaksi, hänen omansa muuttuisi takaisin siksi mitä se oli ollut aiemmin, mutta hän kestäisi sen. Kaiken sen pakoilun, ehkä Azkabaninkin... Samantha ei ollut tottunut elämään samalla tavoin kuin hän, tälle sellainen elämä tekisi vain hallaa siinä missä hänelle kaikki paha oli jo tapahtunut, häntä ei enää voinut pelastaa sen osalta.

"Sinä olet kuitenkin hyvä ihminen", Avery vastasi ja hymyili pienesti, vaikka hymynsä vastasikin lähinnä irvistystä, "Äiti sanoi aina, että olin tällainen jo syntyessäni. Tapoin naapurin koiranpennun alle 10-vuotiaana..."
Hän nojasi kyynärpäänsä reisiinsä ja huokaisi ennen kuin sanoi ääneen sen, minkä oli lukenut äitinsä päiväkirjasta eikä hän ollut kertonut siitä koskaan kenellekään toiselle.
"Kun äitini tajusi millainen ihminen minä... Olen... H-hän... Oma äitini yritti...T-tappaa minut", Avery hymähti ja tuijotti eteensä. Hän ei tiennyt mitä hänen olisi kuulunut nyt tuntea. Sisintä pakotti, mutta mistä se kertoi? Ei hän ollut koskaan välittänyt äidistään tai tämän mielipiteistä niin paljon, että tämän tappoyrityksestä lukeminen olisi järkyttänyt häntä.
Avery ei tiennyt mistä hetken mielijohteesta se johtui, mutta hän tunsi tarvetta asettua penkille makaamaan ja viedä päänsä noidan syliin... Loppujen lopuksi hän ei kyennyt vastustamaan tuota tarvetta vaan laski varovasti päänsä toisen syliin siten, että tämä saattaisi niin tahtoessaan helposti pudottaa hänet sylistään ja penkiltä.
"Onko sinulla muita satuja?"

//ois kyl niin söpööö//

Hiljalleen Sam tajusi, miten paljon Avery pani riskiksi vain istumalla hänen kanssaan. Sam ei voinut menettää enää mitään, mutta Avery... Hän-joka-jääköön-nimeämättä tuskin olisi suopea ja anteeksi antava. Mies saattaaisi joutua takaisin Azkabaniin. Lisäksi Avery antoi kunnian mennä sivu suunsa. Olivatko he ystäviä? Eikä tämän tajuamiseen tarvittu kuin se, että Avery kertoi asioiden voivan muuttua. Asiat olivat muuttuneet, mutta jostain syystä Samia ei enää harmittanut niin paljoa. Lisäks miehen sanoessa häntä hyväksi noita punastui ja tapitti maahan jalkojaan heilutellen. Hän oli oppinut jo tietämään milloin Avery hymyili, joten minkä muut näkivät irveenä, Sam näki hymynä jona se oli tarkoitettu.

Sam oli juuri sanomassa jotain kun Avery kertoi itsestään. Samin ilme värähti koiranpunnon kohdalla, mutta tavallaan hän ymmärsi. "Sinä olit lapsi. Lapset tekevät sellaista, vaikka onhan se julmaa", Sam sanoi hiljaa. Hän tiesi samanlaisia tapauksia, mutta suurin osa oli kasvanut kunnon kansalaisiksi. Mitä velho kertoi äidistään sai palan nousemaan Samin kurkkuun. Millainen hirviö äiti oikein oli ollut? Tai ehkä hän oli ollut niin yksin ja peloissaan, ettei ollut keksinyt muuta. Ei sillä ollut väliä. "Avery, olen pahoillani", Sam totesi hiljaa ja kosketti lempeästi miehen olkapäätä. Mitä muutakaan hän olisi voinut sanoa?

Velhon pää tupsahti hivenen yllättäen noidan syliin. Sam näytti surulliselta katsoessaan Averya, mutta kun tuo pyysi satua, noidan ilme suorastaan lempeni. "Millaisen sadun haluat kuulla? Minä osaan melko monia", Sam kysyi ja asetti muhvin velhon pään alle. Oikean käden Sam laski miehen rinnalle ja vasemmalla silitteli toisen päätä hellästi. Saatuaan vastauksn hän mietti vain hetken alkaen kertoa satua.

Jossain mielessään Sam ajatteli, että ehkä Avery ei ollut vain saanut kuulla tarpeeksi satuja ja kokea miltä tuntuu kun joku välittää. Kuka tahansa kasvaisi kylmäksi ilman rakkautta. Sam oli onnellisessa asemassa saatuaan niin ihanan perheen. Siksi noita varmasti osasi osoittaa lempeyttä ja suopeutta muitakin kohtaan. Hänen perus luonteensakkin tosin oli sellainen. Sam ajatteli, että ehkä hän saisi helpotettua Averyn oloa osoittamalla sitä pyyteetöntä rakkauta, mitä suurin osa sai osakseen pyytämättä. Hän jatkoi siis kuolonsyöjän hiusten sukimista ja satuaan häiriintymättä siitä, mitä hänen omatuntontsa sanoi Gabrielista.

Avery sai kiittää onneaan siitä, että ajatuksensa laukkasivat sieltä tänne ja takaisin. Jokainen uusi ajatus sai hänet unohtamaan edellisen ja toisaalta, ehkä hyvä niin. Hän oli jo puhunut sivusuunsa, koska toisen seurassa yksinkertaisesti unohti kuka oli ja mitä tiesi. Jos Samantha olisi tehnyt töitä entiselle Ministeriölle, tämä olisi saanut tietää yhtä jos toistakin mehevää, jos olisi vain hieman vaivautunut selvittämään.
Hän oli siis toisin sanoen jättänyt koko elämänsä Samanthan harteille sinä hetkenä kun oli ottanut herkkuja vastaan tältä. Noita kohteli häntä eri tavoin kuin muut ja sai hänet suhtautumaan tähän vaaleanpunaiseen ilmestykseen eri tavoin kuin kehenkään toiseen... Ja loppujen lopuksi se oli ainoastaan heikkous hänen kannaltaan, mutta jokaisessa heikkoudessakin oli hyvät puolensa. Suklaa oli taatusti monien heikkous, mutta sitä syötiin lähinnä, koska se maistui hyvältä, ei siksi että se lihotti tai antoi näppyjä. Ne olivat suklaan mukana tulevia, ikäviä oireita, jotka eivät kuitenkaan loppupeleissä riittäneet kumoamaan suklaan makua ja viehätystä. Samantha oli hänen suklaansa. Tämän seurassa hän tunsi olonsa hyväksi ja rauhalliseksi, rentoutuneeksi eikä jatkuvasti joutunut pelkäämään tai esittämään, mutta siinä samalla hän laski kaiken tämän rehellisyyden varaan ja samalla riskeerasi oman olemassa olonsa...
Ja silti tämä kaikki oli sen arvoista.

Millaisen sadun!? Hetken epäuskoinen hämmennys kuvastui velhon kasvoilta - toisen seurassa hänestä ei ollut näemmä sen vähänkään vertaa peittämään tunteitaan kasvoilta. Hän ei ollut tiennyt, että sadunkuulija sai valita sen!
Avery uppoutui hetkeksi pohtimaan millaisen sadun tahtoisi kuulla.
"Öm... Jonkin missä on... nätti tyttö...", hän lopulta päätyi vastaamaan sen suuremmin vastaustaan analysoimatta. Ja mitäs sitä suotta hänen päänsä sisältöä selvittelemään... sitä oli moni ammattilainenkin yrittänyt, eikä kukaan ollut onnistunut.

Toinen käsi hänen rintakehällään ja toinen silittelemässä hiuksiaan saivat Averyn rauhoittumaan niin kuin menneisyytensä haamujen piinaama, vuosia varpaillaan seisonut velho vain rauhoittua saattoi. Hän päätyi jopa sulkemaan silmänsä ja suupielensä nykivät hieman ylöspäin kun hän kuunteli Samanthan hänelle kertomaa satua.
Tämä taisi tosiaan välittää lapsista, tulevista sukupolvista ja sen sellaisesta, siinä missä Avery ei osannut tähdätä tekojaan tulevaisuuteen, hän ei osannut ottaa huomioon edes seuraavaa päivää tekojaan kenties pohtiessaan...Jos siis edes punnitsi vaihtoehtoja ennen toimimista.
"Kertoivatko vanhempasi sinulle satuja... kun olit pieni?" mies kysäisi ohimennen ja avasi silmänsä, siirtäen katseensa jokseenkin synkästä taivaasta aina jotenkin päivän piristävään Samanthaan.

Nättejä tyttöjä saduissa riitti ja Sam pohti hetken, minkä niistä hän kertoisi. Lopulta hän kertoi velhojen version Lumikista ja seitsämästä kääpiöstä. Hän vaihteli äänenpainojaan ja kertoi satua tottuneesti. Hän osasi sen ulkoa, sillä noita oli lukenut sen miljoonia kertoja itselleen. Koko kertomuksen ajan, hän ei lopettanut Averyn silittelyä. Hän näki kuinka velho rentoutui ja hymyili tyytyväisenä. Miehelle teki taatusti vain hyvää saada olla hetken, poissa varpaisilta. Sam piti hetken vahtia Averyn puolesta.

Satu loppui lopulta ja hetken aikaan Samantha istui vain hiljaa katsellen Averya. Hän toivoi, että joku joskus ymmärtäisi käsitellä miestä, kuten hän. Hellyydellä ja ystävällisyydellä, jolle ei odotettu vastinetta. Averyn kertomus äidistä oli saanut noidan surulliseksi ja hän halusi antaa miehelle sen, mitä hän oli saanut lapsuudessaan niin paljon: lempeyttä ja rakkautta. Tosin Sam ei ikinä voisi rakastaa Averya kuten Gabrielia, mutta jonkinlaista kiintymystä hän tunsi.

Avery kysyi hänen iltasaduistaan ja kun mies avasi silmänsä hän näki Samin kasvot, jotka olivat muuttuneet lempeiksi hyvistä muistoista. "Kyllä, joka ilta. Minulle ja siskolleni. Vanhempani jaksoivat lukea kunnes me opimme lukemaan. Minä opettelin siskoni kanssa, joka oli minua vanhempi ja sitten me luimme toisillemme", noita kertoi ja siirsi muutaman suortuvan pois Averyn kasvoilta. "Ne olivat lempi hetkiäni. Rakastin äitini kainaloon käpertymistä tai kun sain kavuta isäni polvelle. Myöhemin tylypahkassa, minä luin satuja kun ikävöin kotiin. Minun koko elämäni on melkoista satua", Sam sanoi kohotti katseensa taivaalle, kunnes laski sen takaisin Averyyn. "Sinulle taidettiin lukea liian vähän", noita vain totesi ja katsoi Averya silmiin. Kun Sam saisi lapsia, nämä saisivat kuulla satuja niin paljon kuin vain noita kykenisi kertomaan. Sadut kertoivat maailmasta ennen kaikkea ja lasten tuli oppia miten siinä elettiin. "Sinulla on erityiset silmät. Minä pidän niistä", Sam totesi ja hymyillen piilotti kuolonsyöjän silmät niin, ettei mies nähnyt hänen kasvojaan ja poisti esteen edestä näyttäen pientä kieltään hymyillen. Sam oli hyvin lapsenmielinen monella tapaa ja siksi hänestä oli taatusti helppoa pitää.

Averyn oli vaikea kuvitella itseään toisen asemaan, mutta hän saattoi jotenkin ymmärtää miksi toinen vaali sellaisia hetkiä, jotka oli viettänyt perheensä kanssa. Jotenkin hämärästi hän tunsi ymmärtävänsä, ainakin sen, että oli itse jäänyt nuorempana jostain paitsi, kuin hänen sisällään vallitseva tyhjyys olisi voitu täyttää jollain vastaavalla, toisen kokemalla, jollain mistä hän ei ollut saanut nauttia.
Mutta se tyhjyys oli jätetty täyttämättä ja nyt hän sai kärsiä siitä? Toisaalta, olisiko hän sitten ollut niin hurjan paljon onnellisempi, jos hänelle olisi kerrottu satuja iltaisin? Monet kysymykset pyörivät hänen mielessään, mutta Avery ei joko ymmärtänyt kysymyksiä tai vain osannut pohtia niihin sopivia vastauksia.

Hän kohauti pienesti olkiaan noidan toteamukselle ja siirsi katseensa tämän kasvoihin. Hän tunsi olonsa tavallaan...mustasukkaiseksi? Vaikkei osannutkaan kuvitella millaista elämänsä olisi ollut, jos vanhempansa olisivat osoittaneet hänelle enemmän kiinymystä.
He taisivat olla keskenään kuin toistensa vastakohdat, kaksi melkein täysin erilaista ihmistä. Tiedä sitten oliko sekin hyvä vai huono seikka...

Avery hämmentyi toisen sanoista ja oli aikeissa kohottaa sormensa koskettamaan silmiään, mutta Samantha ennätti ensin ja peitti hänen silmänsä kämmenellään. Ensin Averyn koko keho jäykistyi ja hän oli vähällä joutua paniikkiin, mutta tiesi jossain mielensä perällä yhä missä oli ja kuka oli peittänyt hänen näkökenttänsä.
Tämä otti pian kätensä hänen silmiensä edestä ja sai Averyn koettamaan jälleen jotain hymyn tapaista.
Hetkeksi toisen seurassa hän oli unohtanut kaikki huolet, niin omansa kuin toisenkin, mutta nyt ne jälleen palautuivat hänen mieleensä.
"Onko s-sinun...turvallista olla...täällä?" hän lopulta tuli kysyneeksi jopa hieman huolissaan ja vilkaisi ympärilleen. Toistaiseksi kaikki oli hyvin eikä hän niinkään ollut huolissaan siitä, jos jäisi itse kiinni toisen kanssa aikaa viettämästä, enemmänkin Avery tiedosti olevansa huolissaan toisen turvallisuudesta.

Sam tiesi, että hän oli todella onnekas vanhempiensa suhteen. Isäkin oli osallistunut lastensa kasvatukseen harvinaisen paljon ja heitä ei ikinä oltu rankaistu fyysisesti. Hänen kotinsa oli aina tuoksunut pullalta ja turvalta. Sinne oli aina ollut hyvä palata, vaikka se olikin paljon tylsempi kuin tylypahka.

Kun Averyn silmät oli peitetty Sam tunsi, kuinka kuolonsyöjä ensin jännittyi, mutta rentoutui nopeasti. Sam poisti kätensä nopeasti, jottei Averya alkaisi ahdistaa. Miehen kysymys pyyhki hymyn pois Samin kasvoilta. "Avery, minä en ole missään turvassa tällä hetkellä. Olen nössöin lainsuojaton ikinä", noita totesi ja sipaisi jälleen velhon hiuksia. "Mutta tulen hulluksi jos en pääse ulos", hän vain sanoi ja katseli sitten ympärilleen. Hän tiesi, että oli ainakin muutaman kuolonsyöjän kuolon listoilla. Hänhän oli kuitenkin murtanut Rabastian Lestrangen nenän! Sen muistettuaan, Sam hymyili hieman: "Tai ehken kaikkein nössöin".

Tuuli puhalsi lehtiä liikkeelle. "Ei sinun tarvitse minusta huolehtia. Minä menen pian maalle piiloon ja minulla on ystäviä ministeriössä, jotka auttavat minua piiloutumaan", Sam kertoi ja vilkaisi Averya. Hän kertoi suoraan kuolonsyöjälle, että ministeriössä oli pettureita, mutta tuo taatusti sen tiesikin.

Avery ei voinut kieltää sitä, hän oli hieman huolissaan Samanthan puolesta, mutta tämä oli selvinnyt tähänkin saakka ja selviäisi todennäköisesti jatkossakin. Hänen pitäisi kai ennemminkin olla huolissaan itsestään, sillä jos joku näkisi heidät tässä, hän joutuisi ensimmäisenä vastuuseen.
Muttei hän itsestään osannut huolehtia. Oli ihme, että hän osasi olla huolissaan edes josta kusta, mutta Samantha oli kyllä aina ollut aivan omanlaisensa tapaus. Hän ei odottanut toiselta mitään eikä hän ollut niin sekaisin, että olisi odottanut rakkautta ja ikuista, onnellista loppua. Hän tiesi tasan tarkkaan, että päättyi tämä miten tahansa, se ei päättynyt onnellisesti.

Samantha kertoi huolettomasti minne oli matkalla ja ketkä häntä auttaisivat, muttei Avery siitä huolissaan ollut. Pettureita oli aina ja asiat olisi huonosti järjestetty, jos muutama petturi siellä täällä onnistuisi kaatamaan itsensä Pimeyden Lordin.
Avery tiedosti toisen katseen itsessään ja suuntasi omansa tähän. Toinen ei vaikuttanut epäileväiseltä hänen suhteensa vaan pikemminkin luottavaiselta, mikä oli jälleen saada hänet hämmentymään, vaikka hänen olisi olettanut jo tottuneen toisen epätavalliseen tapaan kohdella hänen kaltaistaan miestä.
"En mahda sille mitään, olet ainoa josta olen huolissani", Avery sai lopulta vastattua, koettaen keventää tunnelmaa hieman virnistämällä, mutta todennäköisesti vaikutti vain siltä, että hän yritti piilottaa sanojensa merkityksen toiselta virneensä taakse, mutta totuus oli, että toinen oli ainoa, jonka tulevaisuus häntä huoletti.

Averyn katse ja sanat saivat Samin hymyyn aidon lämmön, vaikka velho koetikin peittää huolensa vakavuuden virnistämällä. Noita hymyili maalle hetken. "Sitten me taidetaan olla jopa jonkin laisia ystäviä. Me huolehditaan molemmat toisistamme. Älä sinäkään hankkiudu kamaliin vaikeuksiin tai mieluummin älä ollenkaan", Sam totesi ja hymyili pienesti. Hän tiesi, että Avery ei kykenisi enää uimaan turvallisille vesille. Mies oli hänen-joka-jääköön-nimeämättä verkossa tiukasti kiinni. Sam toivoi, että olisi voinut tehdä jotain Averyn hyväksi, mutta mitä hän mahtaisi yhdelle voimakkaimista velhoista maan päällä ja tällä hetkellä ehkä jopa voimakaimalle. Potter oli ehkä valittu, mutta vasta teini poika.

"Minun pitää mennä. Lupasin Gabille palaavani pian. Avery, jos kohtaat hänet joskus aurorina voisitko... voisitko tuoda hänet minulle takaisin ehjänä? Hän... hän pelkää sinua todella paljon, joten kumauta vain taju pois, mutta..." Sam joutui nielaisemaan palan kurkustaan: "Äläkä sinäkään katoa, koska sinusta välittää joku." Sam nousi puiston penkiltä ja kääntyi katsomaan Averya. Mies näytti niin paljon terveemmältä, kuin vasta karanneena. "Pidä huolta itsestäsi Avery", Sam sanoi ja hellästi koski kuolonsyöjän poskea. Noidan hymy oli surumielinen ja suuret silmät kiiluivat kosteina. Sam itki aivan liian paljon, mutta onnistui pitämään kyyneleet sisällään. Hän ei tiennyt näkisikö hän Averya enää koskaan. Hän ei tiennyt selviäisikö itsekään. Hän saattoi vain toivoa, että kaikki päättyisi hyvin.

Avery ei voinut olla vetämättä kasvoilleen jälleen sitä hymyntapaista, joka muistutti enemmänkin irvistystä, mutta ilmeensä kertoi miehen kuitenkin yrittävän kovasti. Hänellä ei ollut tosi ystäviä, ei sellaisia, jotka todella olisivat välittäneet hänestä sen sijaan, että olisivat vain käyttäneet häntä hyväkseen.
Samantha oli ainoa, jota hänen hyvinvointinsa kiinnosti ja toisaalta, tämä oli ainoa, jonka hyvinvoinnista hän oli huolestunut.

Noita vaikutti siltä, että tiesi hänen hankkiutuvan ongelmiin joko tahallisesti tai tahattomasti. Hän oli hankkiutunut aikoinaan sellaisiin piireihin, ettei ongelmilta saattanut välttyä.
Avery virnisti. Toinen tahtoi hänen tuovan poikaystävänsä ehjänä tälle. Huvittavaa kyllä, kyse oli samaisesta velhosta, jota hän oli aiemmin kiduttanut, mutta siitä oli jo aikaa ja hän oli pahoitellut tekoaan useaan otteeseen, ei ehkä miehelle itselleen, mutta Samanthalle sitäkin useammin.
"Jos näen häntä... Lupaan pitää hänestä huolta", Avery vastasi ja virnisti pienesti, mutta yllättävän hyväntahtoisesti. Jostain syystä hän olisi saattanut vaikka heittää henkensä, jotta olisi saanut pidettyä tuon lupauksensa toiselle.

"O-olisi kai...pitänyt valita parempi ajankohta", mies ei voinut olla kujeilematta toisen kertoessa välittävänsä hänestä. Oli juuri hänen tuuriaan, että hän löysi jonkun itselleen tärkeän juuri ennen tällaisia epävarmoja, pimeitä aikoja.
"Minä olen kuin...i-itsepäinen kulkutauti, ei minusta eroon pääse", hän kuitenkin vastasi, "Ja sinä... pidä huoli itsestäsi, koska monet välittävät sinusta."
Avery kumarsi pienesti ja tapojensa vastaisesti otti toisen kämmenen omaansa, suukottaen tämän kämmenselkää.
"Päättyi sota miten tahansa, tavatkaamme s-sen jälkeen", velho vielä lisäsi suoristaessaan selkänsä ja laski hetkeksi kätensä noidan olalle ennen kuin kääntyi ja suuntasi askeleensa Ministeriötä kohden. Pitkästä aikaa hän saattoi vapaasti suunnata Ministeriöön... ja silti hän olisi vaihtanut tuon vapauden ikuiseen vankeuteen Azkabanissa, jos olisi saanut takeet Samanthan selviämisestä.

Jostain syystä, Sam tiesi mitä Averyn ilmeet tarkoittivat, vaikka ne olivat vääristyneitä. Hän ehkä osasi aavistaa tai sitten vain tunnisti ne. Avery lupasi pitää gabrielista huolta, joka sai noidan hymyilemään.
"Kiitos Avery, et tiedä kuinka paljon se merkitsee minulle", Sam sanoi lempeällä äänellään.

Averyn verratessa itseään kulkutautiin Sam naurahti hellästi. "Ei sillä ole väliä mikä sinä olet kunhan pysyt kuvioissa", noita sanoi hymyillen. Averyn suukko yllätti Samin täysin ja noita räpäytti silmiään muutaman kerran hämmästyneenä. Hän ei odottanut Averylta sellaisia eleitä. Hän kuitenkin toipui shokistaan nopeasti ja hymyili vain leveästi lopulta.
"Minä pidän huolta itsestäni", Sam lupasi. Hänen ystävänsä olivat ehkä harventuneet, mutta hänellä oli lukuisia syitä jatkaa puskemista.

Averyn toteamus sodan jälkeisestä ajasta sai Samin surulliseksi. Hän nosti kätensä Velhon käsien päälle lempeästi "Minä lupaan etsiä sinua. Joten älä uskallakaan kadota", noita totesi ja päästi Averyn sitten menemään. Miehen askeleet kulkivat kohti ministeriötä, joka oli kaatunut ja noussut jälleen voldemortin nukkena.

Sam huokaisi ja kääntyi kohti syrjäistä kujaa, josta hän kykeni ilmiintymään lähelle Gabrielin asuinrakennusta. Hän ei voisi kertoa miehelle kohtaamisesta, mutta myöhemmin hän ajatteli usein Averya huolissaan. Heidän ystävyytensä piti olla mahdotonta, mutta jotenkin he olivat löytäneet yhteisen sävelen.