Don't worry be happy

Jatkoa Avunhuutoja ja rohkeutta tarinalle

//Hunter tule jatkamaan!//

aika on 15.9.1991 Sunnuntai Kello on siinä 12.

Randa venytteli vuoteellaan ja nousi istumaan, hän katsoi kelloaan, tunnin kuluttua olisi ruokaa. Hän pyysi keittiöstä tontuilta kuivaalihaa ja kermaa. Jota muuan tyttötonttu toi hymyillen.
Hän vei kerman ja osan lihoista Elmutsarv-kissalleen.

Susan aikoi lähettää äidilleen pöllön ja pyysi Randaa mukaan.
"Voin tullakin, ajattelin juuri viedä Zamilille lihaa", hän vastasi ja lähti tuvasta. Susan kietoi huivin kasvoilleen, hän ei halunnut näyttäytyä parrassa.

Kun tytöt tulivat pöllölään, hän huomasi Zamilin paikan tyhjänä.
"Zamil?" hän maanitteli ja kuuli tutun kirkaisun ylhäällä erästä kolosta.
Hän otti tikkaat ja kiipesi tämän korkeuteen. Zamil oli vähän kärttyisä, mutta syy selvisi pian.
"Susan! Zamil on tehnyt kaksi poikasta!" hän huudahti. Hän antoi kaikki lihat pöllölleen ja juoksi pihamaalle etsimään Hagridia.

Tuo oli pelottavan suuri, mutta päivien aikana hän oli todennut tämän olevan kiltti.
Kun hän näki Hagridin kauempana, hän juoksi tämän luo.
"Ha-hagrid!" hän huudahti juosteessaan.
"Kas, terve Randa, mitäs sä täällä juoksentelet, kohta on ruoka", tämä sanoi ystävällisesti.
"Z-zamil on tehnyt pöllölässä kaksi poikasta", hän sanoi tuolle jättiläiselle.
"Vai nii, no mennääs kattomaan", Hagrid lähti Randan rinnalla kohti pöllölää.
Hän suojasi varovasti Zamilin pesän, yksi toinen Minervanpöllö oli Zamilin rinnalla ja kyhnytti tätä niskasta oudosti. "Katos se on löytänyt siipan", Hagrid sanoi hymyillen.
"Mi-mikä on si-siippa", Randa kysyi änkyttäen.
"Ainii mua taulapäätä, se on puoliso", jätti vastasi ja taputti Randaa olalle.
"Kyllä ne pärjää, mut mees nyt lounaalle", Hagrid komensi lempeällä äänellään.
Ja nosti käden vilkutukseen kun Randa sanoi: "Okei, moi."

Hän avasi Suuren salin oven ja astui saliin, siellä oli muutamia syöjiä jo.
Hän meni Hannahin ja Susanin väliin ja kertoi Hannahille, että Zamil oli saanut kaksi poikasta. "Annatko minulle toisen, minulla ei ole omaa pöllöä?", Hannah pyysi suu täynnä kalaa.
"No, voin kai minä. En tiedä vielä", hän vastasi tälle ja täytti lautasensa kalalla ja kanalla. Hän oli jo aika hyvin oppinut käyttämään haarukkaa.

Hunter oli nukkunut oikein hyvin saatuaan kunnon annoksen jännitystä iltapalaksi, mutta unet olivatkin sitten venähtäneet niin pitkiksi että aamupala oli jäänyt kokonaan väliin. Yhtä makeasti tuntuivat nukkuvan eräät hänen tupatovereistaan, hän nimittäin oli tuloksetta yrittänyt herättää heitä. No, niiden yölliset puuhailut selviäisi myöhemmin, ja jos ne vieläkin vetelisivät sikeitä kun hän palaisi lounaalta, hän järjestäisi sen ikimuistoisen herätyksen miltä oli armeliaasti säästänyt nämä korpinkynsitornista lähtiessään.
Poika ei edes muistanut suututtaneensa jonkun tyttölapsen viime yönä – tytöt eivät pyörineet hänen mielessään kovin usein, paitsi ehkä pikkusisko Freya. Randa ja tämän kiukku palasi kuitenkin mieleen eteishallissa matkalla kohti Suurta Salia, kun Norriska melkein kampitti hänet juostessaan karkuun jotakuta tokaluokkalaista poikaa, todennäköisesti matkalla isäntänsä luo 'kantelemaan' jostakin.
Sillä puuskupuhtytöllä oli taatusti ollut paljon helpompaa livahtaa alakerrassa sijaitsevaan tupaansa kymmenen aikaan illalla, kuin hänellä korpinkynsien torniin. Ei hänelläkään tosin liikaa ongelmia ollut, sillä hän oli tottunut hiiviskelyyn eikä Riesukaan ollut sattunut paikalle. Ovenkolkuttimen kysymyskään ei sillä kertaa onneksi ollut niitä vaikeimpia.
Mutta ei kai se...Randa?...kaan nyt niin kurja tyyppi voisi olla että kertoisi eilisestä seikkailusta, oli sitten todisteita tai ei? Meinaan, olihan hän sentään joka taapuksessa pelastanut tämän hengen.
Joten Hunter ei sillä hetkellä viitsinyt murehtia turhia, oli hän kouluvuosiensa aikana nähnyt sen verta monta jälki-istuntoa että osasi usein ottaa jopa niistä ilon irti, ja lisäksi hänen mielessään tilaa valtasi armotta karmiva nälkä.
Hän otesi tupapöydässään istuvan keskenään juttelemassa vasta pari ehkä viidennen vuosikurssin korpinkynttä joita hän ei vielä tuntenut lainkaan eikä juuri nyt kiinnostunut tutustuakaan. Siispä hän istahtii pöydän päähän muutaman metrin päähän kaksikosta ja alkoi lappaa lautaselleen luultavasti aivan liikaa ruokaa, varsinkin nähden siihen miten pieni hän oli. Kolme kauhallista uunilohta, kahdeksan kalapuikkoa, monta kauhallista perunamuusia, kolme kananmunia, kastikkeita ja salaattia...Tylypahkassa oli se hyvä puoli, että täällä sai syödä ihan mitä mieli teki. Kotitontut eivät voineet kieltäytyä jos kävi vaatimassa jotain muuta kuin mitä salissa tarjottiin.

Randa söi ruokaa hyvällä ruokahalulla ja pohti samalla eilisillan tapahtumia. Hän oli päättänyt kertoa siitä, mutta kuitenkaan, eihän halunnut olla vasikka ja olihan Hunter pelastanut hänen henkensä.

Hän otti savustettua lohta lautaselleen ja söi nyppien samalla suuhun tulleita ruotoja pois. Suuren salin ovi narahti, kun joku raotti sitä. Hän nosti katseen ja näki siellä tutun pojan. Hän joi kurpitsamehua kulauksen.

Kun he olivat syöneet, Susan hoputti häntä tulemaan mukaan.
"Mi-minä tulen pian", hän sanoi takellellen ja otti vielä pari lasillista mehua. Häntä jännitti, hän seurasi sivusilmällä Hunterin syöntiä, hän kun ei halunnut tätä häiritä.

Hunter keskittyi ruokaansa, mutta pian alkoi tuntua kuin joku tuijottaisi häntä. Oman pöytänsä ja opettajien korokkeen kautta hänen katseensa hakeutui ympri salia, kunnes osui puuskupuhien pöydässä tuttuihin kasvoihin. Tämän ilmeestä oli vaikeaa päätellä mitä tämän päässä liikkui ja viime yön jälkeen se voisi oikeasti olla ihan mitä thaansa, paitsi todennäköisimmin ei-kovin-positiivista. Hän katsoi suoraan Randaan jottei jäisi epäseläksi että puhui tälle.
”Miten päiväshi on alkanut?” poika kysyi vaivautumatta ensin nielemään kaikkea juuri suuhunsa laittamaa ruokaansa, tavoitellen neutraalia sävyä ja joutuen vain vähän korottamaan ääntään sillä salissa ei vieläkään ollut erityisen täyttä ja puuskujen pöytä oli heidän pöytänsä vieressä. Kysymys kuulosti yleistävältä, mutta pohjummiltaan tiedusteli ainakin kahta asiaa; yleisesti toisen tunnelmia sekä piilotetusti sitä kuka mahtoi olla tietoinen heidän eilisillan seikkailustaan ja millaisessa valossa se oli esitetty? Ainoa rangaistusmetodi joka häntä Tylypahkassa oikeastaan huoletti, oli koulusta erottaminen, mikä tuskin olisi seurauksena tällaisesta, mutta saattaisi tämä painaa jotain johonkin suuntaan varmasti tulevien rikkeiden joukossa ja siksi olisi kiva tietää mitä tästä tiedettiin.

Hunterin puhe säikäytti hänet.
"Ki-kiitos, ky-symästä. Nu-kuin huonosti e-rään ty-typeryksen takia", hän änkytti siirtyessään pojan luo.
"Ke-kerroin sinusta", hän sanoi vihaisesti ja tarkkaili pojan reagtiota.

Hän halusi saada tuon pojan edes hitusen verran kunnioittamaan itseään, mutta sitten hän ajatteli ettei ollut kellekään kertonut, paitsi Elmutsarv-kissalleen.
"Olet va-rmasti tyy-tyväinen kun sait se-seikkailusi", hän sanoi pojalle.

Randa puristi taikasauvaansa pöydän alta ja heilautti sitä. Hän oli oppinut muodonmuutoksest yhden loitsun, muuttamaan tavaroiden värejä ja kuoseja. Hän vetäytyi taaemmas ja painoi päänsä alas. Onneksi hän huntunsa suojasta saattoi kuiskata loitsun, ilman paljastumista.Kun hän painoi päänsä alas hän näytti hieman surulliselta ja tippakin tuli silmäkulmaan, mutta oikeasti hän vain katsoi onnistuiko loitsu.

Hän nosti päänsä ja pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan, katsoen poikaa. Hän oli tyytyväinen, sillä loitsu oli muuttanut pojan kenkien kuosin vaaleanpunaiseksi kirkaanpunaisilla sydämillä. Loitsu kestäisi puoli tuntia, eikä sitä voisi ennen sitä muuttaa.

Hän oli iloinen kun sai loitsun onnistumaan, hän ei tehnyt elettäkään lähteäkseen.
Hän vain kuunteli pojan puolustuspuheita ilmeettömänä.

Tytöillä oli yleisestikin ottaen vaikeaa voittaa Hunterin kunnioitus ja nytkin se vain laski laskemistaan. Kantelu, kiittämättömyys ja kyynelehtiminen takasivat suorastaan romahdusmaisen laskun.
”Niin olenkin, se oli yksi tähänastisen elämäni jännittävimmistä seikkailuista,” poika totesi suorastaan tyytyväisyyttä huokuen eikä sitä lopultakaan heikentänyt edes tietoisuus siitä että joku opettajista tiesi siitä ja edessä olisi siis ainakin jonkinlainen jälki-istunto. Onneksi useimmissa jälkikäteen paljastuneissa sääntöjen rikkomisissa rangaistuksen langetus oli tuvanjohtajan harteilla, Lipetit ei ollut ihan kamalinta sorttia. Ja Hunter kiitti onneaan ettei ollut Rohkelikko. Professori McGarmiwa vaikutti viimeiseltä jolta kukaan haluaisi jälki-istuntoja...No, Voroa lukuunottamatta mutta se äijänrähjä ei onneksi edes omannut moisia valtuuksia. Siinä puhuessaan hän ei huomannut tai ehtinyt edes epäillä että tyttö tekisi loitsuja, saatika sitten siksi että tämä oli jo sanonut kannelleensa ja luulisi sen riittäneen.
”Jaa...Kai minulla on sitten edessä joku jälki-istunto tai pari...” hän totesi nojautuessaan vasempaan käteensä kyynärpään varassa, ja seivästi kalapuikon haarukkaansa.
”Niin että kai minä sitten ensi kerralla vastaavassa tilanteessa annan sinun kuolla sen sijaan että pelastaisin sinut. Tai annan sinun joutua kauheiden saudikirousten valtaan sen sijaan että hiljentäisin kiroajan...” hän totesi ja kuulosti kaikessa tyyneydessään hurjasti siltä kuin saattaisi oikeasti tehdä niin. Ei hän oikeastaan kovin tosissaan ollut, hänen hiipuva myötätunnon kykynsä ja senhetkinen ärtymyksensä kiittämätöntä tyttölasta kohtaan saivat sen vain kuulostamaan täysin välittömältä. Hän jopa jatkoi annoksensa ateriointia kuin kaikki ongelmat olisivat juuri pois pyyhitty.

"O-olen to-toki kiitollinen a-vustasi", hän aloitti hiljaa ja jäi pohtimaan miten jatkaisi.
Vaikka tuo ei edes näyttänyt kuuntelevan, selkeästi käytöstavat olivat tuolle utooppinen käsite.
Randan silmät alkoivat tuikkia vihaisesti, hän jo hetken mietti, että kertoisi totisesti tämän tahallisesta harhaanjohtamisesta.

Tyttö alkoi pohtia kuitenkin, että hän ei tahtoisi tuosta vihamiestä. Hän oli kuitenkin auttanut Randaa ja pelastanut tämän hengen. Randa tunsi sisällään ilkeän omantunnon kuiskauksen.
Hän huomasi, ettei tuosta pojasta kannata enempää onkia, tuo oli selvästi möksähtänyt.

Randa nousi ylös ja lähti kohti suuria ovia, mutta hän pysähtyi ja palasi takaisin.
Hän katsoi ympärilleen ja kun kukaan ei tuntunut katsovan heitä, hän kumartui Hunterin puoleen ja sanoi: "Ainoa jolle kerroin, oli kissani, eikä se lavertele eteenpäin."

Poika liikahti ja Randa perääntyi säikähtäen, hän ei tiennyt liikahtiko tuo vihasta. Randa nosti katseen penkistä Hunteriin ja odotti tämän sanovan jotain. Ehkä kiitos, hän ajatteli mutta pyyhki ajatuksen mielestä, tuskin tuo kiittäisi.

Hunter liikahti vain vaihtaakseen nojailemaan toiseen kyynärpäähänsä, nähdäkseen takaisin palanneen Randan paremmin, ja leikki nyt ruoallaan haarukka vasemmassa kädessä. Katseensa hän piti syrjäsilmällä tytössä.
”No se oli aika reilua,” hän totesi ystävälliseen sävyyn, kävi kasvoillaan pieni hymykin. Sen suorempaa kiitosta hän ei saanut aikaiseksi sillä ei varsinaisesti kokenut olevansa kiitosta velkaa.
”Mutta...Otat tämän kaiken aika vaihtelevasti. Miten vihainen sinä oikeasti olet?” poika sitten kysyi aidon hämmentyneenä ja korjasi asentoaan pitkällä penkillä niin että asettui risti-istuntaan kuin pidempääkin juttutuokiota varten. Silloin hän huomasi jotain hyvin yllättävää ja erittäin häiritsevää.
Pojan katse laskeutui ja silmänsä laajentuivat ennen niin upeisiin beigen värisiin, mutta nyt tyttömäisen räikeisiin lenkkareihinsa.
”Että näin?” Hän ehdotti hetkellisesti järkyttyneenä ajatuksesta että ei olisikaan huomannut tätä tilannetta ja olisi lähtenyt kävelemään ties kuinka pitkäksi aikaa linnan käytäville. Huh!
”Hmm...” hän hymisi katse yhä kammottavan hempeissä kengissään ja leukaansa hieroen, kokeiltuaan ensin tavallista loitsunlopetusta joka ei toiminut missään määrin. Myöksään toinen muodonmuutosloitsu ei peittänyt sitä.
”Ei paha,” hän totesi lievän huvittuneena, tarkoittaen lähinnä Randan pilan ideaa, ei sitä että oli sen uhri. Häntä ei tunnettu tässä koulussa vielä tarpeeksi hyvin tällaisissa kengissä kulkemiseen. Moni varmasti olisi päätellyt hänen joutuneen pilan uhtiksi, mutta satojen oppilaiden joukkoon mahtuisi varmana sellaisiakin jotka saisivat hänestä täysin väärän ensivaikutelman. Ja oli aina vain yksi mahdollisuus ensivaikutelmaan.
Kävelisikö sitä mieluummin sukkasillaan takaisin Korpinkynsitorniin näkymättömäksi taiotut kengät käsissään vai taikoisiko vain kengät näkymättömäksi? Kumpi näyttäisi vähemmän typerältä?
Hän päätyi sukkiin eli veti lenkkarit jaloistaan, asetti ne penkille ja loihti ne näkymättömäksi.
”Kuule, minkälainen se sinun kissasi on?” Hän tiedusteli tavoitellen mahdollisimman viatonta ilmettä ja sävyä, katsoi Randaan ja kätensä lepäsivät sylissään. Hän voisi joskus maksaa takaisin tämän kenkäjutun ja tehdä sille kissalle jotain...jotain. Hän toivoi että saisi ulkonäkökuvailun ilman että joutuisi läpinäkyvästi kysymään sitä suoraan.

Randa oli tyytyväinen pienestä hymystä, ei se anteeksi pyyntö ollut harhaanjohtamisesta, mutta ainakaan Hunter ei joutuisi hänen takiaan vaikeuksiin ja siitä poika oli hyvillään.
Randa vaikutti jokseenkin ailahtelevaiselta, eikä hän tiennyt enää oliko vihainen tuolle enään ollenkaan.

Kun poika sattui vilkaisemaan kenkiään, Randa hymy, joka onneksi oli hunnun alla piilossa, leveni veikeästi ja hänen silmänsä tuikkivat nauravasti. Hän ei muistanut, milloin olisi ollut näin hyvällä tuulella, sen jälkeen kun Dumbledore oli luvannut ottaa hänet kouluun.

Häntä ei oikeastaan harmittanut, että poika muutti kengät näkymättömiksi, hän oli saanut tahtomansa. Eli pojan kenties vähän järkyttyneen tai oikeammin hämmästyneen katseen, ettei Randa ollut mikä tahansa arkajalka.

Hunter uteli Randan kissasta, mutta Randa ei ottanut riskiä. Hän ei edelleenkään luottanut tuohon keppostelijaan.
"Se riippuu mielialastani", hän vastasi totuudenmukaisesti.
Poika ei paljon pääsisi nauttimaan tiedosta, että kissa muutti Randan mielialan mukaan väriä, se eilenkin oli ollut illalla yön musta, koska Randa oli peloissaan.
Tänään se oli kauniin kuparinruskea, koska Randa oli hyvällä tuulella.

"Eli en suosittelee kissoihin keppostelemaan, sillä et tule tietämään mikä niistä on minun", hän sanoi silmien tuikkiessa nauravasti, miksi hän olisi kertonut Hunterille, ettei Elmutsarv, koskaan poistunut makuusalissa, se oli tyytyväinen siellä ja sillä oli hiekka laatikko Randan sängynalta, jonka yksi tyttötonttu kävi päivittäin putsaamassa.

Randa nousi lähtiäkseen ja muisteli sitä laulua, jota Hannah oli kuunnellut koko viikon. Lopulta hän totesi Hunterille: "Don't worry, be happy."

[kiitos makeasta pelistä ]

"Huh," Hunter totesi vaikuttuneena. "Mainio lemmikki sitten..." hän lisäsi ja olisi saattanut olla jopa kateellinen jos hän itse olisi halunnut lemmikkiä, mutta hän ei ollut koskaan ollut niin eläinläheinen. Päinvastoin, tietoisuus siitä että hän...tai no susi hänen sisällään...oli puolitoista vuotta sitten repinyt koiran kappaleiksi ja syönyt siitä osan, oli sysännyt hänen eläinrakkauttaan jollain kieroilla tavalla toiseen suuntaan. Ei hän silti ajatellut tytön kissaa vahingoittaa eikä muutenkaan tuntenut mitään halua sen kummempaan eläinrääkkäykseen kuin näiden harmittomien pilojen välikappaleina.
Poika hymähti mietteliäänä ja otti Randan väitteen jonkinlaisena haasteena, heilauttaessaan kättään poistuvalle tytölle ja kääntyessään takaisin ateriansa pariin.
"Paitsi jos huomaan jonkun katin vaihtavan väriä kesken matkan..." hän mumisi itsekseen. Hän saattaisi ajan kuluessa tunnistaa sen naukujan joka tapauksessa, hänellä kun oli tarvittaessa silmää yksityiskohdille. Ehkei hän kuitenkaan ottaisi kissasta mitään suurempaa tavoitetta. Jos sen joskus sattuisi tunnistamaan, niin sitten kehittäisi jotain nasevaa pikku pilaa.

Hunterin mumina kuului Randan korviin, hänellä sattui olemaan tarkka kuulo, jota hän terästi aina vakoilemalla suvun miehiä näiden pohtiessa maan asioita.

"Väri muuttuu vain, jos olen sen kanssa samassa tilassa", hän hukkasi kääntyessään. Hän aikoi lähteä mutta meni vielä pojan vierelle ja katsoi tätä avoimin silmin vakavasti.
"Eletään sovussa, sinä et minulle keppostele ja minä en eksy sinne, missä sinä olet", hän sanoi. Hän ei tiennyt olisiko hänen pitänyt jotenkin elehtiä, isä ja setä kun eivät olleet kertoneet hänelle Eurooppalaisten tavoista ja siitä kuinka pitäisi käyttäytyä.

Kun hän oli saanut mielenrauhan pojasta lopulta, hän palasi oman tuvan pöytään ja otti astiasta kalaa ja lihaa lautaselle. Hän päätti viedä Zamilille ja tämän poikasille syötävää.
Hän poistui taakseen vilkaisematta suuresta salista ja lähti ulos kohti pöllölää.

Hagrid tuli häntä vastaan pihalla ja kysyi: "Hei Randa oliks hyvää ruokaa?"
Randa säikähti tuota yllättävää ääntä. "A-ai he-i Hagrid. Oli se ihan hyvää", hän änkytti.
"Kuules Randa, ei sun mua tarvii pelätä, minä oon sinun ystäväsi", tämä sanoi hymyillen ja siirsi katseensa tytön kädessä olevalle lautaselle.
"Vietkös ton Zamilin perheelle?" Hagrid kysyi hymyillen.
"Ju-juu, ne tarvii rasvasta ku ilmat kylmenee", Randa totesi silmät tuikkien ilosta.

Hagrid naurahti ja päästi Randan jatkamaan matkaa. Randa lähti varovasti kantaen lautasta kohti pöllölää ja kiipesi Zamilin pesälle ja piti lautasta pesän tasolla, kun pöllö ruokki poikasiaan.

[kiitti pelistä ]

Hunter ei enää sanonut mitään tytön viimeisiin sanoihin, ja pidätteli naurua joka olisi taatusti kuulostanut jossain määrin loukkaavalta. Eihän toinen mitenkään voinut tietää kenelle puhui. Sitä paitsi hän ei koskaan tehnyt tuollaisia sopimuksia tyttöjen kanssa, paitsi ehkä Freyan. Lisäksi tuo arabityttö oli näyttänyt olevansa aika hyvä pilailunkohde kaikessa arkuudessaan, ailahtelevaisuudessaan ja ilmeisessä takertumisessaan synnyinkulttuuriinsa...Meinaan, kuka oikeasti käytti huntuja ja ties mitä, kun viettäisi vähintään kahdeksan kuukautta vuodessa Skotlannissa, täysin erilaisessa kulttuurissa? Hunterin puolesta sovussa eläminen tuossa määrin saisi jäädä nähtäväksi ja riippuisi aivan siitä millaisia tilaisuuksia toinen tarjosi käytöksellään. Poika jatkoi ruokailua kuitenkin tyytyväisenä siihen, että ilmeisesti hän ei ollut hankkinut vihollista.

[Jep. Kiitos. ]