So you think you're tough?

Giana huomasi, ettei Connor tainnut arvostaa hänen nopeaa suoritustaan, taikasauvan varastaminen oli kuitenkin törkeää ja tuskin Connor olisi tahtonut olla sauvaton. Poistuttuaan liikkeestä Giana meni tutkimaan vastapäistä näyteikkunaa, kun Connor oli lähellä, hän kääntyi katsomaan tuota ja tunsi yhtäkkiä lihastensa kangistuvan. Kaikki jäsenet, jopa kieli oli kuin hidastetussa leffapätkässä. Hän kyllä kuuli Connorin kysymyksen, mutta ei vain jotenkin voinut vastata siihen ja hän tajusi, että oli ensimmäistä kertaa elämässään saanut loitsun itseensä.

Hyvin hitaasti hän sai käännyttyä ja katsottua hivenen järkyttyneellä ilmeellä edellisen kaupan myyjää ja varsinkin kun tuo nappasi hänen sauvansa, vaikka hän puristi sitä tiukasti kädessään. Hänen käteensä tuli verestävä naarmu, jota jomotti. Tytön silmät olivat vääristyneet kivusta, ei pelosta, vaikka mies selvästi luuli, kun päästi hörönaurun suustaan. Se sai kylmät väreet Gianan kehossa, kun mies asteli lähemmäs Gianaa ja sujautti kaapunsa sisätaskuun hänen sauvansa, näemmä muiden varastettujen sauvojen joukkoon. Kun mies alkoi puhua kidutuskirouksesta, nielaisi tyttö varsin kuuluvasti.
Miehen alkaessa huojua, muuttui Gianan katse hämmästyneeksi, mutta hän tunsi jo loitsun itsessään olevan heikompi ja lähti hivenen hitaasti päinvastaiseen suuntaan, kunnes tunsi Connorin nykäisevän häntä ja hän lähti juoksemaan tuon muassa.

Hän sai napattua maasta pari kiveä ja hän juoksi vieläkin hivenen hidastetusti. Giana havahtui, kuinka Connor törmäsi johonkin, minkä itse oli tuurilla väistänyt. Hän nosti katseensa ja huomasi sen ilkeän noita-akan joka oli ostanut hänen himoitsemansa kirjan.
Kun tuo alkoi varkaudesta puhua, Giana ei saanut sanaakaan suusta hämmästyneestä katsestaan. Giana vilkaisi taakseen muistaessa miehen ja ehti sekunnin sadaosaa ennen hypätä pois loitsun tieltä, mikä oli tulossa häntä kohti. ”A-anteeksi”, Giana sai änkytettyä vastauksen ja hänen äänestään kuului aito katumus, hän oli jo ottamassa kirjaa paitansa alta, kun noita kutsuloitsulla sen sai räpisteltyä sieltä.

”Sinua vain harmittaa se, kun olin hetken aikaa sinua nopeampi ja sain pelastettua kaverini sauvan sinun rikollisilta kynsiltäsi. Mutta sinäpä päätit napata kostoksi minun sauvani niiden muutamien muiden varastettujen sauvojesi joukkoon”, Giana möläytti rohkeana. ”Flip, onko totta, että tyttö lapsi päihitti sinut? Mahtaako sinulla muuten olla tietoa, mihin minun entinen sauvani katosi muutamia päiviä sitten?” noita esitti ensimmäisen kysymyksen nauraen, mutta toisen kysymyksen aikaan hänen äänensä olikin jo hyvin kiukkuinen. Mies ei kuitenkaan tuntunut kuuntelevan, mutta kun Connor alkoi puhua taikasauvasta, oli tuo edelleen kiukkuinen ja lupasi Connorille katseluoikeuden kidutukseen.

”Flip! Minä puhuin sinulle!” noita sanoi varsin vihaisesti. ”Mitä Aramilla?” velho kysyi kiukkuisena. ”Jos et kuullut, niin tyttö juuri ivaili, että oli hetken parempi ja hän jopa mainitsi niistä muutamista varastetuista sauvoista, jotka sinulla on kaapusi taskussa, johon myös lisäsit tytön sauvan”, noita sanoi jäätävällä äänellä, saaden velhon hivenen kalpeaksi. Noita jatkoi kuitenkin: ”Mahdatkohan tietää missä minun edellinen sauvani on, joka katosi kolme päivää sitten täällä?” Velho, joka ei vieläkään ollut ihan tolpillaan alkoi änkyttää ja huomaamatta ympärille oli tullut muitakin noitia ja velhoja. ”Minulta katosi myös sauva”, eräs krähisevä ukko sanoi vihaisella äänellä.

Velho katsoi muita aikuisia hieman arasti ja yritti lopulta livistää karkuun. ”Tainnutu”, noita sanoi vihaisena ja siirtyi velhon luo vihaisesti ja tönäisi Gianan tieltään, hän nappasi velhon sauvan ja vetäisi tuon kaavun sisätaskusta 15 muuta sauvaa. ”Mitähän yksi velho näin monella tekee?” hän kysyi ivallisesti ja tutki sauvoja: ”Ja täällähän on tämä minunkin sauvani mukana.” ”Tyttö, tunnistatko oman sauvasi tästä?” noita kysyi ja näytti erilaisia sauvoja. ”Se on tuo”, Giana vastasi ja osoitti sauvaa, minkä koristeena oli lehtiköynnös kuvio, joka päättyi spiraaliin kummassakin päässä. ”Ota sauvasi ja nyt häipykää, mutta jos vielä kerran varastatte minulta, niin saatte katua sitä päivää kun synnyitte”, noita sanoi vihaisena ja ojensi Gianalle tämän sauvaa. Tyttö ei aikaillut yhtään vaan tarttui sauvaansa ja nykäisi Connoria kädestä ja lähti juoksemaan paikalta.

Connor unohti hetkeksi fyysiset kipunsa pahoinvoinnin kasvaessa, kun tilanne alkoi olla oudon tutun tuntuinen. Pelko ja ahdistus alkoivat syventyä tasolle jolla hän ei jaksaisi niitä enää hallita, mutta tunne ei ehtinyt kasvaa liiaksi sillä tilanne alkoi yllättäen muuttaa suuntaa. Se hämmensi muttei poistanut kauhuja sillä jos nuo kääntyivät toisiaan vastaan ja suuttuivat jostain niin pienestä kuin taikasauvan varastaminen, oli todennäköistä ettei kunnianloukkauksista selviäisi pienellä kärsimyksellä. Siihen taisi hänkin juuri äsken syyllistyä Gianan aiemman uhoamisen lisäksi. Se vähän lohdutti että kyseinen mies lojui maassa tainnutettuna, mutta ei poika tuosta noidasta sen enempää pitänyt kuin ensimmäisen kerran tämän Borginin puodissa huomattuaan. Päinvastoin, tuo ystävällinen ele ja varoituksella päästäminen sen jälkeen kun oli rähissyt pelkästä taikasauvan varastamisesta sai hänet epäuilemään että toinen suunnitteli jotain katalaa. Eihän tämä ollut edes kuulostanut mitenkään lapsista välittävältä missään vaiheessa.
Connor oli siis enemmän kuin valmis käyttämään tämä vähäisimmänkin mahdollisuuden paeta turvallisille vesille, katsoessaan Gianan ottavan oman taikasauvansa takaisin. Hän oli jo ottanut muutaman juoksuaskeleen Viistokujaa kohti, kun taakseen vilkaistessa huomasi Gianan lähteneen päinvastaiseen suuntaan ja katoavan mutkan taakse.
”ODOTA! Menet väärään suuntaan!” poika huusi hädissään, pyrähtäessä tytön perään, taikasauvojaan etsivien noitien ohi. Moni niistä paineli omansa löydettyään tyytyväisenä tiehensä muusta piittaamatta, kunnes lopulta paikalle jäi vain kirjaansa pitelevä noita ja tainnutettu velho. Vanha noita tunki tyytyväisenä ja vaivihkaa jäljelle jääneet taikasauvat oman kaapunsa taskuihin, miehen sauvaa lukuunottamatta.

Kun Giana ei tullut takaisin eikä vastausta näkynyt eikä kuulunut, Connor kiristi vauhtiaan ja tarkkaili kuumeisesti ympäristöä kujan hämärässä. Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka pitkälle viistokuja jatkui, se haarautui välillä isompien puotien vaatiessa tilaa, ja lisäksi pieniä sisäpihoille ja umpikujiin johtavia sivukujia oli rakennusten väleissä. Poika kurkisti muutaman puodin sisäpihalle Gianan nimeä kuiskaten, sillä ei hinkunut yhtään ylimäätäistä huomiota.
Hän ei ollut nähnyt vilaustakaan toveristaan, mutta pian kuuli tulosuunnastaan vaimeaa riitelyä – tutut äänet. Se noita oli ilmeisesti herppaannuttanut sen velhon, joka kuulosti entistä vihaisemmalta moisen nöyryytyksen jälkeen. Ei hän sanoista saanut selvää, mutta sävyistä kyllä. Hän yritti sulkea korvansa niiltä ja keskittyä vain Gianan etsimiseen. Kaksikon pois sulkeminen oli hyvin helppioa sillä kujan painostava tunnelma ja jokainen pieni tuulen tai rotan aiheuttama ääni sai hänen sisuskalunsa kouristelemaan kammottavasti. Hänestä alkoi tuntua kuin olisi yhdessä painajaisistaan, ja toivoi hartaasti ettei tämä muuttuisi yhdeksi pahimmista, tämän hetken ollen vielä hyvin kaukana niistä. Mutta kun niillä oli poikkeuksetta taipumus vain pahentua, jostain syystä isä ja äiti eivät koskaan muotoutuneet niihin mukaan ja siksi hän nukkui välillä vieläkin vanhan tyrannosaurus-pehmolelunsa kanssa. Se oli ollut hänen lempilelunsa pienenä ja jostain syystä hän oli onnistunut kuvittelemaan sen melkein aina mukaan uniinsa jos edes pelkäsi painajaisyötä nukkumaan mennessä. Ei hän uniaan hallitsemaan pystynyt, mutta toi Rexin läsnäolo niissä silti pientä helpotusta.

Palatessaan yhdestä porttikongista, hän oli näkevinään vaalean letin vilahtavan seuraavaan vasemmalle johtavaan porttikongiin, hartaasti rukoillen että oli nähnyt oikein sillä hän ei haluaisi mennä yhtään pidemälle kujalla kuin oli pakko.
”Giana,” hän kuiskasi kovaäänisesti, seuratessaan näkyä kongin läpi sisäpihalle.
Hän huitoi käsivarsillaan dramaattisesti tulosuuntaan, kun silmänsä osui sisäpihalla toveriinsa. Pihaa valaisi vain pari hiipumassa olevaa takaovien päälle asetettua soihtua.
”Lähdit väärään suuntaan! Me ollaan ties kuinka kaukana Viistokujasta!”
Pakohetkestä oli kulunut muutama minuutti, mutta se tuntui tunneilta näin kaukana turvapaikasta, varsinkin kun oli ensin ollut niin lähellä sitä. Ei siitä sentään voinut olla. Olisi hänen peräänsä jo pöllö lähetetty jos hän olisi tutikausia kateissa mitään ilmoittamatta. Ja jos hyvin kävisi, Viistokujalle olisi toinenkin sisäänkäynti täältä Iskunkirtokujalta. Häntä ei huvittaisi palata kapealle kadulle ja lähteä siihen suuntaan missä äskeiset tyypit oli viimeksi nähty.
Ennen kuin hän ehti sen enempää miettiä, löysi hän itsensä tömähtäneenä kipeästi vatsalleen kivikatuun ja taikasauvansa kolisevan jonnekin pihan varjoihin, sanattoman ja hyvin voimallisen aseistariisuntaloitsun johdosta.

”Väärä suuntakin on suhteellinen käsite,” kuului liiankin tuttu, vihaa tihkuva miehen ääni porttikongista. ”Minulle tämä soma pikku piha sopii vallan mainiosti opetustilaksi,” Flip totesi astuessaan sisäpihalle ja osoitti sauvallaan Gianaa jolla vielä oli ase.
”Te kaksi rääpälettä olette selvästi silkkoja maanvaivoja joten teen mailmalle palveluksen hankkiutumalla teistä eroon...Eikä minulla ole mielenkiintoa leikkiä kaksintaistelua taidottomien kakroiden kanssa,” hän jatkoi, heittäen Gianaankin yhtä voimallisen aseistariisunnan samalla kun Connor kömpi vaivalloisesti jaloilleen. Vaikka häntä särki vähän joka puolelta, hän viipyi yhä unimaisessa mielentilassa, yrittäen uneksia putoamisesta ennen kuin tämä muuttuisi pahemmaksi.
Ongelma oli se ettei hän ollut koskaan onnistunut siinä. Hän ei koskaan saanut itseään ulos painajaisistaan ellei pudonnut vuoteestaan tai joku herättänyt häntä. Mutta tuo mies ei ollut se jonka hän yleensä löysi painajaisistaan, eikä läheskään niin pelottava. Tämän uskominen painajaiseksi ei siis lopulta ollut todellisuutta parempi, eikä muutenkaan kantaisi hänen rohkeuttaan loputtomiin joten pojan mieli tasapainoili jossain painajaisen ja todellisuuden välillä.
”Turha yrittää juosta, minä kun osaan ilmiintyä ja te katurotat ette. Aramilla pääsi juuri hengestään, ja muut eivät sivullisista pennuista piittaa joten koettakaa toki onneanne. Varmasti teillä riittää vielä ponnekkaita mielipiteitä minusta, hm?” mies yllytti sauvansa päästä kipinöidessä jotain punaista.
Connoria väsytti yhtäkkiä rajattomasti, niin fyysisesti kuin henkisestikin eikä hän pystynyt edes yrittää etsiä varjoihin lennähtänyttä sauvaansa. Vielä hän kuitenkin sai itsestään irti hivuttautua kohti lähintä pientä ovea jonka toivoi olevan auki ja sisätilojen tarjoavan suojapaikkoja, ja tietenkin toisen uloskäynnin. Gianaa hän ei juuri nyt voisi auttaa, ellei löytäisi sisältä jotain hyödyllistä.
”Kuolema olisi teille aivan liian armelias kohtalo. Sinut, lettipää, voisin alkuun sokeuttaa niin et enää puuttuisi asioihin jotka eivät sinulle kuulu,” hän mulkoili jäätävin katsein Gianaa, tuoden sauvaansa lähemmäs tätä.
”Ja sinä siellä,” hän ärähti Connorin suuntaan saaden pojan kääntymään ympäri ja liimautumaan rakennuksen seinää vasten melkoisella vauhdilla. Velho tuntui haluavan vielä pohdiskella vaihtoehtojaan, mutta hänestä tuntui silti turvallisemmalta nähdä tuon kädet jos huomio oli kiinnittynyt häneen. Tyyppi oli selvästi epätasapainoinen. Muuttua nyt ystävällisen ja normaalin oloisesta psykopaattiseksi ja sitten araksi pelkuriksi ja takaisin vaaralliseksi. Ja oli kai vielä tappanut kaverinsa, ellei sitten vain väittänyt niin kylvääkseen avuttomuuden tunnetta.
”Se ovi on lukossa,” Flip hymähti kylmästi.
”Oletkin aika sitkeä riiviö,” hän totesi pahaenteisesti, muistellen miten pahasti poika oli aiemmin lentänyt katuun edesmenneen Aramillan toimesta.
”Aloitankin sinusta,” hän totesi päättäväisenä, kuulostaen siltä kuin puheiden aika olisi ollut ohi, ja nosti taikasauvansa osoittamaan poikaa joka näytti siltä kuin haluaisi peruuttaa seinästä läpi. Vekaran mielessä kävikin että jos tilanteen kauhu voittaisi väsymyksen ja epätoivon yliotteen, hän saattaisi jopa humahtaa siitä läpi. Ei olisi ensimmäinen kerta kun tarpeeksi syvä pelko aktivoisi hänen suonissaan virtaavaa taikuutta. Se olisi tietysti turha toive jos tämä oli unta. Tapahtumat olivat edenneet sen verran hallitusti että todellisuus oli todennäköisempi vaihtoehto, mutta sillä hetkellä hän ei kyennyt ajattelamaan kuin selviytymistä mahdollisimman pitkään.

Seinä säilyi kiinteänä sillä kaikki seuraava tapahtui hyvin nopeasti. Poika sukelsi sivuun punaisen valon tieltä jonka luonnosta hän ei tiennyt mitään sillä tuo velho todeusti kykeni ja oli mieltynyt sanattomaan loihtimiseen. Tämä oli jopa niin hyvä että sai niitä aikaan kaksi kappaletta kerralla yhdellä sauvalla! Vasta lojuttuaan maassa ohikiitävän hetken epätodellisessa mielentilassa ja raskaasti hengittäen, hän tajusi että vaikkakin sanattomasti, säteet eivät tulleetkaan Flipin taikasauavasta vaan jostain tämän takaa, osuen tähän, ja nyt mies makasi maassa, luultavasti tiedottomana.

”Alex, taitaa olla perusteellisen unhoituksen paikka,” sanoi pihan himmeään valaistukseen ilmestyvä nainen äärimmäisen vakavana, katse maassa lojuvassa miehessä ja kävi selvästi hurjaa sisäistä taistelua itsensä kanssa jottei puhkeaisi paniikinsekaiseen itkuun tai vastaavaan hallitsemattomaan tunnepurkaukseen. Siksi hän vain pikaisesti vilkaisi maassa istuma-asentoon kömpivää poikaa, tarkistaakseen oliko tämä yhtenä kappaleena, vaikka enemmän kuin mitään muuta olisi halunnut juosta tämän luo ja sulkea tämän syliinsä. Yksin hän olisi niin tehnytkin, mutta hänellä oli nyt tukea, eikä tällä kujalla kannattanut aikuisenkaan heittäytyä täysin varauksettomaksi vain siksi että välitön vaara oli tainnutettu.
”Ehdottomasti,” aivan hänen perässään saapuva, taikasauvaansa farkkujensa taskuun asettava hyvin pitkä mies vahvisti huolta huokuvaan sävyyn. Hän kiirehti pojan luo ja kyykistyi tämän eteen. Hänen stressinhallintakykynsä oli vuosien varrella harjoittunut todella vahvaksi, joten hän sai pidettyä mielentilansa suhteellisen vakaana, aikoen romahtaa vasta kotona vaimonsa seurassa. Siltä ei voisi välttyä, pojan tilanne oli aivan liian monitahoisesti vaarallinen.
Hän otti poissaolevan ja uupuneen oloisen pojan kasvot käsiinsä ja kohotti niitä arvioidakseen paremmin tämän tilanteen.
”Connor...Connor,” hän kutsui, sävynsä määräävä mutta samalla syvän lempeä, jotta poika tiedostaisi pakon kuunnella ja olevansa turvassa. Tämä ja tutun turvallinen kosketus tuntui selvittävän pojan päätä hieman ja Alex nousi jaloilleen, nostaen samalla pojankin. Mutta vain se, että Gaian oli yhä paikalla vahvisti Connorille että hän ei ollut juuri herännyt mistään painajaisesta.
”Me olemme täällä. Kukaan ei satuta sinua,” Alex jatkoi vakaasti ja lempeästi Connorin nostettua harhailevan katseensa ja kohdattua hänen siniset silmänsä. Aiempien tapahtumien todellisuus vaikutti rekisteröityvän hurjaa vauhtia pojan mieleen.
Alexin huolehtiessa Connorista, Juliet katseli huolestuneen arvioivasti pojan seurassa olevaa tyttölasta joka vaikutti tämäkin yhtenä kappaleena säilyneeltä, ja hän heitti ympäristöön paljastusloitsun varmistaakseen ettei kukaan ollut lähestymässä. Loitsu ilmoitti lähimpien ihmiste olevan puodeissa, eikä tältä pihalta ollut niihin suoraa näköyhteyttä.
”Missä noita on?” Connor kuiskasi kuuluvasti, kauhuntäyteinen katse yhä suunnattuna ylös, häntä melkein puoli metriä pidempään mieheen. Hän oli vaistomaisesti tarrautunut tähän kuin hukkuva oljenkorteen.
”Noita on kuollut,” Alex sanoi rauhoittavaan sävyyn ja kietoi käsivartensa paremmin poikansa ympärille.
”Olet turvassa,” hän vakuutti ja nosti sitten rauhoittelevan katseensa Gianan suuntaan.
”Te molemmat,” hän sanoi, yhtäaikaa vaimonsa Julietin kanssa.

Koska Viistokuja oli täynnä lapsia kiehtovia liikkeitä, he olivat viihtyneet lounaalla hyvän aikaa. Lopulta tehneet jonkin aikaa ostoksia Viistokujalla ja huolestuneet kun Connorista ei ollut koko aikana näkynyt vilahdustakaan vaikka oli sovittu että tämä odottaisi heitä siellä. Ja koska poika ei ollut käynyt ilmoittamassa lähtevänsä muualle, oli ollut enemmän kuin todennäköistä että tämä oli livahtanut luvattomille teille. Pian Iskunkiertokujalle astuttuaan he olivat nähneet tuon miehen tappavan jonkun noidan, ja kaksikon riidassa oli käväissyt parikin lasta, joten he olivat lähteneet seuraamaan miestä. Ikävä kyllä tämä oli mennyt kaikkoontumaan kerran joten he olivat kadottaneet tämän hetkeksi.

”Oletteko fyysisesti kunnossa?” Juliet kysyi saatuaan mielentilansa tasaisemmaksi, mittaillen katseellaan Gianaa, ja Connoria sen minkä näki sillä poika pysyi visusti isänsä syleilyssä, yrittäen parhaansa mukaan tasata mielentilaansa rekisteröityvän kauhun keskellä.
”Minä olen parantaja Mungon taikavahinkojen osastolla, voin auttaa,” Juliet lisäsi heti kysymyksensä perään, katsoen Gianaa lempeästi. Hän olisi muuten mennyt suoraan tutkimaan oliko lapsi ehjä, mutta tämä vaikutti päällisin puolin olevan kunnossa ja vaikka jo vain ahdingon raukeaminen ja vahvojen, ystävällisten aikuisten läsnäolo saattoi helpottaa henkistä tilannetta, hän ei halunnut riskeerata tämän henkisen tilan pahentamista sillä lapsi oli hänelle täysin tuntematon.

// Tässä on tiivistetty esittely ja muutamia kuvia Alexista ja Julietista. //

Giana katsoi parhaaksi poistua paikalta sukkelasti, hän ei todellakaan tahtonut jäädä tarkkailemaan tilannetta kauemmin. Hän ei ajatellut järjellään, hän tahtoi vain pois, hän ei vain kuullut Connorin huomautusta.
Tyttö kiemurteli kujilla ja yritti saada suuntavaistonsa esiin, mutta mihin tahansa hän kääntyikin, ei hän päässyt lähellekään Viistokujaa.
Hän huomasi, ettei Connoria näkynyt, joten hän alkoi vähän katselemaan missä tuo olisi ja kierteli jo hieman onnettomana, kun oli typeryyttään kadottanut tuon. Yksin Iskunkiertokujalla, ei viisasta, ei ainakaan lapsilla.
Giana alkoi tutkia porttikongeja, josko tuo olisi ollut, mutta ei havaintoa.

Yhtäkkiä hän kuuli nimensä. "Connor?" hän kysyi yhtä hiljaa ja oli suoraansanottuna helpottunut, että he löysivät toisensa. Kun poika kertoi, heidän olleen ihan lähellä Viistokujaa ja että Giana oli lähtenyt ihan väärään suuntaan, tyttö pyllähti. Hänen otteensa piti kuitenkin taikasauvassa. "A-anteeksi ja nyt me ollaan ties missä. Voikohan täällä olla toinen sisäänkäynti Viistokujalle?" hän kysyi saatuaan äänen taas kurkustaan. "Etsitään", hän kuiskasi, mutta samassa Connor lensi vatsalleen.

Giana huomasi Flipini, tuon sauvavarkaan ja alkoi loikkia pitkin porttiakongia, ettei tuo vain saisi osumaa ja samalla hän yritti härnätäkin Flipiä, hän ei todellakaan tahtoisi osumaa.
”Te kaksi rääpälettä olette selvästi silkkoja maanvaivoja joten teen mailmalle palveluksen hankkiutumalla teistä eroon...Eikä minulla ole mielenkiintoa leikkiä kaksintaistelua taidottomien kakroiden kanssa,” hän jatkoi, heittäen Gianaankin, mutta miehen harmiksi tyttö väisti sen kun, hän huomasi Connorin sauvan ja hyökkäsi ottamaan sen.
Giana huomasi, Connorin yrittävän piiloon ja hänkin yritti katsoa sopivaa piilopaikkaa, mutta sen puutteessa, hän alkoi epätoivoisesti hyppiä epäsymmetrisesti porttikongissa, jottei vain saisi pahaenteistä osumaa.
"Minä en juokse, minä hypin", hän sanoi ja kun hän kuuli sen inhoittavan noidan kuolleen hän alkoi paniikissa hyppiä vielä enemmän. "
"Estous", hän sanoi ja osoitti sauvoilla miestä, molemmista sauvoista purkautui loitsu mieheen, mutta se ei häntä paljoa hidastanut.
Mutta tarpeeksi kauan, että kun tuo alkoi Gianaa uhkailla sauvallaan, oli tyttö kalmankalpea. Tuo selvästikin jakomielitautinen velho, oli kuitenkin liian hidas, sillä pian se makasi maassa kahden loitsun voimasta ja tiedottomana.



Giana katsoi mistä loitsut tulivat ja huomasi kaksi, ehkä nuorempaa jopa, kuin isä, jotka olivat mitä ilmeisemmin Connorin vanhemmat. Tyttö katsoi kalpeana kaikkea, tajuamatta selkeästi mitä tapahtui.
Giana vain katsoi kauhuissaan elikö kaveri, kun tuo lopulta osoitti elonmerkkejä hän huokaisi jokseenkin helpottuneena. "Tu-tuossa on Connorin sauva", hän sanoi ojensi sauvaa tämän äidille. Connor uteli noidasta, ja he kuulivat varmistuksen, että tuo oli kuollut.
Hän tarkkaili tilannetta vieläkin epäuskoisena.
Kun toinen Connorin vanhemmista vielä kertoi olevansa Pyhästä Mungosta ja ilmaisivat olevansa aidosti huolissaan lapsista. Silloin Giana uskalsi pyörtyä.
Hän havahtui kuitenkin lopulta. "Mitä mitä tapahtui? Ei, muhun osunu mikään, ei muhun satu mihkään", hän vakuutteli pelastajille.

Juliet rentoutui hieman poikansa suhteen, koska tällä ei vaikuttanut olevan kipuja ja sai koko ajan tarvitsemaansa henkistä turvaa tarvitsemassaan määrin. Alex oli kyykistynyt pojan tasalle, saaden tämän paremmin syleilyynsä ja puhui tälle rauhalliseen sävyyn, mutta hiljaa melkein vain korvaan kuiskatem, joten vain Connor saattoi saada selvän mitä.
”Voi ei,” Juliet henkäisi kääntäessään katseensa takaisin Gianaan ja havaitessaan tämän tajunnan heikentyvän, pudotti taikasauvansa maahan ja ehti juuri ja juuri syöksähtää ottamaan tytön vastaan niin ettei täämä löisi päätään mihinkään. Hän laski Gianan varovasti selälleen maahan, tarkisti tämän hengityksen ja pulssin, ja ettei nielua tukkinut mikään. Tytöllä ei vaikuttanut olevan muita mahdollisesti hengitystä vaikeuttavia vaatteita tai koruja joten hän löysäsi vain hieman tämän housujen vyötä, ja otti sitten taskuunsa hetki sitten tallettamansa Connorin sauvan jolla kutsui luokseen pihan laidalla olevan pienen laatikon jotta sai tytön jalat parikymmentä senttiä sydäntä korkeammalle.

Alex joka oli vaimonsa henkäisyn tähden kiinnittänyt huomionsa hetkeksi heihin käänsi huomionsa takaisin syleilyssään olevaan poikaan, joka oli ilmeisesti yhä osittain oman päänsä sisällä eikä onneksi ollut huomannut kaverinsa kohtausta. Hän totesi pojan hengityksen tasaantuvan hetki hetkeltä ja kehon rentoutuvan eli tämä oli selvästi rauhoittumassa. Tilanteessa vaikutti olleen melkoisesti onnea, etenkin pojan psyykkeen kannalta sillä ilmeisesti mikään ei ollut vetänyt poikaa pinnan alle. Ehkä he olivat saapuneet juuri ajoissa estämään tilanteen etenemisen niin pitkälle. Siitä olisi kuitenkin keskusteltava perusteellisesti kotona. Hän ei tuudittautunut tuurin varaan, vaan otti taikasauvansa ja loihti pihaan ilmiintymisen eston ja pari muuta suojaloitsua jottei heitä häirittäisi.

Sitten hän tunnusteli pojan päätä, löytäen siitä melkoisen kuhmun.
”Connor, särkeekö päätäsi tai onko sinulla muita kipuja missään? Pahoinvointia?” hän kyseli, irrottautui pojasta mutta pysyi kuitenkin lähellä, tunnusteli tämän muuta kehoa ja piti lopulta kiinni pojan käsivarsista, hakien katsekontaktia.
”Ei enää. Väsyttää vaan,” Connor vastasi vaisusti, katse hieman kaukaisena ja vaikuttaen väsyneeltä ja kalpealta. Poika tunnisti nimensä ja osasi vastata vielä muistia testaaviin kysymyksiin, joten mitään välitöntä vaaraa ei vaikuttanut olevan, mutta lievä aivotärähdys voisi silti olla mahdollinen ja vaatisi muutaman päivän tarkkailua. Jos mitään ilmenisi, olisi lääkärireissun paikka sillä hän halusi fyysisten vammojen ja sairauksienkin tietotaitopohjastaan huolimatta niihin erikoistuneen ammattilaisen mielipiteen, hän itse kun oli erikoistunut psykologiaan ja psyykelääkkeisiin.
”Mikä tytön nimi on? Osuiko häneen mikään tai sanoiko hän onko hänellä sairauksista?” hän kysyi, elehtien poikaa istumaan alas.
”Giana...Ja ei, kai...” Connor vastasi istahtaessaan maahan, jaksamatta muistella kovin tarkkaan. Hän käänsi katseensa tämän suuntaan juuri kun tytön tajunta oli palaamassa.

Juliet oli polvistunut Gianan vierelle, asettanut takkinsa tämän pään alle tyynyksi, taputellut tämän olkapäätä ja kysellyt kuuliko tämä häntä. Suureksi helpotukseksi tyttö oli havahtunut noin kolmessakymmenessä sekunissa pyörtymishetkestä.
”Sattuuko mihinkään?” hän kysyi kun tyttö osoitti havahtumisen merkkejä.
”Sinä pyörryit hetkeksi,” hän vastasi tytön kysymykseen. ”Älähän nouse ennen kuin fyysiset voimasi palaavat kunnolla.”
”Selviääkö hän?” Connor kysyi hieman hädissään, vaikka Giana oli vakuutellut ettei häneen sattunut.
”Ihan varmasti,” Juliet sanoi vakuuttavasti ja Alex kuljetti kättään lempeästi pojan sekaisissa hiuksissa.
”Todennäköisesti kyse oli tunnestressistä. Se on yleistä ja sinänsä harmitonta,” nainen lisäsi rauhoittaakseen kumpaakin lasta, tunnustellen ja tarkastellen samalla tytön kaulan aluetta ja kasvoja jos niihin olisi tullut minkäänlaisia reaktioita joista voisi jotain päätellä. Hän tiesi kyllä että 'ihan varmasti' oli liikoja luvattu sillä eihän heillä ollut varmaa tietoa miksi Giana oli pyörtynyt, mutta tilanne oli pidettävä rauhallisena.

”Giana,” Alex aloitti rauhalliseen mutta vakavaan sävyyn ja puhui suhteellisen hitaasti sillä kysyttävää oli paljon. ”Oliko sinulla mitään tuntemuksia juuri ennen pyörtymistä? Ja yritähän muistella, onko koskaan ollut pahoja allergioita? Tai astmaa, sokeritautia, syöpää, epilepsiaa tai ylipäätään veren, sydämen tai aivojen sairauksia?”
Jos vastaus kaikkiin olisi varman oloinen ei, tilanteeseen nähden oli turvallista ajatella kohtauksen takana olevan tunnestressi eikä tarvitsisi lähteä kiirehtimään sairaalaan, mutta silti tarkkailla tyttöä jonkin aikaa sillä eihän lapsi välttämättä muistanut tai edes tiennyt kaikkea.
Samasta syystä Juliet tarkisti oliko tytöllä minkäänlaisia sairauksiin viittaavia ketjuja tai muita merkkejä, mutta mitään ei löytynyt.

"Mitä?" Giana vastasi, kun häntä puhuteltiin. Kun Connorin isä esitti liudan kysymyksiä sairauksista yms. Tyttö vain vastaili: "Ei, ei, ei, ei, ei , ei... En minä ole sairas, helpottunut vaan."
Hän oli oikeastikin helpottunut, kun pelastajat olivat saapuneet. "Se, se taisi olla minun syyni, että me tultiin edes tänne", hän sanoi ja hän oikeasti oli pahoillaan kun sen sanoi ja äänestäänkin sen saattoi kuulla. "Eikö me voitas mennä täältä pois?" hän kysyi lopulta, hän ei enää hetkeäkään kauempaa tahtonut olla Iskunkiertokujalla.

Gianan mielensopukoissa oli helpotus, mutta kuitenkin hänen mielessään risteili helpotuksen aallot ja hän alkoi miettiä isää ja isän reaktioita kun tuo kuulisi, että Giana oli saattanut itsensä ja Connorin pulaan. Hän tuijotti vähän aikaan tyhjästi eteenpäin. Miten vähällä olikaan ollut, ettei hänen henkensä ja Connorin henki ollut päässyt Aramillan mukaan henkien maailmaan. "Anteeksi Connor, että raahasin sinut pulaan", hän sanoi havahduttuaan ja hän puristi pahoittelevasti tuon rannetta. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan vaan antoi sen harhailla maassa ja huomasikin oman sauvansa ja nappasi sen talteen.
Hän lopulta nosti katseensa mieheen ja vilkaisi naistakin, tytön katseesta sattoi nähdä häpeän ja pahoittelun. "Anteeksi", hän sanoi ääni väristen häpeästä.

Hän nousi ylös seisomaan ja katsoi häpeissään pelastajiaan, hän oikeastaan toivoisi, ettei nuo alkaisi sättiä häntä, vielä enemmän häntä hävetti se, että isä saisi tietää hänen typeryytensä. Isän sanat eivät varmasti tulisi sattumaan niin paljon kuin tieto, että hän oli tehnyt suuren virheen ja isä ei ehkä enää ikinä luottaisi häneen. Tytön silmistä alkoi valua kyyneleet. Ei kivusta, ei pelosta vaan suuresta häpeästä. "En minä itke kivusta tai pelosta", hän mutisi, hän ei tahtonut pelastajien olettaa hän tarvitsisi sairaalahoitoa.

Tyttö vaikutti selvinneen hyvin joten Juliet uskalsi jättää tämän nousemaan milloin nousisi, talletti Connorin sauvan takaisin taskuunsa ja siirtyi poimimaan oman taikasauvansa maasta.
Gianan selvästi syvissä itsesyytöksissä pyydellessä anteeksi jo Connorin lisäksi muiltakin, Alex ja Juliet olivat jo sanomassa siihen jotain järkipuhetta, mutta Connor ehti ensin.
”Ethän sinä minua mihinkään raahannut, ehdotit vain ja minä suostuin,” poika totesi väsyneenä, maassa yhä istuen ja jaksamatta edes liiemmin ärsyyntyä siitä että Giana tuntui pitävän häntä tahdottomana olentona tai jotain. ”Toisaalta taas...” poika alkoi pohtia hetkellisesti kumman virkeän kuuloisena sitä miten se oli käytännössä katsoen Gianan syytä että he olivat saaneet tuosta tyypistä vihollisen. Ja siitä noidasta.
”Hyvä on, hyvä on,” Alex sanoi sovittelevaan ja lempeään, mutta vakavaan sävyyn ennen kuin lasten ajatuksenjuoksu tai sananvaihto ehtisi yhtään pidemälle, Connorin alkaessa miettiä ties mitä ja Giana suorastaan itkeä.
”Connor tekee omat valintansa joten syytä on myös hänessä, Giana,” Juliet katsoi tyttöä ja muistutti perusasioista sillä tilanne oli yksityiskohdiltaan vielä täysin auki joten tytön itsesyytöksiä oli turha yrittää kumota täysin. Connor puri huultaan viitsimättä sanoa enää yhtään mitään ja vain vilkaisi äitiinsä, ankarasti miettien. Niin, tosiaan. Hän se kai oli ehdottanut kirjan 'ostamista' siltä noidalta, kun ei ollut kehdannut puhtaasti varastaa. Ja hän oli halunnut tutkia kujaa sen jälkeenkin sen sijaan että olisi lähdetty kirjan kanssa pois. Ja hän olisi noidan antaman tilaisuuden myötä voinut hakea isä ja äiti paikalle Gianan perään lähtemisen sijaan...
”Aivan niin,” Alex vahvisti näkemyksen noustessaan samalla seisomaan, ”mutta nyt ei ole kenenkään syyttelyhen aika. Meidän on paras lähteä. Selvitetään asiat turvallisemmassa paikassa,” hän jatkoi tarttuessaan taas taikasauvaansa ja nosti ilmiintymiseneston pois pihalta.

Juliet harkitsi tiedustella tytön vanhempien nimiä ottaakseen näihin yhteyttä saatuan tämän velhon unhoituksen hoidettua, mutta koska velho oli vielä vaarallinen ja unhoituksessakin voisi mennä vaikka mitä pieleen, hän ajatteli lopulta siirtää kyselyt ja yhteydenotot vasta siihen kun tilanne oli varmasti takana ja he pystyisivät selvittämään asiat tytön vanhempien kanssa kunnolla. Alex pärjäisi kyllä lasten kanssa vähän aikaa keskenään.
”Tulkaahan sitten,” Alex kehotti, elehtien Connoria nousemaan ylös ja otti varovasti mutta tukevasti kiinni heidän lähellä seisovan Gianan käsivarresta, samoin Connorin tämän pääsrtä jaloilleen.
”Vien heidät Vuotavaan Noidankattilaan, nähdään sitten siellä,” Alex sanoi käännettyään katseensa Julietiin.
”Äiti...?!” Connor laittoi väliin hieman hätääntyneenä ja tuijotti naista suurin silmin, sillä ei olisi halunnut jättää perheenjäsentä tänne, oli tämä sitten aikuinen tai ei. Juliet käveli pojan luo ja kyykistyi tämän tasalle ja otti katsekontaktin ja tämän kasvot käsiisnä.
”Kulta, minun täytyy unhoituttaa häneltä muistot teistä,” hän sanoi.”Minä pärjään kyllä,” hän lisäsi rauhoittelevasti.
”Tulen ihan pian perässä,” hän lisäsi ja painoi suukon pojan päälaelle. Miten pian hän tästä seliväisi olisi tietysti toinen juttu, mutta parhaansa hän tekisi, hän mietti itsekseen.
Connor oli sen verran huolissaan ettei edes välittänyt siitä että tuli äidin pussailemaksi kavereidensa nähden, vaikka se käväisi kyllä mielessä. Asiaa lievitti sekin ettei Giana ollut poika. Joten nyt hän vain katsoi takaisin tiedottoman velhon luo kävelevään äitiinsä levottomana, kunnes tämä katosi yhtäkkiä mustuuteen ja kamalaan tunteeseen kuin jokin yrittäisi joka suunnalta murskata hänet olemattomiin.
Mutta se oli samantien ohi. He olivat menestyksekkäästi ilmiintyneet, vaimeasti poksahtaen, Vuotavan Noidankattilan takapihalle jolta pääsi muurin läpi Viistokujalle.
Alex oli ennenkin onnistuneesti ilmiintynyt toisen ihmisen kanssa, mutta oli silti keskittynyt tähän tavallista pidempään, Connorin ja Julietin sananvaihdon ajan. Tässä kun oli peräti kaksi ihmistä mukana ja toinen niistä oli jonkun toisen lapsi.

Kolmikon kadotessa ilmaan, Juliet hetken pohdittuaan asetti pihaan uuden ilmiintymiseneston, otti miehen taikasauvan ja nosti sitten omallaan tainnutuksen velhon yltä. Ennen kuin tämä ehti selvittää päätään tainnutuksen jäljiltä ja tajuta mikä tähän oli iskenyt, nainen heitti tähän kokovartalolukon.

Tämä oli jälleen niitä hetkiä kun hän oli erityisen kiitollinen valinnastaan opetella lukilitis-taitoa, osaten sitä sen verran että sai kiinni ihmisen tuoreista muistoista, etenkin jos saisi johdateltua näiden ajatuksia puheilla ja kysymyksillä. Hän, ja samoin Alex, oli opetellut sitä aikoinaan vain koska uskoi taikavoimien olevan yksi Jumalan lahjoista maailmalle, ja jos ne sisälsivät toisten mielen lukemisen, siihen oli syynsä. Oli aina ihmisen vapaassa valinnassa käyttäisikö sitä hyvällä vai pahalla. Ja hän itse ei ollut koskaan rikkonut kenenkään yksityisyyttä tarpeettomasti. Taidosta oli ensimmäisen kerran ollut hyötyä Connorin saapuessa perheeseen, vaikkei kolmevuotiasta kysymyksillä ja puheilla saanut ajattelemaan asioita joita tämä ei tietoisesti muistanut. Mutta tämä taito oli ollut hyödyksi aina kun pojan käytös tai reaktiot vaikuttivat trauman aiheuttamilta. Perheen elämä ja pojan auttaminen oli helpottunut huomattavasti, kun he tiesivät hieman tarkemmin mitä poika oli kokenut. Siltikin se oli ollut tuskastuttavan pitkä, vaikea ja raskas tie eikä ehkä päättyisi koskaan.
Nyt, lukitis oli ainoa keino varmistaa lasten turvallisuus mahdollisimman hyvin. Hänen täytyi tutkia ja hukuttaa miehen jokaikinen muisto heistä. Sopi toivoa ettei mies olisi ainakaan kovin lahjakas okklumeuksessa. Mutta kiirehtiä ei sopinut, sillä ihmismieli oli herkkä paikka ja muistiloitsut vaikeita, eikä hän ollut sentään ammattiunhoittajan tasolla.
Nainen käänsi jalallaan maassa kangistuneena makaavan velhon selälleen ja tuijotti inhoa huokuen tämän kylmän uteliaisiin silmiin. Hänelle teki äärimmäisen tiukkaa olla itse syyllistymättä tappoon, etenkin kun hän viivyttelemättä ja sanattomasti murtautui tämän mieleen ja pienen johdattelun myötä löysi hakemiaan muistoja ja joutui tulkitsemaan miehen sairaita tunteita...hänen lapsestaan.
Hän ei olisi tarvinnut lukemiseen taikasauvaakaan, muttakäytti sitä silti jotta mies ei ihan heti keksisi mitä hän teki. Muistojen kaivelu ja unhoitus kävi hetki hetkeltä haastavammaksi kun mies pyrki varmuuden vuoksi sulkemaan mieltään, mutta ei harmikseen ollut tarpeeksi kehittynyt siinä.
Miehen keskittymistä mielensä sulkemiseen heikensi sekin että tätä vihastutti olla kokovartalolukossa avuttomana, kykenemättä edes puhumaan. Määrätietoisesti Juliet jatkoi, vaikka toinen puoli hänestä huusi saada tehdä jotain pahempaa. Välillä, kun hän kadotti tarvitsemansa muiston, hän yritti muistuttaa iteään ettei hänellä ollut oikeutta muuhun.

Kun Alex näki Noidankattilan majatalon edessään, hän kääntyi välittömästi tarkastamaan oliko kumpikin lapsista mukana yhtenä kappaleena. Kummaltakaan ei vaikuttanut puuttuvan mitään, joten hän vain ohjasi kaksikon majatalon ulkoseinän vieressä olevalle penkille ja käski istua.
”Näytätte ihan katulapsilta,” hän totesi katseltuaan lapsia hetken sillä Iskunkiertokujalla ei ollut aikaa kiinnittää huomiota moisiin pikkuseikkoihin. Nyt se kuitenkin oli vähän isompi seikka, jo silläkin ettei majatalon omistaja ehkä arvostaisi tällaisen näköisiä asiakkaita. Mutta myös sillä ettei tuollaista jälkeä saanut aikaan vain juoksentelemalla, vaikka viime päivien sateista olikin jäljellä kuraa ja ainakin Connor oli kolhinut itseään jotenkin.
”Mikä tämän teki?”
”Uh...tuota...me itse, kun...minä ajattelin että me näytettiin liian viattomilta,” Connor vastasi hetken epäröityään, isäänsä katsomatta ja pyyhkäisi hihallaan kuivunutta kuraa kasvoiltaan.
Alex pyöräytti hieman silmiään, lapset ja niiden 'paha ruma tai epäsiisti, hyv kaunista ja siistiä -asenteet. Olivat he kyllä kasvattaneet pojan olemaan ajattelematta niin mustavalkoisesti, mutta ei ollut ensimmäinen kerta kun opetukset unohtuivat jännittävissä paikoissa.
”Vai niin,” hän totesi huokaisten ja osoitti poikaa taikasauvallaan, lausuen sitten puhdistusloitsun ja ositti saman vielä Connoriakin törkyisemmän näköiseen Gianaan. Kun lapset näyttivät taas suhteelisen kunniallisilta, revittyjä vaatteita lukuunottamatta, Alex viittasi majatalon etupuolen suuntaan.
”Mennään sisälle, tarjoan teille juotavaa ja syötävää. Tarvitsemme kaikki jotain rauhoittavaa ja varsinkin te jotain vahvistavaa,” hän sanoi, ja antoi lasten mennä edellä, seuraten muutaman askeleen päässä jäljessä.

”Tilatkaa mitä haluatte ja etsikää sitten vapaa pöytä,” hän kehotti heidän saapuessa sisään.
Connoril tilasi vain kuuman kermakaljan, koska se ei sisältänyt alkoholia mutta oli ladattu ihanalla sokerilla. Saatuaan soodansa hän suunnisti jälleen väsähtäneen oloisena kohti tyhjää kulmapöytää ja lysähti seinän viereen tuolille. Hetken hän tuijotti tyhjin katsein eteensä, uskomatta että istui nyt mukavasti majatalon pöydän ääressä, luultavasti elossa.
"Onneksi en hukannut muuta kuin sauvani," hän totesi uupuneena, mutta helpottuneena Gianalle tämän ehdittyä pöytään. Hän tuijotti höyryävää kermakaljaansa ja mietti miten oli tyystin unohtanut taikasauvansa ja muisti vasta nyt menettäneensä sen.

Giana oli ehkä jokseenkin helpottunut, kun Connor edes hieman puolusteli, mutta silti hän koki olevansa pääsyyllinen. Olihan isä hänet kunnolla kasvattanut ja oli myös hyvin ankara toisinaan, vaikkei tuo koskaan lyönyt häntä tai muuten satuttanut fyysisesti.
Hänen olonsa oli vain kurja, ei sillä tavalla että häneen olisi sattunut haavat tai onnettomuudet, häneen sattui isän takia.
Kun Alex lopulta tarttui hänen käteensä, tunsi hän sen ilmiintymisen tutun tunteen. Olihan hän isän kanssa joitakin kertoja ilmiintynyt, mutta ei kuitenkaan usein.

Kun Alex alkoi puhua heidän rajuista ulkomuodoistaan ja lopulta osoitti sauvallaan kumpaistakin puhdistellen, Giana otti sauvansa ja mutisi tutun korjausloitsun. Niin, isä ei kovinkaan usein vaateostoksia tehnyt, mutta vaatteiden paikkaus oli helpompaa sauvalla ja Gianakin oli tuon hyödyllisen loitsun oppinut. Ja Alex pian käskikin lopulta heitä tilamaan vahvistavaa juomaa ja hakeutumaan pöydälle. Giana seurasi Connoria tiskille ja totesi: "Tuliviski kiitos." Mutta myyjä sihahti, ettei takuulla antaisi. "No anna sitten semmonen Kermakalja", Giana mutisi ja otti kuppinsa ja meni vapaaseen pöytään.

"Löysin sen ja annoin äidillesi, kun olit vähän jossain", Giana totesi, kun Connor harmitteli sauvaansa. "Anna anteeksi, se oli mun syy. Ei ois pitänyt aseistariisuntaa, ku se nappas sun sauvas", Giana sanoi hieman pahoillaan. Hän kyhnytti niskaansa hermostuneena ja siemaili höyryävää juomaa. Hän oli näkevinään Alexin tulemassa kohti, mutta laski katseensa kuitenkin kermakaljaan. "Jos sinua lohduttaa ajatus, niin kadun totisesti tuota reissua ja sitä että sain meidät ongelmmiin", hän mutisi Connorille. Kyyneleet olivat tytön silmissä ja alkoi valua poskille, hän vain ajatteli, miten isä pettyisi, kun kuulisi hänen typeryydestään.

"Ai...Kiitos...taas," Connor totesi vaisusti mutta vilpittömästi sauvansa pelastukseen. Äidin haltuun se varmaan jäisikin, toivottavasti vaan ei kovin moneksi vuodeksi...
Poika huokaisi syvään ja joi höyryävää kermakaljaansa väkisin monta isoa kulausta vaikka se poltti suuta ja kurkkua. Giana kun alkoi taas pyydellä anteeksi eikä hän oikein tiennyt mitä sanoa, varsinkaan viimeisimpään. Katuminen kun ei muuttanut yhtään mitään. Lopulta hän laski lasinsa pöydälle, tuijotti hieman Gianan ohi vastapäiseen seinään ja antoi sokerin hetken piristää mielialaansa.
"Luulen ettei se aseistariisunta ongelma ollut vaan se mitä sanoit kun teit sen," poika vastasi synkeänä. Hänestä tuntui että hän syyttäisi Gianaa oikeasti vasta jos äidille tapahtuisi jotain tätä sotkua selvittäessä. Hän katseli toiveikkaana ympärilleen ja ovellepäin, mutta ainoat tutut kasvot olivat isän joka teki tietään heidän pöytäänsä päin teekuppi toisessa kädessään.

Alex oli jäänyt hetkeksi juttelemaan majatalon omistajan, Tomin, kanssa sopien sen kummemin syitä selvittelemättä, että he saiivat hieman myöhemmin lainata hänen pöllöään ottaakseen yhteyttä tytön vanhempiin.
"Eikö äiti ole vieläkään palannut?" Connor kysyi isänsä istuessa kolmannelle tuolille pöudän ääressä.
"Hän oli yksi vuosikurssinsa parhaita, hän pärjää kyllä," Alex vastasi rauhoittavaan sävyyn laskiessaan kupin pöydälle.
"Te kaksi olette sitten aivan toinen juttu," hän jatkoi tiukasti, tarkasteltuaan ensin kummankin enemmän tai vähemmän kohentunutta olemusta.
"Mitä. Tapahtui?" hän kysyi, äänessään vaihdellen huoli ja pettymys, kun hän siirsi katseensa Gianasta Connoriin.
"Me...ostettiin sauvat ja haluttiin kokeilla niitä, ajateltiin että osataan sen verran että voitaisiin tehdä pieni kierros Iskunkiertokujalla kun siellä on paljon mielenkiintoisempaa...." Connor aloitti laskien katseensa pöytään.
"Me löydettiin Borgin ja Burgesista yksi tosi siisti kirja ja ostettiin se..."
"Mikä kirja?" Alex kysyi väliin eikä ollut koskaan ennen kuulostanut yhtä tuomitsevalta, katse tiivisti pojassaan. Pimeyden taikuudella leikkiminen oli yksi vakavimpia typeryyksiä mitä kukaan, varsinakan 11-vuotias lapsi, voisi tehdä.
"E-en tiedä mutta hänen rahoillaan," Connor vastasi nopeasti ja osoitteli kummallakin kädellään Gianaa jottei varmasti jäisi epäselväksi ettei hän ollut käyttänyt omia saatika vanhepiensa rahoja moiseen. "Eikä me sillä mitään tehty eikä meillä ole sitä enää." Hän lisäsi katsoen isääsnä silmät suurina.
Mies sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, lajitellen tiedon sillä hetkellä sivuseikaksi.
"Sen kirjan takiako se velho oli teidän perässä?" hän kysyi, olemuksensa oli kireä mutta hän teki parhaansa pysyäkseen muutoin mahdollisimman tyynenä. Eniten hän joutui psyykkaamaan itseään olemaan ajattelematta että hänen poikansa oli juuri ollut vähällä päästä hengestään.
"No..." Connor aloitti, aikoen ensin valehdella ja sanoa kyllä, mutta vaikeni hetkeksi katsomaan Gianaa sivusilmällä, hieman sekavan oloisena kuin kysyen tältä mitä vastattaisiin. He olisivat ehkä kumpikin vähemmän vaikeuksissa jos tarinaa vähän muuttaisi...
"Juliet käy parhaillaan läpi tuon velhon muistoja teistä," Alex muistutti, epäsuorasti kehottaen lapsia valitsemaan oikean polun selityksissään.

Gianan olo oli todella kurja, häntä hävetti ja tavallaan pelotti. Pelotti se hetki kun isä kuulisi mitä hän oli tehnyt.
Kun Connorin isä tuli lopulta pöytään, Giana piti katseen Kermakaljassa ja hörppi vaitonaisena sitä. Hän kuunteli isän ja pojan keskustelua, mutta ei nostanut katsettakaan.
Kun Alex kysyi, minkä kirjan he olivat "ostaneet", mutta Connor ei muistanut sen nimeä. "Riimuin koukeroin, mustat salat heiluin sauvoin. Oli sen kirjan nimi", Giana sanoi hiljaa.

Alexin kysyessä miksi se velho jahtasi heitä, mutta Connor ei tuntunut osaavan selittää. "Menimme sen liikkeeseen. Connor laski sauvansa pöydälle ja minä näin, että se oli ottamassa Connorin sauvaa ja aseistariisuin sen, jotta sain Connorin sauvan pelastettua", Giana sanoi ja vilkaisi pahoittelevasti Connoria. "Sitten hän tuli perässä ja loitsi minut, varasti sauvani. Ja hänellä oli sauvakokoelma taskussaa. Hän oli varastanut myös muiden sauvoja", Giana sanoi. "Sitten kun me lähdimme pois päin, lähdin vahingossa väärään suuntaan ja Connor perässä. Hän olisi tiennyt lyhyemmän reitin, mutta taisin olla hieman sekaisin, kun lähdin juoksemaan väärään suuntaan. Sitten me jouduttiin sinne ja sitten te tulitte viime tipassa sinne", Giana selosti tapahtumia. "Voi olla, että jotain sattui toisella tavalla, en mä ihan muista tarkkaan, ku pelotti niin kovasti", hän lopulta myönsi pelkonsa.
Koko selostuksen ajan Giana oli tuijottanut Kermakaljaa ja nosti lopulta katseensa Connorin isään. Hänen katseensa oli hyvin katuva. "Minä kadun kovasti", hän sanoi ja hänen silmiinsä tuli jälleen kyyneleet. Giana hörppäsi juomaansa nojasi kyynärpäihinsä ja huokaisi syvään. Hän ei katsonut edes Connoria, hän vain tuijotti Kermakaljaa. "O-oletteko jo lähettänyt isälle viestin?" hän kysyi hiljaa.

Tenavien tarina kuulosti odotettavan suuriluuloiselta ja sinisilmäiseltä, ja toivon mukaan kumpikin piirre edes lieventyi hieman äskeisen seikkailun myötä...Hän katsahti Connoriin kysyvästi, mutta poika pudisti päätään väittääkseen ettei hänkään muistanut tarkemmin.
"Anteeksi, isä," Connor sanoi vihdoin, täydestä sydämestään kun tuijotti ovelle josta ei vieläkään kulkenut tuttuja kasvoja. "Minun piti vain kiertää tutkimassa pari puotia ja palata takaisin samantien, mutta siellä ei ollut yhtään niin kamalaa kuin painajaisissani niin en sitten saanut lähdettyä ajoissa...ja tiedän että se oli typerää joka tapauksessa," poika jatkoi, viimeiset sanat hiipuen vain puoliääneen.
”Eiköhän tämä selviä kotona,” Alex kommentoi päättäväiseen sävyyn sillä keskustelu suuntasi alueelle josta hän ei voinut keskustella valitsematta sanojaan erityisen huolella, eikä hän nyt ollut sellaisessa mielentilassa. Jotain oli kuitenkin tehtävä, jos poika mittasi vaaran suuruutta sen mukaan miten paljon se häntä pelotti. Mitä poika oil painajaisistaan kertonut, Iskunkiertokujan tapahtumat eivät tosiaan olleet paljon mitään niihin verrattuna, eivätkä mitään verraten siihen mitä tämä oli nähnyt ja kokenut vauvana ja he saattoivat vain rukoilla ettei poika ikinä muistaisi. Ilmeisesti ne kuitenkin vaikuttivat alitajuisesti usemmalla tavalla kuin tähän asti oli näyttänyt.
”Ei, Giana, emme vielä,” hän vastasi tytön tiedustellessa isästään, kääntäen katseensa tähän. ”Kerrohan hänen nimensä niin lähetämme hänelle pöllön kunhan Juliet ehtii takaisin,” hän kehotti. Tapahtuneita kannattaisi selvitellä tarkemmin kunhan kaikki asianomaiset olisivat paikalla, eli myös Juliet, ja ilmeisesti tyttö halusi isänsä.
”Teidän lasten sopii pitää mielessä että tuollaiset tempaukset eivät ole rohkeutta vaan tyhmänrohkeutta, ja se ei koskaan johda mihinkään hyvään,” hän puhui vakavana, katsellen vuoroin kumpaakin pikku seikkailijaa.
”Kyllä, sir,” Connor totesi vaikeana, sillä häntä alkoi hirvittää millainen rangaistus tästä toilailusta kehitettäisiin. Ehkä hän joutuisi loppukesäksi kotiarestiin niin että suunniteltu etelänmatkakin menisi sivu suun? Poika mietti uskaltaisiko kysyä, sillä hän ei halunnut vahingossa heitellä ideoita joita ehkä muuten ei edes olisi ajateltu.

Giana kertoi oman näkemyksensä tapahtumista, mutta pelko saattoi kätkeä osan, sillä hän ei tarkkaan muistanut kaikkea. Connorkin vaikutti olevan aidosti pahoillaan ja Giana piti katuvan katseensa Kermakaljassa, hänen olonsa oli hyvin katuva ja hän häpesi typeryyttään. "Kyllä minä ymmärrän, että se oli maailman surkein idea", hän mutisi hiljaa ja kysyi oliko Alex jo ottanut yhteyttä isään. Kun hänen isänsä nimeä kysyttiin, hän nosti katseensa mieheen ja sanoi: "Wally Mayorette. Pyhän Mungon toinen kerros." Giana ei aikonut salata mieheltä, edes isänsä työpaikkaa, jossa hän toimi taikaotusten aiheuttamien vammojen parantajana.
Kun Connorin isä sanoi, että lasten tulisi pitää mielessä tekonsa vakavuus, Giana mutisti: "Lupaan muistaa sen koko elämäni ajan."
Giana hörppi Kermakaljaansa, joka jo mukavasti lämmitti sisuksia, silti hän oli hermostunut, hän tiesi, että isä järkyttyisi, kun kuulisi mitä Giana oli tehnyt, melkein tapattanut itsensä ja toverinsa. Hänen mielessään vilisti kaikenmaailman ajatukset, kun hän odotti, että Connorin äitikin tulisi paikalle, mutta enemmän häntä hermostutti isän tuleminen, sillä isä oli aina niin lempeä ja reilu, mutta nyt siihen saattaisikin tulla muutos Gianan toilailujen takia.

Minuutit olivat tuntuneet tunneilta, mutta Juliet uskoi onnistuneensa hukuttamaan tai muuntamaan velhon muistot lapsista sen verran vahvasti ettei tuosta olisi enää harmia. Saattoi vain toivoa ettei siitä ollut harmia myöskään miehen omille aivoille sillä hän ei tosiaan liian usein joutunut sorkkimaan ihmisten mieliä tuolla tavalla. Hän olisi mieluummin pikaisesti kaikkoontunut pois kujalta suoraan Noidankattilan eteen, mutta oli henkisesti aivan liian rasittunut eikä halunnut riskeerata epäonnistumista, joten hän käveli ripeästi Iskunkirtokujan hämärässä kohti Viistokujaa.

”Äiti! Täällä!” Connor hihkaisi helpottuneena, olemuksensa kirkastuen ja heilutti käsiään heti kun tämä astui majatalon ovesta. Juliet vilkaisi oven lähellä olevasta peilistä montako harmaata hiusta hän oli saanut, muttei pikaisella vilkauksella huomannut yhtäkään. Naienn huokaisi helpottuneena sillä vasta nyt kun hän kuuli poikansa äänen, hän rekisteröi kunnolla että vaara oli ohi, ja Connor kuulosti jopa suhteellisen hyvinvoivalta.
”Hei,” Juliet tervehti kolmikkoa uupuneen oloisena ja istahti pöydän äärellä neljännelle tuolille.
”Uskon että olemme kaikki turvassa,” hän totesi ja hieraisi ohimoitaan tuntiessaan päänsäryn alkavan.
”Lapset tuntuvat voivan hyvin ja katuvat kuulema kovasti,” Alex vaihtoi kuulumiset ja kuulosti uskovan kaikkeen. ”Giana sanoo että isänsä on Wally Meyorette, töissä Mungon toisessa kerroksessa. Ilmeisesti hän siis toivoo isänsä paikalle,” hän jatkoi ja Juliet nosti katseensa tähän.
”Wally...Wallace Meyorette, taikaolentojen aiheuttamien vahinkojen osastolla?” Juliet puhui lähinnä itselleen, mutta katsahti hieman kysyvästi Gianan suuntaan varmistaakseen että ajatteli oikeaa henkilöä. ”Tiedän nimen ja taidan muistaa kasvotkin,” nainen lisäsi mietteliäänä. Hän itse työskenteli pääosin monta kerrosta ylempänä, taikavahinkojen osastolla, mutta kiireisinä aikoina hän auttoi muillakin osastoilla ja oli varma että oli joskus vähintään ohimennen nähnyt kyseisen miehen.
”Jospa minä sitten-” hän aloitti ja aikoi nousta ylös, mutta Alex ehti väliin.
”Etpäs, sinun kuuluu levätä,” mies totesi lempeästi ja nousi ylös. ”Pöllö löytää hänet varmasti hyvin vaikka minulla onkin mielikuvavain tytöstä. Yritä nyt vain rentoutua.” Hän työnsi teekuppinsa vaimonsa eteen, hän ei itse ollut muistanut juoda siitä tippaakaan, mutta se tuntui vielä lämpöiseltä.
”Kiitos,” Juliet henkäisi ja tarttui teemukiin. Hän jäi oikein mielellään lähelle poikaansa kaiken sen jälkeen mitä oli heitä ahdistelleen velhon muistoista lukenut.
”Olen iloinen että olette kumpikin kunnossa,” Juliet sanoi Alexin suunnattua kohti kassatiskiä ja Tomin kanssa kohti takahuonetta.
”Kertokaahan mitä opitte äskeisestä?” hän kehotti ja katsoi vaativasti kumpaakin vekaraa. Connor oli parhaillaan kumoamassa viimeisiä kermakaljoja kurkkuunsa eikä siksi vastannut heti, käyttäen ne hetket ankaraan pohtimiseen. Paljon voisi riippua tästä vastauksesta. Lopulta hän vain pyysi katseellaan että saisi vastata vasta kotona.

Alex raapusti pikaista viestiä takahuoneessa:

Hyvä Hra. Meyorette,

tyttärenne Giana, ja meidän poikamme ilmeisesti hakivat seikkailua Iskunkiertokujalta ja olivat lähellä päästä hengestään. Nähdäkseni kumpikin tekivät oman osansa typeriä valintoja. Pelastimme heidät sieltä muutama hetki sitten, kumpikin on yhtenä palasena ja voi suhteellisen hyvin. Uskomme vaaran olevan ohi. Tulisitteko tänne mahdollisimman pian niin voimme selvittää tapahtuneet kunnolla. Odotamme teitä Vuotavassa Noidankattilassa.

Terveiset,
Alex ja Juliet Dane

Lähetettyään pöllön matkaan, hän palasi saman tien kuppilan puolelle ja heidän pöytänsä ääreen.
”Pöllö lähti juuri etsimään isääsi. Kerroin kirjeessä että sinä ja Connor seikkailitte Iskunkiertokujalla ja pääsitte melkein hengestänne, että pelastimme teidät hetki sitten ja että voitte kumpikin suhteellisen hyvin. Yksityiskohtia voimme selvittää kun hän saapuu ja saat kertoa oman puolesi ihan omin sanoin,” hän selvitti tytölle tyynesti ja istahti takaisin tuolilleen.
”Giana, me emme syytä sinua tapahtuneesta yhtään enempää kuin Connoriakaan. Ja haluamme auttaa sinua yhtä lailla,” hän jatkoi vakavana mutta lempeään sävyyn ja haki katsekontaktia.
”Haluaisitko kertoa isästäsi?” hän kysyi yhä vakavana ja tavoitellen rohkaisevaa sävyä. Tyttö oli ollut niin hermostunut, hokenut jatkuvasti katumustaan ja kyynelehtinyt melkein koko ajan – ja yrittänyt tilata tuliviskiä kassalla – että oli syytä kyseenalaistaa tämän kotioloja. Mutta ei niin kirkuvaa pohjaa etteikö kaiken takana voisi olla ihan harmitontakin syytä, minkä vuoksi hän piti sävynsä myös ystävällisen uteliaana.

Giana istui ja hörppi Kermakaljaansa, hän odotti myös Connorin äitiä saapuvaksi, pitihän hän itseään syypäänä koko tilanteeseen. Kun tuo lopulta tuli, vaikutti Connorkin helpottuneelta. Gianaa säälitti naisen uupumus, joka oli seuraus lasten typeryydestä ja seikkailun halusta. Alex kertoi Gianan isän nimen tai oikeastaan lempinimen ja osaston Pyhässä Mungossa. Kun Juliet makusteli isänsä nimeä suussaan ja tuntui muistavan sen, vilkaisi nainen vielä häntä kysyvästi. ”Joo”, Giana vastasi lyhyesti. Connorin isä lähtikin lähettämään pöllöä isälle.
Kun Juliet kertoi olevansa helpottunut, että lapset olivat kunnossa, Giana vain nyökkäsi hieman. Kun hän kysyi, mitä tuli opittua seikkailusta. ”Että vanhemmat kieltää, koska välittää ja tahtoo suojella”, mutisi Giana vastauksen ja katsoi Connorin äitiä silmiin.

Pian kohta Alex palasi takaisin ja kertoi, että oli lähettänyt pöllön isälle ja laittanut siihen päällisin puolin, sen mitä oli tapahtunut. Giana vain nyökkäsi vaisusti miehen sanoille ja huokaisi syvään ja nojasi kyynärpäähänsä. Kun Alex kysyi kotioloista ja kertoi tahtovansa auttaa, siirsi Giana katseensa mieheen. ”Isästä?” hän sanoi kysyvästi. ”Isä on maailman paras isä”, hän sanoi yksiselitteisesti. ”Isä on lempeä, turvallinen ja”, siihen hänen sanansa loppuivatkin, kun isä jo tuli tuohtuneena viitta heiluen sisään ja etsi katseellaan tytärtään.
”Giana Chagak Mayorette, enkö ole sanonut, ettei Iskunkiertokujalle ole menemistä?” Wally kysyi vihaisena tyttäreltään. ”Olet”, Giana mutisi hiljaa ja katsoi isäänsä silmiin katuvasti. ”Wallace Mayorette, Wally”, Wally esittäytyi ja ojensi kätensä Alexille. ”Te olette myös parantaja”, Wally sanoi hymyillen kun ojensi kättään vuorostaan naiselle.

Wally istuutui tyttärensä viereen ja katsoi aikuisia kysyen: ”Te siis löysitte lapset hortoilemasta Iskunkiertokujalta?” Hän käänsi katseensa pian Gianaan ja kysyi: ”Kerropas ihan omin sanoin, kenen idea oli sinne mennä?” Giana katsoi isäänsä katuvasti silmiin kun hän vastasi hiljaa: ”Minun.” Wally tasasi hengitystä, kunnes jatkoi: ”Miksi?” ”Kun me ostettiin sauvat ja sit me testailtiin niitä ja sitten se vaan pälkähti päähän se idea ja sit me jo mentiinkin sinne”, Giana sanoi, laskematta katsettaan isänsä silmistä. Se olikin tytön mielestä kummallista, kun hän isän kanssa keskusteli jostain tällaisesta vakavasta asiasta, tyttö ei vain pystynyt laskemaan katsettaan isänsä silmistä, sillä ne tuntuivat lukitsevan hänen katseensa omiin silmiin. ”Rakas lapsi, ymmärrätkö, että yritän suojella sinua ongelmilta ja vahingoilta. Minä en yksinkertaisesti kestäisi, jos sinä loukkaisit itsesi tuollaisissa typeryyksissä”, Wally sanoi äänessään lempeyttä ja huolta. Gianan silmiin nousi jälleen kyyneleet, kun isä veti tytön syliinsä ja rutisti hellästi tuota. ”Ymmärrän minä, anna anteeksi”, Giana mutisi itkuisella äänellään. Wally ei vastannut tuohon mitään, kun hän lopulta hellitti otteensa hän ojensi kätensä tyttöä kohti ja sanoi rauhallisella äänellä: ”Anna sauvasi.” Giana epäröi hetken, mutta veti pian sauvan hihastaan ja antoi sen isälleen ja laski katseen syliinsä, hän ei katsonut Connoriin tai tuon vanhempiin, sen sijaan Wally kiinnitti katseensa vanhempiin. ”En tiedä miten pystyisin tarpeeksi kiittämään. Mutta tyttö saa kyllä kotiarestia reippaasti, kun pääsemme kotiin”, hän vakuutti, ettei Giana välttyisi rangaistukselta.

Kätellessään Wallya Juliet nyökkäsi ja hymyili kohteliaasti, vastaukseksi huomioon samasta ammatista. Sitten hän kiinnitti huomionsa Connoriin joka vaikutti siltä kuin yrittäisi peitellä huonovointisuutta, ja Alex seurasi isän ja tyttären vuorovaikutusta tullen tulokseen ettei siinä ollut mitään hälyttävää.
”Teimme vain minkä katsoimme oikeaksi,” Alex sanoi hyväksyen kiitokset mutta antaen ymmärtää etteivät he missään tapauksessa olisi toisin toiminteekaan. Lapsia ei jätetty pulaan, oli sitten oma tai toisen tenava.
”Ehdottaisin kuitenkin että tehostaisitte hänen rahankäyttönsä valvomista. Jos käsitin oikein, lapset ostivat Gianan rahoilla jonkinlaisen pimeyden voimia käsittelevän kirjan...” hän lisäsi, ajateltuaan että tietenkin tarpeeksi kiittää voisi pitämällä tytöstä vieläkin parempaa huolta ja se taas onnistuisi vain jos tilanteesta tiedotettaisiin olennaiset seikat.

”Joku noita ahdisteli heitä sen kirjan takia,” Juliet lisäsi. ”Joku velho ehti ilmeisesti tappaa tuon noidan joten siitä ei tarvitse huolia enää. Hengenvaarassa lapset vaikuttivat kuitenkin olevan juuri sen velhon ahdistelemana. Giana oli ilmeisesti uhonnut tälle jotakin ylimielistä, pelastaessaan Connorin - meidän poikamme - taikasauvaa.”
Viimsisempien sanojen kohdalla hän viittaasi vieressään istuvaan poikaan joka ei oikein tiennyt mten päin tuolillaan istuisi.
”Giana olisi kai ollut valmis jo lähtemään pois, minä sen ukon puotiin halusin...” Connor lisäsi äitinsä selvitykseen seikan jonka äiti olisi varmasti maininnut jos olisi ollut tietoinen. Giana saattoi hyvinkin olla toilaillut häntä pahemmin, mutta ei silti tuntunut reilulta että tämä saisi syyt niskoilleen aivan kaikesta, vaikka tottahan se oli niinkuin hänkin oli Gianalle aiemmin todennut – ei se aseistariisunta varmaan niin merkittävä ollut kuin se mitä tämä oli uhitellut sen tehdessään. Gianalla oli uskomattoman suuri suu ihan väärissä tilanteissa.
”Sanon tämän vain siksi että tuosta johtuen Giana saattaisi olla hitusen enemmän vaarassa tuon velhon kirjoissa,” Juliet totesi. Hän kuitenkin lisäsi vielä nopeasti perään,”Minä luin sen velhon muistoja ja tunteita, ja poistin ja muokkasin ne muistot parhaani mukaan. Tämä ei muista koskaan nähneensäkään sen enempää Gianaa kuin Connoria, mutta...”
Juliet peitti Connorin korvat käsillään, sivuttaen pojan ärtyneen, protestoivan valituksen (”Äitiii...!!”) sillä oli selvää että kohta sanottaisiin jotain mitä hänen ei haluttu kuulevan.
”Kuten varmasti tiedätte, unhoitusloitsun saa purettua vain pitkäaikaisella kidutuksella, etsien nimenomaista muistoa...” Hän puhui hiljempaa ja ehti juuri ja juuri sanoa sen kun Connor sai kiemurreltua irti.
”...mutta, vaikka minä olen hyvä, en ole ammattiunhoituttaja joten en voi luvata varmaksi ettei tuo velho joskus maailmassa saattaisi muistaa jotain hämärästi. Välitön vaara on kuitenkin siis ohi.”

”Niin,” Alex totesi muistaessaan äskeisestä, ”Giana pyörtyi hetkeksi kun tainnutimme kyseisen velhon. Juliet ehti kopata hänet, hän ei siis lyönyt päätään mihinkään. Hänellä ei kuulema ole sairauksia, ja hän on vaikuttanut normaalilta sen jälkeen joten uskoakseni kyse oli vain tunnestressin laukeamisesta. Mutta jos muistatte tai epäilette että kohtauksen takana voisi olla jotain muuta...”
Hän jätti lääkärissä käyttämisen itsestäänselvyyden sanomatta. Sitten hän katsahti Connoriin ja muisti mitä oli itse joutunut tekemään Julietin hoitaessa Gianaa.
”Siellä kujalla näytti aika pahalta. En tunne tyttöä, ja kaiken toivon mukaan hän selviää tämän päivän tapahtumista ilman suurempia vammoja myös henkisesti. Mutta jos jotain ilmenee...” hän puhui ottaessaan lompakkonsa taskustaan ja kaivoi sen lokeroiden syövereistä käyntikortin.
”...niin ottakaa toki yhteyttä,” hän totesi ojentaessaan käyntikorttia Wallylle.
”Olen lapsipsykiatri neljättätoista vuotta, erikoistunut 2-12-vuotiaiden hoitoon mutta asiakkainani on myös joitakin teini-ikäisiä. Viime vuosina olen keskittynyt enemmän lääkehoidon määräämiseen ja seurantaan, mutta tarjoan edelleen jonkinverran ihan vain keskusteluterapiaakin,” hän tähdensi. Kortissa kun luki vain hänen nimi, ammattinimike, tutkintojen lyhenteet, sekä yhteystietoina Tylyahossa sijaitsevan yksityisen toimiston osoite sekä työpuhelimen numero. Jästeille hänellä oli oma käyntikorttinsa.
”Pöllö tavoittaa aina, mutta asun jästien keskellä joten se on hieman riski keino. Tuohon numeroon vastaan tavallisesti maanantaista perjantaihin, mainittuna soittoaikana. Mutta kuten sanoin, toivon todella ettei mitään vakavaa ilmene,” mies vielä painotti vilpittömästi jottei jäisi kuvaa että hän tarjosi palvelujaan itsekkäin motiivein tai mitään sellaista.
Hänellä ei ollut edes aavistusta oliko tällä perheellä varaa psykiatrin korkeisiin taksoihin, mutta tällaisen selkkauksen jälkeen jossa minkä tahansa lapsen tunne-elämä oli äärikoetuksella ja seuraukset saattoivat olla dranaattiset, tuntui vastuuttomalta jättää tarjoamatta mahdollisuutta psyykkiseen ammattiapuun. Varsinkin, kun taikamaailmasta tietäviä lapsipsykologeja ja psykiiatreja ei kasvanut puissa. Itse asiassa hän ei itsensä lisäksi tiennyt ainuttakaan toista, ja päätellen asiakasmäärästään kahdksankymmentä-luvulla, ei tainnut tietää moni mukaan tai sitten niitä ei tosiaan ollut. Taikuus oli harvinaista ja jopa jästiyhteiskunnan puolella lapsipsykiatrian alalla oli enemmän kysyntää kuin tarjontaa.

Wally istui ja kuunteli, kuinka kehoitettiin vahtimaan tytön rahankäyttöä tarkemmin. "Voi luoja ja minä vain yhdeksi päiväksi annoin luvan käyttää avainta ja tällä tavalla sinä osoitat kiitoksen siitä luottamuksen rippeestä, jonka sinulle annoin avaimen mukana. Pimeän taikuuden kirja", Wally huokaisi tuskallisella äänellä ja ojensi kättään uudestaan tyttöä kohti. "Anteeksi isä, en enää koskaan tee niin", Giana mutisi ja kaivoi taskustaan avaimen, jonka, isä kiinnitti toisen avaimen kanssa magneetti loitsulla kiinni. "Olet neitiseni pahassa pulassa", Wally sanoi ja hänen katseensa oli tuima. Giana vain nieleskeli tyhjää, hän tiesi että tietyt etuudet oli nyt menetetty joksikin aikaa.

Wally kuunteli otsa kurtussa, kuinka kuuli ahdistelevasta noidasta, eikä hänen ilmekään värähtänyt tai laskenut Julietista, kun tuo siitä kertoi. Giana tiesi itsekin, että puhui toisinaan liikaa ja se oli nyt jälleen kerran tuonut ongelmia, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa kuin ennen. "Kai sinä Giana tajuat, miksi minä olen neuvonut miettimään kolmasti, ennen kuin alat laukoa kommenttejasi?" Wally kysyi ja katsoi tytärtään kysyvästi. Giana vain nyökkäsi vaitonaisesti isänsä sanoille, hän todellakin päätti, että tulevaisuudessa hän miettisi oikeastikin, ennen kuin laukoisi päättömyyksiä.

Wally kuunteli tarkkaan, kun Juliet kertoi unhoituttamisesta ja hän ymmärsi täysin, mitä tuo tarkoitti ja nyökkäsi tuon sanoille. Hänen sormensa sivelivät leukaa pohtien, kun hän huomasi, että Juliet peitti poikansa korvat, hän vaistomaisesti peitti Gianan korvat. Tyttö oli siitä niin hämmästynyt, ettei osannut rimpuilla Connorin tavoin vastaan. "Olen edelleen hyvin kiitollinen ja tosi helpottunut, että lapset ovat kunnossa, ainakin päällisin puolisin", Wally huokaisi ja veti Gianan lähemmäs itseään ja puristi tuota sylissään. "Giana on minulle kaikki kaikessa, meillä on vain toisemme tässä julmassa maailmassa ja jos hänelle sattuisi jotain, murtuisin täysin", Wally huokaisi ja painoi suukon tytön otsalle.

Gianaa hävetti kuulla, että oli nolosti pyörtynyt, mutta Wallyn silmiin kohosi huolestunut katse. "Ei hän kyllä ole koskaan sairastellut mitenkään vakavasti", Wally sanoi hetken pohdittuaan, Giana oli vain sairastellut perustauteja, kuten vesirokko, flunssat yms. Wallylle oli tietenkin itsestäänselvää, että lääkärille mentäisiin jos oireita ilmenisi. Hän otti kiitollisena käyntikortin vastaan. "Kiitos", hän sanoi ja katsoi korttia nyökäten. Wally tarkkaili katsettaan tyttöään, joka vaikutti hermostuneelta ja totesi: "Minusta tuntuu, että pari tapaamista voisi olla ihan hyvä ajatus, tahdon varmistua, ettei Gianan sisälle jää patoutumaan mitään kaaottisia tunteita." Wally katsoi Alexia ja kysyi: "Milloin teillä olisi aikaa pureutua tuon tytön ajatusmaailmaan? Raha on sivuseikka, tytön henkinen terveys on nyt tärkein." Giana katsoi hieman epävarmasti isäänsä ja Alexia ja kysyi: "Onko minun pakko?" Wally katsoi tytärtään lempeästi ja sanoi: "Ei tietenkään, mutta minusta se olisi ihan paikallaan, että voisit ammattilaisen kanssa jutella." Giana katsoi isäänsä ja myöntyi ajatukseen. "Okei sitten", hän sanoi hiljaa ja hymyili pikaisesti Alexille.

"Giana on luonteeltaan aika raisu ja poikamainen, sillä hänellä ei ole ollut äitiä kasvattamassa, siihen on omat omituiset syynsä miksei ole äitiä, mutta me olemme hyvin pärjänneet kahdestaan, eikä meillä olla koskaan menty riidoissa nukkumaan. Minusta on aina ollut tärkeää, että pystyn päivittäin juttelemaan tytön kanssa", Wally sanoi ja silitti tyttärensä hiuksia hellästi. Giana tunsi punastuvansa tuollaisesta hellyydestä vieraiden läsnäollessa, vaikka hän nauttikin isänsä turvallisesta kosketuksesta. "Giana, sinun tulee ymmärtää, että keskustelu jatkuu kotona vielä", Wally sanoi vakavalla äänellä ja sai tytön vain nyökkäämään vaisusti. Giana katsoi Connoria ja mietti, mitä tuo ajatteli hänen isästään.

Alex seurasi sivusilmällä Gianan reaktiota tarjotessaan Wallylle käyntikorttiaan, ja erityisesti kun mies ehdotti paria käyntiä saman tien. Tyttö vaikutti epävarmalta mutta luottavan isäänsä. Alex ymmärsi vanhemman huolen, mutta tässä nimenomaisessa tilanteessa ei pitäisi lyödä lukkoon mitään. Pölyn tulisi niinsanotusti laskeutua ensin hieman ja asioita käsitellä ihan vain kotioloissa läheisten kesken ennen kuin tyttö lykättäisiin avautumaan vieraille, oli ammattilainen tai ei. Lisäksi isän huoli ja lapsen luottamus tätä kohtaan saattoivat puskea näitä kiirehtimään päätöksessä jossa sellainen ei ole hyväksi. Hän mietti hetken vaiti, osittain aikataulujaan ja osittain miten muotoilisi asian nin ettei vaikuttaisi haluttomalta auttaa, ja kuunteli samalla Wallyn lisäselvityksiä kotielämästään joihin hän nyökkäsi ilmaistakseen että oli ne rekisteröinyt.

Connor nojasi vasempaan kyynärpäähänsä ja pyöritteli toisella kädellään tyhjää kermakaljalasiaan. Hän vaikutti olevan omissa maailmoissaan, mutta seurasi puoliksi Gianan ja tämän isän kohtausta ja kuunteli Wallyn selitystä pehre-elämästänsä. Hän kun yritti päättää miten oikeassa oli ollut aiempien arveluidensa kanssa. Ihan selvästi Giana tosiaan oli isin pikku prinsessa, mutta ehkei ihan niin totaalisesti kuin oli kuviteltu. Tuohan lateli nuhteita ja saaarnantynkää jo tässä, siinä missä monet voisivat ajatella niiden kuuluvan kotipuoleen. Ei siinä tietysti mitään erikoista ollut, monet vanhemmat puhkesivat vastaavaan julkisella paikalla, tarpeeksi suuttuessaan, mutta hän siis oli tosiaan kuvitellut että Giana pääsi kaikesta pelkillä kyselyillä ja sellaisilla. Poika ei voinut olla hymyilemättä hieman huvittuneena kun Wally kuitenkin äityi myös aika paljon halailemaan ja pussailemaan tytärtään. Hän kuitenkin taisteli hymyä pois, kyllä hänkin julkisia hellyydenosoituksia vanhemmiltaan sieti jonkin verran, mutta tuollainen olisi jo liikaa.
Hän ei oikein osannut muodostaa mielipidettä Wallystä vanhempana, muuta kuin että tämä oli erilainen mitä hän oli olettanut.

”Alkuviikolla olen kiinni jästilasten hoidon tiimoilla, torstaina ja perjantaina olen Tylyahon puolella...” Alex aloitti ja kaivoi taskustaan kalenterin ja käänteli sen sivuja tottuneen vauhdikkasti oikealta kohdalta.
”Seuraava vapaa aika olisi ensi perjantaina, 15:30,” hän totesi silmäillessään varsin täyteen kirjattua aikatauluaan. Hänellä, kuten kaikilla kolleegoillaan, kalenteri oli käytännössä katsoen aina lähes täynnä kuukauden eteenpäin, jolloin uusien asiakkaiden otto nopeammin vaati vähintäänkin koko aikataulun uudelleenjärjestelyä ja muutosten ilmoittamista asiakkaille, ja sitä kukaan ei halunnut tehdä ellei ollut huutava hätä. Tämäkin terapiaistunnon mittainen aika oli vapaana vain siksi että hän oli tarkoituksella järjestänyt tuon päivän lopun hiljaisemmaksi jotta varmasti saisi päätettyä päivän viideltä, hoitamaan työn ulkopuolisia juoksevia asioita sillä seuraavana kahtena viikkona hän ei voisi niitä hoitaa.
”Aika olisi 50 minuuttia, veloitukseni 190 puntaa per käynti, ja käteismaksulla. Näin siis silloin kun asiaan ei liity lääkehoitoa, missä tapauksessa se olisi enemmän,” hän tiedotti, katsahtaen Wallyyn, ja tutki sitten kalenteriaan vielä parin viikon jälkeen. Koskaan hoito ei tietenkään rajoittunut pelkästään potilaan kirjaimelliseen käyntiin, vaan siihen sisältyi raporttien tutkimista ja laatimista, mahdollisia tapaamisia lapsen sosiaalisen verkoston kanssa ja puhelinsoittoja ja niitä myöten ajan ja rahan palamista. Lääkehoidon kanssa riskin ja vastuun ollen kirkuvasti korkeampi kuin pelkässä terapiassa, potilaan hoito vaati merkittävästi enemmän tapaamisia, tutkimuksia, raportteja, puheluita ja aikaa jolloin hän joutui veloittamaan huomattavasti enemmän. Hän pitäisi mielellään palkkionsa paljon pienempinä jotta useammalla apua tarvitsevalla olisi mahdollisuus, mutta ykstyisesti harjoittamalla hän joutui maksamaan kaikki työkulut itse ja palkkiostaan vähennettiin vielä verotkin, joten ei ollut toivoakaan alentaa maksuja...varsinkin kun muutamat asiakkaat olivat nytkin jäljessä maksuissaan ja hänellä ei ollut sydäntä soitella niiden perään useammin kuin oli aivan pakko. Käteen jäävä palkka oli toki korkea, työ kun oli kaikin puolin erittäin vaativaa, ja onneksi hän oli saanut yli sadan tuhannen opiskelulainansa maksettua pois joitakin vuosia sitten, niin talous oli melko helppoa pitää tasapainossa.
”Ensi viikon jälkeen pidän kahden viikon loman jolloin olen asiakkailleni tavoitettavissa vain kriisipuhelimesta,” hän jatkoi ja käänteli vielä kalenterinsa sivuja mietteliäänä.
”Palaan töihin 22. päivä, ja seuraava mahdollinen keskustelukäynti olisi keskiviikkona 31. heinäkuuta,” hän totesi. Saatuaan pyydetyn vaihtoehdon käytännön asiat pöydälle, hän jatkoi toisesta näkökulmasta ennen kuin sopisi mitään aikoja.

”Ymmärrän huolenne, mutta kehottaisin että ette suotta kiirehdi,” hän sanoi ja nosti katseensa kalenterista Wallyyn. ”Keskustelu toki keskittyisi aluksi tämän päivän asioihin, mutta ei voisi rajoittua siihen. Jotta voisin todella kartoittaa hänen tilaansa ja auttaa, joutuisin kyselemään muutenkin Gianan elämästä, perheestä ja ajatuksista. Minulla on luonnollisesti vaitiolovelvollisuus jota kunnioitan, mutta silti.” hän sanoi ja siirsi sitten katseensa tyttöön.
”Giana, sinulle henkilökohtaisesti voisin luvata vain osittaisen vaitiolon – eli oletusarvoisesti kaikki kertomasi pysyisi meidän kahden välisenä, mutta jos kertoisit minulle jotain minkä katsoisin olennaiseksi hyvinvointisi kannalta, minun olisi pakko jakaa se isäsi kanssa, yleisen raportin ja neuvojen mukana.”
”Sitten vielä se, että Gianalla on jo sen verran ikää...” hän jatkoi katsoen taas Wallyyn. ”Jos lapsi ei halua terapiaa tai ei myönnä ongelmiaan, auttamisesta tulee tavallista suurempi haaste koska lapsi pyrkisi salaamaan tietoja eikä noudattaisi istunnossa saamiaan neuvoja. Se ei ole missään tapauksessa mahdoton haaste ja otan sellaisenkin vastaan, mutta tietenkin paras mahdollinen tilaenne on kun lapsi on itse motivoitunut,” hän jatkoi, epäsuorasti viitaten Gianan hetki sitten ilmenneeseen epävarmuuteen, esittämään vastalauseeseen ja nopeaan mielenmuutokseen ilmeisesti vain isänsä mielipiteen pohjalta.
Leikki-ikäisen lapsen auttaminen oli aivan toinen asia kuin esiteini-ikää lähestyvän, jälkimmäinen ikäryhmä kun vaati hieman erilaisia metodeja ja omasi paljon vahvemman itsenäisen ajattelun taidon ja kykeni heittäytymään paljon hankalammaksi jos ei ollut motivoitunut.
”Mitä mahdollisiin patoutuneisiin tunteisiin ja trumoihin tulee,” hän jatkoi, ”Ne tulevat parhaiten esiin arkielämässä erilaisissa tilanteissa, ja vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin.”
Pienen mietintähetken jälkeen hän jatkoi.
”Tästä kaikesta johtuen, yleensä lapset ovat jo ilmentäneet tunne-elämän häiriöitä, käytöshäiriöitä tai mahdollisia mielenterveysongelmia, eli ammattiauttajan tarvetta, tullessaan vastaanotolleni ensi kertaa. Eli pyytäisin teitä ensin rauhassa keskustelemaan tämän päivän tapahtumista ja sen herättämistä tunteista keskenänne ja myös tästä terapiavaihtoehdosta,” hän kehotti ystävälliseen sävyyn, katsoen vuoroin Gianaa ja Wallya.
”Ja teitä pitämään arjen ja suhteenne mahdollisimman normaalina, samalla tarkkaillen tytöän käytöstä ja tunne-elämää,” hän lisäsi katsoen taas Wallyyn.
”Giana on tervetullut vastaanotolleni, mutta kehotan siis ensin miettimään ja tarkastelemaan asioita rauhassa ennen päätöstä. Jos haluatte, voin varata Gianalle ajan, valintanne mukaan tuohon ensi perjantaille tai sinne heinäkuun loppuun,” hän sitten sanoi käännellen kalenterinsa sivuja.
”Jos tulisitte tulokseen että aikaa ei tarvitse tai haluta, tai tulee esteitä, pyytäisin ilmoittamaan siitä vähintään vuorokautta aiemmin. Tietysti kortissa olevaan numeroon voi soittaa siinä näkyvinä aikoina muutenkin, jos tulee kysyttävää.”

Wally kuunteli Alexin selitystä ja nyökkäsi. Kyllä hänkin sen tajusi, että kannattaisi ensin miettiä ja tarkkailla Gianan käytöstä arjessa. "Niin olette tietenkin oikeassa", hän sanoi hetken päästä. Giana tarkkaili keskustelua ja kun Alex kertoi hänelle vaitiolostaan, Giana sanoi: " Okei." Hän kuitenkin lisäsi, kun tuli ongelmista puhetta: "Minä olen jo ihan kunnossa." Wally katsoi tytärtään ja hipaisi tuon poskea rauhoittavasti.
Wally nyökkäili Alexin sanoja laittoi käyntikortin lompakkoonsa. "Otan yhteyttä, mikäli katson sen olevan aiheellista", Wally sanoi.

Wally tuli tulokseen, että keskustelusta ei enää saisi kyseiseen asiaan valaistusta, joten hän yskäisi ja sanoi: "Me tästä voinemmekin Gianan kanssa lähteä, pitää vielä käydä kaupassakin." Wally nousi ja kätteli vielä Alexia ja Julietia. Giana nousi heti isänsä jäljessä, mutta vain nyökkäsi ja mutisi: "Kiitos avusta." Tyttö tarttui isänsä käteen ja lähti tuon matkassa lontoon kaduille. Isä ja tytär kävelivätkin kaduilla vaitonaisesti ja päätyivät ruokakauppaan, josta kärryyn laitettiin kaikenlaista ruokapuolta. Kassalla Wally kaivoi sinisen lompakon, jossa oli jästirahaa, vihreässä hän piti velhorahaa. Kotona ostoskassit tyhjennettiin vaitonaisesti ja laitettiin ruoka, samalla kun syötiin käytiin vakavaa keskustelua päivän tapahtumista.

//Tämä sitten päättynee tähän, kun aivoni eivät enää keksi säväyttävää tähän. Kiitos tästä pelistä. //

Isänsä selvittäessä työasioitaan, Connor keskittyi taistelemaan pahoinvointiaan tai sen näkymistä vastaan sillä hän tunsi äitinsä tarkastelevan häntä ja ei halunnut lääkäriin, pelossa että mokoma sanoisi ettei hän saisikaan matkustaa ulkomaille jo viikon päästä.
Gianan ja Wallyn tehdessä lähtöä, poika vilkutti vaisusti tytön perään ja mietti mitä sanoisi jos vielä joskus törmäisi tähän. Iltapäivä oli ollut aika...värikäs.
"Mh...Tiedän että olen kotiarestissa varmaan ikuisuuden, mutta-" hän aloitti jäätyään kolmisin vanhempiensa kanssa, katse tyhjässä lasissaan, edelleen kyynärpäähänsä nojaillen.
"Vähintään kesäloman loppuun asti," Alex totesi kuivasti tallettaessaan kalenteriaan takaisin taskuunsa.
"Kai me silti lähdetään Ranskaan?" Connor kysyi epävarmasti, vilkaisten isäänsä. Hän tiesi ettei häntä ikimaailmassa jätettäisi matkasta vieraiden tai edes ystävien hoivaan tällaisen jälkeen.
"Riippuu voinnistasi loppuviikosta," Alex totesi. "Ei olisi veljellesi reilua peruuttaa sitä pelkästään sinun toilailujesi takia. Tosin, sinun oikeutesi sillä reissulla tulevat olemaan rajoitetut..."
Onneksi Julietin loma alkoi jo nyt joten tämä voisi tarkkailla pojan vointia päivät pitkät.
"Mitä luulet, mennäänkö lääkärin kautta?" Juliet kysyi.
"Ei!" Connor huudahti ensimmäisenä kauhuissaan.
"Kysyin isältäsi," Juliet sanoi tiukasti mutta lempeästi, kuljettaen kättään pojan sekaisissa hiuksissa. "Hän on vaikuttanut pahoinvoivalta nyt jonkin aikaa ja hän näytti lentävän katuun aika pahasti siellä kujalla, siis ennen kuin me ehdimme paikalle," hän lisäsi Alexiin katsoen.
"Joo, paha kuhmu siitä on jäänyt," mies totesi. "Terveyskeskuksen kautta kotiin."
"Mutta ei minun päätä särje eikä mitään!" Connor vakuutti katsoen silmät suurina vuoroin kumpaakin huoltajaansa, vaikka tiesi ettei ollut toivoakaan välttää tutkimuksia.
Juliet vilkaisi kelloa, se oli jo hieman yli puoli neljä.
"Lupasimme lapsenvahdille olla takaisin jo puoli tuntia sitten," nainen totesi ajan lentäneen. "Toisen meistä lienee paras mennä vapauttamaan hänet. Jos teille kummallekin sopii, olisin mielelläni se. Minä en jaksa ajatelle selkeästi sen jälkeen mitä sen velhon mielestä löysin," hän jatkoi kasvot synkentyen.
"Ja sinä ymmärrät muutenkin paremmin jästien lääketieteen ja muun päälle," hän lisäsi.
"Mene vain, kyllä me pojat pärjätään," Alex vastasi, ja Juliet nousi tuoliltaan, suukotti Connorin päälakea ja Alexin poskea ja lähti hiljalleen kävelemään ulos majatalosta, kavaen samalla matkapuhelinta käsilaukustaan. Luojan kiitos Jon oli halunnut jäädä kotiin kyläilemään tulleen kaverinsa kanssa. Ties miten tässä olisi käynyt, jos toisen heistä olisi pitänyt jäädä perheen pienintä kaitsemaan kun Connorin epäiltiin löytyvän Iskunkiertokujalta...